Objektiivinen hermeneutiikka tapaustutkimuksen lähestymistapana

Tiivistelmä Objektiivinen hermeneutiikka tapaustutkimuksen lähestymistapana Ilmari Rostila: YTT, emeritusprofessori, Tampereen yliopisto Janus vol. 27 (3) 2019, 283–298 ilmari.r[email protected] Artikkeli kertoo objektiivisesta hermeneutiikasta tapaustutkimuksen lähestymistapana. Esimerkkinä käytetään sosiaalityöntekijän toiminnan tutkimusta. Objektiivisen hermeneutiikan mukaan (1) tieto perustuu yksilöllisten ja kollektiivisten elämänkäytäntöjen olemassaoloa koskeviin kriiseihin ja (2) inhimillinen toiminta tapahtuu sääntöjen varassa. Lähestymistavan ydin on sekvenssianalyysi, joka tulkitsee elämänkäytännön jättämiä jälkiä (objekteja) valintoina sääntöjen avaamista mahdollisuuksista. Tapauksen rakennetta selvitetään tältä pohjalta objektiivisena merkitysrakenteena, joka on valintojen järjestystä. Sosiaalityöntekijän haastattelua analysoimalla muodostettiin alustava käsitys professionaalisesta toimintatavasta (habitus) kolmevaiheisena merkitysrakenteena. Artikkelin lopuksi verrataan tapauksen rekonstruointia yhtäältä arkikäytännölliseen ja toisaalta ammatilliseen tapauksen ymmärtämiseen ja pohditaan tältä pohjalta tutkimusotteen mahdollisuuksia tukea asiakkaiden elämäntilanteiden selvittämistä yleisesti sosiaalityössä. Tapaustutkimus ymmärretään perinteisesti tutkimustapana tai tutkimusstrategiana, jonka kohteena on tapahtumakulku tai ilmiö, kuten yksilö, yhteisö tai organisaatio. Kohteesta pyritään tekemään perusteellinen ja tarkkapiirteinen esitys tai kuvaus. Tapaus ymmärretään tällöin tavallisesti yksittäistä tapausta yleisempää problematiikkaa vasten niin, että tutkimus ei ole vain tapauskuvaus, vaan palvelee yleisempää kiinnostusta ja yleistämistä. (Laine ym. 2007.) Objektiivinen hermeneutiikka pitää kiinni tapaustutkimuksen yleistettävyydestä. Se ei hyväksy yleistettävyyden sitomista tilastolliseen edustavuuteen eikä myöskään perinteistä tulkintaa hermeneutiikasta ideografisena, yksittäistapauksiin rajoittuvana tieteenä. Näin objektiivinen hermeneutiikka rikkoo perinteisen metodologisen rajan yhtäältä ymmärtämisen ja selittämisen välillä ja toisaalta ideografisen ja nomoteettisen tutkimuksen välillä. Se näkee ymmärtämistyön kohteen sekä yksittäisenä tapauksena että sosiaalisena tosiasiana yhdistäen ymmärtävän ja selittävän tutkimusotteen. (Süßmann 2016, 119–120.) Objektiivinen hermeneutiikka on metodologista realismia (ks. tästä, Oevermann 2001, 41), jonka pyrkimys objektiiviseen tietoon ja yleistämiseen perustuu kahteen todellisuutta ja tietämistä koskevaan peruskäsitykseen. Nämä ovat (1) käsitys tiedosta ja sen perustumisesta yksilöllisten ja kollektii- artikkelit 284 visten subjektien eli elämänkäytäntöjen kriiseihin ja (2) inhimillisen toiminnan sääntövälitteisyys ja tästä seuraava merkityksien käsittäminen luonteeltaan prosessuaalisina objektiivisina merkitysrakenteina. Lisäksi objektiivisuuden tavoittelu perustuu elämänkäytännön jälkien objektiivisuuteen. Tutkimus kohdistuu siten elämänkäytäntöjen ilmauksiin materiaalisen hahmon saaneina jälkinä, toiminnan tuloksina, artefakteina. Tutkimuksen aineistona ovat subjektien toiminnan tuloksena syntyneet objektit. Näitä jälkiä tai objekteja kutsutaan objektiivisessa hermeneutiikassa ’protokolliksi’ (vrt. englanninkielinen termi record). Tutkimus ei siten kohdistu suoraan elämänkäytäntöihin, kuten subjektien aikomuksiin, vaan jälkiin, joiden perusteella voidaan selvittää elämänkäytäntöjen objektiivisia latentteja merkitysrakenteita. Nämä merkitysrakenteet ovat luonteeltaan abstrakteja yhteyksiä: ”(…) niistä ei voida tehdä havaintoja. Niitä ei voi nähdä, kuulla, haistaa, maistaa tai koskea; niitä voidaan vain lukea” (Oevermann 2014, 39). Ajatus, että tekstin merkitys ylittää sen, mitä puhuja subjektiivisesti tarkoitti, ei ole vieras esimerkiksi etnometodologialle tai ns. Grounded Theory -menetelmälle. Objektiivinen hermeneutiikka on tapauksia rekonstruoivaa tutkimusta, jossa muodostetaan todellisuudessa toimivia, rakennetta koskevia malleja. Tutkimuksessa pyritään näin soveltamaan ’rekonstruktiologiikkaa’, joka eroaa määrällisen tutkimuksen ’subsumtiologiikasta’, jossa ”ulkoa tuotu” luokittelu asetetaan ikään kuin rasteriksi todellisuuden päälle (Oeverman 2001, 22–23). Määrällisessä ja myös kuvailevassa laadullisessa tutkimuksessa ilmiö liitetään – esimerkiksi koodaamalla – johonkin ennalta asetettuun, standardisoituun luokkaan tai käsitteeseen. Ilmiö sulautetaan näin toiseen, asetetaan osaksi suurempaa kokonaisuutta (subsume: include or absorb (something) in something else). Objektiivinen hermeneutiikka pitää tätä malleja muodostavan ja luokittavan tutkimuksen eroa syvällisempänä kuin sosiaalitutkimuksen jakoa määrälliseen ja laadulliseen tutkimukseen. Objektiivisessa hermeneutiikassa rakenne ymmärretään dynaamisena, siis prosessuaalisena. Myös tässä artikkelissa analysoitava professionaalinen habitus on tällainen dynaaminen rakenne. (Emt..) Objektiivinen hermeneutiikka korostaa pyrkimystä mahdollisimman oikeaan ja tässä mielessä totuudelliseen tulkintaan, mikä tarkoittaa tapauksen rakennemallin osuvuutta (Oevermann 2013, 95). Tämä tavoite poikkeaa relativismista useiden oikeiden tulkintojen mahdollisuutena sellaisena kuin se ilmenee esimerkiksi sosiaalisessa konstruktionismissa, diskurssianalyysissä ja postmodernistiseen tietokäsitykseen perustuvassa narratiivisessa tutkimuksessa. Objektiiviselle hermeneutiikalla on ominaista myös kunnianhimoinen ”poikkitieteellisyys”. Se käsittää näin itsensä ”merkityksien strukturoimaa maailmaa” tutkivien kokemustieteiden yleiseksi metodologiaksi, pyrkien kattamaan sosiaali-, historiaja kulttuuritutkimuksen tieteenalat. (Oevermann 2013, 71). artikkelit 285 Käsittelen seuraavaksi tiedon, kokemuksen ja merkitysten perustumista elämänkäytäntöjen kriiseihin, minkä jälkeen tarkastelen inhimillisen toiminnan perustumista sääntöihin, toiminnan vaiheittaista luonnetta ja vaiheiden analyysiä eli sekvenssianalyysiä. Havainnollistan sitten sekvenssianalyysiä lähestymistavan metodologisena ytimenä tulkitsemalla kahta lyhyttä haastattelukatkelmaa, joissa sosiaalityöntekijä kertoo työstään mielenterveysongelmaisten asiakkaiden kanssa. Analyysi koskee yleisemmin toiminnan ristiriitaisista vaatimuksista nousevaa työn professionaalista luonnetta. Työ vaatii sekä kokonaisvaltaista henkilökohtaisuutta että roolimuotoisuutta. Työ on yleistetyn tiedon soveltamista, mitä ei voida kuitenkaan tehdä teknisesti. Objektiivinen hermeneutiikka ymmärtää nämä ei-tekniset työn ristiriidat tuntemattoman, ei-määritellyn kohtaamisena ja siten kriisinä, joka haastaa työntekijän muodostamaan itsenäisen toiminnan ja havaitsemisen tavan, jota kutsutaan professionaaliseksi habitukseksi (Oevermann, 1996, 86). Artikkelin lopuksi pohdin tapauksia rekonstruoivan tutkimuksen antia asiakkaiden elämäntilanteiden analysoinnille sosiaalityössä. Sosiaalityön periaatteet tukevat eri näkökulmista asiakkaiden tilanteiden erityisyyden selvittämistä ja tarpeiden yksilöllistä arviointia (Juhila 2006; Niemelä 2012; Särkelä 2011; Pohjola 2010). Monet tekijät kuitenkin estävät syventymistä asiakkaan ainutkertaiseen tilanteeseen. Niinpä palvelujärjestelmän ja organisaatioiden johtamisen tarpeilla sekä näyttöön perustuvilla käytännöillä on taipumus voimistaa asiakkaiden palvelutarpeiden vakiomuotoista määrittelyä. Selvittämisen tulisi olla nopeaa, selkeää, yksiselitteistä ja ehkä jopa mittaavaa. (ks. Pohjola 2012.) Objektiivinen hermeneutiikka näkee arkikäytännöllisessä, ammatillisessa ja tieteellisessä tapauksen ymmärtämisessä paljon yhtäläisyyksiä. Arkinen, professionaalinen ja tieteellinen ymmärtäminen eivät ole kategorisesti eri asioita, vaan niiden suhde on mielenkiintoisempi. Selvittämisen arkinen, maallikkomainen luonne ei saisi johtaa harhaan. Sekä professionaalisessa selvittämisessä että arkisessa toisen ymmärtämisessä tehdään tulkintaa toisen puolesta. Havainto voi tukea asiakkaiden tilanteiden erityisyyden etsimistä. Myös rekonstruoivalla tapaustutkimuksen lähestymistavalla ja käytännöllisellä selvittämisellä on sosiaalityön koulutuksen ja työnohjauksen kannalta kiinnostavia yhtäläisyyksiä. elämänkäytäntö, tietO, kOkemus, kriisi ja rutiini Objektiivinen hermeneutiikka tutkii sosiaalisia muodostumia kohtaloaan koskevia ratkaisuja tekevinä elämänkäytäntöinä. Tällaisia elämänkäytäntöjä ovat yksilöt tai kollektiivit, kuten perheet, yritykset tai muut yhteisöt. Niiden on pakko tehdä ratkaisuja, mikä tarkoittaa kriisejä. Tiedon, kokemuksen ja kriisin kolmiyhteys onkin objektiivisen hermeneutiikan teorian ja metodologian eräänlainen alkusolu. (Garz & Raven 2017, 3.) Yksinkertaisimman ja perustavimman kriisin aiheuttaa se, että jokin tunnistamaton ilmiö, ei-vielä-määritelty seikka, artikkelit 286 nousee toimijan näköpiiriin. Tällaisia seikkoja ovat kaikki uudet asiat. Ilmiön määrittely, määreen antaminen ilmiölle, on tietämistä. Inhimillinen tieto on siis perustaltaan sitä, että ihminen tunnistaa tuntemattoman, ei-vielä-määritellyn asian tai ilmiön, ja selvittää mikä se on. Ennen tietämistä vallitsee kriisi, koska ihmisen on pakko reagoida tuntemattomaan. Sitä, mitä ihminen ei tiedä, hän ei voi ohittaa. Määrittelemätön uhkaa ihmisen olemassaolon tapaa ja käsitystä itsestä. (Oevermann 2016, 57.) Yksilöiden ja yhteisöjen kehitys eli muutos perustuu tietämistä koskevien kriisien ratkaisemiseen. Ne saavat näin kokemuksia ja luovat tätä kautta uutta tietoa ja toimintaa. Tästä seuraa myöskin tiedon, kuten käsitteiden, objektiivinen elämänkäytännöllinen merkitys ja pätevyys. (Garz & Raven 2017, 3–6.) Kriisin ja rutiinin erottaminen tarkoittaa, että todellisuus jakautuu tavallaan kahtia. Todellisuuteen kuuluu aiemmin määriteltyjen ilmiöiden (rutiinien) realiteetti ja ei vielä määritelty eli kriisin mahdollisuus. Työttömyys tai sairaus ovat esimerkkejä toimijan aiemmat tiedolliset ja toiminnalliset rutiinit kyseenalaistavista kriiseistä. Määreen antaminen ilmiölle on vaiheittainen prosessi, joka osoittaa tiedostamisen kytkeytymisen kieleen. Prosessi alkaa luonteeltaan kriisinomaisen ilmiön havaitsemisesta, jatkuu sen työstämisenä ja päätyy rutiiniksi. Esimerkiksi kun Matti herää yöllä kolahdukseen tms. kovaan ääneen, on Matin löydettävä äänen aiheuttaja. Hän voi palata rutiiniin, eli kömpiä vuoteeseen ja jatkaa uniaan vasta tyydyttävän selityksen löydettyään. (Emt., 4.) Kokemista ja tietämistä vaiheittaisena kriisinomaisena prosessina selventää Meadin sosiaalipsykologinen teoria persoonasta, johon kuuluu minä (”I”) persoonan spontaanina, affektiivisena puolena ja minä (”me”) persoonan yhteiskunnallisena puolena. Minä (”I“: ”se, mitä kukaan toinen ei ole”) vastaa esisosiaalisena ja luovana tahona uuden syntymisestä. Uuden syntymiseen osallistuu kuitenkin myös yhteiskunnallinen minä (”me”: ”se, mitä muutkin ovat”), joka perustuu toisten ihmisten suhtautumistapojen omaksumiseen. (Emt. 4; Mead 1934.) Kun henkilö elää keskellä sujuvasti etenevää rutiininomaista toimintaa, käytäntö sujuu elettyjen rutiinien mukaan, eikä spontaanisuutta edustavalla minällä (”I”) ole syytä puuttua asioihin (Garz & Raven 2017, 4–5). Kun rutiinitoiminta keskeytyy, kun vaikkapa Matti herää outoon ääneen, tuntematon (X) saa aikaan jännitystilan, joka laukeaa vasta kun tuntemattomasta on muodostettu tunnettu. Tietämistä koskevan kriisin ensimmäisessä vaiheessa koetaan siis toiminnallinen ongelma, johon spontaanisuutta ja luovuutta edustava minä (”I”) reagoi. Tämä tuottaa alkuun kuvien kaltaiset ja vielä ikään kuin pakenevat määrittelyt. Toisessa vaiheessa kuvista muodostuu työstettävissä olevia kohteita. Käyttäen sosiaalisessa minässä (”me”) edustettuina olevia näkökulmia subjekti jäsentää kuvia ajatuksellisesti, siis kielellisenkäsitteellisesti, ja synnyttää tätä kautta uutta tietoa. Kolmannessa, tiedon varmistamisen vaiheessa, subjekti kokeilee tiedon kestävyyttä. Näin uudesta tiedosta muodostuu totuttu rutiini, johon artikkelit 287 elämänkäytäntö turvautuu tulevaisuudessakin. (Emt., 5.) Kriisiteorian perusteella objektiivinen hermeneutiikka erottaa ihmisen maailmasuhteessa merkitysvälitteisen todellisuuden ja välittömän todellisuuden. Merkitykset kumpuavat välittömän, vielä määrittelemättömän, todellisuuden kohtaamisesta. Ihminen ei voi jättää tuntematonta määrittelemättä, ei voi ohittaa ilmiön tunnistamista. Määrittely synnyttää uutta tietoa. Uusi (ja vanha) tieto ja käsitteet syntyvät siis kokemuksen pohjalta. Tieto ja merkitykset ovat elämänkäytäntöjen ratkaisuja suhteessa välittömään todellisuuteen kriisinä. Tähän perustuu niiden objektiivisuus (vrt. sosiologinen kulttuurintutkimus, Alasuutari 2011, 60). (Oevermann 2016, 46-51.) Tiedon ja merkitysten relativismia vastustaen objektiivinen hermeneutiikka ei pidä tietoa ja merkityksiä, kuten vaikkapa yksilön identiteettiä, suhteellisina sillä perusteella, että ne liittyvät elämänkäytännön näkökulmaan. Elämänkäytännön näkökulmaan liittyessäänkin tieto koskee objektiivista, subjektista riippumatonta ”tuntematonta”. Kielitieteellinen semiotiikka perustelee merkitysten ja käsitteiden suhteellisuutta sillä, että merkitykset ja merkit viittaavat aina (vain) toisiinsa. Tämän mukaan: ”Minkään käsitteen sisältöä ei määritä jokin kielen tai muiden merkkijärjestelmien ulkopuolinen objekti, vaan muut käsitteet, kaikki ne määreet ja määritelmät, joita termille annetaan. Myöskään mikään näistä määritelmistä ei ole käsitteen varsinainen sisältö tai todellinen olemus (-)” (Alasuutari 2011, 63). Objektiivisen hermeneutiikan näkökulmasta merkitykset kehittyvät, kun elämänkäytäntö kohtaa tuntemattomia ilmiöitä ja määrittelee ne uutta tietoa luoden. Merkitysten maailma ei siten ole pelkästään itseensä viittaava ja sillä tavalla suljettu. Kriisi objektiivisen hermeneutiikan teorian ja metodologian alkusoluna vastaa ajatusta toiminnan kytkeytymisestä perusteiden ja johtopäätösten merkitykselliseen ketjuun. Se perustelee myöskin kaiken toiminnan näkemistä kolmivaiheisena tapahtumana, jolla on menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Seuraavassa avattava sekvenssianalyysi tutkimuksen menetelmänä perustuu näihin ajatuksiin. (Garz & Raven 2017, 5–6.) tOiminnan sääntöperäisyys ja Objektiiviset merkitysrakenteet Sosiaalisen ja kulttuurisen rakentuminen tapahtuu reaalisessa maailmassa, jossa toimivien subjektien panos perustuu sääntöihin ja näihin liittyvään kompetenssiin. Subjektien panoksille, sille mitä he tekevät, on ominaista yhtäältä sääntöihin perustuva peräkkäisyys ja toisaalta merkitysrakenteisuus. Sosiaalinen toiminta on sääntöjen tuottamaa peräkkäisyyttä tai vaiheittaisuutta, joka toteutuu ”algoritmin kaltaisesti rekursiivisen yhtälön mielessä”. Jokaisella näennäisesti erillisellä inhimillisellä toiminnalla on vaiheittainen luonne. Jokainen erilliseltä näyttävä teko on vaihe siinä mielessä, että se kytkeytyy – säännön kannalta oikein muotoiltuna – edeltävään toimintaan. Samalla se on vaihe myös siinä mielessä, että se avaa puolestaan tilan sitä seuraavalle siirrolle. Toiminnan kulun jokaisessa vaiheessa, jokaisessa toiminnan paikassa, tehdään artikkelit 288 siten valinta niistä mahdollisuuksista, jotka sääntö tarjoaa valittaviksi ja toisaalta avataan tila sille, miten jatkossa voidaan valita. (Oevermann 2000, 64.) Elämänkäytännön toteutuminen ja samalla merkitysrakenteen muodostuminen voidaan ymmärtää etenevänä ketjuna. Tästä näkökulmasta yksittäisen, irrallisen teon ajatus on harhaanjohtava, koska jokainen teko pitää aina sisällään palan mennyttä ja palan tulevaa. (Garz & Raven 2017, 7.) Toiminnan vaiheiden kautta muodostuvan merkitysrakenteen käsitettä voidaan avata esimerkillä äidin ja lapsen vuorovaikutuksesta. Äidin avun tarjoaminen ja lapsen vastaus siihen (kuten avun hyväksyminen tai torjuminen) avaa kolmannen vaiheen, joka on enemmän kuin mainittu toiminta tai reaktio yksittäisinä toimina. Jos äiti lapsen torjunnan jälkeen esittää esimerkiksi äänekkäämmän vaatimuksen saada auttaa, minkä lapsi ehkä puolestaan torjuu yhä jyrkemmin, kehkeytyy useampien jaksojen kautta merkitysrakenne (esimerkiksi äidin ylihuolehtiva, riippuvuutta ylläpitävä kasvatuskäsitys). Vasta kolmannesta vuorosta lähtien, siis toiminnan ja reaktion tuloksesta lähtien alamme päästä selville toimintajakson muodostaman kokonaisuuden merkityksestä. (Emt., 7.) Toiminnan vaiheittaisuus muodostaa ’toiminnan ykseyden mallin’. Sen mukaan jokaisessa nykyhetkeä edustavassa jakson kohdassa (jakson kohta 0) toteutuu aina valinta toimintamahdollisuuksista, jotka on avattu sitä edeltävässä jakson kohdassa (jakson kohta -1), ja nykyhetkeä edustavassa jakson kohdassa avataan puolestaan aina tila tuleville ratkaisuille (jakson kohta +1). Toiminnan ykseyden malli tarkoittaa myös pakkoa valita ja tässä mielessä kaiken toiminnan kriisinomaisuutta. Valintapakko koskee myös rutiininomaista toimintaa, jossa valinta on kuitenkin automatisoitunut. (Emt., 7.) Kaikilla inhimillisillä elämänkäytännöillä, kuten yksilöillä tai perheillä, on toiminnan ykseyteen perustuva merkitysrakenteisuus. Subjektin on valittava, ilman ulospääsyä ”jatkuvalla syötöllä”. Tätä varten subjektilla pitää olla valintoja ohjaava malli eli rakenne, joka toimii subjektin peräkkäisissä valintatilanteissa. Kriisiteorian mukaisesti rakenne perustuu todellisuuden kohtaamisesta nousevaan materiaaliseen, so. uutta luovaan rationaalisuuteen, eikä muodolliseen rationaalisuuteen sanan tavanomaisessa merkityksessä (mekanistis-deduktiivinen järkeily). (Garz & Raven 2017, 10.) Empiirisen tutkimuksen suuntausten lähtökohtana yhteiskuntatieteissä, kulttuurintutkimuksessa ja historiatieteessä on perinteisesti ollut subjektiivisesti tarkoitettu merkitys, jota jäljitetään subjektin asemaan asettuen (”jäljentävä näkökulmaan asettuminen”, Oevermann 2016, 63). Toiminnan ykseyden malli näyttää, miten merkitys syntyy sosiaalisessa toiminnassa. Ilmaisun, teon jne. objektiivinen merkitys liittyy aina sääntöön ja se voidaan paljastaa vain suhteessa sääntöön. Se käsitetään sääntöjen avulla tuotettuna. (Oevermann 2001, 28.) Ajatus ihmisen todellisuutta rakentavan panoksen perustumisesta sosiaalisia tosiasioita algoritmisesti tuottaviin sääntöihin pohjautuu Chomskyn (1969) ja artikkelit 289 Searlen (1971) teorioihin. Chomskyn generatiivinen sääntö viittaa rajalliseen joukkoon sääntöjä, joiden avulla on mahdollista tuottaa loputon määrä erilaisia asiaintiloja. Jalkapallon säännöt ovat esimerkki Searlen konstitutiivisesta säännöstä. Kahdenkymmenen kahden henkilön juokseminen kentällä ei ole vielä jalkapalloa. Vaaditaan (jalkapallon) säännöt. (Garz & Raven 2017, 10–11.) Objektiivisessa hermeneutiikassa algoritmiset säännöt tarkoittavat yhtäältä universaaleja tietämisen rakenteita ja kompetensseja ja toisaalta historiallisia, aikaan sidottuja normeja ja sääntöjä. Kulttuurisidonnaisia sääntöjä ovat esimerkiksi tavat ja riitit, joiden puitteissa ratkaistaan konkreettisesti yleinen yhteisöllinen toimintaongelma (kuten kuoleminen). Yleispätevien (universaalien) sääntöjen avulla voidaan esimerkiksi tunnistaa asumiseen käytettyjä tiloja tai pukuja myös vieraissa kulttuureissa tai ymmärtää, että läheisen kuolema on merkittävä asia. Sekä yleispätevien että kulttuurisidonnaisten sääntöjen toimivuus näyttäisi edellyttävän Searlen (1983, 141–159) ”taustaksi” (”Background”) kutsumaa kykyjen kokonaisuutta. Se viittaa yhtäältä realistiseen ja pragmaattiseen suhteeseen maailmaan ja toisaalta tietoon siitä, miten maailma toimii sekä kykyihin selviytyä maailmassa. Tältä pohjalta kielellisten ilmaisujen merkitys käsitetään yli sen, mitä nimenomaisesti sanotaan. Niinpä ruohoa ei erehdytä leikkaamaan kynsisaksilla. (Jansen 2006, 44.) Objektiivisessa hermeneutiikassa erotetaan ’tuottamisen parametri’ ja ’valitsemisen parametri’. ’Tuottamisen parametri’ viittaa yleisesti sääntöihin perustuvaan potentiaaliin. Se sisältää sekä universaalit rakenteet, kuten kielen, kognition ja moraalin että historialliset ja paikalliset normit, säännöt ja arvomallit. Tuottamisen parametriin sisältyvät säännöt avaavat subjektin mahdollisuudet kussakin konkreettisessa valintatilanteessa. Käsite ’valitsemisen parametri’ tarkoittaa puolestaan niitä taipumuksia, joiden varassa elämänkäytäntö valitsee avatuista mahdollisuuksista. ’Valitsemisen parametri’ sisältää subjektin omaksumat periaatteet, normit ja arvomallit, jotka vaikuttavat tehtyihin valintoihin. Eri tieteenaloilla näitä valitsemisen taipumuksia on tarkasteltu erilaisina muuttujina. Psykologiassa muuttujia ovat motiivit tai persoonallisuuden piirteet, taloustieteissä aineelliset elämänmahdollisuudet ja sosiologiassa esimerkiksi erilaiset arvo-orientaatiot. (Garz & Raven 2017, 10–11.) Sekvenssianalyysin eli valintojen vaiheittaisen analyysin keskeinen asema objektiivisessa hermeneutiikassa perustuu edellä todettuun. Koska käytäntö rakentuu teoriamuodostuksen kohteeksi sääntöjärjestelmän välityksellä, pitää säännöt rekonstruoida niiden elävässä prosessuaalisuudessa, siis niiden merkityksellisenä peräkkäisyytenä (jaksollisuutena). Tämä tarkoittaa sääntöjen käyttöä erittelevää tulkintaa, jossa käytetään samoja sääntöjä, jotka tuottavat käytännön. Tulkinnassa nojataan siis jokaisen aikuisen ihmisen intuitiiviseen sääntöjen osaamiseen (sääntökompetenssi). (Garz & Raven 2017, 9.) Keskittyminen subjektin valintojen mallin rekonstruointiin erottaa sekvenssianalyysin diskurssianalyysistä, jossa kulttuurin ilmiöitä tutkitaan dis- artikkelit 290 kursseiksi ymmärrettyjen puhetapojen kannalta (Jokinen ym. 1999) ja keskustelunanalyysistä, joka tutkii keskustelun keinoja arkipuheessa ja instituutioiden tuottamisessa (Lindholm ym. 2016). Rakenne subjektin valintojen mallina on myös kovin toisenlainen kuin vaikkapa systeemiteorian käsitys rakenteesta osien ja niiden välisten suhteiden muodostamana kokonaisuutena. (Garz & Raven 2017, 7 & 9.) analyysin periaatteet ja käytäntö Kuten yleensä tapaustutkimuksessa, myös objektiivisessa hermeneutiikassa tutkimuskysymys määrittää tutkittavan tapauksen ja tutkimusaineiston valinnan. Tutkimuksessa on siis ensin päätettävä mitä tutkitaan ja vasta sitten valittava tutkittava tapaus ja aineisto. Merkitysrakenteita voidaan selvittää järjestelmällisesti ja objektiivisesti, siis tutkittavien hyväksynnästä tai mielipiteestä riippumatta, vain toiminnan jälkien perusteella. Merkitysrakenteiden tulee siis ilmetä materiaalisessa hahmossa ulkoistettuina objekteina ja dokumentoituina jälkinä. (Oevermann 2013, 71.) Objektiivisessa hermeneutiikassa aineisto tarkoittaa periaatteessa mitä tahansa elämänkäytännön toiminnasta jäänyttä pysyvää jälkeä eli ’protokollaa’ tai ’tekstiä’ (termi ’teksti’ viittaa protokollaan merkitysten kantajana) kuten haastattelunauhoituksia, lasten piirustuksia, taideteoksia, romaaneja jne. (Garz & Raven 2017, 13–14.) ’Protokolla’ aineistona sisältää oleellisesti ja nimenomaisesti elämänkäytännön oman kirjauksen, sen oman peukalonjäljen. Tämä korostus erottaa objektiivisen hermeneutiikan aineiston empiirisessä tutkimuksessa tavanomaisesta havainnon ja havaintoaineiston käsitteestä. Näin termin protokolla merkitys on lähellä historiantutkimuksessa käytetyn lähteen käsitettä (ks. pohdintaa laadullisen empiirisen aineiston ja historiantutkimuksen lähteen suhteesta, Virtanen 2001, 44–46). Seuraavassa sekvenssianalyysin tekemistä havainnollistetaan tulkitsemalla kahden sosiaalityöntekijän haastattelua ja ammatillista toimintamallia. Käytettävissä olleet haastattelunauhoitukset kuuluvat Anne Ylikosken (2013) tutkimukseen, joka käsittelee sosiaalityötä toimintana mielenterveystyössä. Esimerkit edustavat kahta erilaista organisaatiota työskentelyn ympäristöinä. Ensimmäisen haastattelun työntekijä oli työskennellyt pitkään kunnallisessa sosiaalitoimistossa, edustaen näin kokenutta toimintaa organisaatiossa (ks. toiminnan eroista, emt.). Toinen haastateltava työskenteli psykiatrisessa avohoidossa. Haastateltavia oli ennalta pyydetty kuvaamaan ja pohtimaan kolmea asiakastapausta, jotka sisälsivät mielenterveyden problematiikkaa (emt., 43, 105). Ammatillista toimintatapaa eli habitusta sosiaalityössä voidaan tutkia haastattelun avulla siinä määrin kuin työntekijä on muodostanut työn ristiriitojen kokemisen pohjalta oman rutiininomaisen toiminnan, havaitsemisen ja ajattelun tapansa. Vastatessaan haastattelukysymyksiin työntekijä ilmaisee tätä tapaansa käsitellä työn yliyksilöllisistä ristiriidoista nousevia haasteita. (Maiwald 2003.) Tämä ammatillinen habitus ilmenee hänen puheessaan, eikä hän voi, esimerkiksi vaikutelmia halli- artikkelit 291 takseen, piilottaa sitä (Goffman, 1956). (Wernet 2014, 235.) Analyysissa tulee erottaa mahdollisuudet, jotka näyttävät sääntöjen perusteella realistisilta ja valinta, jonka toimija on kyseisessä paikassa tehnyt. Kun on määritelty mahdolliset valinnat, päästään kiinni tehtyyn valintaan, siihen, mitä toimija (tietoisesti ja ei-tietoisesti) teki. Yhden valinnan osalta puhutaan (objektiivisesta) tarkoitusrakenteesta, mistä edetään valintojen ketjua analysoimalla tapauksen (objektiiviseen) merkitysrakenteeseen. (Jansen 2006, 45.) Tärkeä sekvenssianalyysin periaate on ”keinotekoinen naiivius”. Tekstiin tulee muodostaa mahdollisimman ennakkoluuloton suhde. Lukutapoja pitää keksiä ennakkoluulottomasti ja kattavasti irtautuen omasta tapausta koskevasta tiedosta. Niinpä sosiaalityöntekijän puheesta ei pidä etsiä esimerkiksi jotain sosiaalityöhön kuuluvaa tapaa puhua, vaan pitää selventää aineistolähtöisesti valinnan mahdollisuuksia ja haastateltavan valintaa. Aikaisempi tieto vaikkapa sosiaalityöstä ei saa suunnata tulkintaa eikä jotain lukutapaa pidä sulkea pois esitiedon perusteella. Analyysissä korostetaan tapauksen ylittävän sosiaalisen ja kielellisen sääntökompetenssin merkitystä (vrt. ns. hermeneuttisen kehän periaate). (Emt., 45–46.) Tekstin ennakkoluuloton tarkastelu, johon ei hallitsemattomasti sotketa aikaisempaa tietoa, auttaa paljastamaan tapauksen rakennetta sekä selvittämään ratkaisut ja tekstin erityisyyden. Yksityiskohdat, kuten sanavalinta, sanajärjestys, kieliopilliset virheet, toistot jne. ovat tärkeitä. Myös näennäisesti tarkoittamattomat ilmaisut tai virheet nähdään tulkinnallista selitystä vaativina. (Emt., 45.) Analyysi aloitetaan yleensä tekstin alusta, mikä vastaa prosessuaalista käsitystä merkitysrakenteesta. Tämän jälkeen tekstiä avataan jaksoina, pala palalta, siis ”loikkaamatta” edemmäs tekstissä. Osana ”keinotekoista naiiviutta” jokaista kohtaa tarkastellaan tietämättä mitä sen jälkeen tapahtuu. (Emt., 46.) Tilan puutteen vuoksi tässä analysoidaan yksityiskohtaisesti vain haastattelun aloitusta (ks. analyysistä enemmän, Rostila 2019): Haastattelija: Mut aloitetaan nyt vaik siit keisistä yksi. niin tota noiniin (.) Kerro nyt vaik siitä asiakassuhteesta vähän, millai millai se se yhteys, niinko mistä suunnasta se tuli, että ottiko hän itse yhteyttä, vai... Sosiaalityöntekijä: joo mä oon ottanu ne kolme tähän esille. jos mä otan tän Maijan ekaks. Sosiaalityöntekijän valintaa voidaan selvittää suhteessa kehotukseen ”Mut aloitetaan nyt vaik siit keisistä yksi”. Kehotus passiivimuodossa ottaa aloittamisen puheeksi kollektiivisena tekemisenä ja yhteistoimintana. Englanninkielinen versio keissi vihjaa tähän liittyen tutkimushaastattelun ja asiakastyön yhteyteen. Sosiaalityöntekijä ei kuitenkaan tartu tähän mahdollisuuteen yhteisenä tekemisenä. Tämän jälkeen haastattelija pyytää sosiaalityöntekijää suoraan puhutellen kertomaan asiakassuhteesta, mikä on askel lähemmäs itse työn tekemistä. Työntekijä jättää pyynnön huomiotta. Haastattelija tekee sitten suoran täsmentävän kysymyksen (millai millai se yhteys), mihin työntekijä ei vastaa. Haastattelijan erityyppisten artikkelit 298 Langer, Angela Kühner & Panja Schweder (toim.) Reflexive Wissensproduktion. Wiesbaden: Springer VS, 69–98. https:// doi.org/10.1007/978-3-658-03112-1_5 Oevermann, Ulrich (2014) ‘Get closer‘ – Bildanalyse mit den Verfahren der objektiven Hermeneutik am Beispiel einer Google Earth-Werbung. Teoksessa Klaus Kraimer (toim.) Aus Bildern lernen. Optionen einer sozialwissenschaftlichen Bild-Hermeneutik. Ibbenbüren: Klaus Münstermann Verlag, 38–75. Oevermann, Ulrich (2016) “Krise und Routine“ als analytisches Paradigma in den Sozialwissenschaften. Teoksessa Roland Becker-Lenz, Andreas Franzmann, Axel Jansen & Matias Jung (Hrsg.) Die Methodenschule der Objektiven Hermeneutik. Eine Bestandsaufnahme. Wiesbaden: Springer VS, 43–114. https:// doi.org/10.1007/978-3-658-00768-3_2 Pohjola, Anneli (2010) Asiakas sosiaalityön subjektina. Teoksessa Merja Laitinen & Anneli Pohjola (toim.) Asiakkuus sosiaalityössä. Helsinki: Gaudeamus, 19–74. Pohjola, Anneli (2012) Tutkimukseen perustuva vaikuttavuus. Teoksessa Anneli Pohjola, Tarja Kemppainen & Sanna Väyrynen (toim.) Sosiaalityön vaikuttavuus. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 19–42. Pohjola, Anneli & Kemppainen, Tarja & Väyrynen, Sanna (2012) Vaikuttavuus on monta. Teoksessa Anneli Pohjola, Tarja Kemppainen & Sanna Väyrynen (toim.) Sosiaalityön vaikuttavuus. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 347–352. Raven, Uwe & Garz Detlef (2012) Fälle – zur theoretischen Fundierung der Interventionspraxis professionalisierter Sozialarbeit. Neue Praxis 6/2012, 565–584. Rostila, Ilmari (2019) The Figure of Probation as a Means of Accessing the Client’s Subjectivity: An Exemplary Reconstruction of the Structural Problems of Social Work. Teoksessa Olaf Behrend, Boris Zizek & Lalenia Zizek (toim.) Autonomie und Bewährung. Grundbegriffe rekonstruktiver Sozialisationsund Bildungsforschung. Wiesbaden: Spr inger VS, 153–178. https://doi.org/10.1007/9783-658-15809-5_10 Searle, John R. (1971) Speech Acts. Cambridge: Cambridge University Press. Searle, John R. (1983) Intentionality. An Essay in the Philosophy of the Mind. Cambridge: Cambridge University Press. https://doi.org/10.1017/ CBO9781139173452 Sosiaalihuoltolain soveltamisopas (2017). Sosiaalija terveysministeriön julkaisuja 2017:5. Helsinki: Sosiaalija terveysministeriö. Särkelä, Antti (2011) Välittäminen ammattina. Tampere: Vastapaino. Süßmann, Johannes (2016) Geschichtswissenschaften und Objektive Hermeneutik. Teoksessa Roland Becker-Lenz, Andreas Franzmann, Axel Jansen & Matthias Jung (toim.) Die Methodenschule der Objektiven Hermeneutik. Eine Bestandsaufnahme. Wiesbaden: Springer VS, 115–140. https://doi.org/10.1007/9783-658-00768-3_3 Virtanen, Matti (2001) Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. Hämeenlinna: SKS. Wernet, Andreas (2014) Hermeneutics and objective Hermeneutics. Teoksessa Uwe Flick (toim.) The SAGE handbook of Qualitative Data Analysis. London: SAGE, 234–246. https://doi. org/10.4135/9781446282243.n16 Ylikoski, Anne (2013) Sosiaalityön toiminta mielenterveystyössä. Tapaustutkimus psykiatrisessa sairaalassa ja avohoidossa sekä sosiaalitoimen aikuissosiaalityössä. Sosiaalityön Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto. Zizek, Boris (2012) Professionalität und Postkonventionalität. Entwicklungstheoretische und soziologische Perspektiven auf professionalisiertes Handeln. Ethics in Progress Quarterly, 3 (1), 97–110.