Näkövammaisuuden todellistuminen kaupunkitilassa

279 Näkövammaisuuden todellistuminen kaupunkitilassa Helena Leino ja Amanda Halme Johdanto: kaupunkitilaa aistimassa Sirkkua lumen ja auringon yhdistelmä häikäisee. Valkoisuus häivyttää kontrasteja ja lumi muuttaa äänimaailman pehmeäksi. Lumi tuo mukanaan pelon, ”Ei ny mee paniikkiin, mutta ei paljon toisinkaan.” Sirkku on kertaalleen melkein jäänyt lumiauran alle. Tästä kokemuksesta lähtien jo kaukaa kuuluvat lumiauran piippausäänet aiheuttavat ahdistusta. Lumen sataessa maahan Sirkun pitää kerätä rohkeutta ja suorastaan pakottaa itsensä liikkeelle asunnostaan. Kaupunkitilaa on perinteisesti suunniteltu näkevien ihmisten toimesta näköaistia hyväksi käyttäen. Juhani Pallasmaan mukaan (2012) visuaalisen aistihavainnon lisäksi muiden aistien merkitys ihmisen ympäristökokemuksen muodostumisessa tulisi ottaa kokonaisvaltaisemmin huomioon kaupunkitilaa suunniteltaessa. Moniaistisuuden vaade onkin noussut esiin enenevissä määrin 2000-luvun kaupunkisuunnittelussa (Jokiniemi 2007; Ruskovaara 2009; Taskinen ym. 2011; Juntunen 2014). Kaupunkitilassa kulkiessa ilmenee hyvin konkreettisesti se, miten erilaisia ihmisryhmiä on käyttäjäkuntina huomioitu. Kaupunkitila mahdollistaa ja tarjoaa, mutta myös sulkee ja rajaa käyttöään (Iwarsson & Ståhl 2003; Jokiniemi 2007; Fincher & Iveson 2008). Eri väestöryhmien osallisuuden mahdollisuuksia kaupunkitilaan ja kaupunkisuunnitteluun on tutkittu ja kehitetty Suomessa jo pitkään (Bäcklund ym. 2002; Leino 2006; Kyttä ym. 2009; Faehnle 2014; Kuoppa 2016). Kansalaisten moninaisuus ja intressien kirjo tekevät osallistumisesta kiinnostavan pulman, jonka ratkaiseminen on väistämättä aina tilanteellista ja paikkasidonnaista (Leino & Peltomaa 2012). Published in Bäcklund P., Häkli J. & Schulman H. (eds) Kansalaiset kaupunkia kehittämässä (pp. 279-298). Tampere: Tampere University Press. ISBN 978-952-03-0623-6. 2017. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0623-6 280 Helena Leino ja Amanda Halme Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) Tämän artikkelin käsitteellisenä lähtökohtana on kaupunkitilan kokemuksen todellistumisen tarkasteleminen. Analysoimme sitä, millä tavoin ympäristö näkövammaisen kanssa kaupunkitilassa kulkiessa todellistuu, ja pohdimme miten kaupunkitila positioi käyttäjiään erilaisiksi toimijoiksi (ks. myös Pyyry ym. tässä teoksessa). Rappuset, kiveykset, suojatiet, mainoskyltit, terassit, polkupyörät – kaupunkitila on täynnä erilaisia liikkumiseen vaikuttavia materiaalisia esteitä ja tarjoumia, eli toimintamahdollisuuksia. Nämä materiaa liset elementit toimivat vuorovaikutuksessa kaupunkitilassa kulkevien ihmisten kanssa. Ne sekä luovat mahdollisuuksia kaupunkitilan monenlaiseen käyttöön että rajaavat sen käyttöä toisilta ihmisiltä (Galis 2011, 831). Yksi ja sama asia kuten kivenlohkare tai terassi saattaa merkitä eri ihmisille täysin eri asioita (Kärrholm 2007, 443) ja tarjota erilaisia käyttötarkoituksia. Keskitymme tässä artikkelissa siihen, miten kaupunkitila todellistuu näkövammaiselle kaupungissa kulkiessa, sen sosiomateriaalisissa käytännöissä ja suhteessa ihmiskehon aisteihin (Law 2004; Latour 2005; Moser 2005; Middleton 2010). Kehystämme analyysia tieteen ja teknologian tutkimuksen näkökulmasta, joka tarjoaa välineitä ihmisten keskinäisen ja muiden tekijöiden, kuten erilaisten materiaalisten elementtien, väliseen vuorovaikutuksen analyysiin (Akrich 1992; Moser 2005; Galis 2011). Tieteen ja teknologian tutkimusten näkökulmasta ovat tutkijat Ingunn Moser (2005; 2010) ja Vasilis Galis (2011) analysoineet sitä, miten invaliditeetti todellistuu arkisissa käytännöissä, yksilöiden erilaisissa kokemuksissa, heidän historiassaan, vuorovaikutustilanteissa toisten ihmisten ja arkisten esineiden kanssa. Nämä näkökulmat kulkevat analyysissamme keskustelukumppaneina, kuten myös Michael Schillmeierin (2008) tutkimus siitä, miten näkövammaisuus rakentuu vuorovaikutuksessa muiden toimijoiden kanssa, ei niinkään yksilön ominaisuutena. Kaupunkitilassa kulkijoiden keskinäinen vuorovaikutus on merkityksellistä. Kaupunkitilassa kulkeminen vaatii meiltä kaikilta eräänlaista katuälykkyyttä (Koskela 2009, 96). Koskelan mukaan tällä tarkoitetaan taitoa päätellä asioita urbaanista ympäristöstä ja kadulla kulkevista ihmisistä – yksinkertaisesti kykyämme selviytyä kaupungilla erilaisista tilanteista. Kyseessä on eräänlainen lukutaito, miten luemme ja tulkitsemme kaupunkitilassa näkyviä viestejä ja suunnistamme eteenpäin. Esillä olevat vihjeet voivat olla hyvinkin selviä 281 Näkövammaisuuden todellistuminen kaupunkitilassa Kansalaiset kaupunkia kehittämässä ja näkyviä tai hienovaraisempaa ymmärrystä vaativia (Koskela 2009, 96–97). Analyysimme kohdistuu arkiseen liikkumiseen ja siihen, miten erilaiset tilanteet ihmisten ja sosiaalimateriaalisten käytäntöjen vuorovaikutuksessa tuottavat kyvykkyyksiä toimia kaupunkitilassa. Näkövammaisuus ilmenee eri tilanteissa eri tavoin. Jokainen yksilö kokee vuorovaikutuksen kaupunkiympäristössä omista lähtökohdistaan (Galis 2011, 826). Tutkimuksemme aineisto on kerätty kävelyhaastatteluina. Kaupunkitila avautuu näkövammaiselle eri tavoin kuin hänen seurassaan kävelevälle ja haastattelevalle tutkijalle. Havaittavat asiat, kävelyn ja havaintojen rytmi, vastaantulevat tilanteet, ihmiset ja vuorovaikutukseen reagoiminen muodostavat kokonaisuudessaan monitasoisen kaupunkitilan kokemuksen sekä haastateltavalle että haastattelijalle. (Nijs & Daems 2012, 191.) Kokemukset kaupunkitilasta välittyvät yksilölle hänen aistimaailmansa kautta, aistimalla teemme tulkintoja tilasta ja tilanteesta. (Middleton 2010, 577.) Aistihavaintojen ohella kävelijän kokemuksessa yhdistyvät tila, aika, fyysiset puitteet, vuorovaikutus ympäristön kanssa ja yksilön aiemmat elämänkokemukset. Kokemuksen todellistuminen Kuljimme kolmen näkövammaisen kanssa Tampereen keskustassa. Kysyimme, mitä he liikkuessaan kokevat, aistivat ja miten kaupungissa liikkuminen heille todellistuu (vrt. Nijs & Daems 2011, 187–188). Kuten Schillmeier (2008, 611) on todennut, invaliditeetti sijoittuu ihmiskehoon, mutta todellistuu vasta kun vammautunut ihmiskeho kohtaa ympäristössään käytäntöjä, jotka on suunnittelu terveen ihmisen näkökulmasta. Tästä huolimatta invaliditeettia ei tulisi kehystää ulosrajaavana ominaisuutena, vaan pikemminkin sallivana erilaisuutena. Esiin nousevat toisenlaiset sosiaaliset kyvykkyydet ja taidot, joita vammautunut ihminen kaupungilla liikkuessaan käyttää. Ingunn Moser (2000; 2005) on tutkinut invaliditeetin todellistumista ihmisten arjen käytännöissä. Moser on käyttänyt tulkinnan apuvälineenä modes of ordering -jäsennystä. Olemme kääntäneet tämän termiksi käytäntöjen järjestyminen. Moserin tutkimuksessa haastateltavat järjestivät ja jäsensivät arkielämänsä käytäntöjä hyvin eri tavoin (Moser 2005, 667). Kunkin liikuntavammaisen käytäntöjen järjestyminen tapahtui osana verkostoa, joka koostui sekä 282 Helena Leino ja Amanda Halme Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) sosiaalisista suhteista, teknologisista apuvälineistä että muista materiaalisista artefakteista ja näiden yhteistoiminnasta. Moserin mukaan yksilöt tuntevat toimivansa, jos toimijaverkosto kokonaisuutena toimii. Jos verkoston osa vioittuu tai lakkaa toimimasta, se hankaloittaa tai jopa invalidisoi yksilön toimintakykyä. Yksinkertaistettuna, on tiettyjä tilanteita, jotka tekevät meistä invalideja, olimmepa sitten näkövammaisia toimimattoman liikenneopasteen äärellä tai turisteja vieraan kielen ja kulttuurin ympäristössä (Moser 2000, 223–224; Galis 2011, 831). Analyysissa lähdimme purkamaan kaupunkiympäristön todellistumista prosessina: mitä kävelytilanteessa tapahtui? Millaisia sosiomateriaalisia käytäntöjä kohtasimme, millaisia aineettomia elementtejä kuten linnunlaulua näkövammaiset hyödynsivät ja millaiseksi vuorovaikutustilanteet toisten ihmisten kanssa muodostuivat (vrt. Moser 2000; Nijs & Daems 2012; Heylighen & Strickfaden 2012). Jäljitimme sitä, miten eri tavoin näkövammautuneet hyödyntävät materiaalisten elementtien, käytettävissä olevien teknologioiden ja immateriaalisten aistitarjoumien kokonaisuutta liikkumisessaan. Jälkeenpäin ajateltuna ajatuksemme liikkuivat aluksi enemmän siinä, miten kaupunkitilassa kulkeminen ja erilaiset tilanteet ja kohtaamiset saattavat rajata näiden ihmisten toimintaa tuottaen helle näkövammaisuutta. Kävelyjen jälkeen tulkintakehyksemme avartui. Rakentaessamme käsitystä siitä, millainen todellisuus kaupunkitilasta avautui näkökykyään hyvin rajoitetusti tai lainkaan käyttävän ihmisen näkökulmasta, aloimme samalla pohtia invaliditeetin mahdollistamaa erilaisuutta (Schillmeier 2008). Nämä ihmiset tekevät kaupunkitilassa huomioita, joista näkevä ihminen jää paitsi. Kaupunkitila on näkökyvyttömälle väistämättä toisenlainen, toisenlaisia taitoja mahdollistava vuorovaikutteinen ympäristö erilaisine aistitarjoumineen kuin näkevälle ihmiselle. Näköaistin puuttuminen ei ainoastaan rajoita tilan tulkintaa ja kaupunkitilassa liikkumista, vaan tarjoaa tähän toisenlaisen näkökulman. Kävelyhaastattelu aineistonkeruumenetelmänä Paikasta, kulkureiteistä ja kaupunkiympäristöstä puhuminen on luonteeltaan erilaista, kun haastattelu tehdään kävelemällä siinä ympäristössä, josta tietoa halutaan kerätä. Kävelyhaastattelua menetelmänä on sovellettu, kun tutki- 283 Näkövammaisuuden todellistuminen kaupunkitilassa Kansalaiset kaupunkia kehittämässä muksen kohteena on ollut merkitysten rakentumisen tarkastelu jostain tietystä ympäristöstä, reitistä tai kulttuurisesta kokemuksesta (Ingold & Vergunst 2008; Ingold 2010). Kävellessä sekä haastateltava että haastattelija altistuvat ympäristön kokemiselle ja kävelyn rytmille eri tavoin kuin staattisesti paikallaan istuen (Adams & Guy 2007; Evans & Jones 2011). Yksi tapa toteuttaa kävelyhaastattelu on antaa haastateltavan päättää kuljettava reitti. Tällöin tutkija kulkee mukana kokien ja seuraten, haastateltavan johdattaessa kulkua valitsemiinsa paikkoihin. (Jokinen ym. 2010, 258.) Toteutimme kävelyhaastattelut tämän idean mukaisesti, ja pyysimme päästä mukaan näkövammaisen arkiselle kulkureitille kaupungin keskustassa. Näkövammaisen ihmisen kulkemat reitit ovat monesti ennalta opeteltuja ja harkittuja ja näin ollen ei ollut haastateltavan, eikä tutkimuksen etu pyytää haastateltavaa pois omilta totutuilta reiteiltään. Kävelyhaastattelussa yhdistyvät käveleminen, haastatteleminen ja ympäristön havainnointi. Kävelyhaastattelun kautta kehollisuus tulee luontevasti osaksi tutkimuskohdetta. Kehollisuus liittyy ympäristön havaitsemiseen, aistimiseen ja tulkintaan (Jokinen ym. 2010). Tietoa voidaan saada kävelyn rytmittymisestä ja haastateltavan reagoinneista erilaisissa tilanteissa. Reitin valinta väkijoukossa vaatii toisten huomioonottamista, tietoisuutta muiden ihmisten reiteistä ja liikkumisen rytmeistä. Tietoisuus reitin liukkaudesta, kadunylityksestä, esteistä, kuopista ja muista olosuhteista edellyttää koko kehon valppaana oloa. Haastateltavan kanssa yhdessä koetut tilanteet ja ympäristössä fyysisesti liikkuminen paljastivat parhaimmillaan asioita, mitä ei sanallisesti olisi edes ollut mahdollista kertoa. Esimerkiksi kulkemisen rytmien keskeytyminen, keskustelun eri tahtisuus, kuuntelemiseen valpastuminen olivat asioita joita paikallaan tapahtuneessa haastattelussa ei olisi voinut havaita. Haastattelun toteutustapa oli tutkimuksessamme hyvin avoin. Koska näkövammainen on itse oman arkisen liikkumisympäristönsä paras asiantuntija, emme halunneet tiukan kysymysrungon sulkevan tärkeitä teemoja keskustelun ulkopuolelle. Pyrkimyksenä oli luoda mahdollisimman luonnollinen ja arkinen liikkumistilanne, joka antaa tilaa spontaaneille, ympäristöstä ja tilanteista keskusteluun nouseville aiheille. Kaikilta haastateltavilta kysyttiin näkövamman astetta ja sen syntyhistoriaa, kaupungin tuttuus-/vierausastetta 284 Helena Leino ja Amanda Halme Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) sekä yleisiä tuntemuksia siitä, mikä tekee kaupungista hyvän paikan elää, asua ja liikkua. Haastateltavat on koottu Tampereen Näkövammaiset Ry:n avustuksella, jolta saimme kolmen erilailla näkövammaisen ja eri-ikäisen henkilön yhteystiedot, ja jotka ilmaisivat halukkuutensa osallistua tutkimukseen. On olemassa monenlaista näkövammaisuutta. Näkövammaiset jaetaan usein heikkonäköisiin ja sokeisiin. Tämän lisäksi sokeat jaetaan syvästi heikkonäköisiin, lähes sokeisiin ja sokeisiin. Liikkumista hankaloittavia tekijöitä voivat olla muun muassa puutteellinen näkökenttä, herkkyys häikäisylle tai heikentynyt kontrastien erotuskyky. Heikkonäköisille kuuloja tuntoaisti ovat tärkeitä liikkumista ohjaavia aisteja ja apuvälineinä toimivat valkoinen keppi, optiset apuvälineet, opaskoira ja henkilökohtainen avustaja (Liikenneja viestintäministeriö 2004, 14). Haastateltavat olivat kaikki eritasolla näkövammaisia, joten heidän kokemuksensa ja kaupungissa liikkumisen tapansa poikkesivat toisistaan merkittävästi. Yksi haastateltavista totesikin: Siinä mielessä sää oot saanut todella hyvin valittua haastateltavat, että […] me ollaan kaikki erilaisia liikkujia. Annami meistä näkee parhaiten, Sirkku näkee pikkasen ja mä sitten käytännössä voin olla täysin sokea. Ja tietysti Annamilla ja Sirkulla on paljon pitempi kokemus liikkumisesta, mutta kuitenkin meidän näkötilanne on hyvin erilainen, että sä saat hyvin perspektiiviä meistä kolmesta. (Arto) Seuraavassa olemme jaotelleet analyysin neljään eri tasoon, joilla kokemus kaupunkitilasta näkövammaiselle todellistui. Käytännöt järjestyivät analyysimme mukaan vuorovaikutuksessa 1) materiaalisten elementtien, 2) toisten ihmisten, 3) teknologisten välineiden ja 4) aineettomien elementtien kanssa. Käytäntöjen järjestyminen ja vuorovaikutus materiaalisten elementtien kanssa No juuri se, että tääl on selkee tämmönen ruutukaava. Ja kaupungeissa yleensäkin jos vertaa, miten on maalla. Et on helpompi hahmottaa ne reitit. Opetella tietty määrä katuja, mistä menee yli. Ja oppii muistaan sen reitin. Piirtää kartan niin kun helpommin. Ja sitten täällä on tietysti se hyvä puoli, että jos eksyy jonnekin, nii aina voi kysyä miten pääsee takasin. […] Täällä voi olla niin kun itsenäisempi kuin maalla. Mää oon ainakin sillain kokenu 285 Näkövammaisuuden todellistuminen kaupunkitilassa Kansalaiset kaupunkia kehittämässä ja mää toisaalta tykkään kulkee itekseni, nii tääl se on paremmin mahdollista. (Sirkku) Ympäristön kokemiseen ja sen todellistumiseen vaikuttavat konkreettiset fyysiset maamerkit, tilan merkitseminen. Maamerkit auttavat yksilöä hahmottamaan tilaa ja liikkumaan siinä. Fyysisiä maamerkkejä olivat esimerkiksi uudistetut kevyen liikenteen kaistat, joissa jalankulku ja pyöräily on erotettu selkeästi toisistaan. ”Merkinnät ovat niin selkeät, että näkövammainenkin pystyy ne hahmottamaan”, Annami totesi kävelyllä. Kun näköaistin kautta saatava informaatio on heikentynyt, korostuvat kaupunkiympäristössä liikkumisessa turvallisuustekijät. Annamin kokemuksen mukaan pyöräilijän ja jalan kulkijan kulkuväylien epämääräisyys, ja ennen kaikkea pyöräilijöiden kova vauhti luovat turvattomuutta. Annami pysähtyy ja osoittaa kadun reunaa. Kadunylityskohdassa suojatieviivat ulottuvat myös pyöräilijöiden kaistalle. Koska Annami pystyy hyödyntämään jonkin verran näköaistiaan, varoittaa pyörätiellä oleva suojatiemerkintä häntä. ”Musta tommosella pienellä asialla on tehty todella paljon hyvää. Ei ne välttämättä tarvi olla niin isoja asioita, ei ne ole suuria kustannuksia vaativia toimenpiteitä, millä voi helpottaa liikkumista”, Annami toteaa. Materiaaliset elementit, jotka antavat suuntaa liikkumiselle ja reitillä pysymiselle voivat olla suunnitellusti kaupunkitilaan rakennettuja, kuten maanpinnasta kohollaan olevia suojatiemerkintöjä. Kävelyissä korostuivat kuitenkin myös maamerkkeinä toimivat suunnittelemattomat materiaaliset artefaktit. Esimerkiksi Arto mainitsi kiven, joka saattaa näkevältä jäädä huomaamatta tai olla merkitykseltään olematon, mutta jolla oli hänelle ratkaiseva merkitys suunnistamisen kannalta. Kaupunkisuunnittelussa voidaan ennakoiden suunnitella eri väestöryhmille sopivaa kaupunkitilaa (Ruskovaara 2009). Lopulta kuitenkin kaupunkitilassa liikkumiseen vaikuttavat monet ennustamattomat ja hetkelliset tekijät kuten rankkasateet, tietyöt tai ihmisten kaupunkitilassa valitsemat oikotiet ja sivupolut. Maamerkit jaksottavat reittejä. Ne tarjoavat hahmon sijainnille, ne rytmittävät ja jäsentävät valittua reittiä. Sirkku korjasi reittiään etsimällä tietyt katukiveykset puistoaukeamalla eksyessään. Ihmiset käyttävät hyvin erilaisia maamerkkejä reiteillään, mutta näkövammaisella ne olivat monessa tilantees- 286 Helena Leino ja Amanda Halme Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) sa elementtejä, jotka näkevältä jäävät huomaamatta. Kaupunkikeskustassa kävelemisen fokus oli näin aika ajoin hyvin pieniin yksityiskohtiin kiinnittyvää, henkilökohtaisten varoitusmerkkien ja tienviittojen etsimistä katutasosta, joka myös vaikutti olennaisesti kävelyn rytmiin (vrt. Nijs & Daems 2012, 192–193). Materiaaliset elementit paitsi auttoivat etenemistä, myös haittasivat liikkumista ja tilan tulkintaa. Kesällä terassit tuovat katukuvaan omat esteensä. Annami ei Tampereella kulje koskaan pääväylän, Hämeenkadun eteläpuolta. Siellä on ylitettävä tie, jossa taksit ja bussit kaartavat torille, eikä liikennevaloja tai suojatietä ole. Tämä reitti on vaarallinen käyttää. Hämeenkatu oli haastatteluissa kritiikin kohteena myös epätasaisuutensa vuoksi. ”Tää on Tampereella pyhäpaikka, Hämeenkatu, siihen ei saa koskea millään tavalla, se on nykyään niin aaltoilevassa kunnossa, että se on todella hankala ylittää, kun ei tiiä yhtään että onko huipulle vai pohjalle menossa”. (Annami) Materiaalisesti haastavat elementit voivat olla pysyviä kadunmuotoja, mukulakivipintoja ja aukioita. Toisaalta ne voivat olla päivittäin muuttuvia artefakteja, joiden kohtaamiseen ei voi etukäteen varautua. Keskustassa sijaitseva kävelykatu on sekä Annamin että Sirkun mukaan alati muuttuva tila, jonka olemusta ei voi mitenkään opetella, ”siinä on kojuja ja jos jonkinlaista ollut”. Kävelykadun olettaisi olevan turvallinen siksi, että se on autoton. Käytännössä tilanne on päinvastainen. ”Siellä on milloin mitäkin. Autoja pitkittäin, poikittain, millon mitäki.” Annamin tietojen mukaan kukaan täysin sokea tamperelainen ei kulje yksin Kuninkaankatua (keskustan kävelykatu) pitkin. Tämä on erityisen merkittävä väittämä, koska Näkövammaisten toimintakeskus Aleksin Tupa sijaitsee kyseisellä kadulla. Kävelykadulla on usein isoja autoja, joiden lavat ovat sellaisella korkeudella, että niihin pelkää törmäävänsä ja satuttavansa itsensä. Kävelykadulla kulkiessamme sinne ajaa raskas ajoneuvo. Annami varoo siirtyen reunemmaksi, kuulostellen ja vauhtia hiljentäen. Kävelykadun suojatiet on merkitty mahdollisimman vähäisin kontrastein, ja näin tiestä ja sen ylittämisestä on mahdoton muodostaa mielikuvaa. Annami tuntee olevansa kerta toisensa jälkeen kuin ”Liisa ihmemaassa. Tää Puutarhakatu, tää on aivan onneton. Tää on yhtä tasaista harmaata vaan. Tästä ei saa mistään kiinni, että 287 Näkövammaisuuden todellistuminen kaupunkitilassa Kansalaiset kaupunkia kehittämässä miten.” Sirkun kokemukset kävelykadusta ovat yhteneväiset Annamin kokemusten kanssa. ”Kadulla on kojuja, kylttejä ja pyöriä. Ja mikä pahinta, kaikki on ”sikin sokin”. Ei mulla oo mitään sitä vastaan, että ihmiset mainostaa, mutta näkevä ihminen näkis ton ihan muualtakin, ettei sen tarvis olla tossa keskellä.” Kyseessä on mainoskyltti. Siirrettävät kyltit puhuttivat jokaisessa haastattelussa. Mainoskylttien paikka muuttuu aina, joten niihin ei voi etukäteen varautua. Kaupunkitila tulvii materiaalisia elementtejä. Rakennukset, kulkuväylät, liikennemerkit, valopylväät, puistot penkkeineen ja pensaineen. Muun muassa näistä rakentuu kaupungin muoto, arkkitehtuuri ja fyysinen olemus. Kauppakeskuksen liukuportaat ovat artefakti, jonka läheisyydessä esimerkiksi Sirkkua on varoiteltu ja tarjottu apua. Sirkulle liukuportaat edustavat kuitenkin miellyttävää kaupunkielementtiä. Hän on opetellut liukuportaissa toimimista eikä ole kokenut niitä hankaliksi. Sirkku suunnistaa muuttuneen kauppakeskuksen sisällä hyödyntäen liukuportaiden ääniä, muistia ja niitä maamerkkejä, joita käytävillä on. Materiaaliset elementit luovat perustan kaupunkitilan erilasille kokemuksille, kohtaamisille ja muiden aistihavaintojen tekemiselle. (Devlieger & Strickfaden 2012, 229.) Käytäntöjen järjestyminen vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa Kävelyhaastattelut paljastivat erilaisia vuorovaikutustilanteita toisten ihmisten kanssa. Ihmisten läsnäolo kaupunkiympäristössä merkitsi Sirkulle ja Artolle tietoa avun mahdollisuudesta. Kaupungissa ihmiset tekevät kulkemisen helpommaksi, koska aina on lähellä joku, keneltä kysyä apua. Täysin sokean Arton liikkuminen kaupungilla oli sidoksissa avustajan mukanaoloon, hänelle kokemus keskustasta järjestyi selkeimmin toisen ihmisen aisteihin tukeutumalla. Arton oma vireystila ei kävelyhaastattelussa ollut yhtä tarkkaavaisen varovainen ja kokeileva kuin Annamilla ja Sirkulla, koska hän tuntui viime kädessä luottavan siihen, että avustaja ratkaisee mahdolliset hankalat tilanteet: ”Mulla on vähän tietysti se, että mä en oo koskaan vielä sokkona liikkunu yksin keskusta alueella. Eli mää en tohon osaa sillä lailla vastata. Kyllä mä yleensä pyrin itekin seuraamaan sitä liikennevalon ääntä, mutta en mää siihen ääneen 294 Helena Leino ja Amanda Halme Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) reittivalintoina, kiertoteiden hakemisena ja varovaisuutena. Vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa vaikutti kahdella tavalla käytäntöjen järjestymiseen, kanssaihmiset merkitsivät Artolle ja Sirkulle tietoa avun läheisyydestä, Annamille taas ihmiset olivat reflektiopinta, josta hän ei halunnut omalla käytöksellään poiketa ja tulla huomatuksi. Teknologiset välineet toimivat sekä mahdollistajina että hidastajina käytäntöjen järjestymisen näkökulmasta. Ne kietoutuivat kaupunkiympäristössä kanssaihmisiin esimerkiksi siten, että liikennevalojen merkkiäänen kuuleminen edellytti paikoin ”vastavirtaan” kulkemista ja valkoinen keppi viestitti muille kulkijoille käyttäjänsä rajoitteista sekä mahdollisesta avuntarpeesta. Molemmat artefaktit olivat kuitenkin aivan olennaisia tarjoumia itsenäisen liikkumisen kannalta. Aineettomat elementit toimivat etukäteissuunnittelun välineenä, kyvykkyytenä rakentaa käsitystä tilasta ja tehdä päätös liikkeelle lähtemisestä. Tarjoumien ja esteiden monikerroksellisuus vaatii näkövammaiselta erityistä vireystilaa ja omanlaista katuälykkyyttä kaupunkitilassa liikkumiseen ja olemiseen. Sirkun kanssa kuljimme harhaan, mutta se ei näyttänyt olevan Sirkulle ongelma. Vasta nauhalta haastattelua kuunnellessa Sirkun äänestä ja puhetavan muuttumisesta huomaa, miten paljon keskittymistä muuttuneessa ympäristössä suunnistaminen vaatii. Eksyminen, lukuisat äänet, toisten ihmisten kiireisempi rytmi sekä muistinvarainen reitin prosessointi vaativat valtavasti keskittymistä, korkeaa vireystilaa. Muiden aistihavaintojen painottuminen näkökyvyn sijaan, katuälykkyyden vaatimus sekä jatkuvat fyysiset muutokset kaupunkitilassa edellyttävät yksilöltä tiuhaa mielikuvakartan päivittämistä ja altistumista kokeilevalle liikkumiselle. Korkean vireystilan vaatimus julkisessa tilassa kulkemiselle saattaa olla niin voimakas fyysinen ja henkinen ponnistus huonosti tai lainkaan näkevälle ihmiselle, että spontaani kaupungilla kävely tai julkisessa tilassa hengailu ei välttämättä houkuttele (Chouinard ym. 2010). Myös aiemmat kokemukset välittyivät nykyhetkessä tehtäviin päätöksiin. Luminen kaupunki ja sen negatiivinen vaikutus aistihavaintojen tekemiseen sekä aiempi kokemus vaaratilanteesta lumiauran kanssa oli luonut Sirkulle omanlaisen ”lumen tajun”, joka rajasi hänen kyvykkyyksiään liikkua kaupun- 295 Näkövammaisuuden todellistuminen kaupunkitilassa Kansalaiset kaupunkia kehittämässä gilla. Materiaaliset elementit ja teknologiset välineet sisälsivät kohtaamissamme käytännöissä runsaasti myös symbolisia merkityksiä, jotka oli mahdollista havaita kävelyhaastattelua tehdessä, kepin kanssa tai kepittä liikuttaessa, erilaisia ihmisiä kohdatessamme (Bateson 2000, 465). Näkövammaisuus on vain yksi kaupunkitilan kokijaa määrittävä tekijä. Ei siis luonnollisestikaan ole olemassa jotakin sellaista kuin näkövammaisen ihmisen kokemus kaupunkitilasta vaan yhtä monta kokemusta kuin kulkijaakin. Näkövammaisuuden itsessään voikin tulkita yhdeksi aineettomaksi elementiksi, joka vaikuttaa ja sekoittuu yksilön muihin aistihavaintoihin ja kaupunkiympäristön kokemukseen (Devlieger & Strickfaden 2012, 226). Kuten Shillmeyer (2008) omassa tutkimuksessaan toteaa, erilaisuus mahdollistaa toisenlaisen kokemuksen. Kuka siis on aisteiltaan vajavainen ja kuka täydellinen? Kaupunkitila tarjoaa niin paljon enemmän kuin yksilönä ehdimme kokea ja havainnoida. Kaupunkien suunnittelu tämä kaikki huomioon ottaen on äärimmäisen kompleksinen ja monitahoinen tehtävä. Ei ole olemassa yhdenlaista kaupunkitilan standardikokijaa, vaan jokainen kulkee kaupungissa omin intressein, aktiviteetein, aistein, itselleen sopivalla kulkumuodolla ja sosiaalisiin verkostoihinsa tukeutuen. Kaupunkilaiset ovat erilaisilla kyvykkyyksillä liikkeellä kaupungissa, mutta myös sen suunnittelussa. Kaupunkisuunnittelun tulisikin mukautua 2020-luvun käytäntöihin yhä notkeammin. Kaupunkitilan suunnittelu vaatii raskaan ja pitkäkestoisen lakisääteisen kaavoitusprosessin eri vaiheineen. Tulisiko painopistettä siirtää kaupungin sosiaalisen mosaiikin ja kaupunkitilan käytäntöjen tarkasteluun? Moninaisuus ei välttämättä ole hallittavissa, mutta resurssien siirtäminen suunnittelusta mukautumiseen, vuorovaikutukseen, ja kokeilevien ideoiden kohtaamiseen tuntuisi raikkaalta ajatukselta vallitsevissa suomalaisissa kaupunkisuunnittelun käytännöissä. 296 Helena Leino ja Amanda Halme Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) Lähteet Bateson, Gregory (2000). Steps to an Ecology of Mind: Collected Essays in Anthropology, Psychiatry, Evolution, and Epistemology. Chicago: University of Chicago Press. Bäcklund, Pia & Häkli, Jouni & Schulman, Harry (toim.) (2002). Osalliset ja osaajat. Kansalaiset kaupungin suunnittelussa. Helsinki: Gaudeamus. Devlieger, Patrick & Strickfaden, Megan (2012). Reversing the {im}material sense of nonplace: the impact of blindness on the Brussels metro. Space and Culture 15:3, 224–238. Chouinard, Vera & Hall, Edward & Wilton, Robert (2010). Introduction: towards enabling geography. Teoksessa Vera Chouinard, Edward Hall & Robert Wilton (toim.) Towards enabling geographies. Farnham: Ashgate, 1–21. Evans, James & Jones, Phil (2011). The walking interview: methodology, mobility and place. Applied Geography 31:2, 849–858. Faehnle, Maija (2014). Collaborative planning of urban green infrastructure – need, quality, evaluation, and design. Department of Geosciences and Geography A 26. Helsinki: University of Helsinki. Fincher, Ruth & Iveson, Kurt (2008). Planning and the Diversity in the City. Hampshire: Palgrave Macmillan. Galis, Vasilis (2011). Enacting disability: how can science and technology studies inform disability studies? Disability & Society 26:7, 825–838. Grang, Mike (2001). Rhythms of the city. Temporalised space and motion. Teoksessa: Jon May & Nigel Thrift (toim.) Timespace. Geographies of temporality. London: Routledge, 187–207. Guy, Simon & Adams, Mags (2007). Editorial: Senses and the city. Senses and Society 2:2, 133–6. Heylighen, Ann & Strickfaden, Megan (2012). {Im}materiality: Design for More Sense/s. Space and Culture 15:3, 180–185. Ingold Tim (2010). Ways of mind-walking: reading, writing, painting. Visual Studies 25:1, 15–23. Ingold, Tim & Vergunst, Jo Lee (2008). Ways of Walking. Ethnography and Practice on Foot. Aldershot: Ashgate. Iwarsson, S. & Ståhl, A. (2003). Accessibility, usability and universal design – positioning and definition of concepts describing person-environment relationship. Disability and rehabilitation 25:2, 57–66. Jones, Phil (2012). The sensory discipline and affect: a study of commuter cycling. Social and cultural geography 13:6, 645–658. Jokinen, Ari & Asikainen, Eveliina & Mäkinen, Kirsi (2010). Kävelyhaastattelu tapaustutkimuksen menetelmänä. Sosiologia 4, 255–267. Jokiniemi, Jukka (2007). Kaupunki kaikille aisteille. Moniaistisuus ja saavutettavuus rakennetussa ympäristössä. Espoo: Teknillinen korkeakoulu. 297 Näkövammaisuuden todellistuminen kaupunkitilassa Kansalaiset kaupunkia kehittämässä Juntunen, Tiina (2014). Näkymätön kaupunki näkyväksi. Sokeiden huomioon ottaminen Joensuun kaupunkisuunnittelussa. Pro gradu -tutkielma. Itä-Suomen yliopisto, Historiaja maantieteiden laitos. http://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_ uef-20140713/urn_nbn_fi_uef-20140713.pdf (haettu 3.8.2016). Koskela, Hille (2009). Pelkokierre. Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupun kitilasta. Helsinki: Gaudeamus. Kuoppa, Jenni (2016). Kävelyn lupaukset kaupungissa. Kolme tapausta kävelijöiden arjesta ja kokemuksista sekä kaupunkisuunnittelusta. Acta Universitatis Tamperensis 2147. Tampere: Tampere University Press. Kyttä, Marketta & Broberg, Anna & Kahila, Maarit (2009). Lasten liikkumista ja terveyttä edistävä urbaani ympäristö. Yhdyskuntasuunnittelu 47:2, 6–25. Kärrholm, Matias (2007). A conceptual discussion of territoriality, materiality and the everyday life of public space. Space and Culture 10:4, 437–453. Latour, Bruno (2005). Reassembling the social: An introduction to Actor-Network-Theory. Oxford: Oxford University Press. Law, John & Mol, Annemarie (2006). Complexities. Social studies of Knowledge Practices. Durham: Duke University Press. Leino, Helena (2006). Kansalaisosallistuminen ja kaupunkisuunnittelun dynamiikka. Tutkimus Tampereen Vuoreksesta. Acta Universitatis Tamperensis 1134. Tampere: Tampere University Press. Leino, Helena & Peltomaa, Juha (2012). Situated knowledge–situated legitimacy: Consequences of citizen participation in local environmental governance. Policy & Society 31:2, 159–168. Liikenneja viestintäministeriö (2004). Toimintamalli esteettömän ja turvallisen kävelyympäristön kehittämiseksi. Case Espoon keskus. Julkaisuja 77/2004, Helsinki: Edita Prima Oy. Lynch, Kevin (1966). The Image on the City. London: The m.i.t. Press. Middleton, Jennie (2009). Sense and the city: exploring the embodied geographies of urban walking. Social & Cultural Geography 11:6, 575–596. Mol, Annemarie (2002). The body multiple: ontology in the medical practice. Durham: Duke University Press. Moser, Ingunn (2000). Against normalisation: subverting norms of ability and disability. Science as Culture 9:2, 201–240. Moser, Ingunn (2005). On becoming disabled and articulating alternatives. The multiple modes of ordering disability and their interfaces. Cultural Studies 19:6, 667–700. Nijs, Greg & Daems, Amelie (2012). And what if the tangible were not and vice versa? On boundary works in everyday mobility experience of people moving into old age: For Daisy (1909–2011). Space and Culture 15:3, 186–197. Pallasmaa, Juhani (2012). The Eyes of the Skin. Architecture and the senses. Chichester: John Wiley & Sons. 298 Helena Leino ja Amanda Halme Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) Ruskovaara, Anna (toim.) (2009). Rakennetun ympäristön esteettömyyskartoitus. Opas kartoituksen tilaajalle ja toteuttajalle. Invalidiliitto. http://inport2.invalidiliitto. fi/Raken_Ympariston_Esteet_netti.pdf (haettu 4.8.2016). Schillmeier, Michael (2008). (Visual) Disability – from exclusive perspectives to inclusive differences. Disability & Society 23:6, 611–623. Taskinen, Venla & Tolvanen, Heidi & Ylätalo, Jaana (2011). Pisteet Musiikkitalolle: Helsingin Musiikkitalon esteettömyyskartoitus näkövammaisen asiakkaan kannalta. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu. Vergunst, Jo Lee (2008). Taking a trip and taking care in everyday life. Teoksessa: Tim Ingold & Jo Lee Vergunst (toim.) Ways of Walking. Ethnography and Practice on Foot. Aldershot: Ashgate, 105–122.