Metsävisio 2013

u 2013 METSÄVISIO Taneli Kolström Erkki Kauhanen Jarkko Hantula Jussi Leppänen © Metla ja Metsäkustannus Oy Kustantaja: Metsäkustannus Oy Kansi: Tuomo Parikka Taitto: DTPage Oy ISBN 978-952-6612-20-1 Paino: Otavan Kirjapaino Oy 2013 p 3 Laulu puusta 1 1 ©Warner/Chappell Music Finland Oy Tryckt med tillstånd av Notfabriken Music Publishing AB/ Faber Music Ltd. Esittäjä: Reino Helismaa ja Pirteät Pelimannit Sävellys: Toivo Kärki Sanat: Eino Kettunen. Enemmän kuin missään maassa Suomessa on puuta. Sitä viemme ulkomaille enemmän kuin muuta. Siitä laivat laitamme ja veneet veistelemme. Siitä teemme talomme ja uuniin heittelemme. Puusta saamme rahat, joilla velat peittelemme. Arvokkaampi Suomen markkaa nyt on puu. Metsiemme lehtipuut me teemme vaneriksi, kalustoiksi koteihin tai ulos vietäviksi. Loimusekä visakoivu ovat vientipuuta, joista teemme taidokkaita koruja ja muuta. Oksista on vispilä ja vihta sekä luuta. Arvokkaampi Suomen markkaa nyt on puu. Puusta teki sokeria professori Komppa; puusta jätkän pusero ja tukkipomon pomppa; puusta hiiva, vaakuna ja myöskin pöytäviina, ryijyt, matot, verhokankaat, lakanat ja liinat. Silla, jota kehräilevät Maijat sekä Miinat. Arvokkaampi Suomen markkaa nyt on puu. p 4 Puusta wc-paperi ja virallinen arkki. Puuhun nojaa enimmäkseen myöskin Suomen Pankki. Puusta meille sodan jälkeen tehtiin seteleitä, jotka eivät liian kauan viihdyttäneet meitä. Rauhanajan rahat on nyt muistoesineitä. Arvokkaampi Suomen markkaa nyt on puu. Puu se meillä sota-ajan monet puutteet korvas. Puiset kuusenkynttilätkin suomalainen sorvas. Puusta oli ohjasnuorat, puotinarut ja nauhat, tulitikut, lastenlelut, lusikat ja kauha. Puulla maksoi Suomen kansa sodat sekä rauhat. Arvokkaampi Suomen markkaa nyt on puu. Vientitalo, insuliitti, ensopahvi, tilkkeet, sukset, jalka-tukkireet ja hiilet sekä pilkkeet, lehmiemme selluloosa, proksit, laudat, lankut. Kaivossekä ratapölkyt ja pylvähät ja parrut ovat kaikkein tukevimmat inflaation jarrut. Arvokkaampi Suomen markkaa nyt on puu. p 5 Kirjoittajista MMT, HTK Taneli Kolström on Metsäntutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja. FT Jarkko Hantula on Metsäntutkimuslaitoksen professori. MMM Jussi Leppänen on Metsäntutkimuslaitoksen varttunut tutkija. VTT Erkki Kauhanen on Metsäntutkimuslaitoksen viestintäpäällikkö. p 6 Alkusanat Tämä kirja on syntynyt tarpeesta sanoa pari sanaa metsän puolesta tilanteessa, jossa Suomi valmistautuu ottamaan hypyn kohti uudenlaista taloutta, biotaloutta. Biotalous on määritelty eri lähteissä hyvinkin eri tavoin, emmekä halua ottaa tässä kantaa joidenkin määritelmien puolesta tai toisia vastaan. Tämän kirjan tarpeisiin riittää, että kaikki ymmärrämme biotalouden tarkoittavan yleisesti sellaista tuotannollisen toiminnan tapaa, jossa mahdollisimman suuri osa kaikesta tuotannosta perustuu kestävästi käytettyihin uudistuviin luonnonvaroihin. Eli se on taloutta, jossa ei syödä kuormasta, ei kuluteta tulevien sukupolvien pääomaa, vaan luonnon resursseja vaalitaan ja jos mahdollista jopa lisätään niin, että talous olisi ekologisesti mahdollisimman kestävä. Me olemme vakuuttuneita siitä, että sellainen muutos on paitsi mahdollinen myös välttämätön. Ilmastonmuutos, monien luonnonvarojen uhkaava hupeneminen, uudistuvienkin luonnonvarojen monesti huono hoito ja monet muut tekijät pakottavat meidät ottamaan lusikan kauniisti käteen ja miettimään perusasioita uudestaan. Jos onnistumme siinä, tuloksena on uudenlainen yhteiskunta, joka voi katsoa tulevaisuuteen paljon luottavaisemmin kuin nyt, kun paitsi kansalliset taloudet myös maapallon luonnontalous uhkaa koko ajan kriisiytyä. Biotalous on suuri mahdollisuus. p 7 Olemme vakuuttuneita siitä, että Suomessa biotalous väistämättä perustuu isolta osalta metsän varaan. Se on ihmisten tiedon ja osaamisen ohella ainoa riittävän suuressa määrin käytettävissä oleva resurssi, jonka varaan me voimme rakentaa. On hyvä, jos se ymmärretään riittävän varhaisessa vaiheessa. Se on Taneli Kolströmin ja Erkki Kauhasen artikkelin viesti. Suomessa metsän hoito osataan kansainvälisesti katsottuna varsin hyvin. Sitä osoittaa muun muassa metsien sisältämän puumäärän jo vuosikymmeniä jatkunut kasvu, vaikka puun käyttö samalla on lisääntynyt. Toisaalta, metsä ei ole itsestäänselvyys. Sitä on suojeltava ja vaalittava. Vain sillä tavoin sitä riittää kaikkiin niihin tarpeisiin, joita meillä on ja joita biotalouden myötä löytyy vielä lisää. Jarkko Hantula kertoo artikkelissaan, että Suomi on metsien puulajikoostumuksen vuoksi monia muita maita aremmassa asemassa, kun monet metsätuholaiset levittävät aluettaan maailmassa muun muassa kansainvälisen kasvikaupan seurauksena. Hänellä on ehdotus siitä, miten me voisimme olennaisesti vähentää sellaisen katastrofin riskiä. Metsien tuotto on riippuvainen luonnonolosuhteiden lisäksi myös yhteiskunnallisista tekijöistä. Niistä vähäisimpiä eivät ole metsänomistuksen rakennetta muuttelevat politiikkatoimet. Jussi Leppänen pohtii kirjoituksessaan sitä, miten metsien nykyinen omistusrakenne on syntynyt ja voitaisiinko sitä kenties kehittää niin, että se nykyistä paremmin tukisi metsien hoitoa ja tehokasta käyttöä. p 8 Tämä kirja ei edusta Metsäntutkimuslaitoksen virallista kantaa vaan se on kirjoittajiensa näkemys asiasta. Metsäntutkimuslaitos on tutkimusyhteisö, jossa käydään keskustelua metsäalaan liittyvistä kysymyksistä, ja on asioita, joista meidän joukossamme on perustellusti monta mielipidettä. Kaikki lienemme kuitenkin yksimielisiä siitä, että metsä on Suomelle tärkeä asia, ja siitä kannattaa keskustella. Kirjoittajat Helsingissä 31.10.2013 p 9 Sisältö Kirjoittajista ................................................... 5 Alkusanat ...................................................... 6 Matkalla tulevaisuuteen ..................................... 11 Heikkoja signaaleja tulevasta vai jotain muuta? ........ 16 Kehityksen kuudes aalto ................................... 18 Mitä tiedämme vuodesta 2050? ........................... 21 Suomi vuonna 2050 ........................................ 29 Mitä pitäisi tehdä, jotta visio toteutuisi? ................. 35 Kuinka metsät suojataan kansainvälisen kasvikaupan riskeiltä? ....................................... 45 Kuinka todennäköinen mustanpuhuva skenaario on? ... 50 Kuinka mustanpuhuva skenaario vältetään? ............ 56 Metsänomistuksen kehitystrendit – sitä saa mitä tilaa . 63 Ennustaako koko väestö myös metsänomistajakuntaa? 68 Ilmiöiden tunnistaminen ................................... 69 Talouspoliittisten päätösten tunnistaminen .............. 71 Ilmiöiden ja talouspolitiikan yhdistäminen ............... 73 Tulevaisuuden metsänomistajat ja talouspolitiikka ..... 76 p 16 Professori Gustaf Komppa oli 1900-luvun alussa kansainvälisesti tunnettu suomalainen biokemisti, joka mm. kehitti kamferin ja bensiinin synteesiä. Samasta korkeasta biokemian osaamisesta biotalouden ensimmäisen aallon aikana kertoo se, että Suomen ainoa tieteen nobelisti toistaiseksi on Artturi Ilmari Virtanen. Heikkoja signaaleja tulevasta vai jotain muuta? Loppukesästä 2013 oli Suomen tiedotusvälineissä pieni uutinen, jossa eräs maailman tunnetuimmista brändeistä, Coca-Cola, tiedotti siirtyvänsä Suomessa käyttämään virvoitusjuomapullojen raaka-aineena osin kasvibiomassasta tehtyä öljyä. Siirtyminen tapahtuu asteittain, mutta jo lähitulevaisuuden tavoitteena on käyttää pulloissa pelkästään biomuovia ja kierrätysmateriaalia. Biomuovin raaka-aineena käytetään sokeriruokoa Brasiliasta. Myös suomalaisia tutkimuslaitoksia on tässä kehitystyössä mukana. Mielenkiintoista on havaita, että yksi maailman tunnetuimmista brändeistä, joka on tähän mennessä aina osunut oikeaan trendejä haistellessaan, pitää tätä PlantBottleTM:ää keskeinä osana tulevaisuuden strate giaansa. Toinen mielenkiintoinen uutinen tuli hieman myöhemmin VTT:n tiedotteessa. Se raportoi tutkimuksesta, jonka ensimmäisten tulosten mukaan puun selluloosafibrillejä voidaan kehrätä vahvaksi langaksi. Kehitetyn uuden teollisen prosessin myötä selluloosakuidut voidaan yhdistää langaksi jopa ilman p 17 kehruuprosessia. Valmistuksen työvaiheiden määrä vähenee olennaisesti. Tutkijoiden mukaan muuntamalla Suomen nykyinen hakkuuylijäämä näin kuiduksi voitaisiin periaatteessa korvata 20 % maailman puuvillasta. Melkein liian hyvää ollakseen totta? Ehkä tai sitten ei. Metsäpohjaisen biotalouden ensimmäinen, nyt päättymässä ollut vaihe on rakentunut metsästä saatavan puuraaka-aineen monipuoliselle hyödyntämiselle. Se oli 1960–70-luvuilla niin voimakasta, että vuotuinen hakkuupoistuma ylitti metsien vuotuisen kasvun usea na vuonna. Sen seurauksena valtiovalta vei läpi useita metsäohjelmia (HKLN 1961, MERA I, II, III 1965–1975), joiden keskeisenä tavoitteena oli saada Suomen met sien kasvu nousuun ja siten tehdä mahdolliseksi lisääntyvä puuraaka-aineen käyttö. Jokainen tuntee sanonnan, että metsämiehen kvartaali on 25 vuotta. Niin se vain on maassa, jossa puuston kiertoajat ovat usein lähempänä sataa vuotta. Puoli vuosisataa sitten käynnistettyjen pitkäjänteisten toimien ansiosta metsämme kasvavat nyt reilusti enemmän kuin niitä hyödynnetään. Tulevaisuutta ajatellen olennaista onkin huomata nämä aikaviiveet: tämän päivän metsätalouden ratkaisut näkyvät tulevaisuudessa vasta kymmenien vuosien päästä. Jos tulevaisuuden biotalous-Suomessa halutaan hyödyntää keskeistä uusiutuvaa luonnonvaraamme nykyistä enemmän, on jo NYT varmistettava, että metsistä ja niiden laadusta ja kasvukunnosta pidetään hyvää huolta. Muuten rakennamme biotaloutta hataralle pohjalle. p 18 Kehityksen kuudes aalto Maailmantalouden historiallinen kehitys tähän päivään asti esitetään usein sykleisssä, joista ensimmäinen lähti liikkeelle höyrykoneesta. Nyt olemme sukeltamassa kuudenteen aaltoon, Intelligent technologies (älykkäät teknologiat). Sen tärkeimpänä teknologisena, taloudellisena ja sosiaalisena muutosajurina toimii resurssitehokkuus. Sen tunnusmerkkejä tai avainsanoja ovat mm. materiaalija energiatehokkuus, bioenergia, ympäristöteknologia, nanoteknologia sekä vihreä kemia. ICT-teknologiassa suunta vie kohti ns. ubiikkiyhteiskuntaa, jossa mikroprosessorit ohjaavat arkeamme kaikkialla. Globaalisti tunnistetaan isoja toimintaympäristöä muuttavia megatrendejä. Väestön kasvu, kaupungistuminen ja elintason nousu muuttavat talouden keskuksia ja kulutustottumuksia. Väestön kasvulla ja siihen liittyvillä muutoksilla on vahva linkki maailman ruoantuotantoon. Ennusteiden mukaan maatalousmaan tarve kasvaa tulevaisuudessa rajusti. Väestön kasvu, kaupungistuminen ja elintaso nousu merkitsevät myös lisääntyvää energian tarvetta. Energian käyttö kasvaa eniten Kiinassa ja Intiassa eli siellä, missä väestön ja talouksien kasvu on nopeaa. Luonnonvarojen niukkeneminen, luonnon monimuotoisuuden väheneminen ja ilmastonmuutos ovat ympäristöön suoraan liittyviä kehityskulkuja, jotka lisäävät kilpailua luonnonvaroista ja nostavat hintoja. Esimerkiksi puhdas vesi on laajoilla alueilla ylellisyyshyödyke ja monilla maailmanpolitiikan kriiseillä on politiikantutkijoiden mukaan taustansa alueiden vesitalouden ongelmissa. Globaalisti ja Eu- p 19 roopan mittakaavassa metsät ovat ainoa biokapasiteetti, jossa kulutus jää selvästi pienemmäksi kuin kapasiteetti on. Muiden luonnonvarojen osalla kulutus on kapasiteetin tasolla, osin jo ylittynytkin. Tässä tilanteessa olemme kansakuntana isojen ratkaisujen edessä. Asukasta kohden laskettuna Suomen biokapasiteetti on Euroopan suurin. Jos haluamme, Suomesta voi tulla kestävän biotalouden kärkimaa maailman mittakaavassa, mutta meistä ei tule enää mobiiliteknologian kärkimaata, vaikka mitä tekisimme. Jos tätä ei vielä joku ymmärrä, on syytä mennä itseensä. Itsepetoksella, mieluisallakaan, ei pääse pitkälle pahassa maailmassa. Mitkä siis ovat ne tulevaisuuden isot asiat, jotka voivat ylläpitää Suomi-nimisen yhteiskunnan hyvinvoinnin myös jatkossa? Osaammeko tunnistaa ne? Oivallammeko mitkä ovat meidän todelliset mahdollisuutemme? Ilman itsepetosta. Viime päivinä on puhuttu paljon peliteollisuudesta, viimeisimpänä Supercelliin liittyvistä miljardikaupoista. Se on hyvä ja lupaava ala, ja kaikki toivomme sille vilpittömästi menestystä. Uskomme, että sen kansantuoteosuus kasvaa ja että se pystyy tulevaisuudessa työllistämään paljon isomman joukon ihmisiä kuin nyt. Mutta pohjimmiltaan siihen liittyvät samat ongelmat, jotka olivat nähtävissä myös Nokian rakettimaisessa nousussa alusta pitäen. Suurin ongelma on se, että meidän väestöpohjamme on niin pieni, että vaikka meillä kuinka on eteviä osaajia jokaisella sellaisella alalla, joka todella tuottaa rahallista tulosta, maailman suuret vallat pystyvät lopulta mobilisoimaan suuremmat resurssit. Ja ne p 20 tekevät sen. Niinpä jos pieni maa erilaisten onnekkaiden tekijöiden hyvän kombinaation ansiosta saavuttaakin jollain uuden teknologian alalla teknologiajohtajuuden, se voi pitää sen vain hetken, kunnes väkirikkaammat maat tulevat markkinoille ja ottavat etuaseman silkalla voimalla. Korkean koulutustason turvin Suomi pystyy ratsastamaan monella teknologia-aallolla niiden alkuvaiheessa, mutta aina lopulta niiden kanssa käy niin, että kun aalto nousee todella kannattavaksi, se kiinnittää suurempien toimijoiden huomion ja kilpailu kiristyy. Lopulta kärkiasema menetetään. Jos Suomi onnistuu hyvin tutkimus-, teknologiaja koulutuspolitiikassaan, näitä menestyssyklejä tulee aika ajoin, mutta ei niiden varaan voi laskea pitkäjänteisesti. Niiden välillä tarvitaan sellaista tuotantoa, joka ei ole samalla tavalla kiinni maailmantalouden teknologiatrendeistä ja jota ei voi siirtää maasta pois globalisaation vuoksi. Siksi me emme voi rakentaa tulevaisuuttamme kestävästi noiden uusien ja houkuttelevien softafirmojen varaan. Ne ovat kyllä hyvä palanen talouden kokonaispaletissa, mutta ei muuta. Paljon puhutaan myös siirtymisestä palveluyhteiskuntaan eli siitä, että Suomi voisi elää myymällä muille palveluita. Se on varmastikin mahdollista, mutta myös palvelujen tarjontaan pätevät samat globalisaatiolainalaisuudet: jos jokin palvelutuotannon haara nousee todella kannattavaksi kansainvälisessä mitassa, isot kansainväliset toimijat ottavat sen haltuunsa ja vähitellen tuotanto siirtyy markkinoiden ja kustannustekijöiden ohjaamana sinne, missä tuotto on suurin ja kulut pienimmät. Siksi meillä tarvitaan talouden kestäväksi pohjaksi sellaista tuotantoa, joka ei voi siir- p 21 tyä, joka on jollain tavalla sidottu paikkaan. Varteenotettavia ehdokkaita sellaisiksi tuotannonaloiksi ei oikeastaan ole muita kuin metsäresurssin ympärille rakentuva biotalous. Siihen voi kuulua sekä teollista tuotantoa että osaamisen myyntiä mutta myös hyvin monenlaisia palveluja. Tämän artikkelin kirjoittajien keskeinen väite on, että metsään perustuva biotalous on luultavasti ainoa tulevaisuusvisio, jonka toteuttaminen on paitsi realistista myös vain ja ainoastaan meidän omissa käsissämme. Jos meillä on viisautta nähdä tämä ja malttia tarttua toimeen sekä toimia pitkäjänteisesti ja systemaattisesti, me olemme vielä vuonna 2050 vakavasti otettava kansakunta maailman kansakuntien joukossa. Mutta jos hukkaamme tämän mahdollisuuden, olemme vuonna 2050 luultavasti huomattavasti köyhempiä kuin nyt, takanamme loistava tulevaisuus. Mitä tiedämme vuodesta 2050? Vuosisadan puoliväliin on matkaa 37 vuotta. Mitä me tiedämme vuoden 2050 teknologiasta? Toisaalta 37 vuotta on lyhyt aika. Sen huomaa, kun ajattelee, että aivan vastahan oli vuosi 1976. Suomi oli silloin paljolti samanlainen kuin nytkin. Toisaalta vuoden 1976 jälkeen on käytännössä tullut iso osa siitä teknologiasta, jonka perusteella me tunnistamme viime vuodet erityisiksi: pöytätietokone, internet ja kännykkä. Jos satutaan elämään aikaa, jolloin teknologia on murroksessa, 37 vuotta voi olla hyvin pitkä aika. Ja me elämme juuri sellaista aikaa. p 22 Muutos on nykyisin niin nopeaa, että usein sanotaan, että jos haluamme ennakoida seuraavan 10 vuoden kehityksen mittakaavaa, on katsottava 20 vuotta taaksepäin. Tällä ajattelumallilla meidän olisi mentävä vuoteen 1939 ymmärtääksemme miten erilainen maailma voi olla vuonna 2050. Kuitenkin jo puolta lyhyempi historiallinen perspektiivi kertoo, että muutos voi olla raju. Molemmat tämän artikkelin kirjoittajat törmäsivät pöytätietokoneisiin ensimmäisissä työpaikoissaan. Ennen sitä kerkesimme elää sen ajan, jolloin kirjastosta etsittiin kirjoja käsikortiston avulla ja tutkielmia varten tehtiin muistiinpanoja vihkoon tai pahvikorteille. Käsikirjoituksen piti olla ensimmäisellä kirjoittamisella melko valmis, sillä muutosten tekeminen kirjoituskoneella oli työlästä. Viestit tutkijoille muualla maailmassa menivät kirjepostissa ja eripainosten tai vastausten saamiseen saattoi kulua viikkoja tai kuukausia. Sitä on vaikea edes kuvitella sen, joka on opiskellut ja tehnyt työtä vain internetin aikakaudella. Mutta silti meillä on paljon syytä olettaa, että tietotekniikan vallankumous on vasta keräämässä vauhtia. Ei ole kyse vain parista uudesta keksinnöstä, vaan on tapahtunut teknologisen paradigman muutos, ja muutoksen ensimmäisten parin vuosikymmenen aikana paljon resurssia on kulunut vanhan teollisen pohjan purkamiseen, vanhojen toimintamallien poisoppimiseen ja uuden synnyttämiseen. Siihen kuuluu muun muassa lukuisien uusien yritysten syntyminen, koko verkkoinfrastruktuuri, jonka ansiosta on olemassa aivan uudenlaiset maailmanlaajuiset markkinat, uudenlaisia sosiaalisia rakenteita, uudenlaista työvoimaa ja sen aivan uudenlaista liikkuvuutta. p 23 Me olemme vasta saavuttaneet tämän infrastruktuurin kypsyysvaiheen ja suurin osa sen sovelluksista on vasta tulossa. Varsinkin mobiilisuus ja ubiikkiteknologia osana tietoteknistä infrastruktuuria tulevat seuraavien 20–30 vuoden kuluessa muuttamaan maailmaa valtavasti enemmän kuin osaamme kuvitellakaan. Tämä toistaiseksi vielä lyhyt PC:n, internetin ja mobiiliteknologian aika on jo osoittanut myös sen, että nykyään ei suurten teknologioiden leviämisen tarvitse viedä kymmeniä vuosia niin kuin esimerkiksi polttomoottorin leviäminen tai maailman sähköistäminen veivät. Valtavan suuria teknologialiikkeitä voi tapahtua uuden tuotteen kaupallistamisen jälkeen jopa kuukausissa. Tämä nopea tuotesykli on yksi tämän ajan erityinen piirre. Ja vaikka sitä ei ole vielä nähty esimerkiksi energiateknologian alueella, jossa on aina oltu riippuvaisia vuosikymmeniä kestävistä infrastruktuurien kuten jakeluverkkojen rakentamisista, ei ole lainkaan mahdotonta, että myös energiapuolella nähdään tulevaisuudessa paljon tähänastista nopeampaa liikettä. Se saattaa esimerkiksi olla mahdollista, jos syntyy vapaasti skaalautuvia hajautetun energiantuotannon teknologioita. Sellaisten ennustaminen on mahdotonta, mutta esimerkiksi biokemiallisen tutkimuksen alueella on lukuisia kehityssuuntia, joista saattaa poikia jotain. Niin monia ja niin vahvoja tutkimuslaitoksia on liikkeellä tässä niin vahvoin resurssein, että olisi ihme, jos jokin niistä ei saisi tuloksia seuraavien vuosikymmenten kuluessa. Monet laboratoriot tutkivat esimerkiksi energiantuotantoa biomassoista mikrobien avulla, toiset selvittelevät erilaisten katalyyttireaktioiden käyttöä energiantuotannossa biologisista p 24 lähtöaineista tai auringonvalosta, tai molemmista, jne. Jos jokin näistä teknologioista tekee läpimurron seuraavina vuosikymmeninä, voimakkaasti hajautetun energiantuotannon teknologiat saattavat levitä hyvinkin nopeasti. Tällaisten teknologiahyppäysten ennustaminen on tavattoman vaikeaa, itse asiassa mahdotonta. Erityisesti on hyvä huomata muutama seikka, jotka varoittavat ennustamasta tulevaisuutta aikaisemman teknologiakehityksen ”lainalaisuuksien” kautta. yTutkimuksen volyymi on nyt suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Tutkijoita ja teknologian kehittäjiä on tällä hetkellä luultavasti enemmän kuin kaikkina aikaisempina historian kausina yhteensä, ja heidän osaamisensa ja tietotasonsa on korkeampi kuin koskaan ennen; yTutkimusta nopeuttavat monet uudenlaiset välineet kuten tietokoneiden huimasti suurempi laskentateho, monet uudentyyppiset algoritmit ja niiden mahdollistama entistä parempi mallintaminen ja laajojen tietokantojen hallinta, erittäin nopea prototyyppaaminen mm. 3Dtulostuksen avulla, uudenlaiset tuotantoprosessit, joissa tuotekehittely ja valmistus etenevät koko ajan saumattomasti rinnan softapuolelta tutun versio-ajattelun mukaisesti, ympäri maapallon hajautettu 24 tunnin toimintamalli esimerkiksi softatuotannossa, core-business-ajattelu, joka tekee uuden teknologian yritykselle mahdolliseksi keskittyä vain aivan ydinosaamisensa hyödyntämiseen ja ostaa kaikki muut palvelut siihen erikoistuneilta toimijoilta, jne. Näistä asi- p 25 oista monet ovat tähän asti liittyneet varsinkin softatuotantoon, mutta ne eivät ole geneerisesti siihen sidottuja, vaan kyse on uudenlaisista toimintamalleista, joita voi aivan hyvin soveltaa myös muille aloille; yInternet-business on synnyttänyt salamannopeat globaalimarkkinat ja sellaista markkinaosaamista, joka kykenee levittämään uuden innovaation ympäri maailman päivissä, viikoissa tai kuukausissa vuosien tai vuosikymmenten sijaan; yNykyajan suurimmilla yritystoimijoilla on suuremmat kehitysresurssit kuin pienillä valtioilla; yIlmastonmuutoksesta ja monista muista tekijöistä johtuva kriisiytymiskehitys pakottaa suuntaamaan seuraavina vuosikymmeninä tutkimukseen paljon suurempia kehitysresursseja kuin muuten tehtäisiin. On muitakin suuria teknologia-ajureita, vaikka meillä ei niistä niin valtavasti puhuta. Materiaalitekniikan kehitys on tällä hetkellä aivan huimaa. Länsimaiden ohella tällä saralla nousee raketin tavoin Kiina, jonka panos muutenkin teknologiakehityksessä on suuri ja osin arvaamaton. Materiaalitekniset innovaatiot toisaalta aikaansaavat muutoksia nykyisissä teknologioissa, toisaalta synnyttävät kokonaan uusia teknologioita. Tätä kirjoittaessamme luimme uutisen, että Ricen yliopiston tutkijat ovat kehittäneet uuden nanomateriaalin, karbyynin, joka on lankamainen, timanttia jäykempi ja grafeenia ja hiilinanoputkia sitkeämpi, ja se saa tiettyjä sähköisiä ominaisuuksia, kun sitä taivuttaa pituusakse- p 32 gisen jalanjäljen kustannukset, jotka ylittävät puuja leväselluloosapohjaisten tuotteiden hinnan. Patenttien lisäksi meillä on omaa tuotantoa, esimerkiksi lääkeaineita, vitamiineja ja funktionaalisia elintarvikkeita, joita joko tuotetaan bioteknologisesti metsäbiomassasta tai syntetisoidaan ja myydään tuhatkertaiseen kilohintaan verrattuna esimerkiksi selluun tai paperiin. Kun yhä suurempi osa metsäbiomassaan perustuvasta tuotannosta ei ole bulkkitavaraa vaan korkeamman jalostusasteen tuotteita, metsästä saatava tulo on kasvanut samaan aikaan kun metsän biodiversiteetin, maiseman ja ekosysteemipalvelujen suojelu on vahvistunut. Se tekee mahdolliseksi suuren määrän aivan uudenlaisia ja uudessa mittakaavassa tarjottavia metsäluontoon tukeutuvia virkistyspalveluita: Suomi on yksi maailman luontomatkailun mekoista. Ilmaston muutoksen vuoksi ahdistavan kuivaksi ja lämpimäksi muuttuneesta Eteläja Keski-Euroopasta tullaan tänne nauttimaan virkistävän viileästä boreaalisen havumetsävyöhykkeen ilmastosta, järviseudusta ja pohjoismaisesta kulttuurista. Miljoonat aasialaiset matkaavat Suomeen joka vuosi nauttimaan metsäympäristössä tarjottavista terveydenhoitopalveluista. Varsinkin rikkaita japanilaisia, kiinalaisia, intialaisia, indonesialaisia ja vietnamilaisia eläkeläisiä viettää Suomessa ison osan vuodesta yksityisissä hoitokodeissa, joissa korkeatasoinen terveydenhoito yhdistyy metsäluonnon terveysvaikutusten ja terveellisen luontoliikunnan yhdistämiseen. Hoitohenkilökunta on sekä suomalaista että aasialaista, kielitaitoista ja hyvin koulutettua, ja se ymmärtää asiakkaiden kulttuuria. p 33 Asiakkaista on aivan uskomatonta, että ihminen voi turvallisesti ja luvalla mennä metsään ja poimia sieltä marjoja ja sieniä ja valmistaa niistä terveellistä ruokaa, onkia kaloja pannulle itse. Tämä jokamiehenoikeuksiin perustuva terveellisen hyötyliikunnan konsepti on lyönyt läpi maailman luontomatkailussa ja sitä jäljitellään eri puolilla maailmaa, mutta Suomella ja muilla pohjoismailla on historiallisen ja juridisen taustan vuoksi vahva etulyöntiasema näiden palvelujen kehittämisessä. Siksi tämä uusi matkailu tahkoaa Pohjoismaihin ennen näkemätöntä vaurautta. Ekosysteemipalveluihin liittyvää tulonjakomallia on meillä kehitetty ennakkoluulottomasti, ja jokamiehenoikeuksien, maanomistuksen ja metsän virkistyskäytön välinen ristiriita ei enää nosta päätään. Maanomistajan on kannattavaa antaa metsäänsä virkistysja matkailupalvelujen käyttöön. Myös se on osaltaan vahvistanut metsäluonnon suojelun asemaa vaarantamatta metsän tehokasta talouskäyttöä. Käytännössä metsien käyttö on polarisoitunut, metsät on jaettu vyöhykkeisiin, joissa käytön eri muodot ja asteet painottuvat alueelle parhaiten sopivalla tavalla. Metsänomistus ei ole muuttunut vaan edelleen suuri osa metsästä on yksityisessä omistuksessa, mutta erilaiset uudet yhtiömuodot ja vapaaehtoiset hoitoyhteenliittymät hallinnoivat suuria pinta-aloja. Metsätalouden kannattavuus on tehostunut huomattavasti näiden ratkaisujen myötä, kun nyt hieman unohdettu suuruuden ekonomia on palannut käytännön toimintaan. Maassa on nykyistä paljon hajautetumpi energiainfrastruktuuri, johon kuuluu nykyistä enemmän aurinkoja tuulienergiaa, biokemiallista energiantuotan- p 34 toa kaupunginosaja kylätasolla ja biopolttoaineiden tuotantoa sekä maailmanmarkkinoille että paikalliseen kulutukseen. Paikallisesti metsäenergian tuotannolla on suuri rooli, mutta valtakunnallisesti puubiomassalla on niin paljon muitakin käyttäjiä, että siitä on tullut liian arvokasta suoraan poltettavaksi muuta kuin takassa, hyvän elämän juhlahetkinä. Maassa on kehittymässä uudenlainen kaupunkikulttuuri, jossa metsän ja kaupungin rajaa on tietoisesti hämärretty. Kaupungeissa kasvaa paljon nykyistä enemmän puita, koska niillä on myönteinen mikroilmastovaikutus ja koska ne monin tutkituin tavoin parantavat ihmisten hyvinvointia ja terveyttä. Metsän ja puumateriaalin terveysvaikutusten tutkimus onkin yksi niistä tutkimuksen alueista, joissa Suomi on maailman kärkiluokkaa. Kaupungeissa puistojen lisäksi kattopuutarhat ovat yleistyneet ja niissä kasvatetaan myös merkittäviä määriä elintarvikkeita. Kaupunkien ilmansaasteongelma on menneisyyttä osittain kaupunkimetsien ansiosta, osittain polttomoottoriajoneuvojen vähentymisen vuoksi. Kulttuurisesti suomalaiset ovat palanneet juurilleen, oivaltaneet, että metsäläisyys modernissa mielessä on kansallisen brändin arvokkain elementti. Reino Helismaan ”Laulu puusta” on saanut seuraajan, uuden laulun, jossa kerrotaan uusista tuotteista ja uudenlaisesta metsäkulttuurista, josta suomalaiset ovat ylpeitä. Yhdistyessään korkealaatuiseen huipputeknologiaan ja visioon ekologisesta taloudenpidosta tämä brändi on tehnyt Suomesta yhden maailman intellektuaalisista johtotähdistä, jonka antamaa esimerkkiä tullaan ihailemaan joka puolelta. p 35 Mitä pitäisi tehdä, jotta visio toteutuisi? Olemme tässä artikkelissa esittäneet yhden mahdollisen vision siitä, millainen Suomi voisi olla vuonna 2050. Pohdiskelu ei ole tarkoitettu ennusteeksi, sillä sellaisen tekemiseen meillä ei ole välineitä. Vaikka monenlaisia ennusteita tehdäänkin koko ajan, useimmat niistä perustuvat olemassa olevien trendien projisoimiseen tulevaisuuteen jokseenkin sellaisenaan. Se ei luultavasti toimi kovin hyvin useiden samanaikaisten teknologiamurrosten myllerryksessä. Monia vahvoja teknologioita on yhtä aikaa kypsymisvaiheessa sillä tavoin, että ne hyvin todennäköisesti tulevat yllättämään meidät, vaikka emme tietenkään voi tietää miten. Samaan aikaan kaikkialla länsimaissa muhii suuria yhteiskunnallisia paineita, jotka liittyvät sellaisiin seikkoihin kuin esimerkiksi ilmastonmuutos kaikkine seurauksineen, joihin saattavat kuulua massiiviset väestönliikkeet. Edessä on myös julkisen talouden näköjään krooninen kriisiytyminen, väestön ikääntyminen ja huoltosuhteen epäsuotuisa kehitys ja Aasian talouksien vahva nousu. Työelämää mullistavat suuret rakenteelliset muutokset uhkaavat siirtää ison osan väestöstä työllisen työvoiman ulkopuolelle, jos ei työnja tulonjaossa löydetä aivan uusia keinoja. Nämä yhteiskunnalliset ja teknologiset liikkeet synnyttävät jotain sellaista, joka sotahistoriassa ja videopeleissä tunnetaan nimellä ”fog of war”. Wikipedia määrittelee tämän näönsamennuksen niin, että se on ”the uncertainty in situational awareness experienced by participants in military operations”. Sodan sumun p 36 vuoksi emme näe pitkälle emmekä tarkasti. Saatamme olla näkevinämme asioita, jotka todellisuudessa ovat vain sumun liikahduksia, ja toisaalta isojakin asioita kätkeytyy sumuun kokonaan niin, että emme huomaa niitä. Tässä tilanteessa teknologian historia ja taloushistoria voivat opettaa meille vain hyvin vähän, emmekä me tiedä, mitä menneisyyden opetuksista meidän kannattaisi kuunnella ja mitkä eivät pidä paikkaansa enää lainkaan. Emme siis pysty ennustamaan tulevaisuutta nykyisellään kovin hyvin, mutta me pystymme luomaan visioita. Visiot eroavat ennusteista siinä, että ne eivät ilmaise uskoa johonkin tapahtumakulkuun vaan toivetta tai tahtotilaa. Ennusteet toteutuvat tai eivät toteudu meistä riippumatta, mutta visiot me itse teemme tosiksi - tai jätämme tekemättä. Olemme kirjoittaneet tämän kirjasen siinä toivossa, että Suomessa kansallinen keskustelu tällä kriittisellä hetkellä tunnistaisi metsien tarjoaman mahdollisuuden hyvinvointiin tulevaisuudessa, jota sukupolven tai parin tähtäimellä luultavasti luonnehtivat muun muassa seuraavat ominaisuudet: yLuonnon ekologinen kantokyky on monelta osin ylitetty ja siitä seuraavat ekologisperäiset kriisit ravistelevat maailman taloutta ja varsinkin niitä maita, joissa on muita huonommin pystytty vastaamaan uuden tilanteen vaatimuksiin. Monella alalla tuotantoa haittaavat ekologinen niukkuus ja nykyistä tiukemmat määräykset, jotka rajoittavat uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöä; p 37 yEkologiset seikat ja ekologiset tasevaikutukset painavat taloudessa paljon enemmän kuin nyt sekä ideologisista että käytännön syistä. Luonnonvarojen käytön ekologinen hinta on yhä useammin ja yhä vahvemmin mukana tuotteiden hinnoittelussa ratkaisevana kilpailukykytekijänä ja myös esimerkiksi ekosysteemipalvelut saattavat hyvinkin tuottaa tuloja uusiutuvien luonnonvarojen omistajille. yKestävästi kasvatettuihin uusiutuviin biomassoihin perustuvat prosessit korvaavat vähitellen kaikki sellaiset prosessit, joissa raaka-aineena on jokin uusiutumaton luonnonvara ja jotka ylipäänsä on mahdollista korvata; yTutkimus ja teknologiakehitys ovat tuottaneet suuren määrän uusia teknologioita, joista yhä suurempi osa hyödyntää erilaisia biologispohjaisia prosesseja; yEtelän ja idän nousevissa talouksissa on valtava ostovoima ja niistä kohdistuu muualle maailmaan hyödykkeiden ja palvelujen kysyntää. Ne jotka kykenevät vastaamaan tähän kysyntään, tekevät sillä kunnon tiliä. Näille monille tulevaisuuden olosuhteille on yhteistä, että ne suosivat sellaista toimintamallia, joka osaa rakentaa hyvinvointia paikallisista biologispohjaisista raaka-aineista. Jos ilmastonmuutos etenee IPCC:n skenaarioiden mukaan, on mahdollista, että jopa elintarviketuotannossa pohjoisten alueiden kilpailukyky kasvaa esimerkiksi Eteläja Keski-Eurooppaan verrattuna, p 38 mutta erityisesti metsäluonnonvara nousee arvoon arvaamattomaan. Se johtuu siitä, että sitä on meillä paljon, ja siitä, että puubiomassa tarjoaa loputtomasti hyviä lähtöaineita ja mahdollisuuksia uusille tuotteille ja ratkaisuille. Uskomme, että liikennepolttoaineiden ja energian tuotanto puubiomassasta saattaa olla paikallisesti merkittävää tulevaisuudessa, mutta emme usko, että puubiomassan käyttö energiantuotannossa tulee kansatalouden tai maailman talouden tasolla kovin suurimittaisesti korvaamaan esimerkiksi nykyisiä liikennepolttoaineita. Siihen puubiomassa ei pitkän päälle edes riitä. Siihen tarvitaan muita energiaratkaisuja. Tulevaisuudessa puukuitumassa tulee olemaan yksinkertaisesti liian arvokasta käytettäväksi energiaksi. Hajautetussa energiantuotannossa metsäenergialla tulee kuitenkin olemaan monilla alueilla keskeinen rooli. Uskomme, että puubiomassa tulee korvaamaan monia tuotteita, joiden raaka-aine nykyisin on raakaöljy. Tarkoitamme tällä erilaisia muoveja ja komposiitteja, joissa sellukuitu eri tavoin käsiteltynä voi olla keskeinen raaka-aine. Havupuut (mänty ja etenkin kuusi) ovat pitkäkuituisia, ja siitä syystä havusellu on haluttu raaka-aine myös tulevaisuudessa. Esimerkiksi paperintuotannossa havukuidun avulla tehdään paperille kestävyysominaisuudet. Tulevaisuuden biotaloudessa juuri havupuiden kuituominaisuudet ja siihen liittyvät erottelutekniikat ovat yksi pohjoisen maan kilpailueduista. Tällä hetkellä tämä kilpailuetu konkretisoituu havusellun muodossa, mutta tulevaisuudessa nämä edut on hyödynnettävissä esimerkiksi biomuoveissa. Jotta p 39 emme menetä tätä kilpailuetua tulevaisuudessa, meidän tulee seurata, miten uuden metsälain myötä uudistamisvelvoite toimii etenkin havupuilla ja oltava tarvittaessa valmiita tekemään korjaavia toimenpiteitä. Myös puun käyttö rakennusmateriaalina toivottavasti kasvaa nykyisestä merkittävästi. Erilaiset selluloosasta tai muista puukemiallisista lähtöaineista tehdyt korkean jalostusasteen tuotteet älykartongeista lääkeaineisiin tulevat varmasti olemaan tuotantoagendalla. Miten suuria menestystuotteita tältä alueelta löytyy, emme tietenkään voi tietää, mutta on aivan mahdollista, että sellaisia löytyy. Tai sanotaan niin, että varmasti löytyy, jos tutkimukseen ja tuotekehittelyyn panostetaan riittävästi. Emme me tulevaisuudessakaan pärjää kokonaan ilman paperia, joten tavallisen painopaperin ja erikoispaperienkin tuotanto jatkuu. Ei niiden kysyntä ole loppumassa vaikka eri tuotelajien painottumisessa ja määrissä tietysti tapahtuukin muutoksia. Metsäluonnon virkistysja terveyskäyttöön perustuvia palveluita ja matkailua me pystymme myös kehittämään, jos olemme riittävän innovatiivisia ja osaamme ja uskallamme nähdä tämän sektorin kehittämisen uudessa valossa. Palaamme vielä artikkelin alkuosassa esillä olleeseen VTT:n tiedotteeseen puukuitujen käyttämisestä langaksi ja tekstiilien tuottamiseen. Tällä hetkellä puuvillatekstiilit kattavat noin 40 % maailman tekstiilimarkkinoista ja öljypohjainen polyesteri lähes kokonaan loput. Selluloosamuuntokuitujen osuus on vain noin 6 %. Puuvillan kasvatusala maailmassa vastaa lähes Suomen pinta-alaa. Puuvilla on kestävää ja miellyttä- p 40 vää, mutta siihen liittyy eräitä ongelmia. Yksi niistä on, että runsaan ja hyvälaatuisen sadon saaminen vaatii suuria vesimääriä ja usein myös keinolannoitusta ja kemiallisia torjunta-aineita. Vesi on jo nyt ja tulee lähivuosikymmeninä olemaan vielä suuremmassa määrin ongelma monilla tärkeillä puuvillan tuotantoalueilla. Lisäksi puuvillan tuotanto kilpailee maasta suoraan ruoantuotannon kanssa. Ajatusleikkinä mietittäköön, että muuntamalla Suomen nykyinen hakkuuylijäämä kuiduksi pystyttäisiin korvaamaan 20 % maailman puuvillasta. Suomen nykyisestä hakkuuylijäämästä (25–30 miljoonaa kuutiopuumetriä/vuosi) voitaisiin valmistaa 5–6 miljoona tonnia kuitua. Jos puuvillakuidun tuotanto pienenisi vastaavasti, hiilidioksidipäästöt vähenisivät 120–150 miljardia tonnia ja peltoalaa vapautuisi 18–25 miljoonan ihmisen ruoan tuotannolle. Lisäksi aavikoituminen vähenisi noin 10 %:lla. Tämä ei ole ehdotus selluun pohjautuvan kuitutekstiilin massiivisen valmistuksen käynnistämiseksi Suomessa, sillä sellaiset asiat ovat teollisuustoimijoiden mietittäviä ja vaativat paljon sellaista ymmärrystä ja asiantuntemusta, joita meillä ei ole, mutta onhan se ajatusleikkinä kiinnostava. Maailma on täynnä mahdollisuuksia sille, joka ei heti ensi kohtaamalla torju niitä pois mielestään. Tulevaisuuden biotaloudessa me joka tapauksessa tarvitsemme monia aivan uusia tuotteita ja tuoteryhmiä, ja monet asiat tulee ajatella ja tehdä toisin kuin ennen vanhaan. EU:n Bridge PPP (Public-Private Partnership between the EU and the Bio-based industries Consortium BIC) ennakoi, että jo vuonna 2030 50 % p 41 Euroopassa tuotetuista polymeereistä on biopohjaista. Miksi ei meilläkin voisi olla osamme siinä bisneksessä? Kaikkein tärkein asia todella kunnianhimoisen biotalousvision toteuttamiseksi on se, että nyt on tunnistettava metsän tarjoama mahdollisuus ja tartuttava siihen, nostettava politiikkaohjelmissa biotalous ja erityisesti metsään perustuvien tuotteiden ja elinkeinojen kehittäminen siihen asemaan, joka niille kuuluu, ja tätä politiikkaa on seurattava johdonmukaisesti ymmärtäen, että aluksi tarvitaan investointeja. Erityisesti oikein suunnattu tutkimus ei ole kulu vaan investointi tulevaisuuteen. Viime vuosikymmenten aikana, kun IT-huuma kulki Suomen läpi, osaan kansasta ja moniin poliittisiin päättäjiinkin pääsi pesiintymään sellainen asenne, että koska metsä liittyy alkutuotantoon, se olisi jollain tavalla out, jotain vanhanaikaista, jotain josta on päästävä irti, vähän niin kuin höyrykoneesta tai lankapuhelimesta tai veneen perässä puksuttavasta yksinkertaisesta kaksitahtimoottorista. Mikään ei ole lyhytnäköisempi kanta. Jotta edellä visioitu tulevaisuus voisi toteutua, meidän pitää vapautua tällaisesta ajattelusta. Metsäala on tietotekniikkaa voimakkaasti hyödyntävä high tech -ala niin kuin mikä tahansa muukin, ja suomalaisten perinteinen kulttuurinen kytkentä metsään ei ole heikkoutta vaan rikkaus, jota tulee vaalia. Jos me olemme metsäläisiä, niin olemme sitä sanan myönteisessä merkityksessä. Olkaamme sitä vastakin, ylpeästi. Mutta meidän on panostettava riittävästi tutkimukseen. Jos tätä ei ymmärretä, haaveet biotalouden vauraudesta voi unohtaa alkuunsa. Metsän kasvattaminen p 48 nakoidulla tavalla, metsätuhot lisääntyvät jonkin verran muun muassa entistä rajumpien myrskyjen vuoksi, mutta niin suuret tuhot, että suomalainen puuntuotanto romahtaisi, ovat erittäin epätodennäköisiä. Sen sijaan toisen metsiimme kohdistuvan uhan eli vierasperäisten metsäntuhoojien ilmaantumisen seuraukset ovat arvaamattomat, koska suomalaiset puut eivät ole evoluution myötä voineet sopeutua muualta peräisin oleviin tuhonaiheuttajiin. Siten niille ei ole kehittynyt puolustusmekanismeja näitä uusia tulokkaita vastaan. Sen vuoksi jopa metsien joukkokuolemat ovat mahdollisia. Esimakua vierasperäisten tuhonaiheuttajien vaikutuksesta puulajien menestykseen Suomessa on saatu 2000-luvun alkuvuosina ensin Ahvenanmaalle ja sitten Manner-Suomeen saapuneesta itä-aasialaisesta saarnensurmasta, jonka takia monet Etelä-Suomen saarnimetsät ovat kärsineet pahoin. Meillä epidemian lopputulos on vielä näkemättä, sillä saarnen ja sienen välinen taistelu jatkuu useiden vuosien ajan, mutta esimerkiksi Liettuassa se on raunioittanut noin 90 % saarnimetsiköistä. Saarnimetsien laaja tuhoutuminen on näiden metsien vaikutuspiirissä elävien ihmisten ja ympäristön kannalta ikävä muutos, mutta sen vaikutus Suomen metsätalouteen on onneksi vähäinen. Tässä suhteessa paljon vaarallisempia uhkia ovat esimerkiksi Pohjois-Amerikasta peräisin oleva EU:n alueella jo Portugaliin levinnyt mäntyankeroinen, Suomen pinta-alan verran Kanadan mäntymetsiä tuhonnut vuoristoniluri, Amerikan länsirannikolla monia puulajeja lahottava Phellinus weirii sekä lähes koko Pohjois- p 49 Amerikan alueella eri mäntylajeja vaurioittava ja tappava lännenpahkaruoste. Näistä esimerkiksi viimeksi mainitun tiedetään olevan erittäin agressiivinen metsämännyille, joita kasvaa Euroopasta vietyinä jonkin verran myös Pohjois-Amerikassa. Tuuli levittää lännenpahkaruostetta erittäin tehokkaasti ja pitkiä matkoja, joten sen saapuminen Suomeen johtaisi käytännössä kaikkien suomalaisten mäntyjen lähes yhtäaikaiseen altistumiseen tartunnalle. Silloin syntyisi lyhyen ajan kuluessa ainakin useiden kymmenien ja pahimmassa tapauksessa jopa satojen miljoonien kuutiometrien mäntymetsätuho – siis kymmentai satakertaiset metsäkuolemat verrattuna pahimpien meillä koettujen myrskyjen seurauksiin. Niin suuren äkillisen katastrofin jäljiltä kuolleita puita tuskin pystyttäisiin korjaamaan riittävän nopeasti, joten erilaiset kuolleella puulla elävät hyönteiset, kuten pystynävertäjä, pääsisivät lisääntymään metsään jäävissä männynrungoissa. Ne käynnistäisivät seurannaisepidemian, joka tappaisi taudin säästämiä puita tai ainakin hidastaisi merkittävästi niiden kasvua. Tällaisella tuholla olisi merkittävät taloudelliset, terveydelliset, yhteisölliset ja sosiaaliset seuraukset. Metsätuhojen pahimmillaan tuottamista yhteisöllisistä ja sosiaalisista ongelmista antaa jonkinlaisen käsityksen lähes Suomen metsäpinta-alan verran kanadalaista mäntymetsää hävittänyt vuoristonilurituho. Sen seurauksena yksin Brittiläisestä Kolumbiasta on päätetty lopettaa vuoteen 2018 mennessä mm. 16 suurta sahaa. Niiden ympärille rakentuneiden taajamien ja kaupunkien talous joutuu lähes ylipääsemättömien p 50 vaikeuksien eteen, kun paikkakunnan tärkein tulonlähde katoaa. Sen seurauksena näissä yhteisöissä elävien ihmisten elämältä häviävät toimeentulon edellytykset. Puukuolemilla voi olla vaikutuksia myös ihmisten terveyteen. Niistä saadaan käsitys tarkastelemalla erään aasialaisperäisen hyönteisen, saarnenjalosoukon Yhdysvalloissa aiheuttamia tuhoja. Ihmisten terveystietojen vertailun avulla on voitu osoittaa, että puutuhoalueilla on ollut yli 6 000 tilastollisesti ylimääräistä alempiin hengitysteihin ja yli 15 000 ylimääräistä sydänja verenkiertoelimiin liittyvää kuolemaa. Ne eivät tietenkään liity suoraan metsätuhoihin vaan ovat seurausta metsien ekosysteemipalveluiden katoamisesta kuten ilman laadun heikkenemisestä sekä metsien häviämisen ihmisille aiheuttamasta stressistä. Nämä pohjoisamerikkalaiset esimerkit ovat ääritilanteista, jollaisen todennäköisyyttä ja ennaltaehkäisyä Suomessa tarkastelen jatkossa. Kuinka todennäköinen mustanpuhuva skenaario on? Edellä kuvatut pahimmat skenaariot tuntuvat sopivan sarjaan ”uudet maailmanlopun ennusteet”, joita ei tarvitse ottaa sen vakavammin kuin muitakaan vastaavia. Valitettavasti viime aikoina kerätty tutkimustieto kuitenkin tukee käsitystä, että vierasperäiset tuholaiset voivat todella aiheuttaa suuren riskin. Tähän viittaavat EU:n laajuiset tutkimusohjelmat, FORTHREATS ja DAISIE, jotka ovat osoittaneet muualta peräisin olevien tuhoeläinten ja kasvitautien aiheuttajasienten lisään- p 51 tyneen Euroopassa eksponentiaalisesti. Niiden tuottaman uuden tiedon ja ymmärryksen perusteella näyttää selvältä, että jopa ”business as usual” -skenaariossa myös Suomen metsiin kohdistuu ennemmin tai myöhemmin samanlainen mittava metsätuho kuin aiemmin on kohdistunut esimerkiksi Suomenlahden eteläpuolisiin jalavametsiin tai Pohjois-Amerikan jalopähkinäja kastanjametsiin. Kaikki nämä vierasperäisten tuholaisten aiheuttamat taudit ovat hävittäneet isäntäpuulajinsa sukupuuton partaalle. Samanlainen kehitys on jo menossa Euroopan saarnimetsissä. Tässä yhteydessä on myös huomattava, että Suomessa kuusen, männyn tai koivun tuholla olisi paljon vakavammat seuraukset kuin ehkä missään muussa maailman merkittävässä metsämaassa johtuen taloudellisesti tärkeiden puulajiemme vähäisestä määrästä ja metsäsektorin poikkeuksellisen suuresta merkityksestä Suomen taloudelle. Yksi erityinen ongelma-alue, joka liittyy tähän keskusteluun, on kansainvälinen kasvikauppa. Jo yli sadan vuoden ajan on kehitetty järjestelmiä, joiden tarkoituksena on estää tuhonaiheuttajien leviäminen kauppakasvien mukana maasta ja maanosasta toiseen. Vaikka ne ovat epäilemättä hidastaneet metsätuholaisten ja taudinaiheuttajien leviämistä, ne eivät kuitenkaan ole pystyneet estämään tuhoja. Päinvastoin, erityisesti elävien kasvien kauppa välittää yhä kiihtyvällä tahdilla tuhonaiheuttajia maasta ja maanosasta toiseen. Esimerkiksi vuonna 1995 raportoitiin PohjoisAmerikan länsirannikolta todennäköisesti alppiruusukaupan mukana saapunut myöhemmin vierasperäiseksi osoittautunut Phytophthora ramorum -munasieni, joka p 52 on osoittautunut tuhoisaksi rannikon tammimetsille. Kun se kerran on saapunut maahan, sen itiöitä levittävät hyvin tehokkaasti taimikauppa, auton tai polkupyörän renkaisiin tarttunut muta ja vesistöt. Sama mikrobi ilmaantui Brittein saarille pian Yhdysvaltain tapahtumien alkamisen jälkeen vuonna 2002. Siellä se ei ensin aiheuttanut juuri minkäänlaista tuhoa tammille eikä muillekaan puulajeille yksittäisiä sairastuneita puita lukuun ottamatta. Mutta sitten tapahtui jotain, sillä P. ramorum ryhtyi ennalta varoittamatta tuhoamaan maan japaninlehtikuusimetsiä. Kukaan ei tiedä, miksi tuho alkoi vasta viiveellä, eikä heti munasienen leviämisen jälkeen. Ilmeistä kuitenkin on, että sieni muuntui jollain tavalla erilaiseksi Britanniaan saapuessaan. Todennäköisimmin siinä tapahtui mutaatio, joka muutti sitä siltä osin, mitä lajeja se voi käyttää isäntänään. Kaikkiaan tämän mikrobin takia oli vuoden 2011 loppuun mennessä Iso-Britanniassa kaadettu noin kolme miljoonaa lehtikuusta, ja tuho on jatkunut sen jälkeenkin. Australia sijaitsee muusta maailmasta erillään keskellä valtamerta ja harjoittaa maailman tiukinta tuontikaranteenia. Jokainen Australiaan tuotu kasvi pidetään piilevien tuhonaiheuttajien varalta kaksi vuotta karanteenissa. Maanosan luonnolle syntyi aivan uudenlainen uhka vuonna 1912, kun Etelä-Amerikassa havaittiin erään ruostesienen siirtyneen eukalyptusplantaaseille. Se levisi 1970-luvulla edelleen Floridaan, jossa se aiheutti tuhoa erityisesti Australiasta tuodulla kaarnamyrttipuulla. Vuosien mittaan ruoste siirtyi yhä uusille isäntäkasveille Floridassa ja on nykyisin suuri ongelma. Uuden askeleen ruoste otti vuonna 2005, kun se p 53 toistaiseksi tuntemattomalla tavalla kulkeutui Havaijille. Tällöin australialaiset heräsivät ja totesivat ruosteen mahdollisen leviämisen sieltä Australiaan saattavan uhanalaiseksi koko maan ainutlaatuisen kasvilajiston eukalyptuksineen ja kaarnamyrttipuineen. Tähän uhkaan he varautuivat rajoittamalla kasvikauppaa Havaijin kanssa sekä tekemällä valmiussuunnitelman, jonka mukaisesti ruoste oli tarkoitus hävittää, mikäli se varotoimista huolimatta leviäisi maahan. Kaikesta tästä huolimatta eukalyptuksen ruoste saapui Australiaan vain viisi vuotta myöhemmin ja aloitti kehityskulun jota on kuvattu ekologiseksi holokaustiksi. Tänä vuonna 2013 on tullut tieto, että eukalyptusruoste on edennyt EteläAfrikan eukalyptusplantaaseille ja luonnonmetsiin. Myös Suomi harjoittaa kansainvälistä kasvikauppaa. Metsätaimia tuodaan käytännössä vain lähialueilta, mutta koristekasveja kautta maailman. Kaupunkipuita mikrobeja kuhisevine juuripaakkuineen tuodaan Tanskasta. Näin siitä huolimatta, että tiedämme keskieurooppalaisten taimitarhojen olevan lähes täysin saastuneita Phytophthora-mikrobeilla, eikä sieltä ole käytännössä saatavissa juuri lainkaan näistä mikrobeista vapaita taimia. Torjuntatoimien takia nämä mikrobit esiintyvät taimitarhoilla piilevinä, eikä normaali kasvintarkastus siten löydä niitä vaan ne saavat kaupankäynnin edellyttämän kasvipassin helposti. Infektoituneiden taimien siirryttyä luontoon nämä mikrobit virkistyvät ja aiheuttavat isäntäkasveille taudin, joka istutusta seuraavien vuosien aikana joko tappaa puut tai ainakin aiheuttaa niiden runkoihin tummia vuotavia laikkuja. Saksalainen tutkija Thomas Jung onkin ennustanut, että pyö- p 54 kin tulevaisuus taloudellisesti merkittävänä puulajina on vakavasti uhattuna. Ruotsalainen metsäpatologi Rimvys Vasaitis puolestaan on todennut, että tulevaisuudessa tammi tunnetaan puuna, joka yleensä näyttää jotenkin ränsistyneeltä. Euroopan unionissa nykyinen kasvintuhoojien torjunta perustuu erityisen vaarallisiksi tuhonaiheuttajiksi epäiltyjen ns. karanteenilajien listoihin. Näissä listoissa mainittujen lajien esiintymistä kauppakasveissa valvoo kussakin maassa viranomainen, Suomessa Elintarvikevirasto Evira. Mikäli tarkastetusta kasvimateriaalista ei löydy tuhonaiheuttajaa, kasvierä saa niin sanotun kasvipassin, jossa se todetaan terveeksi eikä sen kauppaamiselle valtakunnan rajojen yli ole esteitä. Koska kaikki tuhonaiheuttajat eivät aina näy, nykyinen järjestelmä vuotaa kuin seula riippumatta siitä, kuinka huolellisesti viranomaiset hoitavansa tehtävänsä. Erityisen ongelmallisia tässä suhteessa ovat lajit, joilla on pitkä latentti eli oireeton vaihe sekä lajit, joiden kasvatuksessa on käytetty torjunta-ainetta, joka on ehkäissyt oireet, mutta ei tappanut niiden aiheuttajaa. Vielä vakavamman ongelman nykyiselle kasvintarkastukselle aiheuttavat sellaiset kasvitautien aiheuttajat, jotka eivät lähtömaassaan aiheuta luonnolliselle isäntäkasvilleen merkittäviä oireita, mutta ovat vaarallisia jollekin kohdemaassa kasvavalle kasvilajille. Vakavien tuhojen puuttuessa näitä lajeja ei osata kirjata karanteenilistoihin, eikä niitä siten huomioida etsittäessä vaarallisia taudinaiheuttajia kauppakasvien joukosta. Näin ne voivat vapaasti kulkea kansainvälisen kaupan mukana, kunhan kasvien yleiskunto on hyvä. p 55 Tällaisten tuntemattomien taudinaiheuttajien riski on aikojen kuluessa osoittautunut jopa merkittävämmäksi kuin karanteenilistoille merkittyjen kasvitaudinaiheuttajien aiheuttamat riskit. Suurin osa historian merkittävimmistä metsätuhoista on ollut seurausta tieteelle aiemmin tuntemattomien taudinaiheuttajien ilmaantumisesta uudelle maantieteelliselle alueelle. Esimerkiksi 1900-luvun alkupuolella amerikankastanjan hävittänyt Itä-Aasiasta peräisin ollut kastanjansurma sekä 1900-luvulla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa hollanninjalavataudin aiheuttaneet itä-aasialaisperäiset sienet olivat tieteelle tuntemattomia ennen laajamittaisten tuhojen ilmaantumista. Samoin useimmat parhaillaan menossa olevien sienituhojen aiheuttajat, kuten itäisen Välimeren rannikoiden plataaneja joukoittain tuhoava Ceratocystis platani, USA:n länsirannikon metsiä runteleva jo mainitsemani tammen äkkikuolema ja Euroopassa kokonaisia metsiä tuhonnut saarnensurma ovat aiemmin tuntemattomien lajien aiheuttamia. Vielä vaikeammin ennakoitavia ovat hybridilajit, joita syntyy eri maantieteelliseltä alueelta peräisin olevien lähisukuisten lajien kohdatessa toisensa. Tällaisista taudinaiheuttajista tunnetuin on Keski-Euroopan joenrantalepikoita tuhoava Phytophthora alni, joka syntyi muutamia vuosikymmeniä sitten keskieurooppalaisilla taimitarhoilla kahden toisiinsa kosketuksiin joutuneen lajin risteytyessä. Samankaltainen on pohjoisamerikkalaisen ja eurooppalaisen juurikäävän risteymä, joka parhaillaan aiheuttaa vakavaa tuhoa Italian länsirannikon männiköissä. p 56 Edellä kirjatuista syistä on selvää, että viranomaisten valvontaan perustuva nykyisenkaltainen kasvikaupassa kulkevien tuhonaiheuttajien valvonta ei estä edellä hahmottelemani mustanpuhuvan skenaarion toteutumista, vaan se tapahtuu meilläkin ennemmin tai myöhemmin. Kuinka mustanpuhuva skenaario vältetään? Yhdessä Metlan vanhemman tutkijan Michael Müllerin ja professori Jussi Uusivuoren kanssa olemme pohtineet, miten edellä kuvattu pelottava skenaario voitaisiin välttää. Lähtökohtana olemme todenneet, että viimeistään Australian eukalyptusruoste-esimerkki on osoittanut, etteivät edes viranomaiskontrolloinnin kannalta edullinen maantieteellinen sijainti, äärimmilleen viritetyt torjuntatoimet ja tietoisuus uhasta estä kasvintuhoojien kulkeutumista kansainvälisen kasvikaupan mukana. Tässä valossa ajatus, että Euroopan kaltaisella avoimella niemimaalla voitaisiin estää laajamittaiset tuhot pelkän valvonnan ja viranomaistoiminnan avulla, ei ole uskottava. Se on pään pistämistä pensaaseen vakavan uhkan edessä. Kansainvälisessä kasvikaupassa toimijoina ovat kasveja kuljettavat yritykset ja niissä toimivat ihmiset. Nykyisessä järjestelmässä heidän ainoana kasvinterveyteen liittyvänä tehtävänään on huolehtia siitä, että kauppatavaralla on kasvipassi. Sen lisäksi heille muodostaa kaupallisen riskin satunnainen rajavalvonta, joka vaarallisia karanteenilajeja löytäessään saattaa pysäyttää kasvierän. p 57 Kaikkiaan kauppiaan riski on kuitenkin olematon suhteessa vahingollisten eliöiden mahdollisesti aiheuttamiin tuhoihin. Näin hänellä ei ole mitään todellista kannustetta olla kiinnostunut kauppaamiensa kasvien mukana kulkeutuvista tuhoeliöistä. Koska edellä kirjoitetun mukaisesti pelkkä viranomaisvalvonta ei ilmiselvästi riitä estämään tuhoeliöiden kulkemista kasvikaupan mukana, olisi alalla toimivat yritykset tavalla tai toisella saatava kiinnostumaan toimittamansa tavaran mukana liikkuvien tuhonaiheuttajien pysäyttämisestä. Toisin sanoen kasvinterveyden vaalimisesta tulisi tehdä kansainvälisen kasvikauppiaan kannalta rationaalista toimintaa osoittamalla siitä suoraan yrityksen tuloksessa näkyvä taloudellinen hyöty joko porkkanan, kepin tai niiden yhdistelmän avulla. Yhteiskunnan kannalta kasvinterveyden vaalimisesta koituva hyöty perustuu aiheutuvien tuhojen välttämiseen. Kansainvälisen kasvikaupan aiheuttamat tuhot ja niiden torjunta ovat taloudellisesti erittäin merkittäviä. Esimerkiksi Gotlannin saarelle levisi joitain vuosia sitten hollanninjalavatauti, jonka aiheuttamien tuhojen on laskentaperusteista riippuen arvioitu aiheuttavan vuosittain 8–215 miljoonan euron kustannukset. Kanadassa on puolestaan laskettu, että neljän merkittävimmän vierasperäisen tuholaisen aiheuttamat kustannukset ovat vuosittain noin 165 miljoonaa euroa. Yhdysvalloissa muualta kotoisin olevien tuhonaiheuttajien on laskettu aiheuttavan 2,1 miljardin dollarin vuotuiset tappiot metsätaloudelle. Myös tuhon jälkien korjaaminen on kallista: 1900-luvulla Yhdysvalloissa revittiin maasta valkomän- p 65 Suomen metsänomistusrakennetta on viime vuosina jatkuvasti valitettu epätarkoituksenmukaiseksi. Tilat ovat liian pieniä, hakkuukohteet hajallaan. Se lisää korjuun ja hoidon logistiikkakustannuksia. Ei kuitenkaan ole sattumaa, millainen Suomen metsänomistusrakenne on tällä hetkellä, vaan siihen ovat vaikuttaneet kotimaiset ja maailmanlaajuiset taloudelliset tekijät sekä maassa harjoitettu talouspolitiikka. Niin on myös tulevaisuudessa. Sitä saa mitä tilaa. Metsänomistajia on tällä hetkellä 630 000 henkeä, mikä on 12 prosenttia Suomen väestöstä. Mihin suuntaan metsänomistajakunta on kehittymässä? Millaisin politiikkatoimin kehitystä saataisiin ohjattua haluttuun suuntaan? Suomessa metsät ovat suurelta osin yksityishenkilöiden omistuksessa. Se tuntuu meistä luonnolliselta, mutta ei ole lainkaan itsestään selvää, kun katsotaan tilannetta muualla maailmassa. Niin ei välttämättä olisi meilläkään, jos kaksi suurta tavallisten yksityishenkilöiden – talonpoikien ja -tyttärien – maanomistusta riepotellutta ismiä, feodalismi ja sosialismi olisivat juurtuneet historian saatossa Suomeen. Silti molemmilla on ollut ja on edelleen vaikutuksensa. Suomen tilanne juontaa juurensa maan asutushistoriasta. Feodalismi johti esimerkiksi Keski-Euroopassa siihen, että maat olivat aikoinaan pääosin kruunun, aa- p 66 telissukujen, kirkon ja luostarien hallussa. Feodalismi tuotti Suomeenkin aikanaan suurmaanomistajia, mutta viimeistään 1700-luvun puolivälin jälkeen talonpoikien asema alkoi oleellisesti vahvistua. Sitä vahvisti muun muassa isojako, joka yhdisti talojen peltosarat yhtenäisiksi peltokokonaisuuksiksi. 1757 Ruotsi-Suomessa valtiopäivillä hyväksyttyä isojakoa perusteltiin nimenomaan väestönkasvun lisäämisellä ja elinkeinojen edistämisellä. Sitä ennen tilojen jakaminen oli ollut hyvin hankalaa, peltoja oli viljelty hankalan sarkajaon mukaisesti, eikä kylien vähäarvoisia metsiä ollut virallisesti edes jaettu eri taloille. Peltojen käyttö oli siksi varsin tehotonta ja metsiä saatettiin käyttää jopa vahvimman oikeudella. Isojaossa peltojen sarkajaosta luovuttiin ja tilojen rajat merkittiin myös metsiin sekä piirrettiin kartoille. Näin metsien omistusoikeus perustui jatkossa virallisiin asiakirjoihin. Uusia tiloja muodostettiinkin ahkerasti seuraavat vuosikymmenet. Lisäksi tavallisillekin taloille alettiin muodostaa vuokratiloja, torppia. Isojaon lisäksi kuningas Kustaa III:n yhdistysja vakuuskirjaa vuodelta 1789 voidaan pitää talonpoikien yksityisomistusoikeuksien sinettinä. Kuohuvalla 1900-luvulla pientilavaltaisuuden kasvua aiheutti paitsi sotien jälkeinen asutustoiminta myös sosialismin paine. Vuonna 1918 hyväksytty ns. torpparilaki antoi torppareille ja mäkitupalaisille oikeuden lunastaa vuokra-alueensa. Lunastusoikeuttaan käytti 46 645 torpparia tai lampuotia ja 45 580 mäkitupalais- p 67 ta. Maata lunastettiin 910 000 hehtaaria, joten uusien tilojen keskikoko oli vain kymmenen hehtaarin luokkaa. Alasta runsas neljäsosa oli viljeltyä. Koska maanomistus, kauppa ja yritystoiminta ovat Suomessa perinteisesti perustuneet yksityisomistukseen, kolmas ismi, kapitalismi on toiminut enemmän tai vähemmän muiden ismien taustalla, jopa välillä piiloutuen, määrittämässä tuotteiden, palvelujen sekä tuotantopanosten eli maan, työn ja pääoman kysyntää ja tarjontaa. Metsänomistajakunnan kehitystä on tutkittu Suomessa erityisesti 1970-luvulta alkaen. Tuolloin teknologinen muutos oli jo muuttanut niin kuin on edelleenkin muuttamassa radikaalisti maaseudun elinkeinojen asemaa ja perinteisen maataloustyön kysyntää. Samaan aikaan julkiset menot olivat kasvussa ja myös muuttamassa työn tarjontaa koulutuksen kautta. Uusimman Metsäntutkimuslaitoksessa tehdyn metsänomistajatutkimuksen Suomalainen metsänomistaja 2010 mukaan metsät ovat siirtyneet omistajalta toiselle useimmiten perintönä (45 prosenttia) tai sukulaiskaupoin (40 prosenttia). Lopuilla kuudesosalla metsistä omistaja on vaihtunut ei-lähisukulaisten välisin kaupoin. Siten vaikka neljällä tilalla viidestä ei enää harjoitetakaan maataloutta ja kolmasosa metsänomistajista asuu etäällä metsistään, metsien omistuksessa on yhä runsaasti Eino Jutikkalan aikoinaan kuvaamia talonpoikaisen maanomistuksen piirteitä. p 68 Ennustaako koko väestö myös metsänomistajakuntaa? Kun metsänomistuksen kehitystrendit ovat olleet tutkijoiden tarkassa seurannassa jo 40 vuoden ajalta, trendejä on myös pyritty ennustamaan eteenpäin. Viimeisimmän tällaisen ennusteen ovat tehneet Heimo Karppinen ja Magnus Ahlberg, jotka ennustivat vuonna 2008 ilmestyneessä Metsätieteen aikakauskirjan artikkelissaan metsänomistusrakenteen kehitystä käyttämällä selittäjinä yleisiä väestön kehityskulkuja ja näistä tehtyjä ennusteita. Tulosten mukaan metsänomistajissa on koko väestöä enemmän iäkkäitä, miehiä, eläkeläisiä ja maatalousyrittäjiä ja heidän koulutustasonsa on koko väestöä heikompi. Näistä eroista huolimatta erilaiset muutostrendit voivat olla yhteisiä koko väestön kanssa. Muutostrendien yhteneväisyysajatukseen perustuen Karppinen ja Ahlberg ennustivat metsänomistajakunnan rakennetta vuosille 2010 ja 2020 mallittamalla peräkkäisten metsänomistajatutkimusten havaintoja suhteessa Tilastokeskuksen keräämiin koko väestöä koskeviin havaintoihin ja väestörakenteesta tehtyihin ennusteisiin. Tehtyjä ennusteita pystyttiin peilaamaan nopeasti Suomalainen metsänomistaja 2010 -tutkimuksen tuloksia vasten, ja osoittautui, että ennusteet olivat oikeasuuntaisia, ja erittäin usein oikeaan osuneita. Toisinaan ennusteet olivat varovaisia todelliseen kehitykseen verrattuna: esimerkiksi metsänomistajien keski-ikä oli noussut jo vuonna 2009 noin 60 vuoteen ja tämän iän ylittäneiden osuus 56 prosenttiin, kun ennusteen p 69 mukaan näin olisi pitänyt käydä vasta vuonna 2020. Samoin niiden metsänomistajien osuus, joilla ei ollut mitään ammatillista koulutusta, oli vähentynyt selvästi ennustetta nopeammin. Olisiko ennusteita voinut vielä parantaa? Tehdyissä ennusteissa metsänomistajakunnan rakennekehitys suhteessa muuhun väestöön otettiin annettuna, eikä rakennekehitykseen johtaneisiin taloudellisiin tai muihin syihin kiinnitetty juuri huomiota. Tätä korostaa myös se, että ennusteet tehtiin suoraan metsänomistajien lukumääräosuuksille eikä heidän tilojensa metsäaloilla painotetuille osuuksille. Kuitenkin väestön elinkeinorakenne ja muuttoliike riippuvat suuresti taloudellisista tekijöistä ja metsätaloudessa tilan metsäala on aivan keskeinen taloudellinen tekijä. Ilmiöiden tunnistaminen Monilta unohtuu usein, että vasta metsäteollisuuden nousu reilut sata vuotta sitten lisäsi selvästi metsien arvoa ja metsätaloustyön kysyntää. Samalla metsien arvonnousu muutti metsänomistajakunnan kehitystä ja Suomen talouspolitiikkaa. Viime vuosisadan alkupuoliskon pientilavaltaisessa Suomessa riitti työvoimaa metsätöihin ja metsätyö oli maaseudun asukkaille välttämätön osa elantoa. Puita ei olisi saatu edes liikkeelle ilman pientilojen työvoimaa. Varsinkin 1950-luvulta alkaen teknologinen kehitys alkoi kuitenkin voimakkaasti muuttaa tilannetta. Ensin hävisivät pokasahat ja kirveet moottorisahojen p 70 tilalta, sitten hevoset puunkuljetuksesta ja nykyisin puunkorjuusta ovat hävinneet lähestulkoon moottorisahatkin. Näitä korvaamaan tulivat metsätraktorit sekä hakkuukoneet, joiden käyttö perustui tilatason tai metsätilan omistajan tilauksen sijasta puun ostajan tilaamaan urakoitsijatyöhön. Näin pystykauppojen osuus kasvoi ja hankintakauppojen väheni. Maaja metsätalouden töistä jäi tuottamattomaksi paljon maaseudun työvoimaa. Kysyntää löytyi Ruotsin tehtailta ja Suomen kaupungeista. Maalaisväki väheni, mutta yllättäen samaan aikaan erityisesti 1970-luvulla Suomeen muodostettiin 60 000 uutta metsätilaa. Tämän ilmiön syihin palataan esityksessä hieman tuonnempana. Joka tapauksessa tätä voi suuruusluokkana verrata 1920-lukuun (110 000 tilan lisäys), jolloin torpparilaki kasvatti pientilallisten joukkoa melkein kertarysäyksellä tai 1940ja 1950-lukuihin (80 000 tilan lisäys), jolloin siirtolaisia asutettiin sotien jäljiltä. Kaikki nämä 1900-luvun kolme tilojen pirstoutumisjaksoa kestivät 10–15 vuotta, minkä jälkeen uusien tilojen muodostaminen maltillistui. 1990-luvulta alkoi uusi kehitys. Maatalousyrittäjät ja maataloutta harjoittamattomat metsätilanomistajat olivat siihen asti olleet molemmat keskimäärin hieman yli 50-vuotiaita, mutta 1990-luvulla kehitys eriytyi. Maataloutta harjoittamattomat metsätilanomistajat olivatkin nykyistä edeltävän, Suomalainen metsänomistaja 2000 -tutkimuksen perusteella yhtäkkiä keskimäärin 63-vuotiaita, kun maatalousyrittäjien keski-ikä oli 49 vuotta. Tämä sama ero on säilynyt myös 2000-luvulla p 71 siten, että Suomalainen metsänomistaja 2010 -tutkimuksessa metsätilanomistajat olivat keskimäärin 62ja maanviljelijät 53-vuotiaita. Metsänomistajien ikääntyminen on ongelmallista, sillä useiden tutkimusten mukaan se vähentää metsätaloudellista aktiivisuutta. Talouspoliittisten päätösten tunnistaminen 1700-luvun puolivälissä Ruotsi-Suomessa tehty isojako ja saman vuosisadan lopulla Kustaa III:n yhdistysja vakuuskirja vahvistivat meillä nykyisin melkein itsestään selvältä tuntuvan maan talonpoikaisen omistusoikeuden. Viimeisetkin tilojen jakamisrajoitukset poistettiin Suomesta 1900-luvun alusta, mutta rajoitusten purku ei johtanut välittömiin muutoksiin tilojen lukumäärässä. Metsäyhtiöiden maanhankintaa rajoitettiin vuonna 1915, mikä pysäytti niiden metsänomistuksen kasvun. Myöhemmin vapain kaupoin tehtävää maanhankintaa vielä rajoitettiin maatalousyrittäjien eduksi, ja nämä määräykset kumottiin vasta 1990-luvun lopulla. Maaveroista luopumisen jälkeen metsätalouden verotus alkoi 1920-luvulla pinta-alaperusteisena. Silloin myös luovuttiin rälssitilojen aiemmasta verovapaudesta. Ajan myötä pinta-alaverotus monimutkaistui ja samaan arvioperustaan liitettiin myös varallisuusverotus ja perintöja lahjaverotus. Oleellisinta on huomata, että vuoteen 1992 asti lähes kaikki metsätalouden verot olivat progressiivisia todellisista tuloista riippumattomia omaisuus- p 72 veroja. Näin ollen tilan metsäalan kasvu lisäsi viimeisen metsähehtaarin verorasitusta. Vuonna 1993 siirryttiin pinta-alaverotuksesta todellisten tulojen verotukseen. Puun myyntituloverotukseen käyttöönotossa oli siirtymäkausi vuosina 1993–2005. Siinä metsätalouden tulot käsitettiin pintaalaverotuksen tapaa omaisuuden tuottamiksi ja verotus määriteltiin pääomatuloverotukseksi uudistuksen yhden keskeisen mallin, Ruotsin metsäverotuksessa käytetyn elinkeinotoiminnan sijasta. Puun myyntituloverotukseen sisällytettiin kuitenkin Ruotsin mallin mukainen metsävähennys, jota laajennettiin vuonna 2008. Arvonlisäverotuksen samoin kuin uudet maatalouden tukijärjestelmät toi maaja metsätalouteen jäsenyys Euroopan unionissa vuonna 1995. Erillisestä varallisuusverotuksesta luovuttiin vuoden 2005 jälkeen. Tilojen myynnin nykymuotoinen luovutusvoittoverotus otettiin käyttöön vasta 1980-luvun lopulla. Samaan aikaan siirryttiin perintöja lahjaverotuksessa käypien arvojen eli todennäköisten luovutushintojen käyttöön aikaisempien verotusarvoihin perustuneiden arvioiden sijasta. Vuodesta 1979 perintöja lahjaverotuksen huojennukset ovat koskeneet aktiivimaatiloja ja yrityksiä, mutta eivät maataloutta harjoittamattomia metsätiloja. Metsätalouden tukijärjestelmä rakennettiin 1960-luvulla tukemaan metsäpolitiikan muutosta eli uusien teknologioiden ja tuotantomenetelmien käyttöönottoa metsätaloudessa. Tukipolitiikka on jatkunut suunnilleen samalla tasolla nykypäivään asti, mutta tuen p 73 kohdistuminen on muuttunut ajan myötä. Maatalousyrittäjien eläkevakuutukset eli MYEL-vakuutukset otettiin käyttöön 1970-luvun alusta. MYEL-vakuutukset sisältävät myös metsässä tehtävän työn, mutta silti metsätilanomistajilla tällaisia eläkevakuutuksia on hyvin vähän. Yhteisövero ja pääomatuloveroasteet eriytettiin toisistaan vuonna 2005, mistä alkaen osakeyhtiöt ovat alkaneet muuttua tavallisillekin metsänomistajille yhä houkuttelevammiksi. Myös yhteismetsien perustamista alettiin kannustaa tuloveroeduin vuodesta 2005 alkaen, ensin epähuomiossa ja sen jälkeen pääomatuloveroastetta alemmalla 28 prosentin kiinteällä yhteisetuusverokannalla. Ilmiöiden ja talouspolitiikan yhdistäminen Maailmanlaajuisten rakennetekijöiden voidaan olettaa vaikuttavan eri maihin melko yhtenevästi, joten talouspoliittisten päätösten vaikutuksia voidaan arvioida vertaamalla näiden maiden metsänomistusrakenteita. Suomelle luontevan vertailukumppanin muodostaa Suomen tavoin isojaossa kiinteistörakenteensa saanut Ruotsi, jossa kuitenkin maanomistusta säädellään rajoituksin huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Ruotsissa maaja metsätalouden sääntelyn tarkoituksena on elinkeinon edistäminen säilyttämällä elinkelpoiset maaja metsätilat. Tästä syystä esimerkiksi tilojen jakaminen on erittäin hankalaa. Ruotsis-