Ympäristö, politiikka ja julkisuus : Kolme tapaustutkimusta journalistisen julkisuuden rakentumisesta ja merkityksestä ympäristöpolitiikassa

Ympäristö, politiikka ja julkisuus YMPÄRISTÖ, POLITIIKKA JA JULKISUUS Kolme tapaustutkimusta journalistisen julkisuuden rakentumisesta ja merkityksestä ympäristöpolitiikassa Ville Kumpu Kannen suunnittelu Miika Immonen Typografia ja taitto Sirpa Randell ISBN 978-952-359-013-7 (nid.) ISBN 978-952-359-012-0 (pdf) ©2020 Tekijä ja Tampere University Press Tämä Open Access -kirja on lisensoitu Nimeä-EiKaupallinen-EiMuutoksia 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä (CC BY-NC-ND 4.0) Kustantaja: Tampere University Press, Tampere, Suomi Valmistaja: BoD – Books on Demand, Norderstedt, Saksa Teoksen verkkoversiota (ISBN 978-952-359-012-0) päivitetty 15.6.2020: lisätty alaviite sivulle 123 sekä korjattu sivutusta. Teoksen verkkoversion alkuperäinen julkaisupäivä 6.2.2020. Sisällys 1 Johdanto 6 Ympäristösosiologia ja politiikan medioituminen 6 2 Medioituminen ympäristöpolitiikan toimintakentällä 11 Ympäristökysymys, media ja politiikka 14 Ympäristökysymys, medioituminen ja järkeilyn tyyli 17 Medioituminen ja institutionaaliset käytännöt 19 Medioituminen ja medialogiikka 20 Medialogiikka ja ympäristöjournalismi 22 Medioituminen ja politiikkaverkostojen käytännöt 24 Ympäristöpolitiikan toimintakenttä medioitumisen kontekstina 27 3 Kolme ympäristökiistaa 33 Lievestuore 1971: Kiista sellutehtaan käynnistämisestä 35 Kuusamo 1994: Kiista vanhoista metsistä 38 Talvivaara 2012: Kiista kaivoksen jätealtaan vuodosta 43 4 Ympäristökiistojen diskursiivinen rakentuminen 47 Lievestuore 1971: Särki vai järki? 49 Kuusamo 1994: Tavallista talousmetsää vai korvaamatonta ikimetsää? 53 Talvivaara 2012: Onnettomuus vai ympäristökatastrofi? 58 Yhteenveto: Raha haisee? 62 5 Ympäristökiistojen puhuvat toimijat ja julkisuuskäytännöt 66 Lievestuore 1971: Virkaintoinen Vesihallitus, vahva työtaisteluperinne ja näkymätön ympäristöliike 68 Kuusamo 1994: Yhteismetsän isännät ja aktioiden ammattilaiset 72 Talvivaara 2012: Viestintäpäällikön onnettomuus, ympäristöministerin katastrofi 76 Yhteenveto: Kiistojen toimintakentät ja ympäristöpolitiikan kehityskertomukset 81 6 Journalismi ympäristökiistojen jäsentäjänä 86 Lievestuore 1971: Toimijavetoisesti konkretisoiva julkisuus 90 Kuusamo 1994: Näkökulmia esittävä julkisuus 98 Talvivaara 2012: Kertojavetoinen julkisuus 104 Yhteenveto: Silminnäkijä, näkökulmaistaja ja dramaturgi 112 7 Järkeilyn tyyli ympäristökiistoissa 115 Lievestuore 1971: Tehdasyhtiö ja vesiviranomaiset kritiikin kohteina 118 Kuusamo 1994: Epäluottamus kärjisti keskustelua 122 Talvivaara 2012: Jätealtaan vuoto ei aiheuttanut arvokeskustelua 126 Yhteenveto: Julkinen haastaminen oli ympäristökiistoissa harvinaista 131 8 Yhteenveto: Ympäristökiistat ja julkisuuden logiikka 133 Kirjallisuus 140 6 1 Johdanto Ympäristösosiologia ja politiikan medioituminen Maaliskuussa 1971 Helsingin Sanomat lähetti toimittajan ja kuvaajan reportaasimatkalle Lievestuoreelle, missä oli käynnistetty sellutehdas ilman lain vaatimaa jätevesilupaa ja viranomaisten vastalauseista piittaamatta. Koko sivun ja kuuden kuvan reportaasissa annettiin viranomaisten selittää neljä vuotta aiemmin suljetun tehtaan uudelleenkäynnistämiseen liittyviä muodollisuuksia ja tavattiin kuohuvan jätevesiojan partaalla tehdasyhtiön johtoa. Reportaasin päähuomio oli kuitenkin kylänraitilla tavattujen lievestuorelaisten tuntojen luotaamisessa. Myös Kerttu ja Olavi Asikkala puoltavat tehtaan uudelleenkäynnistämistä: ”On hyvä, että ihmisille riittää töitä. Älkää te helsinkiläiset kuvitelko, että Lievestuoreen järvi olisi ainoa saastuttaja. Kyllä me pidämme kirkkaasta vedestä – mutta sitä saa hakea vähän kauempaa. Ja mikä ihmeellisintä: kun tehdas oli aikoinaan käynnissä, kasvoivat ahvenet valtaviksi, pikkuporsaitten kokoisiksi”. (hs 28.3.1971: ”Tehtaan johto ja työläiset kerrankin yhtä mieltä: Saastuttamalla Päijänne saadaan työtä sadoille”.) Marraskuussa 2012 Helsingin Sanomat lähetti toimittajan ja kuvaajan reportaasimatkalle Sotkamoon, jossa Talvivaran kaivoksen jätealtaan vettä oli valunut lähiympäristöön ja -vesistöihin. ”Talvivaaran jätevuoto” otsikoidulle sivulle sijoitetussa kahden kuvan reportaasissa tavattiin kaivoksen lähijärvien kesämökkiläisiä ja alueen matkailuyrittäjiä. Johdanto 7Ville Kumpu Iho-oireista raportoi myös iisalmelainen postimies Timo Ryynänen. ”Tyttöystävän rintaan tuli kummallisia näppyjä uinnin jälkeen. Hänen lapsensa saivat jalkoihin ihottumaa, joka kutisi viikon”. Ryynäsen mökki sijaitsee Laakajärven rannassa komeassa niemessä. Hänen mukaansa rannat olivat kesällä mustassa vaahdossa. ”Harmittaa, kun panen illalla nukkumaan ja harmittaa, kun aamulla herään. Vuosien uurastus mökin rakentamiseksi, ja nyt nämä saasteet. (hs 16.11.2012: ”Talvivaara tahrasi Sonkajärven luontomatkailun”.) Helsingin Sanomien reportaasit vesien pilaamisen herättämistä tunteista julkaistiin 41 vuoden etäisyydellä toisistaan. Niissä on jotain samaa, mutta myös paljon erilaista. Journalismin näkökulmasta molemmat reportaasit ilmentävät perustavanlaatuista tarvetta mennä paikan päälle tekemään havaintoja sekä etsimään näkijöitä, tekijöitä ja kokijoita haastateltaviksi. Reportaaseissa ilmenevä suhtautuminen vesien pilaamisen sen sijaan vaikuttaa hyvin erilaiselta. Valtaosa toimittajan tapaamista lievestuorelaisista oli valmis etsimään kirkkaita vesiä vähän kauempaa, jos vuonna 1927 perustettu sellutehdas saisi jatkaa hyvinvoinnin jauhamista paikkakunnalle. Tätä asennetta nuori helsinkiläistoimittaja ironisoi reportaasinsa otsikossa ”Tehtaan johto ja työläiset kerrankin yhtä mieltä: Saastuttamalla Päijänne saadaan työtä sadoille”. Sotkamossa lähijärvien kirkkaat vedet tai kaivoksen tuomat työpaikat olivat laiha lohtu mökkijärven pilaantumisesta. Ironisen etäisyydenoton sijaan toimittaja komppasi paikkakuntalaisten ahdistusta otsikolla ”Talvivaara tahrasi Sonkajärven luontomatkailun”. Tämän tutkimuksen aiheena on journalistisen julkisuuden rakentuminen ja merkitys ympäristöpolitiikassa. Tarkastelun kohteena on yhtäältä se, mitä journalismi tekee ympäristöaiheista uutisoidessaan, toisaalta se, mitä erilaiset toimijat tekevät journalismilla ja julkisuudella. Kysymyksiin vastataan tutkimalla kolmea ympäristökiistaa. Lievestuoreen sellutehtaan luvattoman käynnistämisen (1971) ja Talvivaaran jätealtaan vuodon (2012) lisäksi tutkimuskohteena on Kuusamon metsäkiista (1994). Kiistat ovat yksityiskohdiltaan erilaisia mutta kaikissa tapauksissa journalismi, journalistisessa julkisuudessa esiintyneet toimijat ja kiistoihin muilla tavoin osallistuneet tahot joutuivat tavalla tai toisella ottamaan kantaa ympäristön pilaantumiseen tai sen uhkaan. Lievestuoreella uhan alla olivat järvi ja sen alapuoliset vesistöt, Kuusamossa vanhat metsät ja Talvivaarassa kaivoksen lähivesistöt. Tutkimuksen lähtökohtana on, että julkisuuden merkitys politiikassa, ympäristöpolitiikassa ja tutkituissa ympäristökiistoissa riippuu kolmesta tekijästä. Ympäristö, politiikka ja julkisuus 8 Kulttuuriset jäsennykset määrittelevät politiikan asiasisältöä ja sitä kautta julkisuutta jäsentävän journalismin ja julkisuudessa esiintyvien tai sitä muulla tavalla hyödyntävien toimijoiden tekemisiä. Tästä näkökulmasta ympäristöpolitiikkaa on perustavanlaatuisesti erilaista kuin vaikkapa tulopolitiikka (ks. Reunanen & Väliverronen 2020). Huoli ympäristön pilaantumisesta on yksi ympäristöpolitiikan toimintakenttää ja tässä tutkimuksessa tarkasteltavia kiistoja jäsentävä sisällöllinen elementti. Sen rinnalla ympäristöjulkisuuden sisältöä ja sen merkitystä poliittiselle toiminnalle jäsentää esimerkiksi huoli työstä ja toimeentulosta. Institutionaaliset käytännöt määrittelevät journalismin julkisuutta jäsentävää toimintaa ja toimijoiden suhtautumista journalistiseen julkisuuteen. Tästä näkökulmasta julkisuuden merkitys riippuu siitä, miten politiikan julkisuudessa esiintymistä tai sen muunlaista hyödyntämistä koskevat käytännöt kytkeytyvät journalismin julkisuuden jäsentämistä koskeviin käytäntöihin. Tutkituissa ympäristökiistoissa paikan päälle meneminen ja omin silmin todistaminen oli yksi journalismin toimintaa määritellyt käytäntö, jonka rinnalla oli esimerkiksi tarve määritellä viranomaistietojen perusteella, mitä on (todella) tapahtunut. Ympäristöpolitiikassa tärkeitä toimijoita ovat esimerkiksi ympäristöviranomaiset, ympäristöjärjestöt, teollisuus, poliitikot ja asiantuntijat. Tämän tutkimuksen lähtökohtana on, että toimijoiden institutionaalinen tausta ja siihen liittyvät käytännöt määrittelevät heidän suhtautumistaan julkisuuteen ja sen käyttämiseen omien päämäärien edistämisessä. Järkeilyn tyyli määrittelee rationaalisen kritiikin mahdollisuuksia ympäristöjulkisuudessa. Oletuksena on, että kaikenlainen kielellinen kommunikaatio on altistettavissa rationaaliselle kritiikille, jolla on yleismaailmallinen, ajasta ja paikasta riippumaton perustansa. Julkisuuden merkitys politiikassa, ympäristöpolitiikassa ja ympäristökiistoissa riippuu siitä, missä määrin se tuottaa asiasisältöjen totuuteen, toiminnan oikeutukseen tai toimijoiden vilpittömyyteen liittyvää keskustelua. Esimerkiksi Lievestuoreen ja Kuusamon tapauksissa paikkakuntalaisten ympäristönsuojeluun liittyvää järkeilyä välitti monissa kohdin epäilys siitä, että helsinkiläiset yrittävät sen varjolla autioittaa maaseudun. Tällainen toimijoiden vilpittömyyteen keskittyvä järkeily on journalismin ja politiikan kytkentäpintana erilainen kuin vaikkapa ympäristön pilaantumisen arvioimisen ja mittaamiseen liittyvä järkeily Tämän tutkimuksen kysymyksenasettelu perustuu politiikan medioitumisesta 2000-luvulla käytyyn akateemiseen keskusteluun (ks. esim. Esser & Strömbäck 2014; Hajer 2009; Hjarvard 2013; Lundby 2014). Tarkoituksena ei ole esitellä ympäristöviestinnän, ympäristövaikuttamisen tai ympäristöjournalismin peruskysymyksiä, vaikka tarvetta tällaiselle Suomen oloihin viritetylle oppikirjalle olisikin. Po- Medioituminen ympäristöpolitiikan toimintakentällä 15Ville Kumpu Ympäristöherätyksessä uutta ei ollut ihmisen elinympäristössään aiheuttamien ongelmien tunnistaminen tai pyrkimys suojella luontoa ihmisen vaikutukselta, vaikka tällaisetkin pyrkimykset saivat siitä uutta pontta. Uutta oli se, että yhteiskunnan ja ympäristön välinen suhde problematisoitui ympäristökysymykseksi. Tunnistetuksi tuli konkreettisia elinympäristön muutoksia yhdistävä yhteiskunnallinen ongelma, jonka ajateltiin asettavan vaakalaudalle koko modernin teollisuusyhteiskunnan. Ympäristöstä tuli yhteiskunnallisen protestin solmukohta, joka kokosi yhteen moninaisia teollisuusyhteiskuntaan ja teknologiseen kehitykseen kohdistuneita epäluuloja. Ympäristökysymyksen kulttuurista jäsentymistä leimasikin alusta alkaen vastakkainasettelu teollisuusyhteiskuntaa legitimoineen, oikeistoa ja vasemmistoa kasvuhakuisuudella yhdistäneen industrialistisen (tai produktivistisen) diskurssin kanssa (Dryzek 1997, 12–13). Apokalyptisella retoriikalla ja ajatuksella ympäristön kantokyvyn kertakaikkisesta loppumisesta oli keskeinen merkitys ympäristökysymyksen jäsentymisessä. Ympäristöajattelua popularisoineen pamflettikirjallisuuden vahvat vertauskuvat kuten ”äänetön kevät”, ”minne kukat kadonneet”, ”riittäkö maapallo”, ”ennen kuin luonto kuolee”, ”ympyrä sulkeutuu” ja ”tuomiopäivä” ovat tästä hyvä osoitus (ks. Haila 2001b, 10). Ympäristöherätystä seuranneina vuosikymmeninä ympäristökysymys vakiintui osaksi poliittista mielikuvitusta ja politiikan tekemisen diskursiivista maisemaa kaikkialla maailmassa. Suomessa Euroopan luonnonsuojeluvuosi innoitti esimerkiksi presidentti Urho Kekkosen ilmaisemaan huolensa ympäristön pilaantumisesta vuosien 1970 ja 1971 uudenvuodenpuheissa. Helsingin Sanomissa ympäristöaiheisten juttujen määrä kolminkertaistui kolmessa vuodessa 1960ja 1970-lukujen taitteessa (Suhonen 1994, 85). Ympäristöpolitiikan alkuvaiheita tutkineen Sirje Nienstedtin (1997) kuvauksen perusteella ympäristökysymyksestä keskusteltiin kaiken kaikkiaan hyvin vilkkaasti. Vuonna 1970 ympäristönsuojelusta puhuttiin jatkuvasti kaikenlaisissa yhteyksissä. Monet arvioivat, että vuoden aikana Suomessa tapahtui ympäristönsuojelutiedon lopullinen läpimurto niin, että paluuta ympäristöasioihin välinpitämättömästi suhtautuvaan aikaan ei ollut. Tietoisuutta ympäristönsuojelusta kasvattivat erityisesti useat luonnonsuojelujuhlavuoden kunniaksi järjestetyt teemapäivät ja -viikot, joita kaikenlaiset oppilaitokset, järjestöt ja ammattiryhmät pitivät eri osissa maata ja joissa pohdittiin ympäristönsuojelun merkitystä omassa elinpiirissä. Lisäksi päiväja ammattilehdissä, radiossa ja tv:ssä ympäristönsuojelu oli jatkuvasti esillä. (Nienstedt 1997, 80.) 16 Ympäristö, politiikka ja julkisuus Ympäristökysymys ei ole 1960-luvun lopun jälkeen missään vaiheessa hävinnyt suomalaisesta politiikasta mutta sen merkitys ja painotukset ovat vaihdelleet. Ympäristöherätys hiipui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Vuoden 1973 öljykriisi sekä sitä seurannut lama ja korkea työttömyys syrjäyttivät ympäristökysymyksen yhteiskunnallisen keskustelun asialistalta. Helsingin Sanomissa ympäristöaiheisten juttujen määrä romahti vuoden 1972 jälkeen ja nousi takaisin 1970-luvun alun tasolle vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen (Suhonen 1994, 85). Dramaattinen ympäristöherätys pani joka tapauksessa alulle kehityskulkuja, joiden seurauksena ympäristökysymykseen liittyvät kulttuuriset jäsennykset alkoivat vakiintua ja ympäristöhuoli institutionalisoitui esimerkiksi ympäristöhallinnoksi, ympäristölainsäädännöksi, ympäristöliikehdinnäksi, ympäristöjournalismiksi ja ympäristötieteeksi. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista ryhtyä ympäristökysymykseen liittyvien kulttuuristen jäsennysten kartoittamiseen tai niiden historiallisten muutosten jäljittämiseen (ks. esim. Dryzek 1997; Hajer 1997; Valkonen 2003). Kokonaisvaltaisen kartoituksen tai jäljitystyön sijaan kiinnitän huomioita kahteen murrokseen, jotka ovat vaikuttaneet merkittävästi ympäristökysymyksen merkitykseen median ja politiikan kytkentäpintana. Ympäristödiskurssin asemaa merkittävästi ympäri maailmaa vahvistanut muutos oli kestävän kehityksen ja ekologisen modernisaation käsitteiden esiinnousu 1980-luvulta alkaen (ks. esim. Hajer 1995; Dryzek 1997, 121– 152; Sairinen 2000, 255–257). Molemmat antoivat vauhtia ympäristödiskurssin leviämiselle lupaamalla, että teollisuusyhteiskunnan mukanaan tuomat edut olisi mahdollista säilyttää ympäristöä pilamaatta. Maailmanlopun pelkoa herättänyt ajatus ympäristön kantokyvystä ja sen ylittymisestä olisi ratkaistavissa taloudellista kasvua tai teknologista kehitystä rajoittamatta. Ajatus kestävästä kehityksestä antoi ympäristöhuolelle myönteisen tulkinnan ja teki siitä aiempaa houkuttelevamman poliittisen pelivälineen. Toinen merkittävä diskursiivinen murros on ollut ilmastonmuutoksen nousu ympäristöongelmasta koko ympäristödiskurssin solmukohdaksi viimeistään 2000-luvulla. Ilmastonmuutosta käsittelevien juttujen määrä Helsingin Sanomissa lähti jyrkkään nousuun vuoden 2003 jälkeen ja kolminkertaistui vuosien 2006 ja 2007 välillä (Kumpu 2014, 46). Ympäristön käsitteen kautta yhteiskunnalliseksi ongelmaksi kiteytynyt ympäristön pilaantuminen sai uuden mittakaavaan ilmastonmuutoksessa, jossa ilmakehän koostumuksen abstrakti yleismaailmallisuus kytkeytyi päästölähteiden ja ilmastonmuutoksen seurausten valtavaan moninaisuuteen eri puolilla maapalloa. 2000-luvun kuluessa ilmastopuhe on osittain jopa korvannut ympäristöpuheen esimerkiksi yritysten halutessa ilmasta vastuullisuuttaan. Samalla ilmastonmuutos on Medioituminen ympäristöpolitiikan toimintakentällä 17Ville Kumpu myös aktivoinut sellaista ympäristöherätyksen alkuajoista tuttua ajattelua, joka vaatii ympäristön pilaamista oikeuttavan kestävän kehityksen sijaan radikaaleja yhteiskunnallisia muutoksia maailmanlopun välttämiseksi. Ympäristökysymys, medioituminen ja järkeilyn tyyli Järkeilyn tyylin näkökulmasta median ja politiikan toimijoiden julkisuuteen liittyvät institutionaaliset käytännöt – ja niiden mahdollinen muutos politiikan medioituessa – riippuvat keskustelun sävystä. Tässä tutkimuksessa järkeilyn tutkimisen viitepisteenä on Jürgen Habermasin (1984 ja 1987) kommunikatiivisen toiminnan teoria. Habermasin teorian lähtökohtana on, että kaikenlainen kielellinen kommunikaatio on altistettavissa rationaaliselle kritiikille, jolla on yleismaailmallinen, ajasta ja paikasta riippumaton perusta (Habermas 1984, 273–337). Rationaalisen kritiikin ulottuvuuksia ovat totuus (esittäjästä riippumaton paikkansapitävyys), oikeudellisuus (yhtäpitävyys yleisesti hyväksytyn normikontekstin kanssa) ja autenttisuus (esittäjän vilpittömyys). Tästä näkökulmasta median ja politiikan suhde riippuu siitä, minkälaisia rationaalisen kritiikin ulottuvuuksia median toimintatapojen ja politiikkaverkostojen kytkentä määrätyssä asiayhteydessä aktivoi. Politiikan medioitumista ei ole aiemmassa tutkimuksessa juuri teoretisoitu tai tutkittu tästä näkökulmasta (ks. kuitenkin Reunanen 2017; Kunelius ym. 2010, 69–70). Habermasin teoria eroaa lähtökohdiltaan selvästi kulttuuristen jäsennysten kohdalla viitepisteenä olevasta diskurssiteoriasta. Diskurssi teorian näkökulmasta kommunikatiivisen toiminnan teorian ajatus valta-asetelmat ohittavasta rationaalisesta yhteisymmärryksestä on mahdoton, sillä viestintään sisältyy aina myös vallankäytöllinen ulottuvuus. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista syventyä tämän tarkemmin kommunikatiivisen toiminnan teorian ja diskurssiteorian eroihin (ks. esim. Ashenden & Owen 1999). Tämän tutkimuksen aiheena ympäristökysymys herättää diskurssiteorian ja kommunikatiivisen toiminnan teorian jännitteitä peilaten kysymyksiä esimerkiksi ekologisen rationaalisuuden mahdollisuudesta, ekologisen rationaalisuuden suhteesta yleismaailmalliseen rationaalisuuteen ja ekologisen rationaalisuuden merkityksestä vallankäytön välineenä. Habermasin teoria liittyy nimenomaan kommunikatiiviseen toimintaan, jossa toimijat ottavat pätevyysvaatimukset todesta ja pyrkivät niihin nojaten rationaalisen yhteisymmärrykseen. Sinänsä samojen pätevyysvaateiden puitteissa tapahtuva strateginen toiminta – eli pyrkimys saada muut toimimaan halutulla tavalla – on Habermasin mukaan eri asia, sillä siinä muihin keskustelijoihin suhtaudutaan väli- 18 Ympäristö, politiikka ja julkisuus neellisesti. Sekä kommunikatiivista että strategista toimintaa silmällä pitäen politiikan medioitumisen voi kuitenkin ajatella prosessiksi, jossa julkisuuden aiempaa suurempi merkitys politiikassa avaa uudenalaisia mahdollisuuksia rationaaliselle kritiikille mutta tekee samalla aiempaa houkuttelevammaksi myös pätevyysvaateiden strategisen hyödyntämisen (vrt. Kunelius ym. 2010, 72). Tässä tutkimuksessa median ja politiikan suhdetta ei tarkastella kommunikatiivisen toiminnan ihanteiden toteutumisen näkökulmasta. Järkeilyn tyyliä eriteltäessä ei erotella kommunikatiivista ja strategista toimintaa. Tarkoituksena ei ole myöskään ajatella, että rationaalinen kritiikki tai jotkin sen ulottuvuuksista kuuluisivat lähtökohtaisesti joko median tai politiikan toimintalogiikkaan. Sen sijaan ajatusta yleismaail mallisista pätevyysvaateista käytetään lähtökohtana arvioitaessa, minkälaisia rationaalisuuden ulottuvuuksia median ja politiikan kytkentä aktivoi. Tätä kautta tulee näkyviin kysymys siitä, minkälainen merkitys järkeilyn tyylillä on median ja politiikan kytkentäpintana ympäristöpolitiikassa. Kommunikatiivisen toiminnan teorian käsitys rationaalisuudesta on erityisen mielenkiintoinen juuri ympäristökysymyksen näkökulmasta. Teoriaa voi arvostella ihmiskeskeiseksi, sillä siinä luonnon merkitys on lähtökohtaisesti välineellinen. Luonnolla ole kommunikatiivisen toiminnan teoriassa mitään ihmiselämän ylläpitoa erityisempää itseisarvoa ja muusta kuin välineelliseen hallintaan perustuvasta luontosuhteesta on turha haaveilla. (Habermas 1984, 238; 1982, 242.) Pyrkimys hallita luontoa nähdään ongelmattomaksi osaksi modernia järjenkäyttöä, vaikka juuri sitä voisi pitää ympäristöongelmien perimmäisenä syynä.2 Habermas (1981; 1987, 391– 369) on kuitenkin korostanut ympäristöliikkeen ja muiden uusien yhteiskunnallisten liikkeiden merkitystä siinä, että ne nostavat julkisuuteen yhteiskunnan kannalta keskeisiä ongelmia, jotka jäisivät muussa tapauksessa käsittelemättä. Toisaalta hän on pitänyt näitä liikkeitä reaktiivisina siinä mielessä, että ne ovat lähinnä puolustaneet systeemirationaalisuuden uhkaamia elämänpiirejä sen sijaan, että pyrkisivät laajentamaan kommunikatiivisen toiminnan jäsentämän elämismaailman alaa suhteessa järjestelmään. Erityisenä vaarana Habermas (mt.) pitää liikkeiden antimodernistisuutta, joka kieltäytyy ymmärtämästä ”rajoitetun systeemirationaalisuuden” tarpeellisuutta yhteiskuntajärjestelmän kannalta. (Kangas 1989, 90–93.) Samansuun2 Habermasin kapea luontokäsitys juontaa juurensa jo hänen varhaiselle ajattelulleen leimallisesta pyrkimyksestä irtautua ensimmäisen polven Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian umpikujaan ajaneesta pessimismistä. Frankfurtin koulukunnalle leimallisessa välineellisen järjen kritiikissä pyrkimys hallita luontoa nähtiin kaikenlaisten yhteiskunnallisten ongelmien syyksi. Pessimismin ja vaihtoehtoisen luontosuhteen mystifioinnin sijaan Habermas hyväksyi välineellisen luontosuhteen modernia yhteiskuntaa käsittelevän kriittisen teoriansa lähtökohdaksi. (Gunderson 2014, 628–630.) Medioituminen ympäristöpolitiikan toimintakentällä 19Ville Kumpu taista kritiikkiä ympäristöliikkeen suuntaan on oman järjestelmäteoriansa puitteissa esittänyt myös Niklas Luhmann (2004). Kommunikatiivisen toiminnan teorian vastaanotto yhteiskuntatieteellisen ympäristöntutkimuksen piirissä on ollut kaksijakoista. Kritiikki on kohdistunut pääasiassa edellä mainittuun teorian luontosuhteen ongelmallisuuteen, kun taas suopeampi vastaanotto on korostanut teorian diskurssieettistä ulottuvuutta ja sen mahdollisuuksia toimia vaihtoehtona teknokraattiselle päätöksenteolle ympäristöasioissa (Gunderson 2014). Habermasin pätevyysvaatimusten merkitystä ei ole aiemmassa tutkimuksessa juuri käsitelty ympäristökysymyksen näkökulmasta. Kommunikatiivisen toiminnan teoriassa normatiivisuus suuntautuu demokraattisiin menettelytapoihin, joiden puitteissa myös ympäristöön voidaan kytkeä erilaisia arvoja. Mikään ei kuitenkaan takaa sitä, että oikeatkaan menettelytavat tuottaisivat ympäristön kannalta toivottuja lopputuloksia. Pätevyysvaatimuksia onkin aiemmassa tutkimuksessa tarkasteltu lähinnä siitä näkökulmasta, minkälaisia vaatimuksia kommunikatiivinen toiminta asettaa ympäristöön liittyvälle päätöksenteolle (esim. Elling 2010). Medioituminen ja institutionaaliset käytännöt Institutionaalisten käytäntöjen näkökulmasta julkisuuden rakentuminen ja merkitys poliittisessa toiminnassa riippuvat siitä, mitä media ja politiikan toimijat tekevät julkisuudella. Keskusteltaessa politiikan medioitumisesta tarkastelun kohteena ovat yleensä olleet median julkisuuden jäsentämiseen liittyvät käytännöt eli medialogiikka, jonka on ajateltu määrittelevän julkisuuden merkityksessä tapahtuneita muutoksia. Tässä tutkimuksessa medialogiikan rinnalle nostetaan politiikkaverkostojen julkisuuskäytännöt, jotka määrittelevät politiikan toimijoiden osallistumista julkisuusareenan rakentamiseen ja sen kulloisenkin struktuurin hyödyntämistä poliittisessa toiminnassa. Institutionaalisten käytäntöjen kohdalla tutkimuksen viitepisteenä on uusi institutionalismi, joka olettaa institutionaalisten käytäntöjen selittävän, miten makrotason ilmiöt välittyvät mikrotason toiminnaksi (Ryfe 2006, 137). Instituutioilla tarkoitetaan toiminnan perusteella tunnistettavissa olevia, useamman kuin yhden ihmisen yhdistäviä sosiaalisen järjestyksen ja yhteistyön rakenteita, jotka voivat olla päällekkäisiäkin ja kytkeytyä tiukemmin tai löyhemmin yksittäisiin organisaatioihin.3 3 Instituutio on keskitason käsite (Ryfe 2006, 137). Se on hyvin lähellä kentän käsitettä, jolla viitataan osittain itsenäisiin ja erikoistuneisiin alueisiin, joiden sisäinen yhdenmukaisuus perustuu pääasiassa epäsuoriin sääntöihin tai toimintatapoihin (Benson 2006, 188; Bourdieu 1998, 138). 20 Ympäristö, politiikka ja julkisuus Tästä näkökulmasta politiikan medioituminen – julkisuuden irtaantuminen politiikan vaikutuspiiristä ja julkisuuden merkityksen kasvu poliittisessa toiminnassa – on median ja politiikan välistä suhdetta määrittelevä makrotason prosessi, joka välittyy toiminnaksi median ja politiikkaverkostojen käytäntöjen kautta. Ryhdyn purkamaan institutionaalisten käytäntöjen merkitystä median ja politiikan suhdetta määrittelevänä tekijänä tarkastelemalla medialogiikkaan liittyvää tutkimusta. Tämän jälkeen siirrän katseen politiikkaverkostojen julkisuuskäytäntöjä korostavaan tutkimukseen ja hahmottelen ympäristöpolitiikan toimintakenttää medioitumisen kontekstina Medioituminen ja medialogiikka Politiikan medioitumisen tutkimuksessa on kiinnitetty runsaasti huomiota medialogiikan määrittelemiseen ja median toimintatapojen muutoksen jäljittämiseen (ks. esim. Esser & Strömbäck 2009). Karkean tulkinnan mukaan politiikan medioitumisessa on kyse nollasummapelistä, jossa medialogiikan vahvistuminen tarkoittaa väistämättä politiikan logiikan heikentymistä. Medialogiikka kuvataan usein melko kielteisin määrein esimerkiksi asioiden yksinkertaistamiseksi, kärjistämiseksi ja henkilöllistämiseksi (Strömbäck & Kaid 2008, 3). Tätä kautta politiikan medioitumisesta tulee herkästi rappiotarina, jossa asiakeskeinen politiikka ja poliitikot joutuvat sensaatiohakuisen medialogiikan jyräämiksi. Joka tapauksessa median toimintalogiikkaa painottavan tulkinnan taustalla on ajatus siitä, että juuri median toimintatavat hallitsevat median ja politiikan kytkentää politiikkaverkostojen lähinnä reagoidessa muutoksiin. Yleisellä tasolla median roolia painottava väite politiikan medioitumisesta vaikuttaa uskottavalta. Sen mukaan median itsenäistyminen ja etääntyminen politiikasta sekä mediavälitteisen julkisuuden merkityksen korostuminen poliittisessa toiminnassa ovat tehneet politiikasta riippuvaisemman median toimintalogiikasta (Hjarvard 2013, 41–77). Yhteiskunnasta on tullut kaikin puolin mediavälitteisempi, kilpailu mediahuomiosta ja sen hallinnasta on kiristynyt ja kaikenlaiset organisaatiot ovat lisänneet viestintähenkilöstöään. Journalismin näkökulmasta median eriytyminen suhteessa politiikkaan näkyy suoraan esimerkiksi puolueisiin sitoutuneiden lehtien harvenemisessa ja sitoutumattoman lehdistön vahvistumisessa. Puoluelehtien tilalle syntyneet yleissanomalehdet nojasivat ”objektiivisuuden” ideaaliin, joka perustui aluksi puoluelehdistön kanssa samantapaiseen käsitykseen yhteiskunnasta: molemmissa yhteiskunnan Medioituminen ympäristöpolitiikan toimintakentällä 21Ville Kumpu ajateltiin koostuvan yhteiskuntaluokista tai intressiryhmistä. Kun puoluelehdistössä avoimesti edustettiin näitä intressejä, objektiivisuuden omaksunut journalismi pyrki tasapuolisuuteen ja neutraaliuteen näiden intressien suhteen. Intressitahojen sanomisia julkaistiin sellaisenaan samalla kun journalismi itse vetäytyi taustalle. Kaupallisen lehdistön rinnalla tällaiseen objektiiviseen journalismiin tähtäsivät myös monien maiden julkisen palvelun yleisradioyhtiöt. (Kunelius ym. 2010, 59–61.) Sittemmin journalismin neutraali itsenäisyys on antanut tilaa pidemmälle viedyille kriittisyyden ja etäisyyden ideaaleille. Journalismi on ottanut tehtäväkseen arvioida itsenäisesti asioiden uutisarvoa ja se myös esittää entistä näkyvämmin niistä omia tulkintojaan. Samalla on kuitenkin käynyt niin, että myös journalismi joutuu entistä enemmän kilpailemaan muunlaisten viestintämuotojen kanssa yleisöjen ajasta ja poliitikoiden huomiosta. Sen on entistä pontevammin lunastettava oikeutus toiminalleen korostamalla julkisesti omaa rooliaan ja selittämällä sekä lukijoille että lähteille, miksi journalismin kanssa kannattaa olla tekemisissä. Tässä mielessä myös journalismi joutuu toimimaan medioituneessa ympäristössä. (Kunelius ym. 2010, 59–61.) Vaikka mediotumistarina vaikuttaakin uskottavalta, liittyy sen empiiriseen tutkimiseen monenlaisia ongelmia. Median toimintalogiikkaa painottavan tulkinnan taustalla on median valtaan ja vaikutukseen liittyvä pitkä tutkimusperinne, jossa on arvioitu esimerkiksi julkisen keskustelun asialistan ja siihen liittyvien kehysten ja käsitteiden määräytymistä (Kunelius ym. 2010, 50–51). Medialogiikan merkitystä korostavassa tutkimuksessa medioitumisen astetta on yritetty päätellä erottamalla journalistisista teksteistä yhtäältä medialogiikkaan ja toisaalta politiikan logiikkaan viittaavia piirteitä. Sikäli kuin medialogiikkaan viittaavien piirteiden osuus on vahvistunut, politiikan on voitu sanoa medioituneen. Empiirisissä tutkimuksissa journalismin tulkintojen ja taustoittamisen on havaittu lisääntyneen (Benson & Hallin 2007; Djerf-Pierre & Weibull 2008; Fink & Schudson 2014; Patterson 1994; Salgado & Strömbäck 2012) samalla kun poliitikkojen lausunnot uutisissa ovat lyhentyneet ja toimittajat itse ovat tulleet näkyvämmin esiin (esim. Hallin 1992; Väliverronen & Kunelius 2012). Politiikan medioitumisen tutkimuksessa journalismin aktiivisuuden ja tulkitsevuuden lisääntymistä on kutsuttu myös mediainterventionismiksi, joka voidaan määritellä ”mediakeskeiseksi politiikan raportoinnin tyyliksi, jossa toimittajista ja mediatoimijoista tulee pääasiallisia uutistentekijöitä poliitikkojen tai yhteiskunnan muiden toimijoiden sijaan” (Strömbäck & Esser 2009, 217). Taustalla on ajatus, että yhteiskunnan eriytymiskehitys johtaa mediainstituutioiden, kuten journalismin, itsenäis- 22 Ympäristö, politiikka ja julkisuus tymiseen, mikä puolestaan näkyy siinä, että mediainstituutiot entistä itsenäisemmin hallitsevat omaa julkisuustilaansa (Kunelius & Reunanen 2012; Marcinkowski & Steiner 2014). Mediainterventionismiin liittyvissä empiirisissä tutkimuksissa on tarkasteltu esimerkiksi toimittajien ja politiikkojen puhejaksojen pituutta, toimittajien tai journalistisen kerronnan näkyvyyttä sekä politiikan peliksi esittävien vertauskuvien käyttöä (esim. Strömbäck & Dimitrova 2011). On kuitenkin tärkeää tehdä ero mediainterventionismin määrän ja laadun välillä (Reunanen & Koljonen 2018). Journalismi voi tulkita politiikkaa enemmän tai vähemmän interventionistisesti yhtä lailla kehystämällä sitä poliittisen kamppailun kuin asiakysymystenkin näkökulmasta. Journalistisen tulkinnan onkin havaittu olevan myös asiakeskeistä, ei pelkästään poliitikkojen valtakamppailuja arvioivaa (Cushion 2015; Esser & Umbricht 2014). Medialogiikka ja ympäristöjournalismi Medialogiikan ja journalististen käytäntöjen suhde ympäristökysymykseen on ristiriitainen. Tutkimuskirjallisuudessa mediajulkisuudella ajatellaan tavallisesti olevan perustavanlaatuinen merkitys ympäristöhuolen herättämisessä, ympäristönsuojelun edistämisessä ja ympäristötietoisuuden ylläpitämisessä. Medialla oli keskeinen rooli 1960-luvun lopun ympäristöherätyksessä, sillä juuri julkisuuden kautta paikalliset ympäristön saastumiseen ja pilaantumiseen liittyneet ongelmat yhdistyivät yleisluontoiseksi ympäristökysymykseksi ympäristöhuoleksi ja teollisuusyhteiskuntaan kohdistuneeksi moraaliseksi protestiksi (Haila & Lähde 2003, 11–12). Vastaavalla tavalla mediajulkisuuden on nähty auttaneen kansalaisia kytkemään ilmastonmuutoksen eri puolilla maailmaa aiheuttamat ongelmat yleismaailmalliseksi, ilmasto kysymykseksi. Ympäristökiistoissa toimittajien on arvioitu olleen monesti tärkeitä liittolaisia ympäristöä puolustaneille kansalaisille, kansalaisjärjestöille ja viranomaisille (esim. Konttinen 1994, 71). Median, journalismin ja julkisuuden myönteisiä vaikutuksia korostavan tulkinnan rinnalla ympäristöaiheiden on tutkimuskirjallisuudessa tulkittu myös istuvan erityisen huonosti medialogiikkaan ja journalismin toimintatapoihin (ks. esim. Anderson 1997, 45–73; 2014, 37–60; 2015; Hansen 2010, 75–103; Suhonen 1994, 58–65; Lyytimäki & Palosaari 2004, 21–29). Ympäristöaiheita kuvaillaan tavallisesti esimerkiksi hitaasti eteneviksi, monimutkaisiksi, abstrakteiksi, monenlaisia epävarmuuksia sisältäviksi ja nykyhetken sijaan tulevaisuuteen liittyviksi. Äkillisiä ympäristöonnettomuuksia, poliittisia kiistoja tai mielenosoituksia lukuun ottamatta ne sopivat huonosti konkreettisia tapahtumia, nykyhetkeä, läheisyyttä, uutuutta, visuaalisuutta ja Medioituminen ympäristöpolitiikan toimintakentällä 23Ville Kumpu konflikteja korostavaan mediajulkisuuteen ja journalismiin. Ympäristöaiheiden on myös arvioitu istuvan huonosti toimitusten aiheperustaiseen työnjakoon, koska ne liittyvät vähän kaikkien osastojen alaan, mutta eivät kuulu erityisesti kenellekään. Myös journalistiselle kulttuurille keskeisiä tasapuolisuuden ja neutraaliuden vaatimuksia on pidetty ongelmallisina ympäristöaiheiden käsittelemiselle. Ympäristöjournalismi ja ympäristötoimittajat ovat olleet yksi institutionaalinen vastaus ympäristöongelmien asemaan merkityksellisenä mutta vaikeasti uutisoitavina aiheina. Toisaalta ympäristöaiheiden uutisoinnissa yleensä herkästi heräävä kysymys siitä, onko kyse asianajosta, valistuksesta vai puolueettomasta journalismista, jakaa myös ympäristötoimittajia (Hansen 2010, 82 –83; Anderson 1997, 61–65; Sachsman & Myer Valenti 2015, 161–162). Institutionaalisena järjestelynä ympäristöjournalismin kultakausi oli 1990-luvulla, jolloin Suomeenkin perustettiin edelleen toimiva ympäristötoimittajien yhdistys (Lappalainen 1991). Ympäristöjournalismin korkeasuhdanteesta 1990-luvulla kertoo sekin, että vastuu luonnosta ja asioiden ympäristövaikutusten tunnistaminen lisättiin journalistin ohjeiden johdantoon ihmisoikeuksien, demokratia ja rauhan kaltaisten perusarvojen rinnalle vuonna 1992 (Suhonen 1994, 62). Vuosituhannen vaihteessa päätoimiset ympäristötoimittajan tehtävät lakkautettiin esimerkiksi Helsingin Sanomissa, Turun Sanomissa ja Demarissa (Kantola 2003, 13). Yleisradio lopetti Ympäristöuutiset-ohjelman vuonna 2002. Helsingin Sanomat puolestaan muutti vuonna 1989 aloitetun Tiede & ympäristö -teemasivunsa 2000-luvun alussa ensin Tiede-sivuiksi, sitten Tiede & luonto -sivuiksi ja sen jälkeen taas Tiede-sivuiksi (Lyytimäki & Palosaari 2004, 26). Vastuu luonnosta ja asioiden ympäristövaikutusten tunnistaminen poistettiin journalismin ohjeista vuonna 2005. Ympäristöjournalismin pysyvien tehtävien tai instituutioiden lakkauttamisen rinnalla on kuitenkin toteutettu erilaisia ympäristöön liittyviä toimituksellisia projekteja, kuten Helsingin Sanomien vuodeksi 2019 nimittämä ilmastokirjeenvaihtaja. Toimitusten sisäisistä työnjaon rutiineista ja uutisoinnin painotuksista ulospäin näkyvät tehtävät, projektit ja ohjeet eivät kuitenkaan välttämättä kerro paljoakaan. Yleisellä tasolla vaikuttaisi siltä, että ympäristöaiheiden käsittely journalistisessa julkisuudessa on lisääntynyt selvästi myös 2000-luvulla ympäristöjournalismin instituutioiden ja ympäristötoimittajien tehtävien lakkauttamisista huolimatta. Suomen osalta aiheesta ei kuitenkaan ole tutkimustietoa. Ympäristöjulkisuuden tutkimus on niin Suomessa kuin kansainvälisesti keskittynyt pääasiassa yksittäisten ympäristöongelmien tutkimiseen verrattain lyhyellä aikavälillä (Hansen 2015, 209; Lyytimäki & Palosaari 2004). Kansainvälisissä pitkittäistutkimuksissa on havaittu, että 1960-lu- 24 Ympäristö, politiikka ja julkisuus vun lopun ympäristöherätyksen jälkeen ympäristö on vakiinnuttanut asemansa uutis aiheena ja sen kattama ala on laajentunut merkittävästi. Ympäristöuutisoinnin määrä on kuitenkin vaihdellut kausittain. Huippukohdiksi on tunnistettu esimerkiksi 1960-luvun lopun ympäristöherätys, 1980-luvun jälkipuolisko ja 2000-luvun alku. (Hansen 2015, 211–212.) Kattavin pitkittäistutkimus suomalaisesta ympäristöjulkisuudesta on Pertti Suhosen Mediat, me ja ympäristö (1994), jossa tarkasteltiin ympäristökirjoittelun määrää Helsingin Sanomissa vuosina 1956–1990 (ks. myös Heiskala 1993; suomalaisesta ympäristöjulkisuuden tutkimuksesta yleensä ks. Lyytimäki & Palosaari 2004). Otosaineistolle perustuneen tutkimuksen mukaan ympäristökirjoittelun määrä kolminkertaistui muutamassa vuodessa 1960ja 1970-lukujen taitteen ympäristöherätyksen yhteydessä mutta romahti sen jälkeen nopeasti. Takaisin ympäristöherätyksen tasolle kirjoittelun määrä nousi vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen. Suhosen selvitystä tuoreemmissa tutkimuksissa on tavanomaisesti keskitytty jonkin tietyn ympäristöön liittyvän aiheen tai ympäristöongelman käsittelyyn mediajulkisuudessa, usein selvästi rajatummalla ajanjaksolla (esim. Lyytimäki 2012; Vehkalahti 2017). Ympäristöjulkisuutta on tavanomaisesti arvioitu tutkimalla sanomalehtiä. Radion, television tai sosiaalisen median osalta tutkimusta on tehty hyvin vähän. Medioituminen ja politiikkaverkostojen käytännöt Medialogiikan merkitystä korostava näkemys politiikan medioitumisesta on ongelmallinen, koska median ja politiikan logiikoissa on paljon samaa ja erityisesti politiikan logiikka jää tavanomaisesti hyvin epämääräisesti määritellyksi (Kunelius & Reunanen 2012; Landerer 2013; Van Aelst ym. 2014). Esimerkiksi politiikan kehystämisen strategiseksi peliksi on toisinaan ajateltu ilmentävän medialogiikkaa ja vastaavasti poliittisten kysymysten sisältöön painottuvan kehystämisen ilmentävän politiikan logiikkaa. Tämä erottelu on ollut keskiössä, kun politiikan journalismia on syytetty asiakysymysten sivuuttamisesta ja kyynisen asenteen lietsomisesta (esim. Cappella & Jamieson 1996; Patterson 1994). Vaikuttaa kuitenkin epäuskottavalta, että kyyninen valtakamppailu edustaisi juuri journalismin logiikkaa. Politiikka on kuitenkin luonteeltaan olennaisesti – ja monien mielestä ennen muuta – kamppailua vallasta. Tässä tutkimuksessa median ja politiikan suhdetta osaltaan määrittelevillä institutionaalisilla logiikoilla viitataan paitsi median toiminta logiikkaan politiikan julkisuuden jäsentämisessä myös politiikkaverkostojen toimintatapoihin julkisuuden hyödyntämisessä. Politiikkaverkostoilla tarkoitetaan tässä tutkimuksessa kaikkien Medioituminen ympäristöpolitiikan toimintakentällä 31Ville Kumpu ympäristönsuojelusta kommunistisena indoktrinaationa. Vaalijulkisuudessa ympäristöteemat, erityisesti vesien saastuminen, olivat ensimmäisen kerran merkittävästi esillä vuoden 1970 eduskuntavaaleissa. Vaikka ympäristökysymyksen periaatteellisesta merkityksestä vallitsi puolueiden kesken 1970-luvun alkupuolella jonkinlainen yksimielisyys, jumiutuivat ympäristöministeriön kaltaiset konkreettiset hankkeet valtapoliittisiin kiistoihin. Ympäristöliikkeen piirissä oman poliittisen puolueen perustamisesta käytiin 1970-luvn lopulta alkaen kiivasta keskustelua. Sellainen perustetiin kuitenkin vasta vuonna 1987. Vihreiden kannatus eduskuntavaaleissa on ollut kasvusuuntaista. Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa vihreät saivat 11,5 % äänistä. (Leino-Kaukiainen 1994; Nienstedt 1997; Uino 1997; Aalto 2018.) Teollisuuden ympäristöasenteet ovat vaikuttaneet ympäristöpolitiikan toimintakentän muotoutumiseen merkittävästi. Ympäristön pilaajan roolissa tavanomaisesti esiintyvän teollisuuden näkökulmasta asenteiden muutosta kuvaa ympäristönsuojelun vastentahtoinen hyväksyminen toiminnan reunaehdoksi. Konkreettinen esimerkki sitkeästä vastarinnasta on se, että suomalaisen metsäteollisuuden konsensus olla käyttämättä ympäristökysymyksiä markkinointiperusteena alkoi rakoilla vasta 1990-luvun alussa (Pekurinen 2005, 201). Talouselämän rakenteella on ollut Suomessa selvä yhteys ympäristöpolitiikan toimintakentän jäsentymiseen. Metsätalous oli pitkään koko kansantalouden perusta ja ylivoimaisesti merkittävin ympäristön kuormittaja. 1980-luvulle saakka metsäteollisuuteen liittyvän ympäristökeskustelun painopiste oli vesiensuojelussa ja metsäteollisuuden suhtautuminen ympäristökysymyksiin oli erittäin passiivista. Vesien pilaantuminen yritettiin ensin kieltää, sitten sen vakavauutta vähäteltiin ja sen ratkaisemisen kustannuksia liioiteltiin ja lopulta tiukan puolustustaistelun jälkeen mukauduttiin pakon edessä viranomaisten minimivaatimuksiin. 1990-luvulla metsäteollisuuteen liittyvän ympäristökeskustelun painopiste siirtyi puunhankintaa koskeviin kysymyksiin. Lukuisat kiistat metsiensuojelusta ja niihin liittynyt kansainvälinenkin julkisuus pakottivat metsäteollisuuden muuttamaan suhtautumistaan ympäristökysymyksiin. Aktiivisena ympäristötoimijana esiintymisestä tuli osa kaupallista strategiaa ja ympäristönsuojelusta tärkeä imagotekijä kansainvälistyvillä ja aiempaa ympäristötietoisemmilla markkinoilla. (Pekurinen 2005; Rannikko 1994; Konttinen 1996.) Tieteellisellä tiedolla ja asiantuntijuudella on ollut 1960-luvun ympäristöherätyksestä alkaen tärkeä asema ympäristöongelmien tunnetuksi tekemisessä, ympäristöhuolen oikeuttamisessa ja ympäristökysymyksen artikuloimisessa yhteiskunnalliseksi ongelmaksi (Haila 2001c, 241–247). Ainakin Yhdysvalloissa tieteentekijöiden 32 Ympäristö, politiikka ja julkisuus rooli ympäristöherätyksessä oli jossain määrin poikkeuksellinen suhteessa tieteen kentän yleisempään varautuneisuuteen julkisuuden suhteen, joka pikemminkin rankaisi julkisista esiintymisistä kuin kannusti niihin. Toisaalta tieteen medioitumisen myötä tilanne on muuttunut sellaiseksi, että yleisjulkisuudessa esiintyminen saattaa olla oman työn oikeuttamisen, uralla etenemisen tai tutkimusrahoituksen hankkimisen kannalta monessa tilanteessa jopa tehokkaampaa kuin akateemisten yleisöjen puhutteleminen. (Dunwoody 2015.) Suhteessa ympäristöongelmien julkisiin elinkaariin tieteentekijöiden merkitys vaikuttaisi olevan suurimmillaan ongelmien tunnistamisen ja tunnetuksi tekemisen kohdalla, jolloin niistä uutisoidaan tieteellisessä kehyksessä, mutta vähäisempi sen jälkeisissä, ratkaisujen etsimiseen, valitsemiseen ja poliittiseen kiistelyyn keskittyvissä vaiheissa, jolloin uutisointia ja lähteiden valintaa ohjaa politiikan kehys (mt., 68). Suomessa ympäristön tilaan liittyvä tieteellinen tutkimus kehittyi pitkälti yhtä jalkaa ympäristöhallinnon kehittämisen kanssa esimerkiksi uusia tutkimuslaitoksia perustettaessa (ks. esim. Haila ym. 2009). Myös Suomessa osa tieteentekijöistä toimi aktiivisesti ympäristöherätyksessä. Valtion tieteelliset toimikunnat sekä Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 1967 rahasto teettivät yhdessä vuonna 1970 julkaistun selvityksen ympäristön pilaantumisesta ja sen ehkäisemisestä. Suomalainen ympäristön tilaan liittyvä tutkimus on sittemmin vakiintunut valtiollisiin tutkimuslaitoksiin, joista tärkein on vuonna 1995 perustettu Suomen ympäristökeskus. Kolme ympäristökiistaa 33Ville Kumpu 3 Kolme ympäristökiistaa Tässä tutkimuksessa ympäristöpolitiikan medioitumista tarkastellaan erittelemällä kolmeen suomalaiseen ympäristökiistaan liittyvää journalistista julkisuutta. Ympäristökiistat ovat ikkunoita muutokseen ja kulttuurisia tihentymiä, jotka tekevät näkyviksi ympäristöön liittyviä kulttuurisia jäsennyksiä, ympäristöjulkisuuden rakentumiseen ja hyödyntämiseen liittyviä käytäntöjä ja ympäristöön liittyvän järkeilyn tyyliä. Kiistojen näkymä on kuitenkin monin tavoin erityinen verrattuna ympäristöpolitiikan arkipäivään (Valkonen & Saaristo 2010b). Kulttuuristen jäsennysten näkökulmasta on selvää, että kiistoissa puhutaan ympäristön rinnalla monenlaisista muistakin asioista, tyypillisesti esimerkiksi työstä ja toimeentulosta. Huoli ympäristön pilaantumisesta ja ympäristönsuojelu ovat jonkinlaisen painoarvon saavia elementtejä kiistojen diskursiivisissa asetelmissa. Toisaalta kiistoissa ilmenevien elementtien kokonaisuuden voi käsittää myös ilmentävän ympäristöä moni aineksisena kamppailun kohteena ja diskursiivisena muodostumana. Kiistanaiheet ilmentävät puolestaan erilaisten asioiden merkityksiä kulttuurisessa järjestyksessä, joka sekin muuttuu ajan kuluessa. Suomessa tyypillisiä ovat olleet vesistöihin ja metsiin liittyvät kiistat. Julkisuuden rakentumiseen ja hyödyntämiseen liittyvien institutio naalisten käytäntöjen näkökulmasta ympäristökiistat ovat usein dramaattisia tapahtumia, jotka kokoavat yhteen hyvin monenlaisia toimijoita. Kiistojen dramaattisuus ja intressiristiriidat tekevät niistä hyvän uutisaiheen, minkä takia ne ovatkin olleet onnettomuuksien ja katastro fien rinnalla ympäristöjulkisuuden keskeisiä kiintopisteitä (Anderson 1997, 117–135). Ympäristökiistojen jäsentymiseen medialogiikan on väitetty vaikuttavan esimerkiksi siten, että se kärjistää talouden ja luonnon sekä maaseudun ja kau- 34 Ympäristö, politiikka ja julkisuus punkien välistä vastakkainasettelua ja siihen kytkeytyviä toimijarooleja (Valkonen & Saaristo 2010b, 103–106). Kiistojen uutisarvoa lisäävien yllättävyyden ja dramaattisuuden on arvioitu vähentävän journalismin mahdollisuuksia kytkeä tapahtumia laajempiin asiayhteyksiin, minkä on puolestaan nähty korostavan yksilöiden ja yritysten vastuuta yhteiskunnallisten selitysten sijaan (Andersson 1997, 121). Toimijoiden laaja kirjo tarkoittaa puolestaan sitä, että myös julkisuuden hyödyntämiseen liittyvät käytännöt ovat moninaisia. Usein kiistoissa on mukana myös toimijoita, joilla ei ole aiempaa kokemusta julkisesta toiminnasta. Ympäristökiistat ovat usein selvästi vähemmän harkittuja ja harjoiteltuja kuin vaikkapa eliittivetoisemmat kiistat tulopoliittisista kokonaisratkaisuista (ks. Reunanen & Väliverronen 2020). Ympäristökiistojen dramaattisuus ja arvaamattomuus saattavat parantaa toimijoiden mahdollisuuksia kehystää asioita julkisuudessa haluamallaan tavalla ja hyödyntää julkisuutta omien tavoitteidensa edistämiseen (Anderson 1997, 121). Järjenkäytön tyylin näkökulmasta vaikuttaa siltä, että rationaalisen kritiikin ulottuvuuksien merkitys ympäristökiistoissa vaihtelee. Ympäristökiistoja on käsitteellistetty erottamalla toisistaan esimerkiksi arvokiistoja, intressikiistoja ja tietokiistoja (Valkonen & Saaristo 2010b, 107). Kiista metsien hiilinielun laskentamallin todenmukaisuudesta on erilainen kytkentäpinta median ja politiikan suhteelle kuin epäilys siitä, että ely-keskukset suosivat elinkeinotoimintaa ympäristönsuojelun kustannuksella. Ympäristökiistat ovat usein myös aihettaan laajemman yhteiskunnallisen protestin ilmentymiä. Tavanomaisesti kyse on ympäristön pilaamista vastustavasta moraalisesta kannanotosta, jonka ilmentyminä ympäristökiistojen aiheet ja syntyherkkyys vaihtelevat. Tämän tutkimuksen kohteeksi valittiin kolme suomalaista ympäristökiistaa. Ympäristökiistoja etsittiin karkeasti ottaen samoilta ajankohdilta kuin suomalaiseen tulopolitiikkaan liittyvää julkista keskustelua tarkastelevassa sisartutkimuksessa (Reunanen & Väliverronen 2020), jossa tutkimuksen kohteiksi oli valittu ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu (1968), yhteiskuntasopimus (1991) ja kilpailukykysopimus (2015). Kiista Lievestuoreen sellutehtaan käynnistämisestä keväällä 1971 valittiin tutkimuksen kohteeksi, koska aihetta käsitellyt pro gradu -työ (Väisänen 2008) oli jättänyt mielikuvan mielenkiintoisesta, ympäristöherätyksen taitekohtaan sijoittuvasta ja paljon julkisuutta saaneesta mutta tutkimuskirjallisuudessa vähälle huomiolle jääneestä tapauksesta. Olen käsitellyt Lievestuoreen kiistaa osin tämän tutkimuksen kanssa yhteneväisistä näkökulmista jo aiemmin julkaistussa artikkelissani (Kumpu 2018). Kolme ympäristökiistaa 35Ville Kumpu Kuusamon metsäkiista talvella 1994–1995 valittiin tutkimuksen kohteeksi, koska metsiensuojelu oli suomalaisen ympäristökeskustelun tärkein aihe 1990-luvun alkupuolella. Kuusamon kiista poikkesi mielenkiintoisella tavalla aiemmista metsäkiistoista, koska siinä suojeluvaatimukset kohdistuivat yksityisomistuksessa olevaan metsään. Kolmanneksi tapaukseksi valittiin Talvivaaran jätealtaan vuodosta syksyllä 2012 syntynyt kiista, koska kyse oli lähimenneisyyden selvästi eniten julkisuutta saaneesta ympäristökiistasta. Tutkimuksen aineistoksi kerättiin yhteensä 723 sanomalehtijuttua. Ensimmäiseksi tutkimuskohteeksi valittiin kaikissa tapauksissa Helsingin Sanomat. Toisena tutkimuskohteena oli tapauskohtaisesti valittu maakuntalehti – Keskisuomalainen, Kaleva ja Kainuun Sanomat. Tutkimusaineistoksi kerättiin kaikki tapauksia käsittelevät jutut lajityypistä riippumatta. Tutkittavat ajanjaksot valittiin tapauskohtaisesti kiistojen keskeisiä tapahtumia ja aineiston määrää silmällä pitäen. Aineisto kerättiin käymällä tutkitun ajanjakson lehdet läpi mikrofilmiltä tai irtonumeroittain. Osassa tapauksista aineistonkeruun apuvälineenä käytettiin sähköisiä arkistohakuja. Lievestuore 1971: Kiista sellutehtaan käynnistämisestä Rafael Haarlan vuonna 1927 perustaman Lievestuoreen sellutehtaan toimintaa leimasivat alusta alkaen tehtaan kokoluokka suuremmat ympäristöongelmat. Ongelmista tunnetuin oli lipeälampi (tai livelampi). Se muodostui hiljalleen 1930-luvulta alkaen, koska sellun tuotannossa syntynyttä jätelipeää johdettiin tehtaan läheiselle suolle. Aluksi onnistuneena pidetystä ratkaisusta tuli sitkeä ympäristöongelma padotun suoalueen muututtua pahanhajuiseksi lammikoksi, josta jätevedet tihkuivat myös alapuolisiin vesistöihin. (Väisänen 2008, 39–42.) Lipeälammen käyttäminen tehtaan jätealtaana lopetettiin jo 1960-luvulla mutta sen monivaiheiset ja oikeudenkäynteihin johtaneet tyhjennysja kunnostusyritykset jatkuivat 2000-luvulle sakka (Perälä 2011). Tehdas laski jätevesiään myös Lievestuoreenjärveen, jonka rannalle se oli rakennettu. Järveen lasketut jätteet johtivat oikeuteen asti edenneisiin kiistoihin rannanomistajien kanssa jo 1930-luvulla. Järven vedenlaatu heikkeni 1950-luvulla siinä määrin, että tehdasyhtiön oli rakennettava kymmenen kilometrin mittainen kalliotunneli läheiseen Kynsiveteen selluloosan tuotantoon kelpaavan veden hankkimiseksi. 1970-luvun alussa järven pohja-alueilla vallitsi täydellinen happikato ja vesi vastasi laadultaan ”laimeaa jätevesiallasta” (Haila, Ryynänen & Saraste 1971, 41). Vuonna 1983 paljastui, että tehtaan johto oli jo vuosien ajan väärentänyt vesi- 36 Ympäristö, politiikka ja julkisuus näytteitä pysyäkseen 1970-luvulla määrätyn jätevesiluvan rajoissa (ks. Eilavaara ym. 1986). Lievestuoreen sellutehdas suljettiin vuonna 1985. Tehdasrakennukset räjäytettiin syyskuussa 1995. (Väisänen 2008; Hallanaro, Santala & Vienonen 2017, 167.) Tässä tutkimuksessa tarkasteltava kevään 1971 kiista liittyi Lievestuoreen tehtaan uudelleen käynnistämiseen. Tehdasta pyörittänyt Haarlan selluloosayhtiö lakkautti tehtaan vuonna 1967 talousongelmien vuoksi. Toiminnan loppuminen oli suuri järkytys pitkälti tehtaan ympärille kehittyneellä paikkakunnalla. Tehtaan jatkomahdollisuuksia käsiteltiin ministeritasolla asti mutta paikkakuntalaisten tukianomukset, lähetystöt ja muut mielenilmaukset eivät lopulta tuottaneet tulosta. Tehdas suljettiin juuri kun 1960-luvun puolivälin aallonpohja kansainvälisillä sellumarkkinoilla oli ohitettu. Lisäksi muutama kuukausi tehtaan sulkemisen jälkeen markka devalvoitiin. Lievestuoreella tuotetun valkaistun sulfiittiselluloosan vientihinta nousi sulkemista seuranneiden kolmen vuoden kuluessa 63 prosenttia. Markkinatilanne kiritti talousvaikeuksista kärsinyttä Haarlan perheyhtymää keksimään ratkaisuja vanhanaikaisen mutta toimivan tehtaansa käyntiin saamiseksi. Rahoitusongelmat ratkesivat syksyllä 1970, kun Keski-Suomen piensahanomistajien perustama Sivutuote Oy:n tuli toiseksi osakkaaksi tehtaan pyörittämistä varten perustettuun Keski-Suomen Selluloosa Oy:öön. Tarkoituksena oli käyttää selluloosan raaka-aineena paikallisten sahojen sivutuotteena syntyvää purua, josta suuret selluloosatehtaat maksoivat sahanomistajien mielestä liian alhaista hintaa. (Haila, Ryynänen & Saraste 1971, 104–106; Väisänen 2008.) Kevään 1971 kiistassa oli kyse siitä, oliko sellutehtaan käynnistäminen ja sen jätevesien laskeminen vesistöön pelkkä ilmoitusasia – jos sitäkään – vai olisiko hankkeelle hankittava viranomaisten hyväksyntä ennen toiminnan aloittamista. Lainsäädännön näkökulmasta tilanne oli muodollisesti ottaen selvä, sillä vuoden 1962 vesilaki kielsi vesistöjen pilaamisen ilman erityistä lupaa. Käytännössä tilanne oli kuitenkin se, että lähes kaikki toiminnassa olevat sellutehtaat laskivat jätevetensä puhdistamattomina lähivesistöihin ilman viranomaisvalvontaa. Vesihallituksen perustaminen vuonna 1970 oli selventänyt vesilain toimeenpanoa ja aktivoinut teollisuutta lupa-asioiden hoitamisessa, mutta jätevesiluvan saaminen oli yhä monimutkaisen, pahimmillaan vuosia kestävän vesioikeuskäsittelyn takana. (Hallanaro, Santala & Vienonen 2017, 101–124; Jensen-Eriksen 2007, 300–310; Konttinen 1998; Leino-Kaukiainen 1994.) Hankkeen kannattavuuden tai tarkoituksenmukaisuuden perusteella Lievestuoreen tehtaan käynnistämistä vastustivat julkisuudessa esimerkiksi Puunjalostusteollisuuden keskusliitto ja Suomen pankki. Suurten metsäteollisuusyhtiöiden näkökulmasta Haarlan perheyhtymän ja paikallisten sahanomistajien yhteisyritys oli potentiaali- Kolme ympäristökiistaa 37Ville Kumpu nen hintahäirikkö, joka saattaisi vaikeuttaa sellutehtaiden raaka-aineenaan käyttämän sahapurun hankintaa ja hinnoittelua (Jensen-Eriksen 2007, 306). Tehdas käynnistettiin yhtiön edustajien jo syksyllä 1970 julkisuudessa esittelemien suunnitelmien mukaisesti maaliskuussa 1971. Uuden tehdasyhtiön jättämän jätelupahakemuksen vesioikeuskäsittely ei ollut tässä vaiheessa päässyt vielä alkuunkaan. Yhtiö perusteli luvatonta käynnistämistä sillä, että kyse oli keskeytyksissä olleen toiminnan jatkamisesta, eikä uudesta yrityksestä, jonka pitäisi hankkia lain vaatima jätevesilupa ennen toiminnan aloittamista. Viranomaiset eivät puolestaan voineet toimia ennaltaehkäisevästi, vaan heidän piti odottaa jätevesien laskun alkamista. Luvattoman käynnistämisen jälkeen vastaperustettu ja tiukempaa vesilain valvontalinjaa iskostamaan pyrkinyt Vesihallitus ilmoittikin pyytävänsä virka-apua tehtaan pysäyttämiseksi lääninhallitukselta ja vesioikeudelta. Käynnistämisestä tehtiin myös rikosilmoituksia. Lääninhallitus päätti olla puuttumatta tehtaan toimintaan, koska se ei aiheuttanut välitöntä vaaraa. Itä-Suomen vesioikeus sen sijaan määräsi huhtikuun lopulla tehtaan toiminnan lopetettavaksi sakon uhalla. Keski-Suomen Selluloosa pysäytti tehtaan määräpäivänä, mutta työntekijät valtasivat tehtaan ja ilmoittivat jatkavansa tuotantoa omaehtoisesti. Teatraalinen, vasemmistolaisella vallankumousretoriikalla työläisneuvostoineen pelannut valtaus oli tarkkaan käsikirjoitettu, julkisuushakuinen performanssi (ks. Väisänen 2008, 32–33). Valtaus päättyi vain vuorokauden kuluttua, kun valtaajille luvattiin ministeritason neuvottelut tehtaan jatkosta. Tehdasyhtiö puolestaan lupasi lomautusten sijaan järjestää neuvottelujen ajaksi kunnossapitotöitä tehtaan työntekijöille. Neuvottelujen kuluessa Paperiliitto valmisteli työtaistelun laajentamista koko maahan, ja itse neuvotteluissa harkittiin jopa poikkeuslain säätämistä kiistan ratkaisemiseksi. Lopulta ratkaisu löytyi kuitenkin olemassa olevaa lainsäädäntöä tulkitsemalla. Tehdasyhtiötä neuvottiin jättämään uusi anomus väliaikaisesta jätevesiluvasta, jonka ehdoksi asetettaisiin puhdistuslaitosten rakentaminen vuoden 1972 loppuun mennessä. Uudella kokoonpanolla kokoontunut vesioikeus myönsi luvan pikavauhtia Vesihallituksen vastusteluista huolimatta ja korkein hallinto-oikeus purki aiemman uhkasakkopäätöksen. Tehdas käynnistettiin uudelleen kesäkuussa. (Vesterinen 1986, 110–113.) Lievestuoreen kiistasta uutisoitiin keväällä 1971 laajasti sanomalehdissä, radiossa ja televisiossa. Tämän tutkimuksen aineistoksi kerättiin kaikki tapausta käsittelevät jutut Helsingin Sanomista ja Keskisuomalaisesta ajalta 1.3.–15.6.1971. Tapahtumien aikaan Keskisuomalainen oli Keskustapuolueen äänenkannattaja ja Helsingin 38 Ympäristö, politiikka ja julkisuus Sanomat poliittisesti sitoutumaton. Tutkitun ajanjakson tärkeimpiä tapahtumia olivat tehtaan käynnistäminen (15.3.), Vesihallituksen virka-apupyynnöt Itä-Suomen vesioikeudelle ja Keski-Suomen lääninhallitukselle (17.3.), lääninhallituksen päätös olla puuttumatta asiaan (7.4.), vesioikeuden uhkasakkopäätös (29.4.), tehtaan valtaus (11.5.), vesioikeuden uusi päätös (1.6.) ja tehtaan käynnistyminen (2.6.). Tutkimusaineistoksi kertyi kaikkiaan 185 juttua (taulukko 1). Molemmat lehdet seurasivat Lievestuoreen tapahtumia tarkasti ja kommentoivat niitä myös useissa pääkirjoituksissa. Helsingin Sanomissa aihetta käsiteltiin sekä keskustoimituksen että Jyväskylän aluetoimittajan kirjoittamissa uutisissa. Lehti lähetti lisäksi erikseen toimittajan ja kuvaajan Helsingistä Lievestuoreelle tekemään reportaasia tilanteesta. Keskisuomalaisessa mielipidekirjoituksilla ja muiden lehtien pääkirjoituksia siteeranneella Muut lehdet -palstalla oli tärkeä merkitys valtakunnalliseksi puheenaiheeksi nousseen paikallisen uutisaiheen käsittelyssä. Eniten juttuja julkaistiin molemmissa lehdissä tehtaan käynnistämisten ja tehtaan valtauksen aikaan. Taulukko 1. Lievestuorekiistan tutkimusaineisto Helsingin Sanomat Keskisuomalainen Yhteensä Uutismaiset Uutinen Reportaasi Muu uutismainen 51 47 4 0 92 86 5 1 143 133 9 1 Mielipiteelliset Pääkirjoitus Mielipide Muut lehdet -palsta Toimittajan kolumni tai vastaava Muu mielipiteellinen 7 4 2 1 0 0 35 6 15 12 1 1 42 10 17 13 1 1 Yhteensä 58 127 185 Kuusamo 1994: Kiista vanhoista metsistä Metsiensuojelu nousi uudella tavalla suomalaisen ympäristöpolitiikan keskiöön 1980-luvun loppupuolelta alkaen. Metsäkiistojen sarjan aloitti liikehdintä Inarin Kessin metsien puolesta vuonna 1987, minkä jälkeen merkittäviä kiistoja käytiin esimerkiksi Murhijärvellä (1988), Talaskankaalla ja Soppeenmäessä (1989–1989) sekä Porkkasalossa (1991) (ks. esim. Pekurinen 1997; Roiko-Jokela 2003). Kiistojen myö- Kolme ympäristökiistaa 39Ville Kumpu tä perinteiset suojelukysymykset palasivat ympäristöja metsäkeskustelun ydinaiheeksi: kyse ei ollut nyt saasteista, päästöistä tai edes metsänhoitomenetelmistä, vaan luonnontilaisten tai muuten suojelullisesti arvokkaiksi katsottujen metsien suojelemisesta hakkuilta (Pekurinen 1997, 54). Metsäkiistat olivat ympäristöjärjestöjen aktivistien aiheuttamia ja ne kiteytyivät pitkälti julkisuudessa tapahtuvaan määrittelykamppailuun siitä, oliko kiista-alueissa kyse suojelemisen arvoisista vanhoista metsistä vai tavallisista talousmetsistä. Kiistat saivat alkunsa siten, että aktivistit – yleensä Suomen luonnonsuojeluliiton nuorisojärjestön Luonto-Liiton jäsenet – kyseenalaistivat aluillaan olevat, sinänsä hyväksytyt ja suunnitelmien mukaiset hakkuut valtion metsissä vetoamalla alueiden luonnonarvoihin. Vaatimuksia suojelusta tai vähintäänkin luonnonarvojen kartoittamisesta tehostettiin suoralla toiminnalla hakkuualueilla. Hakkuita hidastettiin kahliutumalla metsäkoneisiin ja kiipeilemällä hakkualueen puihin. Suoralla toiminnalla hankittua julkista huomiota käytettiin viranomaisten ja metsäteollisuuden painostamiseen sekä yleisen mielipiteen kääntämiseen suojeluvaatimusten taakse. (Pekurinen 1997.) Suhteessa aiempiin suomalaisiin ympäristökamppailuihin uudenlainen piirre metsäkiistoissa oli niiden kansainvälisyys. Aktivistit käyttivät suomalaisen paperiteollisuuden mainetta vaatimustensa edistämiseen välittämällä tietoa hakkuista Keski-Eurooppaan, joka oli metsäteollisuudelle tärkeä markkina-alue. He myös isännöivät toimittajia ja kierrättivät heitä kiista-alueilla. Metsäteollisuuden piirissä ainakin osittainen suojeluvaatimuksiin myöntyminen nähtiin monesti viisaampana kuin kansainvälistä mainetta tahraava riiteleminen. (Pekurinen 1997.) Asiaa pääasiassa metsätalouden näkökulmasta tarkastelevat metsäammattilaiset eivät sen sijaan olleet tottuneet asiantuntemuksensa julkiseen kyseenalaistamiseen tai ylipäänsä hakkuiden perustelemiseen muusta kuin taloudellisesta näkökulmasta (Jokinen 2001, 173). Aktivistien oli helppo vedota kiistakohteiden ainutlaatuisuuteen, koska suomalaisten metsien luonnonarvoista oli vain vähän tietoa. Myös metsiensuojelun tavoitteet ja kriteerit olivat epäselviä. Tyypillisesti kiistoissa kävi niin, että metsäammattialaiset eivät kokeneet saavansa omaa ”faktapohjaista” näkökulmaansa esiin ”aktivistimarttyyrien” hallitsemassa julkisuudessa (Pekurinen 1997, 76). Valtaosa metsäkiistoista päättyi aktivistien eduksi. Useita kiistakohteita suojeltiin, valtion metsien luonnonarvoja ryhdyttiin kartoittamaan ja metsälainsäädäntöä uudistettiin. Tässä tutkimuksessa tarkasteltava Kuusamon metsäkiista syksyllä 1994 ja talvella 1995 sijoittui kiivaimman metsäkeskustelun loppuvaiheisiin. Se poikkesi aiemmista kiistoista siten, että kyse oli yksityisomistuksessa olleeseen metsään liittyvästä 40 Ympäristö, politiikka ja julkisuus suojelukiistasta. Kiistan taustalla oli huoli Pohjois-Suomen yksityismaiden jäämisestä kokonaan huomiotta 1990-luvun alun kiistojen seurauksena alkaneissa valtion metsien luonnonarvojen kartoituksissa. Huoli oli erityisen kohdallinen juuri Kuusamossa, jossa metsät olivat muista Pohjois-Suomen kunnista poiketen suurelta osin yksityisomistuksessa. Kuusamon yhteismetsä oli tällä alueella suuri toimija, sillä se omisti tapahtuma-aikaan noin kolmanneksen Kuusamon metsäalasta.4 Kuusamon kiista oli suoraa seurausta aiemmista kamppailuista siinä mielessä, että niiden seurauksena aloitettuja valtion metsien luonnonarvojen kartoituksia tekemään palkatut Luonto-Liiton asiantuntija-aktivistit ”löysivät” Kuusamon yhteismetsän omistuksessa olleet kiista-alueet kartoitustyönsä yhteydessä. (Pekurinen 1997, 87–97.)5 Kuusamon kiista alkoi syksyllä 1994 yhteismetsän ryhtyessä valmistelemaan hakkuita aktivistien arvokkaiksi katsomilla Romevaaran ja Närängänvaaran alueilla. Metsät sijaitsivat aivan Suomen itärajalla, noin sadan kilometrin päässä Kuusamosta. Suoraan toimintaan hakkuiden estämiseksi ryhtyneet aktivistit, joiden määrä vaihteli muutaman ihmisen ydinryhmästä useisiin kymmeniin, asuivat vuokraamassaan koulurakennuksessa ja tekivät sieltä käsin retkiä kiista-alueille. Aktivistit vaativat hakkuiden lopettamista ja luonnonarvojen kartoittamista kaikkiaan noin 23 000 hehtaarin alueella. Edistääkseen tavoitteidensa toteutumista aktivistit painostivat yhteismetsää lopettamaan hakkuut ja puunostajia lopettamaan ostamisen, hidastivat hakkuita suoralla toiminnalla, tekivät yhteismetsän toimista ilmoituksia viranomaisille ja tiedottivat tapahtumista julkisuuteen. Viranomaiset – lähinnä ympäristöministeriö ja Oulun lääninhallitus – perustivat työryhmiä, tekivät sovintoesityksiä ja määräsivät alueita luonnonsuojelulain mukaiseen toimenpidekieltoon. Yhteismetsä suhtautui neuvotteluihin vastentahtoisesti, kieltäytyi lykkäämästä hakkuita tai siirtämästä niitä vähemmän kiistanalaisille alueille sekä aloitti ja lopetti hakkuita eri puolilla kiista-alueita. Kiihkeimmillään kiista oli 4 Yhteismetsällä tarkoitetaan osakaskiinteistöjen yhteisomistuksessa olevia metsiä, joista säädetään yhteismetsälaissa. Suomessa oli Kuusamon metsäkiistan aikaan noin 140 yhteismetsää. Sotien jälkeen suoritetun isojaon yhteydessä perustettu Kuusamon yhteismetsä oli reilulla 5800 osakkaalla ja yli 90 000 hehtaarin maaomistuksilla yhteismetsistä selvästi suurin. Keskimääräisen osakkaan yhteismetsätulot olivat 6000–7000 markkaa vuodessa. Suurimman yksittäisen omistajan, Kuusamon kunnan, yhteismetsätulot olivat 176 500 markkaa vuonna 1994. Valtio sai toisena suurosakkaana saman verran tuloja. Kolmanneksi suurimmalla osakkaalla Kuusamon seurakunnalla tulot olivat noin 100 000 markkaa. Pienosakkaiden metsätulot jäivät muutaman tuhanteen markkaan vuodessa. Aikaisemmin hyvinkin merkittävää roolia yhteismetsän osakaskunnassa näytelleet metsäyhtiöt olivat jo kiistan aikoihin pääosin luopuneet omistuksistaan. (Heikkinen 2007; Kaleva 23.2.1995: ”Suojelusotaa käyvä yhteismetsä on suurvaikuttaja Kuusamon kulisseissa”.) 5 Metsäaktivistien toimintaa Kuusamossa on kuvailtu esimerkiksi Ylioppilaslehden (5/1995) reportaasissa ”Aarniometsän puolustajat”. Kiistan luonnonsuojelullista taustaa on puolestaan valotettu esimerkiksi Suomen Luonto -lehden (11/1994) artikkelissa ”Tarvitaan laki metsäluonnon suojaksi”. 47Ville Kumpu 4 Ympäristökiistojen diskursiivinen rakentuminen Kulttuuristen jäsennysten merkitystä median ja politiikan kytkentäpintana tarkastellaan tässä tutkimuksessa erittelemällä ympäristökiistojen sisällöllisiä elementtejä ja diskursseja. Diskurssianalyysi on ollut keskeinen menetelmä ympäristökysymyksen sisällöllisen jäsentymisen tutkimuksessa (ks. esim. Peeples 2015; Valkonen 2003; Hajer 1997; Dryzek 1997). Samaan tarkoitukseen on usein sovellettu myös kehysanalyysiä (esim. Nisbet & Newman 205; Väliverronen 1996). Läheisesti tähän tutkimusperinteeseen kytkeytyvät myös menetelmiltään kirjavammat ympäristön ja luonnon merkityksiä kartoittavat tutkimukset (esim. Macnaghten & Urry 1998; Dobson 1990). Tässä tutkimuksessa ympäristökiistojen sisällöllisten elementtien ja diskurssien eritteleminen on ensimmäinen osatutkimus, jonka tuloksia hyödynnetään seuraavissa luvuissa tarkasteltaessa institutionaalisia käytäntöjä ja järkeilyn tyyliä median ja politiikan kytkentäpintoina (kuvio 2). Diskurssintutkimuksen näkökulmasta ympäristökiistoja käsittelevät sanomalehtitekstit dokumentoivat kulttuurisia jäsennyksiä, joiden puitteissa ympäristölle annettiin tapahtumien aikaan merkityksiä. Sanomalehtiteksti ovat syntyneet määrättyjen käytäntöjen (esimerkiksi uutiskriteerit) seurauksena ja niillä saatetaan avoimesti tai peitellymmin pyrkiä johonkin tarkoitukseen (esimerkiksi pääkirjoitusten mielipiteenilmaisu ja argumentaatio). Hyvin laajalle joukolle tarkoitettuina esityksinä ne kertovat kuitenkin väistämättä samalla yleisimmistä tavoista ymmärtää, mistä ympäristökiistoissa on kyse. (Valkonen 2003, 40–45.) Diskurssin käsitettä käytetään tutkimuksessa kolmella abstraktiotasolla. Konkreettisimmassa merkityksessä eritellään kiistojen diskursiivista asetelmaa. Tällä tasolla analyysin tarkoituksena on kuvailla tiiviisti sitä diskursiivista maastoa, jos- 48 Ympäristö, politiikka ja julkisuus sa sekä journalismi että julkisuudessa esiintyneet toimijat operoivat. Diskursiivisen asetelman erittelyssä tunnistettiin kiistojen keskeiset sisällölliset elementit ja niitä määrittelevät puhetavat. Sisällölliset elementit olivat merkitykseltään vaihtelevia ja niihin liittyvä puhe saattoi olla yksituumaista (yksi puhetapa) tai moniäänistä (useita puhetapoja). Astetta abstraktimmalla tasolla diskurssin käsitettä käytettiin eriteltäessä kiistojen diskursiivista jäsentymistä eli sitä, miten elementit ja puhetavat kytkeytyivät toisiinsa diskursseiksi eli puheavaruuksiksi. Elementtien, puhetapojen ja diskurssien näkökulmasta ympäristölle annetut merkitykset ovat yksi, jonkinlaisen painoarvon saava sisällöllinen osa kiistojen kokonaisuudessa. Tutkimuksen abstrakteimmalla tasolla kiistoja tarkasteltiin ympäristödiskurssin yhteiskunnallisen merkityksen ilmentyminä. Tästä näkökulmasta kiistojen kokonaisuus ilmensi ympäristöä moniaineksisena määrittelykamppailun kohteena ja diskursiivisena muodostumana. Ympäristödiskurssin ja sen yhteiskunnallisen merkityksen muutos kytketään tässä tutkimuksessa kysymykseen politiikan medioitumisesta. Ympäristödiskurssin kehitystä voi tulkita edelleen myös esimerkiksi suhteessa koko suomalaista yhteiskuntaa määritteleviin kulttuurisiin järjestyksiin ja niiden muutokseen (esim. Alasuutari 1996). Etenen tässä luvussa siten, että tarkastelen ensin vuorollaan kunkin ympäristökiistan diskursiivista asetelmaa ja jäsentymistä. Erittelen kiistojen sisältöä hyvin tiiviisti, koska tutkimuksen kokonaisuudessa kiistojen diskursiivinen rakentuminen on vasta ensimmäinen kaikkiaan kolmesta julkisuutta jäsentävästä ulottuvuudesta. Keskityn analyysissä kiistojen kulun kannalta tärkeimpien elementtien ja puhetapojen sekä niitä jäsentävien diskurssien tunnistamiseen. Tämän luvun lopuksi erittelen kiistojen yhtäläisyyksiä ja eroja ympäristödiskurssin yhteiskunnallisen merkityksen näkökulmasta. Ympäristökiistojen uutisointi Kuvio 2. Kulttuuriset jäsennykset ympäristökiistojen uutisoinnin ulottuvuutena Kulttuuriset jäsennykset Sisällölliset elementit, puhetavat ja diskurssit Käytännöt Järkeily Ympäristökiistojen diskursiivinen rakentuminen 49Ville Kumpu Lievestuore 1971: Särki vai järki? Lievestuoreen sellutehtaan luvaton käynnistäminen synnytti kaksi erilaista puheavaruutta: maalaisjärkisen diskurssin ja lainopillisen diskurssin. Maalaisjärkinen diskurssi kiteytyi Helsingin Sanomien pilapiirroksessa, jossa rannalla vyötään kiristävä työmies toteaa järvestä kurkistavalle särjelle: ”Saas nähdä kumpi meistä jää henkiin…” (hs 9.5.1971). Maalaisjärjen näkökulmasta vasta käyntiin saadun tehtaan sulkeminen vesilain rikkomisen vuoksi oli järjetöntä särjensuojelua, joka uhkasi viedä lievestuorelaisilta leivän. Kutsuessaan ihmisiä kansalaiskokoukseen tehtaan työntekijät vetosivat maalaisjärkeen todetessaan jättävänsä ”jokaisen harkittavaksi sen, miltä tuntuu, kun ihmiseltä otetaan jokapäiväinen leipä ja annetaan särki tilalle” (hs 7.5.1971: ”Kansankokous Lievestuoreella”). Maalaisjärkisen diskurssin elementtejä olivat kysymys lievestuorelaisten toimeentulosta ilman tehdasta, epäilys vesiviranomaisten epäoikeudenmukaisuudesta, tehdashankkeen laillisuuden puolustaminen ja järven pilaantumisen suhteellistaminen. Kysymys lievestuorelaisten toimeentulosta kytkeytyi tehtaan aiemman sulkemisen aiheuttamiin ongelmiin ja uuden alun herättämiin toiveisiin, maaseutua tyhjentävään muuttoliikkeeseen sekä työnteon merkitystä korostavaan retoriikkaan. Tuloksena oli puhetapa, jossa leipä oli asetettava etusijalle, ihmisillä oli oikeus työhön ja Lievestuoreen luisuminen osaksi ”loma-Suomea” tuli estää. Hyvä esimerkki tästä puhetavasta olivat Laukaan kunnanjohtajan lausunnot. Saasteesta voivat puhua vain ne, joilla ei ole kyse työstä ja leivästä. Ne eivät siitä puhu, jotka elävät Lievestuoreen kuviossa. Muistammehan kaikki, millainen äläkkä syntyi tehtaan lopettaessa toimintansa vajaat neljä vuotta sitten […] Lievestuoreen kohdalla ei voi tulla kuin yhteen johtopäätökseen. Leipä on tärkein. Muussa tapauksessa voidaan tämäkin kulmaus muuttaa loma-Suomeksi ja antaa asukkaiden siirtyä Ruotsiin. (ksml 16.3.1971: ”Koekäyttö alkoi Lievestuoreella. Jätelipeää vesistöön?”.) Työn ja toimeentulon laaja-alaista puhuttelevuutta ilmentää hyvin myös se, että Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Olli Ojala asettui tehtaan jatkamisen kannalle vetoamalla ihmisen oikeuteen tehdä työtä omalla paikkakunnallaan. Prosessin yhteiskunnallista taustaa ei ole havaittu. Työn tekijöiden etu on otettava huomioon luonnonsuojeluväen keskuudessa. Muuten on olemassa vaara, että taistelu luonnon ja ympäristön puolesta menettää työväestön tuen, sanoo [Luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Olli] Ojala. 50 Ympäristö, politiikka ja julkisuus Hyvään ympäristöön kuuluu Ojalan mielestä se, että ihmisellä on työtä omalla asuinpaikkakunnallaan – Ellei järjestelmä pysty takaamaan tätä se voi jättää konkurssianomuksensa. (ksml 11.5.1971: ”Luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja ei hyväksy Lievestuoreen ’kaatamista’”.) Epäilys vesiviranomaisten epäoikeudenmukaisuudesta liittyi siihen, että useat muut sellutehtaat toimivat ilman jätevesilupaa tai Lievestuoreen tehtaalta vaadittuja puhdistuslaitteita. Epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen ohella tilanne herätti kysymyksen siitä, toimivatko viranomaiset tarkoituksella suurempien selluyritysten – suurpääoman – asialla pienempää, muiden vieroksumaa Lievestuoreen tehdasta ja sen omistanutta Haarlan perheyritystä kampittaessaan. Maalaisjärkisessä diskurssissa epäilykset viranomaisten epäoikeudenmukaisuudesta tai tarkoituksellisesta suuryhtiöiden etujen ajamisesta kytkeytyivät läheisesti toimeentulopuheen epäilyksiin siitä, että tapaus oli osa helsinkiläislähtöistä maaseudun ”autioittamissuunnitelmaa”, kuten tehdasyhtiön hallituksen jäsen asian ilmaisi (hs 30.4.1971: ”Vesioikeus kielsi jätevesien laskun”). Tämä vesioikeuden päätös on hävyttömyyden huippu. Ei tämä tehdas ole ainoa, emmekä me ole ainoita, jotka likaavat. Laki pitäisi olla kaikille samanlainen. Ei tässä työttömien leivälläkään vettä puhdisteta, ja jos helsinkiläisten vettä liataan, lähettäkööt tänne rahaa puhdistuslaitokseen. Sitä paitsi mehän täällä ensin likaan kuolemme, sanoivat Virtaset. – Parasta olisi, että valtio maksaisi puhdistuksen, joutuuhan se maksamaan korvauksia kuitenkin isännille ja mökkiläisille. (ksml 1.5.1971: ”’Ei työttömien leivällä vettä puhdisteta’. Katkeruutta ja epätietoisuutta Lievestuoreella”.) Kysymys lievestuorelaisten toimeentulosta ja epäilykset vesiviranomaisten epäoikeudenmukaisuudesta olivat lievestuorelaisten ja tehdasyhtiön edustajien puheessa ilmenneelle maalaisjärkiselle diskurssille ominaisia elementtejä, joista ei varsinaisesti käyty kiistaa. Vesiviranomaiset eivät ottaneet niihin julkisesti kantaa ja asiaa kommentoineet poliitikotkin katsoivat viisaammaksi korostaa toimeentulon ja työllisyyden merkitystä kiistan ratkaisemisessa. Tehdashankkeen laillisuus ja järven pilaantuminen olivat sen sijaan kiistanalaisia elementtejä, jotka saivat erilaisen tulkinnan paikkakuntalaisten maalaisjärkisessä ja vesiviranomaisten lainopillisessa diskurssissa. Vesihallituksen lainopillisessa argumentaatiossa tehtaan käynnistäminen ilman jätevesilupaa oli laitonta, koska kyse oli uudesta yrityksestä, jonka oli noudatettava Ympäristökiistojen diskursiivinen rakentuminen 51Ville Kumpu vuoden 1962 vesilain vaatimusta jätevesiluvan hankkimisesta ennen toiminnan aloittamista. Vesihallituksen edustajien lainopillinen puhe korosti asioiden hoitamisen oikeata järjestystä ja muodollisia suhteita. ”Olemme jo monta kertaa ilmoittaneet, että pyydämme asiassa virka-apua.” [Vesihallituksen hallintoneuvos Hannu] Ettala kertoi, että insinööri Rantala käy tiistaiaamuna tehtaalla ja antaa sitten raporttinsa vesihallitukselle. ”Saahan selluloosatehdas käydä, jos jätevettä ei tule vesistöön. Pitkän päälle tehtaan käyminen näin ei sentään liene mahdollista”, naurahti Ettala. Ettala ei vielä maanantaina halunnut sanoa, missä muodossa ja minne vesihallituksen raportti lähetetään. ”Joka tapauksessa virka-apua pyydetään välittömästi. Mitä toimenpiteisiin tulee, niin se on niitten murhe, jotka virka-apua antavat”. (hs 16.3.1971: ”Vesihallitus odottelee ensimmäisiä jätevesiä”.) Tehdasyhtiön mielestä kyse oli tehdasta pyörittämään perustetusta uudesta yhtiöstä huolimatta vanhasta tehtaasta ja keskeytyksissä olleen toiminnan jatkamisesta, joka oli sallittua jäteluvan vesioikeuskäsittelyn ollessa kesken. Tehdasyhtiön edustajien puheessa lainopilliset yksityiskohdat kytkeytyivät maalaisjärkisen diskurssin epäoikeudenmukaisuuspuhetta muistuttavaan vaatimukseen tasavertaisuudesta lain edessä. Verrattuna epäoikeudenmukaisuuspuheen moraaliseen närkästykseen tehdasyhtiön tasavertaisuuteen liittyvää puhe oli kuitenkin sävyltään hillitympää. Kaiken kaikkiaan lain asema oli Lievestuoreen kiistassa siinä mielessä vahva, että vesi lain noudattamista ei suoraan kyseenalaistettu. Maalaisjärkisessä diskurssissa keskeistä oli lakien kyseenalaistamisen sijaan eronteko vesiviranomaisten saivartelun ja tavanomaisen lakien kunnioittamisen välillä. ”Sellainen mahdollisuus on tietysti olemassa, että vesihallituksen virka-avun pyyntö johtaa tehtaan sulkemiseen ja ovien sinetöimiseen”, arveli Haarla. ”Me luotamme kuitenkin siihen, että meitä kohdellaan vesilain edessä samalla tavalla kuin muitakin vastaavia laitoksia Suomessa. Vesien saastumiskysymyksestä on tehty turhan suuri juttu. Olemme juridisesti ottaen samassa tilanteessa kuin monet muut tämän alan tehtaat Suomessa. Ei kaikilla ole lupa-asia kunnossa enempää kuin puhdistuslaitoskaan”. ”Jos tehtaamme suljetaan, emme pysty rakentamaan seisonnan aikana puhdistuslaitosta sen kummemmin kuin muutkaan tehtaat ovat siihen pystyneet ollessaan tuottamattomina.” (hs 16.3.1971: Vesihallitus odottelee ensimmäisiä jätevesiä”.) 52 Ympäristö, politiikka ja julkisuus Lievestuoreenjärven ja sen alapuolisten vesistöjen mahdollisella pilaantumisella tehtaan käynnistämisen seurauksena oli kiistassa kahtalainen merkitys. Lainopillisessa diskurssissa jätevesistä puhuttiin ympäristövaikutusten sijaan tehdashankkeen laillisuuden näkökulmasta. Vesihallituksen edustajat perustelivat puuttumistaan tehtaan käynnistämiseen pääasiassa sen laittomuudella ja viittasivat vain harvoin huoleen ympäristön pilaantumisesta. Mielenkiintoinen poikkeus viranomaisten laillisuuslinjasta oli kenttätason valvontatyöstä vastannut paikallinen vesiensuojeluinsinööri, joka vetosi julkisuudessa esiintyessään nimenomaan järven ja alapuolisten vesistöjen nopeaan saastumiseen tehtaan jätevesien vuoksi. Tehdasyhtiön edustajat esittivät kiistan kuluessa omia laskelmiaan, joiden mukaan haitat ennen puhdistuslaitoksen rakentamista lasketuista jätevesistä olisivat vähäisiä. Lievestuoreen kiistassa ”veden saastumisesta” oli tehtaan edustajien mukaan tehty ”turhan suuri kysymys” (ksml 16.3.1971: ”Koekäyttö alkoi Lievestuoreella”). Lievestuoreenjärven tilavuus on 422 milj. kuutiometriä. Haarlan ilmoituksen mukaan siihen laskettava jäteliemimäärä on 1000 kuutiometriä vuorokaudessa eli 365 000 kuutiometriä vuodessa, mikä merkitsee 0,08 prosenttia järven koko vesimäärästä. ”Koska väliaikainen tila tulee kestämään vain vajaat kolme vuotta, pystyy järvi ottamaan vastaan lian niin, ettei siitä ole mainittavaa haittaa”, sanoi Haarla. (hs 9.3.1971: ”Lievestuoreen jätevesille yksimielinen tuomio”.) Vesihuoltoinsinööri Martti Ranta Keski-Suomen vesipiiristä kertoo, että jätelipeää tulee tehtaan viemäreistä vielä sysäyksittäin johtuen koekäytöstä. ”Jos tehdas lähtee täyteen käyntiin, niin järvi saastuu muutamassa kuukaudessa. Järven tila on nyt lähellä luonnontilaa. Koska järvi aiemmin oli täysin saastunut, ei se ole puskuroitunut vastaanottamaan jätevettä niin hyvin kuin täysin luonnontilassa oleva järvi. Eliöstö ei pysty hajoittamaan jätettä nopeasti”. (hs 28.4.1971: ”Saastuttamalla Päijänne saadaan työtä sadoille”.) Maalaisjärkisessä diskurssissa jätevesien vaikutuksia suhteellistettiin vetoamalla siihen, että tehtaan käydessä paikkakuntalaiset tulivat hyvin toimeen saastuneenkin järven kanssa. Julkisuudessa puhuneiden paikkakuntalaisten mielestä kirkasta vettä saattoi ”hakea vähän kauempaakin” ja tehtaan käydessä ahvenet kasvoivat ”pikkuporsaitten kokoisiksi”, vaikkei siikaa, kuhaa ja muikkua enää saatukaan (hs 28.3.1971: ”Saastuttamalla Päijänne saadaan työtä sadoille”). Samassa jutussa tehtaan teknillinen johtaja lupasi juoda litran järven vettä päivässä, vaikkei järvestä saatua kesäka- Ympäristökiistojen diskursiivinen rakentuminen 53Ville Kumpu laa sen (toimittajan määritelmän mukaan) ”liian pikantin” maun takia söisikään. Järven virkistyskäytöstä puhuttiin uutisoinnissa harvakseltaan ja lähinnä kalastuksen näkökulmasta. Esimerkiksi uintimahdollisuuksiin viitattiin aineistossa vain kerran. Maalaisjärkisessä diskurssissa suhtautumista jätevesiin leimasi myös epäluulo helsinkiläisten projektiksi miellettyyn ympäristönsuojeluun – kuten esimerkiksi edellä mainituissa Laukaan kunnanjohtajan kommenteissa. Ympäristöherätys ilmenikin Lievestuoreen kiistajulkisuudessa vahvimmin juuri epäilyksenä, että tehdashanketta vastustetaan ympäristönsuojelun nimissä ideologisista syistä, ilman järkiperusteita. Sellaista ympäristöherätykseen suoraan viittaavaa retoriikka, jota esimerkiksi presidentti Kekkonen oli hyödyntänyt vuosien 1970 ja 1971 uudenvuodenpuheissaan, käyttivät Lievestuoreen kiistan kuluessa lähinnä paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen edustajat kannanotoissaan. Näissäkin tapauksissa ympäristökysymyksen yhteiskunnallisuus sai pikemminkin hallinnollisen kuin poliittisen tulkinnan. Eräät kansanedustajat ovat esittäneet, ettei yhden tehtaan lopettamisella maan jätevesikysymystä ratkaista, mutta kuitenkin voitaisiin tämän tehtaan lopettamisella ja muiden työnantajana huomattavasti merkittävämpien tehtaiden jätevesihuollon tehostamisella suurelta osin ratkaista Keski-Suomen tärkeimmän vesistöalueen jätevesikysymys. On varmaa, ettei yhteiskunnalla ole varaa Päijänteen vesistöalueen kuntoonsaattamiseen sen pilaannuttua, mutta yhteiskunnalla on varmasti varaa 170 ammattimiehen työhönsijoittamiseen. (ksml 13.5.1971: ”Kysymys ei ole särjestä vaan järjestä”, Keski-Suomen luonnonsuojeluyhdistyksen mielipidekirjoitus.) Vaikka tehdasyhtiön tarkoitusperiä ja tehdashankkeen kannattavuutta epäiltiin yleisesti julkisuudessa, sellaista ympäristöpuhetta, jossa olisi esimerkiksi vaadittu tehtaan johtoa tilille vuosikymmeniä jatkuneesta järven pilaamisesta, ei kiistan kuluessa esiintynyt. Kuusamo 1994: Tavallista talousmetsää vai korvaamatonta ikimetsää? Kuusamon metsäkiista synnytti kaksi puheavaruutta, joissa kiistan kohteena olevat metsät ja metsien suojelua vaatineiden aktivistien toiminta saivat päinvastaiset merkitykset. Luonnonsuojeludiskurssissa kiistametsiä pidettiin ainutlaatuisina ikimetsinä, jotka oli suojeltava riippumatta niiden omistajasta. Suojelemista perusteltaessa 54 Ympäristö, politiikka ja julkisuus kiistametsiin viitatiin esimerkiksi vanhana metsänä, aarniometsänä, koskemattomana metsänä, erämaana ja pienoiserämaana. Tästä näkökulmasta metsien säilyttäminen oli joko arvo itsessään tai kytkeytyi metsien tarjoamiin kokemuksiin ja esteettiseen nautintoon. Luonnonsuojeludiskurssin metsäpuhe perustui pitkälti mielikuville ja metsien romantisoinnille: ikimetsät määrittyivät suhteessa puhujien ja kuulijoiden omiin luontokokemuksiin, metsämuistoihin ja käsityksiin koskemattomasta luonnosta. Yksityiskohtaisempia perusteluja kiistametsien luonnonsuojelullisista arvoista esitettiin kiistan kuluessa vain harvoin, mikä johtui ainakin osittain tiedon puutteesta. Luonnonsuojeludiskurssin puitteissa käytiin tosin Helsingin Sanomien yleisönosastolla jonkin verran yleisempää keskustelua siitä, minkälaista metsää voidaan pitää arvokkaana. Kuusamon kiistassa metsäkokemukset tukivat aktivistien vaatimusta hakkuiden keskeyttämisestä alueen luonnonarvojen kartoittamisen ajaksi. ”Sieltä ei voi rajata mitään suuria hakkuualueita. Joutenlehto ja sen itäpuolinen koskematon erämaa on Näränkävaara-Virmajoen seudun upeimpia alueita. Joutenlehdon itäpuolelle ei ole rakennettu metriäkään metsäautotietä”, ympäristönsuojelupäällikkö Eero Kaakinen Oulun lääninhallituksesta sanoo. (hs 7.2.1995: ”Kuusamon metsäkiistaa ei ratkaista pikainventoinnilla”.) ”Kaukana, kaukana Kuusamon korvessa mahtavan Näränkävaaran kupeessa on tumma erämaalampi. Sen rannoilla asuu kelohaltioiden suku.” Näin aloitan monet iltasadut lapsenlapsilleni. Ja mikä hienointa, tähän saakka tuo kehystarina on ollut totta. Olen voinut luvata viedä lapset kavereineen tuonne oikeaan erämaahan, jossa on valtavia naavapuita, keloja, karhunraapimia petäjiä, uskomattoman salamyhkäisiä luonnon ja ajan muovaamia loukkoja, piiloja ja seikkailupaikkoja. (hs 3.2.1995: ”Säästetään erämaita lapsenlapsille”, yksityishenkilön mielipidekirjoitus.) Metsätalousdiskurssissa kiistametsiä määriteltiin hyvinkin yksityiskohtaisesti niiden taloudellisen arvon ja muiden mitattavien ominaisuuksien näkökulmasta. Tästä näkökulmasta kyse oli Kuusamon yhteismetsän omistamasta talousmetsästä, jota se hakkasi laillisten hakkuusuunnitelmiensa mukaisesti. Metsätalousdiskurssi nojasi vahvasti metsäammattilaisten sanastoon sekä markkojen, kuutioiden ja hehtaarien kaltaisiin täsmällisiin mittayksiköihin, mikä teki siitä täysin yhteismitatonta luonnonsuojeludiskurssin ikimetsäpuheen kanssa. Käytettyjä käsitteitä olivat esimerkiksi hakkuukypsä metsä, hakkuutulo, vajaatuottoinen metsä, puunkierto ja uudistus- Ympäristökiistojen diskursiivinen rakentuminen 55Ville Kumpu suunnitelma. Luonnonsuojeludiskurssin korostamiin kiistametsien esteettisiin ja kokemuksellisiin arvoihin ei metsätalous diskurssissa otettu kantaa. Kuusamon yhteismetsän toiminnanjohtaja Martti Rautiaisen mukaan kunnan eteläosan metsissä olisi riittänyt normaalilla tavalla hakattavaa 30 vuodeksi. Muualta vapautuneet metsä talousalueet yhdistettynä puuta olisi voitu korjata kiistakohteissa ilman suojeluvaateita noin 50 vuotta. Vanhoista metsistä nousseen äläkän paikallisia vaikutuksia kuvaa hyvin muun muassa se, että koko rauhoitetulta alueelta löytyy sahapuuta lähes miljoona kuutiota, jonka osuus koko metsästä on 40 prosenttia. Suurehkolle sahalle siitä riittäisi raaka-ainetta 6–8 vuodeksi. Hakattavaksi kelpaavaa ainespuuta on lopulta 2,3 miljoonaa kuutiota. ”Me ei olla yhteismetsässä hakattu 30 vuotena tällaista puumäärää”, Rautiainen muistuttaa. (Kaleva 11.11.1994: ”Kuusamon yhteismetsä pelkää suojelun syövän leivän kokonaan”.) Hän [Koillis-Suomen metsälautakunnan johtaja Tommi Lohi] ei yhdy väitteisiin ylihakkuista. Suunnitelman mukaan yhteismetsä korjaa puuta keskimäärin 100 000 kiintokuutiota vuodessa. Kymmenen vuoden yhteinen hakkuumäärä oli varsin tarkasti suunnitelman mukainen. ”Metsänviljely on onnistunut hyvin, yhteismetsällä on runsaasti elinvoimaisia taimikoita. Vanhojen, uudistuskypsien metsien osuus on edelleen korkea, 51 prosenttia. Niitä joudutaan hakkaamaan myös tulevina vuosina, sillä nuoret metsät ehtivät laajemmin korjuukokoon vasta 10–15 vuoden kuluttua.” (Kaleva 19.12.1994: ”Valvonta viranomaisen käsitys: Kuusamon yhteismetsässä toteutuu kestävä kehitys”.) Erimielisyys kiistametsistä kytkeytyi eriäviin käsityksiin metsien suojelua vaatineiden aktivistien toiminnasta. Kalevan kiistauutisoinnissa osa haastatelluista metsätalouden toimijoista ja yleisönosastolle kirjoittaneista yksityishenkilöistä suhtautui aktivistien toimintaan hyvinkin vihamielisesti. Aktivisteja nimiteltiin aineistossa esimerkiksi ”porkkananpurijoiksi”, ”luontoterroristeiksi” ja ”vastuuttomiksi nuoriksi”. Suojeluvaatimuksia suhteellistettiin esimerkiksi vetoamalla itärajan toiselta puolelta löytyviin koskemattomiin metsiin tai siellä ratkaisuaan odottaviin ”todellisiin” ympäristöongelmiin ja -uhkiin, joista kännykät taskuissa isiensä autoilla saapuneet, päivääkään toimeentulonsa eteen töitä tehneet kaupunkilaisnuoret eivät ymmärrä mitään (Kaleva 15.11.1994: ”Ikivihreät ’voittivat taistelun’, nimimerkillä julkaistu mielipidekirjoitus). Samaan sävyyn ”suojelun ja pätemisen tarve” kehotettiin suun- 56 Ympäristö, politiikka ja julkisuus tamaan esimerkiksi sademetsiin, jotka ovat ”maapallon todelliset keuhkot” (Kaleva 19.11.1994: ”Onko omistaja isäntä metsässään”, yksityishenkilön mielipidekirjoitus). Vihamielisyys aktivisteja kohtaan yhdistyi usein myös kiistaa selvitelleisiin ympäristöviranomaisiin, joiden nähtiin olevan samalla asialla suojelijoiden kanssa. Sekaannusta aiheutti osaltaan se, että osa aktivisteista oli työskennellyt ministeriöiden palveluksessa valtion metsien luonnonarvojen kartoittajina. [Kuusamon metsänhoitoyhdistyksen puheenjohtaja Unto] Kotipalo syytti kovin sanoin suojelijoita, jotka metsänomistajien suussa on ristitty jo ”luontoterroristeiksi”. ”Luontoterroristit ajattelevat asioita yksisilmäisesti. Ei halutakaan miettiä, mihin kaikki johtaisi, jos heidän oppejaan noudatettaisiin” Kotipalo moitti. […] Viime viikkoina luontoaktivistien häiritsemäksi joutuneet kuusamolaiset ihmettelevät myös uuden ajan tuomia otteita. ”Ihmettelen, ettei yhteiskuntarauhaa järkyttävää toimintaa saada loppumaan. Onko metsänomistajienkin lähdettävä suoraan toimintaan”, Kotipalo sanoi. (Kaleva 26.11.1994: ”Ylimitoitetut suojeluvaateet kauhistuttavat metsänomistajia”.) Ikimetsäpuheen rinnalla luonnonsuojeludiskurssin toinen elementti olikin aktivistien toiminnan puolustaminen. Metsätalousdiskurssissa heidät nähtiin pahimmillaan ammattilaisaktivistien johtamina terroristeina. Aktivistien ja heitä tukeneiden tahojen puheessa sen sijaan korostettiin usein, että kyse oli aivan tavallisista nuorista. Aktivistit puhuivat julkisuudessa varsin avoimesti tavoitteistaan. Heidän näkökulmastaan metsien suojelun varmistaminen oli hoidettava julkisuuden vipuvoimalla ja hakkuita häiritsemällä, koska viranomaiset eivät olleet tehtäviensä tasalla ja uhan alla oli korvaamattoman arvokkaita metsiä. Joissakin tapauksissa puhe oli melko itseriittoistakin. Aktivistit saattoivat todeta haastattelussa soittelevansa ensin viranomaiset läpi ja pysäyttävänsä hakkuut sitten itse, jos viranomaiset kieltäytyvät ryhtymästä suojelutoimiin (Kaleva 2.11.1994: ”Kuusamon suojelukiista vaarassa kärjistyä”). Tapio Mainion kirjoituksessa (hs 1.2.) kerrottiin Kuusamon metsäaktivisteista. Kuten jutusta kävi ilmi, joukko koostuu aivan tavallisista nuorista, joita yhdistää lähinnä rakkaus luontoon. Tätä joukkoa vastaan ovat kuitenkin kuusamolaiset kuumakallet varustautuneet karahkoin ja muine suhteettoman raskain välinein. Metsäkoneiden käyttäjät eivät ole piitanneet varoetäisyyksistä nuoren metsäaktivistin asettuessa tien tukkeeksi. Saamieni tietojen mukaan aktivisteja on myös tarkoitus karkottaa heittämällä heidän päälleen vettä – pakkasta on Kuusamossa ollut jopa 30 Ympäristökiistojen diskursiivinen rakentuminen 63Ville Kumpu Myös Kuusamon metsäkiistassa huoli ympäristön pilaantumisesta aiheutti kiistan. Toisin kuin Lievestuoreen tapauksessa, huolta perustelevalla ympäristöpuheella oli julkisessa keskustelussa keskeinen merkitys. Luonnonsuojeludiskurssissa Kuusamon kiistametsiä pidettiin ainutlaatuisina ikimetsinä, joiden suojeleminen oli yhteiskunnan velvollisuus niiden omistajasta riippumatta. Metsien säilyttäminen oli joko arvo itsessään tai kytkeytyi metsien tarjoamiin kokemuksiin tai esteettiseen nautintoon. Luonnonsuojeludiskurssin metsäpuhe oli metsiä romantisoivaa ja antoi kuulijoille mahdollisuuden kuvitella kiistametsät suhteessa omiin luontokokemuksiinsa, metsämuistoihinsa ja käsityksiinsä koskemattomasta luonnosta. Tällaista puhetta ympäristön arvosta ja merkityksestä ei Lievestuoreen tapauksessa esiintynyt lainkaan. Vaikka luonnonsuojeludiskurssi antoi vahvan perustelun ympäristöhuolelle, se tuli kiistassa myös jyrkästi kyseenalaistetuksi. Metsätalousdiskurssissa kiistametsiä määriteltiin niiden taloudellisen arvon ja mitattavien ominaisuuksien näkökulmasta, eikä luonnonsuojelun suuntaan tehty edes retorisia nyökkäyksiä. Metsien suojelua vaatineiden aktivistien toiminta leimattiin pahimmillaan koko yhteiskuntajärjestystä horjuttavaksi terrorismiksi. Talvivaaran tapauksessa huoli ympäristön pilaantumisesta ei aiheuttanut kiistaa mutta määritteli kokonaisvaltaisesti sakka-altaan vuodosta käytyä julkista keskustelua. Kaivoksen pitkään jatkuneet ympäristöongelmat ja epäilykset kaivoksen ympäristöluvan viranomaisvalvonnan heikkoudesta kiteytyivät puhetavaksi, jossa kaivosyhtiö ja viranomaiset olivat aiheuttaneet ympäristökatastrofin. Katastrofidiskurssissa niin asiantuntijoiden verrattain maltilliset arviot vuodon ympäristövaikutuksista kuin lähialueiden asukkaiden kokemukset kaivoksen aiemmista ympäristöongelmista kääntyivät todisteiksi käsillä olevasta ympäristökatastrofista. Katastrofipuhe kyseenalaistettiin suoraan vain verkkokeskustelua referoivien juttujen kaltaisissa journalistisen julkisuuden marginaaleissa. Vuodon hallintaan keskittyneessä onnettomuusdiskurssissa ei puolestaan otettu juuri kantaa ympäristövaikutusten laajuuteen. Talvivaaran kiistan perusteella ympäristön suojelemisesta vaikuttaisikin kehittyneen esimerkiksi ihmisoikeuksia ja demokratiaa muistuttava arvo, jonka suora kyseenalaistaminen on julkisessa keskustelussa hankalaa. Tämän tutkimuksen perusteella ajatus teollisuusyhteiskuntaa legitimoineen industrialistisen diskurssin keskeisestä merkityksestä ympäristödiskurssin kehityksessä vaikuttaa uskottavalta (esim. Dryzek 1997, 12–13). Tutkituissa kiistoissa vastakkainasettelu kytkeytyi kaupunkien ja maaseudun väliseen jännitteeseen. Kaikissa tapauksissa kiistan aiheuttanut ympäristön pilaantuminen tapahtui maaseudulla ja 64 Ympäristö, politiikka ja julkisuus ympäristönsuojelu miellettiin ennen kaikkea kaupunkilaiseksi ilmiöksi. Lievestuoreen tapauksessa lievestuorelaisten työ ja toimeentulo olivat ympäristön pilaamista verrattain ongelmattomasti oikeuttavia seikkoja. Tästä suomalaisilla teollisuuspaikkakunnilla yleiseen ”raha haisee” -ajatteluun kytkeytyvästä näkökulmasta yhden järven saastuminen oli pieni hinta tehtaan paikkakunnalle tuomasta hyvinvoinnista.12 Maalaisjärkisessä diskurssissa työpuhe yhdistyi epäilyksiin hyvin toimeentuleviksi helsinkiläiseksi miellettyjen luonnonsuojelijoiden ja vesiviranomaisten tarkoitusperistä. Kuusamon metsäkiistassa syrjäseutujen toimeentulomahdollisuuksien merkitys oli vähäisempi kuin Lievestuoreen tapauksessa. Kuitenkin esimerkiksi presidentti Martti Ahtisaari puhui julkisuudessa ”Etelä-Suomen suojeluintoilijoiden” pyrkimyksestä muuttaa Pohjois-Suomi ”reservaatiksi” (hs 2.12.1994). Lievestuoreen tapaan suojelua vaatineet metsäaktivistit ja ympäristöviranomaiset miellettiin syrjäseutujen elämästä vieraantuneen kaupunkilaiselitiin edustajiksi. Talvivaaran tapauksessa ympäristönsuojelun vastakkainasettelu syrjäseutujen toimeentulomahdollisuuksiin oli tutkituista tapauksista vähäisintä, vaikka kaivoksen ratkaisevaan merkitykseen koko Kainuun elinvoimaisuudelle vedottiinkin ajoittain. Vuodon käsitteleminen onnettomuutena ja katastrofidiskurssin voimakkuus tekivät toimeentulosta hankalan puheenaiheen vuodon akuuttivaiheessa. Ajatus onnettomuudesta korosti vuodon hallintaa muiden puheenaiheiden kustannuksella ja katastrofidiskurssissa toimeentulo oli toissijainen seikka vuodon ympäristövaikutusten rinnalla. Ympäristödiskurssin vakiintumisessa ratkaisevassa asemassa 1980-luvulta alkaen ollut ajatus kestävästä kehityksestä ei ilmennyt merkittävänä tekijänä Kuusamon ja Talvivaaran tapauksissa, vaikka sen suuntaisia ajatuksia kiistojen kuluessa esitettiinkin. Toisaalta tutkitut kiistat eivät herättäneet myöskään erityisen radikaalia yhteiskunnallista mielikuvitusta, vaan ratkaisuja etsittiin pitkälti olemassa olevan yhteiskuntajärjestyksen puitteissa. Kokonaisvaltaisemmat vaatimukset metsäteollisuuden kuriin laittamisesta tai ympäristövallankumouksesta olivat harvassa. Hallin12 Tällaista ajattelutapaa ilmensi myös Irwinin Lievestuoreen tehtaan valtauksen jälkeen levyttämä Lievestuoreen Liisa, jossa tehtaan likaojan tuoksut vain vahvistivat nuorenparin rakkautta ja tulevaisuudenuskoa. Lievestuoreen kansakunnan kulttuurisen muistiin tallentaneessa kappaleessa lauletaan muun muassa ”Kai kahden onni kukoistaa myös tunkiolla voi/kun viemärikin meille pelkkää onnen kieltä soi/sen kuohut loivat varmuutta ja tuoksu turvaa toi/kun tehtaan takaa kimmelteli uusi aamunkoi”. Pikavauhtia valtauksen jälkeen levytetyn ja julkaistun kappaleen sanoittaneen Vexi Salmen mukaan tarkoituksena oli kokeilla, voisiko ajankohtaista uutisaihetta kommentoida iskelmällä. Vaikka tekstissä on aineksia työn ja talouskasvun asemaa ironisoivalle tulkinnalle, Salmi halusi omien sanojensa mukaan nimenomaan puolustaa kiertueilta tuttua paikkakuntaa ja tehdasta. (Väisänen 2008, 19.) Ympäristökiistojen diskursiivinen rakentuminen 65Ville Kumpu nollisella rationalismilla olikin keskeinen merkitys kaikissa tapauksissa sekä ympäristön puolustamisessa että ympäristön pilaamisen oikeuttamisessa (vrt. Dryzek 1997, 64–83). Laajemmin ajatellen rationaalisuuden sisällöllinen merkitys vaihteli kiistoissa mielenkiintoisella tavalla. Lievestuoreen tapauksessa rationaalisuus liittyi ennen kaikkea vesilain tulkintaan ja kytkeytyi suomalaisessa yhteiskunnassa laajemmin vaikuttaneeseen, oikeusoppineiden merkitystä korostaneeseen legalistiseen kulttuuriin (ks. Sairinen 2000, 92–93). Muissa kiistoissa lakiin nojaava rationaalisuus ei saanut vastaavanlaista merkitystä, mikä tukee ajatusta yleisemmästä kulttuurisesta muutoksesta lainopillisen järkeilyn suhteen (ks. esim. Alasuutari 1996). Kuusamon tapauksessa aktivistien metsäromantiikan voi nähdä vastalauseena suomalaisen metsätalouden hallinnolliselle rationalismille, joka ilmeni metsätalousdiskurssin puheessa uudistussuunnitelmista, puunkierrosta ja hakkuukypsästä metsästä. Kuusamon metsäromantiikka tulikin tutkittujen kiistojen elementeistä lähimmäksi ympäristö herätyksen retoriikan ehdottomuutta. Talvivaaran kiistasta rationaalisuus liittyi ennen kaikkea tilanteen hallintaan ja lisävahinkojen ehkäisemiseen. Suhteessa muihin kiistoihin Talvivaarasta tekee mielenkiintoisen se, että romantisoinnilla oli siinä hyvin vähäinen merkitys. Lievestuoreen kiistajulkisuudessa romantisoitiin työtä ja työläisiä ja Kuusamossa koskemattomia ikimetsiä. Talvivaaran tapauksessa kaivoksella tehtävä työ ja kaivoksen ympäristö eivät tuottaneen vastaavanlaista tulkintaa. 66 5 Ympäristökiistojen puhuvat toimijat ja julkisuuskäytännöt Institutionaalisten käytäntöjen merkitystä median ja politikan kytkentäpintana tarkastellaan tässä tutkimuksessa politiikkaverkostojen ja journalismin näkökulmista. Käytäntöjen erittely aloitetaan tässä luvussa tarkastelemalla ympäristökiistojen uutisoinnissa esiintyneitä toimijoita ja arvioimalla julkisuuden merkitystä kiistoihin liittyneissä politiikkaverkostoissa. Edellisessä luvussa käsitellyn kiistojen diskursiivisen asetelman valossa voidaan arvioida, miten julkisuuskäytännöt kytkeytyivät sisällöllisiin kysymyksiin (kuvio 3). Käytäntöjen erittelyä jatketaan seuraavassa luvussa tarkastelemalla journalismin julkisuuden jäsentämiseen liittyviä käytäntöjä. Molemmissa tapauksissa tutkimus perustuu sanomalehtitekstien erittelylle. Politiikkaverkostojen toimintaa ei ole tässä tutkimuksessa havainnoitu eikä toimijoita haastateltu. Toimijoiden julkisuuskäytäntöjen tarkasteleminen pelkästään sanomalehtitekstien perusteella on ongelmallista, vaikka analyysissä tukeuduttaisiin myös esimerkiksi aikalaiskirjallisuuteen (ks. esim. Schlesinger 1990). Tutkimuksen näkökulman rajallisuus onkin syytä pitää mielessä siirryttäessä julkisuudessa esiintyvien puhuvien toimijoiden erittelystä politiikkaverkostojen julkisuuskäytäntöjen analyysiin. Ympäristökiistoihin osallistumista määrittelevät monenlaiset institutionaaliset käytännöt. Tässä tutkimuksessa tarkastelun kohteena ovat journalistisessa julkisuudessa esiintymiseen ja sen muuhun hyödyntämiseen liittyvät käytännöt. 1960-luvun lopun ympäristöherätyksen esiin nostama kysymys modernin teollisuusyhteiskunnan sivuvaikutuksista alkoi 1970-luvun kuluessa jäsentyä ympäristöpolitiikan toimintakentäksi, jonka keskiössä olivat ympäristön suojelemiseksi perustetut instituutiot (ks. esim. Haila 2001a, 9–14; Haila ym. 2009, 133–135). Ympäristöhallinnon, ym- Ympäristökiistojen puhuvat toimijat ja julkisuuskäytännöt 67Ville Kumpu päristölainsäädännön ja esimerkiksi ympäristövaikutusten arvioinnin kaltaiset institutionaaliset järjestelyt alkoivat jäsentää ympäristön pilaantumisen ja sen uhkan käsittelyä. Samalla koko ympäristöpolitiikan toimintakentän merkitys vahvistui ja se kosketti yhä laajempaa kirjoa toimijoita. Esimerkiksi suomalainen metsäteollisuus joutui sitkeän vastarinnan jälkeen lopulta hyväksymään ympäristöpolitiikan toimintakentän ja ympäristönsuojelun osaksi omaa toimintaansa (ks. esim. Pekurinen 2005). Mediajulkisuus on yksi osa ympäristöpolitiikan toimintakenttää. Tiedotusvälineiden julkisuuteen välittämillä kuvauksilla teollisuusmaiden ympäristön pilaantumisesta oli tärkeä merkitys ympäristöherätyksessä ja ympäristönsuojelullisten instituutioiden perustamisessa (Haila & Lähde 2003, 11–12). Ympäristöpolitiikan toimintakentällä julkisuutta on käytetty usein painostuskeinona ympäristöviranomaisia tai ympäristöä pilaavia toimijoita kohtaan, koska kansalaismielipiteen on nähty asettuvan herkemmin ympäristön suojelemisen kuin ympäristön pilaamisen kannalle. Julkisuuden merkitys painostuskeinona riippuu kansalaisten ympäristöhuolesta ja ympäristöasioiden puhuttelevuudesta, jotka vaihtelevat muun muassa taloudellisesta tilanteesta riippuen. Julkisuuden merkitystä ympäristöpolitiikan toimintakentällä on toisaalta määritellyt myös pyrkimys valistaa kansalaisia ympäristömyönteisistä toimintatavoista esimerkiksi opastamalla kierrättämään tai tekemään ilmastotekoja. Tässä tutkimuksessa selvitettiin, minkälaisia toimijoita esiintyi kolmeen ympäristökiistaan liittyvässä journalistisessa julkisuudessa. Kiistojen keskeisten osapuolten kartoittamisen ohella toimijaerittelyn tarkoituksena oli arvioida politiikkaverkostojen julkisuuskäytäntöjä. Yleisemmällä tasolla kiinnostuksen kohteena oli journalistiYmpäristökiistojen uutisointi Kulttuuriset jäsennykset Ympäristökiistojen sisällölliset elementit, puhetavat ja diskurssit Käytännöt 1 Puhuvat toimijat ja julkisuuskäytännöt Järkeily Kuvio 3. Puhuvat toimijat ja politiikkaverkostojen julkisuuskäytännöt ympäristökiistojen ulottuvuutena 68 Ympäristö, politiikka ja julkisuus sen julkisuuden merkitys ympäristöpolitiikan toimintakentällä. Kiistoihin osallistuneiden toimijoiden julkisia esiintymisiä eriteltiin suhteessa kiistojen diskursiiviseen asetelmaan kysymällä, minkälaisia sisällöllisiä argumentteja kiistojen osapuolet hyödynsivät julkisessa toiminnassaan. Julkisuudessa esiintyneiden toimijoiden määrällisessä erittelyssä puhuvaksi toimijaksi ymmärrettiin kaikki aineiston teksteissä suoraan, lainausmerkeillä tai repliikkiviivalla merkiten, lainatut toimijat sekä mielipidekirjoitusten kirjoittajat.13 Sama taho saattoi esiintyä puhuvana toimijana yhdessä jutussa ainoastaan kerran riippumatta lainausten määrästä tai pituudesta. Sama organisaatio tosin saattoi esiintyä puhuvana toimijana useampaankin kertaan, jos samassa jutussa esiintyi useampia sitä edustavia henkilöitä. Tiedotteiden kaltaisten, tutkittuihin kiistoihin liittyvien dokumenttilähteiden kohdalla puhuvaksi toimijaksi ymmärrettiin tiedotteen julkaissut taho. Erittelyn ensivaiheessa puhuvista toimijoista kirjattiin nimi ja taho, jonka edustajana toimija tekstissä esiintyi. Jatko-analyysissä puhuvista toimijoista muodostettiin toimijaryhmiä, jotka kuvasivat kiistoihin liittyvää julkista toimintaa. Lievestuore 1971: Virkaintoinen Vesihallitus, vahva työtaisteluperinne ja näkymätön ympäristöliike Lievestuoreen kiistan tärkein toimija oli vastaperustettu Vesihallitus, jonka omaksuma tiukempi vesilain tulkintalinja kyseenalaisti teollisuuslaitosten oikeuden ryhtyä vesistöä pilaavaan toimintaan ilman viranomaisten myöntämää jätevesilupaa. Vuoden 1962 vesilaki kielsi yksiselitteisesti vesien pilaamisen ilman lupaa, mutta käytännössä teollisuuden oli annettu laskea jätevetensä vesistöihin puhdistamattomina ja ilman viranomaisvalvontaa. Myös Itä-Suomen vesioikeudella oli kiistassa tärkeä rooli, sillä se käsitteli vesilupahakemukset ja teki niihin liittyvät päätökset. Lähes nel13 Lievestuoreen tapauksessa puhuvia toimijoita on aiemmin julkaistuissa artikkeleissa eritelty myös siten, että puhuviksi toimijoiksi ymmärrettiin kaikenlaiset suorat esitykset, riippumatta siitä lupasivatko ne sanatarkkaa lainausta lainausmerkeillä tai repliikkiviivalla (Kumpu 2018; Kumpu, Kunelius & Reunanen 2018). Sanatarkkaa lainausta korostavien merkkien käyttö uutisteksteissä vaikutti kohdistuvan erityisesti tilanteisiin, joissa toimittaja oli tavannut lainaamansa puheen esittäjän. Suoraa lainausta vaativa puhuvan toimijan määritelmä korosti näin ollen jossain määrin tehtaan työntekijöiden, paikkakuntalaisten ja tehdasyhtiön edustajien merkitystä Lievestuoreen kiistan uutisoinnissa. Viranomaisten kanssa käytyjä, rutiininomaisia puhelinkeskusteluja lainattiin herkemmin sanatarkkuutta erikseen korostamatta. Tilannetta voi tulkita esimerkiksi siten, että tehtaan työntekijöiden ja paikkakuntalaisten puhe tulkittiin lähtökohtaisesti erityiseksi näkökulmaksi suhteessa viranomaisten ilmaisemiin ”tosiasioihin” ja lainaukset merkittiin tästä syystä tarkasti. Muiden kuin viranomaisten määritelmät tapahtumista saattoivat myös olla niin erikoislaatuisia, että niiden epäsuora esittäminen tai sulauttaminen toimittajan diskurssiin olisi herättänyt lukijassa liikaa kysymyksiä. Ympäristökiistojen puhuvat toimijat ja julkisuuskäytännöt 69Ville Kumpu jäsosa Lievestuoreen kiistan puhuvista toimijoista edusti Vesihallitusta, Itä-Suomen vesioikeutta tai jotakin muuta viranomaistahoa (taulukko 4). Taulukko 4. Lievestuoreen kiistan puhuvat toimijat Helsingin Sanomat Keski suomalainen Yhteensä Tehtaan työntekijä 21 24 % 21 15 % 42 19 % Tehdasyhtiö 17 20 % 18 13 % 35 16 % Paikkakuntalainen 8 9 % 23 17 % 31 14 % Vesiviranomainen 16 19 % 10 7 % 26 12 % Muu viranomainen 6 7 % 18 13 % 24 11 % Muut viestin 2 2 % 17 12 % 19 8 % Poliitikko 2 2 % 8 6 % 10 4 % Työmarkkinajärjestö 3 3 % 7 5 % 10 4 % Ympäristöjärjestö 2 2 % 4 3 % 6 3 % Muu tai taustaltaan epäselvä 9 10 % 12 9 % 21 9 % Yhteensä 86 100 % 138 100 % 224 100 % Vaikka Vesihallitus muodollisesti ottaen puolusti ympäristöä pyrkiessään pysäyttämään tehtaan, sen edustajat eivät juuri tuoneet julkisuudessa esiin vesilain ja oman toimintansa taustalla vaikuttavaa ympäristöjärkeilyä. Selkeä poikkeus viranomaisten pidättyväisyydestä oli paikallisen vesipiirin vesiensuojeluinsinööri, joka puhui tehtaan jätevesien haitallisista vaikutuksista aktiivisesti niin sanomalehtijulkisuudessa kuin Lievestuoreella järjestetyissä tilaisuuksissa. Muut viranomaiset esiintyivät julkisuudessa lainopillisessa diskurssissa, eivätkä oikeuttaneet toimintaansa tai perustelleet ratkaisujaan muista näkökulmista. Tällainen viranomaisten julkinen rooli lienee ollut myös toimittajien lähtökohtana, sillä aineistosta ei löydy merkkejä siitä, että viranomaisia olisi yritetty haastaa osallistumaan kiistaan kommentoimalla esimerkiksi lievestuorelaisten epäilyksiä toimintansa motiiveista tai oikeudenmukaisuudesta. Ympäristön pilaajan roolissa kiistassa esiintyi vuonna 1967 suljetun Lievestuoreen tehtaan uudelleenkäynnistämistä varten perustettu KeskiSuomen Selluloosa Oy. Uusi tehdasyhtiö oli jättänyt lupahakemuksen vesioikeudelle, mutta tehdas käynnistettiin lupaprosessin ollessa vielä kesken. Alkuperäisen lupahakemuksen vesi oikeuskäsittelyn ja Vesihallituksen virka-apupyynnön kautta monenlaiset toimijat Helsingin kaupungista paikallisiin kalastuskuntiin kytkeytyivät muodollisesti 70 Ympäristö, politiikka ja julkisuus tapauksen selvittelyyn ilmaistessaan kantansa tarkoitusta varten järjestetyissä kuulemistilaisuuksissa. Tehdasyhtiön pääasiallisina edustajina toimineiden toimitusjohtajan ja teknillisen johtajan suhde julkisuuteen oli kahtalainen. Yhtäältä he kertoivat tehdasyhtiön kulloisistakin aikeista varsin avoimesti, eivätkä erityisemmin vältelleet esimerkiksi järven likaantumisesta puhumista. He myös järjestivät auliisti toimittajille tilaisuuksia haastatteluihin ja vierailuihin tehtaalla. Tehtaan toimitusjohtaja Ara Haarla seurusteli mielellään toimittajien kanssa (Väisänen 2008, 31). Toisaalta tehdasyhtiön avoimuus oli selvästi valikoivaa, sillä toimitusjohtaja suhtautui jyrkän kielteisesti uuden tehdasyhtiön taloudellisen tilanteen ja tehtaan aiempaan sulkemiseen liittyvien taloudellisten epäselvyyksien käsittelemiseen julkisuudessa. Toimittajat myös kirjasivat toimitusjohtajan näitä aiheita koskevista kysymyksistä antamat moitteet juttuihinsa. Tämä poikkesi selvästi viranomaisten saamasta kohtelusta, sillä heitä ei joko haastettu lainopillista diskurssia laveampaan julkiseen toimintaan tai haastamisyritykset jätettiin kirjaamatta juttuihin. Uutisoinnin kokonaisuudessa tehdasyhtiön haastaminen jäi kuitenkin marginaaliseksi, yksittäisiin juttuihin liittyväksi ilmiöksi. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että toimitusjohtaja koki julkisen keskustelun yhtiön taloudellisesta tilanteesta selvästi riskialttiimmaksi kuin keskustelun tehtaan jätevesistä. Kolmas tärkeä toimijaryhmä Lievestuoreen tapauksessa olivat tehtaan työntekijät, jotka valtasivat tehtaan vesioikeuden päätettyä sen olevan laittomasti käynnistetty. Suomen oloissa poikkeuksellinen valtaus ei ollut työntekijöiden spontaani mielenilmaus, vaan taustalla oli Paperiliiton edustajien ja paikallisen ammattiosaston johdon käsikirjoitus (ks. Väisänen 2008). Valtaus oli poikkeuksellinen ja kiistan lopputuloksen kannalta käänteentekevä tempaus, joka kytkeytyi pitkään lakkojen ja muiden työtaistelujen perinteeseen. Tehdasyhtiön edustajien osallisuudesta valtaukseen ei ole varmaa tietoa. Vähintäänkin yhtiö antoi valtauksen tapahtua ryhtymättä erityisen järeisiin toimiin sen estämiseksi. Valtauksen saama julkisuus palveli yhtiön ja työntekijöiden yhteistä tavoitetta pitää tehdas toiminnassa, vaikka retorisesti työntekijät esittivätkin valtauksen ajoittain juuri työnantajaansa kohdistuvana protestina. Tehtaan työntekijät olivat julkisuudessa määrällisesti lähes viranomaisten veroinen toimijaryhmä. Työn puolustaminen oli kulttuurisesti puhuttelevaa yli puoluerajojen. Valtaukseen käsikirjoitettu työtaisteluromantiikka ja vallankumousretoriikka menivät sellaisenaan läpi molempien lehtien – mutta erityisesti Helsingin Sanomien – uutisoinnissa. Valtauksen selvästi näytelmällisetkin osat – kuten lavastettu säh- Ympäristökiistojen puhuvat toimijat ja julkisuuskäytännöt 71Ville Kumpu keen lähettäminen Ranskassa vallatulle tehtaalle – uutisoitiin lehdissä täytenä totena. Valtaus saavutti tavoitteensa, kun poliitikot puuttuivat tapahtumiin ja pakottivat Vesihallituksen perääntymään. Tutkimusaineistossa nimetön lähde kuitenkin arvioi valtauksen jälkeen, että tapauksen ainutlaatuisuus ja julkinen kohu eivät yksin riittäneet viemään asiaa hallitustasolle. Neuvottelukutsun taustalla oli tämän lähteen mukaan Paperiliiton, tehtaan työntekijöiden ja ”paikkakunnan vaikuttajayksilöiden” yksittäisiin ministereihin ”takaoven” ja ”keittiön portaiden kautta” kohdistama ”ankara paine” (ksml 14.5.1971: ”Pääministerin sovintoneuvottelu saatiin aikaan keittiön portaiden kautta”). Toisaalta yhtenä tehtaan valtauksen käsikirjoittajista toiminut Paperiliiton tiedotussihteeri on myöhemmin arvioinut, että kiista ratkaistiin nimenomaan julkisuuden avulla (Väisänen 2008, 26). Poliitikoiden merkitys journalistisessa julkisuudessa oli selvästi vähäisempi kuin heidän roolinsa tapauksen ratkaisemisessa. Poliitikot vastasivat tehtaan työntekijöiden toimintaan pääasiassa kulissien takaisissa neuvotteluissa. Jos tapauksen ratkaisemisesta oli poliittisia erimielisyyksiä, niitä ei käsitelty lainkaan julkisuudessa.14 Merkille pantavaa on myös se, että kiistan ratkeaminen poliittisissa neuvotteluissa, joihin tiukempaa vesilain tulkintalinjaa ajanut Vesihallitus osallistui edustajiensa sanojen mukaan ”kuunteluoppilaana”, ei herättänyt suurempaa kummastusta julkisuudessa. Viranomaisten ja poliitikoiden verkostoissa Vesihallituksen tiukkaan linjaan suhtauduttiin nähtävästi kuitenkin selvästi kriittisemmin kuin julkisuudessa annettiin ymmärtää. Lievestuorelaisilla, yksityishenkilöinä julkisuudessa esiintyneillä ihmisillä oli tärkeä merkitys erityisestä Keskisuomalaisessa. Valtaosa paikkakuntalaisista asettui kysyttäessä puolustamaan tehdasta mutta lehden mielipideosastolla esiintyi aktiivisesti myös muutamia tehtaan käynnistämistä vastustaneita henkilöitä. Tehtaan työntekijät puhuivat julkisuudessa usein kaikkien lievestuorelaisten äänellä vaatiessaan paikkakuntalaisten toimeentulon turvaamista. Ympäristöjärjestöjen tai muiden ympäristönsuojelullisia näkökohtia korostaneiden toimijoiden merkitys Lievestuoreen kiistajulkisuudessa oli erittäin vähäinen. Jyväskylästä käsin toiminut Keski-Suomen Luonnonsuojeluyhdistys korosti tehtaan jätevesien ympäristöä pilaavia vaikutuksia, mutta teki niin joko omasta tahdostaan 14 Edellä mainitussa Keskisuomalaisen jutussa (14.5.1971) tilannetta arviotiin hieman tästä ”poliittisen pelin” näkökulmasta. ”Painostusta yritettiin torjua selvittämällä, että kysymyksessä on työmarkkinajärjestöjen välinen asia, johon hallitus ei voi puuttua. Sosiaalidemokraattisille ministereille tilanne oli kiusallinen, koska he pelkäsivät joutuvansa työntekijöiden etuja puolustaessaan toimimaan samalla työnantajan päämäärien hyväksi”. 72 Ympäristö, politiikka ja julkisuus tai toimittajien valinnasta hyvin vähäeleisesti. Pidättyväisyyteen saattoi vaikuttaa se, että yhdistyksen jäsenet olivat pääasiassa Jyväskylän yliopiston biologian laitoksen tutkijoita eli valtion virkamiehiä. Yhdistyksen toiminta kohdistui nimenomaan vesiensuojeluun ja yhdistyksessä oli mukana esimerkiksi sellutehtaiden jätevesien vaikutuksista vesikasveihin väitellyt tutkija (Virmasalo 1996, 132).15 Tällainen tutkimustieto jätevesien ympäristövaikutuksista ei kuitenkaan päässyt lainkaan esiin Lievestuoreen kiistaan liittyvässä journalistisessa julkisuudessa.16 Jätevesiasioissa asiantuntijoina esiintyivät pääasiassa tehtaan laillisuudesta kiistelleet vesiviranomaiset ja tehdasyhtiö. Ympäristöä puolustaneiden toimijoiden asemasta kertoo paljon sekin, että eniten huomiota julkisuudessa sai tehtaan jatkoa puolustanut Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja. Kuusamo 1994: Yhteismetsän isännät ja aktioiden ammattilaiset Kuusamon metsäkiistalla ei ollut Lievestuoreen kiistan kaltaista muodollisen institutionaalista näyttämöä, vaikka ympäristöhallinto oli tapaukset erottavien reilun 15 Keski-Suomen luonnonsuojeluyhdistys oli perustettu kesällä 1970. Perustamisen pääasiallisena moottorina toimi Jyväskylän yliopiston vastaperustetun biologian laitoksen henkilökunta. Biologit miehittivät myös yhdistyksen johtopaikat ja vesikysymykset olivat yhdistyksen keskeinen toiminnan kohde. (Virmasalo 1996, 132.) Yhdistys esiintyi puhuvana toimijana molemmissa lehdissä. Keskisuomalaisessa (13.5.1971) uutisoitiin erikseen yhdistyksen kannanotosta Lievestuoreen tapaukseen. Helsingin Sanomissa (13.5.1971) puolestaan samaa kannanottoa lainattiin tehtaan valtauksesta kertovan uutisen loppupuolella. Kannanotto, kiistan kuluessa usein toistetulla ”särki vai järki” -sanaleikillä pelannut ”Kysymys ei ole särjestä vaan järjestä”, julkaistiin seuraavana päivänä kokonaisuudessaan Keskisuomalaisen (14.5.1971) mielipideosastolla. Lisäksi yhdistyksen toiminnassa mukana olleen, sellutehtaan jätevesien vaikutuksista vesikasveihin väitelleen Pertti Elorannan omissa nimissään (yksityishenkilönä tämän tutkimuksen toimijaerittelyssä) kirjoittama mielipidekirjoitus tehtaan jätevesien vaikutuksista julkaistiin Keskisuomalaisessa 18.3.1971. Luonnonsuojeluyhdistyksen kannanottoa referoivan uutisen ja mielipidepalstalla julkaistun kannanoton ohella Keskisuomalaisen Lievestuore-uutisoinnin kaksi muuta ympäristöjärjestöjen edustajaksi luettua toimijaa olivat Keski-Suomen luonnonsuojelutoimikunnan sihteeri, joka esiintyi vesioikeus käsittelyn alkukokouksesta kertovassa jutussa (ksml 10.3.1971), ja Suomen Luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja, joka esiintyi hänen tehtaan jatkamista puolustaneesta kannanotostaan kertovassa uutisessa (ksml 11.5.1971). Helsingin Sanomien Lievestuore-uutisoinnissa toinen kerta, kun ympäristöjärjestö esiintyi puhuvana toimijana, oli uutinen, jossa referoitiin savolaisten luonnonsuojelujärjestöjen kirjelmää Luonnonsuojeluliiton puheenjohtajan Lievestuore-kommenteista. 16 Lievestuoreen ympäristökiistojen uutisointia 1970-luvulta 1990-luvulle pro gradu -työssään tarkastelleen Pekka Väisäsen (2008, 27–28) mukaan Lievestuoreenjärven tila alkoi kiinnostaa toimittajia vasta 1980-luvun lopulla. 1970-luvulta Väisäsen tiedossa ei ole ”yhtään maakuntatai valtakunnantason lehden tai television reportaasia tai muuta järven äärellä tehtyä juttua, jossa ranta-asukkaita, kalastajia tai tutkijoita olisi haastateltu paikan päällä ja tutustuttu sitä kautta järven tilaan”. Tutkijoita aihe sen sijaan kiinnosti. Järven elpymistä tutkittiin tehtaan ollessa suljettuna. Aiheesta julkaistiin artikkeli Vesitalous-lehdessä loppuvuodesta 1970. Ympäristökiistojen puhuvat toimijat ja julkisuuskäytännöt 79Ville Kumpu tyneet julkisuudessa keväällä 2012 toivoessaan työrauhaa avoimella kirjeellä, jossa Talvivaarasta julkisuudessa esitetyn kuvan sanottiin olevan yksipuolinen ja loukkaava (Tiainen, Sairinen & Mononen 2014, 38). Poliitikoilla oli tärkeä merkitys sakka-altaan vuodon selvittelyssä, koska keskustelu Talvivaarasta oli jo kaivoksen aiempien vaiheiden aikana politisoitunut voimakkaasti. Monet poliitikot olivat tavalla tai toisella sitoutuneet kaivoksen lupaukseen tuhansista työpaikoista. Esimerkiksi edellisen hallituksen ympäristöministeri Paula Lehtomäki oli kuvaillut hanketta uuden valon sytyttämiseksi kainuulaisille (Mattila 2017, 17). Lehtomäki oli aiemmin joutunut kritiikin kohteeksi lähipiirinsä Talvivaara-omistusten vuoksi. Syksyn 2012 vuoto vaikutti tekevän todeksi kaikki edellisen hallituksen toteuttamaan aluehallintouudistukseen liitetyt uhkakuvat ympäristöasioiden joutumisesta sivuraiteille elinkeinotoiminnan edistämiseen keskittyvissä ely-keskuksissa. Toisaalta osa poliitikoista joutui kiusalliseen asemaan, koska he eivät olleet puuttuneet kaivoksen ympäristöja valvontaongelmin. (Tiainen, Sairinen & Mononen 2014, 29–47.) Poliitikot olivat toiseksi yleisimmin julkisuudessa esiintynyt toimijaryhmä. Vuodosta tuli nopeasti kysymys, johon ministerien ja kansanedustajien oletettiin – ja vaadittiin – ottavan kantaa. Katastrofidiskurssin puitteissa julkisuudessa esiintynyt ympäristöministeri Ville Niinistö oli aineistossa toiseksi useimmin esiintynyt puhuva toimija. Hänen suhtautumisensa julkisuuteen vaikutti Talvivaaran viestintäpäällikön tapaan hyvin harkitulta, tapahtumien, lausuntojen ja päätösten herättämiä reaktioita ennakoivalta.21 Niinistö pyrki kiistan kuluessa varmistamaan oman selustansa vyöryttämällä poliittista vastuuta edellisen hallituksen keskustaministereille ja osoittamalla toimivaltansa rajat mutta samalla esiintymään ympäristöihmisenä, jota tilanne ja omien toimintamahdollisuuksien rajallisuus harmittivat. Niinistö moitti edellishallituksen keskustaministereitä Mauri Pekkarista ja Paula Lehtomäkeä valvonnan puutteista ja huonoista ratkaisuista kaivoslakiin, aluehallintouudistukseen ja ympäristölakiin liittyneessä päätöksenteossa. Sekä Talvivaaran kaivosalueen porteille että eduskuntatalon edustalle kokoontuneille mielenosoittarinnakkain kertauksia kuluneiden kahden viikon tapahtumista ja Paavolan ajatuksia hänen ponnistellessaan vuodon tukkimiseksi. 21 Omissa muistelmissaan Niinistö korostaa ryhtyneensä hoitamaan asiaa aktiivisesti, koska esimerkiksi patoturvallisuusasioista vastannut maaja metsätalousministeriö ja kaivosten yleisvalvonnasta vastannut työja elinkeinoministeriö olivat haluttomia ottamaan vastuuta tilanteesta (Niinistö & Luoma-aho 2019, 108–117). Ympäristöministeriön kansliapäällikkönä toimineen Hannele Pokan (2019, 94–139) muistelmat marraskuun tapahtumista kertovat mielenkiintoisella tavalla Niinistön julkisen toimeliaisuuden vaikutuksista virkamiesten työntekoon. 80 Ympäristö, politiikka ja julkisuus jille ympäristöministeri totesi: ”Ellen olisi ministeri, olisin joukossanne” (Pokka 2019, 115; hs 15.11.2012: ”Talvivaara kiinni ja heti”). Vahinkoja kärsineitä hän kannusti käyttämään ”kaikkia mahdollisia oikeudellisia keinoja” korvausten hakemiseen (hs 9.11.2012: ”Niinistö: Hakekaa korvauksia”) ja lupasi myös oikeusapua. Myös muut ministerit korostivat julkisuudessa ympäristönäkökohtia, mutta mitään kilpailua ympäristöpisteistä ei kuitenkaan nähty. Ympäristöministeriön kansliapäällikkönä toimineen Hannele Pokan (2019, 111) muistelmien mukaan Niinistö halusi varmistaa, että Talvivaaraan saataisiin ”puolueeton näytteiden ottaja” vuodon ympäristövaikutusten arvioimiseksi. Ympäristöministeri epäili, että kaivoyhtiön teettämät tutkimukset tai Kainuun ely-keskuksen mittaukset eivät herättäisi riittävästi luottamusta. Tätä tarkoitusta varten pyydettiin apua Suomen ympäristökeskukselta ja järjestettiin tiedotustilaisuus, jossa ympäristökeskuksen lisäksi esimerkiksi Säteilyturvakeskus ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos kertovat havainnoistaan. Tiedotustilaisuudessa ei tullut ilmi mitään varsinaisesti uutta mutta ympäristökeskuksen erikoistutkijan ennakoimista kalakuolemista tuli tärkeä elementti kertomuksessa Talvivaaran ympäristökatastrofista. Pokan (2019, 128–130) muistelmien mukaan muiden asiantuntijoiden tiedoista ja tulkinnoista poikennut lausunto oli ikävä yllätys ympäristöministeriön virkamiehille.22 Ympäristöjärjestöjen toiminta oli Talvivaaran kaivokseen liittyen melko vähäistä ennen syksyn 2012 vuotoa. Paikallisella tasolla ilmennyt vastarinta oli vasta kehittymässä valtakunnallisten järjestöjen organisoimaksi protestiksi. Stop Talvivaara – liike perustettiin keväällä 2012 adressilla, jossa vaadittiin toiminnan keskeyttämistä ja yhtiön kaivosluvan perumista. Vuodon jälkeen adressi sai lyhyessä ajassa tuhansia uusia allekirjoittajia ja mielenosoituksia järjestettiin sekä Kajaanissa että Helsingissä. Useat ympäristöjärjestöt vaativat kaivoksen toiminnan pysäyttämistä. (Tiainen, Sairinen & Mononen 2014, 43; Mattila 2017, 20–21.) Ympäristöjärjestöjen merkitys sakka-altaan vuodon julkisessa selvittelyssä oli vähäinen. Julkisuudessa esiintyi selvästi useammin tilanteesta huolestuneita yksityishenkilöitä, kaivoksen lähialueiden asukkaita ja mielenosoittajia, joita ei yhdistänyt mikään liike tai järjestö. 22 ”syken kolme Talvivaara-tutkijaa saapuu hengästyneenä paikalle klo 8.20. syken pääkonttorille Mechelininkadulle on tilattu taksi ja lähdetty tulemaan vauhdilla. Tänä aamuna ei puhuta small talkia vaan käydään heti asiaan. Saara on levittänyt Talvivaaran aluetta kuvaavan kartan työpöydälleen. – Näyttäkää nyt meille, mistä olette ottaneet näytteitä, Saara määrää. – Juuriko tuosta olette ottaneet? Sehän on niin lähellä kipsisakka-allasta, että siinä on sitä itseään, altaan vettä. Otitteko näytteitä jostain muualta? Vai niin, sitten tarvitaan kyllä jatkotutkimuksia. Ennen kuin metallipitoiset vedet ovat noissa järvissä, siihen menee aikaa, sanotte. Ja pitoisuudet laimenevat. Kuinka kauan menee? Ette osaa sanoa.” (Pokka 2019, 129.) Ympäristökiistojen puhuvat toimijat ja julkisuuskäytännöt 81Ville Kumpu Yhteenveto: Kiistojen toimintakentät ja ympäristöpolitiikan kehityskertomukset Tässä tutkimuksessa tarkasteltujen ympäristökiistojen kattamalla ajanjaksolla ympäristöpolitiikan toimintakenttä on muuttunut valtavasti. Havaintoja Lievestuoreen, Kuusamon ja Talvivaaran puhuvista toimijoista voi peilata ympäristöpolitiikan kehityskertomuksiin, jotka liittyvät ympäristöhallintoon, ympäristöliikehdintään, teollisuuden ympäristöasenteisiin, puoluepolitiikkaan sekä ympäristötieteeseen ja asiantuntijuuteen (ks. tarkemmin luku 2). Ympäristöhallinnon näkökulmasta tämän tutkimuksen kolme ympäristökiistaa asettuvat jatkumoon, jossa huoli ympäristöstä institutionalisoitiin 1970-luvulta alkaen ympäristöhallinnoksi ja ympäristölainsäädännöksi (ks. esim. Haila 2001b, 32– 40; Haila ym. 2009, 140–141; Haila & Lähde 2003, 11–12; Sairinen 2000). Lievestuoreen kiistan aikaan varsinaista ympäristöhallintoa ei vielä ollut, vaikka vesioikeudet, Vesihallitus ja paikalliset vesipiirit olivatkin äskettäin ryhtyneet hoitamaan vuoden 1962 vesilaissa julkisen vallan vastuulleen ottamaa vesiensuojelua. Kuusamon metsäkiistaa käytiin jo selvästi tilanteessa, jossa ympäristöpolitiikan toimintakentän painopiste oli siirtynyt olemassa olevien ympäristöongelmien ratkaisemiseen tarvittavien instituutioiden perustamisesta ongelmien ennakoimiseen ja ennaltaehkäisemiseen. Suhteessa taustakertomukseen ympäristöhallinnon kehityksestä sen merkitys oli tutkituissa ympäristökiistoissa paradoksisesti suurin Lievestuoreen tapauksessa, jossa vesioikeuden, Vesihallituksen ja vesipiirien muodostama institutionaalinen näyttämö jäsensi kiistan kulkua ja siihen liittyvää julkisuutta. Vesiviranomaisilla oli kiistassa merkittävä mutta kapea, lainopilliseen diskurssiin rajoittunut julkinen rooli. Toisaalta vastaperustetun Vesihallituksen aseman haurautta ilmensi kiistan ratkeaminen poliittisissa neuvotteluissa, joissa keksittiin tapa kiertää sen hankkima vesioikeuden päätös tehdashankkeen laittomuudesta. Tällainen ympäristöhallinnon esimuodon joutuminen vesiä pilaavan teollisuuden etujen jyräämäksi ei aiheuttanut minkäänlaista julkista kiistaa tai kohua. Kuusamon tapahtumien aikaan ympäristöhallinto ulottui jo paikallistasolle saakka mutta sen julkinen rooli kiistan selvittelyssä jäi vähäiseksi. Tärkein syy oli se, että yksityisomistuksessa oleviin metsiin kohdistuvien suojeluvaatimusten käsittelemiseksi ei ollut olemassa mitään vakiintuneita toimintatapoja. Kiistan ratkaisemiseksi suojelupäätöksillä tarvittiin rahaa mutta mitään takeita rahan saamisesta tähän tarkoitukseen ei ollut. Toisaalta myöskään metsäaktivistien vaatimusten ohittaminen 82 Ympäristö, politiikka ja julkisuus tai yhteismetsän hakkuiden suojaaminen ei vaikuttanut mahdolliselta. Epäselvin valtuuksin kiistaa sovittelemaan joutunut maaherra ilmaisi tuskastumisensa tilanteeseen myös julkisuudessa. Talvivaaran tapahtumat kytkeytyivät suoraan ympäristöhallintoon 2000-luvulla kohdistuneisiin muutospaineisiin. Sakka-altaan vuotoa pidettiin julkisuudessa seurauksena kaivoksen valvonnan pettämisestä. Talvivaaran tapahtumat vaikuttivat tekevän todeksi pelot siitä, että vastaperustetuissa ely-keskuksissa ympäristönsuojelu jäisi elinkeinotoiminnan edistämisen jalkoihin. Kainuun keskuksen edustajilla oli Talvivaaran kiistajulkisuudessa keskeinen mutta kapea rooli onnettomuusdiskurssin teknisinä asiantuntijoina, jotka kommentoivat vuotoon ja kaivoksen rakenteeseen liittyvä yksityiskohtia mutta ohittivat kysymykset ympäristövaikutusten laajuudesta tai kaivoksen valvonnan puutteista. Ympäristöliikehdinnän näkökulmasta tutkitut tapaukset kytkeytyvät protestiaaltoihin tai aktiivijaksoihin, joita tunnistetaan tutkimuskirjallisuudessa yleensä neljä tai viisi (ks. esim. Järvikoski 1991; Konttinen 1999; Rannikko 1991; Konttinen & Peltokoski 2004). Lievestuoreen kiista osui yhteen ympäristöliikehdinnän ensimmäisen, 1960-luvun lopun ympäristöherätyksestä alkaneen aktiivijakson kanssa. Ensimmäisen aallon liikehdintä ilmeni perinteisten luonnonsuojelujärjestöjen politisoitumisena yhteiskunnalliseksi ongelmaksi ymmärretyn ympäristönsuojelun hengessä. Luonnonsuojelujärjestöjen valtaamisen rinnalla vastasyntyneen ympäristöliikkeen vaikutuskeinoja olivat uusien ympäristöjärjestöjen perustaminen, ympäristökysymystä käsittelevien pamflettien julkaiseminen, seminaarien järjestäminen ja erilaiset vetoomukset. Diskursiivisesta näkökulmasta ympäristöherätyksen retoriikan puuttuminen Lievestuoreen kiistajulkisuudesta oli yllätys. Ympäristötoimijoiden vähäinen merkitys ei ole aivan niin yllättävää, kun otetaan huomioon nuoren ympäristöliikkeen vaikutuskeinot ja Jyväskylästä käsin toimineen paikallisen ympäristönsuojeluyhdistyksen toimijoiden virkamiestausta. Minkäänlaista mallia ympäristönsuojelun edistämiseksi esimerkiksi mielenosoituksin tai suoralla toiminnalla ei vielä ollut olemassa. Kuusamon metsäkiista oli osa kolmannen aallon ympäristöliikehdintää ja viimeinen lenkki 1980-luvun lopulla alkaneiden metsäkiistojen sarjassa. Merkittäviin suojelupäätöksiin johtaneissa metsäkiistoissa keskeinen merkitys oli aktivistien julkisuushakuisella suoralla toiminnalla. Kuusamon aktivistien ”aarniometsien” ja ”ikimetsien” symbolista arvoa hyödyntänyt ja julkisuuteen vahvasti nojannut toiminta oli pitkälti aiempien metsäkiistojen oppien mukaista. Yllättävää oli ehkä se, miten Ympäristökiistojen puhuvat toimijat ja julkisuuskäytännöt 83Ville Kumpu hyvin valtion metsien kohdalla toimivaksi osoittautunut taktiikka toimi myös yksityisomistuksessa olevasta metsästä kamppailtaessa. Talvivaaran kiista ei Lievestuoreen tai Kuusamon tapauksista poiketen osunut yhteen minkään ympäristöliikehdinnän aktiivijakson kanssa. Suomen ”kaivosbuumin” mukanaan tuomat ongelmat tunnistettiin mutta aiheen ympärille ei ollut kehittynyt laajempaa kansalaisliikehdintää. Vaikka mielenosoituksia järjestettiin sekä Kajaanissa että Helsingissä, jäi ympäristöliikkeen merkitys Talvivaaran kiistajulkisuudessa vähäiseksi. Sakka-altaan vuoto sattui yllättäen, eikä mikään ympäristöjärjestö ollut valmiina ottamaan liikehdinnän organisoimisesta vastuuta. Myös ympäristöjärjestöjen mahdollisuudet välittää julkisuuteen tietoa suljetun kaivosalueen tapahtumista olivat vähäiset. Ympäristön pilaajan roolissa tavanomaisesti esiintyvän teollisuuden näkökulmasta tutkitut kiistat sijoittuivat ajanjaksolle, jota on luonnehtinut ympäristönsuojelun vastentahtoinen hyväksyminen toiminnan reunaehdoksi (ks. esim. Pekurinen 2005; Rannikko 1991; Konttinen 1996). Tämän tutkimuksen tapauksista Lievestuoreen ja Kuusamon kiistat liittyivät metsäteollisuuden asemaan ympäristöpolitiikan toimintakentällä. Lievestuoreen tapauksessa tehtaan antaman toimeentulon ajateltiin yleisesti korvaavan sen aiheuttaman ympäristön pilaantumisen. Tehdasyhtiötä ei julkisuudessa kritisoitu niinkään ympäristön pilaamisesta kuin lain rikkomisesta ja turhien toimeentulotoiveiden herättämisestä hataralle pohjalle perustetulla tehdashankkeella. Tehdasyhtiön edustajat puolestaan eivät myöskään pyrkineet erityisemmin välttelemään keskustelua tehtaan jätevesistä ja vaikuttivat pitävän julkista keskustelua yhtiön taloudellisesta tilanteesta selvästi riskialttiimpana. Kuusamon kiistassa yhteismetsän jyrkkä suojeluvastaisuus ja kaikenlaista julkisuuspeliä vieroksuva asenne jäivät jo pitkälti ilman metsäteollisuuden julkista tukea. Kiistan ratkaiseminen suojelupäätöksellä vaikutti olevan pieni hinta metsäteollisuuden toiminnan oikeuttamisesta laajemmassa kuvassa. Talvivaaran kiistassa kaivosyhtiön edustajien julkinen esiintyminen oli hyvin harkittua. Julkinen paine ympäristön pilaamisesta oli huomattava mutta kaivosyhtiön edustajat eivät lähteneet vuodon akuuttivaiheessa kamppailemaan ympäristöystävällisyydestään tai kiistelemään vuodon ympäristövaikutuksista julkisuudessa. Puoluepolitiikan vihertymisen näkökulmasta tutkitut tapaukset sijoittuvat ajanjaksolle, jonka kuluessa ympäristökysymyksistä on tullut osa kaikkien puolueiden toimintaa ja ohjelmia (ks. esim. Leino-Kaukiainen 1994; Nienstedt 1997; Uino 1997; Aalto 2018). Tämän tutkimuksen ympäristökiistoista poliitikkojen julkisella toiminnalla oli selvästi tärkein merkitys Talvivaaran tapauksessa. Vihreiden puheenjohtaja 84 Ympäristö, politiikka ja julkisuus ja ympäristöministeri Ville Niinistö oli kiistan aikana toiseksi useimmin tutkituissa lehdissä esiintynyt puhuva toimija. Myös useat muut ministerit ja kansanedustajat kokivat tärkeäksi vähintäänkin pahoitella tapahtunutta julkisuudessa. Talvivaaran politisoituneessa julkisuudessa oli suuri ero Kuusamon tapaukseen, jossa poliitikot vaikuttivat suorastaan välttelevän kiistaan puuttumista. Silloinen ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen esiintyi tutkitun neljän kuukauden aikana Helsingin Sanomissa kaksi ja Kalevassa neljä kertaa. Minkäänlaista tunkua julkisuuteen ei muidenkaan poliitikkojen osalta tutkittuna ajanjaksona ollut. Poliitikkojen julkisen toiminnan merkitys oli vähäisin Lievestuoreen tapauksessa, vaikka he ratkaisivatkin kiistan väliintulollaan. Jos tapauksen ratkaisemisesta oli poliittisia erimielisyyksiä, niitä ei käsitelty lainkaan julkisuudessa. Tieteellisellä tiedolla ja asiantuntijuudella on alusta alkaen ollut keskeinen asema uudenlaisten ympäristöongelmien oikeuttamisessa ja niiden muuntamisessa vakavasti otettaviksi ympäristöpoliittisiksi kysymyksiksi ja edelleen vakavasti otettaviksi yhteiskunnallisiksi ongelmiksi (Haila 2001c, 241–247). Tässä tutkimuksessa tarkastelluista kiistoista tieteellisen tiedon ja asiantuntijuuden merkitys oli selvästi suurin Talvivaaran tapauksessa, jossa vuodon ja sen ympäristövaikutusten määrittelyyn osallistui kaivosyhtiön ja viranomaisten lisäksi suuri määrä erilaisia asiantuntijoita. Asiantuntijoiden julkisessa roolissa oli mielenkiintoisia painotuseroja, sillä esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja Säteilyturvakeskuksen edustajat esittivät varsin maltillisia arvioita vuodon ympäristövaikutuksista mutta osa Suomen ympäristökeskuksen asiantuntijoista tuli selvästi lähemmäksi katastrofidiskurssia. Kuusamon tapauksessa tieteellisellä tiedolla ja asiantuntemuksella oli julkisuudessa vain vähäinen rooli, sillä kiistametsien luonnonarvoista ei ollut tutkittua tietoa. Metsien taloudellisen merkityksen määrittelijänä esiintyi julkisuudessa lähinnä yhteismetsä. Lievestuoreen tapauksessa jätevesien asiantuntijoina julkisuudessa esiintyivät tehtaan laillisuudesta väitelleet, omiin tutkimuksiinsa ja arvioihinsa vedonneet vesiviranomaiset ja tehdasyhtiö. Paikallisen ympäristönsuojeluyhdistyksen jäsenten tieteellinen tieto ja asiantuntemus sellutehtaiden ympäristövaikutuksista tuli ilmi ainoastaan Keskisuomalaisen mielipidepalstalla. Uutisaiheeksi tästä tiedosta ei ollut, eikä ympäristönsuojeluyhdistyksen jäseniä ymmärretty myöskään lähteiksi, jotka olisivat asiantuntemuksellaan voineet tuoda lisäarvoa journalistiseen julkisuuteen. Tutkittujen ympäristökiistojen julkiset toimintakentät ja toimijoiden julkisuudessa omaksumat roolit herättävät paljon kysymyksiä, joihin vastaaminen ei ole tässä tutkimuksessa mahdollista. Journalistinen julkisuus, tapauksia sivuava aiempi tut- Ympäristökiistojen puhuvat toimijat ja julkisuuskäytännöt 85Ville Kumpu kimuskirjallisuus ja ympäristöpolitiikan toimintakentän kehityskertomukset antavat vihjeitä julkisuuden merkityksestä eri toimijoille, mutta asian perusteellisempi selvittäminen vaatisi kiistoihin osallistuneiden toimijoiden haastattelemista. Ympäristöhallinnon näkökulmasta kaikki tapaukset tuovat esiin viranomaisten julkisen roolin rajallisuuden. Ympäristöhuolella toimintaansa perustelleita viranomaisia esiintyi julkisuudessa vain muutamia. Lievestuoreen kiistassa paikallisen vesipiirin insinööri oli jätevesien järven pilaavista vaikutuksista aktiivisimmin puhunut toimija. Kuusamon kiistassa Oulun läänin ympäristönsuojelupäällikkö viittasi yhdessä puheenvuorossaan kiistametsien upeisiin maisemiin. Kysymys on mielenkiintoinen siksi, että politiikan medioituminen lisää myös viranomaisten painetta esiintyä julkisuudessa mutta ympäristöviranomaisen ympäristöä puolustavat kommentit tulevat herkästi tulkituksi puolueellisuudeksi. Näin tapahtui esimerkiksi Kuusamon kiistassa, jossa metsäaktivistien ja ympäristöviranomaisten epäiltiin olevan samalla puolella. Talvivaraan kiistan kohdalla ympäristöministeriön ja Kainuun ely-keskuksen edustajien sekä julkisuudessa operoivien poliitikkojen maailmat vaikuttivat aikalaiskuvausten perusteella olleen melkoisen kaukana toisistaan (Niinistö & Luoma-aho 2019, 108–117; Pokka 2019, 94–139). ely-keskuksen virkamiehet olivat haluttomia tekemään julkisuudessa sellaisia eleitä, jotka olisivat avanneet poliittista pelivaraa ympäristöministeri Niinistölle. Heidän näkökulmastaan tiedotusvälineiden palveleminen ja julkisuuden ajatteleminen veivät aikaa tärkeämmiltä tehtäviltä. Ympäristöministeriön virkamiehille ympäristöministerin julkinen toiminta puolestaan aiheutti harmaita hiuksia esimerkiksi Talvivaaran ympäristöhaitoista kärsineille luvatun oikeus avun käytännön järjestelyjen suhteen. Ympäristöministeriön kansliapäällikkö Hannele Pokka (2019, 121) on puolestaan pitänyt virheenä sitä, että ympäristöministeriä evästettiin puhumaan julkisuudessa toimivaltasuhteista, jotka estivät ely-keskuksen toimintaan puuttumisen. Hyödyllisempi narratiivi olisi Pokan mukaan jälkikäteen ajatellen ollut, että Kainuun ely-keskusta tue taan kaikin mahdollisin tavoin asian selvittämisessä. 86 6 Journalismi ympäristökiistojen jäsentäjänä Tässä luvussa jatketaan institutionaalisten käytäntöjen tutkimista median ja politiikan kytkentäpintana. Edellisessä luvussa tarkasteltujen puhuvien toimijoiden ja politiikkaverkostojen julkisuuskäytäntöjen jälkeen tarkastelun kohteeksi otetaan nyt journalismin julkisuuden jäsentämiseen liittyvät käytännöt. Journalismin uutis kehyksiä, kerrontaa ja mielipiteenilmaisua tarkastellaan journalistista julkisuutta jäsentävänä toimintana, joka voi kytkeytyä monenlaisiin asiasisältöihin. Edellisen luvun tapaan tutkimuksen kohteena ovat sanomalehtitekstit. Kulttuurisia jäsennyksiä tarkasteltaessa tekstien ajateltiin syntyprosessistaan tai tarkoituksestaan riippumatta dokumentoivan yleisimpiä tapoja käsittää, mistä ympäristökiistoissa oli kysymys. Journalismin toimintaa tutkittaessa tekstejä tulkitaan asiasisällön sijaan muodollisesta näkökulmasta, jälkinä journalismin julkisuutta jäsentävistä käytännöistä. Luvussa 4 eritellyn kiistojen diskursiivisen asetelman valossa arvioidaan, minkälaisiin sisällöllisiin kysymyksiin journalismin kehykset, kerronta ja mielipiteet kytkeytyivät tutkituissa ympäristökiistoissa (kuvio 4). Tämän tutkimuksen lähtökohtana on, että journalismi on yksi ympäristökiistoihin omine käytäntöineen osallistuva toimija. Journalistinen julkisuus on puolestaan yksi näkyvimmistä näyttämöistä, joilla ympäristökiistoja käydään.23 Journalismilla on ympäristökiistoissa erityisasema, koska sen toimintalogiikka määrittelee pitkälti, minkälaisissa puitteissa kiistoja journalistisessa julkisuudessa käydään, minkälaiset 23 Journalistisen julkisuuden rinnalla ympäristökiistoja käydään monenlaisilla muillakin, julkisuudeltaan ja näkyvyydeltään vaihtelevilla areenoilla. Toimijoiden pääsy erilaisille areenoille ja tarve toimia niillä vaihtelevat esimerkiksi toimijan aseman mukaan. Journalismi ympäristökiistojen jäsentäjänä 87Ville Kumpu toimijat siellä esiintyvät ja minkälaisia rooleja toimijoille tarjotaan. Julkisuutta koskevan määrittelyvaltansa kautta journalismi vaikuttaa välillisesti koko ympäristökiistojen toimintakenttään. Tavoitteidensa saavuttamiseksi toimijoiden on erilaisilla kiistanäyttämöillä esiintyessään otettava huomioon myös se, miten ja missä määriin kiistaa käydään journalistisessa julkisuudessa ja ennakoitava, minkälaiselta erilaiset ratkaisut muiden toimijoiden ja suuren yleisön silmissä näyttävät ja minkälaisia reaktiota ne aiheuttavat. Uutiskehyksiä tutkittaessa kiinnostuksen kohteena oli, miten ympäristökiistoja taustoitettiin journalistisessa julkisuudessa. Taustoittamista selvitettiin erittelemällä uutiskärkien kehyksiä eli sitä, oliko uutistekstin pääasiallisen tarkoituksena kuvailla tapahtumia, esittää näkökulmia tapahtumiin, kytkeä tapahtumat menneisyyteen tai tulevaisuuteen, rinnastaa tapahtumat johonkin samanlaiseen tai erilaiseen tai selittää tapahtumia. Journalismin osallisuutta tapahtumien taustoittamisessa tutkittiin puolestaan tarkastelemalla uutiskärkien kerronnan tyyliä eli sitä, perustuuko kärki kertojan omiin havaintoihin tai päätelmiin vai toimijoiden puheiden lainaamiseen tai tiivistämiseen. Tämän lisäksi tutkittiin journalismin halukkuutta ilmaista oma mielipiteensä tapahtumista tarkastelemalla journalistiseen mielipiteenilmaisuun tarkoitettujen juttujen – esimerkiksi pääkirjoitusten, kolumnien, kommenttien ja pakinoiden – määrää ja sisältöä. Tässä tutkimuksessa uutiskärkien kehykset ja kerronnan tyyli eivät liity sisällöllisiin kysymyksiin. Sen sijaan niitä tarkastellaan muodollisesta näkökulmasta julkisuutta jäsentävinä eleinä, jotka voivat saada monenlaisia sisältöjä. Menetelmällisenä Ympäristökiistojen uutisointi Kuvio 4. Journalismin uutiskehykset, kerronta ja mielipiteenilmaisu ympäristökiistojen ulottuvuutena Kulttuuriset jäsennykset Sisällölliset elementit, puhetavat ja diskurssit Käytännöt 2 Journalismin uutiskehykset, kerronta ja mielipiteet Järkeily 88 Ympäristö, politiikka ja julkisuus viitepisteenä on pääasiassa sisällöllisiin kysymyksiin keskittyneiden diskurssianalyysin ja kehysanalyysin tutkimusperinteiden sijaan journalismin kerronnan tutkimus (esim. Pietilä 1995; Kunelius 1996; Reunanen 2003; Kumpu 2016). Ympäristö aiheisiin liittyen tällaista tutkimusotetta on hyödyntänyt esimerkiksi Risto Kunelius (1994), joka tarkasteli ympäristöuutisten kerronnan näkyvyyttä suhteessa lukijoihin ja itsenäisyyttä suhteessa kerrottuun asiasisältöön selvittäessään arkijärjen, journalismin ja ympäristödiskurssin niveltymistä ympäristöuutisoinnissa. Yleisemmällä tasolla – ja osin keskusteluun politiikan medioitumisesta kytkeytyen (ks. luku 2) – uutistekstien on todettu muuttuneen 1950-luvulta lähtien siten, että tulkinnoista (Salgado & Strömbäck 2011) ja taustoituksesta (Fink & Schudson 2013; Barhurst & Mutz 1997; Väliverronen & Kunelius 2009) on tullut entistä tärkeämpää. Samalla uutisteksteistä on tullut myös kerronnallisesti itsenäisempiä: tukeutumisesta ulkopuolisiin lähteisisiin on tullut väljempää niin tosiasioita, tulkintoja kuin taustatietoja esitettäessä (esim. Kunelius 1996; Kumpu 2016). Siirtymää on selitetty esimerkiksi teknologisella kehityksellä ja uutiskilpailulla (radion, television ja internetin nopeus pakotti sanomalehdet etsimään elintilaa omaehtoisemmasta taustoituksesta ja tulkinnoista) ja journalistisen kulttuurin muutoksilla (analyyttisyydestä on tullut ammatillinen hyve) (Barnhurst & Mutz 1997, 45–50). Journalismin julkisuuden jäsentämiseen liittyvät käytännöt ovat yksi median ja politiikan suhdetta määrittelevä kytkentäpinta, jonka vastinparina ovat toimijoiden tavat hyödyntää journalistista julkisuutta. Tapahtumille itsenäisesti selityksiä etsivä, taustoittava ja tulkitseva journalistinen julkisuus on erilainen toimintaympäristö politiikan toimijoille kuin lähteisiin nojaavalle kuvailevalle raportoinnille perustuva julkisuus. Journalistisen julkisuuden rakennepiirteet tarjoavat politiikan toimijoille erilaisia mahdollisuuksia hyödyntää julkisuutta omien tavoitteidensa ajamiseen. Selityksiä painottava journalistinen julkisuus suosii toisenlaisia julkisuuskäytäntöjä kuin tapahtumia kuvaileva tai toimittajan tekemiä havaintoja painottava. Esimerkiksi viranomaisten julkisuuskäytännöt nivoutuvat verrattain vaivattomasti tapahtumia kuvailevaan journalismiin mutta ajallisten yhteyksien, rinnastusten tai selitysten rakentaminen julkisuudessa on viranomaisille lähtökohtaisesti huomattavasti hankalampaa. Tutkittujen ympäristökiistojen kehystämistä tarkasteltiin erittelemällä uutiskärkiä (otsikointi, ingressi ja kaksi ensimmäistä kappaletta) viiteen luokaan niiden pääasiallisen ja taustoittamispyrkimykseltään voimakkaimman tarkoituksen perus- Journalismi ympäristökiistojen jäsentäjänä 95Ville Kumpu toiminnan romantisoinnin tapaan journalistinen kertoja saattoi heidän näkökulmansa tunnistaessaan eläytyä siihen voimakkaastikin. ”Ei työttömien leivällä vettä puhdisteta” Katkeruutta ja epätietoisuutta Lievestuoreella Lievestuoreen tehtaan käynnistämisen jälkeen herännyt toivo paremmasta ja väljemmästä toimeentulosta on jälleen vaihtunut paikkakunnalla katkeruudeksi ja epätietoisuudeksi. Vesi oikeuden uhkavaatimus toiminnan lopettamisesta on yllättänyt kaikki ja raskaimmin kokevat uhan ne 170, jotka ansaitsevat toimeentulonsa tehtaasta. Näistä vanhimmat ja suuriperheiset näkevät asiassa silkkaa epäoikeudenmukaisuutta, nuoremmat vastaavat varovasti, ettei elämä sentään lopettamiseen kaadu, muut paikkakuntalaiset varovat sanojaan, mutta yleisesti pidetään leipää tärkeämpänä kuin luonnonsuojelullisia näkökohtia. (ksml 1.5.1971.) Näkökulmien esittämistä pidemmälle tapahtumien taustoittamisessa edettiin Lievestuoreen kiistan uutisoinnissa hyvin harvoin. Rinnastuksia ja ajallisia yhteyksiä rakentavia sekä tapahtumia selittäviä uutiskärkiä oli Helsingin Sanomissa 9 ja Keskisuomalaisessa 10. Taustoittavat uutiskärjet olivat toimijavetoisia. Kertojavetoisia taustoittavia kärkiä oli aineistossa ainoastaan kolme. Tavanomainen taustoittamisen tapa oli molemmissa lehdissä ajallisten yhteyksien rakentaminen tulevia tapahtumia ennakoimalla. Tyypillisiä ennakoinnin aiheita luonteeltaan rutiininomaisissa uutisjutuissa olivat viranomaisten päätöksenteko ja tehtaan tapahtumat. Kaikkiaan kuudestatoista ajallisia yhteyksiä rakentavasta uutiskärjestä vain yhdessä tapahtumien nykyhetki yhdistetiin sitä edeltäneisiin tapahtumiin. Uutisaiheita oli periaatteessa tarjolla, sillä aiempi, niin ikään Haarlan perheyhtiön hallitsema tehdasyhtiö oli esimerkiksi jättänyt hoitamatta sen maksettavaksi määrättyjä korvauksia rannanomistajille tehtaan aiemman toiminnan kuluessa aiheutuneista haitoista. Tästäkin vihjattiin uutisoinnissa mutta sitä ei tunnistettu itsenäiseksi tai ajankohtaiseksi uutisaiheeksi. Valtausuutisoinnin yhteydessä Helsingin Sanomissa julkaistu, tehtaan aikaisempia vaiheita valottanut juttu oli taustoittavana, journalistisen kertojan omaehtoisesti rakentamana ”uutisanalyysinä” hyvin poikkeuksellinen muuhun uutisointiin nähden. Tässäkin tapauksessa kertojan aktiivisuus liittyi työhön ja työntekijöiden näkökulmaan. 96 Ympäristö, politiikka ja julkisuus Lievestuoreesta taisteltu lähes viiden vuoden ajan Lähes viisi vuotta on kestänyt Lievestuoreen Selluloosatehtaan työntekijöiden taistelu. Kamppailu alkoi syksyllä 1966 irtisanomisuhalla, ja työviikon lyhennyksillä, ja huipentui nyt tehtaan valtaamiseen. Tapahtumat alkoivat vyöryä lokakuun 1. päivänä 1966, jolloin Haarlan Selluloosa Oy:n johto teki päätöksen 28 työntekijän irtisanomisesta. Päätöstä perusteltiin sillä, että alan kannattavuus oli jyrkästi heikentynyt. Tehtaan johdon ja työntekijäpuolen välisten neuvottelujen tuloksena irtisanomiset perutettiin ja tehtaan apuosastolla siirryttiin nelipäiväiseen työviikkoon. (hs 12.5.1971.) Lievestuoreen tapahtumia käsiteltiin uutisoinnissa pääasiassa yksittäistapauksena, jota ei pyritty rinnastamaan muihin teollisuuden jätevesiin liittyviin tapauksiin tai vesiensuojelun merkitykseen yleensä. Aineiston ainoa kehykseltään rinnastava juttu kertoi Raumalla sijaitsevan Rauma-Repolan paperitehtaan tilanteesta. Jätevetensä puhdistamattomina mereen laskeva tehdas oli hakenut jätevesilupaa vesioikeudelta seitsemän vuotta aiemmin mutta asia oli yhä kesken ja tehdas toimi ilman lupaa. Vastaavanlaisia, vuoden 1962 vesilain toimeenpanon ongelmia ja vesi oikeuskäsittelyn hitautta kuvaavia tapauksia olisi löytynyt uutisoitavaksi kymmenittäin. Rauman tehtaan tilanteesta kertovan uutiskärjen asia yhteys ei kuitenkaan syntynyt journalismin aloitteesta, sillä sen pontimena oli raumalaisen kansanedustajan oikeuskanslerille tekemä kantelu. Lievestuore ei ole yksin Rauma-Repolan jätevesistä kantelu oikeuskanslerille Myös Rauma-Repolaa uhkaa syyte vesistön pilaamisesta ilman vesioikeuden lupaa. Tapaus näyttää raumalaisen kansanedustajan Aulis Juvelan (Skdl) tekemän kantelun mukaan eräiltä olennaisilta piirteiltään samanlaiselta kuin Lievestuoreella. Rauma Repola Oy laskee Rauman tehtaitten jätevedet mereen puhdistamattomina. Hakemuksensa se on jättänyt tosin jo seitsemän vuotta sitten, mutta lupa puuttuu edelleen. Kantelussa todetaan, että lain vastaiseen menettelyyn ovat ilmeisesti syyllistyneet myös viranomaiset. (ksml 14.5.1971.) Tapahtumia selittämään pyrkiviä uutiskärkiä oli aineistossa ainoastaan yksi molemmissa lehdissä. Keskisuomalaisessa kyse oli tehtaan valtauksen jälkeen julkaistusta jutusta, jossa nimettömän lähteen tietoihin vedoten selitettiin, miten kiista saatiin Journalismi ympäristökiistojen jäsentäjänä 97Ville Kumpu ratkaistuksi (ksml 14.5.1971: ”Pääministerin sovintoneuvottelu saatiin aikaan keittiön portaiden kautta”). Helsingin Sanomissa selittävä kehys liittyi reportaasiin, jossa tapahtumia ironisoitiin toteamalla Päijänteen saastumisen olevan harvinainen esimerkki tehtaan johdon ja työläisten yksimielisyydestä. Tätä reportaasia ei kirjoittanut muusta Lievestuore-uutisoinnista pääasiassa vastannut Jyväskylän aluetoimittaja, vaan Lievestuoreelle Helsingistä erikseen lähetetty toimittaja. Molempien lehtien pääkirjoitusten vihjaukset tehtaan käynnistämisen taustalla vaikuttaneista motiiveista tai tehtaan aiemman lopettamispäätöksen syyt ja niiden kytkeytyminen nykyiseen tilanteeseen eivät riittäneet tuottamaan tapahtumia taustoittavia tai selittäviä uutiskärkiä. Suomen kuuluisin jäteoja vaahtoaa nyt Lievestuoreella Tehtaan johto ja työläiset kerrankin yhtä mieltä: Saastuttamalla Päijänne saadaan työtä sadoille Lievestuoreen järvessä ei viihdy muikku, ei siika, ei kuha. Vaikka tehdas seisoikin kolme vuotta käyttämättömänä, ei näitä kaloja ole järvestä saatu. Ahvenia ja haukia kalamiehille kuitenkin nousee. Kesäkalaa ei järvestä syö tehtaan teknillinen johtajakaan. Siinä on liian pikantti maku. Sen sijaan hän lupaa juoda vaikka litran järven vettä päivässä. Johtaja Lautamo myöntää: ”Olemme rikollisia, mutta olemme hyvässä seurassa”. (hs 28.3.1971.) Mielipiteenilmaisun näkökulmasta journalismin merkitys Lievestuoreen kiistan jäsentäjänä rajoittui pääkirjoituksiin, joita kuitenkin käytettiin kiistan kommentointiin verrattain aktiivisesti. Muunlaisia journalistisia mielipiteenilmaisuja edusti ainoastaan yksi Keskisuomalaisen pakina, joka sekin lähinnä referoi muiden lehtien pääkirjotuksia.26 Helsingin Sanomat kommentoi Lievestuoreen kiistaa neljässä ja Keskisuomalainen kuudessa pääkirjoituksessa. Pääkirjoitusten merkitystä erityisesti Keskisuomalaisen uutisoinnissa korosti myös se, että muiden lehtien kiistaa käsitteleviä pääkirjoituksia lainattiin säännöllisesti ja tilaa säästämättä Muut lehdet -palstalle. Pääkirjoituksissaan lehdet käsittelivät kiistaa eri näkökulmista. Jyrkkien kannanottojen sijaan ne korostivat kiistan ratkaisemista kaikkien etuja mahdollisimman hyvin palvelevalla tavalla. Helsingin Sanomien ja Keskisuomalaisen pääkirjoitusten 26 Kyse oli ”Toimituspöydän takaa” otsikoidulla juttupaikalla julkaistusta nimimerkin ”Emanuel” tekstistä (ksml 4.6.1971: ”Lievestuoreen pintavaahdot kuohuvat vieläkin, vaikka ovatkin jo madaltuneet”). 98 Ympäristö, politiikka ja julkisuus analyyttisyys erosi selvästi esimerkiksi Muut lehdet -palstalla usein lainatuista vasemmistolehdistä. Lievestuoreen kiistaa tarkasteltiin hieman painokkaammin ympäristön näkökulmasta Keskisuomalaisessa. Esimerkiksi kiistan ratkaisseen vesioikeuden uuden päätöksen jälkeen Helsingin Sanomat ihmetteli pääkirjoituksessaan, miksi Lievestuoreella löytyi työllisyysja ympäristönäkökohdat yhdistänyt kompromissi, mutta Valmetin telakan sijoittaminen Vuosaareen estettiin eduskunnassa ympäristöperustein (hs 3.6.1971: ”Lievestuore ja Vuosaari”). Vastaava ero oli havaittavissa myös tehtaan valtauksen uuti soinnissa: valtaajien viljelemä työtaisteluretoriikka korostui Helsingin Sanomissa selvästi enemmän kuin Keskisuomalaisessa. Vaikka kyse oli lehden levikkialueen työpaikoista, Keskisuomalainen korosti pääkirjoituksessa tapahtumien ristiriitaisuutta ja toivoi ympäristönsuojelun edistyvän. Itä-Suomen vesioikeuden tiistainen päätös ei vielä ole saanut lainvoimaa, mutta tehtaalla on jo nyt tavallaan ”laillinen lupa jatkaa laittomasti tuotantoa”. Värikkäässä näytelmässä, joka ajoittain on saanut vahvoja tragikomiikan piirteitä, lähestytään viimeistä näytöstä. Nyt on menossa välinäytös, joka lupaa laihaa sovintoa lihavan riidan päätteeksi. Laihaa nimenomaan vesien suojelun kannalta. Otsikoksi sopisi vaikkapa ”Kompromissi teollisuuden ehdoilla”. […] Vesistön suojeleminen ei kuitenkaan ole yhden ainoan tehtaan velvollisuus. Kun Keski-Suomen selluloosa joutuu nyt toteuttamaan puhdistamosuunnitelmansa poikkeuksellisen kireän aikataulun puitteissa, on myös muilta vesistön likaajilta edellytettävä aivan yhtä vaativaa ohjelmaa. Olkoot kaikki likaajat yhdenvertaisia tässäkin suhteessa! Olivatpa syyt vesioikeuden asennemuutokseen mitkä tahansa, päätös on suuntaa antava siinä mielessä, että se ainakin pyrkii sovittelemaan toisaalta teollisuuden ja sen työntekijäin sekä toisaalta ympäristönsuojelun välisiä ristiriitoja. (ksml 3.6.1971: ”Välinäytös ennen finaalia”.) Kuusamo 1994: Näkökulmia esittävä julkisuus Journalismin julkisuutta jäsentävää toimintaa Kuusamon metsäkiistan tapauksessa hallitsivat samat eleet kuin Lievestuoreen tapauksessa. Kiistaan liittyvät uutiskärjet olivat yleisimmin tarkoitukseltaan raportoivia (49 %) ja perustuivat kerronnallisesti toimijoiden puheiden tiivistämiselle.27 Toinen tärkeä uutiskärkien ele oli näkökulmien tunnistaminen (42 %) toimijoiden puheita referoimalla. Näkökulmia tunnistavat uutiskärjet olivat Kuusamon tapauksessa selvästi Lievestuoreen kiistajulkisuutta yleisempiä. Myös tunnistamisen tapa oli selvästi erilainen. Journalismi ympäristökiistojen jäsentäjänä 99Ville Kumpu Näkökulmien tunnistamista pidemmälle menevä tapahtumien taustoittaminen tai selittäminen oli vastaavasti vielä Lievestuoreenkin kiistaa harvinaisempaa. Tavallisin taustoittamisen tapa Kuusamon kiistassa oli tapahtumien nykyhetken kytkeminen menneisiin tai tuleviin tapahtumiin (4 %). Lievestuoreen kiistan tapaan noin viidesosa uutisointia hallinneista raportoivista uutiskärjistä oli kertojavetoisia. Koko aineistossa kertojavetoiset uutiskärjet olivat Kuusamon kiistassa (19 %) hieman yleisempiä kuin Lievestuoreen tapauksessa (13 %). Aineiston tarkoitukseltaan raportoivissa jutuissa kerrottiin yhtäältä mitä kiistametsissä oli kulloinkin tapahtunut, toisaalta selostettiin yleisemmällä tasolla kiistan tilannetta, sovittelupyrkimyksiä ja viranomaisten toimia. Kiistaa konkreettisten tapahtumien näkökulmasta lähestyvissä metsäjutuissa kysymys oli joko yhteismetsän aloittamista hakkuista tai aktivistien toimista hakkuiden pysäyttämiseksi. Kalevassa tarkoitukseltaan raportoivat jutut perustuivat yleensä toimijoiden puheiden referoimiselle tai tiivistämiselle. Helsingin Sanomissa selvästi tavallisempaa oli tapahtumien raportoiminen kertojavetoisesti. Tämä johtui Kuusamon kiistametsien tapahtumien pelkistymisestä rutiininomaisiksi sähkeuutisiksi, joissa ei välttämättä mainittu lainkaan lähteitä esitetyille tiedoille. Aktivistien toimituksille tiedottamista, yhteismetsän toimintaan liittyvistä havainnoista uutisoitiin molemmissa lehdissä sekä raportoivassa kehyksessä että havaintojen näkökulmaisuutta korostaen. Kalevan Kuusamon aluetoimituksen toimittaja vieraili kiistametsissä, haastatteli osapuolia ja raportoi lähteiden puheiden pohjalta tilanteesta lukijoille. Suojelijat seurasivat sivusta Kuusamon kiistahakkuilla maanantaina rauhallista Tilanne Kuusamon yhteismetsän Syrjävaaran työmaalla pysyi maanantaina rauhallisena. Urakoitsijat jatkoivat hakkuita tielinjalla sekä tientekoa eivätkä paikalla olleet luontoliittolaiset yrittäneet estää töitä. Työmaalla oli järjestystä valvomassa sekä poliiseja että rajavartijoita. Yhteismetsän osakkaita ei maanantaina ainakaan puoleen päivään mennessä näkynyt. (Kaleva 31.1.1995.) Kiistan asetelmaa yleisemmällä tasolla tarkastelevat, tarkoitukseltaan raportoivat uutiskärjet selostivat kiistan tilannetta tyypillisesti yhteismetsän toiminnan näkökulmasta ja arvioivat sen vaikutuksia kiistan kulkuun. Tällaisia asetelmajuttuja oli aineistossa konkreettisia metsäjuttuja vähemmän. Sisällöltään niissä lähestyttiin ajoittain uutisanalyysimäistä, syitä ja seurauksia erittelevää ja niillä spekuloivaa taustoitusta, vaikka kärjet olivatkin tarkoitukseltaan raportoivia. 100 Ympäristö, politiikka ja julkisuus Lehtien välillä oli asetelmajuttujen uutiskärjissä ja leipäteksteissä ilmennyt selkeä ero siinä, kenen tilannemääritelmille uutisointi perustui. Aktivistien tilannemääritelmät sulautuivat erityisesti Helsingin Sano mien asetelmajuttujen toimijoiden puheita tiivistäviin tilannekuvauksiin – kuten alla lainatun katkelman maininnassa ”viimeisistä laajoista vanhoista metsistä”. Vastaavalla tavalla kertoja saattoi tiivistää tilanteen siten, että hakkuut etenevät kohti alueen ”maisemallisesti komeimpia kohtia” tai todeta, että yhteismetsä ”puskee tietä luonnonarvojen inventointialueelle”. Kalevan asetelmajuttujen tilannemääritelmät olivat puolestaan avoimempia yhteismetsän edustajien näkemyksille. Tämä käy ilmi esimerkiksi alla lainatun katkelman viittauksissa ”kohtuuttomiin mittoihin” paisuneesta suojelukiistasta, joka on ajanut yhteismetsän ”hankalaan asemaan”. Kiista suojelumetsistä kärjistyy taas Kuusamossa Luontoaktivistit jätettiin mottiin tukkipinon taakse Kuusamon metsäkiista on kärjistymässä Talaskankaan kaltaiseksi yhteenotoksi. Kuusamon yhteismetsä ei suostu Kuusamon eteläpuolella sijaitsevien viimeisten laajojen vanhojen metsiensä luontokartoituksiin. (hs 1.11.1994.) Kuusamon yhteismetsälle etsitään hakattavaksi korvaavia leimikoita Kohtuuttomiin mittoihin paisuneen suojelukiistan vuoksi hankalaan asemaan joutuneelle Kuusamon yhteismetsälle yritetään löytää korvaavia leimikoita. Oulun lääninhallituksen joulukuun puolivälissä palkkaamien kahden biologin työ on kuitenkin alkanut kangerrellen. Luontoaktivisteihin korviaan myöten kyllästynyt yhteismetsä ei ole arvioijien mukaan lämmennyt yhteistyöhön, minkä vuoksi puuston perusteella tehtävä inventointi sujuu hitaasti. (Kaleva 5.1.1995.) Kuusamon metsäkiistan uutisoinnissa näkökulmia tunnistavat uutiskärjet olivat lähes tasaveroisessa asemassa raportoivien uutiskärkien kanssa. Helsingin Sanomissa näkökulmien tunnistaminen toimijoiden puheita referoimalla oli uutisoinnin yleisin julkisuutta jäsentävä ele. Näkökulmakehyksen yleisyyden lisäksi myös tapa esittää näkökulmia oli selvästi erilainen verrattuna Lievestuoreen kiistaan, vaikka kerronnallisesti kyse olikin edelleen toimijoiden puheiden tiivistämisestä, ei kertojan omista havainnoista tai päätelmistä. Näkökulman erityisyys osoitettiin toimijoiden puhetta suoraan tai epäsuoraan lainaavien otsikoiden sijaan kuvailemalla toimijoiden kannanottojen luonnetta. Näissä kiistaa dramatisoivissa kuvauksissa Greenpeace moitti Journalismi ympäristökiistojen jäsentäjänä 101Ville Kumpu ja paheksui, Luonto-Liitto arvosteli, vihreät peräsivät, Luonnonsuojeluliitto paheksui, yhteismetsä kaipasi ja pelkäsi, maanomistajia hirvitti, mtk toivoi sekä metsänomistajia kauhistutti ja ihmetytti. Metsäaktivistien näkemykset pääsivät hyvin esiin molemmissa lehdissä ja heistä tehtiin myös myötäsukaisia henkilöjuttuja. Raportoivan kehyksen tapaan metsäaktivistien näkemyksiin otettiin Kalevassa kuitenkin etäisyyttä kerronnallisin keinoin ja sanastovalinnoin. Selkeä ero lehtien välillä oli siinä, että Kaleva nosti esiin huomattavasti enemmän paitsi yhteismetsän myös sitä tukevien tahojen – esimerkiksi erilaisten paikallisten metsäjärjestöjen ja mtk:n – näkemyksiä, jotka jäivät käytännössä näkymättömiin Helsingin Sanomissa. Toimijoiden väliselle erimielisyydelle eksplisiittisesti perustuvat näkökulmakehykset olivat harvinaisia. Tavanomaisempaa oli erimielisyyden ilmeneminen epäsuorasti joko kiistan asetelmaa kuvaavassa raportoinnissa tai näkökulmina esiin nostettujen puheiden ristiriitaisuutena. Kuusamon yhteismetsä pelkää suojelun syövän leivän kokonaan Metsäkiista sotki puolen vuosisadan hakkuut Kuusamossa kovan kädenväännön jälkeen ensi vuoden elokuun loppuun saakka rauhoitettujen vanhojen metsien suojelun laajuus on Kuusamon yhteismetsälle ja ehkä koko kunnalle kohtalonkysymys. (Kaleva 11.11.1994.) Metsäala kerrankin yksimielinen: Suojeluvaatimukset uhkaavat Pohjois-Suomen puuhuoltoa (Kaleva 8.2.1995). Koillis-Suomen yhteismetsien puheenjohtajat: Leimikkoterrorilla tehty hallaa metsien suojelulle (Kaleva 14.2.1995). Valvontaviranomaisen käsitys: Kuusamon yhteismetsässä toteutuu kestävä kehitys (Kaleva 19.12.1994). Tarkoitukseltaan näkökulmien tunnistamista pidemmälle tapahtumien taustoituksessa menevät uutiskärjet olivat hyvin harvinaisia. Helsingin Sanomissa julkaistiin kolme tarkoitukseltaan taustoittavaa juttua ja Kalevassa kuusi. Tavallisin taustoittava ele oli tapahtumien nykyhetken kytkeminen tuleviin tapahtumiin. Menneisyyteen suuntautuneita taustoittavia uutiskärkiä ei aineistossa ollut lainkaan. Kuusamon kiistaa ei uutiskärjissä juuri kytketty 1990-luvun aiempiin metsäkiistoihin tai yhteis- 102 Ympäristö, politiikka ja julkisuus metsän aiempiin suojelukiistoihin. Kalevan tulevaisuutta ennakoivissa uutiskärjissä kiistaa ja aktivistien vaatimuksia käsiteltiin erityisesti kuusamolaisten tulevaisuuden toimeentuloa uhkaavana tekijänä.28 Kuusamon kiistaa rinnastamaan pyrkiviä uutiskärkiä oli aineis tossa neljä. Rinnastuksen kohteina olivat Ruotsin metsäkiistat, lääninhallitusten luonnonsuojelutarkoituksissa määräämät toimenpidekiellot, Pohjois-Suomen luonnontilaisten metsien määrä ja pohjoisen metsien kasvunopeus. Ruotsin metsäkiistoissa kertovassa jutussa esiintyi metsäkiistoihin perehtynyt tutkija, mitä voi pitää merkkinä ainakin tieteen ja tutkimuksen kentän laajenemisesta ja ehkä myös journalistisen taustoituksen syvenemisestä Lievestuoreen aikaan nähden. Toimenpidekieltoja tarvittu harvoin Poliisi valvoo päätöksiä, kiellon rikkomisesta jopa vankeutta Kuusamon yhteismetsän alueelle julistettiin maanantaina jo kolmas toimenpidekielto. Se kertoo tilanteen kiperyydestä, sillä toimenpidekieltoja on tarvittu harvoin. Oulun lääninhallitus on aiemmin antanut vain muutaman kiellon vuodessa. Toimenpidekielto perustuu luonnonsuojelulain 18. pykälään. Sen perusteella valtiolla on oikeus lunastaa maata suojelutarkoituksessa. (Kaleva 21.2.1995.) Ruotsin metsäkiistat viileämpiä Pohjoisten suojelualueiden vertailu vaikeaa Ruotsissa metsäkiistat eivät ole sytyttäneet samanlaisia intohimoja kuin Suomessa. Vakavia yhteenottoja on ollut vähemmän, ja keskustelu käydään mieluummin lehtien sivuilla kuin paikan päällä. (Kaleva 24.1.1995.) Tarkoitukseltaan tapahtumia selittäviä uutiskärkiä oli aineistossa kuusi. Helsingin Sanomien ainoa tarkoitukseltaan selittävä uutiskärki oli luontopalstan juttu, jossa kiistaa selitettiin kuvailemalla Närängänvaaran kansallispuistomaisia luonnonarvoja. Kalevan selittävissä jutuissa metsä kiistojen syntymistä selitettiin korvauskysymyksillä, lääninhallituksen toimenpidekieltoa Närängänvaaran luonnonarvoilla, Green28 Tämä kävi selkeimmin ilmi 19.12.1994 julkaistusta juttukokonaisuudesta. Etusivun ajallisia yhteyksiä rakentavassa otsikossa ”Metsien suojelu uhkaa puuhuoltoa”. Sisäsivulla paikallisten asukkaiden näkökulma tiivistyi otsikoksi ”Metsiensuojelu on kirosana Koillismaan syrjäseuduilla”. Metsälautakunnan johtajan näkemykset todettiin otsikolla ”Kuusamon yhteismetsässä toteutuu kestävä kehitys”. Kiistan seurauksia tarkasteltiin sisäsivulla otsikolla ”Ylimitoitettu vanhojen metsien suojelu vaarantaa puuhuoltoa”. Journalismi ympäristökiistojen jäsentäjänä 103Ville Kumpu peacen toimintaa sen tarpeella hankkia lisää maksavia jäseniä sekä yhteismetsän toimintaa sen merkityksellä poliittisen ja taloudellisen vallan käyttäjänä Kuusamossa. Viimeksi mainittu juttu oli myös sikäli poikkeuksellinen, että siinä yhteismetsää tarkasteltiin Kalevan muuta uutisointia selkeämmin ulkopäin, analyysin kohteena. Jutussa kerrottiin yhteismetsän suurosakkaista ja koitettiin tuoda esiin heidän näkemyksiään kiistasta.29 Suojelusotaa käyvä yhteismetsä on suurvaikuttaja Kuusamon kulisseissa Omaisuuttaan puolustavat isäntämiehet hankalia vastustajia myös kotikehän ulkopuolella. Räväkällä metsäpolitiikallaan kansainväliseen julkisuuteen itsensä ja joidenkin mielestä koko suomalaisen metsäteollisuuden parturoinut Kuusamon yhteismetsä on muutakin kuin pelkkä metsänomistajien yhteenliittymä. Kuusamolaisittain tämä liki 6000 osakkaan organisaatio on myös ylivertainen poliittisen ja taloudellisen vallan käyttäjä. (Kaleva 23.2.1995.) Journalististen mielipiteenilmaisujen näkökulmasta pääkirjoitusten merkitys oli Kuusamon kiistassa selvästi vähäisempi kuin Lievestuoreen tapauksessa. Myös Muut lehdet -palstan pääkirjoituslainausten merkitys oli huomattavasti pienempi. Helsingin Sanomat käsitteli Kuusamon tapahtumia vain yhdessä ja Kaleva neljässä pääkirjoituksessa. Kalevassa julkaistiin lisäksi yksi kiistaa käsitellyt toimittajan kolumni. Lievestuoreen kiistan tapaan lehdet eivät ottaneet tapahtumiin jyrkkää kantaa, vaan pyrkivät pikemminkin erittelemään sitä ulkopuolisen näkökulmasta. Helsingin Sanomat asemoitui pääkirjoituksessaan lähemmäksi luonnonsuojeludiskurssia korostaessaan suojelupäätösten tärkeyttä markkinanäkökulmasta. Kalevassa kiistaan otettiin kantaa myös konkreettisemmalla tasolla. Sekä metsäaktivisteilla että yhteismetsällä nähtiin olevan perusteet toiminnallensa, joka ylilyönteineen aiheutti kuitenkin suomalaisen metsäteollisuuden näkökulmasta hyvin haitallisen kiistan. Molemmissa lehdissä suojelukorvauksista päättävillä politiikoilla uskotti in olevan avaimet Kuusamon kaltaisten kiistojen ratkaisemiseen. Pääkirjoitusten näkemys poliitikoiden tärkeästä asemasta ei kuitenkaan näkynyt lainkaan lehtien uutisosastoilla, jossa poliitikkoja esiintyi harvakseltaan, eikä heitä erityisen voimakkaasti haastettu ratkaisemaan tapausta. 29 Jutun kirjoittaja oli Kuusamon aluetoimituksen sijaan ilmeisesti Oulun toimituksesta, eikä hän kirjoittanut muita kiistaan liittyviä juttuja. 104 Ympäristö, politiikka ja julkisuus Metsäkiistat vaativat nopeita ja selkeitä ratkaisuja. Suomelle elintärkeää metsäteollisuutta ei ole viisasta vaarantaa ajautumalla toistuvasti skandaaleihin ja boikottiuhkiin. Jos ostajat haluavat paperia, jonka raaka-aineeksi ei ole kaadettu vanhoja metsiä tai tuhottu uhanalaisia lajeja, vaatimus on parasta ottaa todesta. […] Kun tehokäsittelyltä säästyneitä vanhoja ja arvokkaita metsiä on vain vähän jäljellä, ne pitää määritellä ja suojella nopeasti. Ratkaisuun tarvitaan korkean tason poliittinen päätös, koska metsäja ympäristöviranomaisilla ei selvästi ole keinoja sopia järjestelyistä. (hs 25.2.1995: ”Käytön ja suojelun riita ratkaistava”.) Kuusamon yhteismetsän osakkaat halusivat osoittaa, että omistaja on isäntä metsässään. He eivät jostain syystä olleet vielä huomanneet, että kaikkialla maailmassa on herätty ympäristön suojeluun. Siltä ei enää voi eikä kannatakaan sulkea silmiä. Tosiasiat on viisasta ottaa huomioon. […] Luonnonsuojelijat eivät puolestaan ole halunneet vähimmässäkään määrin ymmärtää elinmahdollisuuksiaan puolustavia pohjoisen ihmisiä. Maailmalle on levitetty liioittelevaa ja vääristelevääkin tietoa siitä, millainen on tilanne Pohjois-Suomessa. (Kaleva 24.2.1995: ”Kallista kiivailua”.) Talvivaara 2012: Kertojavetoinen julkisuus Talvivaaran kiistassa journalistinen julkisuus rakentui Lievestuoreen ja Kuusamon tapausten tapaan pääasiassa raportoivassa (51 %) ja näkökulmia esittävässä kehyksessä (24 %).30 Tavallisin journalistinen ele oli molemmissa lehdissä edelleen toimijoiden puheita tiivistävä uutiskärki, joka vastasi kysymykseen, mitä on tapahtunut. Journalismin julkisuutta jäsentävä toiminta oli Talvivaaran kiistassa kuitenkin monella muulla tavalla erilaista kuin 18 vuotta aiemmin Kuusamon kiistassa ja 41 vuotta aiemmin Lievestuoreella. Tarkoitukseltaan taustoittavia oli Talvivaaran kiistassa lähes viidesosa uutiskärjistä, mikä on selvästi enemmän kuin Kuusamon ja Lievestuoreen tapauksissa. Erityisesti ajallisia yhteyksiä rakentavilla uutiskärjillä oli selvästi suurempi merkitys. Näkökulmia esittäviä uutiskärkiä oli Talvivaaran tapauksessa puolestaan selvästi vähemmän kuin kahdessa aiemmassa kiistassa. Kainuun Sanomissa raportoiva kehys oli tarkoitukseltaan taustoittavien kehysten kustannuksella keskeisemmällä sijalla kuin Helsingin Sanomissa. 30 Tutkimuksen kohteena olivat aineiston uutisjutut, joita oli yhteensä 254 (Helsingin Sanomat 81 ja Kainuun Sanomat 173). Journalismi ympäristökiistojen jäsentäjänä 111Ville Kumpu kuin Talvivaaran toiminnasta oli edellä mainittu, viranomaisten välisiä suhteita selvittänyt kaavio ”Ympäristöoikeuden professori: Sylttytehdas on ministeriössä” (hs 9.11.2012).37 Jutussa ”Miljardien hyödyt vai miljardien haitat?” (hs 18.11.2012) toimittaja etsi selityksiä tapahtumille keräämällä yhteen kaivokseen liittyviä kysymyksiä ja vastauksia. Journalistisella mielipiteenilmaisulla oli suurempi merkitys Talvivaaran kiistajulkisuudessa kuin Lievestuoreen ja Kuusamon tapauksissa, vaikka tutkittu ajanjakso oli selvästi lyhyempi. Helsingin Sanomat otti asiaan kantaa kahdessa pääkirjoituksessa ja neljässä toimittajan mielipidekirjoituksessa. Kainuun Sanomissa aihetta käsiteltiin neljässä pääkirjoituksessa ja kahdessa toimittajan mielipidekirjoituksessa. Helsingin Sanomien journalistiset mielipiteenilmaisut käsittelivät Talvivaaran tapausta katastrofidiskurssin puitteissa Talvivaaran ja viranomaisten laiminlyöntien näkökulmasta. Erityisesti politikoilta vaadittiin kovasanaisesti nopeampaa reagointia ja tiukempia otteita. Lehden toimituspäällikkö vertasi omassa kolumnissaan Talvivaaran tilannetta Hurrikaani Sandyn jälkihoitoon Yhdysvalloissa (hs 8.11.2012: ”Väistelijöiden valtakunta”). Kainuun Sanomien journalistisissa mielipiteenilmaisuissa liikuttiin lähempänä onnettomuusdiskurssia siinä mielessä, että niissä käsiteltiin akuutin tilanteen hallintaa ja esimerkiksi sakka-altaiden teknisiä yksityiskohtia. Kritiikki kohdistui viranomaisia ja politikkoja terävämmin kaivosyhtiöön esimerkiksi ”Saatanan tunarit” otsikoidussa pääkirjoituksessa (ks 12.11.2012). On todennäköistä, että kipsisakka-altaaseen kerätyn veden massiivinen paino on ratkaissut suojakalvon sauman, minkä seurauksena ohut kivituhkakerros on valunut veden mukana maaperässä tai kalliossa olevia purkausuomia pitkin pois. Kalvo on todennäköisesti vaurioitunut laajalti, koska vuodon paikkaaminen ei uutterista yrityksistä huolimatta ole vielä onnistunut […] Ei ole syytä epäillä kaivosyhtiön nyt tekevän kaikkensa ongelman ratkaisemiseksi. On nimittäin kysymys Talvivaaran itsensä elinehdoista. Kehnossa talouskunnossa olevasta yhtiöstä on tullut koko kaivosalan tulevaisuutta varjostava karmea esimerkki. Merkittävästi Talvivaaraa omistavan valtion edustajat ovat myös menettämässä kärsivällisyytensä. (ks 9.11.2012: ”Allas remonttiin”.) Talvivaaran tapaus on osoittanut, että maan hallitus ei osaa reagoida yllättäviin kriisitilanteisiin. Vastuu sysätään yksittäiselle virkamiehelle, joka asiasta on vastuussa. Poliittista vastuuta hän ei voi kantaa. Sitä ei tahdo ottaa kukaan muukaan: esimerkiksi ympäristöministeri Ville Niinistö (vihr.) on syyttänyt tapahtuneesta edellisen hallituksen ministereitä. Vasta keskiviikkoiltana hän jyrähti blogissaan, että nyt riittää. […] 112 Ympäristö, politiikka ja julkisuus Asiantuntijoiden tehtävänä oli epäilemättä rauhoittaa pelkoja, olivat ne aiheellisia tai aiheettomia. Vielä puuttuu hallitustason toimija, joka olisi tullut julkisuuteen sanomaan, että kaikki mahdollinen tehdään, jotta vastaava ei toistuisi. Hallituksen tiedotustilaisuus on luvassa perjantaina. (hs 15.11.2012: ”Hallitus heräsi jälkijunassa Talvivaaran katastrofiin”.) Yhteenveto: Silminnäkijä, näkökulmaistaja ja dramaturgi Journalismin tärkein julkisuutta jäsentävä ele oli kaikissa tutkituissa kiistoissa uutiskärki, joka vastasi toimijoiden puheita referoimalla kysymykseen, mitä on tapahtunut. Tämän journalistista julkisuutta jäsentävän mannerlaatan suhteen kiistojen uutisoinnissa ei tapahtunut mitään vallankumouksellista muutosta, vaikka sisällöllisesti kiistat saivatkin senkin puitteissa tietenkin toisistaan poikkeavia merkityksiä. Journalismin raportoivan ja referoivan eleen pysyvyyden rinnalla kiistojen välillä oli kuitenkin myös mielenkiintoisia eroja. Lievestuoreen ja Kuusamon tapauksessa julkisuus oli tapahtumakeskeistä ja kiistojen taustoittaminen lähes olematonta. Talvivaaran kiistassa tapahtumien taustoittamisella ja selittämisellä oli puolestaan olennainen merkitys riippumatta siitä, puhuttiinko onnettomuudesta vai ympäristökatastrofista. Kuusamon ja Talvivaaran kiistoja yhdistävä tekijä oli puolestaan se, että paikallinen sanomalehti jäsensi kiistajulkisuutta selvästi enemmän ympäristöä pilaavan toimijan puheen perusteella kuin molemmissa kiistoissa enemmän ympäristöä puolustaneisiin tahoihin nojannut Helsingin Sanomat. Lievestuoreen tapauksessa vastaavaa eroa ei ollut havaittavissa. Pääkirjoituksissa Keskisuomalainen p i ti ympäristönäkökohtia esillä Helsingin Sanomia pontevammin. Tämän luvun havaintoja tulkiten voi kullekin kiistalle tunnistaa ja nimetä näkyvimmän roolin, jolla uutiskertoja vaikutti kiistojen jäsentymiseen julkisuudeksi. Lievestuoreen kiistassa uutiskertojan näkyvin rooli oli myötäelävä silminnäkijä. Tässä roolissa uutiskertoja kuvaili laittomasti käynnistetyn ja ympäristöä pilaavan tehtaan toimintaa ja tehtaan valtausta innostuneesti, työn tekemistä ja työläisten joukkovoimaa romantisoiden. Samassa myötäelävän silminnäkijän roolissa uutiskertoja raportoi Lievestuoreella tapaamiensa työläisten vaikeuksista. Kertojan toiminta ilmentää omalta osaltaan työn ja toimeentulon merkitystä kulttuurisina kategorioina, sillä jätevesien uhkaamaa Lievestuoreenjärveä tai järven pilaantumisesta kärsiviä rannanomistajia ei uutisoinnissa juuri käsitelty. Kertojan toiminta varmisti omalta osaltaan, että Lievestuoreella syntyi nimenomaan työtaistelu. Journalismi ympäristökiistojen jäsentäjänä 113Ville Kumpu Kuusamon kiistassa kertojan näkyvin rooli oli näkökulmaistaja. Näkökulmia tunnistavat uutiskärjet olivat Kuusamon tapauksessa selvästi Lievestuoreen kiistajulkisuutta yleisempiä. Helsingin Sanomissa näkökulmien tunnistaminen toimijoiden puheita referoimalla oli tavanomaisin julkisuutta jäsentävä ele. Näkökulmien tunnistamisen ohella uutiskertoja myös dramatisoi niitä kuvailemalla, mistä journalismin julkisuuteen referoimassa lausunnossa oli kysymys. Kiistan kuluessa osapuolet esimerkiksi paheksuivat, arvostelivat, kaipasivat ja pelkäsivät sen sijaan, että olisivat vain todenneet asiansa. Näkökulmien korostuminen ilmeni Kuusamon kiistauutisoinnissa myös siten, että tutkittujen lehtien uutiskertojat nojasivat tapahtumista raportoidessaan päinvastaisiin suuntiin. Kalevassa kertoja nojasi omassa puheessaan voimakkaasti metsätalousdiskurssiin ja antoi runsaasti tilaa metsäteollisuutta edustaville toimijoille. Helsingin Sanomat nojasi puolestaan luonnonsuojeludiskurssiin ja antoi enemmän tilaa aktivisteille. Uutiskertojan näkökulmia tunnistanut ja dramatisoinut rooli oli mielenkiintoinen myös siksi, että pääkirjoituksissa molemmat lehdet toivoivat sovittelevia kantoja ja poliitikkojen puuttumista tilanteeseen. Talvivaaran tapauksessa uutiskertojan näkyvin rooli oli dramaturgi. Kiistajulkisuutta jäsensi kaksi erilaista mutta periaatteessa yhteen sopivaa kertomusta, joiden puitteissa uutiskertoja pelkisti tapahtumien vyöryn aihetta käsitteleviksi lukupaketeiksi. Helsingin Sanomissa uutiskertoja tiivisti toimijoiden puheita ja esitti omia päätelmiään uutiskärkinä siten, että sakka-altaan vuoto näyttäytyi viranomaisten laiminlyöntien ja kaivosyhtiön piittaamattomuuden aiheuttamana ympäristökatastrofina. Katastrofitarinan vahvuus näkyi siinä, että asiantuntijoiden maltillisetkin arviot vuodon ympäristövaikutuksesta ja lähialueiden asukkaiden kokemukset kaivoksen aiemmista ympäristöongelmista mahdutettiin sen sisään. Kainuun Sanomien kerronta oli vuodon hallinnan nykyhetkeen keskittyessään Helsingin Sanomia tapahtumakeskeisempää. Onnettomuuskertomus pelkisti tilanteen vuodon tukkimiseen liittyväksi kamppailuksi. Uutiskertojan dramaturgin rooli liittyi myös tapahtumien taustoittamiseen, joka oli erityisesti ajallisten yhteyksien rakentamisen osalta selvästi aktiivisempaa kuin Lievestuoreen tai Kuusamon tapauksissa. Tämän tutkimuksen havainnot journalismin julkisuutta jäsentävästä toiminnasta olivat samansuuntaisia kuin suomalaisen sanomalehtijournalismin kerronnan muutoksista tehdyissä tutkimuksissa (esim. Kunelius 1996; Väliverronen & Kunelius 2012; Kumpu 2016). Uutisteksteissä kertojan merkitys on kasvanut puhuvien toimijoiden kustannuksella. Edellä esittelemäni uutiskertojan kolme roolia ovat tämän tutkimuksen uutiskehyksiin ja kerrontaan liittyvien havaintojen pohjalta tehtyjä pelkistyksiä 114 Ympäristö, politiikka ja julkisuus ja tulkintoja. Ne kuvaavat uutiskertojan toiminnan näkyvintä osaa, jonka rinnalla kulki vähäeleisemmän kerronnan valtavirta. Uutiskertoja teki kuhunkin roolin liittyviä eleitä myös muissa kiistoissa. Kerronnan sisällön suhteen uutiskertojan roolit työtä romantisoivana silminnäkijänä, metsiensuojelun ja metsäteollisuuden edut törmäyttävänä näkökulmaistajana ja ympäristötuhon dramaturgina mukailevat ympäristönsuojelun muutosta näkymättömästä ensin kiistellyksi ja lopulta yleisesti hyväksytyksi yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi. Talvivaaran tapauksessa erityisesti Helsingin Sanomien uutiskertoja otti ympäristönsuojelun nimissä jo huomattavia vapauksia tilannetta kuvatessaan ja tulkitessaan. Suhteessa ympäristöpolitikan toimintakenttään uutiskertojan muodonmuutos on sikäli mielenkiintoinen, että esimerkiksi ympäristöviranomaisten julkisessa roolissa ei tässä tutkituissa kiistoissa tapahtunut mitään vastaavaa muutosta. 115 Ville Kumpu 7 Järkeilyn tyyli ympäristökiistoissa Järkeilyn tyylillä tarkoitetaan tutkimuksessa kysymystä siitä, minkälaisia järjenkäytön ulottuvuuksia ympäristökiistoissa aktivoitiin. Taustalla on Jürgen Habermasin (1984; 1987) kommunikatiivisen toiminnan teoria. Sen mukaan rationaalisuudella on kolme yleismaailmallista, olosuhteista ja esittäjästä riippumatonta ulottuvuutta: totuus (esittäjästä riippumaton paikkansapitävyys, ulkoinen maailma), oikeudellisuus (yhtäpitävyys yleisesti hyväksytyn normikontekstin kanssa, sosiaalinen maailma) ja autenttisuus (esittäjän vilpittömyys, sisäinen maailma) (ks. tarkemmin luku 2).38 Edellisten lukujen valossa arvioidaan, miten järjenkäytön tyyli kytkeytyi kiistojen sisällölliseen jäsentymiseen, politiikkaverkostojen julkisuuskäytöntöihin ja journalismin julkisuutta jäsentävään toimintaan (kuvio 5). 38 Kommunikatiivisen toiminnan teorian pätevyysvaatimuksiin kytkeytyvää analyysimenetelmää on aiemmin kehitelty haastatteluaineistojen erittelyä silmällä pitäen (ks. Reunanen 2017). 116 Ympäristö, politiikka ja julkisuus Totuuteen, oikeudellisuuteen ja autenttisuuteen nojaavan järjenkäytön merkitystä tutkittiin tarkastelemalla kiistoja eli tilanteita, joissa aineis tossa suoraan lainattu toimija, mielipidekirjoituksen kirjoittaja tai journalistinen kertoja kyseenalaisti jonkin toisen toimijan tekemiset tai sanomiset – eli yritti haastaa nimeämänsä tahon perustelemaan tarkemmin toimintaansa tai puheitansa. Järjenkäytön erittelyn kohdentaminen kiistoihin rajasi tutkimusaineistoa merkittävästi. Se kohdisti analyysin tilanteeseen, jossa järkeilyn mahdollisuuksia hyödynnetään ja järkeilyn tyylilajia yritetään mahdollisesti vaihtaa. Kiistoksi ei erittelyssä kelvannut aiemman kiistelyn referointi, vaan kiistävän puheen tuli olla päiväkohtaista. Kultakin puhuvalta toimijalta huomioitiin juttua kohden vain yksi, pääasiallinen kiisto, vaikka puheessa olisi ollut kiiston kohteen tai kiiston tyypin suhteen aineksia useampaankin kiistoon.39 Koska kiiston esittäjän oli oltava joko suoraan lainattu toimija, mielipidekirjoittaja tai journalistinen kertoja, huomiotta jäivät esimerkiksi sellaiset tapaukset, joissa journalistinen kertoja luonnehti jonkin tahon toimintaa vastustamiseksi lainaamatta kuitenkaan tämän puhetta. Niin ikään aineiston ulkopuolelle jäivät sellaiset tapaukset, joissa kiiston esittäjä jäi epäselväksi, kuten todettaessa esimerkiksi ”julkisuudessa esitettyjen väitteiden 39 Syynä tähän rajoitukseen oli se, että samassa puheenvuorossa esiintyvien kiistämisen kohteiden ja kiistoperusteiden yksityiskohtainen eritteleminen olisi lisännyt merkittävästi tulkintatyön määrää ja peittänyt alleen kiistojen pääasialliset kohteet. Tekstiviestipalstoja tai verkkokeskustelujen koontijuttuja ei otettu mukaan kiistoerittelyyn, koska niissä puhuvat toimijat ja puheenvuorojen rajat ovat epämääräisiä. Ympäristökiistojen uutisointi Kuvio 5. Kiistot ja kiistoperusteet ympäristökiistojen ulottuvuutena Kulttuuriset jäsennykset Sisällölliset elementit, puhetavat ja diskurssit Käytännöt 1) Puhuvat toimijat ja julkisuuskäytännöt 2) Journalismin uutiskehykset, kerronta ja mielipiteet Järkeily Kiistot ja perusteet Järkeilyn tyyli ympäristökiistoissa 117 Ville Kumpu mukaan …”. Kuitenkin esimerkiksi ”luonnonsuojelijat” tai ”tehtaan vastustajat” olivat hyväksyttäviä kiiston esittäjiä kuten myös nimettömät lähteet (”eräs virkamies”). Kiistoksi hyväksytyn puheteon tuli kohdistua jonkin selvästi tunnistetun henkilön, ryhmän, instituutioon tai organisaation tekemisiin tai sanomisiin. Tämän perusteella aineiston ulkopuolelle rajautuivat esimerkiksi sellaiset tapaukset, joissa kritisoitiin ”kaivosvastaista ilmapiiriä”, mutta ei tunnistettu sen tarkempaa kritiikin kohdetta. ”Ympäristöministerin levittämä kaivosvastainen ilmapiiri” olisi sen sijaan sisältänyt ainekset ympäristöministeriin kohdistuvaan kiistoon. Kiiston esittäjän ja kiiston kohteen välisen kiistävän suhteen tuli käydä ilmi tekstistä ilman pitkälle menevää tulkintatyötä. Selkeimpiä kiistoja olivat sellaiset tapaukset, joissa kiiston esittäjä tunnisti omassa puheteossaan kiiston kohteen. Yhtä lailla selkeitä olivat tapaukset, joissa uutisjutun kertoja selväsanaisesti asetti kiistävän puheteon suhteeseen kiiston kohteen kanssa. Tulkinnanvaraisempia olivat sellaiset tapaukset, joissa puheteko sisältönsä puolesta selvästi kiisti jonkin tahon toimia tai puheita, mutta kiistäjä, kiiston kohde tai kertoja ei kytkenyt kiistämistä ja kiiston kohdetta toisiinsa, vaan tulkintatyö jäi lukijalle. Tällaisia tapauk sia hyväksyttiin aineistoon vain hyvin rajatusti.40 Kiistojen määrän ajateltiin kertova tutkittujen ympäristökiistojen intensiteetistä ja julkisen vuorovaikutuksen aggressiivisuudesta eli kääntäen siitä, miten aktiivisesti tekemisiä tai sanomisia vaadittiin julkisesti oikeutettaviksi tai perusteltaviksi. Toimijaryhmille laskettiin kiisto indeksi jakamalla kiistot kiistojen kohteena olemisen lukumäärällä. Mitä suurempi luku, sitä enemmän kyseisen toimijaryhmän julkinen toiminta painottui kiistämiseen. Mitä enemmän luku jäi alle yhden, sitä suuremmassa osin toimijaryhmä esiintyi julkisuudessa kiistämisen kohteena. Järkeilyn tyyliä tutkittiin luokittelemalla kiistot tietoon, arvoihin ja luottamukseen nojaaviksi. Kiistoperusteiden erittelyssä kyse oli kunkin kiiston pääasiallisen perusteen tunnista40 Kiistävän puheteon ja kiiston kohteeksi tulkitun tahon tuli esiintyä samassa jutussa. Kiistoksi ei siis hyväksytty sellaisia tapauksia, joissa tapausta seuranneen lukijan oli mahdollista tulkita jutussa A esitetyn puheteon ja edellisenä päivänä julkaistussa jutussa B esitetyn (puhe)teon välille kiistävä suhde, mutta itse jutussa tai puheteossa tällaista kytkentää ei tehty. Kaikkia samankaan jutun puitteissa tulkittavissa olevia kiistoja ei hyväksytty aineistoon. Esimerkiksi reportaasijutussa tai katugallupissa toimittajan haastateltavaksi sattuneiden kansalaisten sisältönsä puolesta toisensa kiistäviä mielipiteitä ei ollut mielekästä tulkita toisiinsa kohdistuviksi kiistoiksi. Tarkempana valintakriteerinä käytettiin tässä yhteydessä jutun kerronnallista rakennetta tai muotoa, jonka tuli korostaa kiistävää suhdetta. Näin on esimerkiksi silloin, kun juttuun on kerätty jotakin määrättyä näkemystä vastustavia tai kannattavia puhetekoja, joiden jokaisen kohdalla ei erikseen mainita, että kiisto kohdistuu jutun alkupuolella esitettyyn väitteeseen. Sen sijaan pelkästään kahden sisältönsä puolesta vastakkaisen suoran lainauksen sijoittamista peräkkäin ei tulkittu tässä tarkoitetussa mielessä kiistävää suhdetta riittävästi korostavaksi kerronnalliseksi keinoksi. 118 Ympäristö, politiikka ja julkisuus misesta, sillä monesti vedottiin yhtä aikaa useampiin perusteisiin. Tavalla tai toisella perusteltujen kiistojen ohella tunnistettiin kiistoja, joissa selvästi kiistettiin mutta ei kuitenkaan perusteltu kiistoa millään tavalla. Tietoperustaisiksi luokiteltiin kiistot, joissa puheiden tai tekojen kyseenalaistamisen perusteena käytettiin tosiasioita eli ulkoiseen maailmaan liittyviä väitteitä (todellisuuden ominaisuudet; minkälainen maailma on ja miten se toimii). Tyypillisesti tietopohjaisissa kiistoissa todistellaan kiiston kohteen väitteiden olevan virheellisiä tai arvioidaan kiiston kohteen toimintaa sen seurausten näkökulmasta. Arvoperustaisiksi luokiteltiin kiistot, joissa puheiden tai tekojen kyseenalaistamisen perusteena oli väite jonkin yleisesti tunnetun normin rikkomisesta. Viittauksia kiiston kohteen pahantahtoisuuteen tai tietoiseen yhteisten normien rikkomiseen ei tulkittu arvopohjaisiksi kiistoiksi vaan luottamusperustaisiksi. Luottamusperustaisiksi luokiteltiin kiistot, joissa puheiden tai tekojen kyseenalaistamisen perusteena oli epäilys, että kiiston kohde ei todellisuudessa tarkoita, mitä sanoo, tai toimii välineellisesti tavoitellen muilta salaamiaan päämääriä.41 Lievestuore 1971: Tehdasyhtiö ja vesiviranomaiset kritiikin kohteina Lievestuoreen kiistajulkisuudesta tunnistettiin kaikkiaan 61 kiistoa. Kiistäjinä esiintyivät useimmin paikkakuntalaiset eli lähinnä kaksi kiistassa aktiivisesti toiminutta rannanomistajaa (10 kiistoa) ja tehtaan työntekijät (9). Luokaan muut toimijat (12 kiistoa) kuuluivat esimerkiksi Keskisuomalaisen mielipidepalstan nimimerkit sekä kirjava joukko uutisoinnissa ainoastaan tehtaan vesioikeuskäsittelyn alkukokouksessa esiintyneitä, vastalauseensa tehtaan käynnistämiselle ilmaisseita tahoja. Kiiston kohteena oli selvästi useimmin tehdasyhtiö (27) ennen viranomaisia (17). Pätevyysvaatimusten näkökulmasta kiistäminen oli pääasiassa tietopohjaista (46 %). Luottamuspohjaisia (28 %) ja arvoperustaisia (23 %) kiistoja esiintyi aineistossa tasavertaisesti. Kiistomäärien perusteella toimijoille ja toimijaryhmille laskettiin kiistoindeksi jakamalla kiistot kiistojen kohteena olemisen lukumäärällä (taulukko 7). Lievestuore-kiistan keskeisistä osapuolista viranomaiset ja tehdasyhtiö esiintyivät pääasiassa kiistämisen kohteina. Tehtaan työntekijöiden ja paikkakuntalaisten kohdalla pai41 Kun kyse oli epäoikeudenmukaisuudesta, luottamusperustaisiksi tulkittiin sellaiset kiistot, joissa päähuomio oli epäoikeudenmukaisuuden aiheuttajassa, ei niinkään epäoikeudenmukaisessa asiassa sinänsä tai epäoikeudenmukaisuutta kärsivässä tahossa. Luottamuspohjaisiksi tulkittiin myös viittaukset oman edun tavoittelusta kokonaisedun kustannuksella. Järkeilyn tyyli ympäristökiistoissa 119 Ville Kumpu nottui puolestaan selvästi kiistäjän rooli. Journalistinen kertoja esiintyi kiistäjänä neljästi: kolme kertaa pääkirjoituksessa ja kerran toimituksen kolumnissa. Kiiston kohteena journalistinen kertoja oli kerran, kun mielipidekirjoittaja kyseenalaisti Keskisuomalaisen tehtaan käynnistämisestä esittämät tiedot. Taulukko 7. Toimijaryhmät kiistäjinä ja kiistämisen kohteina Kiistäjänä Kohteena Kiistoindeksi Puhuvana toimijana Kertoja 414xxx Vesiviranomainen 5 7 0,7 26 Tehdasyhtiön edustaja 6 27 0,2 35 Tehtaan työntekijä 91942 Paikkakuntalainen 10 3 3 31 Muu viranomainen 410 0,4 24 Poliitikko 1 2 0,5 10 Työmarkkinajärjestö 00010 Muu viestin 5 1 5 19 Ympäristöjärjestö 4226 Muu tai taustaltaan epäselvä 13 71,9 21 Yhteensä 61 61 xxx 224 Kovimman julkisen kritiikin kohteena olleeseen tehdasyhtiöön kohdistuneet kiistot liittyvät jätevesien leviämiseen (tieto), tehtaan käynnistämisen laillisuuteen (arvot) ja tehdashankkeen uskottavuuteen (tieto, luottamus). Jätevesien vaikutuksiin vetosi kiistoissa useimmin paikallisen vesipiirin edustaja, joka vastasi jätevesien valvontaan liittyvästä kenttätyöstä. Tietoon jätevesien leviämisestä ja vaikutuksista vetosi myös kirjava joukko toimijoita, jotka esiintyivät ainoastaan tehtaan jätevesiluvan vesioikeus käsittelyn alkukokouksesta kertovissa jutuissa.42 Valtaosa tässä kokouksessa kantansa esittäneistä toimijoista tyytyi ilmaisemaan vastarintansa viranomaisprosessin puitteissa sen sijaan, että olisi jatkanut kampanjointia tehdasta vastaan 42 Vain tässä yhteydessä esiintyneistä toimijoista kiistoja esittivät Simunankoski Oy, Maatalousministeriö, Metsähallitus, Pohjois-Päijänteen kalastuksenhoitoyhtymä, Helsingin kaupunki, varatuomari Paavo J. Heikkilä, Keski-Suomen luonnonsuojelutoimikunta sekä Isoja Vähä-Oksalan sekä Kangas-Naara-Puttosen jakokuntien ja Montolan sekä Vihtiälän kalastuskuntien edustajana toiminut varatuomari Arvo Nikkilä. Kiistoina tässä tutkimuksessa huomioitujen suorien lainausten ohella jutuissa referoitiin lukuisten muidenkin tahojen kokouksessa esittämiä kriittisiä puheenvuoroja. 120 Ympäristö, politiikka ja julkisuus julkisuudessa ja kiistan myöhempien vaiheiden epämuodollisemmassa viitekehyksessä. Toisaalta tapahtumien niukkaan taustoitukseen tyytyneet toimittajat eivät kaivaneet näitä vastarintaisia tahoja esiin myöhemmässä uutisoinnissa, vaan tyytyivät rakentamaan juttunsa vesiviranomaisten, tehdasyhtiön, tehtaan työntekijöiden ja paikkakuntalaisten varaan. Mahdollisia uutisaiheita olisivat vesioikeuskäsittelyssä ilmaistun vastarinnan perusteella olleet esimerkiksi maanja rannanomistajien, kalastuksenhoitoyhtymien, ministeriöiden ja muiden paikallisten yritysten kannat. Tehdasyhtiö vastasi vesioikeuskäsittelyn alkukokouksessa ja kiistan myöhemmissä vaiheissa jätevesien vaikutuksiin liittyviin kiistoihin omilla näkemyksillään, joiden mukaan kyse oli vähäisestä ja ohimenevästä haitasta. Vesihuoltoinsinööri Martti Ranta toteaa Itä-Suomen vesioikeudelle jättämässään selvityksessä, että kahden vuoden kuluessa Lievestuoreen likaisuusaste tulee olemaan paljon perusteellisempi kuin jätevesien laskulupaa hakeneet yhtiöt esittävät […] ”Puolella teholla toimiessaan tehdas ei ole näillä paikoilla pilannut vesiä niin likaisiksi kuin ne olivat 1967 ennen tehtaan pysähtymistä. Syksyyn mennessä teollisen toiminnan kasvaessa täyteen määrään lisääntyy jätevesikuormitus. Jätevesipaikat ovat silloin nähtävästi yhtä pilaantuneet kuin vuonna 1967”, insinööri Ranta kertoi. (Vesiviranomaisen tehdasyhtiöön kohdistunut tietoperustainen kiisto. hs 17.4.1971: ”Tehdas ja tutkija eri mieltä jätevesistä”.) Helsingin kaupungin edustaja J.E. Kuhlefelt puhui vuonna 2000 Päijänteen vettä juovan 1,5 miljoonan asukkaan puolesta. Hän sanoi Helsingin kaupungin edellyttävän hankkeen toteuttamista niin, ettei veden laatua Päijänteen Asikkalanselällä huononneta. ”Lievestuoreenjärveen purettavat sulfiittiselluloosan jätevedet lisäävät ligniinipitoisuutta koko Päijänteen alueella ja heikentävät juomavedeksi valmistettavan veden laatua”. (Muun toimijan tehdasyhtiöön kohdistunut tietoperustainen kiisto. hs 9.3.1971: ”Lievestuoreen jätevesille yksimielinen tuomio”.) Tehtaan käynnistämisen laillisuuteen liittyviä kiistoja esittivät julkisuudessa vesiviranomaiset ja paikallinen varatuomari-rannanomistaja. Näissä kiistoissa tehtaan käynnistämistä tarkasteltiin laillisuusdiskurssin näkökulmasta vesilain vastaisena toimintana. Tehdashankkeen uskottavuus kiistettiin sekä tietoettä luottamusperustaisesti. Tietopohjaiset uskottavuuskiistot liittyivät tehdasyhtiön rahoitukseen. Tehdashankkeen uskottavuuden luottamusperustaiset kiistot liittyivät epäilyksiin tehdasyhtiön epärehellisyydestä ja keinottelupyrkimyksistä. Kestävän toiminnan Järkeilyn tyyli ympäristökiistoissa 127 Ville Kumpu Taulukko 10. Toimijaryhmät kiistäjinä ja kiistämisen kohteina Kiistäjänä Kohteena Kiistoindeksi Puhuvana toimijana Kertoja 10 110 xxx Talvivaaran edustaja Viestintäpäällikkö Olli-Pekka Nissinen Toimitusjohtaja Pekka Perä 5 3 1 26 1 8 0,2 3 0,1 54 24 10 Viranomainen Kainuun ELY-keskus 17 11 24 16 0,7 0,7 72 37 Poliitikko Ympäristöministeri Ville Niinistö 27 6 23 6 1,2 1,0 65 15 Asiantuntija 5 1 5 38 Kansalaisyhteiskunta Kansalaisyhteiskunnan edustaja 20 6 9 8 2,2 0,8 77 26 Yritys 0 0 -24 Muu viestin 7 2 3,5 11 Muu tai taustaltaan epäselvä 0 5 0 6 Yhteensä 91 91 xxx 347 Yhtä perusteetonta kiistoa lukuun ottamatta kiistopuheenvuoroista oli tunnistettavissa legitimaatioperusta, johon kiisto nojasi (taulukko 11).46 Valtaosa kiistoista oli tietopohjaisia. Viranomaiset esittivät pääasiassa tietopohjaisia kiistoja. Politiikan ja kansalaisyhteiskunnan edustajat esittivät luottamuspohjaisia kiistoja lähes yhtä usein kuin tietopohjaisia. Arvo perustaisia kiistoja esitettiin ainoastaan kolme. 46 Perusteettomassa kiistossa Talvivaaran pääomistaja Pekka Perä kiisti Talvivaaraan kohdistuneen kritiikin vetoamalla siihen, että ajankohta keskustelulle oli väärä. ”Hautalan tiistaina esittämään aiempaan vaatimukseen Perä totesi, että vuodon tukkimiseen liittymättömän ’muun keskustelun’ aika tulee myöhemmin” (hs 8.11.2012). Perän ainoa vuodon akuuttivaiheessa antama lausunto ilmensi Talvivaaran viestintästrategiaa: kaikki julkinen puhe kulki viestintäpäällikkö Olli-Pekka Nissisen kautta ja liittyy vuodon tukkimiseen. 128 Ympäristö, politiikka ja julkisuus Taulukko 11. Kiistoperusteet toimijaryhmittäin Tieto Arvot Luottamus Perusteeton Yhteensä Kertoja 10 0 0 0 10 Talvivaaran edustaja 4 0 0 1 5 Viranomainen 15 0 2 0 17 Poliitikko Ympäristöministeri Ville Niinistö 14 4 1 1 12 1 0 0 27 6 Asiantuntija 4 0 1 0 5 Kansalaisyhteiskunnan edustaja 11 1 8 0 20 Muu viestin 4 1 2 0 7 Yhteensä 62 325 1 91 Tavallisimpia kiistoja aineistossa olivat politikkojen Talvivaaraan kohdistuneet luottamuspohjaiset kiistot, politikkojen toisiin poliitikoihin kohdistuneet tietopohjaiset kiistot sekä kansalaisyhteiskunnan edustajien Talvivaaraan kohdistamat tietoja luottamuspohjaiset kiistot (taulukko 12). Aineistossa useimmin kiistäjinä esiintyneet poliitikot kiistelivät siis keskenään lähinnä tietopohjalta mutta kohdistivat Talvivaaraan luottamuspohjaisia kiistoja. Talvivaara-kiistot kytkeytyivät sisällöllisesti katastrofidiskurssiin. Politikkojen välinen kiistely liittyi puolestaan kysymykseen siitä, kenen vastuulla tapahtumat olivat. Taulukko 12. Kiistoperusteet tavallisimmissa kiistäjä–kiiston kohde -pareissa Kiistopari Tieto Arvot Luottamus Perusteeton Yhteensä Politiikka–Talvivaara 1 1 9 0 11 Politiikka–Politiikka 8 0 3 0 11 Kansalaisyhteiskunta–Talvivaara 5 1 4 0 10 Viranomainen–Kansalaisyhteiskunta 7 0 0 0 7 Viranomainen–Viranomainen 4 0 2 0 6 Poliitikkojen välinen kiista oli aineiston yleisin tietoperustainen kiistopari. Kaikki poliitikkojen väliset tietopohjaiset kiistot liittyivät vihreiden ympäristöministeri Ville Niinistön ja aiempien hallitusten keskustaministerien kiistelyyn siitä, kenelle poliittinen vastuu Talvivaaran tapahtumista kuului. Kiistoissa nojattiin tietopohjaiseen tulkintaan tapahtumista, vaikka niiden tarkoituksena olikin horjuttaa muiden nauttimaa luottamusta ja pönkittää tätä kautta omaa asemaa. Järkeilyn tyyli ympäristökiistoissa 129 Ville Kumpu Entisen pääministerin Mari Kiviniemen (kesk) mukaan aluehallintouudistus tehtiin aikoinaan kaikkien puolueiden kanssa hyvässä yhteistyössä. ”Muistelen kansanedustaja Niinistönkin olleen siihen tyytyväinen. On kaukaa haettu, että tämä uudistus olisi syyllinen siihen, että asiat eivät ole Talvivaarassa kunnossa.” (Poliitikon poliitikkoon kohdistunut tietoperustainen kiisto. hs 10.11.2012: ”Talvivaara sytytti sanasodan”.) Poliitikkojen Talvivaaraan kohdistuneet kiistot perustuivat tiedon sijaan luottamukseen. Tällaisia kiistoja oli kolmasosa aineiston kaikista luottamusperustaisista kiistoista. Poliitikkojen Talvivaaraan kohdistamissa luottamuskiistoissa tapahtumien syyksi nähtiin sakka-altaan teknisten yksityiskohtien sijaan Talvivaaran tai Pekka Perän ominaisuudet. Kiistoista neljä oli valtion omistajaohjauksesta vastanneen ministeri Heidi Hautalan syytöksiä Talvivaaran ”johtamisvajeesta”. Tähän keskusteluun Talvivaara ei lähtenyt mukaan lainkaan. Valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri Heidi Hautala (vihr) kovensi arvosteluaan Talvivaaran pääomistajaa Pekka Perää kohtaan. ”Yhtiössä on erittäin vakava johtamisvaje, joka on ollut pitkäaikainen ongelma”, Hautala pamautti. ”Hallituksen puheenjohtaja Pekka Perä ei ole suostunut kertomaan, että miten yhtiö on voitu rakentaa sillä tavalla, että johtaminen ja riskien hallinta ovat olleet niin puutteellisia.” Hautala arveli, että yhtiölle voi tulla erittäin suuria korvausja ennaltamisvelvollisuuksia. (Poliitikon Talvivaaraan kohdistunut luottamusperustainen kiisto. hs 9.11.2012: ”Hallitukselta vaadittiin painetta Talvivaaralle”.) – Talvivaara lyö kehitysmaidenkin kaivossysteemit laudalta. Todella ammattitaidotonta toimintaa, [wwf:n suojelujohtaja Jari] Luukkonen sanoo. (Ympäristöjärjestön edustajan Talvivaaraan kohdistunut luottamusperustainen kiisto. ks 8.11.2012: ”Luonnonsuojeluliitto suomii”.) Poliitikkojen keskinäisten kiistojen jälkeen toiseksi yleisin tietoperustainen kiistotyyppi oli viranomaisten kansalaisyhteiskunnan edustajiin kohdistunut kiisto, joita oli aineistossa seitsemän. Näistä kiistoista kuusi esitettiin Kainuun Sanomissa. Ne olivat Kainuun ely-keskuksen edustajien vastauksia kansalaisjärjestöjen väitteisiin. ely-keskuksen edustajat torjuivat katastrofidiskurssissa esitetyt väitteet valvonnan epäkohdista tietopohjaisilla argumenteilla, joissa ei otettu suoraan kantaa vastuukysymyksiin. 130 Ympäristö, politiikka ja julkisuus Stop Talvivaara -liike on kritisoinut Talvivaaran varoallasalueita ”patovalleilla rajatuksi suoalueeksi”. […] [Kainuun ely-keskuksen ylitarkastaja Unto] Ritvanen sanoo nähneensä patoalueen vain kartalta. – Se on harjanteitten välinen painauma, suoalue, niin kuin muutkin varoaltaiden paikat. Ne on alavia maaston kohtia, mihin pystyy vettä keräämään. Mäellä vesi ei pysy. (Viranomaisen ympäristöjärjestöön kohdistunut tietoperustainen kiisto. ks 12.11.2012: ”Jätevesi ei enää juokse luontoon”.) Kainuun ely-keskuksen patoturvallisuusasioista vastaava ylitarkastaja Heli Nurmi sanoo, ettei tihkumisesta voi päätellä, että pato olisi sortumassa. Hänen mukaansa on normaalia, että maarakenteisten patojen läpi suotautuu vettä. (Viranomaisen ympäristöjärjestöön kohdistunut tietoperustainen kiisto. ks 22.11.2012: ”Pato tihkuu läpi”.) Arvoperustaisia kiistoja oli aineistossa ainoastaan kolme. Vuodon akuuttivaiheessa ei syntynyt arvokeskustelua: Talvivaaraan kohdistettiin aineis tossa vain yksi kiisto, jossa vedottiin ympäristönsuojeluun arvona. Kaivoksen viranomaisvalvontaa ei myöskään yhtä tapausta lukuun otta matta rinnastettu kiistomielessä muunlaisen ympäristöä pilaavan toiminnan valvontaan. Laajemmin ottaen arvokeskustelun vähäisyys näkyi myös uutisointia jäsentäneissä diskursseissa, joissa oli arvovalintojen tai -kysymysten sijaan kyse vastuusta ja vastuullisuudesta. – Yhtiö on toistuvasti rikkonut ympäristöluvassa lupaamiaan velvoitteita. Näitä seurauksia joudutaan nyt hoitamaan. Pidän äärimmäisen epäoikeudenmukaisena sitä, että kainuulaiset ihmiset ja Suomen luonto joutuvat kantamaan vastuuta menneiden vuosien virheistä, [Ympäristöministeri Ville] Niinistö sanoo. (Poliitikon Talvivaaraan kohdistunut arvoperustainen kiisto. ks 8.11.2012: ”Niinistö: Nyt saa jo riittää”.) Kajaanilainen Antti Seppänen totesi Raatihuoneentorilla, että Talvivaaran ekorikos ei ole suvaittavaa. – Anteeksiantoa ei ole. Luonto on Kainuun voimavara, sitä ei saa tuhota. (Yksityishenkilön Talvivaaraan kohdistunut arvoperustainen kiisto. ks 14.11.2012: ”Lauluprotesti ladataan YouTubeen”.) Järkeilyn tyyli ympäristökiistoissa 131 Ville Kumpu Yhteenveto: Julkinen haastaminen oli ympäristökiistoissa harvinaista Tämän luvun tarkoituksena oli selvittää, miten järkeilyn tyyli toimi median ja politiikan kytkentäpintana kolmessa ympäristökiistassa. Järkeilyä tutkittiin tarkastelemalla tilanteita, joissa uutisjutussa esiintyvä puhuva toimija, mielipidekirjoituksen kirjoittaja tai journalistinen kertoja kiisti suoraan toisen toimijan tekemiset tai sanomiset – eli yritti haastaa nimeämänsä tahon perustelemaan tarkemmin toimintaansa tai puheitansa. Analyysissä kiinnitettiin huomiota kiistelyn intensiivisyyteen, osapuoliin sekä tiedon, arvojen ja luottamuksen merkitykseen kiistoperusteina. Kaiken kaikkiaan toisten toimijoiden suorasukainen haastaminen oli tutkituissa ympäristökiistoissa verrattain harvinaista. Merkittävä osa kiistämisestä tapahtui kaikissa tapauksissa mielipidekirjoituksissa, mikä korostaa uutisdiskurssin sopuisuutta. Kommunikatiivisen toiminnan teoriassa määriteltyjä rationaalisuuden ulottuvuuksia ei ole aiemmassa tutkimuksessa hyödynnetty ympäristöjulkisuuden järkeilyn arviointiin tässä tutkimuksessa tarkoitetussa mielessä. Ympäristöjulkisuutta olisi Habermasin teorian puitteissa mahdollista arvioida myös sen kommunikatiivisuuden eli ymmärryshakuisuuden suhteen kysymällä, missä määrin julkisuus oli rationaalisuuden mahdollisuudet vakavasti ottavaa ja missä määrin strategista eli keskustelua ja rationaalisuuden mahdollisuuksia pelivälineinä käyttävää. Tämän tutkimuksen lähtökohtana oli kuitenkin se, että myös rationaalisuuden mahdollisuuksia pelivälineinä käyttävä strateginen toiminta aktivoi rationaalisuuden potentiaalin, vaikka käyttääkin sitä muihin tarkoituksiin kuin ymmärryksen etsimiseen. Tämän tutkimuksen perusteella järkeilyn tyyli vaikuttaa tutkimuksen kolmesta ulottuvuudesta sattumanvaraisimmalta siinä mielessä, että yksittäinen toimija voi aggressiivisella argumentaatiolla pakottaa muita toimijoita joko mukaan keskusteluun tai vaihtamaan järkeilyn tyyliä. Julkinen haastaminen ei kuitenkaan pure kaikkiin toimijoihin tasavertaisesti. Alttiimpia sille ovat kansanedustajat ja ministerit, joiden oletetaan vastaavan julkisesti varsin matalamielisiinkin epäilyksiin. Viranomaisilla on selvästi paremmat mahdollisuudet esiintyä julkisuudessa yksinomaan tietopohjaisesti argumentoiden ja jättää muunlaiset keskustelunavaukset huomiotta. Lievestuoreen ja Talvivaaran tapaukset olivat journalistisessa julkisuudessa tapahtuneen kiistämisen näkökulmasta verrattain matalan intensiteetin kiistoja, joissa tiedolla oli keskeinen merkitys kiistoperusteena. Kuusamon kohdalla julkinen kiistely oli selvästi intensiivisempää ja se liittyi metsäaktivistien ja yhteismetsän väliseen epäluottamukseen. Epäilykset muiden toimijoiden epärehellisyydestä, taktikoin- 132 Ympäristö, politiikka ja julkisuus nista tai heikkolahjaisuudesta, jotka Lievestuoreen ja Talvivaaran kohdalla tulivat ilmaistuksi epäsuoremmin, saivat Kuusamon tapauksessa selvästi enemmän sijaa julkisessa argumentaatiossa. Esimerkiksi aktivistien karkeakin nimitteleminen oli journalistisessa julkisuudessa hyvin tavallista, erityisesti Kalevan mielipidekirjoituksissa. Kuusamon poikkeuksellisuus liittyi tapauksen luonteeseen, toimijoiden julkisuusstrategioihin ja journalistisen julkisuuden ominaispiirteisiin. Kiistan luonne oli vaikuttava tekijä siinä mielessä, että aktivistit liikkuivat hyvin konkreettisesti vierailla mailla. Heidät nähtiin sekä kirjoitettuja lakeja että kirjoittamattomia sääntöjä kunnioittamattomina muukalaisina. Lievestuoreen tapauksessa vesiviranomaiset olivat vastaavalla mutta kuitenkin astetta abstraktimmalla tasolla muiden asioihin puuttuvia tunkeilijoita. Heillä oli kuitenkin vahvana selkänojanaan laki ja viranomaisen asema. Talvivaaran tapauksessa tällaista asetelmaa ei päässyt syntymään, koska kaikki osapuolet pitivät sakka-altaan vuodon tukkimista ja sen syiden selvittämistä tärkeänä. Toimijoiden julkisuusstrategiat vaikuttivat Kuusamon poikkeuksellisuuteen siinä mielessä, että yhteismetsä halusi keskusteluun osallistumisen sijaan näyttää aktivisteille, kuka lopulta määrää Kuusamossa. Yhteismetsän äkkiväärä toiminta kuitenkin vain lisäsi tapauksen saamaa julkisuutta, jota aktivistit toiminnallaan tavoittelivat. Hakkuiden keskeyttäminen, ajan pelaaminen ja kiistan hautaaminen kuukaudesta toiseen jatkuviin neuvotteluihin olisi saattanut johtaa aivan toisenlaiseen julkiseen keskusteluun ja toisenlaiseen lopputulokseen. Talvivaaran tapauksessa kaivosyhtiö toimi vuodon akuuttivaiheessa juuri näin pyrkiessään tukahduttamaan laajempaa keskustelua vuodon hallintaan keskittyneellä julkisuusstrategiallaan. Journalistisen julkisuuden ominaispiirteet korostivat Kuusamon kiistan intensiivisyyttä siinä mielessä, että erilaisten näkökulmien esiin nostaminen ja toimijoiden tunteiden kuvaileminen olivat tavanomaisia julkisuutta jäsentäviä journalistisia eleitä. 133 Ville Kumpu 8 Yhteenveto: Ympäristökiistat ja julkisuuden logiikka Medialogiikan ja politiikan logiikan määrittely, tutkiminen ja vastakkainasettelu ovat olleet tärkeä juonne politiikan medioitumisesta 2000-luvulla käydyssä keskustelussa (ks. esim. Strömbäck & Esser 2009; Lundby 2009). Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli laventaa aiheesta käytyä keskustelua tarkastelemalla julkisuutta moniulotteisena, instituutioiden toimintalogiikat ja toimijoiden pyrkimykset ylittävänä mutta samalla kuitenkin instituutionaalisten käytäntöjen muovaamana rakenteena. Medialogiikan ja politiikan logiikan sijaan tutkimuksessa oli kyse julkisuuden tutkimisesta median ja poliittisen toiminnan kytkeytymistä määrittelevänä. Logiikkapuheen karikot (ks. esim. Ampuja ym. 2014) huomioiden voi puhua julkisuuden logiikasta, jonka yksi ulottuvuus median julkisuuden jäsentämiseen ja politiikkaverkostojen julkisuuden hyödyntämiseen liittyvät institutionaaliset käytännöt ovat. Tämän tutkimuksen lähtökohtana oli, että institutionaalisten käytäntöjen lisäksi julkisuuden logiikkaa määrittelevät asiasisältöön liittyvät kulttuuriset jäsennykset ja argumentaatiota määrittelevä järkeilyn tyyli. Tutkimuksen lähtökohtana ollut jäsennys julkisuuden logiikasta oli teoreettisesti moniaineksinen. Kulttuuristen jäsennysten kohdalla taustalla oli erityisesti Michel Foucault’n (esim. 1998; 2005a; 2005b; 2010) ajatteluun yhdistetty diskurssintutkimus, joka kiinnittää huomion historiallisesti muotoutuneiden diskurssien merkitykseen tosiasioiden ja toiminnan määrittelijöinä. Institutionaalisten käytäntöjen kohdalla jäsennyksen viitepisteenä oli aiemmassa medioitumiskeskustelussa keskeisessä asemassa ollut ajatus julkisuuden rakentumisesta medialogiikan ja politiikan 134 Ympäristö, politiikka ja julkisuus logiikan köydenvetona (Hjarvard 2014; Ryfe 2006; Van Aelst & Walgrave 2017). Järkeilyn tyylin kohdalla taustalla oli Jürgen Habermasin (1984; 1987) kommunikatiivisen toiminnan teorian ajatus kielenkäytön merkityksestä rationaalisen yhteistyön ja yhteisymmärryksen mahdollistavana rakenteena. Tutkimuksen painopiste oli teoreettisen jäsennyksen esittelemisessä ja sen empiirisen käyttökelpoisuuden testaamisessa. Diskurssintutkimuksen, kommunikatiivisen toiminnan teorian ja institutionaalisten käytäntöjen välisten jännitteiden ja kytkentöjen yksityiskohtaisempi teoretisointi jäi vielä pitkälti tulevan tutkimuksen tehtäväksi (ks. kuitenkin Kumpu ym. 2019; Kunelius & Reunanen 2016; 2019). Auki jäi tässä vaiheessa myös kysymys siitä, miten teoreettinen jäsennys suhteutuu ympäristöjulkisuuden tutkimuksessa verrattain usein hyödynnettyyn Luc Boltanskin ja Laurent Thévenot’n (2006) julkisen oikeuttamisen teoriaan (ks. esim. Vehkalahti 2017, 72–78). Teoreettisen jäsennyksen tuottamien havaintojen perusteella on mahdollista tehdä alustavia havaintoja siitä, minkälaisia jännitteitä ja kytkentöjä kulttuuristen jäsennysten, käytäntöjen ja järkeilyn välille syntyi ympäristökiistoihin liittyvässä journalistisessa julkisuudessa. Teen seuraavaksi yhdenlaisen, tutkimuksen havaintoja yhteen vetävän suunnistusyrityksen läpi teoreettisen jäsennyksen kuvaaman maaston. Julkisuuden logiikan tutkiminen aloitettiin tässä tutkimuksessa kulttuurisista jäsennyksistä, kun tutkimuksen kohteeksi otettiin mediajulkisuuden rakentuminen ja merkitys ympäristöpolitiikan toimintakentällä. Lähtökohtana oli aiemmassa tutkimuksessa melko vähäiselle huomiolle jäänyt ajatus, jonka mukaan politiikan medioituminen on riippuvaista politiikan asiasisällöistä. Tästä näkökulmasta ympäristöpolitiikan medioituminen on erilaista kuin vaikkapa talouspolitiikan, koska niissä asiasisällöt nivoutuvat käytäntöihin ja järkeilyyn eri tavoin. Sekä median että politiikkaverkostojen toimintaa määrittelevä julkisuuden logiikka on näillä kahdella politiikan alalla lähtökohtaisesti erilainen. Teoreettisen mallin puitteissa liikkeelle olisi voinut lähteä myös julkisuuteen liittyvistä käytännöistä tai järkeilyn tyylistä. Siinä tapauksessa tutkimuksen kysymyksenasettelu olisi kuitenkin muuttunut merkittävästi. Tämän tutkimuksen havainnot kolmen ympäristökiistan uutisoinnin diskursiivisesta asetelmasta tukevat aiempien tutkimusten käsitystä, jonka mukaan kulttuurinen herkkyys ympäristön pilaantumiselle tai sen uhkalle on kasvanut merkittävästi 1970-luvulta nykypäivään ulottuvalla ajanjaksolla. Tässä tutkimuksessa tarkastelluissa tapauksissa median ja poliittisen toiminnan kytkentää ympäristöpolitiikassa määritteli ympäristönsuojelun kasvava painoarvo ja vastaavasti ympäristön pilaami- Yhteenveto: Ympäristökiistat ja julkisuuden logiikka 135 Ville Kumpu sen oikeuttamisen hankaloituminen. Tutkimuksen perusteella uskottavalta vaikuttaa myös se, että kamppailu ympäristönsuojelun merkityksestä kytkeytyy läheisesti teollisuusyhteiskunnan kasvuhakuisuuteen. Toinen median ja poliittisen toiminnan kytkentää ympäristöpolitiikassa määrittelevä tekijä vaikuttaisi olevan kysymys työstä, työllisyydestä ja toimeentulosta. Kolmas sekä tässä että aiemmassa tutkimuksessa tunnistettu, median ja politiikan kytkentää sisällöllisestä näkökulmasta määrittelevä tekijä on syrjäseutujen ja kaupunkien väliseen suhteeseen liittyvä aluepolitiikka. Lievestuoreen tapauksessa (1971) järven pilaantuminen oli yksi elementti kiistassa, jota käytiin kuitenkin pääasiassa toimeentuloon ja lakien noudattamiseen liittyvillä argumenteilla. Kiistassa lievestuorelaisten toimeentulo osoittautui lopulta ympäristön suojelemiseksi laadittujen lakien noudattamista vahvemmaksi elementiksi. Lievestuoreen kiistaa jäsensi myös voimakas vastakkainasettelu maalaisjärkisen ympäristösuhteen ja pääkaupunkilaisten tästä näkökulmasta järjettömän särjensuojelun välillä. Lievestuoreen kiistan aikaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun merkittävästi vaikuttanut ympäristöherätys ilmeni uutisoinnissa lähinnä epäilyksenä, että tehdashanketta vastustetaan ympäristönsuojelun nimissä ideologisista syistä, ilman järkiperusteita. Kuusamon metsäkiistassa (1994) ympäristönsuojelu osoittautui lakien noudattamista, toimeentuloa ja aluepolitiikkaa vahvemmaksi elementiksi. Ympäristönsuojelun merkitys oli kuitenkin julkisesti hyvinkin suorasukaisesti kyseenalaistettavissa. Kuusamon kiistaa määrittelikin vastakkainasettelu yhteismetsän isäntien ja kaupunkilaisiksi miellettyjen metsäaktivistien välillä. Tässäkin tapauksessa vastakkainasettelu kytkeytyi erontekoon järkevän (vastuullinen metsänhoito) ja järjettömän (kohtuuttomat suojeluvaatimukset) ympäristönsuojelun välillä. Talvivaaran sakka-altaan vuodon (2012) kohdalla uhka ympäristön pilaantumisesta oli koko kiistaa jäsentänyt solmukohta, jonka kyseenalaistaminen mediajulkisuuden ydinalueilla oli hyvin hankalaa. Lievestuoreen ja Kuusamon kiistoista poiketen toimeentulon ja aluepoliittisten kysymysten merkitys oli Talvivaaran kiistassa vähäinen, mikä johtui todennäköisesti kiistan onnettomuusluonteisesta äkillisyydestä. Talvivaaran kaivosta perustettaessa tällaisilla argumenteilla oli keskeinen merkitys. Myöskään järjettömän ja järkevän ympäristönsuojelun välinen eronteko ei jäsentänyt Talvivaara-julkisuutta. Institutionaalisten käytäntöjen näkökulmasta tutkimus vahvistaa aiemman tutkimuksen havaintoja journalismin julkisuutta jäsentävän toiminnan aktivoitumisesta ja itsenäistymisestä. Median ja poliittisen toiminnan kytkeytymistä ympäristöpolitiikan toimintakentällä vaikuttaisi määrittelevän journalismin aktiivisemmaksi käyvä 136 Ympäristö, politiikka ja julkisuus ote tapahtumien taustoittamisessa ja kasvava kerronnallinen liikkumavara uutiskärkien rakentamisessa. Myös journalismin oman mielipiteen ilmaisuun tarkoitettujen juttujen merkitys kasvoi. Lievestuoreen ja Kuusamon tapauksissa kiistoja taustoittamaan pyrkiviä juttuja julkaistiin vain vähän. Talvivaaran tapauksessa journalismin kerronnallisesti oma-aloitteisena esitetyllä tapahtumien taustoittamisella ja selittämisellä oli puolestaan olennainen merkitys riippumatta siitä, puhuttiinko onnettomuudesta vai ympäristökatastrofista. Lievestuoreella tehtaan aiempia vaiheita ei uutisoinnissa juuri kytketty käsillä olleeseen kiistaan. Talvivaaran tapauksessa kaivoksen aiemmat vaiheet olivat keskeinen viitepiste sakka-altaan vuodosta ja sen ympäristövaikutuksista uutisoitaessa. Muodollisesta näkökulmasta tunnistettu taustoittaminen ja kerronnallisen liikkumavaran lisääntyminen kytkeytyivät ympäristönsuojelun kasvavaan kulttuuriseen merkitykseen. Tämän suhteen lehtien välillä oli kuitenkin selkeitä eroja. Kuusamon ja Talvivaaran kiistoissa Kalevan ja Kainuun Sanomien paikallisjulkisuudessa taustoittaminen ja kerronnallinen liikkumavara myötäilivät herkemmin ympäristön pilaajaa kuin Helsingin Sanomissa. Pääkirjoitusten mielipiteenilmaisuissa ei kuitenkaan ilmennyt uutisaineiston taustoittamisen ja kerronnallisen liikkumavaran suuntautumista vastaavaa sisällöllistä eroa. Lievestuoreen kiistassa Keskisuomalaisen ja Helsingin Sanomien uutisoinnissa ei ollut merkittävää eroa, sillä molemmissa lehdissä taustoittaminen ja kerronnallinen liikkumavara myötäilivät toimeentuloon liittyvää argumentaatiota. Suhteessa kiistojen kulttuurisiin jäsennyksiin mielenkiintoinen kysymys on, missä määrin toimeentulon ja ympäristönsuojelun sekä syrjäseudun ja kaupunkien vastakkainasettelu on journalismiperäistä. Vastakkainasettelu olisi tässä tapauksessa journalistinen kehys, joka tuottaisi mukaistaan sisältöä riippumatta vastakkainasettelujen merkityksestä itse kiistoissa. Tutkimuksen perusteella tällainen tulkinta saattaisi olla perusteltu Kuusamon metsäkiistassa, jossa uutisointi korosti ainakin jossain määrin yhteismetsän ja aktivistien välistä vastakkainasettelua. Jyrkkään sävyyn suojelijoista puhuva isäntä ja aatteen palolla Kainuun pakkasiin metsiä suojelemaan saapunut opiskelija olivat hahmoja, joita toimittajat etsivät ja löysivät kiistan kuluessa. Esimerkiksi vastakkainasettelua mahdollisesti lieventäviä, yhteismetsän suurosakkaina toimineiden valtion sekä Kuusamon kunnan ja seurakunnan mielipiteitä kiistasta ja sen ratkaisemisesta ei kuultu journalistisessa julkisuudessa lainkaan. Vastakkainasettelun kärjistymiseen liittyy osaltaan myös se, että kiistan sovittelulle ei ollut olemassa mitään valmista mallia. Kirjallisuus 143Ville Kumpu Järvikoski, Timo (1991). Ympäristöliike suomalaisessa politiikassa. Teok sessa Ilmo Massa & Raimo Sairinen (toim.). Ympäristökysymys: ympäristö uhkien haaste yhteiskunnalle. Helsinki: Gaudeamus, 162–179. Jørgensen, Marianne & Phillips, Louise (2002). Discourse Analysis as a Theory and Method. London: Sage. Kangas, Risto (1989). Jürgen Habermasin kommunikatiivisen toiminnan teoria. Helsinki: Tutkijaliitto. Kangaspunta, Veera (2016). Talvivaara ja kommenteissa keskustelevat jul kisot. Keskustelunanalyyttinen menetelmäkokeilu verkkouutisten kommen toinnista. Media & vies tintä, 39:1, 24–54. Kantola, Etti (2003). Vihreät vaikuttajat ympäristötiedon jakajina. Ympä ristö journalistien aatteita teoriassa ja käytännössä. Journalistiikan pro gradu -työ. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, viestintätieteiden laitos. Kauppinen, Juha & Oinaala, Sampsa (2016). Talvivaaran vangit. Helsinki: Siltala. Konttinen, Esa (1994). ”Päijänne puhtaaksi – reittivedet raikkaammiksi”. Jyväs kylä: Jyväskylän yliopisto. Konttinen, Esa (1996). Ympäristön muodostuminen yhteiskunnalliseksi kysy mykseksi 1980-luvun taitteen murroksessa. Sosiologia, 33:4, 270-284. Konttinen, Esa (1998). From industrial consensus to environmental regulation: the coming of the Finnish industrial waste-water policy. Water Policy, 1, 305–319. Konttinen, Esa (1999). Four waves of environmental protest. Teoksessa Esa Konttinen, Tapio Litmanen, Matti Nieminen & Marja Ylönen (toim.). All shades of green. The environmentalization of Finnish society. Jyväskylä: SoPhi/University of Jyväskylä, 20–46. Konttinen, Esa & Peltokoski, Jukka (2004). Ympäristöprotestin neljäs aalto: eläin oikeusliike ja uuden polven ympäristöradikalismi 1990luvulla. Jyväskylä: Minerva. Kreiss, Daniel, Meadows, Laura & Remensperger, John (2015). Political performance, boundary spaces, and active spectatorship: Media production at the 2012 Democratic National Convention. Journalism, 16:5, 577–595. Kumpu, Ville (2014). Kaikki yhdessä yhteisen ilmaston puolesta? Yksi mielisyys ja erimielisyys Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien ilmasto kokousuutisoinnissa. Media & viestintä, 37:4, 40–59. Kumpu, Ville (2016). Tulevaisuuden kuvitteleminen journalismissa: Teksti analyyttinen tulkinta journalismin tulevaisuusmielikuvituksesta. Väitös kirja: Acta Universitatis Tamperensis 2194. Tampere: Tampere University Press. Kumpu, Ville (2018). Järki vai särki? Työ ja ympäristö kamppailussa Lieves tuoreen sellutehtaasta keväällä 1971. Media & viestintä, 41:1, 29–50. Kumpu, Ville; Kunelius, Risto & Reunanen, Esa (2019). From competing institutional logics to the action horizons of mediatised political performance: a new approach to the relationship between media and political action. Javnost – The Public, 26:3, 258–273. Kunelius, Risto (1994). Uutinen, ympäristö ja arkijärki: Erään genren historiaa. Tiedotus tutkimus, 17:4, 24–42. Kunelius, Risto (1996). The news, textually speaking: writings on news journalism and journalism research. Tampere: University of Tampere. 144 Ympäristö, politiikka ja julkisuus Kunelius, Risto (2014). Climate change challenges: an agenda for de-centered mediatization research. Teoksessa Knut Lundby (toim.). Mediatization of communication. Berlin: De Gruyter, 63–86. Kunelius, Risto & Reunanen, Esa (2012). The Medium of the Media. Journalism, Politics, and the Theory of ‘Mediatisation’. Javnost – The Public, 19:4, 5–24. Kunelius, Risto & Reunanen, Esa (2016). Changing Power of Journalism: The Two Phases of Mediatization. Communication Theory, 26:4, 369–388. Kunelius, Risto & Reunanen, Esa (2019). The Transformation of Communicative Power Into Political Power. Communication Theory, qtz011, https://doi.org/10.1093/ct/qtz011. Kunelius, Risto & Noppari, Elina & Reunanen, Esa (2010). Media vallan verkoissa. Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen julkaisuja A 112. Tampere: Tampereen yliopisto. Landerer, Nino (2013). Rethinking the Logics: A Conceptual Framework for the Mediatization of Politics. Communication Theory, 23:3, 239–258. Lappalainen, Markku (1991). Suomessa on vähän ympäristötoimittajia. Teoksessa Iiris Lappalainen (toim.). Toimittajan toinen luonto. Helsinki: Gaudeamus, 12–14. Leino-Kaukiainen, Pirkko (1994). Luonnonsuojelusta ympäristökysymykseen. Teoksessa Ílmari Kurki-Suonio & Matti Heikkilä (toim.). Kestävän kehi tyksen edellytykset Suomessa. Imatran voima Oy:n 60vuotisjulkaisu. Helsinki: Tammi, 31–101. Luhmann, Niklas (2004). Ekologinen kommunikaatio. Helsinki: Gaudeamus. Lundby, Knut (2014). Mediatization of communication. Berlin: De Gruyter. Lundby, Knut (2009). Media Logic. Looking for Social Interaction. Teoksessa Knut Lundby (toim.). Mediatization. Concepts, Changes, Consequences. New York: Peter Lang, 101–111. Lyytimäki, Jari (2012). The environment in the headlines: newspaper coverage of climate change and eutrophication in Finland. Helsinki: University of Helsinki. Lyytimäki, Jari & Palosaari, Marika (2004). Ympäristöviestinnän tutkimus Suomessa. Helsinki: Suomen ympäristökeskus. Macnaghten, Phil & Urry, John (1998). Contested Natures. London: Sage. Marcinkowski, Frank & Steiner, Adrian (2014). Mediatization and political autonomy: A systems approach. Teoksessa Frank Esser & Jesper Ström bäck (toim.). Mediatization of politics: Understanding the transformation of western democracies. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 74–89. Mattila, Maija (2017). Talvivaaran politiikka: kuinka edustuksesta kamppaillaan. Helsinki: Kalevi Sorsa -säätiö. Mononen, Tuija & Suopajärvi, Leena (toim.) (2016). Kaivos suomalaisessa yhteis kunnassa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus. Nienstedt, Sirje (1997). Ympäristöpolitiikan alku. Ympäristönsuojelun tulo Suomen valta kunnalliseen politiikkaan 1960 ja 1970luvun vaihteessa. Turku: Poliittisen historian laitos, Turun yliopisto. Niinistö, Ville & Luoma-aho, Veera (2019). Löytöretkeilijä. Helsinki: Otava. Nisbet, Matthew C. & Newman, Todd P. (2015). Framing, the media and environmental communication. Teoksessa Anders Hansen & Robert Cox (toim.). The Routledge handbook of environment and communication. New York: Routledge, 325–338. Kirjallisuus 145Ville Kumpu Onnettomuustutkintakeskus (2014). Ympäristöonnettomuus Talvivaaran kai vok sella marraskuussa 2012. Tutkintaselostus Y2012–3. Patterson, Thomas E. (1994). Out of order. New York: Vintage Books. Peeples, Jennifer (2015). Discourse/rhetorical analysis approaches to environment, media, and communication. Teoksessa Anders Hansen & Robert Cox (toim.). The Routledge handbook of environment and communication. New York: Routledge, 39–48. Pekurinen, Mika (1997). Elämää metsässä ja metsästä, Metsäkonfliktien kahdet kasvot. Teoksessa Heikki Roiko-Jokela (toim.). Luonnon ehdoilla vai ihmisen arvoilla? Polemiikkia metsiensuojelusta 1850–1990. Jyväskylä: Atena. Pekurinen, Mika (2005). Piipunpääpolitiikasta ympäristöjärjestelmiin. Ympä ristö kysymykset Suomen metsäteollisuudessa. Teoksessa: Heikki Roiko-Jokela (toim.). Metsien pää omat. Metsä taloudellisena, poliittisena, kultt uu risena ja mediailmiönä keskiajalta EUaikaan. Jyväskylä: Minerva, 181–207. Perälä, Saara (2011). Lipeälampi – sitkeä vastustaja: tapaustutkimus keski suoma laisesta ympäristökonfliktista. Yhteiskuntapolitiikan pro gradu -työ. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto Pietilä, Veikko (1995). Kertomuksia uutisista, uutisia kertomuksista: kirjoituk sia kolmelta vuosikymmeneltä. Tampere: Tampereen yliopisto. Pokka, Hannele (2019). Talvivaaran sisäpiirissä. Helsinki: Otava. Rannikko, Pertti (1994). Ympäristökamppailujen aallot. Teoksessa Ari Lehtinen & Pertti Rannikko (toim.). Pasilasta Vuotokselle. Ympäristökamppailujen uusi aalto. Helsinki: Gaudeamus, 11–28. Reunanen, Esa (2003). Budjettijournalismi julkisena keskusteluna: teksti analyyttisiä näkö kulmia suomalaiseen ja ruotsalaiseen budjetti kirjoitt eluun. Tampere: Tampereen yliopisto. Reunanen, Esa (2017). Kiristystä vai kilpailukykyä? Auktoriteettiperformanssit ja strategiset kertomukset neuvotteluissa ”yhteiskuntasopimuksesta”. Politiikka, 59:2, 96-113. Reunanen, Esa & Koljonen, Kari (2018). Not partisans, but participants: the quantity and quality of journalistic interventionism in Finnish journalists’ professional ethos. Journalism Studies, 19:5, 726–744. Reunanen, Esa & Väliverronen, Jari (2020) [tulossa]. Tupo ja media. Talous ja työ markkina poliittisen julkisuuden toimintahorisontit kolmella vuosi kymmenellä. Tampere: Tampere University Press. Roiko-Jokela, Heikki (2003). Arvot ja edut ristiriidassa: kiistoja valtion metsistä. Jyväskylä: Minerva. Ryfe, David M. (2006). Guest editor’s introduction: new institutionalism and the news. Political Communication, 23:2, 135–144. Sachsman, David B. & Myer Valenti, JoAnn (2015). Environmental reporters. Teoksessa Anders Hansen & Robert Cox (toim.). The Routledge handbook of environment and communication. New York: Routledge, 158–167. Sairinen, Rauno (2000). Regulatory reform of Finnish environmental policy. Espoo: Teknillinen korkeakoulu. Salgado, Susana & Strömbäck, Jesper (2012). Interpretive journalism: A review of concepts, operationalizations and key findings. Journalism, 13:2, 144–161. 146 Ympäristö, politiikka ja julkisuus Schlesinger, Philip (1990). Rethinking the sociology of journalism: source strategies and the limits of media-centrism. Teoksessa Marorie Ferguson (toim.). Public Communication: The New Imperatives. London: Sage, 61–83 Strömbäck, Jesper & Dimitrova, Daniela V. (2011). Mediatization and media interventionism: A comparative analysis of Sweden and the United States. The International Journal of Press/Politics, 16:1, 30–49. Strömbäck, Jesper & Esser, Frank (2009). Shaping politics: Mediatization and media interventionism. Teoksessa Knut Lundby (toim.). Mediatization, concepts, changes, consequences. New York: Peter Lang, 205–223. Strömbäck, Jesper & Esser, Frank (2014). Mediatization of Politics: Towards a Theoretical Framework. Teoksessa Frank Esser & Jesper Strömbäck (toim.). Mediatization of Politics: Understanding the Transformation of Western Democracies. Basingstoke: Palgrave MacMillan, 3–28. Strömbäck, Jesper & Kaid, Lynda Lee (2008). A framework for comparing election news coverage around the world. Teoksessa Jesper Strömbäck & Lynda Lee Kaid (toim.). The handbook of election news coverage around the world. New York: Routledge, 1–18. Suhonen, Pertti (1994). Mediat, me ja ympäristö. Helsinki: Hanki ja jää. Tiainen, Heidi; Sairinen, Rauno & Mononen, Tuija (2014). Talvivaaran kaivos hankkeen konfliktoituminen. Teoksessa Tapio Määttä ym. (toim.). Ympäristö politiikan ja oikeuden vuosikirja 2014. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto, 7–76. Uino, Ari (1997). Politiikka ja vihreät arvot. Puolueiden ympäristönsuojelu ohjelmat 1980-luvulle. Teoksessa Heikki Roiko-Jokela (toim.). Luonnon ehdoilla vai ihmisen arvoilla? Polemiikkia metsiensuojelusta 1850–1990. Jyväskylä: Atena, 253–266. Valkonen, Jarno (2003). Lapin luontopolitiikka. Analyysi vuosien 1946–2000 julkisesta keskustelusta. Tampere: Tampere University Press. Valkonen, Jarno (toim.) (2010). Ympäristösosiologia. Helsinki: WSOYpro. Valkonen, Jarno & Saaristo, Kimmo (2010a). Luonto ja yhteiskunta – ympä ris tö sosiologian lähtökohdat. Teoksessa Jarno Valkonen (toim.). Ympäristö sosiologia. Helsinki: WSOYpro, 7–27. Valkonen, Jarno & Saaristo, Kimmo (2010b). Ympäristökonfliktit. Teoksessa Jarno Valkonen (toim.). Ympäristösosiologia. Helsinki: WSOYpro, 101–113. Van Aelst, Peter, Gunnar Thesen, Stefaan Walgrave, and Rens Vliegenthart (2014). Mediatisation and Political Agenda-Setting: Changing Issues Priorities? Teoksessa Frank Esser & Jesper Strömbäck (toim.). Mediatization of Politics: Understanding the Transformation of Western Democracies. Basingstoke: Palgrave MacMillan, 200–220. Van Aelst, Peter & Walgrave, Stefaan (toim.) (2017). How political actors use the media: a functional analysis of the media’s role in politics. Cham: Palgrave Macmillan. Vehkalahti, Pertti (2017). Pohjoisen ydinmylly: Julkinen keskustelu Fennovoiman ydin voimalasta 2007–2013. Tampere: Tampere University Press. Vesa, Juho (2016). Päätöksenteon avoimuus ja medioituminen Suomen kon sen sus demokratiassa. Helsinki: Helsingin yliopisto. Kirjallisuus 147Ville Kumpu Vesterinen, Jukka (1986). Ay-toiminnan aluevaltauksia. Järjestöpoliittinen selvitys. Teoksessa Pertti Eilavaara ym. Tapaus Lievestuore. Taloudellinen, oikeudellinen ja järjestö poliittinen selvitys. Helsinki: Paperiliitto, 105–164. Väisänen, Pekka (2008). Lievestuoreen ympäristökiistat mediassa 1970–2000. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto. Väliverronen, Esa (1996). Ympäristöuhkan anatomia: tiede, mediat ja metsän sairaskertomus. Tampere: Vastapaino. Väliverronen, Jari & Kunelius, Risto (2012). Politiikan journalismi medioi tumisen aikakaudella. Teoksessa Esa Väliverronen (toim.). Journalismi murroksessa. Helsinki: Gaudeamus, 225–247. Virmasalo, Ilkka (1996). Uudistuvan luonnonsuojeluliikkeen suuntakamppailu 1970-luvun Keski-Suomessa. Teoksessa Esa Konttinen & Tapio Litmanen (toim.). Ekokuntia ja ökykuntia. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 120–147. Walgrave, Stefaan & Van Aelst, Peter (2017). Elaborating and Specifying the Information & Arena Framework. Teoksessa Peter Van Aelst & Stefaan Walgrave (toim.). How Political Actors Use the Media: A Functional Analysis of the Media’s Role in Politics. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 265–279. Williams, Andy (2015). Environmental news journalism, public relations and news sources. Teoksessa Anders Hansen & Robert Cox (toim.). The Routledge handbook of environment and communication. New York: Routledge, 197–205.