Kilpailun harha : aatehistoriallisilta juurilta kilpailufatalismia vastaan

Kilpailun harha – aatehistoriallisilta juurilta kilpailufatalismia vastaan Kilpailun harha – aatehistoriallisilta juurilta kilpailufatalismia vastaan Jani Pulkki Kilpailu on tullut 1990-luvun laman jälkeen voimallisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun vaikuttaen myös kasvatusajatteluun sekä koulutuspolitiikkaan. Kriittisten kasvatustutkijoiden enemmistö ei ole nähnyt kehitystä kohti kilpailuyhteiskuntaa ongelmattomana, mutta kilpailun aatehistorian systemaattinen tarkastelu on jäänyt vähäiseksi. Kirjoitus keskittyy kilpailuajattelun aatehistoriallisiin juonteisiin biologiassa, taloustieteessä ja liberaalissa yhteiskuntafilosofiassa uudelta ajalta nykypäivään. Kirjoituksen tehtävänä on auttaa kasvattajia pedagogisesti perustellun maailmankuvan rakentamisessa, jotta kilpailun ylilyöntejä kasvatuksessa voitaisiin välttää. Kirjoitus on lähtökohdiltaan kilpailukriittinen ja se ottaa tarkastelun kohteeksi ne käsitteet, joita käyttämällä kilpailua nykyisin määritellään: olemassaolon taistelu, niukkuus, halut, tarpeet, vapaus, resurssit ja ansio. Artikkelin keskeinen tutkimustulos on kilpailun universaalin välttämättömyyden kuvitelman arvosidonnaisuuksien osoittaminen ja kilpailun välttämättömyyden ajatuksen kyseenalaistaminen. Kilpailua opettavan ja kilpailuun sosiaalistavan kasvatuksen sijaan aikamme vaatii ekososiaalisten hyveiden omaksumista. Johdanto Kilpailusta on tullut siinä määrin itsestään selvä asia, ettei sen hyödyllisyyttä useinkaan perustella. Järjellistenkin ihmisten keskustelu vaihtoehtoisista toimintatavoista tyrehtyy helposti lauseeseen ”maamme kansainvälinen kilpailukyky vaatii sitä” (Rodrik 2016, 101). Kilpailua ajatellaan sellaisen talouden näkymättömän käden näkökulmasta, joka muuntaa yksilölliset paheet – itsekkyyden ja ahneuden – yleisiksi hyveiksi, kuten talouskasvuksi, taloudelliseksi toimeliaisuudeksi ja verokertymäksi (esim. Ikerd 2007, 40, 107). Uusliberalistisen ideologian myötä kilpailuajattelu on saanut viimeaikaisessa historiassa aseman, jota on luonnehdittu determinismin ja fatalismin nimillä (esim. Bauman 1999). Monien kasvatustutkijoiden (esim. Hilpelä 2003; Värri 2002; Oravakangas 2005; Varjo 2007) kanssa jakama huoleni on, että myös suomalaiset kasvattajat voivat nähdä kilpailun pikemminkin välttämättömyytenä kuin historiallisesti rakentuneena ilmiönä, jonka suhteen on valinnanvaraa. Kirjoitukseni perustehtävä on valottaa kilpailun aatehistoriallista kehkeytymistä sekä kilpailun käsitteen kytkeytymistä länsimaiseen kulttuurihistoriaan, jonka kautta universaaleiksi totuuksiksi ymmärretyt ajatukset kilpailun välttämättömyydestä ja kilpailullisesta 88 Kasvatus & Aika 11(4) 2017, 88–101 ihmisluonnosta voidaan osoittaa osatotuuksiksi, jopa suoranaisiksi harhoiksi. Tarkasteluni sekä kasvatushuoleni ovat motivoituneita ydinkysymyksestä: mitä kilpailu on ja mitä se meille tekee (Pulkki 2017)? Aatehistoriallisen tarkasteluni rinnalla tai taustalla kulkee kasvatusfilosofinen ja hyve-eettinen juonne, vaikken keskity tässä kirjoituksessa kasvatuskäytäntöihin tai koulumaailmaan. Tutkimukseni koskee kuitenkin kasvatuksen maailmaa siinä Juho Hollon (1952, 22) laajassa tulkinnassa, jossa kasvatuksen maailmaan kuuluu ”kaikki mikä todellisuuden maailmassa kasvaa ja kehittyy, siis kaikki se, jossa on elämää”. Erilaiset kilpailuun liittyvät ajatukset, määritelmät, olettamukset, käsitykset ja suhtautumistavat muuttavat meitä ja toimintaamme: ne kasvattavat. Tekstin pääotsikko, kilpailun harha, viittaa pyrkimykseeni osoittaa kilpailua määrittävät käsitteet, kuten olemassaolon taistelu, niukkuus, halu, tarve, vapaus, resurssi ja ansio arvosidonnaisiksi ja kulttuurisesti sitoutuneiksi. Kirjoitukseni tarkoitus on ennaltaehkäistä sellaisen kilpailufatalismin tuloa suomalaiseen kasvatukseen, jossa kilpailuun sosiaalistamiselle ja totuttamiselle ei nähdä vaihtoehtoa. Kilpailun aatehistoriaa valottavan tutkimukseni pohjalta voidaan päätellä, että on mahdollista esimerkiksi luoda vähemmän kilpailullista kulttuuria ja painottaa kasvatuksessa yhteistyötä ja jakamista kilpailun sijaan. 2000-luvun ekologinen tilanne asettaakin haasteita oppia ihmisten ja muiden eliöiden hyvinvoinnista välittävää eikä välinpitämätöntä mentaliteettia. Etsin kilpailuajattelun itsestään selvyyden filosofisten juurien pääpiirteitä modernista historiasta. Olen rakentanut laaja-alaista tulkintakehystä kilpailuilmiön ymmärtämiseen postkoloniaalisesta teoriasta, alkuperäiskansojen ja kulttuurien tutkimuksesta, valtavirran taloustieteen kritiikistä, ekofeminismistä sekä ympäristöfilosofiasta jo väitöstutkimuksessani (Pulkki 2017)[1]. Sama tulkintakehys on käytössä tässä kirjoituksessa. Lähtökohtani on kilpailukriittinen, sillä kilpailun hyödyt tunnetaan ja niitä ylikorostetaan. Kriittisestä lähtökohdasta huolimatta kaikki kilpailu ei ole yhtä lailla ongelmallista. Vaikkapa ystävällismielinen kilpailullinen leikki on eri asia kuin yhteiskunnallista eriarvoisuutta oikeuttava kilpailu. Yleisluontoinen tarkasteluni ei mahdollista kaikkien eri kilpailutyyppien samanaikaista tarkastelua. Puhunkin kilpailusta ideaalityyppisesti (esim. Juntunen & Mehtonen 1977, 108–112), jotta kilpailun ongelmalliset piirteet saadaan keskitetyn huomion kohteeksi. Lukijan vastuulle jää pohtia, mikä kilpailu on ja mikä ei ole kasvatuksellisesti ongelmallista ja missä määrin. Lähden purkamaan kilpailun käsitettä ja kilpailufatalismia tarkastelemalla ensin evoluutiobiologian ja sen olemassaolon taistelun ajatuksen merkitystä kilpailuajattelulle. Seuraavassa luvussa käsittelyn kohteena on taloustiede ja siihen liittyvät ajattelutavat ja olettamukset, kuten niukkuus. Tarkastelu etenee liberalismin ja vapauden sekä niukkuuden teemoista resurssin ajatukseen. Ennen loppulukua pohdin vielä ansion ajatusta sekä länsimaisen individualismin ongelmia. Loppuluvussa tuon esille kilpailuun, valtaan, tunnustukseen ja hyveisiin liittyviä teemoja, joiden kautta yleisestä filosofis-aatehistoriallisesta tarkastelusta voidaan tehdä kasvatuksen perustason päätelmiä. Evoluutio, olemassaolon taistelu ja imperialismi Charles Darwin (1809–1882) on määrittänyt tahtomattaankin modernia maailmankuvaa ja kilpailuajattelua maailmanmainetta saavuttaneella Lajien synty –teoksellaan (1859). Jo vuosien 1750–1850 välisenä aikana länsimaiset ajatukset kehityksestä ja edistyksestä levisivät biologian lisäksi esimerkiksi kielitieteeseen, sosiologiaan ja filosofiaan. Kun aiempi maailmankuva lähti Jumalan luomistyöstä ja asioiden muuttumattomuudesta, evoluution käsite painotti muutosta ja kehitystä. (Mayr 2003, 15–32.) Darwin käytti nykyisin esimer89 Kilpailun harha – aatehistoriallisilta juurilta kilpailufatalismia vastaan kiksi taloudesta, urheilusta ja politiikasta tuttua olemassaolon taistelun metaforaa evolutiivisen kilpailun kuvauksessaan. Ympäristöönsä parhaiten sopeutuvat eliöt menestyvät olemassaolon taistelussa ja jatkavat sukuaan, kun sopeutumattomien suku ei jatku. (Darwin 2002 [1859].) Olemassaolon taistelu ja ”parhaimpien eloonjääminen” (survival of the fittest) ovat Darwinin mukaan monimutkaisia kysymyksiä: ”aavikon reunalla kasvavan kasvin sanotaan taistelevan elämänsä puolesta kuivuutta vastaan, vaikka asianmukaisempaa olisi sanoa, että kasvin elämä on riippuvaista kosteudesta”. Darwin käyttikin olemassaolon taistelun käsitettä ”laajassa ja kuvainnollisessa merkityksessä, sisällyttäen siihen eliöiden riippuvuudet toisistaan”. Darwin puhui olemassaolon taistelusta ”mukavuuden vuoksi”, ja vain etäisessä ja kuvainnollisessa mielessä voidaan sanoa, että vaikkapa puut taistelevat toisiaan vastaan. (Darwin 2002 [1859], 93.) Mikä teki olemassaolon taistelun käsitteestä Darwinille siinä määrin ”mukavan”, että se korvaa luontoon niin ikään kuuluvan myönteisen keskinäisriippuvuuden ajatuksen – virhetulkintojenkin uhalla? Antropologi Ashley Montagulla (1905–1999) on tähän vastaus: Darwinin oma elinja kasvuympäristö sekä ajan henki Viktoriaanisessa Englannissa. Darwin pystyi perityllä pääomalla rahoittamaan etuoikeutetun elämän, mutta lempeänä miehenä tunnettu Darwin kirjoitti Lajien syntyä aikana, jonka keskeisenä piirteenä olivat nationalismi, imperialismi ja sota. Niihin liittyi myös länsimaisen ihmisen ylemmyys suhteessa primitiivisen sivistymättömiin pakanoihin. Darwin näki ympärillään asunnottomuutta, ajelehtivia ihmismassoja, järkyttäviä työolosuhteita ja raadollista kilpailua elämän perustarpeista, ja tuli ehkä huomaamattaankin tarjonneeksi evolutiivisen kilpailun kautta perustelut länsimaiden ylivallalle suhteessa muuhun maailmaan. (Montagu 1952, 18–20.) Darwinin evoluutioteoria oli luonnonkuvausta, mutta Herbert Spencer (1820–1903) ja monet muut eivät arkailleet Darwinin ajatusten soveltamista yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Spencerin ajatukset vaikuttivat olennaisesti esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Englannin koulutusajatteluun ja hänen Kasvatus -kirjaansa on luettu myös Suomessa (Saari & Harni 2016). Laajasti vaikutusvaltainen Spencer tunnetaan pahamaineisen sosiaalidarwinismin isähahmona, jonka mukaan esimerkiksi köyhiä ihmisiä ei tule auttaa, sillä tämä estäisi parhaimpien lisääntymistä ja olisi lajimme kehitykselle haitaksi (Spencer 1884, luku 3). Spencerkään ei elänyt sosiaalisessa tyhjiössä, vaan Britannian maailmanherruuden aikana. Imperialistista mentaliteettia kuvaa hyvin Newcombin (2012) esittämä sanakirjamääritelmä englannin civilization sanalle. Websterin kolmannen uuden kansainvälisen sanakirjan mukaan “the act of civilizing” tarkoittaa erityisesti seuraavaa: “the forcing of a particular cultural pattern on a population to whom it is foreign”. Kirjailija Rudyard Kiplingin ajatus ”valkoisen miehen taakasta” kuvasi, kuinka koloniaalinen prosessi nähtiin myös hallittujen omana etuna (Lindqvist 2015, 92–94). Länsimaat, britit etunenässä, olivat todistaneet ylemmyytensä pärjäämällä valtioiden välisessä ja taloudellisessa kilpailussa, joten he olivat mielestään ansainneet oikeuden kohdella muita alempinaan. Länsimaiset ajatukset sivistyksestä, edistyksestä ja kulttuurista olivat osa samaa maailmankuvaa, jonka keskeiseksi piirteeksi myös darwinistinen sekä sosiaalidarwinistinen kilpailu ja olemassaolon taistelu asettui. Myös länsimaiseen tieteeseen on sisältynyt ainakin 1800-luvulta meidän päiviimme asti länsimaiden ylivertaisuuden sekä suuremman järjellisyyden ja kehittyneisyyden oletuksia (Blaut 1993, 94–95; esim. Isaksson & Jokisalo 2005). Vuonna 1993 julkaisemassa The Colonizer’s Model of the World -kirjassa Blaut katsoi, että hänen omat aikalaisensa pitivät euro-amerikkalaisia muita kansoja järjellisempinä, kehittyneempinä ja ylempinä lähes samassa määrin kuin aikaisemmat tutkijapolvet. Kasvatuspsykologina tunnettu Jean Piaget lähti esimerkiksi vuoteen 1971 saakka liikkeelle eurosentri90 Kasvatus & Aika 11(4) 2017, 88–101 sestä primitiivisen mielen doktriinista, jonka mukaan lapsuuteen liittyy primitiivisyyttä, joka taas kuuluu ei-eurooppalaisen, sivistymättömien ja ei-kristillisen ihmisten ominaisuuksiin. Blautin mukaan vasta 1990-luvulle tultaessa esimerkiksi eri kulttuureja vertailevassa psykologiassa on osattu ottaa kunnolla huomioon eurosentriset lähtökohtaoletukset, jotka elävät edelleen eri muodoissaan ja eri seoksina. (Blaut 1993, 94–100.) Joseph Townsend (1739–1816) sekä Thomas Malthus (1766–1834) olivat jo ennen Darwinia nähneet olemassaolon taistelun elämän perusasiaksi. Tutkimuksessaan A Dissertation on the Poor Laws (1786) pappi Townsend kuvasi Juan Fernándezin saarta Chilen rannikolla myöhempään evoluutioteoriaan sopivin sanakääntein. Espanjalainen amiraali Juan Fernández (n. 1536–1602) vei saarelle muutamia vuohia lisääntymään, mutta vuohet toimivat myös ruokavarastona briteille. Espanjalaiset veivätkin saarelle vinttikoiria pitämään vuohikantaa kurissa. Townsendin mukaan vain koirista tarkkaavaisimmat, aktiivisimmat ja vahvimmat onnistuivat ruokkimaan itsensä ja vuohien ja koirien välille syntyi uudenlainen ”tasapaino”. Townsendin ajatus oli, että ruoan niukkuus sääteli tehokkaasti eläinten lukumäärää ja samainen mekanismi voi tuoda tasapainon myös ihmisten välille. (Townsend 1786.) Malthusin mukaan ruoan määrä ei voi lisääntyä populaatioiden kasvun tahdissa, mikä rajoittaa väistämättä populaatioiden kasvua. Townsendin ehkä suurin merkitys oli vuohien ja koirien esimerkin moraalin ihmisyhteiskuntaan soveltamisessa. (Montagu 1952, 21–23; Malthus 1798; Polanyi 2009 [1944].) Vuohien ja koirien tarinan opetus on siinä, että luonnonlait tuotiin Montagun (1952, 21– 23) mukaan politiikan tutkimukseen ja nälkä otettiin aikansa hyvän hallinnon keinovalikoimaan. Moraalinen ja poliittinen kysymys ihmisten hallitsemisesta voitiin sivuuttaa käyttämällä luontoa sekä luonnonlakeja toiminnan oikeutusperustana (Polanyi 2009, 193–196). Darwinin ohella myös Townsend, Malthus ja Spencer voidaan nähdä keskeisinä henkilöinä tarkasteltaessa kilpailun tulemista läntisen maailmankuvan itsestäänselvyyksien joukkoon [2]. Niukkuus, taloustiede ja liberaali poliittinen ontologia Evoluutiobiologian ohella myös taloustiede on ollut vaikutusvaltainen kilpailun edistäjä länsimaisessa maailmankuvassa. Valtavirran uusklassisessa taloustieteessä kilpailun välttämättömyyttä selitetään niukkuuden avulla[3]. Taloustieteellinen ajatusmalli esittää taloustieteilijä Stephen Marglinia (2009, 200–201) mukaillen, että ihmisellä on ensinnäkin ajasta ja paikasta riippumatta loputtomat halut. Toisekseen, halut ja tarpeet eivät talouden näkökulmasta eroa merkittävästi toisistaan. Kyltymättömästä haluamisesta ja tarvitsemisesta seuraa, että tavoiteltuja resursseja ei riitä kaikille haluttua määrää. Kolmanneksi niukkuus koskee sellaisia asioita, joita ei voida jakaa. Neljänneksi niukkuus on seurausta vapaasta yhteiskunnasta, jossa resurssien tavoittelu on sallittua. Niukkoja resursseja jaetaan taloustieteen näkökulmasta parhaalla tavalla kilpailuissa. Niukkuuden ja vapauden kautta määritelty kilpailu kuuluu taloustieteen olettamuksissa universaalien, eli ajasta, paikasta, kulttuurista ja elämäntavoista riippumattomien totuuksien piiriin. Valtavirran taloustiede ja -teoria orientoituu tieteenfilosofisesti luonnontieteisiin ja näiden koviin menetelmiin. Taloustieteen universaalia (homo economicus) ihmiskuvaa puolustetaan sen mahdollistamilla matemaattisilla laskelmilla ja mallinnuksilla. (esim. Keen 2002; Joutsenlampi ym. 2016.) Ihmistieteissä universaaleihin ihmiskuviin tavataan suhtautua varovaisemmin. Kirjansa Evoluutio ja ihmisluonto lopussa Ylikoski ja Kokkonen (2009, 395–401) toteavat, että ihmisluonto on tieteellisesti hyödytön käsite, josta olisi syytä luopua. Ongelmana on, että ajatukseen ihmisluonnosta sisältyy tiedostamattomia arvokan91 Kilpailun harha – aatehistoriallisilta juurilta kilpailufatalismia vastaan nanottoja muun muassa sosiaalidarvinistisesta arvomaailmasta, mikä tekee käsitteestä toivottoman epämääräisen. Puhe kilpailullisesta ihmisluonnosta on ongelmallista, koska puhe ihmisluonnosta on ylipäätään ongelmallista. Valtavirran taloustieteen mukaan ihminen tarvitsee ja haluaa kaikkea kyltymättömästi. Se on evoluutiobiologian tavoin esimerkki siitä, kuinka länsimainen tiede ei pelkästään arvoneutraalisti ja objektiivisesti kuvaa todellisuutta, vaan myös luo todellisuudesta omaa kuvansa mukaista (Marglin 2009), siis kasvattaa. Evoluutiobiologia ja taloustiede kehittyivät samoihin aikoihin erityisesti euro-amerikkalaisissa konteksteissa, joissa myös liberaali filosofia kehittyi nykymuotoonsa. Esimerkiksi Kanniaisen (2008) mukaan taloustiede kantaa mukanaan liberaalin filosofian olettamuksia, joita voidaan myös kuvata Pulkkisen (2003) ”liberaalin poliittiseksi ontologian” ja liberaalin individualismin nimillä. Liberaalin (ja valtavirran taloustieteen) ontologian alkupiste on yksilösubjekti, josta on puhdistettu kaikki erityinen. Liberaali subjekti on teoreettinen konstruktio, jolla ei ole esimerkiksi sukupuolta, ikää, uskontoa, asuinpaikkaa, kulttuuria tai ihonväriä. Mutta liberaalilla subjektilla on intressi ja kyky valita. (Pulkkinen 2003, 144.) Liberaali subjekti syntyy näennäisesti vailla ominaisuuksia, mutta sille oletetaan intressit, kyky valita sekä kilpailunhalu, vaikkapa yhteistyöja jakamishalua painavammaksi. Kommunitaristisen filosofian merkittävät edustajat Charles Taylor (s. 1931) ja Alasdair Macintyre (s. 1929) ovat kritisoineet liberalismia yksilöllisyyden sosiaalisen rakentumisen sivuuttamisesta. Yksilönäkökulmasta ja liberaalin poliittisen ontologian lähtökohdista kilpailuun joudutaan, joten keskustelu siitä tai sen vaihtoehdoista on jäänyt vähäiseksi. Kommunitarismin sosiaaliontologiassa kilpailu näyttäytyy puolestaan sellaisena, josta voidaan esimerkiksi demokraattisessa yhteisössä päättää. Kilpailua voidaankin tarkastella liberaalin poliittisen ontologian rajoitukset ymmärtäen ja entistä mielikuvituksellisemmin. Liberaali vapaus ja niukkuuden monimutkaisuus Kilpailua voi pitää pikemmin liberaalin vapauskäsityksen ja liberaalin yhteiskunnan tarkoittamattomana sivutuotteena kuin syvähenkisen filosofisen pohdinnan kautta vallitsevaksi tulleena ilmiönä. Huomasimme edellä, että valtavirran uusklassisen taloustieteen näkökulmasta ihmisellä on kyltymättömät halut ja tarpeet, joista seuraa niukkuutta sekä vapaassa yhteiskunnassa, jossa kaikilla on tasa-arvoinen oikeus tavoitella resursseja, myös kilpailua (Marglin 2009, luku 11). Kilpailun moraalisen välttämättömyyden puolustajia on, Friedrich Hayekia lukuun ottamatta, niukasti. Taloudellisen ajattelun saralta heitä löytyy enemmän. Sen sijaan vapauden teemasta kirjallisuutta löytyy hyllymetreittäin. Kilpailua ei edellä kuvatuin olettamuksin kuitenkaan tarvitse erikseen vaatia: kun ihmiselle oletetaan loputtomat halut ja tarpeet, vapaus toimia halujen ja tarpeiden tyydytystä edistävällä tavalla, näistä ajatellaan seuraavan niukkuutta ja niukkuudesta kilpailua. (Pulkki 2014; 2017, 92–93.) Liberaalin vapausfilosofian synnyn keskeinen hahmo oli Thomas Hobbes, joka sai vaikutteita Galileo Galilein (1564–1642) fysiikasta. Galileon fysiikassa kaikki oliot ihminen mukaan lukien ovat jatkuvassa liikkeessä, jollei niiden liikettä estetä. Vallan ja vapauden perusmetafora on vapaa liike ja sen estäminen. Ihminen on liberaalissa ontologiassa vapaa, jos mikään ulkopuolinen voima ei sitä estä. (Pulkkinen 2003, 89.) Vapaus toisin sanoen vallitsee, jos kukaan ei estä meitä kilpailemasta resursseista muiden kanssa. Kyse on niin sanotusta negatiivisesta vapaudesta, jonka mukaan vapaus on vapautta jostakin, eli vapautta toimintamme ulkoisista rajoituksista (Berlin 2001).[4] 92 Kasvatus & Aika 11(4) 2017, 88–101 Kilpailun ymmärtämiseksi on nähtävä, kuinka vapaus voidaan tulkita monin eri tavoin, eikä vapausajattelusta seuraa kaikissa vapauden tulkinnoissa samalla tavalla kilpailua kuin taloustieteellisessä ja liberaalissa ajattelussa. Yksi huomattava esimerkki toisenlaisesta vapauskäsitykseltä tulee saksalaisen Immanuel Kantin (1724–1804) filosofiasta. Hänen mukaansa ihminen kuuluu kahteen valtakuntaan. Olemme ensinnäkin luonnonolioita ja sellaisina luonnonlakien alaisia. Toisaalta kuulumme vapauden valtakuntaan. Kantin tulkinnassa vapauden valtakunnassa vallitsevat omat lakinsa ja luonnon valtakunnassa omansa. Vapauden valtakunta liittyy moraaliolentona olemiseen ja luonnonoliona olemisen ylittämiseen. Kantilla vapaus on Pulkkisen (2003, 24–25) kuvauksen mukaan rationaalisen olennon moraalista kykyä, autonomisuutta: ”ihminen on vapaa ja vapaudella on moraalilain muoto. Vapauden perusmuoto on subjekti, joka antaa itselleen lain”. Onkin tavallista, että demokraattiset yhteisöt määrittävät itselleen sen, mistä voidaan kilpailla ja mistä ei. Demokraattiset yhteisöt myös säätelevät kilpailukeinoja ja -sääntöjä. Demokraattinen yhteisö voi suuntautua ja kasvattaa kansalaisiaan pikemminkin yhteistyöhön kuin kilpailuun, ja painottaa kilpailun sijaan vastavuoroista auttamista, jakamista sekä yhteisvastuuta. Taloudellisessa ajattelussa ja modernissa maailmankuvassa vallitseva kilpailua selittävä ajattelutapa, jonka mukaan vapaa ihminen ajautuu ”halujen kultivoinnista” (Värri 2012) riippumatta niukkuuteen ja kilpailuun, on liian yksioikoinen. Kilpailuajattelun yksipuolisuus kasvatuksellinen ongelmallisuus tulee ilmi erottamalla taloustieteilijä John Maynard Keynesin (1930) tavoin toisistaan absoluuttinen ja suhteellinen niukkuus. Vanhan[5] erottelun mukaan on ratkaisevasti erilaista kokea niukkuutta absoluuttisissa perustarpeissa, kuten ruoan, veden, suojan, terveyden ja turvallisuuden osalta, kuin suhteellisissa tarpeissa. Suhteelliset tarpeet eivät kohdistu elämän välttämättömyyksiin, vaan tyydytämme niitä, koska ne saavat tuntemaan itsemme muita paremmiksi ja ylemmiksi. Absoluuttisilla tarpeilla on looginen päätepisteensä, joka liittyy sekä biologiaamme että opittuihin ja kulttuurisiin käsityksiin siitä mitä tarvitsemme, mutta suhteellisilla tarpeilla ei ole rajaa. Voimme aina pyrkiä toisten yläpuolelle esimerkiksi kulutuksen[6] ja statuksen suhteen. (Keynes 1930; Marglin 2009.) Ongelmana on, että myös suhteellisia tarpeita opitaan pitämään välttämättömyyksinä (Marglin 2009) esimerkiksi itsekorostuksellisen statuskilpailun muodossa [7]. Keinotekoisen niukkuuden käsite mahdollistaa osaltaan myös kilpailun kyseenalaistamisen. Se tarkoittaa sellaista niukkuutta, joka ei seuraa luonnonvälttämättömyydestä, vaan ihmisen toiminnasta. Ihminen voi esimerkiksi kuulua Suomen 100 rikkaimman henkilön joukkoon, omistaa oman lentokoneen, mutta kokea puutetta lentokoneen ominaisuuksissa. Niin lentokone kuin sen puutteet (niukkuus) ovat ihmisen tekoa. Keinotekoista niukkuutta luodaankin sellaisista kulttuurisista uskomuksistamme johtuen, joiden mukaan esimerkiksi perhe ilman kahta autoa ei voi olla vapaa ja vauras (Joutsenvirta ym. 2016, 25–27). Niukkuus ja koettu puute voi poistua ajattelutapoja ja arvoja muuttamalla, missä kasvatuksen rooli on merkittävä. Absoluuttinen niukkuus on humanitäärinen ongelma, mutta kaikki niukkuus ei ole absoluuttista vaan hyve-etiikan kielellä myös ihmisen turhamaisuudesta, ja itsekorostuksellisesta kulttuurista johtuvaa. Resurssit, elävä luonto ja alkuperäiskansojen viisaus Kilpailu johtuu modernin länsimaisen maailmankuvan ja taloustieteen yhteisissä perusteissa siis resurssiniukkuudesta (esim. Marglin 2009). Harvoin kysymme, onko meillä ylipäänsä oikeutta tavoitella kaikkea sitä, mihin olemme teollisen ja tieteellisen vallankumouksen jälkeen länsimaissa tottuneet. Maailmankuvallisesta itsestäänselvyydestä johtuen emme ole 93 Kilpailun harha – aatehistoriallisilta juurilta kilpailufatalismia vastaan osanneet esittää oikeita kysymyksiä, kuten esimerkiksi sitä, miten olemme oppineet ymmärtämään luonnon ihmisen käytettävissä olevana resurssina, jota voimme hyödyntää mielemme mukaan? Taustalla ovat edellä mainitut liberaalit vapauskäsitykset ja pyrkimys synnynnäisistä eriarvoisuudesta ja ancién regimestä irtautumiseen. Sanan ”resurssi” taustalta löytyy latinan kasvamista ja nousemista tarkoittava surgere termi (Shiva 1996, 206). Reetuliitteen kera tästä sanasta piirtyy eteemme kuva lähteestä, josta nousee loppumattomasti vettä ihmisten käytettäväksi. Termi kuvaa luonnon mahtavaa luomiskykyä, itseuudistumista sekä ihmisen luonnosta käyttöönsä ottamaa. (Shiva 1996, 206.) Luonnon käyttö ihmisen tarpeen tyydytykseen on muuttunut modernina aikana, erityisesti teollisen vallankumouksen ja kapitalistisen järjestelmän myötä. Luonnon käyttötapoihin ovat vaikuttaneet muun muassa tieteen, tuotannon ja maailmankuvan muutokset, kuten esimerkiksi sekularisaatio. Vandana Shiva (1996) korostaa, että ennen kapitalistista ja teollista tuotantotapaa, jossa voittomotiivi[8] ja pääoman kasautuminen ohjaa tuotantoa ja tuotantotapoja, luonto koettiin usein feminiinisenä äiti maana, joka oli myös pyhä (myös Merchant 1983). Resurssin ajatuksen ja käsitteen historia onkin Shivalla luonnon desakralisaation, eli ei-pyhäksi muuttumisen, historiaa. Luontoäidille ja luonnon hengille esimerkiksi uhrattiin metsästysonnen ja hyvien satojen takaamiseksi. Aikamme yhteiskunnalliset ja taloudelliset instituutiot on rakennettu Hobbesin ja Locken (1632–1704) possessiivisen individualismin, eli omistukseen suuntautuvan ihmisja yhteiskuntakäsitysten varaan (Macpherson 1962), mutta omistushaluinen suhde maailmaan ei ole universaali välttämättömyys. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat ennen eurooppalaisten invaasiota raivasivat viljelyyn sopivia maa-alueita ja elämäntapa liikkui luonnon antimien (kalat, linnut, sää) mukaisesti. Viljelytoimintaan raivattuja peltoalueita ei kuitenkaan nähty yksityisomistuksen kohteina. (Cronon 2003.) Ajatus maan, veden ja kasvien ihmisellisestä omistamisesta oli ennen modernia yksityisomistuksen pyhittänyttä yhteiskuntajärjestystä absurdi, röyhkeä ja suhteellisuudentajuton. Alkuperäiskansojen perspektiivistä käsin ajatus siitä, että meidän on lupa tavoitella estoitta kaikkea toivomaamme, tarvittaessa kilpaillen, ja kutsua tavoittelemiamme asioita resursseiksi, on ongelmallinen. Esimodernissa maailmassa kaikki ei ollut välttämättä lähtökohtaisesti ihmisen kilpailullisen tavoittelun resursseja, koska luontosuhteeseen liittyi pyhyyden ajatuksia. Toisena keskeisenä syynä nykyistä raaka-aineajattelua pidättyvämpään luontosuhteeseen oli ajatus luonnon elävyydestä (Shiva 1996). Monet ekologisesti tiedostavat ajattelijat ovatkin kritisoineet modernia maailmankuvaa ja taloustiedettä mekanistis-materialistisesta lähtökohdasta, jossa kaikki nähdään lähtökohtaisesti elottomana aineena (esim. Ikerd 2007, luku 8). Carolyn Merchantin The Death of Nature (1983) -kirja on tunnettu sen aatehistoriallisesta kehityskaaresta, jossa ihmisen suhde luontoon muuttuu länsimaissa elävästä, pyhästä ja feminiinisestä luonnosta kohti mekanistisen luonnontieteen kautta ymmärrettyä elotonta luontoa. Esimoderni elollinen luonto herätti pelkoa ja kunnioitusta, mutta elämästä riisutusta luonnosta voidaan ottaa kaikki irti vaikka pelkän rikastumisen tai statuskilpailun vuoksi. Kilpailun käsite juontaa juurensa 1600-luvulle (Oxford English Dictionary 2009), jolloin myös Thomas Hobbes ja John Locke muotoilivat liberaalia valtiofilosofiaansa. Hobbesin ihmiskuvassa ja maailmankuvassa luonnontila ennen modernia hallintovaltaa tarkoitti ”kaikkien sotaa kaikkia vastaan”, mutta esimerkiksi Crononin (2003) Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen luontosuhteen kuvaus osoittaa näkemyksen yksipuoliseksi. Tuntemamme modernin valtiomuodon ja elämäntavan poissaolo, ”luonnontila”, ei tarkoita automaattisesti sotaisaa anarkiaa. Myös ilman modernia valtiota ihmisen toimintaan on sisältynyt sivistystä, korkeatasoista henkistä kulttuuria, sosiaalisia normeja ja sanktioita. 94 Kasvatus & Aika 11(4) 2017, 88–101 Kaiken tavoittelu ja keinotekoisesti sekä suhteellisesti niukaksi tekeminen, kuten myös kilpailukin, tuli mahdolliseksi, kun luonto alettiin nähdä ei-pyhänä, elottomana sekä homogeenisenä resurssina ja raaka-ainevarastona. Kilpailu ja sen näkymätön käsikin ymmärretään hyvinvointia tuottavana mekanismina. Hobbes oli keskeinen taustahahmo tässä, sillä hän sovelsi aikansa mekanistisen fysiikan luonnonlakeja ihmisyyden, luonnon ja ihmisen vapauden ymmärtämiseen. Ihminen on nykyisin vapaa, kun hän saa tavoitella kilpaillen resursseja, vaikka hän tuhoaisi tällä toiminnalla elämän edellytyksiä maapallolla. Resurssin ajatus, kuten kilpailukin, liittyy siihen, mitä ihmisen ajatellaan ansaitsevan. Ansion liberaali subjekti Ansion ajatus on pitkään kuulunut demokraattisen yhteiskunnan johtaviin periaatteisiin, ja liittyy olennaisesti myös kilpailun suosioon taloudessa ja yhteiskunnallisissa käytännöissä (Caillois 2001, luku 8). Siirryttäessä feodaalisista sääty-yhteiskunnista ja synnynnäisestä eriarvoisuudesta demokraattisempiin ja tasa-arvoisempiin yhteiskuntiin ansion käsite, kuten vapaus ja tasa-arvokin, näytteli keskeistä roolia. Sääty-yhteiskunnassa suutarin tulee pysyä lestissään ja käsityöläisen vesasta tulee käsityöläinen eikä pappia, vaikka yksilön kyvyt ja taidot mahdollistaisivat menestyksellisen toiminnan pappissäädyssä. Ancién regimen, eli Ranskan suuren vallankumouksen ja feodalismin jälkeisessä maailmanjärjestyksessä, oma ahkeruus, suoritus ja kyvyt alkoivat määrittää yksilön sosiaalista asemaa syntyperän sijaan. Syntyperän korvasi ansion periaate. Jo Aristoteles (384–322 eaa) totesi: ”kaikki myöntävät, että oikeudenmukaisuus ilman lisämääreitä perustuu ansioihin” (Aristoteles 1991, 127). Ansion ajatus lieneekin kirjoitettua historiaa vanhempi ja sitä on sovellettu eri ajoissa ja paikoissa eri tavoin. Valistusfilosofin ja liberalismin erään kantaisän, John Locken (1995 [1689], 46) mukaan luonnontila on ”yhtäläisyyden ja tasavertaisuuden tila, jossa kaikki valta ja oikeudenkäyttö on vastavuoroista, eikä kenelläkään ole sitä enempää kuin toisella”. Toinen tapa ilmaista tämä ”yhtäläisyyden ja tasavertaisuuden tila” on sanoa modernisti, että ihmisillä on kaikilla omat ”intressit”, joita he luonnostaan ajavat (Hirschman 1981). Hobbes vaikutti myös liberaalien käsitysten kehittymiseen, erityisesti ihmiskuvaan ja hänen mukaansa ihmiset voidaan nähdä yhteiskuntatilassa kilpailijoina, joilla on ainakin riittävän tasavertaiset lähtökohdat pärjäämiseen, jotta kukin saisi ansionsa mukaan (Hobbes 1986[1651], 184, 196). Ansion ja kilpailun suhdetta koskee paljolti sama kuin edellä vapauden ja kilpailun suhteesta sanottu: filosofinen keskustelu ei ole keskittynyt niinkään kilpailun itsensä arvokkuuden puolustamiseen tai vastustamiseen, vaan kilpailusta on tullut selviö monien kilpailua määrittävien ajatusten sivutuotteena. Ansio kuuluu näistä keskeisempien joukkoon. Kilpailusta on siis tullut tärkeää olennaisin osin siksi, että sen ajatellaan paljastavan tasapuolisesti ihmisten erilaiset ansiot, joiden avulla resursseja, vaikkapa omaisuutta, virkoja ja statuksia, voidaan jakaa (”allokoida”). [9] Lähempi filosofinen tarkastelu osoittaa, että myös ansion käsite on ongelmallinen. Periaatteet ja kriteerit, joiden perusteella ansiot määräytyvät, ovat kaikkea muuta kuin itsestään selvät. Eri ajoissa, paikoissa ja kulttuureissa on omaan arvojärjestelmään ja maailmankuvaan liittyvät ansiot ja ansion määräytymisen periaatteet. Ansion käsitettä on voitu käyttää muun muassa länsimaiden suuremman järjellisyyden, kehittyneisyyden, kypsyyden, sivistyneisyyden ynnä muun sellaisen osoittamiseen vertailussa muiden kulttuurien kanssa (esim. Blaut 1993; Fouberg ym. 2009; Martusewicz ym. 2011) tavalla, jota voidaan pitää röyhkeänä (Pulkki 2017). Sosiaalidarvinisti Spencerillä (1884) ansio tarkoitti kykyä hankkia elämän perusedellytyksiä, kuten ruokaa, suojaa ja kykyä paeta vihollisilta. Kun 95 Kilpailun harha – aatehistoriallisilta juurilta kilpailufatalismia vastaan ihminen asetetaan kilpailuun oman lajin edustajien kanssa sekä antagonistisiin suhteisiin toisten lajien edustajien kanssa, hän menestyy ja lisääntyy sen mukaan, kuinka hänen kelpoisuutensa sallii. Spencerin mukaan kelvottomia (inferior) ihmisiä ei tule palkita, koska tämä heikentäisi ihmislajia.[10] Yksi näkökulma liberaalin ansion ajatuksen kritiikissä liittyy nykyaikaisen ihmisja yhteiskuntatieteiden kuvaamaan synnyinsattumaan (esim. Caillois 2001, 111–120). Esimerkiksi pohjoismainen hyvinvointivaltio on pyrkinyt koulutus-, terveys-, ja sosiaalipolitiikan avulla tasoittamaan lasten ja nuorten synnynnäisiä lähtökohtaeroja, jotta esimerkiksi geeniperimään ja kasvuympäristöön liittyvät seikat eivät liiaksi määrittäisi yksilöiden menestymisen mahdollisuuksia (Koski & Nummenmaa 1995). Synnyinsattuman ajatus kuvaa sitä, kuinka ihmiset syntyvät erilaisella geneettisellä ja ympäristöön liittyvällä perimällä, sosialisaatiolla ja oppimisella varustettuna. Toiset perivät ja omaksuvat runsaasti taloudellista pääomaa[11], toiset henkistä pääomaa, kolmannet syntyvät kulttuurisen pääoman kannalta vauraisiin koteihin. Lista on loputon, ja lahjakkainkaan jääkiekkoilijalupaus ei löydä tietään NHL:ään, jos hänelle ei kustanneta varusteita ja lisenssejä sekä kyyditä harjoituksiin. Ansion ajatuksen ongelmallisuus tulee havainnollisesti esiin kiinnittäessämme Gyatson (1999, 35–37) [12] tavoin huomion länsimaiseen yksilön ja tämän ympäristön väliseen liioiteltuun erontekoon. Charles Taylorin (1985) atomistisen individualismin käsite kuvaa jokseenkin samaa asiaa. Jos lähdemme atomistisesta individualismista, jonka mukaan ihmiset ansioineen ovat erillisiä ja irrallisia, erilaiset yliyksilölliset seikat ansioittemme takana jäävät huomioimatta. Otetaan esimerkiksi omat ansioni tämän tekstin kirjoittajana. Ennen kuin kirjoittaminen tuli mahdolliseksi, vanhempani olivat tuoneet minut maailmaan, kasvattaneet ja huolehtineet perustarpeistani. Suomalainen yhteiskunta meritoitumiskeinoineen mahdollisti koulutuksen, maksuton yliopisto auttoi ymmärtämään filosofiaa ja aatehistoriaa, apurahajärjestelmä mahdollisti pitkäjänteisen tutkimuksen, internet ja kirjasto lähdemateriaalin löytämisen ja niin edelleen. Toulminin (1998, 22, 30, 59) mukaan länsimainen kulttuuri hylkäsi uudella ajalla humanismin suvaitsevaisen skeptisen ja kohtuullisen perinnön ja suuntautui eksaktiin tieteeseen, joka tarkastelee ilmiöitä irrallaan kaikista yhteyksistään. Ihmistä ei ajatella kilpailuajattelussa yksilöllisesti ja sosiaalisesti poikkeavine menestymismahdollisuuksineen, vaan liberaalin poliittisen ontologian mukaisesti abstraktina ja konteksteistaan irti leikattuna oliona. Konteksteistaan irrotetun yksilön kaikki ansiot ovat yksin hänen omiaan, eikä esimerkiksi kiitollisuutta muille menestyksen mahdolliseksi tehneille juuri tarvita. Kommunitaristisesti suuntautunut ajattelija voi paremmin ymmärtää, että yksilön meriitit seuraavat osittain yksilön yrittämisestä ja tahdosta riippumattomista yliyksilöllisistä seikoista. Ansioita ja ansioiden määrittelyä tietysti tarvitaan, mutta on huomattava Cailloisin (2001, luku 8) tavoin, että synnyinsattumaan liittyvää onnekkuutta ei voi täysin erottaa kilpailun määrittämistä yksilön ansioista. Ansion määrittely tieteellisen objektiivisesti ei ole mahdollista, vaan asiaan liittyy epävarmuuksia ja monimutkaisuuksia, jotka antavat aihetta tiedolliselle nöyryydelle[13]. Jotta voisimme aukottomasti ja perustellusti sanoa, kuka mitäkin ansaitsee, meidän olisi tunnettava läpeensä melkein kaikki universumin salat elämän tarkoituksesta moraalin ydinkysymyksiin. Meidän olisi tiedettävä ansion viimekätiset kriteerit ja lukemattomat tekijät, joiden perusteella ansiot määräytyvät. Näin ei ole vielä, eikä näkyvissä olevassa tulevaisuudessa. 96