Lamaannuttava dystopia, toivoa herättävä ekotopia : yleisöreaktioita ympäristöaiheisiin elokuviin

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/ Lamaannuttava dystopia, toivoa herättävä ekotopia : yleisöreaktioita ympäristöaiheisiin elokuviin © Kirjoittajat, 2022 Published version Hiltunen, Kaisa; Rainio, Minna Hiltunen, K., & Rainio, M. (2022). Lamaannuttava dystopia, toivoa herättävä ekotopia : yleisöreaktioita ympäristöaiheisiin elokuviin. Lähikuva, 35(1-2), 109-120. https://doi.org/10.23994/lk.116482 2022 KATSAUKSET • Kaisa Hiltunen ja Minna Rainio: Lamaannuttava dystopia, toivoa herättävä ekotopia. Yleisöreaktioita ympäristöaiheisiin elokuviin, 109–120. 109 • LÄHIKUVA • 1–2/2022 Kaisa Hiltunen FT, tutkija, Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos, Jyväskylän yliopisto Minna Rainio TaT, tutkija, taiteilija, Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos, Jyväskylän yliopisto LAMAANNUTTAVA DYSTOPIA, TOIVOA HERÄTTÄVÄ EKOTOPIA Yleisöreaktioita ympäristöaiheisiin elokuviin Monet ympäristönarratiiveista kirjoittaneet tutkijat elokuvaja kirjallisuuden tutkimuksen aloilla ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että ekokriittiselle tutkimukselle tyypillisten tekstianalyysien ja teoretisoinnin lisäksi tarvitaan vastaanottotutkimuksia ja tietoa yleisöreaktioista (Ivakhiv 2008, 24; Willoquet-Maricondi 2010, 45; Brereton & Hong 2013, 176; Kääpä 2013, 108). Matthew Schneider-Mayerson, Alexa Weik von Mossner ja Wojciech Małecki ovat todenneet, että ekokriittinen tutkimus on pitkään perustunut oletukselle siitä, että ympäristötekstit, kuten esimerkiksi kaunokirjallisuus ja elokuvat, herättävät lukijoissa ja katsojissa ympäristötietoisuutta. Heidän mukaansa tutkijoiden käsitykset ympäristöaiheisen taiteen vaikuttavuudesta ovat kuitenkin perustuneet pääasiassa intuitioon ja oletuksiin. Empiirinen ekokritiikki tuo empiirisesti perustellun ja monitieteisen näkökulman ympäristökertomusten tutkimiseen. (Schneider-Mayerson et al. 2020, 1–3, 8.) Ympäristöaiheisia elokuvia käsitteleviä vastaanottotutkimuksia on kuitenkin toteutettu melko vähän. Päätimme vastata tutkijoiden haasteeseen ja järjestimme kolmen ympäristökriisiä ja ihmisen ja luonnon suhdetta käsittelevän elokuvan vastaanottotutkimuksen osana tutkimushanketta Taide, ekologia ja ihmisen monimuotoinen luontosuhde, jossa tutkimme taiteentutkimuksen, ekologian ja taiteellisten menetelmien avulla ihmisten luontosuhteita.1 Elokuvat olivat Patrik Söderlundin fiktiivinen lyhytelokuva Valtakunnat (2018), Minna Rainion ja Mark Robertsin dokufiktio To Teach a Bird to Fly (2020) ja John Chesterin täyspitkä dokumenttielokuva Unelmien maatila (The Biggest Little Farm, 2018). Tässä katsauksessa esittelemme vastaanottotutkimuksessa esiin nousseita ympäristödystopian ja ympäristöutopian eli ekotopian teemoja. Tarkastelemme elokuvien osallistujissa herättämiä tunteita ja reaktioita siltä osin kuin ne liittyvät elokuvien koettuun dystooppisuuteen ja utooppisuuteen.2 Ilmastofiktion osalta on havaittu, että katastrofeja maalailevat teokset synnyttävät pitkälti negatiivisia ja lamaannuttavia reaktioita (Schneider-Mayerson 2017). Osoitamme, että asia ei ole kuitenkaan näin yksiselitteinen. Ympäristödystopiat ovat elokuvista tuttuja tulevaisuusvisioita, joissa pahimmat ennusteet ovat käyneet toteen. Esimerkiksi fiktioelokuvassa The Day After Tomorrow (USA 2004) maapallo ajautuu yhtäkkiä uuteen jääkauteen. Dokumenttia ja fiktiota 1 Monitieteinen tutkimushanke on Koneen säätiön rahoittama (2020–2022) ja siinä työskentelee neljä taiteen ja kulttuurin tutkijaa ja kaksi ekologia. Ks. www.taideko.org. 2 Käsittelemme vastaanottotutkimusta laajemmin muissa tulevissa julkaisuissa. KATSAUKSET • Kaisa Hiltunen ja Minna Rainio: Lamaannuttava dystopia, toivoa herättävä ekotopia. Yleisöreaktioita ympäristöaiheisiin elokuviin, 109–120. 110 • LÄHIKUVA • 1–2/2022 yhdistävä The Age of Stupid (Iso-Britannia, 2009) kuvaa tuhoutunutta maapalloa vuonna 2055 ja dokumentti Epämiellyttävä totuus (An Inconvenient Truth, USA 2006) sisältää kauhuskenaarioita veden valtaamasta Pohjois-Amerikasta. Maapalloa uhkaavasta asteroidista kertova Don’t Look Up (USA 2021) ottaa satiirisesti kantaa ihmiskunnan välinpitämättömyyteen ilmastokriisin äärellä ja on luultavasti tuorein esimerkki ympäristödystopiasta. Utooppisia ympäristöön keskittyviä tulevaisuuskuvauksia, ekotopioita, on elokuvissa nähty vähemmän. Alexa Weik von Mossner mainitsee Avatarin (USA 2009) harvinaisena esimerkkinä. (Weik von Mossner 2017, 179–180.)3 Ekotopioiden vähäisyyttä voi selittää se, että dramaattisia tapahtumia sisältävät dystopiat ovat kertomuksina dynaamisempia ja katsojien mielenkiintoon paremmin vetoavia kuin pysyvämpää ihannetilaa kuvaavat utopiat tai ekotopiat (ibid.). Lisäksi dystopioiden suurempaan määrään voi vaikuttaa se, että elokuvantekijöillä on todennäköisesti kiinnostusta osallistua jo pitkään vallalla olleeseen keskusteluun ympäristökriisistä. Tutkimuksen toteutus Tutkimus toteutettiin syksyllä 2020. Tutkimukseen ilmoittautuneille lähetettiin linkit, joiden kautta he pääsivät katsomaan elokuvat.4 Osallistujien oli mahdollista katsoa kaikki elokuvat tai vain osan niistä. Osallistujat vastasivat elokuvia koskeviin kyselyihin sähköisen lomakkeen kautta. Jokaisesta elokuvasta oli oma kysely. Katseluja vastausaikaa oli noin kuusi viikkoa. Kyselyssä oli viisitoista avointa kysymystä, jotka olivat samat kaikille elokuville. Kysymykset 1–9 koskivat elokuvaa ja kysymyksillä 10–14 selvitettiin elokuvan herättämiä ajatuksia luontosuhteesta. Viimeinen kysymys koski kysymyksiin vastaamista: 1. Mitä elokuvasta jäi erityisesti mieleesi? 2. Millaisia tunteita elokuva herätti sinussa? 3. Mistä pidit elokuvassa? 4. Mistä et pitänyt elokuvassa? 5. Mikä oli elokuvan keskeinen viesti sinulle? 6. Herättikö elokuva joitakin muita, esim. ruumiillisia tuntemuksia tai reaktioita? Osaisitko kuvailla niitä? 7. Voisitko eritellä sellaisia elokuvan keinoja (esim. äänet, rytmi, värit, kuvakulmat, kameran liikkeet), jotka myötävaikuttivat noiden tunteiden ja reaktioiden syntymiseen? 8. Kertoiko elokuva jotain sellaista, mistä et aiemmin ollut tiennyt, mitä? 9. Miten elokuva mielestäsi kuvaa ihmisen ja luonnon välistä suhdetta? 10. Saiko elokuva ajattelemaan eri tavalla luontosuhteesta tai ihmisten suhteesta toisiin lajeihin? 11. Voiko suhde luontoon tai toisiin lajeihin syntyä tai syventyä (tämän) elokuvan välityksellä, miten? 3 Simon Spiegel huomauttaa kirjassaan Utopias in Nonfiction Film (2021, 55–56, 71), että fiktioelokuvaa sopivamman muodon utopioille tarjoaa ei-fiktiivinen elokuva, esimerkiksi dokumenttielokuva, jonka lähtökohtana on usein vallitsevan todellisuuden kritiikki, mutta jossa myös monesti yhdistetään vapaammin fiktiivistä ja ei-fiktiivistä materiaalia. 4 Haimme tutkimukseen osallistujia levittämällä kutsua hankkeen nettisivuilla (https://taideko.org/), Jyväskylän yliopiston sähköpostilistoilla, sosiaalisessa mediassa ja julkisten tilojen ilmoitustauluilla sekä ulkona sijaitsevilla ilmoitustauluilla. Ilmoittautumisen yhteydessä osallistujan tuli kertoa mihin tutkimuksen osa-alueisiin haluaa osallistua. Lisäksi jokainen sai täytettäväkseen luontosuhdekyselyn, jossa kysyttiin myös taustatietoja osallistujista. Tutkimus oli avoin kaikille 18 vuotta täyttäneille. KATSAUKSET • Kaisa Hiltunen ja Minna Rainio: Lamaannuttava dystopia, toivoa herättävä ekotopia. Yleisöreaktioita ympäristöaiheisiin elokuviin, 109–120. 111 • LÄHIKUVA • 1–2/2022 12. Saiko elokuva sinut tuntemaan vastuuta tai osallisuutta? 13. Millaisia ajatuksia tulevaisuudesta elokuva herätti? 14. Auttoiko elokuva kohtaamaan tai käsittelemään luontoon liittyviä tunteita? Antoiko se lohtua vai lisäsikö se huolta? 15. Miten koit elokuvasta kirjoittamisen? Oliko se vaikeaa tai helppoa? Saimme vastauksia yhteensä 28 osallistujalta ja kuhunkin elokuvaan tuli seuraava määrä vastauksia: To Teach a Bird to Fly 23 vastausta, Valtakunnat 22 vastausta ja Unelmien maatila 17 vastausta. Kaikki osallistujat eivät siis katsoneet kaikkia kolmea elokuvaa. Analysoimme kyselyaineiston laadullisen sisällönanalyysin ja teemoittelun avulla. Teemojen valikoitumiseen vaikuttivat aiemmat ympäristöelokuvien ja ilmastofiktion vastaanottotutkimukset sekä aiheeseen liittyvä tutkimuskirjallisuus. Vastauksista nousi esiin toivottomuuteen, epätoivoon ja luovuttamiseen liittyviä tunteita ja ajatuksia. Toisaalta myös toivo ja toiveikkuus mainittiin usein. Näiden tunteiden ja niiden kuvausten perusteella nostimme teemoiksi dystopian ja utopian/ekotopian ja niihin kytkeytyvät toivottomuuden ja toiveikkuuden tunteet. Kävimme teemojen näkökulmasta läpi kaikki vastaukset. Selvitimme myös sitä, miten tunnereaktiot kytkeytyivät elokuvien erilaisiin tyyleihin, ja millainen yhteys elokuvien synkkyydellä tai toiveikkuudella oli katsojien ympäristötietoisuuteen. Aiemmissa ekoelokuvaa koskevissa vastaanottotutkimuksissa elokuvien estetiikkaan ei ole juurikaan kiinnitetty huomiota. Emme olleet kiinnostuneita ensisijaisesti elokuvien aiheuttamista todennettavista vaikutuksista (kuten siitä, ryhtyivätkö ihmiset käytännön tekoihin luonnon puolesta), vaan niistä reaktioista, joita elokuvat herättivät melko pian katsomisensa jälkeen. Valitsimme katsottavaksi tarkoituksella kolme erityyppistä elokuvaa, jotka tuovat ekokriittistä sanomaansa esiin ainakin osittain epäsuoraan ja jättävät tilaa katsojan tulkinnalle. Käsittelemme ensin dystopiaa Valtakunnat-elokuvan kautta ja sen jälkeen ekotopioita elokuvien To Teach a Bird to Fly ja Unelmien maatila kautta. Kummassakin luvussa esittelemme elokuvat lyhyesti. Valtakunnat ja ihmisen jälkeinen maailma Kuva 1: Patrik Söderlund: Valtakunnat (2018). KATSAUKSET • Kaisa Hiltunen ja Minna Rainio: Lamaannuttava dystopia, toivoa herättävä ekotopia. Yleisöreaktioita ympäristöaiheisiin elokuviin, 109–120. 112 • LÄHIKUVA • 1–2/2022 Lyhytelokuva aikamatkasta läpi evoluution, geologisten aikakausien ja eliövaltakuntien kohti ihmisen aiheuttamaa luonnontuhoa.5 Patrik Söderlundin 19-minuuttiseen elokuvaan on tiivistetty niin pitkä ajanjakso maapallon historiaa, että ihmisen on vaikea sitä hahmottaa omasta aikaperspektiivistään. Kokeellinen Valtakunnat kertoo maailmasta ihmisen jälkeen.6 Elokuva tyytyy vihjaamaan, että luonnon tuho on ihmisen aiheuttamaa. Alun kuvissa rannalla lojuu muovijätettä ja kasapäin kuolleita kaloja. Ihminen vilahtaa veden alta kuvatussa otoksessa atrainta heiluttavana hahmona. Seuraavaksi nähdään eläinten valtaama talo, jossa sen entinen asukas makaa sängyssä muumioituneena linnun pesä vatsassaan. Talon ympäristö on täynnä ihmisen jälkiä: hylättyjä tavaroita ja kaiverruksia puun rungossa. Hidas kamera-ajo kuljettaa katsojan läpi vielä elinvoimaisen metsän päätyäkseen hiiltyneeseen maisemaan, viimeiselle rannalle, jossa tuhka täyttää ilman. Palaneiden puiden rungoilta erottuu sienikasvustoa – mahdollinen merkki uudesta elämästä. Lopuksi kamera kääntyy kohti avaruuden tuikkivia tähtiä. Voimakasta äänimaisemaa hallitsevat ensin eläinten äänet ja lopussa tuulen ujellus ja elektroninen äänimassa. Kerronnassa ei ole ihmisen eikä kenenkään muunkaan elollisen näkökulmaa. Elokuva tuntuu viestivän, että ihmisen olemassaolo on vain ohikiitävä vaihe maapallon historiassa ja että ihminen jouduttaa elämän loppua omilla toimillaan. Valtakunnat näyttää tämän hitaan prosessin joudutettuna. E. Ann Kaplanin mukaan juuri termi dystopia sopii kuvaamaan ympäristökriisin kaltaista hidasta muutosta (Kaplan 2016, 14). Ihminen ei ole enää näkemässä mahdollista uuden elämän versomista. Valtakunnat voidaankin ymmärtää myös post-dystopiana, koska se ei esitä ihmistä kokemassa omaa tuhoaan vaan painottaa aikaa ihmisen jälkeen. Suuri osa katsojista koki Valtakunnat synkkänä, pessimistisenä ja lohduttomana. Sen tyyli ja kerrontatapa tuntuivat olennaisesti ruokkivan tällaisia tunnereaktioita. Elokuvan pahaenteinen yleissävy herätti huolta, ahdistusta ja alakuloa, hidastempoinen kerronta pitkästymistä ja kyllästymistä. Elokuva sai katsojat tuntemaan myös inhoa, vastenmielisyyttä, pelkoa, puistatusta, jännitystä, pitkästymistä ja kyllästymistä. Monissa vastauksissa kielteiset ja myönteiset tunteet kuitenkin sekoittuivat toisiinsa siten, että kokemus oli lopulta pikemminkin myönteinen. Tähän vaikutti vastausten perusteella elokuvan visuaalinen kauneus ja kerronnan harmonia. Lievää ahdistusta, pelkoa ja turvattomuutta sekä ihmettelevän ilon kaltaista tunnetta. (36)7 Kyllä tuntui puistattavalta, kun linnunpesä on ihmisen vatsassa. Tavallaan se oli myös kaunista. (35) Monissa vastauksissa nousi esiin ajatus ihmisen ja luonnon välisestä valtataistelusta, jossa ihminen lopulta häviää. Monet kirjoittivat siitä, miten luonto voittaa ja ottaa vallan ja selviytyy ilman ihmistäkin. Elokuvan dystooppisuus tuntui herättävän valtaosassa katsojista tunteita ihmiskunnan ja ihmisen pienuudesta ja merkityksettömyydestä osana maailmankaikkeutta ja sen ajallisuutta. Yksi vastaaja kirjoitti: ”Maapallon tapahtumilla ei kosmoksen mittakaavassa ole mitään merkitystä”. (23) 5 Tämä kuvaus löytyy esimerkiksi AV-arkin sivuilta https://www.av-arkki.fi/fi/works/realms/. 6 Patrik Söderlundin ja Visa Suonpään muodostama taiteilijaryhmä IC-98 käsittelee teoksissaan ympäristöteemoja. Valtakunnat oli esillä vuonna 2018 Taidehallissa ryhmän näyttelyssä, jonka aiheena oli maailma ihmisen jälkeen. 7 Sitaattien perässä olevat numerot ovat vastaajanumeroita. KATSAUKSET • Kaisa Hiltunen ja Minna Rainio: Lamaannuttava dystopia, toivoa herättävä ekotopia. Yleisöreaktioita ympäristöaiheisiin elokuviin, 109–120. 113 • LÄHIKUVA • 1–2/2022 Joitakin reaktiota voisi kuvailla jopa fatalistisiksi. Elokuva tuntui antavan luvan passiivisuuteen ja välinpitämättömyyteen, sillä olemme ”kuin hiekanjyväsiä” (42) maailmankaikkeudessa, joka jatkaa olemistaan ihmisen jälkeenkin. Eräs vastaaja totesi, että ”elokuvan lopullinen painostavuus toi ennemmin ajatuksia tuhosta, joka on meitä vääjäämättömästi kohtaava.”, ja että se herätti ”ahdistusta painostavuutensa takia. Luovuttamisen tunnelmaa. Ja lopullisuutta”. (11) Katsojat kuvailivat elokuvan herättäneen myös lempeää välinpitämättömyyttä, rauhallisia tunteita ja kokemusta oman olemassaolon pienuudesta: Voisin kuitenkin sanoa myös, että elokuva pikemmin korostaa lohdun tai huolen tarpeettomuutta: Elokuvan meditatiivinen ote johdattelee pikemminkin hyväksymään sen, että korjaamatonta tuhoa on saatu aikaan ja kaikkea karmeaa on edessä. Tunnetta voisi ehkä kuvata zeniläisen lempeäksi välinpitämättömyydeksi. (…) On jotenkin elähdyttävää ajatella olevansa lopulta ruokaa madoille, eli oma kuolema ei ole niin lopullinen kuin miltä se yleensä tuntuu. (43) Levollisuuden tunne syntyi ainakin osittain siitä, että Valtakunnat näyttää elämän jossain muodossa jatkuvan ihmisen jälkeenkin. Osa koki tämän näkökulman lohduttavaksi, sillä ”maailmalla on ihmisen jälkeinen toivo” (41). Yksi vastaaja uskoi, ”että maapallolla on elämää, vaikka ihminen katoaisikin, tuhoaisi itsensä maan päältä. Minusta se on lohduttava ajatus.” (42) Rauhallinen tyyli synnytti levollisuutta siitä huolimatta, että elokuva kuvasi tulevaa tuhoa. Kuten totesimme, Valtakunnat ei ole ympäristökriisistä kertova dokumenttielokuva, eikä se puhuttele katsojaa retorisen suostuttelevasti. Sen ekologinen viesti ja vetoavuus perustuu taiteellisiin keinoihin (ks. Tong 2013), ei selostavaan kertojaääneen tai tieteellisiin faktoihin. Sen synnyttämä vieraantumisen tunnelma sopii sen kuvaamaan ihmisen jälkeiseen maailmaan. Kuten totesimme, tutkijat ovat 2010-luvulla todenneet, että olisi tärkeää tehdä vastaanottotutkimusta ekoelokuvien vaikutusten arvioimiseksi. Kyselyssämme läheisimmin vaikuttavuuteen tällä tavoin ymmärrettynä liittyivät kysymykset 11, ”Saiko elokuva ajattelemaan eri tavalla luontosuhteesta tai ihmisten suhteesta toisiin lajeihin?”, 12, ”Voiko suhde luontoon tai toisiin lajeihin syntyä tai syventyä (tämän) elokuvan välityksellä, miten?” ja 13, ”Saiko elokuva sinut tuntemaan vastuuta tai osallisuutta?”. Jos ajatellaan, että Valtakunnat-elokuvan taustalla on halu saada katsoja reagoimaan ympäristökriisiin, niin sen synnyttämät luovuttamisen ja levollisuuden tunteet saattavat olla ristiriidassa tällaisen pyrkimyksen kanssa. Elokuva lisäsi huolta, ei toivoa, vaikka toivon merkitystä ilmastokriisin selättämisessä on korostettu paljon (Head 2016; Solnit 2016). Yhdestä vastauksesta käy ilmi, että näin synkälle elokuvalle ei edes haluttu antaa mahdollisuutta vaikuttaa: ”Elokuva oli niin kovin synkäksi tehty, että en ole aivan varma, olisinko toivonutkaan sen vaikuttavan itseeni.” (30) Eräs vastaaja arveli, että tällainen elokuva saattaisi jopa vieroittaa luonnosta. Elokuvan ymmärrettiin kertovan, että sen esittämä kehityskulku on vääjäämätön ja ihminen sen edessä voimaton. Elokuvaa katsoessa tuli jotenkin väsynyt olo. Liian suuria asioita liian suuressa mittakaavassa. (16) elän jo mielestäni melko ympäristövastuullisesti. Sen sijaan se [elokuva] sai minut tuntemaan oloni voimattomaksi ja osattomaksi siinä mielessä, etten lopulta voi vaikuttaa kuin omiin tekoihini. (6) KATSAUKSET • Kaisa Hiltunen ja Minna Rainio: Lamaannuttava dystopia, toivoa herättävä ekotopia. Yleisöreaktioita ympäristöaiheisiin elokuviin, 109–120. 114 • LÄHIKUVA • 1–2/2022 Passivoivat ja kielteiset tunteet eivät välttämättä innosta toimimaan ympäristön hyväksi. Ilmastofiktiota tutkineen Schneider-Mayersonin mukaan osa negatiivisista tunteista, kuten viha, voi toimia sytykkeenä toimintaan, kun taas toiset, kuten syyllisyys, häpeä ja avuttomuus, passivoivat todennäköisemmin (Schneider-Mayerson 2017). Asia ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Geoffrey Beattie, Laura Sale ja Laura McGuire (2011) nimittäin havaitsivat elokuvan Epämiellyttävä totuus vastaanottoa koskevassa tutkimuksessaan, että myös levottomuutta lisänneet kohtaukset saattoivat motivoida katsojia toimimaan ympäristön puolesta. Myös Rachel Howell (2011; 2014) on todennut elokuvan The Age of Stupid vastaanottotutkimuksen pohjalta, että katastrofikehys ei aiheuttanut torjuntareaktioita tai voimattomuuden tunteita osallistujien enemmistössä. Valtakunnat tuntui juuri kokeellisuutensa vuoksi havahduttaneen osan vastaajista katsomaan asioita eri näkökulmasta, tai näkemään asiat toisin, (ks. MacDonald 2004) ja siten mahdollisesti myös reagoimaan ympäristökriisiin. Jotkut kokivat sen voivan lisätä tai syventää ympäristötietoisuutta ”lisäämällä tietoisuutta ja herättämällä reaktion vallitsevasta tuhon tilasta” (36). Muutama vastaaja heräsi toivomaan konkreettista toimintaa ennen kuin on liian myöhäistä: Nyt on tehtävä kaikki voitava ympäristön tuhoamisen estämiseksi (21) Ihmisen ja elinympäristömme suhdetta pitää miettiä uudelleen nyt, tulevaisuuden vuoksi. Lastemme ja heidän lastensa vuoksi. (42) Elokuvan tapa korostaa ihmisen pienuutta tuntui olevan tärkeää ja avartavaa joillekin, koska se painotti, että ihminen ei ole kaiken keskiössä. Elävän ja toimivan ihmishahmon poissaolo vaikeutti kuitenkin joidenkin vastaajien suhtautumista elokuvaan. Pietari Käävän mukaan elokuvissa usein esiintyvät apokalyptiset skenaariot8 ovat osoitus lisääntyneestä tietoisuudesta inhimillisen elämän hauraudesta maapallolla (Kääpä 2014, 217). Niiden on esitetty herättävän ekologista melankoliaa (Matts & Tynan 2012). Tunnettu maailmanlopun skenaariota kuvaava elokuva on Lars von Trierin Melancholia (2011, Tanska), jossa Melancholia-niminen planeetta lähestyy maapalloa ja lopulta törmää siihen. Melancholia ei näytä törmäyksen seurauksia, koska inhimillisestä perspektiivistä se on mahdotonta. Kuten Kääpä (2014, 230–232) ja Adrian Ivakhiv (2011) huomauttavat, Melancholia tulee loppunsa kautta kyseenalaistaneeksi ihmiskeskeisen maailmankuvan. Myös Valtakunnat herätti pohtimaan ihmisen osaa suuremmassa ”planetaarisessa ekosfäärissä” osana ”ekofilosofista itsen kyseenalaistamista” (Kääpä 2014, 232; ks. myös Matts & Tynan 2012). Eri asia sitten on, mihin johtopäätöksiin tämä pohdinta johtaa. Johtaako se nihilismiin ja välinpitämättömään asenteeseen ympäristöä kohtaan vai tarttumaan hetkeen ja ylistämään lyhyttä ihmiselämää, kuten Kääpä (2014, 231–232) pohtii Melancholian kohdalla. Tutkimuksemme perusteella se johtaa molempiin. Moni katsoja kiinnitti huomiota Valtakunnat-elokuvan synkkyyteen ja ahdistavuuteen. Sen koettiin lisänneen huolta pikemmin kuin toivoa. Se tuntui antavan luvan jonkinasteiseen välinpitämättömyyteen, eikä sen juuri koettu vaikuttaneen omaan luontosuhteeseen. Toisaalta se havahdutti katsomaan asioita uudesta perspektiivistä. Voimme myös kysyä Pat Breretonia seuraten, mikä maailmanlopun skenaarioiden merkitys on nykyisenä ympäristökriisin aikakautena, kun tuhon mahdollisuus on todellinen. Onko dystopioilla ylipäätään enää vaikuttavuutta nykyajan yhteiskun8 Apokalyptinen viittaa maapallon äkkinäiseen tuhoon (Kaplan 2016, 13–14). KATSAUKSET • Kaisa Hiltunen ja Minna Rainio: Lamaannuttava dystopia, toivoa herättävä ekotopia. Yleisöreaktioita ympäristöaiheisiin elokuviin, 109–120. 115 • LÄHIKUVA • 1–2/2022 nissa? Breretonin mukaan maailmanlopun representaatiot ainakin auttavat kiinnittämään huomiota ilmastokatastrofiin ja reflektoimaan asioita, vaikka ne eivät välttämättä tarjoa – eikä niiden odotetakaan tarjoavan – selkeitä malleja sille, mitä tulevaisuudessa pitäisi tehdä. (Brereton 2016, 204.) Toivo ja utopia elokuvissa To Teach a Bird to Fly ja Unelmien maatila Utopioiden on usein ajateltu olevan valmiin ja täydellisen maailman kuvia ja siksi tarinallisesti ”tylsiä” (Weik Von Mossner 2017, 165). Utopiat eivät kuitenkaan välttämättä aina esitä valmiita ja staattisia maailmoja ilman draamaa, vaan ne voivat päinvastoin herättää motivaation ja halun muutokseen ja toimintaan. Ernst Bloch on erotellut utopiat abstrakteihin ja konkreettisiin utopioihin. Abstrakti utopia on eräänlaista eskapismia, kun taas konkreettinen utopia on yhteiskunnallista unelmointia ja ennakointia, joka voi potentiaalisesti johtaa muutokseen. Vain konkreettinen utopia voi liittyä toivoon, sillä voimme toivoa vain sellaista, minkä koemme mahdolliseksi. (Ibid. 188.) Utopioihin liittyviksi tärkeimmiksi tunteiksi onkin usein mainittu juuri toivo ja tahto. Maailma ei ole koskaan valmis ja staattinen ja utopian tavoite on herättää katsojissa toivo ja tahto parempaan maailmaan ja motivoida siihen, että sen saavuttaminen vaatii jatkuvaa työtä ja ponnisteluja. (Ibid. 165.) Utopia voi siten olla pikemminkin prosessi kuin päämäärä (Medlicott 2019, 174). Utopioiden avulla voidaan kuvitella parempia olemisen tapoja ja siksi ne voivatkin olla dystopioita vaikuttavampia ja jopa radikaalimpia tapoja käsitellä esimerkiksi ilmastokriisiä. Unelmien maatila ja To Teach a Bird to Fly lähestyvät ympäristöteemoja – luonnon monimuotoisuutta, ilmastonmuutosta ja sukupuuttoa – näkökulmista, jotka katsojat kokivat toiveikkaiksi ja jopa utopistisiksi. To Teach a Bird to Fly (2020)9 on dokufiktiivinen lyhytelokuva, joka tarkastelee lintujen sukupuuttoa ja ilmastonmuutosta tulevaisuuden näkökulmasta kerrotun 9 Elokuvan ohjaajat, Minna Rainio ja Mark Roberts, työskentelevät taiteilijaparina ja heidän lyhytelokuvansa ja liikkuvan kuvan installaationsa käsittelevät yhteiskunnallisia teemoja ja ympäristöaiheita. Kuva 2: Minna Rainio & Mark Roberts: To Teach a Bird to Fly (2020). KATSAUKSET • Kaisa Hiltunen ja Minna Rainio: Lamaannuttava dystopia, toivoa herättävä ekotopia. Yleisöreaktioita ympäristöaiheisiin elokuviin, 109–120. 116 • LÄHIKUVA • 1–2/2022 fiktiivisen tarinan välityksellä. Elokuvan kerronta yhdistää kaksi aikatasoa. Kertojaääni sijoittuu tulevaisuuteen, kun taas elokuvan visuaalinen kerronta paikantuu nykyisyyteen. Elokuvan kertojaääni kuvailee tapahtumia menneisyydestä – meidän nykypäivästämme – jolloin hänen isoäitinsä työskenteli kasvattiäitinä erittäin uhanalaisille töyhtöiibis-linnuille. Elokuva seuraa lintukannan Waldrapp-elvytysprojektia Saksassa, missä nuori nainen (kertojan tuleva isoäiti) kasvattaa lintuja. Hän viettää kaiken aikansa lintujen kanssa niiden syntymästä lähtien. Lopulta kasvattiäiti opettaa täysikasvuiset linnut muuttamaan Italian Toscanaan talveksi. Linnut oppivat muuttoreitin seuraamalla kasvattiäidin ja lentäjän ohjaamaa kevytrakenteista liidokkilentokonetta yli Alppien. Waldrapp-projekti on oikea ja käynnissä oleva hanke, jonka tavoitteena on elvyttää uhanalainen töyhtöiibis takaisin luonnonvaraiseksi lintulajiksi Euroopassa. Elokuvan alussa nähdään pitkiä ja hidastettuja ja paikoin jopa abstrakteja lähikuvia linnuista. Pian sen jälkeen näemme nuoren naisen, joka hoivaa, silittää ja syöttää linnunpoikasia. Kun linnut elokuvan puolivälin jälkeen aloittavat muuttomatkansa kohti Italiaa, elokuvan näkökulma muuttuu lintujen näkökulmaksi ja kuvat ilmakuviksi. Elokuvassa ei kuulla kasvattiäidin puhetta vaan kerronta pohjautuu täysin kertojaääneen, jonka kertoma tarina on osittain fiktionaalinen kuvittelu tulevaisuudesta ja perustuu joltain osin lintujen kasvattajien haastatteluihin ja kokemuksiin. Kertoja muistelee, miten hänen isoäitinsä kertoi yllättävästä yhteenkuuluvuudesta lintujen kanssa ja rakkaudestaan lintuja kohtaan. Katsomalla tulevaisuudesta kohti nykyhetkeä elokuva liittää uhanalaisen lintulajin kohtalon laajempaan yhteyteen ilmastonmuutoksen, lajien sukupuuttoaallon ja planeettamme tulevaisuuden kanssa. To Teach a Bird to Fly kertoo siis tulevaisuudesta, joka on muuttunut paremmaksi. Elokuvan toiveikas näkökulma tulevaisuuteen tuntui puhuttelevan monia katsojia. Keskeisen viestin itselleni koen olevan se, että aina on toivoa. Vaikka tarina on kuvitteellinen otanta tulevaisuudesta, niin koen sen olevan voimaa ja uskoa antava tämän päivän aktivisteille. (47) Meillä on vielä toivoa ja mahdollisuus säilyttää luonnon monimuotoisuus kunhan uskomme jokainen osaltamme siihen ja teemme sen eteen minkä voimme. (27) Elokuva herätti myös toivoa, eli jos ja kun elokuva kuvaa tätä aikaa ja mahdollista tulevaisuutta, tämän tulevaisuuden kuva oli kuitenkin myönteinen siinä mielessä että tällä hetkellä huonolta näyttävää asioiden kehityskulkua voisi vielä muuttaa. (11) Elokuvan tapa liikkua eri aikatasoilla kiinnitti katsojien huomion ympäristökriisin ajallisuuteen ja vaikutusten ylisukupolvisuuteen: ”Se omalla tavallaan kannusti meitä kaikkia toimimaan niin, että voisimme tarjota seuraaville sukupolville paremman maailman, jossa on yhä luontoa ja eläimiä”. (6) Toisaalta esille tuli myös ”aikaisempien sukupolvien ajatusten ja tekojen merkitys nykyhetkelle ja tulevaisuudelle”. (29) Yhdelle katsojalle elokuvan keskeinen viesti oli poliittisten ja henkilökohtaisten valintojen näkeminen ylisukupolvisina, pidemmän aikajanan tarkastelun tarve. Ja toki myös yksittäisen ihmisen teot, joiden vaikutus voi olla merkittävä, ja se merkittävyys voi paljastua vasta vuosikymmenien kuluttua. (4) Myös kolmas elokuva, Unelmien maatila, koettiin toiveikkaaksi. Pitkä dokumenttielokuva kertoo kalifornialaisen pariskunnan, John ja Molly Chesterin päätöksestä perustaa luonnonmukainen maatila, joka toimisi täysin eri periaatteella kuin suurin osa alueen tehotuotantoon perustuvista tiloista. Sysäyksenä maatilan perustamiselle toimii pariskunnan koira, Todd, joka ei sopeudu kaupunkiasuntoon. Chesterit osta-