Jurnutuksen käsikirja

Outi Autti & Veli-Pekka Lehtola (toim.) Hiljainen vastarinta Tampere University Press 2019, 7–26. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-359-000-7 Jurnutuksen käsikirja Veli-Pekka Lehtola ja Outi Autti Toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain armeijan strategisten offensiivien toimisto laittoi liikkeelle käsikirjan Simple Sabotage field manual (1944), jossa se neuvoi yksittäisiä kansalaisia toteuttamaan vihollismaissa huomaamatonta sabotaasia ja arkipäivän vastarintaa. Erityisiä välineitä tai yhteyttä organisoituun vastarintaan ei välttämättä tarvittu. Toimiin viitattiin ”inhimillisinä elementteinä” tai ”virhemarginaalin laajentamisena”. Konkreettisten tihutöiden, kuten renkaiden tyhjentämisen tai polttoainetankkien vahingoittamisen, ohella käsikirjassa mainittiin sellaisia näkymättömämpiä taktiikoita, joita saattoi käyttää kohtaamisissa miehittäjän kanssa, kuin tyhmäksi heittäytyminen, tahallinen virheiden tekeminen tai viivyttely määräysten toteuttamisessa. ”Ymmärrä väärin kaikenlaisia säännöksiä.” ”Vaikka osaisit kieltä, teeskentele, ettet ymmärrä ohjeita vieraalla kielellä.” ”Kysyttäessä anna pitkiä ja epäjohdonmukaisia selityksiä.”1 Monista ”periferioiden” virkamiehistä tai erilaisten laitosten johtajista ja työntekijöistä lienee Suomessakin usein tuntunut siltä kuin heidän toimiensa kohteet olisivat lukeneet kyseisen käsikirjan. Tosiasiassa opas vain kirjasi ylös niitä käytäntöjä ja arkipäivän taktiikoita, joita alistetut kautta aikain olivat käyttäneet valtaapitäviä vastaan. Sabotaasin 1 Simple Sabotage 1944. Veli-Pekka Lehtola ja Outi Autti 8 käsikirja osoittaa kiinnostavasti, kuinka hyvin viranomaiset olivat selvillä näistä strategioista ja kuinka he käyttivät niitä hyväkseen silloin, kun se heille sopi. Tämä kirja tekee näkyväksi vähän käsiteltyä hiljaisen vastarinnan ilmiötä sekä kokoaa yhteen ja esittelee sitä koskevaa tutkimusta. Valta-asetelmissa ja niihin liittyvissä konflikteissa on usein mukana avointa vastarintaa, jota on tutkittu esimerkiksi demokratian toteutumisen, kansalaistottelemattomuuden tai poliittisen aktivismin näkökulmista. Sen lisäksi valta-asetelmiin voi liittyä myös toisenlaista vastarintaa, jota ei välttämättä ensin edes huomata tai ymmärretä vastarinnaksi. Tämä vastarinta on saanut monia eri nimityksiä tapahtumakontekstista riippuen: sitä voidaan kutsua esimerkiksi hiljaiseksi, passiiviseksi, näkymättömäksi tai arkipäivän vastarinnaksi. Tässä kirjassa käytämme synonyymeina käsitteitä hiljainen vastarinta sekä arkipäivän vastarinta (everyday forms of resistance), joista jälkimmäisen termin kulttuuriantropologi ja politiikantutkija James C. Scott esitteli vuonna 19892. Scottin jälkeen arkipäivän vastarintaa eri nimityksineen on tutkittu eri oloissa ja taustoissa. Tutkimusten näkökulmat, teoreettiset mallit ja käsitteet ovat haarautuneet eri suuntiin. Yhteistä on käsitys siitä, että tämäntyyppinen vastarinta on alistettujen tai muuten marginaalisiksi jääneiden ryhmien tapa asettua poikkiteloin hallitsevien sääntöjen tai laajempien järjestelmien kanssa. Koska se ei julistaudu vastarinnaksi vaan pikemminkin pyrkii pysymään poissa julkisuudesta, se on riskitöntä matalan profiilin toimintaa, joka on näennäisesti epäpoliittista ja josta ei jää kiinni. Hiljaista vastarintaa voi ilmetä tilanteissa ja tiloissa, joissa ihmisen toimintaa säädellään, hallitaan tai kontrolloidaan. Vastarinta liittyy aina valtasuhteisiin, jotka nekään eivät ole välttämättä vakiintuneita: kaikkialta löytyy vallan kiteytymiä, valtasuhteiden epäsymmetriaa ja erilaisia ristiriitatilanteita. Nämä toimivat hiljaisen vastarinnan tapahtumakehyksinä. Valtaa ei käytetä vain ylhäältä alaspäin, eikä hiljainen vastarinta ole ainoastaan alistettujen toimintaa. Sen taktiikoita voivat käyttää myös valtaapitävät, kuten yksi kokoelmamme artikkeli osoittaa. 2 Scott 1989. Jurnutuksen käsikirja 9 Hiljainen vastarinta voi saada monia erilaisia muotoja: se saattaa näyttäytyä esimerkiksi vaikenemisena ja jurnuttamisena, ulkopuolelle jättäytymisenä, asioiden välttämisenä, niiden vaikeuttamisena tai huomion siirtämisenä epäolennaiseen. Näkemyksemme on, että arkipäivän vastarinnan merkitys nousee pienten verkostojen signaaleista tilanteessa, jossa ei kyetä tai haluta lähteä julkiseen vastakkainasetteluun, mutta jossa ei myöskään haluta pysyä täysin passiivisina. Marginaaliin jäävää hiljaista vastarintaa ei myöskään voida nähdä erillisenä avoimesta vastarinnasta, vaan se on tärkeä osa avoimemman vastarinnan aktualisoitumisen prosessia. Tutkimuksessa hiljaisen vastarinnan tapahtumakontekstit ja niissä esiintyvät ristiriidat nähtiin pitkään arkisina ja merkitykseltään vähäisinä. Merkittävänä on pidetty lähinnä avointa vastarintaa, joka julkisesti pyrkii muutokseen yhteiskunnan tasolla. Kun Scott julkaisi klassisen teoksensa 1980-luvun lopulla, hän moitti tutkijoita siitä, että näkyvien tai julkisten politiikan muotojen tutkiminen oli jättänyt lähes huomiotta pienten yhteisöjen tasolla tapahtuvan toiminnan. Sen ei katsottu täyttävän vastarinnan tai politiikan tunnusmerkkejä. Näkyvällä politiikalla on yleensä selkeät strategiat ja tavoitteet, kun taas arkipäivän vastarinta vaikuttaa usein yksilöistä lähtevältä, satunnaiselta ja vähemmän ilmeiseltä. Se ei välttämättä purkaudu selkeästi poliittisina, juridisina tai käytännön tekoina, vaan pikemminkin välttää suoria vastakkainasetteluja. Tyypillistä arkipäivän vastarinnalle on käyttää epämääräisyyttä ja moniselitteisyyttä jopa tietoisena taktiikkana. Näin toimia ei voida ottaa suorana haasteena, johon voisi ja täytyisikin vastata. Scottin mukaan ”avoimet julistukset korvautuvat kiertoilmaisuilla tai vertauskuvilla; selvä puhe mutinalla ja jupinalla; avoin vastakkainasettelu piilotetulla tottelemattomuudella ja uhmalla”.3 3 Scott 1989, 34, 55. Scottin erittelemistä tavoista haastaa valtaapitävät konkreettisimpia ovat salakuljetus tai salakalastus ja -metsästys, näpistely ja varkaus, panettelu, tuhopoltto tai sabotaasi. Niistä voi myös jäädä kiinni ja tulla rangaistuksi. Symbolisia tapoja ovat erilaiset ”salatut koodit” (hidden transcripts), esimerkiksi tarinat ja esitykset, jopa keskustelut ja juorut, joissa kuvataan hallitsevalle taholle aiheutettuja nolauksia tai muuten vain omaa ”sankaruutta”. Kohtaamisissa valtaapitävien kanssa hyviä keinoja ovat velttoilu, välttely, teeskennelty tottelevaisuus, sarkasmi tai tietämättömäksi heittäytyminen, samoin kuin passiivisuus, laiskuus, tahallinen väärinym- Veli-Pekka Lehtola ja Outi Autti 10 Noel Jackson ei pidä arkipäivän vastarintaa niinkään tietoisena toimintana kuin reagointina ärtymystä aiheuttavaan tai epäoikeudenmukaiseksi koettuun toimintaan tai asenteeseen. Se nousee vahvasti kielteisten tunteiden tiedostamisesta, joka voi, mutta ei välttämättä, johtaa tekoihin. Se ei ole periaate, opinkappale tai ohjelma eikä edes valmiiksi muotoutunut idea, vaan perustuu Jacksonin mielestä enemmän vaistoon kuin mietittyyn mielipiteeseen. Se heijastaa kuitenkin kiukkua ja piilotettuja aggressioita.4 Myöskään Johansson ja Vinthagen eivät pidä sitä vahvana tietoisuutena, pyrkimyksenä tai itsenäisenä toimintamallina, vaan enemmänkin käytäntönä, joka on usein tilannesidonnaista reagoimista haasteisiin. Se ei myöskään välttämättä suuntaudu vain yhteen osoitteeseen, vaan voi ilmetä monilla tavoilla eri tilanteissa ja taustoissa.5 Tunnistamisen ongelmat Arkipäivän vastarinnan peruspiirre on se, että se ei näy ja se näkyy. Toisin kuin julkinen vastarinta, joka tulee ja jää näkyviin esimerkiksi virallisissa asiakirjoissa ja arkistoissa, arkipäivän vastarinta ”harvoin nousee otsikoihin”, kuten Scott toteaa. ”Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vastarinta ei jätä jälkiä; on pikemminkin niin, että jäljet täytyy houkutella esiin lähteistä”.6 Peittelyn mekanismit asettavat samanlaisia haasteita arkipäivän vastarinnan tunnistamisessa tutkijoille kuin ne ovat asettaneet sen kohteillekin. Tämä on tietysti koko tämäntyyppisen vastarinnan perusajatuskin. märtäminen, epälojaalisuus ja töiden välttely. Kaikki tämä edellyttää vain vähän tai ei lainkaan suunnittelua tai koordinaatiota; se perustuu hiljaiseen yhteisymmärrykseen ja epävirallisiin verkostoihin. 4 Noel Jackson 2014: Notes on Resistance. Blog, August 7, 2014. https:// noelbjackson.wordpress.com/tag/resistance/. Thomson (2011, 439–456) käyttää termiä reaktiivinen strategia (response strategy), joka tarkoittaa erityisempiä kuin vain arkipäivän selviytymiseen tähtääviä toimia, jotka pitävät sisällään myös tunteiden tason selviytymismekanismeja. 5 Johansson & Vinthagen 2016, 418. 6 Scott 1989, 35, 49. Jurnutuksen käsikirja 11 Monet tutkijat ovat varoittaneet vetämästä arkipäivän vastarinnasta liian suoraviivaisia johtopäätöksiä. Rajat tietoisen ja tiedostamattoman, tarkoituksellisen ja tarkoituksettoman, yksittäisen ja kollektiivisen toiminnan välillä ovat häilyviä. Tarkoituksellisesti vastarintaisten tekojen erottaminen muista kulttuurisista tai henkilökohtaisista ilmaisuista on vaikeaa. Vinthagen ja Johansson pelkäävät arkipäivän vastarinnan käsitteen leimaavan helposti vastarinnaksi muunlaisia esimerkiksi erilaisuuteen, poikkeavuuteen tai yksilöllisyyteen liittyviä tekoja.7 Asiaa mutkistaa valtasuhteiden moninaisuus. Törmäykset sisältävät usein eri elementtejä, kuten etnisiä ristiriitoja ja luokkaeroja samoin kuin ikään, seksuaalisuuteen ja uskontoon liittyviä ilmiöitä. Intersektionaalisesti samat vastarinnan teot voivat sijoittua monelle sektorille.8 Vastarinnan tekojen motiivit vaihtelevat: ei ole aina varmaa, milloin vastarinnan on tarkoitus jäädä pimentoon ja milloin sen on määrä tulla huomatuksi signaalina.9 Erilaisia keinoja voidaan käyttää arvaamattomasti, kuten Aileen Moreton-Robinson kuvaa aboriginaalinaisten toimia: ”Vastarintamme (our resistances) voivat olla näkyviä tai näkymättömiä, tietoisia tai ei-tietoisia, selkeitä tai hämäriä, vaillinaisia ja epätäydellisiä, tarkoituksellisia ja ei-tarkoituksellisia.”10 Scott päätteli 1980-luvulla arkipäivän vastarinnan jääneen tutkimatta ”vahingollisesti kapean” politiikkakäsityksen takia eli siksi, että köyhien tai alistettujen ryhmien ajateltiin olevan liian lamaantuneita kyetäkseen poliittiseen toimintaan. Arkipäivän vastarinnan ei siis nähty kuuluvan politiikan sektorille, koska sitä ei argumentoitu perinteisesti poliittiseksi retoriikaksi ymmärretyllä tavalla.11 Myöhemmin esimerkiksi Kerkvliet laajensi termillään arkipäivän politiikka (everyday politics) arkipäivän vastarinnan koskemaan kaikkia alistetun ryhmän toimia, jotka hän näkee poliittisina, olivatpa ne haastavia tai myötäile7 Vinthagen & Johansson 2013, 2–9. 8 Johansson & Vinthagen 2016, 424. 9 Scott 1989, 58. 10 Moreton-Robinson 2000, xxiii. 11 Scott 1989, 36. Veli-Pekka Lehtola ja Outi Autti 12 viä, koska ne tietyillä sektoreilla perustuvat yleensä vallanpitäjän järjestelmien haastamiseen.12 Vaikea määriteltävyys on ollut tekijä, joka on tarjonnut valtaapitäville helpon tien: kun vastarinta on ”satunnaista” ja ”ei-rakentavaa”, jopa ”järjetöntä”, ainoa väylä on etsiä riittäviä rangaistuksia, keskustella yleisemmin olojen parantamisesta tai jättää asia kokonaan huomiotta. Tämä on ollut myös hallinnan strategia, sillä näin on voitu välttää pohtimasta sitä, millaisten periaatteiden ja arvojen pohjalta arkipäivän vastarinta on haastanut ”meidän” sääntömme ja ihanteemme. Toisaalta äärimmäisetkin reaktiot, esimerkiksi suuttumisen aiheuttamat erottamiset koulusta tai muut valtaapitävien langettamat rangaistukset, kertovat siitä, että alitajuisesti on ymmärretty kyseessä olevan kamppailu myös meidän arvoistamme. Arkipäivän vastarinnan hiljaisuus ei tarkoita sitä, että sen tarkoituksena olisi jäädä kokonaan näkymättömäksi. Se ei kuitenkaan nouse esiin niissä kehyksissä, joissa vastarinnan perinteisesti odotetaan näkyvän: julkisella eli makrotasolla, jossa siihen voisi vastata tai puuttua. Tämä havainto on saanut monet tutkijat sijoittamaan sen ”yksityiselle” eli mikrotasolle, yksilön ja perheen piiriin.13 Näyttää kuitenkin siltä, että myös näiden välinen mesotaso on olennainen hiljaisen vastarinnan ymmärtämiseksi. Yksittäiset teot voivat vaikuttaa irrallisilta ja erillisiltä, mutta kun niitä ilmenee tarpeeksi usein, ne voivat kertoa tyytymättömyyden rakenteista – niistä rakenteista, joista avoin vastarinta voi kasvaa. Siksi ”normaalin” aktivismin ja arkipäivän vastarinnan välille ei pitäisi rakentaa jyrkkää vastakohtaisuutta. Tähän liittyy myös Scottin jako vastarinnan välineelliseen ja symboliseen ulottuvuuteen. Välineellisessä merkityksessä vastarinnalla tavoitellaan omaa ja lähipiirin etua, mutta symbolisella ulottuvuudella pyritään muuttamaan epäreiluksi koettua järjestelmää. Yksityiset teot tai vastarinnan ilmaisut voivat olla hyvinkin erilaisia sekä hyödyttää vain yksilöitä tai perhettä koko yhteisön edun sijaan, 12 Kerkvliet 2009, 232. 13 Bartkowski 2013, 6–7. Jurnutuksen käsikirja 13 mutta kun ne suuntautuvat samalle taholle, niissä voi erottaa vastarinnan kaavan ja yhteys laajempaan ristiriitaan tulee selvemmäksi. Epätasa-arvoisen suhteen jatkuessa syntyy myös jatkuvia, kulttuurisesti opittuja vastarinnan muotoja, jotka eivät toki pysy muuttumattomina, vaan niitä sovelletaan uusiin tarkoituksiin kaiken aikaa.14 Hiljaisen vastarinnan teot sijoittuvat usein suhteellisen suljettuun tilanteeseen, eivätkä ne ole suoraan luettavissa esimerkiksi historiallisista lähteistä. Tutkijan on käytettävä normaaliin verrattuna moninkertaista lähdekritiikkiä ja mikrohistoriallista otetta, koska hiljaisen vastarinnan teon tunnistaminen on vaikeaa. Virallisesti raportoidut tapaukset on usein verhottu tulkintoihin, joita raportoija pitää itsestäänselvästi tosina väheksymällä koko välikohtausta tai esittämällä sen satunnaisena tai epäsosiaalisuuden, pikkurikollisuuden tai ”tämän ryhmän” normaalin uhman ilmaisuna. Haastattelumetodin ja sen tuottaman suullisen aineiston kautta hiljaisen vastarinnan muotoihin voidaan päästä helpommin käsiksi, etenkin jos haastattelija on määrittänyt hiljaiseen vastarintaan liittyvän tutkimuskysymyksen ja jo haastatellessaan tietää, mitä etsii. Haastattelussa voidaan ohittaa historiallisen lähteen virallinen raportoija ja saada tietoa suoraan hiljaisen vastarinnan ilmaisijalta tai sen todistajalta. Tutkijalle hiljaisen vastarinnan ilmaisut avautuvat tällöin selkeämpinä, mutta myös haastattelumetodiin liittyy tutkimuksellisia haasteita. Haastattelutilanne vaatii luottamusta ja avoimuutta. Muistitieto on kerroksellista, ja vastarintanäkökulma voi korostua haastatteluaineistoissa. Toisaalta ihmiset eivät välttämättä itse edes näe pieniä tekojaan ”vastarintana”, vaan arkipäivän sanelemina toimina puolustaa omaa liikkumatilaansa. Voi myös pohtia sitä, mikä ero arkipäivän vastarinnalla on esimerkiksi ”normaaliin” herravihaan tai jurnuttavaan tyytymättömyyteen, joka ilmenee uhmakkaana selänkääntämisenä viranomaisille (ja ehkä pienelle kiusanteolle silmän välttäessä). 14 Scott 1985, 36, 299; Vinthagen & Johansson 2013, 2–9; Johansson & Vinthagen 2016, 421–422. Veli-Pekka Lehtola ja Outi Autti 14 Johansson ja Vinthagen ovat kuvanneet vastarinnan rakentuvan vastustajan, kohteen ja tarkkailijan vuorovaikutuksessa. Vastustajan teko on (tiedostettu tai tietoinen) ”performanssi” kohdetta kohtaan.15 Määritelmä on hyvä, mutta monissa kohtaamisissa tarkkailijan ei välttämättä tarvitse olla ulkopuolinen taho paikan päällä, vaan luultavaa on, että kahdenkeskisestäkin tapaamisesta jompikumpi osapuoli kertoo tai raportoi muille. Performanssi tai sen kuvaus lähtee liikkeelle ja viestii hiljaisesta vastarinnasta kuin paikalla ollut tarkkailija. Parhaat performanssit voivat näin syntyä myöhemmin ja jäädä eloon kerrottuina tarinoina. Selvää on, että tulkintoja syntyy useita. Joskus suoran tyytymättömyyden ilmaisu on turvallisesti mahdollista vain yksityisessä piirissä, esimerkiksi perheen sisällä ”keittiön pöydän ääressä”. Julkisessa vastarinnassa riskit kasvavat liian suuriksi, joten rangaistusten pelossa, alisteisen voimattomuuden tai keinojen vähäisyyden takia se pidetään pinnan alla. Yksityisen ja julkisen välisellä mesotasolla samaan sukuun, paikallisyhteisöön tai muuhun verkostoon kuuluvat ovat turvallisempaa yleisöä. Siinäkin on riskinsä, joten vastarintaa ilmaistaan usein enemmän symbolisesti kuin konkreettisella tasolla. Yksityisen tason teoista, esimerkiksi salametsästyksestä tai -kalastuksesta, voidaan kertoa niin, että ilmiannettunakin tapaus olisi mahdollista esittää liian epämääräisenä ollakseen totta. Määrittelemättömyys voimavarana Hiljainen vastarinta vaikuttaa siis rakentuvan pienissä sosiaalisissa verkostoissa mesotasolla yksityisen ja julkisen välimaastossa. Perinteisen politiikkakäsityksen mukaan se ei ole millään tavoin tehokas strategia. Vastarinnan ihanteena pidetään usein sitä, että se pyrkii aktiivisesti muuttamaan vallitsevaa asiaintilaa. Vastustuksen pienet muodot eivät välttämättä muuta rakenteita, eivätkä ne ole ”muutokseen tähtääviä”, joskin voivat aikaa myöten tehdä sitäkin esimerkiksi synnyttämällä tietoista poliittista toimintaa. 15 Hollander & Einwohner 2004, Johansson & Vinthagen 2016, 422. Jurnutuksen käsikirja 15 Muutoshakuisuus ei näytä olevan lainkaan edes asian ydin, pikemminkin päinvastoin. Ironista on, että vaatimus rakentavasta muutoshakuisuudesta esimerkiksi julkisen politiikan avulla näyttää kuuluvan juuri niihin rakenteisiin, joita hiljainen vastarinta uhmaa. Se, että arkipäivän vastarinta haastaa vallitsevan järjestyksen hallitsemattomammalla tavalla kuin suora poliittinen toiminta16, tekee arkipäivän vastarinnasta monin tavoin kiusallisen toimintatavan. Epämääräisyytensä ja epäjohdonmukaisuutensa (positiivisesti sanottuna joustavuutensa) kautta se rimpuilee sellaisia määrittelyjä vastaan, joita viranomaiset ja tutkijatkin haluaisivat kuulla. Arkipäivän vastarinta tuntuu haastavan vallitsevat periaatteet ja asettavan kyseenalaisiksi niitä arvoja, joita hallitsevat ryhmät pitävät tärkeinä. Kun tätä haastamista ei määritellä käsitteellisesti tai nimetä, viranomaisten on helppo pitää niitä ymmärtämättömyytenä, huonotapaisuutena tai kiusantekona. Viranomaisten arvostaman selkeän argumentoinnin ja arvokkaan informaation sijasta vastarinnan ilmaisut kuulostavat mielivaltaisilta ja järjestymättömiltä. Myös esimerkiksi poliittisten toimijoiden näkökulmasta ne voivat vaikuttaa pelkästään ”hajottavilta”. Miten siis hiljaisen vastarinnan merkitystä voisi kuvata? Scott to teaa, että toisin kuin hierarkkisilla järjestelmillä, arkipäivän vastarinnalla ”ei ole keskusta, ei johtajuutta, ei tunnistettavaa rakennetta, jota voitaisiin sen enempää käyttää hyväksi kuin neutralisoidakaan”. Tämä voidaan ymmärtää myös strategiana. Se, mikä johdetun koordinaation termein puuttuu, voidaan Scottin mielestä korvata joustavuudella ja sinnikkyydellä (flexibility and persistence). Hän toteaa, että arkipäivän vastarinnan muodot eivät antaudu avoimeen rintamataisteluun, vaan ne on ihailtavasti sopeutettu pitkäaikaiseen uuvutussotaan.17 Monien muidenkin tutkijoiden mielestä arkipäivän vastarinta korostaa Bartkowskin sanoin ”sitkeää, itsepäistä kestävyyttä, jonka tavoitteena on turvata yhteinen selviytyminen keskellä pahinta sortoa, jossa on vain vähän tilaa itsenäisille poliittiselle toiminnalle”. Siksi sillä on 16 Vrt. Kandiyoti 1998, 141. 17 Scott 1985, 298. Veli-Pekka Lehtola ja Outi Autti 22 loilla. Sääntöjen mukaan vangit ja siviilit eivät saaneet olla tekemisissä toistensa kanssa. Määräyksiä kuitenkin rikottiin yleisesti muttei julkisesti – arkipäivän vastarinta ei vastustanut puolustusvoimia instituutiona, vaan sen laatimien sääntöjen byrokratiaa, vierautta ja hölmöyttä. Hiljaisen vastarinnan seurauksena sotavankeihin tutustuttiin, heidän kanssaan ystävystyttiin ja romanssejakin syntyi. Anni Rannikko, Päivi Armila, Veli Liikanen ja Pasi Torvinen puolestaan kuvaavat roller derbyä paradoksien kautta hiljaisena, mutta äänekkäänä vastarintana urheilun maskuliinista ja kehollista suorituskykyä korostavia luokittelukriteereitä vastaan. Muuttaakseen urheilun normatiivisia käytäntöjä roller derby on pyrkinyt sisään kritisoimaansa järjestelmään ja nakertamaan sen järjestyksiä sisältä käsin. Seurauksena on kuitenkin ollut, että se on joutunut joustamaan alkuperäisestä kapinastaan ja kritiikistään sekä mukautumaan kohti urheilun konventioita. Tämä on hajottanut alkuperäistä ”kapinajengiä” eri leireihin. Kirjoittajat kuvaavat vastarinnan etenemisen prosessia, jossa kritiikin idusta pyritään kasvattamaan jotain vakavasti otettavaa. Samanlainen asetelma löytyy myös Nurmen ja Salmenniemen artikkelin rokotekriittisiltä ja vaihtoehtohoitoja kannattavilta. Heidän hiljaisella vastarinnallaan on myös yhteiskunnallisia seurauksia, kuten terveydenhuoltokustannusten kasvu, rokotettavien tautien säilyminen ja asiantuntijajärjestelmän mureneminen. Jotta idusta voitaisiin kasvattaa jotain suurempaa, omaa näkemystä tulisi pystyä tuomaan laajemmin esiin. Tällöin median rooli korostuu. Roller derbyä harrastavat keskustelevat harrastelehtensä nettisivuilla, mutta se on vastarinnan areenana hiljainen ja marginaalissa. Rokotekriittiset puolestaan joutuvat pitämään esimerkiksi facebook-sivustonsa salattuna. Vähittäisestä hiljaisen vastarinnan onnistumisesta kertoo Kirsi Laurén, jonka artikkelissa ääni, puhuminen ja yhdessä muistelu nousevat hiljaiseksi vastarinnaksi vaikenemisen vaatimusta kohtaan. Poliittisista syistä sodanjälkeisessä Suomessa hiljennettiin partisaanihyök käysten julkinen käsittely täysin eikä asiaa noteerattu valtion tasollakaan. Partisaanihyökkäyksiä kokeneet ja niissä omaisiaan menettäneet tunsivat, että heidän kokemuksensa ohitettiin ja mitätöitiin. Muistelupuhe levisi Jurnutuksen käsikirja 23 vähitellen hiljaisena vastarintana perheistä laajemmalle yhteiskuntaan, muistotilaisuuksiin ja muistomerkkien paljastamisiin. Partisaanimuistot esittävät vastakertomuksen, joka on muokkautunut ja jaettu kollektiiviseen muisteluun perustuvan vastarinnan tuloksena, ”etteivät heidän kokemuksensa unohtuisi”. Samanlainen huoli kokemusten unohtumisesta näyttäytyy Anni Reuterin artikkelissa, jossa käsitellään inkerinsuomalaisten vastarintaa kommunistista neuvostovaltaa ja sen harjoittamaa sortoa vastaan. Reuter esittää, että sorrosta kertoneet ja kommunistista neuvostovaltaa kritisoineet säilytetyt kirjeet (siis säilyttämisen teko) ovat jo hiljaista vastarintaa. Joutuessaan vääriin käsiin kirjeet olisivat olleet raskauttavaa todistusaineistoa, mutta inkerinsuomalaiset pitivät niiden säilymistä tärkeänä, etteivät heidän kokemuksensa unohtuisi. Myös Reuter kirjoittaa luovuudesta hiljaisena vastarintana viitaten runoiluun ja laulamiseen, joiden aiheina olivat iva ja pilkka neuvostojärjestelmää kohtaan. Valtaapitävät tunnistivat pilkkalaulut ja -runot hiljaiseksi vastarinnaksi ja pitivät niitä vaarallisina. Perinteinen asetelma keikahtaa päälaelleen Kari Aleniuksen artikkelissa, jossa heikkojen aseena pidettyä hiljaista vastarintaa harjoittaakin valtaapitävä enemmistö. Viron itsenäistyttyä virolaisenemmistö ei kansainvälisten ihanteiden takia halunnut suoraan tyrmätä etnisten vähemmistöjen oikeuksia, vaan hiljensi ja sabotoi niihin liittyvän lain valmistumista parlamentaarisin keinoin. Hidastelu, pitkittäminen, yksityiskohtiin takertuminen, toimikuntien työllistäminen asioita siirtelemällä, keskustelun vieminen sivuraiteille ja epäloogiset kannan vaihtamiset tapahtuvat kaikki sääntöjen puitteissa. Artikkeli on tavallaan empiirinen tapausesimerkki parlamentaarisen jarrutuksen käytöstä, joka levisi poliittisen toiminnan muotona Euroopassa 1800-luvun jälkipuolella ja 1900-luvun alussa. Artikkeli on tärkeä muistutus siitä, että heikkojen aseet voivat olla tilanteen vaatiessa kaikkien käytössä. Ne ovat käyttökelpoisia myös valtaapitäville silloin, kun he pyrkivät saavuttamaan tavoitteensa vastustuksesta huolimatta. Esimerkiksi monissa ympäristökiistoissa ja maankäyttöön liittyvissä kamppailuissa on nähty asetelmia, joissa valtaapitävät turvautuvat tur- Veli-Pekka Lehtola ja Outi Autti 24 haan byrokratiaan, väistelyyn, viivyttelyyn ja asioiden hankaloittamiseen turvatakseen omat intressinsä24. Poliittisen toimijuuden tutkimus on ansioistaan huolimatta rajoittunutta siinä mielessä, että sille määritellään tietty intentio, kohde, rakenne ja agenda. Hiljaisen vastarintaan perehtyminen osoittaa, että näin ei aina voida selittää koko kuvaa. Kysymmekin, onko se edes tarpeellista. Kuka määrittää ja millä tavalla, millaista on ”oikea” vastarinta? Onko sen oltava aina aktiivista, selkeää ja tietynlaista, ennen kuin se voidaan tulkita vastarinnaksi? Tällaiset kysymykset aiheuttavat myös tutkijoille epämukavuutta, johon he eivät ole tottuneet. Hiljaisen vastarinnan kaltaiset ilmiöt vihjaavat, että aina emme voi päästä metodikirjojen ja tieteessä vertaisarvioitujen aiempien tutkimusten ohjaamaan analyysiin. Hiljainen vastarinta on tarkoituksellisesti monitulkintaista, koska näin se kykenee pakenemaan seurauksia. Selkeiden vastakkainasettelujen välttely vahvistaa hiljaisen vastarinnan toiminta-alaa, sillä suorassa kohtaamisessa yleensä vahvemman vastustajan kanssa hiljainen vastarinta voisi tulla helposti torjutuksi tai pois pyyhityksi. 24 Esim. Kemijoen patoamisesta Autti 2013, 119–120. Jurnutuksen käsikirja 25 Lähteet Aalto, Ilana, Boxberg, Laura, Ijäs, Ulla & Paalumäki, Heli (toim.) (2011) Vallan teoriat historiantutkimuksessa. Historia mirabilis 7. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys. Autti, Outi (2013) Valtavirta muutoksessa. Vesivoima ja paikalliset asukkaat Kemijoella. Oulun yliopisto. Acta Universitatis Ouluensis E136. Bartkowski, Maciej J. (2013) Recovering Nonviolent History. Recovering Nonviolent History: Civil Resistance in Liberation Struggles, 1–30. Hollander, Jocelyn A. & Einwohner, Rachel L. (2004) Conceptualizing resistance. Sociological Forum 19:4, 533–554. Honkasalo, Marja-Liisa (2013) Katveessa – Pieni toimijuus kriittisenä avauksena toiminnan teoriaan. Tiede & Edistys 38:1, 43–61. Jackson, Noel (2014) Notes on Resistance. Blog, August 7, 2014. URL https:// noelbjackson.wordpress.com/tag/resistance/, June 7, 2018. Johansson, Anna & Vinthagen, Stellan (2016) Dimensions of everyday resistance: an analytical framework. Critical Sociology 42:3, 417–435. Kaihovirta, Matias (2015) Oroliga inför framtiden. En studie av folkligt politiskt agerande bland bruksarbetarna i Billnäs ca 1900–1920. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Kandiyoti, Deniz (1998) Gender, Power and Contestation: Rethinking Bargaining with Patriarchy. Teoksessa Cecile Jackson & Ruth Pearson (toim.) Feminist Visions of Development: Gender Analysis and Policy. London: Routledge, 138–159. Kerkvliet, Benedict J. Tria (2009) Everyday politics in peasant societies (and ours). The Journal of Peasant Studies 36:1, 227–243. Koivunen, Leila & Syrjämaa, Taina (2011) Tekijöiden ja yleisöjen valta näyttelyissä. Antonio Gramscin ja Michel de Certeaun teoriat epävirallisen vallan tutkimuksessa. Teoksessa Ilana Aalto, Laura Boxberg, Ulla Ijäs & Heli Paalumäki (toim.) Vallan teoriat historiantutkimuksessa. Historia mirabilis 7. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys ry, 40–59. Moreton-Robinson, Aileen (2000) Talkin’ Up to the White Woman: Aboriginal Women and Feminism. Queensland: University of Queensland. Scott, James C. (1985) Weapons of the Weak: Everyday forms of Peasant Resistance. New Haven & Lontoo: Yale University Press. Scott, James C. (1989) Everyday forms of resistance. Copenhagen Papers 4, 33–62. Simple Sabotage (1944) Simple Sabotage field manual by the Office of Strategic Services, 17 January 1944. Declassified per guidance from the Chief/ DRRB CIA Declassification Center. https://www.cia.gov/newsinformation/featured-story-archive/2012-featured-story-archive/ CleanedUOSSSimpleSabotage_sm.pdf, June 7, 2018. Veli-Pekka Lehtola ja Outi Autti 26 Suodenjoki, Sami (2009) Kiistämisen rajat. Omapäinen suutari ja työväenliikkeen läpimurto maalaisyhteisössä 1900-luvun alussa. Lisensiaatintyö. Tampere: Tampereen yliopisto. Teräs, Kari (2011) Arjessa ja liikkeessä. Verkostonäkökulma modernisoituviin työ elämän suhteisiin 1880–1920. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Thomson, Susan (2011) Whispering Truth to Power: The Everyday Resistance of Rwandan Peasants to Post-Genocide Reconciliation. African Affairs 2011, 439–456. Torninoja-Latola, Jaana (2011) Omapäisesti valtaa vastaan. Elvi Sinervon arki päivän politiikka vankilassa 1941–1944. Teoksessa Ilana Aalto, Laura Boxberg, Ulla Ijäs & Heli Paalumäki (toim.) Vallan teo riat historiantutkimuksessa. Historia mirabilis 7. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys ry, 61–83. Viitaniemi, Ella (2016) Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen. Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730– 1786. Tampere: Tampereen yliopisto. Vinthagen, Stellan & Johansson, Anna (2013) ‘Everyday resistance’: exploration of a concept and its theories. Resistance Studies Magazine 1, 1–46.