Perheammattilaisten asemoituminen vanhemmuuteen ja vanhemmuutta koskevat kehykset erotyössä

Tiivistelmä Perheammattilaisten asemoituminen vanhemmuuteen ja vanhemmuutta koskevat kehykset erotyössä Leena Autonen-Vaaraniemi: YTT, yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto Janus vol. 27 (4) 2019, 362–378 [email protected] Artikkelissa tarkastellaan eron parissa työskentelevien perheammattilaisten asemoitumista vanhemmuuteen ja vanhemmuutta koskevia kehyksiä. Aineisto koostuu sosiaalityöntekijöiden, psykologien, käräjäoikeuden tuomareiden ja kaupungin lakimiesten haastatteluista. Analyysi pohjautuu kehysanalyysiin ja laadullisen asennetutkimuksen lähestymistapaan. Analyysi osoittaa, että perheammattilaisten suhtautumisessa eron jälkeiseen vanhemmuuteen on jaettuja kehyksiä. Vanhemmuutta jäsennetään lapsen edun selvittämisen, vanhemmuussuhteiden jatkuvuuden sekä arjen ja hoivan kannalta. Keskeistä on erojen tapauskohtaisuuteen ja perheiden elämäntilanteiden kunnioittamiseen perustuva ratkaisujen räätälöinti eron sopimusja kiistatilanteisiin. Perheammattilaisten suhtautumisen tavoissa korostuu äitien ja isien yhdenveroisen kohtelun ihanne. Vanhemmuuden sukupuoli peittyy tasaveroista vanhemmuutta painottavaan puhetapaan. Jaetut kehykset ja monipuoliset tiedon lajit tuovat näkyviin erotyötä tekevien perheammattilaisten yhteistyön mahdollistuksia. johdanto Avioerojen yleistyminen ja eroihin liittyvät ongelmat ovat saaneet aikaan tarpeen kehittää palveluita vanhempien ja lasten tukemiseksi erotilanteessa. Erityisesti vanhempien väliset konfliktit, huoli eron vahingollisista vaikutuksista lapsiin ja eri oikeusasteita kuormittavat pitkittyneet huoltoriidat ovat syitä eropalveluiden järjestämiseen ja kehittämiseen (Hämäläinen ym. 2012, 10–11). Eropalveluista on tullut uusi professioiden alue (Baitar ym. 2012, 2013), jossa monet eri ammattilaiset, kuten juristit, perheasiainsovittelijat, mielenterveysalan työntekijät, terapeutit, psykologit ja sosiaalityöntekijät tarjoavat tukea ja neuvontaa eroaville tai eronneille vanhemmille ja perheille (ks. myös Nurmelan & Kaittilan puheenvuoro tässä numerossa). Eropalveluita on kritisoitu irrallisiksi ja ammattialojen mukaan sektoroituneiksi, ja myös tuen tarjonta ja saatavuus vaihtelevat eri puolella Suomea (Mattila-Aalto ym. 2012). Näihin epäkohtiin on pyritty vastaamaan lapsija perhepalveluiden muutosohjelmalla (LAPE), joka oli yksi pääministeri Juha Sipilän hallituksen kärkihankkeista. Hankkeen eräänä tavoitteena oli kehittää eropalveluita laaja-alaiseksi ja monipuoliseksi, hallintorajat ylittäväksi palvelukokonaisuudeksi. Eropalveluiden ehkäisevällä ja varhaisella tuella pyritään huoltokiistojen vähentämiseen sekä vanhempien sovinnollisuuden ja vanhemmuuden jatkuvuuden vahvistamiseen. (Lapsija artikkelit 363 perhepalveluiden muutosohjelma, 23.) Lakia lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta ollaan myös muuttamassa (190/2019). Eroon liittyen lakiin on kirjattu vuoroasumisen ehdoista sopimisesta, lapsen oikeudesta tavata erityisen läheistä henkilöä, vanhempien velvollisuudesta myötävaikuttaa lapsen tapaamisoikeuden toteutumiseen sekä lapsen ja vanhemman välisen suhteen säilymiseen huollosta ja tapaamisoikeudesta päätettäessä (ks. Koulun puheenvuoro tässä numerossa). Tässä artikkelissa tutkin eron parissa työskentelevien perheammattilaisten asemoitumista vanhemmuuteen ja perheammattilaisten vanhemmuutta koskevia kehyksiä. Asemoitumisella tarkoitan sitä, miten perheammattilaiset ottavat kantaa ja perustelevat suhtautumistaan vanhemmuuteen. Kehyksellä tarkoitan asemoitumisen ja suhtautumisen tapoja kokoavaa lähestymistapaa. Aineistona ovat eri ammattiryhmiin kuuluvien asiantuntijoiden haastattelut, joten näkökulma on organisaatioja ammattirajat ylittävä. Tutkimukseni käytännön kontribuutio liittyy palvelujärjestelmän hajanaisuuteen ja eroauttamistyön kehittämiseen. Tarkastelen yhden ammattialan sijasta erotyön eri ammattilaisia ja etsin heille yhteisiä tulkintakehyksiä. Tutkimukseni tuottaa yhteiskuntapoliittisesti ajankohtaista tietoa LAPE:n tavoitteisiin hajanaisen palvelujärjestelmän uudistamiseksi. aiemPi tutkimus erotyöstä ja erotyön ammattilaisista Ammattilaiset katsovat erotyöskentelyssä eroon liittyviä ratkaisuja ja neuvotteluja ensisijaisesti lapsen asemasta käsin ja lapsen parhaaksi. Erossa vanhemmuutta arvioidaan uudelleen (Kääriäinen 2008) ja puolisoiden täytyy orientoitua vanhemmuuteen uudella tavalla (Smart & Neale 1999, 71–72). Suomessa on tehty jonkin verran tutkimusta eropalveluista ja eroauttamistyöstä. On esimerkiksi vertailtu kansainvälisesti eroamisen käytäntöjä ja eropalveluja erilaisten perhekulttuurien ja hyvinvointijärjestelmien näkökulmista (Kääriäinen ym. 2012) tai tarkasteltu sitä, millä tavoin eroauttamisen palvelujärjestelmää ja työmenetelmiä voisi kehittää vastaamaan entistä paremmin vanhempien ja lasten tarpeisiin (Mattila-Aalto ym. 2012). Tutkimusten tulokset tuovat esiin erojen haasteet palveluille ja auttamistyölle. Palvelujärjestelmä ei usein tunnista eroavien vanhempien ja lasten elämäntilanteiden moninaisuutta. (Kääriäinen ym. 2009, 13.) Kansainvälisessä tutkimuksessa erotyötä ja vanhemmuutta on tutkittu sovittelun, terapeuttisten interventioiden ja eroauttamisen ohjelmien näkökulmista. Kvantitatiivisissa tutkimuksissa on tarkasteltu tukitoimien vaikuttavuutta huoltoriidan keskellä elävien vanhempien yhteistyökykyyn ja lasten hyvinvointiin (esim. Pruett ym. 2005; Trinder ym. 2008) sekä sitä, millä tavoin erosovittelulla pystytään vähentämään vanhempien riitaisuutta ja lisäämään yhteistyötä (Hahn ym. 2000). Eroon liittyvää ammattilaisten työtä on tutkittu myös tarkastelemalla ammatillisia rajoja ja asiakkuuden rajapintoja. Suomessa aihepiiriä on tutkittu lähinnä opinnäytteissä, joissa on tarkasteltu artikkelit 364 esimerkiksi lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kokemuksia lapsen huoltoja tapaamisriidoista. Tulosten mukaan työntekijät eivät näe huoltoja tapaamisriita-asioita lastensuojeluun kuuluviksi, vaan ne voidaan siirtää perheneuvolan, lastenvalvojan tai tuomioistuinten tehtäviksi. (Hilli 2018.) Myös kansainväliset tutkimukset (esim. Saini ym. 2012) osoittavat huoltoriitojen haastavuuden ja tarpeen kehittää erotyön moniammatillista yhteistyötä. Tutkimukset vanhempien toisiinsa tai lapseen kohdistamasta väkivallasta, huoltoriidoista, vieraannuttamisesta tai vainoamisesta ovat valottaneet erotyön vaativuutta ja erovanhemmuuden kääntöpuolta. Kiinnostuksen kohteena ovat olleet esimerkiksi tuomareiden ja sosiaalityöntekijöiden käsitykset perhesuhteissa tapahtuneesta väkivallasta huoltoriidan asiakirjoissa (Hautanen 2010) ja sosiaalityöntekijöiden laatimat olosuhdeselvitykset ja käräjäoikeuden päätökset lasten asumisesta huoltoriidoissa (Forsberg ym. 2018). On myös tarkasteltu sosiaalija terveysalan ammattilaisten suhtautumista lapsen vieraannuttamiseen toisesta vanhemmasta eron jälkeen (Häkkänen-Nyholm 2010; Sorokin 2014) ja eron jälkeistä vainoa ja auttamisjärjestelmää uhrien kokemuksina (Nikupeteri 2016). Ammattilaisten käsityksiä vanhemmuudesta erotyössä on tutkittu kuitenkin vähän tai teemaa on tarkasteltu tietyn ammatin kannalta (Astor 2007). On tutkittu esimerkiksi erosovittelijoiden ja asianajajien asenteita jaetusta vanhemmuudesta ja vanhemmuuden sopimuksista (Baitar ym. 2013) ja sosiaalityöntekijän asiantuntijuutta ja työskentelyn jännitteitä vanhemmille tarkoitetussa lapsen huoltoja tapaamissopimuspalvelussa (Antikainen 2007). Bryna Bogoch ja Ruth Halperin-Kaddari (2007) ovat puolestaan survey-tutkimuksessaan tarkastelleet asianajajien, asianajaja-sovittelijoiden ja terapeuttisesti suuntautuneiden sovittelijoiden välistä kilpailua erotyön asiantuntijuudesta ja professioiden rajojen määrittelyistä Israelissa. Tulokset osoittavat, että asianajajien mielestä terapeuttisesti suuntautuneet sovittelijat tunkeutuivat asianajajien osaamisalueelle, kun taas sovittelijat näkivät erotyön uutena ammattialana. Tutkimukseni näkökulma sijoittuu lähimmäksi Anne Palmusen (2012) tutkimusta, jossa tarkasteltiin asiantuntijoiden käsityksiä eron jälkeisen vanhemmuuden vaikutuksista lapseen eronneita vanhempia käsittelevissä lehtiartikkeleissa vuosilta 1940–2000. Tulosten mukaan 1940–1950-luvulla asiantuntijoiden käsityksissä painottui äitiyden merkitys, kun taas 1990-luvulta lähtien on korostettu sukupuolineutraalisuutta. Samankaltainen muutos ilmenee 1980-luvun lainsäädännössä, jolloin Suomessa siirryttiin sukupuolineutraaleihin lakeihin. metodologiset lähtökohdat ja aineisto Tutkimus lähti liikkeelle kiinnostuksesta vanhemman sukupuolen merkitykseen erojen parissa työskentelevien perheammattilaisten työssä. Kriittisten näkökantojen mukaan erotyön ammattilaiset syrjivät isiä lasten huoltajuudesta, elatuksesta ja asumisesta neuvoteltaessa. Väitettiin, että naisammattilaiset asettuvat erotilanteissa äidin puolelle. artikkelit 365 (Malmi 2009, 321–325; Nathanson & Young 2006.) Lähdin ”testaamaan” tällaisia väitteitä keräämällä aineiston laadullisen asennetutkimuksen metodilla (Vesala & Rantanen 2007a). Tutkimukseni paikantuu sosiaalisen konstruktionismin suuntaukseen, jossa korostetaan sosiaalisen todellisuuden rakentumista kielen, käsitteellisten kehysten, kategorioiden ja muunlaisten representaation muotojen kautta, osana kulttuurista ja historiallista kontekstia (Burr 1995; Gergen 1994). Tarkasteluni kohteena on puhe ja siinä rakentuvat merkityssysteemit. Metodologisesti hyödynnän artikkelissani kehysanalyyttista lähestymistapaa (Goffman 1986), jossa tilanteiden tulkinnan nähdään rakentuvan erilaisten kehysten kautta. Kytken tulkintakehyksen idean (Goffman 1986) laadullisen asennetutkimuksen näkökulmaan (Vesala & Rantanen 2007a). Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, että keräsin aineiston laadullisen asennetutkimuksen menetelmällä. Analysoin aineiston hyödyntämällä sekä laadullisen asennetutkimuksen että kehysanalyysin periaatteita siten, että kokosin aineistosta löytämiäni asemoitumisen ja suhtautumisen tapoja tulkintakehyksen käsitteen avulla. Lähestymistapaa soveltaen tarkastelen perheammattilaisten asemoitumista vanhemmuuteen erotyössä. Tutkimuskysymyksenä on: millaisten kehysten kautta perheammattilaiset jäsentävät eron jälkeistä vanhemmuutta? Kutsun eron parissa työskenteleviä ammattilaisia perheammattilaisiksi. Perheammattilaisten työ ylittää instituutioiden rajoja ja organisatorisia jakoja ja sitä tehdään monenlaisissa instituutioissa (Nätkin & Vuori 2007, 7–9; Vuori 2001, 14). Näkökulmani rajautuu perheammattilaisten työssä vanhemmuuteen. Perhetyö on osa laajempaa perhepolitiikkaa, jolla luodaan lainsäädännöllistä, materiaalista ja keskustelullista tukea perheille. Perhetyö kytkeytyy kulttuurisiin ajattelutapoihin ja ideologioihin, joilla rakennetaan perheideaalia sekä säädellään perheenjäsenten suhteita, oikeuksia ja velvollisuuksia. (Nätkin & Vuori 2007, 8.) Siksi eron parissa työskentelevien perheammattilaisten näkökulma eron jälkeiseen vanhemmuuteen on olennaista nähdä myös yhteiskunnallisena kysymyksenä. Analyysi pohjautuu 18 erotyötä tekevän perheammattilaisen haastatteluun. Haastattelut tehtiin vuosina 2011– 2012. Rekrytoin haastateltavat erään suuren kaupungin perheasiain ja käräjäoikeuden yksiköiden kautta. Haastateltavat olivat lastenvalvojia, olosuhdeselvityksiä tekeviä sosiaalityöntekijöitä, perheneuvolan sosiaalityöntekijöitä ja psykologeja, käräjäoikeuden tuomareita ja kaupungin lakimiehiä. Heidän työuransa pituus vaihteli viidestä kymmeneen vuoteen. Haastateltavista naisia oli 16 ja miehiä 2. Haastattelujen kesto oli keskimäärin noin 70 minuuttia. Haastattelut tallennettiin ja litteroitiin. Laadullisen asennetutkimuksen lähestymistapaa hyödyntäen (Vesala & Rantanen 2007b, 38–43) keräsin aineiston yhdistämällä puolistrukturoituun teemahaastatteluun provokatiivisia väitteitä. Tavoitteena oli saada esiin perheammattilaisten suhtautumistapoja julkisessa keskustelussa kiistanalaiseen kysymykseen isän ja äidin asemasta erossa ja perheammattilaisten erotyössä. Muodostin väitteet yleisönosastokirjoitusten, eronneille miehille suun- artikkelit 366 nattujen oppaiden ja kirjallisuuden sekä miesaktivismiryhmän miehille suunnattujen eroa koskevien internetsivustojen pohjalta. Tähän valitsin analysoitavaksi kahdeksaan väittämään virinneen kommentoinnin, koska ne tuottavat artikkelin tutkimuskysymyksen kannalta relevanttia tietoa (liite 1). Väittämiä oli kaikkiaan 22 kappaletta, mutta useampia väitteitä ja niihin liittyvää kommentointia ei ollut mahdollista analysoida artikkelin rajallisen laajuuden vuoksi. Analyysin ensimmäisessä vaiheessa sovelsin laadullisen asennetutkimuksen periaatteita. Siinä kiinnostuksen kohteena on, mitä ihmiset arvottavat, kun heitä pyydetään kommentoimaan asioita tai kiistanalaisia ilmiöitä. Asenteet ovat yksilön asemoitumisen tai suhtautumisen tapoja, ja ne koostuvat arvottamisen kohteesta, kannanotoista sekä niihin liittyvistä selonteoista ja perusteluista. (Vesala & Rantanen 1999, 2007.) Näiden lähtökohtien mukaisesti analysoin haastattelupuhetta kommentointina eritellen aluksi haastateltavien esittämiä kannanottoja ja niiden perusteluja kuhunkin väittämään. Sen jälkeen ryhmittelin kannanottoja ja perusteluja edelleen alaryhmiin erojen ja yhtäläisyyksien mukaisesti. Tulkintani lähtökohtana olivat ne asiayhteydet, joihin haastateltavat vetosivat useiden eri väitteiden yhteydessä. Kannanottojen ja perustelujen yhdistelmistä koostui havaintoluokkia, jotka voidaan tulkita asemoitumisen tavoiksi. Tarkastelin havaintoluokkia siitä näkökulmasta, miten ja millaisena kommenteissa arvotettiin eron jälkeistä vanhemmuutta. Näistä kannanottojen ja perustelujen luokitteluista muodostui merkityskokonaisuuksia, joita nimitän jatkossa asemoitumisen tai suhtautumisen tavoiksi. Asemoitumisen tapana kuvattavaa arvottamista voidaan eritellä tarkemmin kehysanalyyttisen lähestymistavan ja tulkintakehyksen idean avulla (Rantanen 2007). Erving Goffmanin (1986) mukaan yksilö tulkitsee sosiaalista todellisuutta erilaisten kehysten kautta. Kehykset ovat vuorovaikutuksessa ja puheessa ilmeneviä määrittelyjä ja jäsennystapoja, joiden avulla tilanteille ja toiminnalle annetaan merkityksiä. Kehykset koostuvat siten merkitysjärjestelmistä. Kehykset ohjaavat toimintaa ja vuorovaikutusta ja ne ovat myös kulttuurisesti rakentuneita. (Peräkylä 1990.) Jäsensin analyysin toisessa vaiheessa erotyötä tekevien perheammattilaisten asemoitumisen ja suhtautumisen tavat edelleen laajemmiksi merkityskokonaisuuksiksi, tulkintakehyksiksi. Kokosin siis kehyksen käsitteellä asemoitumisen ja suhtautumisen tavat. Jatkossa nimitän löytämiäni tulkintakehyksiä kehyksiksi. Analyysissani keskityin perheammattilaisten jakamiin kehyksiin. Katsoin myös, mitkä kehykset olivat hallitsevia ja mitkä marginaalisia. Kehykset tarkoittavat yhtenäisiä tapoja tulkita ja jäsentää maailmaa. Kehykset eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä ja staattisia, vaan ne voivat olla päällekkäisiä ja vaihtuvia. (Peräkylä 1990.) Haastateltavat pitkälti väistivät kysymyksen vanhemman sukupuolen merkityksestä. He pitivät ammattitaitona sitä, että suhtautuvat tasapuolisesti asiakkaisiin näiden sukupuolesta riippumatta. Tällainen ilmiö on yleisemminkin havaittu tutkittaessa ammattilaisten asenteita (Vesala & Rantanen 2007b, artikkelit 367 36–37) ja erotyön asiantuntijoiden käsityksiä (Palmunen 2012, 71–74). Sukupuolineutraalisuuden korostaminen on tullut esiin myös suomalaisessa sosiaalityössä (Kuronen ym. 2004, 5–11). Paikansin aineistostani kolme perheammattilaisten jakamaa, eron jälkeistä vanhemmuutta koskevaa kehystä: vanhempien yhdenveroisen kohtaamisen ihannetta korostavan kehyksen, lapsen edun nimissä yhteistyövanhemmuuden ihannetta esiin tuovan kehyksen sekä arjen vanhemmuutta arvostavan kehyksen. vanhemPien yhdenveroisen kohtaamisen ihanteen kehys Perheammattilaiset jäsensivät suhdettaan vanhemmuuden sukupuolittuneisuuteen neutraalisti; heidän tehtävänään oli kohdata vanhemmat yhdenveroisina sukupuolesta riippumatta. Eri työurat ja koulutustaustat toivat kuitenkin säröjä vanhempien yhdenveroisen kohtaamisen ihanteeseen. Perheammattilaisten asemoitumisen tavoissa tuli esiin myös eron jälkeisen vanhemmuuden moninaisuuden tunnistaminen. Tällaisia asemoitumisen tapoja kokoavaa tulkintakehystä kutsun vanhempien yhdenveroisen kohtaamisen ihanteen kehykseksi, joka oli hallitsevin tunnistamistani tulkintakehyksistä. Haastatellut korostivat kohtelevansa vanhempia tasapuolisesti ja avoimesti eroon liittyvissä sopimusja riitaasioissa. Perheammattilaisten mukaan heidän tehtävänään oli selvittää vanhempien toimimista lasten hoivaajina ja kasvattajina, jolloin vanhempien ei tarvinnut erikseen ”todistaa” ammattilaisille kyvykkyyttään toimia isänä tai äitinä lapsen parhaaksi: Meillä työntekijöillä on vastuu siitä, että osaa kysyä sellaisia kysymyksiä, saada sitä tietoa mitä itse kaipaa, mitä oikeus kaipaa, että ne pystyvät asian ratkaisemaan. (H1, sosiaalityöntekijä) Jos on hyvä ammattilainen niin hän kyl saa ne tiedot, tai jotenkin pitäs selvittää sitä tilannetta ilman että täytyy kauheesti markkinoida [vanhemmuuttaan] kummankaan. (H10, sosiaalityöntekijä) Haastatellut perustelivat kannanottojaan sillä, että yleensä erossa ei ole voittajia, vaan ainoastaan häviäjiä. Perheammattilaisten mukaan ero merkitsi eroaville puolisoille ja heidän lapsilleen usein jonkinasteista ydinperheideaalin menetystä. Siksi vanhemmuutta ei tässä yhteydessä tullut nähdä äitien ja isien yhdenvertaisuuteen liittyvänä asiana: Et jokainen menettää, sekä kumpikin vanhempi että lapset niin ne menettää siinä erossa varmasti jotakin ja joku toinen menettää enemmän, toinen vähemmän mut ei sitä voi ajatella tasaarvokysymyksenä. (H14, sosiaalityöntekijä) Vanhempien yhdenveroisen kohtaamisen ihanteen kehyksessä asemoitumista eron jälkeiseen vanhemmuuteen perusteltiin erojen tapauskohtaisuudella ja vanhempien elämäntilanteiden moninaisuudella. Perheammattilaiset suhtautuivat vanhemmuuteen perheiden erilaisuutta kunnioittaen: Ihmiset eroavat niin monella tavalla, siinä on niin monta tapaa kuin perhettäkin. (H4, sosiaalityöntekijä) artikkelit 368 Et siin on monia muitakin asioita mitkä liittyy, että aina ratkasu esimerkiksi kumman luokse lapsi asettuu, niin se ei ole siitä kiinni, että kumpi on ikään ku parempi vanhempi, vaan jos se lähtee siitä että miten juuri tämän lapsen kohdalla ja tämän perheen kohdalla on jotenki viisasta ratkasta, niin siinä on monia muitakin asioita. Että molemmat vanhemmat pysyy lapsen elämässä. (H12, psykologi) Perheammattilaisten erilaiset työurat ja koulutustaustat vaikuttivat haastateltavien mukaan asiakkaiden kohtaamiseen, mikä rikkoi vanhempien yhdenveroisen kohtaamisen ihannetta. Esimerkiksi erään haastatellun mukaan työntekijä, jolla oli vain vähän työkokemusta, saattoi mennä tunnetasolla liikaa mukaan asiakaan elämäntilanteeseen ja asettua toisen vanhemman puolelle eron kiistatilanteissa: Et kylhä meilläki sosiaalitoimessa, lastensuojelussa, perheneuvoloissa on niin kuitenki eri työuran vaiheessa ja eri koulutustaustan omaavia ja tietysti äidit voi toisiltaan saada tukea puolensa pitämiseen ehkä paremmin kuin isät toisiltaan. Et kyl se on ihan mahdollista et tämmönen epätasapaino syntyy jossain tilanteessa. (H15, psykologi) Perheammattilaisten mielestä vanhempien yhdenvertainen kohtaaminen merkitsi empaattista suhtautumista, mutta toisaalta oli tärkeää pitää etäisyyttä heidän elämäntilanteeseensa. Käsitys asiakkaiden yhdenveroisesta kohtaamisesta painottaa työntekijän neutraalisuutta ja järkiperäisyyttä. Tämä ilmiö on tuttu yleisemminkin ihmissuhdeammattilaisten työssä. (Forsberg 2006.) Vanhempien yhdenveroisen kohtaamisen ihanteen kehyksessä perheammattilaiset jäsensivät eron jälkeistä vanhemmuutta tunnistamalla eroavien puolisoiden ja lasten elämäntilanteiden erilaisuutta. Perheammattilaiset pitivät tärkeänä, että eroon liittyviin sopimusja riita-asioihin tulisi löytää räätälöityjä ratkaisuja ja toimintamalleja. Tämänkaltaisia tuloksia on löydetty myös aiemmista erotyötä ja eropalveluita koskevista tutkimuksista (Kääriäinen ym. 2012). laPsen edun ja yhteistyövanhemmuuden ihanteen kehys Perheammattilaiset perustelivat suhtautumistaan eron jälkeiseen vanhemmuuteen vetoamalla lapsen etuun. Vanhempien yhteistyökyky ja vanhemmuuden jatkuvuus nähtiin lapsen etuna. Yhteistyövanhemmuuden kääntöpuolena tuli jonkin verran esiin väkivalta ja vieraannuttaminen. Tällaisia asemoitumisen tapoja kokoavaa tulkintakehystä kutsun lapsen edun ja yhteistyövanhemmuuden ihanteen kehykseksi. Perheammattilaisten mukaan heidän työnsä tärkeimpänä tavoitteena oli taata lapselle mahdollisimman hyvä elämä ja arjen jatkuvuus vanhempien eron jälkeen. Lapsen tarpeet ja etu loivat perustan eroon liittyvien sopimusja riita-asioiden ratkaisemiselle. Perheammattilaisten tehtäväksi asettui lapsen edun selvittäminen ja heidän työskentelynsä nojasi lapsen tarpeita koskevaan tietoon. Haastateltavat vetosivat lasten elämäntilanteiden yksilöllisyyteen ja erilaisuuteen sekä perheiden moninaisuuteen, joista käsin pyrittiin löytämään artikkelit 369 sopiva ratkaisu eron kiistatilanteisiin. Oli otettava huomioon myös lapsen ikä. Haastateltujen mielestä lapsen etua arvioitaessa kysymykset vanhempien yhdenvertaisuuden toteutumisesta erossa olivat toissijaisia. Esimerkiksi lapsen tapaamisesta sovittaessa kysymystä siitä, minkä verran lapsi viettää aikaansa äidin ja isän luona, ei voinut ratkaista määrällisen tasapuolisuuden pohjalta: Ei siin oo kysymys siitä että vanhempien pitäs olla tasa-arvosia, vaan kysymys on siitä että lapsen tulevaisuus, et lapsen elämä jatkuu mahdollisimman hyvin niin kuin se eron jälkeen on mahdollista. (H14, sosiaalityöntekijä) Ei se tarkota, että toinen on huono vanhempi, jos lähivanhemmuus suositellaan toiselle. Kun nyt kiistellään ja vanhemmat ei itse pääse sopimukseen näistä asioista, mikä on tietenkin kauheen surullista että vanhemmat ei ite päätä omien lastensa asioista, vaan sit siihen kysytään ulkopuolisten näkemystä ja tuomari sen päättää. Joku ratkasu täytyy tehä, eikä se tee siitä toisesta vanhemmasta huonompaa. (H18, sosiaalityöntekijä) Perheammattilaiset suhtautuivat eron jälkeiseen vanhemmuuteen yhteistyövanhemmuuden ihanteen kautta. Haastatellut perustelivat, että vanhempien tulisi tehdä yhteistyötä, tukea toistensa vanhemmuutta ja lapsen suhdetta muualla asuvaan vanhempaan. Ammattilaisten tehtäväksi asettui vanhemmuuden jatkuvuuden tukeminen. Toisaalta perheammattilaiset siirsivät vastuuta eroratkaisuista vanhemmille, jotka ideaalitilanteessa pystyivät itse löytämään parhaiten ratkaisuja sopimusja kiistatilanteisiin, jolloin ammattilaisten rooli voi jäädä vähemmälle. Sehän on niin, että sen jälkeen pitäs alkaa tavallaan vanhemmuus, että lapsi tarvitsee molempia vanhempiaan myös eron jälkeen. Et pulmahan on sit se, että miten se vanhemmuus miten sitä sitten hoidetaan yhteistyössä vaikka ei asuta saman katon alla. (H12, psykologi) Näissä lapsiriidoissa usein tulee semmonen voimattomuuden tunne että ei tässä pysty tekeen sille lapselle hyvää ratkasua, koska ei pystytä pakottaan niitä vanhempia sopiin. Taikka ei pystytä pakottaan niitä vanhempia johonki tiettyyn muottiin, eikä pystytä pakottaan ketään velvottaan meneen mihinkään hoitoon, eikä työstää sitä avioeroasiaa sinänsä. Että jos ei vanhemmat sitä ite nää niin sille ei sitte oikeen ammattilaisetkaan pysty mitään tekeen. (H9, lakimies) Lapsen edun ja yhteistyövanhemmuuden ihanteen kehyksessä vanhemmat parhaimmillaan sopivat arjen käytännöistä joustavasti keskenään ja tarvittaessa muuttivat käytäntöjä lapsen tarpeiden mukaisesti. Joidenkin haastateltujen mielestä vanhempien yhteistyö eron jälkeen saattoi tehdä perheestä toimivamman kuin ennen eroa: Kyllähän sitä on paljon ihan konkreettisesti jaettua vanhemmuutta. Se voi välillä parantaakin sitä perhettä ja siitä voi parhaimmillaan tulla toimivampi. (H10, sosiaalityöntekijä) Lapsen edun ja yhteistyövanhemmuuden ihanteen kehystä koskevat tutkimustulokseni ovat vastaavanlaisia kuin artikkelit 370 Hannele Forsbergin ja kumppaneiden (2018, 23–31) tutkimuksessa, jossa sosiaalityöntekijöiden laatimien olosuhdeselvitysten yhteenvedoissa ja käräjäoikeuden tuomareiden argumenteissa korostui vanhempien sujuvan yhteistyön ja riidattomuuden merkitys lapsen etuna. Yhteistyövanhemmuus ja yhteishuoltajuus ovat olleet vuosikymmenten ajan suomalaisen lainsäädännön ja ammatillisten käytäntöjen normeja (Hakovirta & Rantalaiho 2009). Erojen yleistyttyä avioeroa on alettu pitää normaalina ja myös vanhemmuuden ajatellaan jatkuvan eron jälkeen. Oletetaan, että eronneet puolisot kykenevät yhteistyökykyiseen ja riidattomaan vanhemmuuteen. (Kurki-Suonio 1999, 440–482; myös Castrén ym. tässä numerossa.) Lapsen edun ja yhteistyövanhemmuuden ihanteen kehyksessä tuli jonkin verran näkyviin vanhempien yhteistyökyvyn kääntöpuoli. Perheammattilaisten argumentoimana yhteistyövanhemmuuden ihannetta kyseenalaistivat vanhempien välinen väkivalta ja lapsen vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta. Perheammattilaisten mielestä näiden ilmiöiden selvittäminen oli heidän työssään haasteellista: Kyllähän semmoset tilanteet missä syytetään väkivallasta toista, ja sit toinen sanoo et ku emmä oo koskaan suhun koskenu, niin siinä aina miettii sitte. Ja sit yrittää niitä tapaamisia turvata et onko paikkaa missä voi tavata et on muita ihmisiä läsnä tai, et tavallaan taas konkreettisesti näyttää omalla käytöksellään että toi toinen ei nyt, tai puheet ei pidä paikkaansa. Tai sit jos puhutaan seksuaalisen hyväksikäytön epäilystäni, enhän mä tässä voi kahen tunnin aikana, toinen sanoo että sä oot nyt tehny jotain tolle lapselle, toinen sanoo et en todellakaan ole, niin eihän mul oo mitään keinoja siinä sanoo että, nyt et saa tavata lasta tai saat. Muuta ku todeta et tää on epäselvä tilanne, et se jonka luona lapsi asuu niin hänen täytyy se ratkasu nyt tehä. Ja sit ohjata heitä eteenpäin, esimerkiks käsittelemään perheneuvolaan sitä, tai pyytää lastensuojelua avuksi. (H6, perheneuvolan sosiaalityöntekijä) Se vieraantuminen on oma ongelmansa joka tulee sitte aikaa myöten. Miten sitä enää luodaan sitä suhdetta sitten kun sillä lapsella on vähän omaakin ajattelukykyä ja, kuinka paljon lapselle sitten, miten se vaikuttaa semmonen esimerkiks manipulointi lapsen ajattelukykyyn ni, sitäkin voi miettiä että jos lapsi manipuloidaan tarpeeksi syvälle niin, voiko se ajattelutapa sitte sieltä oikeesti ikinä muuttua. Se on aika laiha lohtu sanoa vanhemmalle tällaisessa tilanteessa että no, odotetaan että kun aika tässä kuluu niin kyllä se lapsi siitä tokeentuu että kyllä nää asiat sitte menee eteenpäin. Ainoa mitä tietysti voi pyrkiä siinä tekemään on sitte, sille lähihuoltajalle painottamaan sitä että miten vahingollista sille lapselle on, pitkällä tähtäyksellä se että hänellä ei oo hyvää suhdetta siihen toiseen vanhempaan. Mutta jos se kieltäydytään sitte hyväksymästä et näin olis, niin sillon sekään ei auta. Joskus ollaan vähän umpikujatilanteissa. (H8, käräjäoikeuden tuomari) Edellä olevissa aineistositaateissa perheammattilaiset lähinnä nostivat kädet ylös ja totesivat, ettei heillä ollut keinoja ottaa kantaa mahdolliseen väkival- artikkelit 377 Nielsen, Linda (2017) Re-examining the research on parental conflict, coparenting, and custody arrangements. Psychology, Public Policy and Law 23 (2), 211–231. https://doi.org/10.1037/law0000109 Nikupeteri, Anna (2016) Vainottuna: eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaaminen. Acta Universistatis Lapponiensis 336. Rovaniemi: Lapin yliopisto. Nätkin, Ritva & Vuori, Jaana (2007) Perhetyön tieto ja kritiikki. Johdanto perhetyön muuttuvaan kenttään. Teoksessa Jaana Vuori & Ritva Nätkin (toim.) Perhetyön tieto. Tampere: Vastapaino, 7–38. Palmunen, Anne (2012) Asiantuntijoiden käsitykset yksivanhempaisuudesta. Teoksessa Aino Kääriäinen, Juha Hämäläinen & Pirjo Pölkki (toim.) Ero, vanhemmuus ja tukeminen. Helsinki: Lastensuojelun Keskusliitto, 61–78. Peräkylä, Anssi (1990) Kuoleman monet kasvot: identiteettien tuottaminen kuolevan potilaan hoidossa. Tampere: Vastapaino. Pruett, Marsha Kline & Insabella, Glendessa M. & Gustafson, Katherine (2005) The collaborative divorce project: a courtbased intervention for separating parents with young children. Family Court Review 43 (1), 38–51. https://doi. org/10.1111/j.1744-1617.2005.00006.x Rantanen, Teemu (2007) Huumeiden käytön kehykset sosiaalityöntekijöiden puheessa. Teoksessa Kari Mikko Vesala & Teemu Rantanen (toim.) Argumentaatio ja tulkinta. Laadullisen asennetutkimuksen lähestymistapa. Helsinki: Gaudeamus, 167–187. Saini, Michael & Black, Tara & Lwin, Kristen & Marshall, Alena & Fallon, Barbara & Goodman, Deborah (2012) Child protection workers’ experiences on working with high-conflict separating families. Children and Youth Services Review 34 (7), 1309–1316. https://doi. org/10.1016/j.childyouth.2012.03.005 Sjølie, Hege & Karlsson, Bengt & Binder, Per-Einar (2013) Professionals’ experiences of the relations between personal history and professional role. Nursing Research and Practice. Epub 2013 Mar 26. https://doi.org/10.1155/2013/265247 Smart, Carol & Neale, Bren (1999) Family fragments? Cambridge: Polity Press. Smithson, Janet & Barlow, Anne & Hunter, Rosemary & Ewing, Jan (2015) The ‘child’s best interests’ as an argumentative resource in family mediation sessions. Discourse Studies 17 (5), 609–623. https:// doi.org/10.1177/1461445615590722 Sorokin, Marjaana (2014) Lapsen vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta lapsen huoltoja tapaamisriidassa. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulma. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto, yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos. STM: Lapsen arki eron jälkeen – suunnitelma vanhempien yhteistyöstä 2018. https:// stm.fi/documents/1271139/4816712/Va nhemmuussuunnitelma+osa+3+Suunnit elmapohja Luettu 20.6.2019. Tapola-Haapala, Maria & Karvinen-Niinikoski, Synnöve & Kääriäinen, Aino (2012) Parental divorce and children in Finland. Teoksessa Aino Kääriäinen, Juha Hämäläinen & Pirjo Pölkki (toim.) Challenges of divorce, interventions and children. Eron haasteet, väliintulot ja lapset. Helsinki: Ensija turvakotien liitto, 99–123. Taskinen, Sirpa (2001) Lapsen etu erotilanteissa. Opas sosiaalitoimelle. Oppaita 46. Helsinki: Stakes. Trinder, Liz & Kellet, Joanne & Swift, Louise (2008) The relationship between contact and high conflict cases after divorce or separation. Child and Adolescent Mental Health 13 (4), 181–187. https://doi. org/10.1111/j.1475-3588.2008.00484.x Vesala, Kari M. & Rantanen, Teemu (1999) Pelkkä puhe ei riitä. Maanviljelijän yrittäjäidentiteetin rakentumisen sosiaalipsykologisia ehtoja. Helsinki: Gaudeamus. Vesala, Kari Mikko & Rantanen, Teemu (toim.) (2007a) Argumentaatio ja tulkinta: Laadullisen asennetutkimuksen lähestymistapa. Helsinki: Gaudeamus. Vesala, Kari Mikko & Rantanen, Teemu (2007b) Laadullinen asennetutkimus: lähtökohtia, periaatteita, mahdollisuuksia. Teoksessa Kari Mikko Vesala & Teemu Rantanen (toim.) Argumentaatio ja tulkinta: Laadullisen asennetutkimuksen lähestymistapa. Helsinki: Gaudeamus, 11–61. Vuori, Jaana (2001) Äidit, isät ja ammattilaiset. Sukupuoli, toisto ja muunnelmat asiantuntijoiden kirjoituksissa. Tampere: Tampere University Press. artikkelit 378 LIITE 1: HAASTATELTAVILLE ESITETYT VÄITTÄMÄT 1. Mies joutuu avioerossa naista heikompaan asemaan. Sukupuolten tasa-arvo ei toteudu erotilanteessa eikä huoltajuusriidoissa. 2. Erotilanteessa lapset kuuluvat automaattisesti äidille. Isä saa kontolleen elatusmaksut ja tapaamisoikeudet. Lapset riistetään isältä erossa epäoikeudenmukaisin perustein. 3. Naistyöntekijät ja äiti puhuvat samanlaista kieltä, ja siksi he ymmärtävät toisiaan hyvin avioeroon liittyvissä asioissa. Sen sijaan miehet eivät ole kielellisesti yhtä lahjakkaita kuin naiset. 4. Naistyöntekijöiden on helpompi samastua äiteihin, etenkin jos heillä itsellään on kokemusta vanhemmuudesta ja erotilanteesta. 5. Isiä ei nähdä äitien tapaan vastuullisina vanhempina ja arjen pyörittäjinä. Äidin pitää olla todella huono äiti ja isän superisä, jotta ratkaisu lasten huoltajuudesta olisi normaalista poikkeava. 6. Miehet eivät osaa markkinoida itseään hyvinä isinä. 7. Vain miestyöntekijät voivat ymmärtää, miltä miehistä ja isistä tuntuu erossa. 8. Eroasioissa ja huoltajuusriidoissa viranomaiset eivät juuri kuuntele miestä, vaan naista ja äitiä.