Omapäisesti laitosvaltaa vastaan

Outi Autti & Veli-Pekka Lehtola (toim.) Hiljainen vastarinta Tampere University Press 2019, 245–268. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-359-000-7 Omapäisesti laitosvaltaa vastaan Marjo Laitala TarkasTelen koulukoTien lähihistoriaan sijoittuvassa artikkelissani laitokseen sijoitettujen lasten ja nuorten hiljaisen vastarinnan taktiikoita. Taktiikat käsitän peitellyiksi keinoiksi ja toimintatavoiksi, joiden avulla laitosnuoret ovat pyrkineet vaikuttamaan elämäänsä koulukoti-instituution vallanalaisena. Artikkeli perustuu koulukodeissa sotien jälkeen − vuosina 1945−1985 − olleiden haastatteluihin, ja niiden perusteella laitoksissa asetuttiin liian tiukoiksi koettuja sääntöjä ja kontrollia vastaan sekä uhmattiin yleistä moraalikoodistoa. Marjo Laitala 246 Johdanto 1980-luvulla koulukodissa ollut mies kertoo heidän laitokseen luomastaan systeemistä. Hän itse nimittää toimintaa ”viestintäpoliittisiksi järjestelyiksi”, joiden avulla onnistuttiin tuottamaan kiellettyjä vapauksia, nautintoja − ja kenties tärkeimpänä − tyydytyksen tunne siitä, että oli onnistuttu selättämään suljetun laitoksen säännöt, kontrolli ja valvonta. Järjestelyjen luominen edellytti kurinalaista toimintaa, koordinaatiota ja suunnittelua. Oliko kyse poikkeuksesta vai oliko vastaavia, vaikutuksiltaan osallisille merkittäviä, hiljaiseksi vastarinnaksi katsottavia toimintatapoja muitakin? Hiljaiselle vastarinnalle kun ei ole ominaista intentionaalisuus tai refleksiivisyys, jollaiseksi yhteiskuntateoriat perinteisesti ihmisen toiminnan ajattelevat1. Tutkin hiljaisen vastarinnan ilmenemistä koulukotiin vuosina 1945–1985 sijoitettujen muistelukerronnassa. 2010-luvulla tehdyissä haastatteluissa2 entiset laitosnuoret puhuivat paljon säännöistä, kurista ja rangaistuksista sekä siitä, kuinka ne yhdessä toistuvan päiväjärjestyksen kanssa hallitsivat elämää. He pyrkivät kuitenkin haastamaan koulukodin järjestystä, ja tätä vastaan asettumista tarkastelen hiljaisen vastarinnan taktiikoina. Ymmärtäessäni toimintatavat ja keinot taktiikoina sovellan Michel de Certeau’n ajattelua, jonka mukaan ihmiset kehittävät monenlaisia konsteja luoviessaan toisten muovaaman strategian hallitsemassa tilassa. Koulukoti-instituution strategia perustui − kuten se perustuu edelleen − sekä formaaliin hallintoon, esimerkiksi lainsäädäntöön ja ohjesääntöihin, että epävirallisiin, laitosten kulttuuriin historian kuluessa kiteytyneisiin kirjoittamattomiin sääntöihin ja muotoihin. Koulukodin strategia ohjaa käytäntöjä ja elämää laitoksissa, ja sen perustavoite on säilynyt samana läpi vuosikymmenet: kasvattaa yhteiskunnan normeja rikkoneista ”pahantapaisista” kunnon nuorisoa. Taktiikat ovat laitosnuorten keinoja selviytyä strategian vallanalaisena.3 Pyrkiessään raivaamaan oman paikkansa strategian alalla he saattavat myös huojuttaa valtasuhteita, ja oikea-aikaisen taktiikan avulla heikko voi ainakin hetkeksi ottaa voiton vahvasta4. 1 Scott 1985, xvi–xvii; Gronow & Töttö 1996, 299−305. 2 Haastatteluaineisto on kerätty laajemmassa, koulukotien menneisyyttä käsitelleessä tutkimuksessa (Laitala & Puuronen 2016). 3 de Certeau 2013, 73−77. 4 Foucault 2014, 41. Omapäisesti laitosvaltaa vastaan 247 Viime aikojen tutkimus on paljastanut koulukotien ja muun lastensuojelun sijaishuollon lähihistoriasta laiminlyöntejä ja kaltoinkohtelua5. Väkivaltaiset ja alistavat laitoskäytännöt ovat osasyy siihen, että koulukodeissa nuoret ovat ajoittain nousseet joko spontaanisti tai suunnitellummin avoimeen, jopa väkivaltaiseen, vastarintaan. Koulukodeissa on valmisteltu ja toteutettu kapinoita tai vastaavia laitosjärjestystä ja -käytäntöjä uhmaavia mielenilmauksia6. Näkyvien ja äänekkäiden konfliktien lisäksi haastateltavat kertoivat myös heikommin tunnistettavista vastarinnan muodoista, joihin syvennyn tässä artikkelissa. Yleensä oman tahdon vastaisesti koulukotiin sijoitetut lapset ja nuoret omaksuivat erilaisia selviytymisja sopeutumistapoja vetäytymisestä uhmaan ja fyysiseen väkivaltaan. Vastarinta näiden ääripäiden välissä saa kuitenkin monenlaisia muotoja ja sävyjä, ja niitä olen pyrkinyt kaivamaan esille. Ihmiset myös turvautuvat tilannekohtaisesti erilaisiin tai useampiin taktiikoihin.7 Yleisesti toimintamme ei ole koskaan täysin ulkoisen ympäristön tai rakenteiden determinoimaa, vaan voimme aina valita toisin8. Vastarinnan taktiikoiden kartoittamisen lisäksi olen tulkinnut vastarinnan motiiveja, tavoitteita ja saavutuksia aineiston asettamissa rajoissa9. Johtolankoja siihen, millaista taktikointia koulukodissa mahdollisesti oli, olen saanut James C. Scottin10 arkipäivän vastarintaa (everyday resistance) käsittelevästä tutkimuksesta. Arjen vastarinnalle on hänen mukaansa tyypillistä toiminnan organisoimattomuus ja epämuodollisuus: se ei ole ”ulkoapäin ohjattua”, ei perustu ideologioihin eikä ylipäätään ole poliittisen järjestelmän toteutettavissa. Arkipäivän vastarinta ilmenee toimintana ja suhtautumistapoina, kuten karkuruutena, hidasteluna, valheellisena myöntyväisyytenä tai tietämättömäksi heittäytymisenä, yleisesti avoimen konfliktin välttämisenä valtatai auktoriteet5 Ks. Laitala & Puuronen 2016; Hytönen, Malinen, Salenius, Haikari, Markkola, Kuronen & Koivisto 2016. 6 Laitala & Puuronen 2016, 197−198; Pernasaaren koulukodin erikoisosaston kurinpitopäiväkirjat 1965–1981 ja 1981–1989, Pernasaaren koulukodin arkisto (Pka). 7 Goffman 1961, 60−64. 8 Giddens 1984, 96–97. 9 Haastatelluista kaksi on lukenut artikkelini, ja he ovat hyväksyneet tulkintani. Heistä toinen oli alussa mainittujen ”viestintäpoliitisten järjestelyjen” takana. 10 Scott 1985. Marjo Laitala 248 tiasemassa olevien kanssa.11 Käytän arkipäivän vastarinnan ja hiljaisen vastarinnan käsitteitä toistensa synonyymeinä tunnistaen kuitenkin sen, että vastarinta ei katso viikonpäivää tai vuorokaudenaikaa. Koulukodissa on rangaistu niin sunnuntain jumalanpalveluksesta pinnaamisesta, siellä nukkumisesta kuin iltahartaudessa pelleilystäkin12. Pyrin strategia−taktiikka-ajattelun avulla osoittamaan, että suljettuun lastensuojelulaitokseen sijoitetut nuoret olivat aktiivisia toimijoita, jotka onnistuivat ajoittain rikkomaan rajoituksiin ja kontrolliin perustuvan koulukotielämän rakenteen. Koulukotioppilaiden hiljaista vastarintaa voidaan myös tarkastella omapäisyytenä Alf Lüdtken tarkoittamassa merkityksessä. Omapäisyys (Eigensinn) on luovaa ajattelua, toimintaa ja kykyä antaa valtasuhteille omia, uusia merkityksiä. Tästä näkökulmasta vastarinta ei näyttäydy vain tottelemattomuutena, niskurointina tai järjestelmän tunnepitoisena vastustamisena.13 Omapäisyyden rinnalla voidaan puhua ”sinnikkyydestä” viitaten sillä tässä yhteydessä ennen kaikkea ihmisen tahtoon ja kykyihin vastustaa epäoikeudenmukaisina ja kohtuuttomina pitämiään käytäntöjä. Laitoskulttuuri tuli tienhaaraan 1980-luvun alussa. Yksityisen Pohjolakodin (ent. Pohjolan Poikakoti) johto totesi vuonna 1985, että koulukoti oli yleisesti tilanteessa, ”jossa se joutuu luotaamaan hyvinkin syvällisesti omaa olemustaan”14. Koulukodin strategiaa hallitsivat perintönä kulkeneet ankarat laitoskäytännöt, ei niinkään ihmiskasvoisempaan kasvatukseen kehottava lastensuojelun politiikkaohjaus15. Käytäntöjen ytimessä olivat joukkokasvatusta palvelevat paikkaja tilajärjestelyt, ajan tarkka rytmittäminen, kontrolli, kuri ja aikuisen kyseenalaistamaton auktoriteetti16, mutta nyt menneestä tahdottiin eroon. Kustodiaalinen koulukodin strategia oli tehnyt niistä Erving Goffmanin kuvailemia totaalisia laitoksia. Totaaliset laitokset eristetään muureilla, aidoilla tai muiden järjestelyjen avulla muusta yhteiskunnasta ja sekä pääsyä niihin sisään että niistä ulos rajoitetaan tai valvotaan. Asukkaiden koko elämä on laitoksessa, ja kaikki tekevät 11 Scott 1985, xvi−xvii, 29−33. 12 Elämäkerralliset tiedot oppilaista I:25, Pohjolan Poikakodin arkisto (PPa). 13 Lüdtke 1995, 313−314. 14 Rissanen & Saloranta 1985, 26−27. 15 Ks. Hytönen ym. 2016, 167. 16 Vrt. Foucault 2014, 204−210. Omapäisesti laitosvaltaa vastaan 249 suunnilleen samoja asioita samaan aikaan yhden auktoriteetin alaisuudessa. Työntekijöiden tehtävä on ohjaamisen (koulukodeissa kasvatuksen ja hoidon) sijaan lähinnä silmälläpito.17 Osa totaalisen laitoksen piirteistä on pitänyt pintansa tähän päivään asti18. Artikkelissa kuullaan kymmentä koulukodissa eri vuosikymmenillä ollutta henkilöä19. Haastatelluista yhdeksän oli ollut samassa koulukodissa ja heistä kaksi kahdessa tai useammassa koulukodissa. Käytännöt eri koulukodeissa olivat tarkastellulla ajanjaksolla pitkälti samoja, joten tässä yhteydessä on perusteltua puhua pelkästään koulukodista laitosten nimiä mainitsematta. Analyysi perustuu litteroitujen haastattelujen lähilukuun20. Luentaa on ohjannut ajatus, jonka mukaan hiljaisella vastarinnalla on aika, paikka ja historia, se kertoo toimijoista ja heidän välisistä valtasuhteista ja vastarinta järjestäytyy jonkinlaisiksi tunnistettaviksi tai tulkittaviksi muodoiksi21. Olen etsinyt haastattelupuheesta ilmauksia, joissa asetutaan ”vastakarvaan” joko suhteessa toisiin ihmisiin, laitoksen toimintaan tai arkea sääteleviin kirjoitettuihin tai kirjoittamattomiin sääntöihin. Olen täydentänyt muistitietoa Järvilinnan vastaanottokodin ja Pernasaaren koulukodin arkistoaineistoilla, erityisesti niiden 1940−1980-lukujen kurinpitopäiväkirjoilla22. Luvattomilla retkillä Koulukodin strategian syntysanat lausuttiin vuoden 1889 rikoslaissa. Sen mukaan rikoksen tehneet alaikäiset määrättiin kasvatuslaitoksessa 17 Goffman 1961, 6−7. 18 Osa koulukodeista toimii edelleen samassa paikassa kuin mihin ne aikoinaan perustettiin, ja monet kontrollin ja valvonnan keinot, esimerkiksi liikkumisen rajoittaminen tai omaisuuden takavarikointi ja tarkistus, ovat muuttuneet vain vähän (ks. esim. L 417/2007, 11 luku). 19 Haastateltavien anonymisointi ja merkintä: Kirjain tarkoittaa sukupuolta. Perässä olevan numerosarjan ensimmäiset kaksi numeroa ilmaisevat vuosikymmenen, jolloin henkilö on ollut koulukodissa, ja jälkimmäiset numerot kertovat, missä maakunnassa hän on syntynyt. Esimerkiksi merkintä M5505 tarkoittaa, että haastateltava on mies, hän on ollut koulukodissa vuonna 1955 ja syntynyt Pohjois-Karjalassa. 20 Pöysä 2015. 21 Ks. Johansson & Vinthagen 2014, 2−3. 22 Järvilinnan vastaanottokodin arkisto (Jva); Pernasaaren koulukodin arkisto (Pka); Pohjolan Poikakodin arkisto (PPa) Marjo Laitala 250 kasvatettaviksi tai kuritettaviksi.23 Lain tarkoittamia kasvatuslaitoksia ryhdyttiin rakentamaan saman vuosituhannen lopussa, ja 1940-luvun puolivälin tienoilla, kun laitokset virallisesti nimettiin koulukodeiksi, valtio omisti yksitoista laitosta, kunnallisia koulukoteja oli kahdeksan ja yksityisiä viisi24. Kaikki kunnalliset koulukodit sekä osa muista laitoksista oli lakkautettu 1980-luvulle tultaessa. Nykyisin koulukoteja on seitsemän, joista kaksi on yksityisiä.25 Kasvatuslaitokset olivat alusta lähtien niin rikosoikeudellisia normeja kuin moraalisääntöjä rikkoneiden lasten ja nuorten sijoituspaikkoja. Ensimmäisen lastensuojelulain (1936) mukaan huostaanotetun lapsen koulukotisijoituksen tuli perustua lain ns. suojelukasvatuspykälään eli rikolliseen tekoon, irtolaisuuteen26, kerjäämiseen tai juopumukseen27. Käytännössä todellinen tai ainakin merkittävä syy sijoituksen taustalla olivat ongelmat koulussa tai koulunkäynnin laiminlyönti. Koulukotisijoituksen perusteet ovat pysyneet jokseenkin samoina näihin päiviin saakka28, mutta suomalaisen yhteiskunnan ja elämäntapojen muutos sekä elintason nousu ovat vaikuttaneet niiden sisältöihin. Kun sodan jälkeisinä vuosikymmeninä varastettiin makeisia kaupasta ja potkukelkkoja niiden pihalta, hyvinvointi-Suomessa varastettiin autoja; kun aiemmin oli saatettu kylänraitilla maistaa viinaa kerran tai kaksi, 1970-luvulla koulukotiin tultiin monesti pitkään ja runsaana jatkuneen alkoholinkäytön takia. Jonkin verran alkoi myös ilmaantua merkkejä mietojen huumeiden käytöstä. Aiemmin lähes yksinomaan köyhistä ja vähänkoulutetuista perheistä lähtöisin olevat nuoret jakoivat yhä useammin koulukodin arkea parempien piirien jälkeläisten kanssa. Vuosituhannen alussa koulukodin strategiaa paalutti rikoslain lisäksi vuoden 1905 suojelukasvatuskomitea. Pahantapaisten suojelukasvatusta pohtinut komitea korosti näiden tarvitsevan ”reipasta 23 L 39/1889, 3. luku, 1§. 24 KM 1946:1, 9. 25 Valtion koulukotien toimintakertomus 1988; Valtion koulukodit 2018. 26 Tuolloin voimassa olleen irtolaislain mukaan irtolainen oli henkilö, joka oli omaa syytään työtön ja vietti kuljeksivaa ja siveetöntä elämää. Irtolaislaki ei pitänyt alle 18-vuotiasta irtolaisena, mutta lastensuojelulaissa samat käyttäytymismuodot nimettiin viranomaisten toimenpiteitä vaativiksi. (Ks. Hirvonen 2013, 25; 51/1936, 8 §.) 27 L 51/1936, 8,2 §. 28 L 417/2007, 40 §. Omapäisesti laitosvaltaa vastaan 251 maalaiselämää kaupunkien viettelysten ulkopuolella29. Tähän perustuu monien laitosten syrjäinen sijainti. Pitkät etäisyydet ovat itsessään lannistaneet esimerkiksi monet karkausaikeet, mutta sijainnin kaukana ”houkutuksista” voi ajatella toimineen myös päinvastoin: se saattoi pikemminkin lietsoa karkaushaluja tai muuta vastarintaa. Karkaaminen oli yleisin rangaistuksen syy koulukodeissa30. Rajaan suoraan konfliktiin pyrkivät ja näkyvän väkivaltaiset vastarinnan muodot tarkasteluni ulkopuolelle, minkä vuoksi en käsittele karkaamisia. Katson niiden edustavan pikemminkin järjestelmän avointa uhmaamista kuin hiljaista vastarintaa31. Suljetun laitoksen, kuten koulukodin, luonteeseen kuuluu, että siellä asuvat eivät pääse ulkopuolelle ilman lupaa tai valvontaa. Tätä käytäntöä vastustettiin laitoksen aluerajoja koettelemalla. Ainakin toistuvista rajanylityksistä rangaistiin yleensä jollakin tavalla, mikäli jäi kiinni. Kuritus laitoksissa kiellettiin vuonna 196532. Siihen asti vitsarangaistus oli tavallinen seuraamus rikkomuksista. Runsaasti kiellettyjä retkiä jäi kuitenkin huomaamatta ja rankaisematta. 1950-luvulla koulukodissa ollut mies kertoi, kuinka laitokseen sijoitettiin romaniveljekset ja heidän kauttaan sekä hän että muutamat muut valitut pääsivät nauttimaan luvattomista vapauksista. Ja niitten sukulaiset kävi. Vanhemmat tietysti. Mentiin aina sinne, olisko kilometrin matka vai mikä, ja siellä … oli mustalaisleiri. Ja ai että niillä oli hyvät sapuskat.33 Kontrolli oli siis koulukodin strategian keskeinen elementti, mutta varsinkin sodan jälkeisinä vuosikymmeninä myös sen heikko kohta. Laitospoikien vastarinnan taktiikat hakivat liittolaisen juuri strategian haavoittuvista kohdista.34 Laitosalueen ulkopuolella häärääminen saattoi hyvinkin onnistua 1970-luvulle asti, sillä varsinkin poikalaitoksissa oli oppilaita moninkertaisesti suhteessa henkilökunnan määrään. Auko tonta tai edes tiukkaa valvontaa oli mahdoton järjestää, ja rangais29 KM 1905:9a, 165. 30 Järvilinnan vastaanottokodin rangaistuspäiväkirja 1945–1967, Jva; Pernasaaren erikoisosaston kurinpitopäiväkirja 1966–1989, Pka. 31 Vrt. Scott 1985, 32. 32 Sosiaaliministeriön kiertokirje 33853/976/65. 33 M5505. 34 Ks. de Certeau 2013, 75. Marjo Laitala 252 tukset pelotteena eivät purreet jokaiseen. Koulukodissa asioita tehtiin yleensä ryhmissä ja aina samoina tiettyinä aikoina, joten pääluku oli helppo tarkistaa monta kertaa päivässä. ”(N)ojattiin siinä [ruokalan] katoksen alla jokainen [kotikunta35], siinä laskettiin sitten että porukka on tallella, ettei kukaan oo karannu”36. Fyysistä tilaa koskevien rajoitusten lisäksi koulukodissa säädeltiin ajankäyttöä, ja elämää laitoksessa rytmittikin pitkään työnteko. Vielä 1950-luvulla poikalaitoksissa saatettiin harjaantua esimerkiksi suutarin tai räätälin ammatteihin, mutta enimmäkseen oltiin laitoksen maatilalla pelto-, navettatai sikalatöissä, puutarhassa tai puutai metalliverstaalla. Koulussa ja työssä oppilaita sai pitää iästä riippuen 6−8 tuntia päivässä, mutta haastateltavien mukaan työtunteja ei läheskään aina laskettu ja töitä tehtiin koulunkäynnin kustannuksella. Työ oli koulukodin strategian keskeinen kasvatusväline, mutta perustuessaan pakkoon se oli altis vastustukselle. Monet iäkkäämmistä haastatelluista kirosivat työnteon raadannaksi, mutta ilmeisesti työstä ei kovin yleisesti pinnattu tai avoimesti purnattu. Monet varsinkin maaseudulta tulleet olivat tottuneet kovaan työntekoon jo kotonaan. 1960-luvulla koulukodissa useita vuosia ollut mies kertoi aluksi joutuneensa varsin usein putkaan ”toikkaroinnista” laitosrajojen ulkopuolella, mutta ennen pitkää siitä, kun ei enää ”töihin huvittanu lähteä”. Oppositioasemaan päätymisessä oli kyse siitä, että hän oli joutunut koulukotiin hyvin nuorena, jo kuusivuotiaana, ja laitosaika venyi vuosiksi ja rangaistuksia kertyi hänen mukaansa toinen toistaan mitättömimmistä syistä. Usean pojan jakamassa ”putkassa” eli eristyksessä sai olla omassa rauhassa ja viettää aikaa lueskellen tai lautapelejä pelaten.37 Sanktiot rikkeistä eivät siis aina olleet epämieluisia, ja sääntöjä rikottiin myös seurauksista täysin tietoisina ja tahallaan. ”Ainakin navettavuoroista saattoi saada vapaata, kun oli putkassa”, eräs haastatelluista kertoi38. Tiedetään, että jotkut nuoret saattoivat suorastaan tehtailla rikoksia koulukotiaikanaan, jotta pääsisivät vankilaan. Vankilatuomion pituuden tiesi sinne joutuessaan; koulukotisijoituksen keston määritte35 Poikaryhmien asuntoloista käytettiin usein nimitystä kotikunta. 36 M7510. 37 M6506. 38 M6511. Omapäisesti laitosvaltaa vastaan 253 li laitoksen johtaja nuoren käyttäytymisen perusteella. Toisaalta sääntöjen rikkomisella ja rötösten tekemisellä pystyi pitkittämään koulukotiaikaa, mikäli elämä laitoksen ulkopuolella tuntui liian haastavalta. Goffman nimittää ilmiötä ”risaamiseksi”.39 Voidaan puhua myös laitostumisesta eli tilanteesta, jossa päiväjärjestys alkaa hallita ihmistä eikä hän enää kaipaa elämää laitoksen ulkopuolella. Laitosten rangaistuspöytäkirjoissa eri vuosikymmeniltä on jonkin verran merkintöjä työstä kieltäytymisestä, välttelystä tai huonosta jäljestä. Esimerkiksi laiskottelusta, pinnaamisesta tai työn jarruttamisesta päätyi putkaan yleensä yhdeksi, joskus neljäksi vuorokaudeksi40. Eristyksen enimmäiskesto perustui valtion koulukotien ohjesääntöön, johon myös yksityisissä ja kunnallisissa koulukodeissa nojattiin41. Vuoden 1983 lastensuojelulaki lyhensi eristyksen keston vuorokauteen42. Samoihin aikoihin työstä kieltäytyminen tai sen huonosti tekeminen menetti merkityksensä hiljaisen vastarinnan taktiikkana työpakosta luopumisen myötä. Koulukodeissa oli vielä 1980-luvulla työtoimintaa, mutta tehtävät esimerkiksi hevostallilla eivät aina kaupunkilaispoikia innostaneet. ”Mua helpotti kun mä asuin kylällä”, kertoi perhekodissa maatalousmiljöön ulkopuolella asunut mies. ”Me päästiin sillä sluivaamaan kaikki kylän jätkät että taksi lähtee, tsau”43. Perhekoti oli uudistus, joka nakersi paikkaa ja tilaa säätelevää koulukodin strategiaa ja rikkoi totaalisen laitoksen rakennetta. Malli koulukodista perhekotien verkostona sai alkunsa Pohjolakodista Muhokselta 1970-luvulla ja yleistyi vähitellen myös muissa laitoksissa. Perinteisissä asuntoloissa oli muutamaan huoneeseen sijoitettu kymmeniä oppilaita, kun taas perhekodissa asui perhekotivanhempien kanssa puolenkymmentä oppilasta. Kun työpakkoa ei enää ollut, vapaa-aika lisääntyi, ja perhekodissa asuminen omalta osaltaan lisäsi vapautta ja kasvatti nuoren omaa tilaa, mutta toisaalta se toi valvonnan ja kontrollin aiempaa 39 Goffman 1961, 53−54. Goffmanin Asylums on käännetty suomeksi vuonna 1969 nimellä Minuuden riistäjät. Tutkielma totaalisista laitoksista (suom. A. Tarkka). Siinä Goffmanin alkuperäinen ilmaus ”messing up” on käännetty ”risaamiseksi”. 40 Pernasaaren koulukodin erikoisosaston kurinpitopäiväkirjat 1965–1981 ja 1981– 1989, Pka. 41 Valtion kasvatuslaitosten ohjesäännöt 1924, 44 §, Valtion koulukotien ohjesääntö 1960, 41 §. 42 L 683/1983, 31 §. 43 M8517. Marjo Laitala 260 välissä lähinnä sen ansiosta, että ”mää iskin [kuntakeskuksesta] semmosen tytön, minkä kautta mä sitte niinku viestittelin tänne etelään ja joka toimitti mun postin (…) riiasin sitä tyttöö niin kauan että mä sain, joka jätkä sai lähetettyä postinsa varsinkin silloin keväällä, ammattikouluihin hakemuksii ja tollai”69. Joissain koulukodeissa nuoret kulkivat laitokselta saaduissa vaatteissa vielä 1980-luvulla. Heidät oli helppo tunnistaa katukuvassa, joten useimmat pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan eroon laitokseen liitettävistä ulkoisista tunnusmerkeistä. Hankittiin nahkarotsi, värjättiin hiukset, aikakaudesta riippuen joko leikattiin tai kasvatettiin niitä − ylipäätään pyrittiin näyttämään muulta kuin koulukotinuorelta. On vaikea tulkita, pyrittiinkö pukeutumisella ja muilla ulkonäkötekijöillä vastustamaan laitoksen konventioita vai oliko kyse vain aikakauden nuorisokulttuurista. Vastarintaan viittaisi kuitenkin se, että esimerkiksi hiusten värjääminen saattoi näyttäytyä henkilökunnalle kapinointina, ja asiasta on taitettu peistä lastensuojelulaitoksissa vielä nykyisinkin70. Samoin on tatuointien laita. Niitä on tehtailtu läpi vuosikymmenten niin vankiloissa kuin koulukodeissakin, ja ainakin jälkimmäisten henkilökunnassa ne herättivät närää. Eräs miehistä kertoi, että saunareissulla aina ”syynättiin”, ovatko tatuoinnit lisääntyneet71. Hiljainen vastarinta ei ollut pelkästään sijoitettujen nuorten ase. Eri vuosikymmeniltä kerrotaan tapauksista, joissa erityisesti laitoksessa työskennelleet naiset katsoivat luvattomuuksia, joskus jopa karkaamisia, läpi sormien. 1950-luvulla aamuyöstä omilta reissuiltaan koulukotiin palannut porukka huomasi asuntolan ikkunan jätetyn auki. ”Se sanoi se nainen meille, että ei hän puhu kellekään tästä tai ei puhuta kellekään, että te ootte vaan eksyneet mettään”. Haastateltava kuvaili kotikunnassa arjen sujumisesta vastannutta naista ”ihanaksi ihmiseksi”, eikä yksistään siitä syystä, ettei tämä paljastanut karkulaisia.72 Kertomusten perusteella jotkut työntekijöistäkin asettuivat kaikessa hiljaisuudessa laitoksen sääntöjä vastaan. 69 M8510. 70 Elämäkerralliset tiedot oppilaista, PPa; Eduskunnan oikeusasiamiehen tarkastuspöytäkirjat 2010−2015. 71 M8510. 72 M5506. Omapäisesti laitosvaltaa vastaan 261 Vastarinnan tekemiset Koulukodin strategia näyttäisi osaksi epäonnistuneen käytännön toteutuksessa. Nuorten vastaan asettumisen tekniikoissa oli paljon yleisesti epätoivottuja toimintatai asennoitumistapoja. Haastatellut kertoivat muun muassa juonittelusta, hidastelusta, vedätyksestä, huijauksesta, viivyttelystä, jäynästä, härnäyksestä ja pilkasta, tihutöistä, varastelusta ja päihteiden käytöstä. Tarkastelen näitä vastarinnan tekemisen tapoja siihen nähden, mitä niillä on vastustettu. Pääasialliset vastakarvaan asettumisen kohteet näyttäisivät olleen laitoksen säännöt ja yleiset käyttäytymissäännöt tai moraalikäsitykset. Koulukotien strategia manifestoitui ohjesäännöissä, mutta se, miten tuli käyttäytyä ja mitä sai tehdä ja mitä ei, määriteltiin viime kädessä paikallisesti. Lisäksi aina on ollut joitain sääntöjä, jotka ovat olleet jo yksistään sijoitettujen iän perusteella niin itsestään selvästi kiellettyjä, että niitä ei ole kirjoitetuissa säännöissä nimenomaisesti mainittu. Yksi sellainen on päihteiden käyttö. Mä salakuljetin, kun mä olin pajalla töissä, niin mä sain sieltä näitä maalinohenteita ja tällaisia. Näähän halus hirveästi. Moni kysyi, voiks sä tuoda heille, kun sä oot siellä. Mä sit toin niitä sitten monellekin. Ja äijät imppas siellä ja ne oli ihan pihalla. (…) En koskaan narahtanut. Mä sain aina vietyä ne. Eikä mua sitten poltettu. Kukaan ei yrittänyt vasikoida mua.73 Tässä kuvataan imppaamista 1970-luvulla, mutta haastateltavien mukaan koulukodissa haisteltiin kumiliimaa, tinneriä ja muita teknisiä liuottimia sekä keitettiin kiljua, tai ainakin yritettiin keittää, jo 1950-luvulla. Yleensä päihteiden käyttö oli isomman ryhmän salaisuus, joka perustui sille, että kukaan ei ”vasikoi”, tai jos käry käy, kaikki osalliset vaikenevat. 1960−70-lukujen huumeaalto74 ei näiden haastattelujen perusteella juuri yltänyt koulukotiin, mutta 1980-luvulla jo jossain määrin. ”Kylhän sitä joskus löytyy pusseja tai ovat löytäneet pusseja mut se on vaan, kukaan ei tunnusta, aha ei voi tietää”75. Imppaustakin esiintyi edelleen. Haastateltava kertoi, että häneltä evättiin pääsy lentopallopeliin muiden poikien kanssa ja siitä seurasi hänen hiljainen protestinsa. 73 M7504. 74 Kainulainen, Savonen & Rönkä 2017. 75 M8517. Marjo Laitala 262 ”…mä sanoin et mä voin siivota urheilusalin ja kun jäin yksin kaadoin tolua muovikassiin ja vetelin siitä pääni sekasin kato ja kuljeskelin siinä sen mopin kanssa. Tuli illalla vaan vartija kysymään että eiks se oo jo puhdas niin mä että vielä kerran täytyy vetää että on vimpan päälle sitten.”76 Päihtymyksen lisäksi episodissa oli kyse juuri hiljaiselle vastarinnalle ominaisesta tekemisen tavasta, hidastelusta tai viivyttelystä77. Suhtautumisessa on myös havaittavissa ylimielisyyttä, jopa pilkkaa. Niin kontaktit laitoksen ulkopuolisiin ihmisiin kuin yhteydet kirjeitse ja puhelimitse laitoksen ulkopuolelle olivat tiukasti valvottuja. Viestinnän kontrollointi on käytäntönä suljetun laitoksen strategian ytimessä. Koulukodin henkilökunta sai tarkistaa oppilaiden postin molempiin suuntiin ensin ohjesääntöjen mutta sittemmin myös lain perusteella. Puheluita niin ikään valvottiin, toisin sanoen nuoren soittaessa tai hänelle soitettaessa kuunneltiin vieressä. Edellisessä luvussa kuvattu postiliikenteen operointi laitoksen ulkopuolelle suuntautui nimenomaan viestinnän kontrollointia vastaan, mutta lisäksi sen toteutuksessa oli jokseenkin ilkamoiva sävy. Koulukodista käytiin varkaissa milloin missäkin. Haastattelujen perusteella kyse ei ole ollut siitä, etteivätkö nuoret olisi erottaneet oikeaa ja väärää, vaikka laitosmaailmaa erityisesti 1940−50-luvuilla hallinneet psykopaattipuheet saattavat tällaiseenkin viitata78. Sodan jälkeinen pula-aika kosketti luonnollisesti myös koulukoteja esimerkiksi elintarvikesäännöstelyn muodossa, vaikka laitokset olivat maataloustuotantonsa ansiosta pitkälle omavaraisia. Monien nyt jo ikääntyneiden miesten muistot luvattomista teoista liittyivät juuri ruokaan. Saatettiin käydä metsässä tai rannoilla paistamassa ohukaisia tai perunoita sekä herkutella vaalealla leivällä tai muilla varastetuilla ruuilla. Varkaissa käytiin niin lähiseudun kaupoissa kuin laitoksessakin. 1940-luvun lopussa koulukotiin joutunut mies kertoi, kuinka he salassa sahasivat koulukodin ruoka-aitan kattoon reiän, laskivat yön pimeydessä sinne köyden ja herkuttelivat poikien kesken hedelmäja lihasäilykkeillä, joita ei laitoksen ruokapöydässä nähty79. Kertomuksesta huokuu toisaalta tyydytys 76 M8510. 77 Scott 1985, xvi−xvii. 78 Esim. Saari 1952. 79 M5506. Omapäisesti laitosvaltaa vastaan 263 omasta oveluudesta, toisaalta närkästys siitä, että parhaat antimet oli pimitetty pojilta. Varastaminen sai oikeutuksensa epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta, jolle näyttäisi olleen jonkin verran myös katetta. Heti sotien jälkeen julkisuudessa esitettiin epäilyjä, että laitoksissa olisi käytetty väärin oppilaiden elintarvikekortteja. Sosiaaliministeriön edustaja myönsi epäilyt oikeiksi, mutta arveli, että kyse oli harvinaisista ”harhatapauksista”.80 Koulukotien yhteydessä oli yleensä paitsi maatila usein myös puutarha. Niissä kasvatettiin vihanneksia, mutta joissain laitoksissa myytiin myös kukkia. 1950-luvulla laitoksessa ollut mies kertoi, kuinka he toverinsa kanssa piilottivat ruusuja housun lahkeeseen, ”saadaksemme itellemme rahhaa”, tienestiä ohi virallisen kassavirran81. Koulukotien maatilojen rahallinen tuotto oli merkittävä, ja koska se syntyi suureksi osaksi oppilaiden työllä, oli asetelma omiaan herättämään vastarintaa myös ilkivallan muodossa. ”Aumat hajotettiin tahallaan, niin rahallinen tappio tulee jossain muodossa niille (…) et se on jätekamaa sen jälkeen, aiv-virtasta ei pelasteta enää”82, kertoi ilkeilystä haastateltava, jonka aikana maataloustöissä ei yleensä enää edes käyty. Asukkaat käänsivät herkästi katseensa koulukotiin, jos paikkakunnalla tapahtui varkauksia tai pahantekoa. Aihettakin usein oli. Haastateltava kertoi, kuinka he kävivät joen rannassa rikkomassa tukkinippuja: ”Ja siitä tuli hirveet sanktiot sitten. Kato kunnat joutu maksaan niitä, kato kun niitten pahantekijät oli täällä pahanteossa. (…) Eihän ne kiinni meitä saanut, mutta sillai tiesi että poikakodin poikia.”83 Tihutyöllä haluttiin aiheuttaa vahinkoja, jotta joku joutuisi maksamaan. Ajatus maksamisesta saa tässä yhteydessä myös metaforan merkityksen ja palautuu monen haastatellun kokemukseen siitä, että koulukotiin oli jouduttu syyttä tai ainakin kevein perustein ja että laitoksessa joutui sorron kohteeksi. Vastarinnan manööverit tuottivat jännitystä ja vaihtelua kaavamaiseen arkeen, ja niillä näyttäisi usein tavoitellun lähinnä ”vain” hämmennystä tai sekasortoa. Vahingontekojen ja tihutöiden lisäksi toteutettiin − suuremmin ajattelematta − harmittomampia 80 Tarasti 1946, 171. 81 M5506. 82 M8510. 83 M7510. Marjo Laitala 264 kepposia ja kujeita, joille naureskeltiin vielä vuosikymmenten perästä. Eräs muisteli, kuinka koulukodin metallipajalla ”(p)istin asetyleenia sen minikiukaan päältä ja räjäytin”, ja häntä yhä hymyilytti se, kuinka ”porukoilta kahvikupit lenteli”84. Jurottaen ja rettelöiden Koulukotinuorten hiljaisen vastarinnan taktiikat haastoivat monella tavalla koulukodin strategiaa. Suljetussa laitoksessa elämään kohdistuneet rajoitukset ruokkivat nuorten kekseliäisyyttä. Laitoskäytännöt näyttäisivät synnyttäneen vastarintaa myös heissä, jotka eivät toisissa oloissa välttämättä asettuisi vastakarvaan. Piilotetuimmillaan vastarinta oli ajatuksia, aikomuksia tai hampaiden kiristelyä. Sitä voi kuvata myös pieneksi, pakottavaksi toimijuudeksi, joka on samaan aikaan passiivista ja aktiivista. Pieni toimijuus on odottamista, sietämistä, unohtamista tai kärsimistä.85 Toiminnaksi äityessään hiljainen vastarinta ylenkatsoo, halveksii tai pilkkaa sääntöjä ja määräyksiä, sotkee järjestystä ja aiheuttaa harmia tai vaikeuksia muille sekä uhkailee tai lahjoo. Haastatellut puhuivat suhteellisen paljon vastakkainasettelusta nuorten ja henkilökunnan välillä ja kuvailivat vallan epätasapainoa. Suhteet aikuisten ja nuorten välillä olivat usein etäisiä tai jännitteisiä, ja näyttäisi siltä, että 1980-luvulla nuorten vastarinta lisääntyi ja koveni. Monet kokivat itsensä ulkopuoliseksi ja kaihtoivat tai karttoivat laitosoloille tyypillistä oppilaiden keskinäistä hierarkiaa ja väkivaltaa. Koulukotien hiljainen vastarinta ei yleensä ollut ilmeisen intentionaalista toimintaa. Tarkasti suunniteltuja ja tavoitteellisia vastarinnan projekteja toteutettiin − kuten esimerkiksi artikkelissa kuvatut ”viestintäpoliittiset järjestelyt” − mutta päämäärätietoiset hankkeet lienevät olleen enemmänkin poikkeuksia. Haastattelujen perusteella vastarinnalla pyrittiin raivaamaan omaa tilaa ja lisäämään autonomian kokemuksia. Monien tekojen ja monenlaisen toiminnan uskottiin jääneen henkilökunnalta pimentoon, mikä on luultavasti vahvistanut uskoa toiminnan omaehtoisuudesta. Emme kuitenkaan voi tietää, mitä henkilökunta on tiennyt tai vähintään epäillyt, mutta halunnut jostain 84 M7510. 85 Honkasalo 2013. Omapäisesti laitosvaltaa vastaan 265 syystä katsoa asiaa läpi sormien. Hiljaisen vastarinnan taktiikat ovat nähtävästi auttaneet nuoria säilyttämään omanarvontuntoaan tai kestämään itsemääräämisoikeuksiensa rajoittamista. Ajattelemalla itsestä omilla ehdoilla nuori saattoi asettua muiden määrittelemää pahantapaisen identiteettiä vastaan ja torjua institutionaaliseen mallitarinaan asettamista86. Pelkistetyimmillään vastarinnassa oli kyse hankalan olon helpottamisesta, ajan tappamisesta, joidenkin tunteiden, kuten turhautumisen, purkamisesta ja, luultavasti jokseenkin usein, hetkellisten mielijohteiden tai halujen seuraamisesta. Hiljaisuus on vahva vastarinnan taktiikka, ja puhumattomuus painokas laitosnuorten ase epäoikeudenmukaiseksi koettuja käytäntöjä ja kohtelua vastaan. Hiljaisuudella viestitettiin osallistumishaluttomuutta, suuttumusta tai vihaa, vastenmielisyyttä, välinpitämättömyyttä tai piittaamattomuutta. Voidaan myös ajatella, että hiljaisuuden taakse vetäydyttiin, kun haluttiin vältellä tai salata jotakin.87 Hiljaisuus on tehokas ase myös siksi, että sen merkityksestä ja sävystä voi toisen olla vaikea saada selvää. Puhumattomaksi heittäytymällä saatettiin herättää koulukodin henkilökunnassa ärtymystä tai aiheuttaa maltin menetystä, minkä nuori luki voitokseen. Joistain kertomuksista kuulsi katkeruus, jopa suoranainen viha, koulukoti-instituutiota tai koko yhteiskuntaa kohtaan. Se on saattanut kyteä jo koulukodissa tai leimahtaa vasta vuosien jälkeen, varsinkin jos elämässä on ollut paljon vastoinkäymisiä tai epäonnistumisia. Niiden alkuperä kiinnitettiin usein koulukotisijoitukseen. Viha voi olla vastustaja ja vihollinen, mutta se voi olla myös auttaja ja liittolainen. Vihan tulee valjastaneeksi liittolaiseksi silloin, kun sen avulla saa aikaan toivottuja asioita, toisin sanoen, kun se auttaa selviytymään esimerkiksi alistamisen tai vääryyden kokemuksista tai epäoikeudenmukaisesta kohtelusta.88 86 Juhila 2004, 30−31. 87 Ks. Montoya 2000, 860. 88 Virkki 2004, 48–49. Marjo Laitala 266 Lähteet Haastattelut89 M5505 M5506 M6506 M6511 M6501 M7510 M7504 M8517 M8510 N8501 Arkistoja viranomaislähteet Eduskunnan oikeusasiamiehen tarkastuspöytäkirjat 2010−2015. Järvilinnan vastaanottokodin rangaistupäiväkirjat. Järvilinnan vastaan ottokodin arkisto. Kansallisarkisto Jyväskylä. KM 1946:1. Kasvatusja työlaitoskomitean mietintö I, Kasvatuslaitokset. KM 1958:1. Koulukotikomitean mietintö. L 51/1936. Lastensuojelulaki. L 683/1983. Lastensuojelulaki. L 417/2007. Lastensuojelulaki. Pernasaaren koulukodin erikoisosaston kurinpitopäiväkirjat 1965–1981. Pernasaaren koulukodin arkisto. Kansallisarkisto Jyväskylä. Pernasaaren koulukodin erikoisosaston kurinpitopäiväkirjat 1981–1989. Pernasaaren koulukodin arkisto. Kansallisarkisto Jyväskylä. Valtion kasvatuslaitosten ohjesäännöt 1924. Helsinki: [kustantaja tunte maton]. Valtion koulukotien ohjesääntö 1960. Helsinki: [kustantaja tuntematon]. Valtion koulukotien toimintakertomus 1988. Pernasaaren koulukodin arkisto. Kansallisarkisto Jyväskylä. Kirjallisuus de Certeau, Michel (2013) Arkipäivän kekseliäisyys 1: Tekemisen tavat. Helsinki: niin & näin. Foucault, Michel (2014) Tarkkailla ja rangaista. Nivanka, Evi (suom.) Helsinki: Otava. Giddens, Anthony (1984) The constitution of society. Cambridge : Polity Press. Goffman, Erving (1961) Asylums. Essays on the Social Situation of Mental Patients and Other Inmates. New York: Anchor Books. 89 Haastattelujen anonymisointi, ks. s. 249. Omapäisesti laitosvaltaa vastaan 267 Gronow, Jukka & Töttö, Pertti (1996) Max Weber − kapitalismi, byrokratia ja länsimainen rationaalisuus. Teoksessa J. Gronow, A. Noro & P. Töttö (toim.) Sosiologian klassikot. Helsinki: Gaudeamus, 262−326. Helasvuo, Kaarlo (1954) Laitospoikien keskinäisestä väkivaltaisuudesta. Jyväskylä: Weilin & Göös. Hirvonen, Ari (2013) Pahat toimettomat. Irtolaisuus sosiaalioikeuden ja sosiaalipolitiikan pelinä. Teoksessa S. Hänninen, T. Kotkas, E. Nykänen, M. Pajukoski & M. Sakslin (toim.) Muuttuva sosiaalioikeus. Suoma laisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, E-sarja N:o 24. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys, 13−46. Honkasalo, Marja-Liisa (2013) Katveessa − Pieni toimijuus kriittisenä avauksena toiminnan teoriaan. Tiede & edistys 38:1, 42−61. Helsinki: Tutkijaliitto. Hytönen, Kirsi-Maria, Malinen, Antti, Salenius, Paula, Haikari, Janne, Markkola, Pirjo, Kuronen, Marjo & Koivisto, Johanna (2016) Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937−1983. Raportteja ja muistioita 2016:22. Helsinki: Sosiaalija terveysministeriö. Johansson, Anna & Vinthagen, Stellan (2014) Dimensions of Everyday Resistance: An Analytical Framework. Critical Sosiology 42:3, 417−435. SAGE Publications. Juhila, Kirsi (2004) Leimattu identiteetti ja vastapuhe. Teoksessa A. Jokinen, L. Huttunen & A. Kulmala (toim.) Puhua vastaan ja vaieta. Helsinki: Gaudeamus, 20−32. Kainulainen, Heini, Savonen, Jenni & Rönkä, Sanna (toim.) (2017) Vanha liitto. Kovien huumeiden käyttäjät 1960−1970-lukujen Suomessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kyppö, Ensio (1989) Ne kovimmat pojat. Helsinki: Alea-kirja. Laitala, Marjo (2016) Lapsuus laitoksessa. Ennen ja Nyt 3/2016. URL http://www.ennenjanyt.net/2016/09/lapsuus-laitoksessasuojelukasvatuksen-kolhuja-kahdessa-polvessa/. (Viitattu 3.3.2018.) Laitala, Marjo & Puuronen, Vesa (2016) Yhteiskunnan tahra? Tampere: Vastapaino. Lüdtke, Alf (toim.) (1995) The History of Everyday Life. New Jersey: Princeton University Press. Merikoski, Veli (1968) Luentoja huolto-oikeudesta. Tore Modeen (toim.) Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, B-sarja 31, Helsinki: Lainopillisen ylioppilastiedekunnan kustannustoimikunta. Montoya, Margaret E. (2000) Silence and silencing. Michigan Journal of Race & Law 2000, vol 5, 847–911. Nieminen, Liisa (2009) Laitosvaltaopin hylkääminen. Teoksessa P. LettoVanamo, O. Mäenpää & T. Ojanen (toim.) Juhlajulkaisu Mikael Hidén. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys,11−35. Marjo Laitala 268 Pöysä, Jyrki (2015) Lähiluvun tieto. Näkökulmia kirjoitetun muistelu kerronnan tutkimukseen. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura. Rissanen, Jori R. & Saloranta, Seppo (1985) Uusi koulukoti − hajautettu kokonaisuus. Oulu: Nuorten Ystävät ry. Saari, Erkki (1952) Sielullisesti poikkeavat lapset. Jyväskylä: Gummerus. Sen, Amartya (2009) Identiteetti ja väkivalta. Korhonen, J. (suom.) Helsinki: Basam Books. Scott, James C. (1985) Weapons of the weak. Everday forms of peasant resistance. New Haven: Yale University Prerss. Tarasti, Aarne (1947) Lastensuojelumme arvostelua. Lapsi ja Nuoriso 7:7−8, 169−172. Tuori, Kaarlo (1990) Oikeus, valta ja demokratia. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus. Valtion koulukodit 2018. Helsinki: THL. URL http://www.valtionkoulukodit. fi/. (Viitattu 11.5.2018.) Virkki, Tuija (2004) Vihan voima. Toimijuus ja muutos vihakertomuksissa. Jyväskylä: Atena.