Poliittiset päättäjät rakenteellisen sosiaalityön kumppaneina

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/ Poliittiset päättäjät rakenteellisen sosiaalityön kumppaneina © Kirjoittajat 2023 Published version Kokkonen, Tuomo; Rantamäki, Niina Kokkonen, T., & Rantamäki, N. (2023). Poliittiset päättäjät rakenteellisen sosiaalityön kumppaneina. In K. Närhi, S. Kannasoja, T. Kokkonen, N. Rantamäki, & S. Ruonakangas (Eds.), Rakenteellisen sosiaalityön tila ja tulevaisuus Suomessa (pp. 220-235). Jyväskylän yliopisto. Sophi, 154. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-9712-0 2023 220 13. Poliittiset päättäjät rakenteellisen sosiaalityön kumppaneina Tuomo Kokkonen & Niina Rantamäki Poliittinen päätöksenteko on monitoimijaisen rakenteellisen sosiaalityön yhteistyösuhteiden keskiössä. Vaikka suomalaista rakenteellisen sosiaalityön perinnettä voi kuvata viranomaiskeskeiseksi ja siten sosiaalityöntekijöiden ja sosiaalityön johdon roolia korostavaksi (Viirkorpi 1990), merkittävät päätökset edellyttävät poliittisten päättäjien hyväksyntää. Poliittisen päätöksenteon periaatteellinen rooli on kirjattu selvästi kuntalakiin (410/2015, 14–19 §), jonka sisällöt sosiaalija terveyspalveluiden osalta ovat siirtyneet pitkälti lakiin hyvinvointialueesta (611/2021, 22–34 §). Kuntalain kanssa samanhenkisesti laki hyvinvointialueesta korostaa sitä, että poliittisen päätöksenteon viimekätinen tavoite on pitää huolta demokratian toteutumisesta sekä kansalaisten kuulemisesta ja heidän vaikutusmahdollisuuksistaan. Lainsäädäntö korostaakin sitä, että poliittisten päättäjien rooli on valvoa organisaation toimintaa sekä kantaa vastuuta päätöksenteon legitiimiydestä, ei sulautuvan osaksi operationaalista johtamista (Kulovaara 2016, 54). Tämän luvun lähtökohtana on oletus siitä, että rakenteellista sosiaalityötä koskeva päätöksenteko edellyttää aina suhdetta poliittisiin päättä- 221 jiin, joiden rooliin osana julkishallintoa sisältyy erityinen mahdollisuus – ja myös velvoite – tarkastella päätettävänä olevia asioita poliittisesti ja erilaisia ääniä kuunnellen. Luvun toinen lähtökohta on se, että vankasta lainsäädännöllisestä perustastaan huolimatta rakenteellisen sosiaalityön suhde poliittisiin päättäjiin ei ole helppo, koska se on monenlaisten jännitteiden, ennakkoluulojen sekä rajoituksien määrittämä. Suomessa sosiaalityöntekijät, vaikka ovatkin poliittisilta mielipiteiltään yleensä sitoutuneet tuloeroja tasaavaan ja huono-osaisia kansalaisryhmiä tukevaan sosiaalipolitiikkaan, suhtautuvat keskimäärin varauksellisesti mahdollisuuksiinsa vaikuttaa yhteiskunnallisesti työnsä puitteissa. Sosiaalityöntekijät haluavat erottaa oman poliittisuutensa ammatillisuudestaan ja siten nähdä sosiaalityön epäpoliittisena ammattina. (Kallio 2021.) Tämä ei voi olla heijastumatta sosiaalityöntekijöiden ja poliittisten päättäjien väliseen yhteistyöhön. (Kallio 2021.) Voidaan sanoa, että Suomessa rakenteellisen sosiaalityön valtavirta on omaksunut korostuneen epäpoliittisen toimintatavan. Siinä rakenteellinen sosiaalityö rajautuu politiikan policy-alueelle (Palonen 2008) korostaen muun muassa kehittämistyötä, johtamista sekä poliittista päätöksentekoa palvelevaa tiedontuotantoa. Tieto ymmärretään tässä yhteydessä ei-poliittiseksi ja saa muodon, jossa sen oletetaan olevan kiistattoman tosiasiallista. Olisi kuitenkin liian yksinkertaistavaa väittää, että suomalaisten sosiaalityöntekijöiden halu pitää oma poliittisuutensa erossa ammatillisuudestaan tai suomalaisen rakenteellisen sosiaalityön perinteen policyorientaatio, olisivat sosiaalityöntekijöiden ja poliittisten päättäjien keskinäiselle yhteydenpidon ainoita esteitä. Sosiaalityön jännitteinen suhde poliittisiin päättäjiin on esillä myös rakenteellisen sosiaalityön kansainvälisessä perinteessä, vaikkakin hyvin toisenlaisella tavalla kuin Suomessa. Kuvaavaa kansainvälisen ja suomalaisen rakenteellisen sosiaalityön keskustelujen erolle on esimerkiksi se, miten Mullaly ja Dupré (2019, 354–357) näkevät Yhdysvaltain ja Kanadan poliittisen järjestelmän vihamieliseksi kumppaniksi vaikuttamaan pyrkivälle sosiaalityölle. He paikantavat sosiaalityön ja poliittisen järjestelmän välirikon syyn ideologioiden tasolle. Ajassamme korostuvat uusliberaalit ja konservatiiviset arvot ovat Mullalyn ja Duprén mukaan vastakkaisia sosiaalityön edistyksellisille pyrkimyksille muuttaa eriarvoisuutta ja sosiaalisia ongelmia tuottavia rakenteita yhteiskunnassa. Heidän mukaansa ristiriitainen 222 tilanne on jättänyt anglosaksiselle sosiaalityölle kaksi eri suuntautumisvaihtoehtoa. Järjestelmän piirissä tapahtuva sosiaalityö on muovautunut konservatiivisen ja liberaalin politiikan paineessa konventionaaliseksi, yksilökeskeiseksi sekä leimallisen ei-poliittiseksi. Järjestelmän ulkopuolella toimiva radikaali ja poliittinen sosiaalityö on puolestaan suuntautunut hakemaan kumppaneita virallisen järjestelmän ulkopuolella toimivista yhteisöistä sekä yhteiskunnallisista liikkeistä. Tämän vuoksi radikaali ja järjestelmän ulkopuolella toimiva sosiaalityö on, paitsi virittynyt toimimaan sosiaalisten uudistusten puolesta, suhtautuu epäluuloisesti järjestelmään. (Mt., 359–361.) Suomessa hyvinvointivaltio tarjoaa periaatteessa paremmat edellytykset sosiaalityön ja poliittisen päätöksenteon väliselle yhteistyölle kuin anglosaksissa yhteiskunnissa on mahdollista (vrt. Mullaly ja Dupré 2019). Epäluottamus poliittista päätöksentekoa kohtaan ei silti ole vierasta myöskään suomalaiselle rakenteelliselle sosiaalityölle. Poliittinen päätöksenteko hahmotetaan usein toiminnaksi, joka suhtautuu sosiaalityöhön, jos ei vihamielisesti, niin ainakin välinpitämättömästi. Sosiaalityöllä on ennakko-oletus, jonka mukaan sen argumentit nousevat vain harvoin keskeisiksi poliittisessa päätöksenteossa. Sosiaalityön ja poliittisen päätöksenteon välistä jännitettä voidaan kuvata myös huoleksi siitä, että sosiaalityön kannalta ”hyvien” päätöksien sijaan poliittiset päättäjät leikkaavat resursseja eivätkä suuntaa rahoitusta kohteisiin, jotka edistävät alueen asukkaiden palveluiden saatavuutta ja vastaavat yleisiin sosiaalisiin ongelmiin alueella. (Kokkonen 2019.) Edellä kuvattujen jännitteiden lisäksi sosiaalityötä erottaa poliittisesta päätöksenteosta myös tapa, jolla poliittisia päätöksiä tehdään. Poliittinen päätöksenteko ei ole demokratiassa koskaan täysin yksioikoista tai suoraviivaisesti asioiden esittelystä juontuvaa. Siinä missä asiantuntijuus ja sidos policy-tyyppiseen toimintaan velvoittaa suomalaista sosiaalityötä toteuttamaan tiettyä tulevaisuuteen tähtäävää suunnitelmaa tai linjaa, poliittisten päättäjien harjoittamalle poliittiselle toiminnalle on ominaista se, että tulevaisuutta koskevat päätökset ovat auki. Poliittiseen päätöksentekoon liittyykin kontingenssi, mahdollisuus muutokseen (Palonen 2008; Kokkonen 2019). Vaikka poliittinen päätöksenteko on etenkin sosiaalija terveyspolitiikan käytännöissä vahvasti tietoon perustuvaa ja toiminnan jatkuvuutta turvaavaa, siihen sisältyy asiantun- 223 tijuudesta riippumaton perusvire. Tarvittaessa tehtyjen poliittisten päätösten tulee omaan paikalliseen asiantuntemukseensa ja arvopohjaansa tukeutuen kyetä ottamaan etäisyyttä johtamisesta ja organisaatiossa jo vallitsevista operationaalisista policy-linjauksista (Palonen 2004). Poliittisen päätöksenteon ideaali on siis se, että poliitikoilla säilyy ”poliittinen pelivara” muokata lopullista päätöstä tärkeinä pitämiensä näkökohtien mukaiseksi (Palonen 2010). Asiantuntijatiedon ja poliittisen tiedon eroa selkeyttäen Kari Palonen (2004, 85–97) esittää poliittisen päätöksenteon ihanteita kuvaavan poliitikon ideaalityypin. Palosen mukaan poliittisen päätöksentekijän olemuksessa korostuu kyky ristiriitaisten ja kontingenttien ongelmatilanteiden tilannesidonnaiseen ratkaisemiseen. Poliitikon tulee tuntea hyvin se paikka ja aika, jossa päätöstä tehdään, ja hänellä tulee olla asioista poliittinen yleiskuva tai ”teoria”. Politiikan teko ja poliittinen keskustelu kiertyy myös lähes aina yhteensopimattomien näkökulmien synnyttämiin konfl ikteihin. Palosen mukaan poliitikon osaamisen ydin on taito käsitellä tilanteita, jotka ovat sillä tavoin arvolatautuneita, ettei ratkaisuvaihtoehtoja voi käytettävissä olevan tiedon perusteella asettaa yksiselitteiseen paremmuusjärjestykseen. Osaava ja kokenut poliitikko kykenee ratkaisemaan konfl ikteja innovatiivisella, mutta eri osapuolia kunnioittavalla tavalla. Hänen erityistaitonsa on löytää poliittisesta keskustelusta ja kamppailusta ”pelivaraa”, eli vaihtoehtoisuutta ja toisin tekemisen mahdollisuuksia. (Palonen 2010.) Politiikan ja asiantuntijuuden eroa on viime vuosikymmeninä haastanut uusliberaali kehitys, joka on syrjäyttänyt poliittisen demokratian yhteiskuntaa kokonaisvaltaisesti ohjaavan eetoksen paikalta. Uusliberalismin merkitys on ollut erityisen suuri julkisen hallinnon alueella, jossa sitä on edistetty ottamalla käyttöön julkisjohtamisen (NPM) opin mukaisia, managerialistisia ja teknokraattisuutta korostavia päätöksenteon käytäntöjä. Managerialismissa ja teknokraattisuudessa on aina tiettyä järjestelmäkeskeistä vaihtoehdottomuutta: päätökset on tehtävä kulloinkin tärkeään tietoon perustuvasti ja organisaation kehittämisen päämääristä tietoisena. Tämä on asettanut poliittiselle päätöksenteolle painetta hyväksyä esimerkiksi toiminnan tehokkuuden ja kustannusten hallitsemisen nimissä tehdyt reformit. Uusliberaali kehitys on siten rajoittanut poliittisen päätöksenteon aluetta puitteisiin, jotka mää- 224 rittyvät muun muassa julkisessa taloudessa vallitsevasta pysyvästä niukkuudesta ja budjettikehyksistä käsin (Pierson 2002; Flinders & Wood 2014; Kulovaara 2016, 52–57). Tässä luvussa analysoidaan poliittisten päättäjien suhdetta rakenteelliseen sosiaalityöhön kuvaten ensin poliittisten päätöksentekijöiden lähtökohtia ja roolia sosiaalija terveyspalveluita koskevassa päätöksenteossa. Tämän jälkeen luvussa kysytään, miten edellä mainittu käsitys uusliberalismin kaventamasta poliittisesta pelivarasta (Palonen 2004) ilmenee haastateltujen poliittisten päätöksentekijöiden kohdalla. Esitetyn analyysin perustana on kolmella tapaustutkimuspaikkakunnilla lautakuntatason poliittisille päättäjille tehdyt fokusryhmähaastattelut. Haastattelut toteutettiin kahdessa eri vaiheessa ajankohtana, jolloin siirtymä kuntaperustaisesta palvelujärjestelmästä hyvinvointialueille oli valmisteilla. Tämä näkyi myös haastatteluissa, ja etenkin toista haastattelukierrosta leimasi pohdinta kuntien ja rakenteilla olleiden hyvinvointialueiden välisestä työnjaosta sekä siitä, millaiseksi erilaisten kuntien asema hyvinvointialueilla muodostuu. 13.1 Puoluepolitiikasta etäisyyttä ottava päätöksenteko Sosiaalija terveyspalveluita koskeva käytännön poliittinen päätöksenteko on monitasoista vaihdellen yleisten strategioiden hyväksymisestä ja budjettivallan käyttämisestä hyvinkin yksityiskohtaisiin palveluiden järjestämistä koskeviin päätöksiin. Tutkimusaineiston analyysin pohjalta poliitikkojen ydintehtäviä ovat viimekätisen päätösvallan käyttämisen ja strategiatyön lisäksi kuntalaisten osallistaminen päätöksentekoon, päätöksenteon perustana olevaan tietoon perehtyminen, verkostoituminen sekä poliittisten yhteyksien luominen ja julkisuustyö. Rakenteellisen sosiaalityön kokonaisuudessa poliittinen päätöksenteko asettuu siis sosiaalityötä ja -palveluita koskevan päätöksenteon huipulle. Poliittisen päätöksenteon lähtökohtainen tehtävä on ratkaista ongelmatilanteita ja tehdä tulevaisuutta koskevia valintoja tavalla, joka luo tulevaisuuteen kantavia toimintapoliittisia policy-linjauksia (Palonen 2004). Hieman paradoksaalisesti suhteessa ennakko-oletuksiin haastatellut lautakuntatasoiset poliittiset päättäjät näkivät ensi sijassa olevansa, ei niinkään poli- 225 tiikassa vaikuttavia strategisia toimijoita, vaan kuntalaisten edunvalvojia suhteessa sosiaalija terveyspalveluihin. …kyllä minä ajattelen, että tässä ollaan tavallaan edunvalvojia. Se mitä siellä tehdään ja mitä siellä päätetään, niin meidät on demokraattisesti valittu valvomaan kaupunkilaisten etua tässä toiminnassa. (P3/A/1) Poliittisten luottamushenkilöiden tulkinta heidän omasta roolistaan korostaa siis paikallisen kansalaisja asukasnäkökulman merkitystä. Sosiaalipalveluita koskeva poliittinen päätöksenteko ymmärrettiin kuntalaisten asialla olemiseksi. Kansalaisnäkökulman vastapainona poliittiset luottamushenkilöt ottivat etäisyyttä puoluetaustastaan. Puoluepoliittisesti lukkoon lyödyt ohjelmalliset tavoitteet tulivat haastatteluissa selkeimmin esille arvokysymyksissä sekä siinä, miten sosiaalisia ongelmia tulkittiin ja sanoitettiin. Yhteistä poliitikoille oli se, että poliittisen luottamusasemansa mukaisesti he pitivät tärkeänä tehtyjen päätösten puntaroimista arvojen kannalta – haastateltaville poliittisen päätöksenteon mahdollisuus paikantui juuri tähän. Meidän roolin pitäisi nähdäkseni olla se, että me käydään sitä arvokeskustelua, että mistä arvoista lähtien vaikkapa sitten sitä sosiaalityötä tehdään. Ja miten priorisoidaan vaikkapa budjettia, että mihin tarvitaan lisää. Ja tavallaan näin minä ainakin itse nyt näen sen meidän poliitikkojen roolin, minkälainen se optimaalisesti pitäisi olla. Että me tehtäisiin niitä periaatteellisia, arvopohjaisia päätöksiä ja käytäisiin siitä keskustelua. (P2/A/2) Arvot ovat poliitikkojen ominta aluetta suhteessa siihen, että johtajat ja alan ammattilaiset hallitsivat toiminnan talouden sekä sosiaalityön sisällön kysymykset. Poliittinen keskustelu ja päätettävänä olevien asioiden politisointi tarkoittikin poliittisille päättäjille nimenomaan oikeutta arvioida päätettävänä olevia asioita myös arvojen kannalta, sen sijaan, että esimerkiksi taloudellisia reunaehtoja koskevien tosiasioiden annettaisiin yksin sanella päätökset (Palonen 2010). Toinen tyypillinen puoluepoliittisia arvoeroja esiin nostava asia oli käsitys siitä, minkälaiset mahdollisuudet yksilöllä on muuttaa oman elä- 226 mänsä kulkua. Vasemmistopuolueita edustavat haastateltavat korostivat sosiaalisten ongelmien rakenteellista perustaa sekä eriarvoisuutta myös kansalaisten yhteiskunnallisissa vaikutusmahdollisuuksissa. …sosiaalityön asiakkaat ovat usein hyvin heikossa asemassa olevia ihmisiä, joiden ääni ehkä vähän huonosti kuuluu yhteiskunnassa ja päätöksenteossa. Heillä ei ole voimavaroja useinkaan vaikuttaa omaan elämään liittyviin asioihin tai välttämättä edes äänestää. (P1/A/1) Oikeistopuolueita edustavat poliittiset päättäjät pitivät haastatteluissa puolestaan tärkeänä korostaa, että vaikeista tilanteista huolimatta ”jokaisella on vastuu omasta elämästään”. …sanoisin vielä tuosta yksilönvastuusta, että totta kai jokaisella on vastuu omasta elämästään. Ei kenelläkään muulla voi olla loppupelissä. Mutta sitten pitää muistaa se, että meillä on hyvin erilaiset lähtökohdat asioihin. Että kun on kolmannen sukupolven alkoholistinuori, niin se on pikkuisen erilainen tilanne siinä ruveta hänelle yksilönvastuuta korostamaan kuin hänelle, joka tulee hyvinvoivasta perheestä. Nämä erilaiset lähtökohdat täytyy ottaa toiminnassa huomioon. (P3/A/1) Edellä mainittujen lisäksi oikeistoja vasemmistopuolueiden väliset rajalinjat olivat nähtävissä myös keskustelussa talouden reunaehdoista sekä siitä, miten arvioidaan yksityisen ja julkisen palveluntuotannon eroja. Vasemmistoa edustavat päättäjät kritisoivat haastatteluissa erityisen voimakkaasti sekä talouden valtaa sosiaalipalveluita koskevassa päätöksenteossa että tehokkuuden ja säästöjen nimissä tehtyjä palveluntuotannon yksityistämistä koskevia päätöksiä. Joo, näkisin että kyllä perinteinen oikeisto-vasemmistoakselilla jakolinja on olemassa, että onko se huoli palveluista ja nimenomaan julkisista palveluista vai onko se huoli enemmän siitä budjetin pysyvyydestä.Että jakolinja on tämä perinteinen. Ja sitten itseasiassa aika jännä juttu on tuossa meidän lautakunnassa, että on keskustelussa tullut esiin ikään liittyvät jakolinjat. Että ”kukas meistä vanhuksista huolehtisi, kun täällä on teitä nuoria”. (P2/A/1) 227 90-luvulta lähtien, milloin se alkoi lastensuojelupuolella tuo yksityistäminen, joskus 90-luvun puolella se taisi jo alkaa, puolenvälin tienoilla, en muista. Siinä annettiin yksityisille palveluntuottajille vahva asema. Ja nythän on se tilanne, että ne on täysin ykkösasemassa. Yksityiset palveluntuottajat voivat laittaa ihan minkä hinnan vaan sieltä, ja kuntien on pakko maksaa se. (P4/A/1) Sosiaalija terveyspalveluiden käytännöllistä merkitystä koskevassa keskustelussa erot politiikan vasemman ja oikean laidan välillä eivät kuitenkaan ole yhtä selkeitä kuin ne ovat arvokysymyksissä. Käytännöllisessä päätöksenteossa poliittisia vastakkaisuuksia tasoittaa yhteinen käsitys siitä, että sosiaalisia ongelmia tulisi ehkäistä yhteiskunnan keinoin ja tavalla, joka ottaa huomioon haavoittavassa elämäntilanteessa olevien ihmisten elämänolot. Haastatteluun osallistuneet poliittiset päättäjät olivat siis yli puoluerajojen tietoisia siitä, että tekemiensä päätösten kautta he vaikuttivat ongelmien ja eriarvoisuuden rakenteellisiin syihin yhteiskunnassa. Haastateltavat suhtautuivat myös lähes yksimielisen kriittisesti uusliberaaliin kehitykseen kuuluvaan talouskeskeisyyteen. Uusliberalismin kritiikki oli kuitenkin vasemmistopuolueita edustaville poliitikoille helpompi – tai poliittisen agendan kannalta tärkeämpi – asia kuin oikeistopuolueisiin kuuluville. …Se että pistetäänkö etusijalle esimerkiksi ihminen vai raha, on semmoinen hyvin, miten minä nyt sanoisin… Hyvin jyrkkä ajatusmalli. Mutta sitten minä itse olen kokenut niin että edustan oikeistoa, enkä minä edusta vasemmistoa… Minä edustan molempia, tai sitten en kumpaakaan. Eli minulla on joskus jopa meidän oman puolueen kanssa siten, että minä en ole välttämättä samaa mieltä tietyistä asioista. Että kyllä minulla omatunto määrää sitä. Minä en henkilökohtaisesti päättäjänä lähde johonkin tiettyyn lokerikkoon. Minä en tiedä onko se oikeistolainen päätös vai vasemmistolainen päätös, mutta ainakin pyrkimys on jatkuvasti olla ihmisen puolella (P3/A/1) Myös oikeistopuolueiden edustajien tavalle tunnistaa uusliberalismin tuottamia ongelmia oli myös tyypillistä se, että he ottivat etäisyyttä 234 teellisen sosiaalityön kehittämistä koskeva keskustelu törmännyt suoraan talouden kysymyksiin, vaan pikemminkin näytti ratkaisevan niitä. 13.3 Johtopäätöksiä Poliittisten päättäjien haastattelut kertoivat rakenteellista sosiaalityötä koskevan poliittisen päätöksenteon esteistä ja sen mahdollisuuksista. Lautakuntatasoiset poliittiset päätöksentekijät omaavat periaatteellista tahtoa työskennellä palveluiden kehittämiseksi sekä eriarvoistavien ja sosiaalisia ongelmia tuottavien rakenteiden muuttamiseksi. Samalla on kuitenkin ilmeistä, että poliittiset päättäjät ovat arjessa kaukana sosiaalityöntekijöistä sekä sosiaalijohdosta. Yhteydet sosiaalityöntekijöihin rajautuivat haastatteluissa muutamiin hajamainintoihin koskien lähinnä henkilöstön rekrytointia ja työssä jaksamista. Yhteistyö sosiaalijohdon ja poliittisten päätöksentekijöiden välillä jäsentyy puolestaan paljolti kokouksissa päätettäväksi tulevien asioiden mukaan, johtavien viranhaltijoiden toimiessa asioiden esittelijöinä. Kokonaisuutena haastatteluista syntyy vaikutelma, että lautakunnat ovat usein kumileimasimen asemassa oleva elin sosiaalipalveluita koskevassa päätöksenteossa. Mahdollisuudet politisoida käsiteltäviä asioita tai käydä niistä aitoa poliittista keskustelua ovat haastateltujen poliittisten päättäjien mukaan vähäisiä. Poliittinen keskustelu rajautui usein yleiseksi arvokeskusteluksi samalla kun konkreettisesti kaikkein tärkeimmät palveluita koskevat päätökset tapahtuivat johtavien viranhaltijoiden esityksien mukaisesti. Päätöksiin ei siten sisältynyt todellista poliittista valintaa tai pyrkimystä muutokseen, vaan ne tähtäsivät palveluiden turvaamiseen käytössä olevien resurssien puitteissa ja lainsäädännön edellyttämällä tasolla. Tämän tutkimuksen tarkastelun ulkopuolelle jää kysymys siitä, olisiko saatu käsitys poliittisesta päätöksenteosta ollut toisenlainen, jos haastatteluihin olisi osallistunut kuntien tai hyvinvointialueiden keskeisiä poliittisia päättäjiä, joilla on jo varhaisessa vaiheessa mahdollisuus vaikuttaa sosiaalipalveluiden kannalta keskeisiin budjetteja ja strategioita koskeviin päätöksiin. Todennäköisesti tässä analyysissä esille noussut poliittisen vallan rajallisuuden ja ”pakenemisen” ongelma on korkeimmassa poliittisessa johdossa vähäisempää sen vuoksi, että korkeimmat poliittiset päättäjät ovat paremmin informoituja päätettäväksi 235 tulevista asioista kuin nyt haastatellut lautakuntatasoiset päättäjät. Toisaalta on kuitenkin huomattava, että samanlaisiin taloudellisen niukkuuden sekä uusliberaalin julkisjohtamisen poliittiselle päätöksenteolle aiheuttamiin rajoitteisiin törmätään poliittisen päätöksenteon kaikilla tasoilla. Tärkeitä päätöksiä tehdessään poliittinen päätöksenteko joutuu aina vastakkain sen kanssa, että julkishallintoa ohjaava NPMajattelu kiinnittää huomion rakenteiden muuttamisen sijaan jo olemassa olevan toiminnan tehostamiseen ja sen kustannusten karsimiseen. Lisäksi poliittista päätöksentekoa rajaa se, ettei poliitikoille tärkeään arvokeskusteluun ole mahdollisuuksia, vaan päätöksenteon kannalta keskeiset argumentit liittyvät toiminnan määrällisesti ja taloudellisesti mitattaviin piirteisiin (Busso 2017; Kulovaara 2016). Poliittisille päättäjille uusliberaali NPM-julkisjohtaminen hahmottuu vaihtoehdottomana There Is No Alternative -todellisuutena (TINA), jossa poliittisesta keskustelusta mahdollisesti nousevat vaihtoehtoiset ratkaisut suljetaan päätöksenteon ulkopuolelle koska niitä pidetään epärealistisina (Rose 1999). Poliittisten päättäjien haastattelujen analyysistä välittyy tunnelma poliittisen päätöksenteon poliittisuuden rapautumisesta ja poliittisen pelivaran (Palonen 2004) kapeutumisesta. Havainto on huolestuttavaa ja ehdottomasti laajempaan aineistoon perustuvan jatkotutkimuksen arvoista. Toisaalta haastatteluissa oli myönteistä se, että rakenteellinen sosiaalityö – vaikkei sen sisältöä kovin tarkkaan aina tunnettukaan – hahmottui eräänlaisena “turvasatamana”, jossa muuten kapeutunut poliittinen keskustelu oli yhä mahdollista. Rakenteellisen sosiaalityön teemat olivat poliittisille päättäjille tärkeitä ja rakenteellista sosiaalityötä koskeva keskustelu näyttäytyi mahdollisuutena ylittää poliittista päätöksentekoa hallitseva uusliberaalin vaihtoehdottomuuden TINAilmapiiri. Poliitikot hahmottivat, että sosiaalisten ongelmien ja eriarvoisuuden rakenteellisten syiden ratkaiseminen, tai niihin reagointi jo varhaisessa vaiheessa, saattaa ratkaista myös talouden niukkuuden luomia ongelmia. Näin ollen rakenteellisen sosiaalityön teemat loivat poliittiseen päätöksentekoon mahdollisuuden politisoida sosiaalisia kysymyksiä ja löytää käytyihin keskusteluihin sellaista poliittista pelivaraa (Palonen 2004; 2010), joka tekee mahdolliseksi perustella päätöksiä myös arvopohjaisesti.