Harvinaisesta ja kielletystä tavanomaiseksi ja hyväksytyksi : muuttuva kulttuurinen ymmärrys av(i)oerosta suomalaisessa yhteiskunnassa

Tiivistelmä Harvinaisesta ja kielletystä tavanomaiseksi ja Hyväksytyksi: muuttuva kulttuurinen ymmärrys av(i)oerosta suomalaisessa yHteiskunnassa Anna-Maija Castrén: VTT, apulaisprofessori, Itä-Suomen yliopisto Hannele Forsberg: YTT, professori, Tampereen yliopisto Aino Ritala-Koskinen: YTT, yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto Janus vol. 27 (4) 2019, 344–361 [email protected]; hannele.forsber[email protected]; aino.ritala-k[email protected] Paneudumme artikkelissa av(i)oeroa koskevan kulttuurisen ymmärryksen muutoksiin 1800-luvun lopulta tähän päivään: miten käsitys erosta on muuttunut ja miten muutos ilmenee suomalaisen yhteiskunnan pyrkimyksissä vastata liittojen purkautumiseen? Tarkastelemme eroa yhteiskunnallisten ja kulttuuristen tekijöiden, puhetapojen, poliittisten prosessien ja ihmisten toiminnan tuloksena kehkeytyvänä ilmiönä hyödyntäen kulttuuripolitiikan käsitettä. Huomioimme erojen yleisyyden, juridisen sääntelyn sekä sosiaalipolitiikan, sosiaalityön ja muun palvelujärjestelmän pyrkimykset vastata eroista aiheutuviksi nähtyihin ongelmiin. Jäsennämme muutosta kielletyn, torjuttavan ja hyväksyttävän eron termein. Käsitteellisellä tasolla avioeron kulttuurisessa ymmärryksessä tapahtuu siirtymä perheyksikön purkavasta ja yhteiskunnan kiinteyttä uhkaavasta avioerosta vanhempien parisuhdetta koskevaksi ratkaisuksi, jonka seurauksena lasten elämä järjestetään uudella tavalla. Suhtautuminen on muuttunut syyllisiä etsivästä sovinnolliseen eroon kannustavaksi: eroa pidetään nykyisin vaativana elämäntilanteen muutoksena, johon yhteiskunnan näkökulmasta sisältyy riskejä. joHdanto Avioja avoliittojen päättyminen eroon kiinnostaa tutkijoita monella tieteenalalla. Perheiden purkautuminen parisuhteiden päättyessä herättää tunteita myös laajemmin yhteiskunnassa ja tänä päivänä ollaan huolissaan erityisesti eron seurauksista lapsille. Vaikutusvaltaisin näkökulma eroihin liittyvissä kansainvälisissä tutkimuskeskusteluissa 1900ja 2000-luvuilla on kytkeytynyt eron syihin ja seurauksiin (esim. Härkönen 2014). Tutkimuskirjallisuudessa on eritelty esimerkiksi väestötieteen näkökulmasta eron riskitekijöitä (esim. Jalovaara 2007; Mäenpää 2015) ja pureuduttu eron seurauksiin puolisoille ja lapsille (ks. yhteenveto kansainvälisestä tutkimuskirjallisuudesta Härkönen 2014). Tässä artikkelissa näkökulma on toinen. Kysymme, millaisten kulttuuristen prosessien kautta käsitys av(i)oerosta on muuttunut suomalaisessa yhteiskunnassa noin sadan vuoden ajanjaksolla 1800-luvun lopulta tähän päivään ja miten muutos ilmenee yhteiskunnan tavoissa reagoida liittojen purkautumiseen. Tarkastelua kehystää erojen vähittäinen yleistyminen, mutta huomiomme kohdistuu erityisesti siihen, miten eroista on eri aikoina keskusteltu ja millaisiin toimiin erojen on nähty yhteiskunnassa antavan aihetta. Tarkoituksemme on lisätä ymmärrystä eroihin liitetyistä merkityksistä, joiden tunteminen auttaa hahmottamaan avioeroa moniulotteisena yhteiskunnallisena ja kulttuurisena kysymyksenä. artikkelit 345 Selkeyden vuoksi käytämme jatkossa ero-sanaa yleisterminä viittaamaan avioja avoeroihin. Valtio vaikuttaa monin tavoin siihen, millainen ilmiö erosta yhteiskunnassa kehkeytyy. Lainsäädäntö linjaa ja uudistuksillaan muuttaa erokäytäntöjä sekä määrittelee eroa oikeudellisena prosessina. Laki ei kuitenkaan aina ole ensisijainen muutoksen airut vaan usein jo tapahtuneen asenneja käyttäytymisen muutoksen kirjaaja. Lailla myös säädetään yhteiskunnan tuesta ja valtio voi velvoittaa kunnat järjestämään palveluja. Tärkeä valtion vaikutustapa on eropalveluihin suunnattu välillinen tuki. Valtio rahoittaa nykyisin esimerkiksi Sosiaalija terveysjärjestöjen avustuskeskuksen (STEA) kautta laajasti kolmannen sektorin toimintaa ja projekteja, joissa kansalaisjärjestöt kehittävät ja tarjoavat palveluita eroperheille. Sosiaalipolitiikka ja sosiaalityö saavat eri aikoina erilaisia tehtäviä ja asemia yhteiskunnan eroon suhtautumisen prosesseissa. avioeron kulttuuripolitiikka: kulttuurinen ymmärrys avioerosta Lähestymistapamme on saanut vaikutteita Allison ja Adrian Jamesin (2004, 1–7; 2008, 37-40) lapsuuden tutkimuksen yhteydessä hahmottelemasta kulttuuripolitiikan (cultural politics) käsitteestä. Kulttuuri ymmärretään tällöin laajasti (ks. Williams 1995) yhteiskunnassa ilmenevinä merkityksellistämisen ja ymmärtämisen tapoina ja käytäntöinä (James & James 2004; 2008). Tutkijaparin viitoittamalla tavalla tarkastelemme avioeroa yhteiskunnallisten ja kulttuuristen tekijöiden, eri aikoina vallalla olevien puhetapojen, poliittisten ja lainsäädännöllisten prosessien ja tavallisten ihmisten perhe-elämää koskevan toiminnan ja erokäyttäytymisen tuloksena kehkeytyvänä, muuttuvana ilmiönä. Samalla jäljitämme eroon suhtautumisen painopistemuutoksia. Kulttuuripolitiikan käsite on suomeksi monimerkityksinen ja olemme päätyneet puhumaan yksinkertaisesti eroa koskevasta (kulttuurisesta) ymmärryksestä, (kulttuurisesta) suhtautumisesta eroon ja eroa koskevista (kulttuurisista) merkityksistä, viitaten niillä Jamesin ja Jamesin (mt.) kulttuuripolitiikan käsitteeseen. Samantapaista lähestymistapaa on käyttänyt Pertti Alasuutari (2004) tarkastellessaan suomalaisen yhteiskunnan muutosta 1980-luvun suunnittelutaloudesta 2000-luvun kilpailutalouteen. Hän kohdistaa huomionsa muutoksen kulttuuriseen logiikkaan, sitä ilmentäviin puheavaruuksiin ja näiden institutionalisoitumiseen yhteiskunnallisessa ajassa ja ympäristössä. Alasuutari (mt.) hyödyntää julkisuuden puhetapojen ja niiden muutoksen tunnistamista, lainsäädännön muutoksia ilmentäviä valtiollisia asiakirjoja sekä ammattiryhmien keskinäistä julkista keskustelua. Myös hyvinvointivaltion kulttuurintutkimus (Autto & Nygård 2015) tulee lähellä orientaatiotamme. Siinä hyvinvointivaltiota pyritään ymmärtämään ilmiönä, joka tuotetaan kulttuurin läpäisemässä vuorovaikutuksessa ihmisten ja muiden sosiaalisten toimijoiden välillä (mt., 10). Kiinnitämme huomiota erityisesti niihin käännekohtiin, joissa erojen määrän kehityksessä on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Erojen määrän kasvu artikkelit 346 tarkastelemallamme ajanjaksolla käy ilmi kuviosta 1. Lainsäädännön osalta olemme kiinnostuneita avioliittolakiin sisältyvistä eroamista koskevista säännöksistä ja näissä tapahtuneista muutoksista, samoin kuin näiden muutosten ympärillä käydyistä keskusteluista. Eroa koskevien säännösten ohella tarkastelemme lainsäädäntöä, jossa otetaan kantaa lapsen asemaan, huoltoon ja elatukseen sekä läheissuhteiden jatkuvuuteen vanhempien eron yhteydessä. Erityistä huomiota kiinnitämme sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön pyrkimyksiin vastata avioja avoeroista aiheutuviksi nähtyihin ongelmiin. Hyödynnämme tarkastelussamme olemassa olevaa eri tieteenalojen tutkimuskirjallisuutta koskien avioliittoa, eroa ja lapsen asemaa sekä julkisia asiakirjoja (kuten mietintöjä, hallitusohjelmia, eduskunnan oikeusasiamiehen lausuntoja) ja kansalaisjärjestöjen materiaaleja. Systemaattisen lähiluvun tai analyysin sijaan pyrimme aineistomme pohjalta hahmottamaan avioeroa koskevassa kulttuurisessa ymmärryksessä tapahtuneita painopisteiden siirtymiä. Kuvio 1. Avioerot Suomessa tuhatta naimisissa olevaa naista kohti vuosina 1910– 2017 (Pitkänen & Jalovaara 2007; Tilastokeskus väestönmuutostilastot)1 0 2 4 6 8 10 12 14 16 1910 1920 1930 1940 1950 1960 1970 1980 1990 2000 2010 Avioeroja / 1000 avioliitossa olevaa naista Vuosi artikkelit 347 Eron ymmärtämisessä tapahtuneiden muutosten kannalta avioliiton ja perheen merkitys sosiaalisina instituutioina eri aikoina on tärkeä. Kehityskulkuja on tarkasteltava osana laajempia yhteiskunnallisia muutoksia yksilön ja yhteiskunnan välisessä suhteessa, perheiden rakenteessa, sukupuolten välisissä suhteissa ja lapsen asemassa (esim. Maksimainen 2010). Artikkelissa jäljitämme ajallista muutosta, jossa sekä avioliiton että perheen määrittelyssä rakenne on tehnyt tilaa sisällöille ja yhteiskunnallinen tehtävä yksilöllisille merkityksille. Avioliiton määrittelyssä tärkeäksi on tullut puolisoiden parisuhde ja perheessä moninaiset perhesidokset, jotka eivät välttämättä rajaudu kotitalouteen (esim. Forsberg & Nätkin 2004; Maksimainen 2014; Yesilova 2009). Tunnistamme tarkasteluajanjaksolla kolme erilaista suhtautumistapaa: (1) kielletty ero, jolloin eroaminen näyttäytyy uhkana yhteiskunnan kiinteydelle, (2) torjuttava ero, jolloin ero näyttäytyy yhteiskunnalle ja yksilölle haitallisena ja siksi torjuttavana sekä (3) hyväksytty ero, jolloin ero määrittyy yksilöllisenä parisuhteen purkavana elämänratkaisuna ja katse kääntyy ennen muuta lasten läheissuhteiden turvaamiseen. Suhtautumistavat ovat osittain limittäisiä ja monet kehitysprosessit kulkevat eritahtisesti. Tarkastelumme on väistämättä karkea yleiskuva sekä yritys hahmotella eroa koskevan kulttuuripolitiikan pitkää kaarta ja painopistesiirtymiä suomalaisessa yhteiskunnassa. kielletty ero – uHka yHteiskunnan kiinteydelle Avioliiton päättyminen viralliseen eroon oli Suomessa ennen 1900-lukua erittäin harvinaista. Avioliiton historiallisia muutoksia tutkineen Kari Pitkäsen (1986, 62) mukaan tätä ei tapahtunut juuri lainkaan; liitot olivat elinikäisiä ja päättyivät puolison kuolemaan. Välil lä 1850–1870 vuosittain vain noin 20–40 avioliittoa päättyi eroon, kun taas kymmenisen tuhatta liittoa päättyi puolison kuolemaan. (Mt., 64; Pitkänen & Jalovaara 2007, 149.) Eronneisuus lisääntyi jonkin verran 1800-luvun loppupuolella ja kasvu jatkui 1900-luvun alussa (Pitkänen 1986, 64; Pitkänen & Jalovaara 2007, 149). Hyväksyttyjä syitä eroon olivat 1700-luvulta Ruotsin vallan ajalta periytyvän lainsäädännön mukaan aviorikos eli ”huorin tekeminen” ja puolison hylkääminen, jotka olivat rangaistavia tekoja ja joihin tuli osoittaa syyllinen (Nieminen 1993, 75). Avioerojen vähäisyys 1800-luvulla kytkeytyy avioliiton vahvaan asemaan yhteiskunnan suojelua nauttivana ytimenä eri puolilla Eurooppaa. Venäjän vallan alla kehkeytyvä suomalainen yhteiskunta imi vaikutteita Pohjoismaista ja manner-Euroopasta. (Esim. Jallinoja 1983.) 1800-loppupuolella muotoutumassa olevan sosiologian piirissä avioliitto nähtiin sopimuksena yhteiskunnan kanssa perheen perustamisesta, ei niinkään puolisoiden sopimuksena parisuhteesta. Näin myös ymmärrys erosta muotoutui suhteessa avioliittoon ja avioliittoperheen vahvaan asemaan artikkelit 348 yhteiskunnan keskeisenä sosiaalisena instituutiona. (Lamanna 2002, 140; Durkheim 1906, 12.) Suomessakin perhekysymykset kuuluivat julkisen huolen ja keskustelun piiriin; perhe ei ollut yksityisasia (Jallinoja 1983, 66). Vaikka kaikki 1800ja 1900-luvun taitteessa avioitumisiässä olevat suomalaiset eivät avioituneet (Pitkänen & Jalovaara 2007, 136), avioliitto oli uuden perheen syntymisen kannalta tärkeä sopimus. Ei-aviollinen yhteiselämä ei ollut tavatonta mutta sitä paheksuttiin erityisesti kirkon taholta (Jaakkola 1984) ja aviottomien lasten oikeudellinen asema oli heikko (Jousimaa 1983). 1800-luvun loppupuolella Euroopassa herättiin keskustelemaan myös sukupuolten tasa-arvosta ja avioeroista. Avioeroja tapahtui kaikkialla vähän, mutta suunta oli kasvava. (Esim. Ronfani 2003, 121–122.) Esimerkiksi Ranskassa käytiin pitkin 1800-lukua keskustelua avioerosta, jonka vallankumous oli tehnyt mahdolliseksi, mutta joka monarkian paluun seurauksena oli uudestaan hävitetty lainsäädännöstä vuonna 1814. 1880-luvulla avioerosta tuli Ranskassa tietyin ehdoin mahdollista. (Lamanna 2002, 137–139.) Avioero oli myös se yhteiskunnallinen kiistakysymys, jota sosiologian klassikko Émile Durkheim kenties ahkerimmin kommentoi (Besnard 1993, 166). Durkheim ei vastustanut avioeroa sinänsä, mutta hän vastusti pyrkimyksiä, joiden tarkoituksena oli helpottaa puolisoiden yhteisestä tahdosta tapahtuvaa liiton purkamista. Vaivattoman, yhteisestä suostumuksesta tapahtuvan avioeron pelättiin romuttavan avioliiton yhteiskuntaa kiinteyttävän ja vakauttavan vaikutuksen. (Lamanna 2002, 140; Durkheim 1906, 5.) 1800-luvun lopulla naisliike taisteli Pohjoismaissa naisten itsenäisemmän ja tasa-arvoisemman perhe-aseman puolesta. Naisia haluttiin vapauttaa ”avioliiton pakosta” samalla kun alkoi yleistyä ajatus siitä, että avioliiton tuli perustua rakkauteen. (Jallinoja 1983, 57–60.) Suomalaiseen keskusteluun vaikutti laajasti tunnettu ruotsalainen naisasialiikkeen edustaja, Ellen Key (1849–1926), joka puolusti avioeron helpottamista osana rakkaudelle perustuvan avioliiton ohjelmaansa. Keyn näkemyksen mukaan ihmisellä oli velvollisuus onneen ja naisen elämässä tämä tarkoitti äitiyden ja eroottisen elämän tasapainoa. (Key 1903; Nieminen 1951, 168–181; Lähteenmäki 2000, 38–39.) Suomessa kristilliseen maailmankatsomukseen nojaava säätyyhteiskunta kyseenalaistui 1800ja 1900-lukujen taitteessa ja uudenlaiset avioliittoa ja -eroa koskevat ajatukset levisivät erityisesti kaunokirjallisuuden ja varhaisen seksuaalivalistuskirjallisuuden avulla (Nieminen 1951, 29). Perhepolitiikan tutkija Armas Niemisen termein: absoluuttinen sukupuolimoraali sai rinnalleen relatiivisen sukupuolimoraalin sytykkeitä (mt.). Tasa-arvoa ja hyvinvointia painottavat ideat sisällytettiin vähitellen lainsäädäntöön. Suomi seurasi muita Pohjoismaita lainsäädäntötyössä ja omaksui pohjoismaisen avioliittomallin (Pylkkänen 2012; Bradley 1996). Tämä erosi mannereurooppalaisista malleista siinä, että uskonnollisten ja kirkollisten korostusten sijaan avioliitto ja perhe yhdistettiin tasa-arvoa ja hyvinvointia koskeviin tavoitteisiin. Uusi avioliittolaki tuli voimaan vuonna 1929 ja irrotti avioliiton kirkon vaikutuspiiristä. Laki korosti puolisoiden tasa-arvoisuutta, yhteisvas- artikkelit 349 tuuta perheen elatuksesta ja sopimusvapautta. (Pylkkänen 2012.) Avioero oli mahdollinen mutta harvinainen, ja kuten muuallakin Euroopassa, eroon suhtauduttiin kielteisesti ja siihen tuli löytää syyllinen (Mahkonen 1980; Jaakkola 1984; Ronfani 2003). Naisten ja miesten tasa-arvoa edistävällä vuoden 1929 lakiuudistuksella oli tärkeitä seurauksia lapsen asemalle erotilanteissa (Kurki-Suonio 1999, 368–375). Aiemmin vallalla olleesta edusmiehisyyden ajatuksesta, jonka perusteella vain isä oli huomioitu alaikäisen lapsen holhoojana, luovuttiin. Nainen alettiin nähdä luonnollisena kasvattajana, joten hänelle voitiin myös avioerotilanteessa myöntää oikeus toimia lastensa täysivaltaisena holhoojana. Lapsen eduksi alettiin tulkita nimenomaan äidin antama hoiva samalla kun isät erotettiin lasten huollosta (mt. 387– 390; ks. myös Yesilova 2009.) Huollon uskomisen vain toiselle vanhemmalle katsottiin toteuttavan parhaiten lapsen etua (Kurki-Suonio 1999, 358). Vaikka lainsäädännön uudistamisessa huomioitiin lapset uudella tavalla, avioeroa pidettiin vielä vuosikymmenien ajan merkittävänä sosiaalisena ongelmana yhteiskuntatieteiden piirissä. Teollistuneissa yhteiskunnissa ydinperheen katsottiin eriytyneen muista sukulaisuuden sidoksista ja muodostaneen yksilön tärkeimmän sosiaalisen, emotionaalisen ja materiaalisen turvan lähteen, joten avioero aiheutti huomattavan uhan yksilöiden hyvinvoinnille ja yhteiskunnan sosiaaliselle vakaudelle: erot pirstoivat koteja ja jättivät ihmiset oman onnensa nojaan. (Goode 1961, 483; Burgess & Locke 1945, 426, 622–625.) Ei-aviollinen yhteiselämä eli nykykielellä avoliitot olivat Suomessa lailla kiellettyjä aina vuoteen 1926 saakka. Kuitenkin jo 1910ja 1920-lukujen taitteesta alkaen tunnistettiin työväestön ja radikaalin sivistyneistön piirissä epävirallisia, vapaita toverija vapaan rakkauden liittoja. 1930-luvulla nämä ”susiparit” alettiin nähdä vakavana yhteiskunnan järjestystä ja moraalia eli avioliittoperustaisen ydinperheen asemaa horjuttavana yhteiskunnallisena ongelmana. (Jaakkola 1989, 116–120.) 1930-luvulla avioero liitettiin keskusteluun väestönkehityksestä ja se nähtiin uhkana hiipuvalle väestönkasvulle. Pohjoismaissa, Suomi mukaan lukien, alkoi tällöin kehkeytyä sosiaalipolitiikan uusi lohko, perhepolitiikka. Tässä prosessissa ruotsalaisten sosiaalipolitiikan tutkijoiden Alva (1902–1986) ja Gunnar Myrdalin (1898–1987) väestökriisiä koskeva keskustelu oli tärkeässä roolissa (Nieminen 1956, 93). Valtio alkoi kehittää ja myöntää taloudellista tukea syntyvistä lapsista ja siten kannustaa lasten synnyttämiseen. Taloudellisten näkökohtien ohella alettiin sittemmin vaatia huomion kiinnittämistä myös avioliittokäsityksiin ja puolisoiden keskinäiseen suhteeseen (Nieminen 1951, 1–2). Vaatimusten taustalla oli avioliittokäsityksen muutos. Amerikkalaiset sosiologit kiinnittivät 1940-luvulla huomiota avioliiton muuttumiseen sosiaalisesta instituutiosta kumppanuussuhteeksi. Tämä toi uuden näkökulman myös liiton purkautumiseen. Puolisoiden huonot välit, riidat ja väkivalta synnyttivät tilanteita, joissa perheenä eläminen ei palvellut enää tarkoitustaan ja jotka olivat haitallisia kaikille osapuolille. (Bur- artikkelit 350 gess & Locke 1945.) Suhteiden laatuun kohdistuva mielenkiinto ilmensi laajempaa siirtymää avioeroa koskevassa ymmärryksessä: 1900-luvun puoliväliin tultaessa huolen painopiste alkoi siirtyä yhteiskunnallisen koheesion ja sukupuolimoraalin rapautumisesta parisuhteen tukemiseen ristiriitojen ilmaantuessa tai niiden varalta sekä avioerolasten asemaan. torjuttava ero – Haitallinen yHteiskunnalle ja yksilölle Sotien jälkeinen siirtymä agraarimaailmasta kohti liberaalimpaa ja urbaanimpaa yhteiskuntaa ja siihen kietoutuva arvojen muutos näkyi avioerojen määrän lisääntymisessä. Yhteiskunnallisessa keskustelussa avioerojen määrän kasvun nähtiin uhkaavan avioliittoa ja perhettä yhteiskunnallisina instituutioina (Nieminen 1951, 29). Vielä pitkään yhteiskunnan hallitseva ihanne korosti eliniäksi solmitun avioliittoperheen ensisijaisuutta, erityisesti jos parilla oli lapsia. Siksi avioero koettiin myös yksilötasolla usein tappiona ja häpeänä, joka pyrittiin salaamaan. (Hemminki 2010, 78.) Toisen maailmansodan jälkeen avioerot alkoivat yleistyä Suomessa. Ennen 1980-lukua erojen määrässä voidaan erottaa kaksi kasvupiikkiä: sotaa seuranneet poikkeuksellisen runsaan eronneisuuden vuodet 1940-luvulla ja 1970-luvun kiivas erojen määrän kasvu. (Ks. Kuvio 1; Pitkänen & Jalovaara 2007.) Sota-aikana elämän pysyvyyden kyseenalaistuminen ja kuoleman läsnäolo näkyivät muun muassa päihteiden käytön ja lyhytaikaisten suhteiden lisääntymisenä, millä oli yhteys myöhemmin avioeroihin. Sota-aikana myös solmittiin ”pika-avioliittoja”, jotka sittemmin purkautuivat herkästi. Sota muutti naisten asemaa itsenäisemmäksi, mikä saattoi kasvattaa rohkeutta irtaantua epätyydyttävästä avioliitosta. Taustalla oli myös sukupuolija seksuaalimoraalin muuttuminen, erityisesti avioliiton merkityksen muutos yhä laajemmin rakkaudelle perustuvaksi kumppanuussuhteeksi. (Näre 2008.) Avioerojen lisääntyminen synnytti niitä ehkäisemään pyrkivän avioliittoja perheneuvonnan. Tampereen Kaupunkilähetyksen pappi Matti Joensuu aloitti neuvonnan kesällä 1944 ja saman vuoden marraskuussa julkaistiin Aamulehdessä kuuluisa ilmoitus otsikolla ”Älkää ottako avioeroa!”, jossa tarjottiin ilmaista apua vaikeuksiin. Tätä ilmoitusta voi pitää kirkon avioliittoneuvonnan alkuna. (Kulhia 2012, 58–61.) 1940-luvulta alkaen psykotieteiden piirissä virinneet perhekasvatuksen ja -neuvonnan ideat alkoivat rantautua myös Suomeen. Kirkon ohella erityisesti Väestöliiton avioliittoneuvolatoiminta (1941 alkaen) ja Mannerheimin lastensuojeluliiton toimintana alkanut kasvatusneuvolatyö (1940-luvulla) ilmensivät näitä pyrkimyksiä. Uusi idea oli tarjota ennaltaehkäisevää keskusteluapua ristiriitoihin ajautuneille pariskunnille. Yhteiskunnallisessa keskustelussa ilmennyt huoli avioliittoinstituution kyseenalaistumisesta sekä aviottomien lasten määrän lisääntymisestä ja heikosta asemasta oli keskeinen toiminnan motiivi. (Nieminen 1956, 33, 71, 313.) Kasvaakseen onnellisena ja kehittyäkseen tasapainoiseksi aikuiseksi lapsen ajateltiin tarvitsevan yhden kodin ja kaksi vanhempaa artikkelit 351 (esim. Goode 1961, 548–550). Toisen maailmansodan jälkeen sosiaalipolitiikka omaksui monissa maissa perhettä tukevan ja ”sen menestystä edistävän” luonteen (Nieminen 1951, 313). Taustalla oli ajatus perheen hyvän ja lapsen hyvän yhdistymisestä (mt., 71). Perhepolitiikan tavoitteena oli tehdä perhe entistä kykenevämmäksi täyttämään tehtävänsä ja kaikki tähän liittyvät toimenpiteet oli nähtävä tehokkaana ennaltaehkäisevänä huoltona, joka vähensi tarvetta sosiaalihuollon toimiin. (Nieminen 1956, 33.) Vuoden 1948 avioliittolain uudistuksessa eron myöntämisen perusteeksi otettiin mukaan asumuseroa koskeva säännöstö. Avioeron myöntäminen tuli siten mahdolliseksi asumuseron kautta ilman että tarvittiin näyttöä toisen osapuolen syyllisyydestä. Puolisoita velvoitettiin kuitenkin sovitteluun, jossa jäljitettiin yhteiselämän jatkamisen mahdollisuuksia. Lapsen edun korostumisen seurauksena vanhemman sopivuudesta lapsen huoltajaksi kehkeytyi syyllisyyttä olennaisempi perusta erottaessa. Lapsen huollosta erotetun vanhemman oikeus tavata lastaan (ns. tapaamisoikeus) muotoutui käytännöksi 1940-luvun kuluessa, mutta varsinainen tapaamisoikeuden sääntely antoi odottaa itseään 1970-luvulle. (KurkiSuonio 1999, 393–408; Laki avioliittolain muuttamisesta 681/1948.) 1950-luvulla yhteiskunnallisessa keskustelussa vahvistuivat edelleen ajatukset ehjästä, hyvin toimivasta ydinperheestä lapsen hyvän elämän takeena (Yesilova 2009). Ammattilaiset toivat esiin, että avioliittoristiriitoihin tulisi saada ennaltaehkäisevää keskusteluapua jopa sosiaalitoimistosta, vaikka lainsäädäntö ei tähän velvoittanutkaan (ks. Nieminen 1951, 6). Ymmärrykseen erosta alkoi vaikuttaa myös amerikkalaisen kriminologian piirissä kehkeytynyt tulkintasuunta, jossa osoitettiin avioero keskeiseksi syyksi nuorten rikolliseen käyttäytymisen (esim. Monahan 1957; ks. myös Levin 2004, 15). Havainto vahvisti avioerojen ennaltaehkäisyn tärkeyttä. Eronneet perheet lapsineen saivat herkästi ”vajaaperheen” ja ”avioerolapsen” leimoja. Esimerkiksi Armas Nieminen kirjoitti vuonna 1956 seuraavasti: ”...monilukuiset tutkimukset ovat yhtäpitävästi osoittaneet, että ihmisen todennäköisyys tulla yhteiskuntaan sopeutumattomaksi kansalaiseksi on monin verroin suurempi jos hän on kasvanut vaillinaisessa perheessä...kuin jos hän on kasvanut sisäisesti hyvin organisoituneessa perheessä.” (Nieminen 1956, 26.) Norjalainen lasten erokokemuksia tutkinut Irene Levin (2004, 15) kuitenkin muistuttaa, että amerikkalaiset tutkimukset tehtiin aikana, jolloin erot olivat hyvin harvinaisia ja vahvasti stigmatisoituja. Toinen erojen määrän nopean kasvun kausi ja asettuminen uudelle tasolle osui 1970-luvulle. Tähän mennessä yhteiskunnallinen ilmapiiri oli muuttunut monessa mielessä sotien nostattamaan avioeroaaltoon verrattuna. 1960-luvun kulttuurinen murros näytti suuntaa kaupungistuvan yhteiskunnan vapaamielistymiselle ja tasa-arvoistumiselle. Siihen liittyivät sukupuolimoraalin murros, ehkäisypilleri, naisen aseman muuttuminen, työssäkäynnin yleistyminen ja avoliittojen yleistyminen, jotka väistämättä heijastuivat avioeroon suhtautumiseen. (Jallinoja 1984, 76–88.) artikkelit 352 Avioliittolain uudistamiseen tähtäävä komiteanmietintö vuodelta 1972 ilmentää suhtautumistavoissa tapahtuneita muutoksia (Avioliittolakikomitean mietintö 1972). Keskeisenä ajatuksena mietinnössä oli ymmärrys avioliitosta kahden tasavertaisen ihmisen välisenä, keskinäiseen kiintymykseen perustuvana vapaaehtoisena yhteiselämän muotona. Komitean mielestä yhteiskunnan ei tullut asettaa esteitä avioliiton purkamiselle eikä myöskään eroon johtaneilla seikoilla ollut merkitystä. Näin myöskään syyllisyyden tai välien rikkoutumisen selvittämiselle tuomioistuimessa ei katsottu olevan tarvetta. (Mt.) Tämä näkemys kohtasi kuitenkin jyrkkää vastustusta. Avioliittolakikomitea itsessään oli näkemyksistä erimielinen ja lausuntokierroksella mietintö sai varsin ristiriitaisen vastaanoton. Vahva näkemys oli, että yhteiskunnan velvollisuutena on vastustaa harkitsemattomia ja ilman perusteita haettavia eroja. (Jaakkola 1975, 33–38.) Tasa-arvoistumisen tuulet näkyivät myös lapsen aseman muutoksina. 1970-luvulla puhuttiin yleisesti avioerolapsista, jotka herkästi samaistettiin ”ongelmalapsiksi” tulkitsemalla esimerkiksi lapsen käyttäytymisen ongelmat tai koulunkäyntiin liittyvät vaikeudet osoittimiksi avioeron negatiivisista vaikutuksista (esim. Hemminki 2010). Lasten oikeudellinen asema muuttui kuitenkin pian ratkaisevasti tasa-arvoisempaan suuntaan. 1970-luvun alussa aloitettu ja 1976 voimaan astunut, lasten asemaa lainsäädännössä uudistava niin sanottu lapsipaketti uudisti isyyslain (700/1975), lain lapsen elatuksesta (704/1975), perintökaaren (710/1975), avioliittolain (705/1975) ja holhouslain (711/1975) niin, että kaikki lapset syntyperästä tai perhe-asemasta riippumatta saivat oikeudellisen tasa-arvon. Taustalla oli kansainvälisen lapsen asemaa koskevan YK:n Lapsen oikeuksien julistuksen (1959) hengen toteuttaminen, jolle suomalaista yhteiskuntaa monin tavoin uudistanut 1960-luvun kulttuurinen murros tarjosi siivet. (Satka ym. 2002, 245–250.) Lapsen aseman muutokset välittyivät myös tapaan, jolla avioero ymmärrettiin. Esimerkiksi eroavien parien lasten asema mainitaan ensimmäisen kerran sovittelun aiheena vuoden 1963 avioliittolain muutoksessa (Laki avioliittolain muuttamisesta 342/1963) ja Oikeusministeriön yleiskirjeessä (Asumuserosovittelu 1963). Jatkossa avioero muuttui aiempaa tavanomaisemmaksi ja hyväksytymmäksi tapahtumaksi. Hyväksytty ero – yksilöllinen parisuHteen purkava elämänratkaisu 1960-luvulla käynnistynyt moninainen kulttuurinen murros loi pohjaa avioeron tavanomaistumiselle nimenomaan parisuhdetta koskevana ratkaisuna 1980-luvulla. Kyse oli erojen aiempaa laajemmasta hyväksymisestä ja kehityskulusta, jossa parisuhteen laadusta tuli merkittävämpää kuin liiton kestävyydestä; huonoa suhdetta ei ollut tarvetta ylläpitää muodon vuoksi (Maksimainen 2014). Yhteiskunnassa vakiintui uudenlainen suhtautumistapa eroon ja siitä seuraaviin perhejärjestelyihin. Avioeroihin alettiin rinnastaa myös avoparien erot, etenkin niissä tilanteissa, joissa parilla oli yhteisiä lapsia. 1980ja 1990-lukuja voi luonnehtia eräänlaisena avioeroihin sopeutumisen ja tämän sopeutumisen yhteiskunnal- artikkelit 359 les, London, New Delhi, Singapore: Sage. Jousimaa, Kaarina (1983) Jokainen lapsi on pelastettava elämälle: Avioton äiti ja lapsi suomalaisessa yhteiskunnassa. Ensi Kotien Liiton Julkaisu 3. Helsinki: Ensi Kotien Liitto ry. Kalavainen, Susanna (toim.) (2004) Valvotut tapaamiset lapsen turvana. Helsinki: Ensija turvakotien liitto. Kestilä, Laura & Paananen, Reija & Väisänen, Antti & Muuri, Anu & Merikukka, Marko & Heino, Tarja & Gissler, Mika (2012) Kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijät. Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka 77 (1), 34–52. Key, Ellen (1903) Kärleken ock äktenskap. Stockholm: Albert Bonniers Förlag. Kulhia, Ali (2012) Uutta, vanhaa ja lainattua. Tampereen kaupunkilähetyksen kristillissosiaalisen työn asemoituminen hyvinvointivaltion rakentumisessa vuosina 1939–1973. Helsinki: Unigrafia. Kurki-Suonio, Kirsti (1999) Äidin hoivasta yhteishuoltoon: Lapsen edun muuttuvat oikeudelliset tulkinnat. Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisuja sarja A: 222. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys. Lamanna, Mary Ann (2002) Emile Durkheim on the family. London: Sage Publications. Lastensuojelun käsikirja 2018. https://thl. fi/fi/web/lastensuojelun-kasikirja. Luettu 18.12.2018. Levin, Irene (2004) Norwegian children’s perception of divorce. One or more phenomenon? Teoksessa Hannele Forsberg & Anja-Riitta Lahikainen (toim.) (2004) What’s new? Nordic-Baltic Perspectives on Family, Childhood and Social Problems. Family and Childhood Research Unit Net Series No 1. Tampere: Tampere University Press. Litmala, Marjukka (2001) Avioeroprosessin piirteet. Tutkimus helsinkiläisistä avioeroista vuonna 2000. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 55. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Lähteenmäki, Maria (2000) Vuosisadan naisliike. Naiset ja sosiaalidemokratia 1900-luvun Suomessa. Helsinki: Sosiaalidemokraattiset Naiset. Mahkonen, Sami (1980) Avioero: Tutkimus avioliittolain erosäännösten taustasta ja tarkoituksesta. Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisuja sarja A: 149. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys. Maksimainen, Jaana (2010) Parisuhde ja ero: Sosiologinen analyysi terapeuttisesta ymmärryksestä. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2010:3. Helsinki: Helsingin yliopisto. Maksimainen, Jaana (2014) Avioliiton pelastamisesta parisuhteen hoitamiseen: muodosta sisältöön. Sosiologia 51 (2), 123–138. Miessakit (2018) Erosta elossa. https:// www.miessakit.fi/fi/toimintamuodot/ erosta_elossa. Luettu 7.12.2018. Monahan, Thomas (1957) Family status and the delinquent child: A reappraisal and some new findings. Social Forces 35 (3), 250–258. https://doi. org/10.2307/2573509 MLL Tampereen osaston Eron ensiapupiste (2018). https://tampere.mll.fi/eroperheiden-kohtaamispaikka/eron-ensiapupiste/. Luettu 7.12.2018. Mäenpää, Elina (2015) Socio-economic homogamy and its effects on the stability of cohabiting unions. Finnish Yearbook of Population Research L2015 Supplement. Helsinki: The Population Research Institute. Nieminen, Armas (1951) Taistelu sukupuolimoraalista: avioliittoja seksuaalikysymyksiä suomalaisen hengenelämän ja yhteiskunnan murroksessa sääty-yhteiskunnan ajoilta 1910-luvulle. Helsinki: WSOY. Nieminen, Armas (1956) Muuttuva yhteiskunta ja perheen tehtävät. Sosiaalityöntekijä asiakkaansa auttajana, henkilökohtaisen huollon kansallisen seminaarin pöytäkirjat. Kiljava 3.1.-14.1. 1955, Pieksämäki 1956, 21–31. Nieminen, Armas (1993) Suomalaisen aviorakkauden ja seksuaalisuuden historia. Avioliittoja seksuaalikysymyksiä suomalaisen hengenelämän ja yhteiskunnan murroksessa sääty-yhteiskunnan ajoilta nykypäivään. Väestöntutkimuksen julkaisusarja D, nro 27/1993. Helsinki: Väestöntutkimuslaitos, Väestöliitto. Nikander, Timo (1996) Perheiden muodostuminen ja hajoaminen. Väestö 1996: artikkelit 360 17. Helsinki: Tilastokeskus. Nikander, Timo (1997) Katsaus viime vuosien perheellistymiseen Suomessa. Hyvinvointikatsaus 1997 (2), 15–20. Näre, Sari (2008) “Kuin viimeistä päivää” – sota-ajan sukupuolikulttuuri ja seksuaalinen väkivalta. Teoksessa Sari Näre & Jenni Kirves (toim.) Ruma sota: talvija jatkosodan vaiettu historia. Helsinki: Johnny Kniga Publishing, 335–380. Nätkin, Ritva (2004) Moninaiset perhemuodot ja lapsen hyvä. Teoksessa Hannele Forsberg & Ritva Nätkin (toim.) Perhe murroksessa. Helsinki: Gaudeamus, 16–38. Paajanen, Pirjo (2003) Parisuhde koetuksella. Käsityksiä parisuhteesta ja sen purkautumisesta. Perhebarometri 2003. Väestöntutkimuslaitos E 17. Helsinki: Väestö liitto. Panttila, Raija (2005) Kahden kodin lapsuus: Katsaus lapsen vuorottelevan asumisen kirjallisuuteen ja toteutukseen. SOCCAn ja Heikki Waris -instituutin julkaisusarja 1/2005. Helsinki: SOCCA ja Heikki Waris -instituutti. Pitkänen, Kari (1986) Marital dissolution in Finland: Towards a long-term perspective. Yearbook of Population Research in Finland 24, 60–71. Pitkänen, Kari & Jalovaara, Marika (2007) Perheet ja perheenmuodostus. Teoksessa Seppo Koskinen, Tuija Martelin, IrmaLeena Notkola, Veijo Notkola, Kari Pitkänen, Marika Jalovaara, Elina Mäenpää, Anne Ruokolainen, Markku Ryynänen & Ismo Söderling (toim.) Suomen väestö. Helsinki: Gaudeamus, 115–168. Pylkkänen, Anu (2012) Vaihtoehto avioliitolle. Seksuaalisuudesta yhteistalouden sääntelyyn. Tampere: Vastapaino. Pääministeri Antti Rinteen hallitusohjelma (2019) Osallistava ja osaava Suomi – sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävä yhteiskunta. Valtioneuvoston julkaisuja 2019/23. Helsinki: Valtioneuvosto. Pääministeri Juha Sipilän hallituksen strateginen ohjelma (2015) Valtioneuvoston kanslia. Hallituksen julkaisusarja 10/2015. Helsinki: Valtioneuvosto. Pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelma (2011). Hallitusohjelma. Valtioneuvoston kanslia. Hallituksen julkaisusarja 1/2011. Helsinki: Valtioneuvosto. Ristikari, Tiina & Keski-Säntti, Markus & Sutela, Elina & Haapakorva, Pasi & Kiilakoski, Tomi & Pekkarinen, Elina & Kääriälä, Antti & Aaltonen, Mikko & Huotari, Tiina & Merikukka, Marko & Salo, Jarmo & Juutinen, Aapo & Pesonen-Smith, Anna & Gissler, Mika (2018) Suomi lasten kasvuympäristönä. Kahdeksantoista vuoden seuranta vuonna 1997 syntyneistä. THL:n raportti 7/2018. Helsinki: THL & Nuorisotutkimusseura. Ronfani, Paola (2003) Family law in Europe. Teoksessa David Kertzer & Marzio Barbagli (toim.) Family life in the twentieth century. New Haven: Yale University Press, 113–151. Satka, Mirja & Moilanen, Johanna & Kiili, Johanna (2002) Suomalaisen lapsipolitiikan mutkainen tie. Yhteiskuntapolitiikka 67 (3), 245–259. Smart, Carol (2000) Divorce and changing family practices in post-traditional society. Moral decline or changes to moral practices. Family Matters 56, 10–19. Smart, Carol & Neale, Bren (1999) Family Fragments. Cambridge: Polity. Suomen virallinen tilasto (SVT): Perheet (2013) Helsinki: Tilastokeskus. http://www.stat.fi/til/perh/2013/02/ perh_2013_02_2014-11-21_tie_001_ fi.html Luettu 27.6.2018. Suomen virallinen tilasto (SVT): Perheet (2017) Helsinki: Tilastokeskus http://www.stat.fi/til/perh/2017/02/ perh_2017_02_2018-12-05_tie_001_ fi.html Luettu 18.12.2018. Suomen virallinen tilasto (SVT): Siviilisäädyn muutokset (2016) Liitetaulukko 1. Avioliittojen ja avioerojen määrä vuosina 1965–2016. Helsinki: Tilastokeskus. http://www.stat.fi/til/ssaaty/2016/ssaaty_2016_2017-04-20_tau_001_fi.html Luettu 23.4.2018. Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestö 2017 (2017). Siviilisäädyn muutokset 2016 Helsinki: Tilastokeskus. https:// www.stat.fi/til/ssaaty/2016/ssaaty_2016_2017-04-20_tie_001_fi.html Luettu 2.10.2019. Taskinen, Sirpa (toim.) (1993) Itke vain sydämein. Tausta-aineistoa perheasioiden sovitteluun. Raportteja 84. Helsinki: Stakes. Taskinen, Sirpa (toim.) (1994) ”En ole artikkelit 361 katkera, mutta kuitenkin…” Avioerosta selviytyminen ja perheasioiden sovittelu. Raportteja 166. Helsinki: Stakes. Théry, Irene (1986) The interest of the child and the regulations of the post-divorce family. International Journal of the Sociology of Law 14, 341–358. Tilastokeskus: Avioeronneisuus sukupuolen ja iän mukaan 1990–2017. PX-Webtietokannat. Luettu 18.12.2018. Vanhemmuussuunnitelmasta tukea eron jälkeiseen vanhemmuuteen (2018) Helsinki: Sosiaalija terveysministeriö. https://stm.fi/vanhemmuussuunnitelma Luettu 7.12.2018. Williams, Raymond (1995) The sociology of culture. Chicago: The University of Chicago Press. Yesilova Katja (2009) Ydinperheen politiikka. Helsinki: Gaudeamus. lainsäädäntö (Http://www.finlex.fi/fi/laki/) Avioliittolaki 234/1929. Isyyslaki 700/1975. Laki avioliittolain muuttamisesta 342/1963. Laki avioliittolain muuttamisesta 681/1948. Laki avioliittolain muuttamisesta 705/1975. Laki avioliittolain muuttamisesta 411/1987. Laki lapsen elatuksesta 704/1975. Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 361/1983. Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 3 §:n muuttamisesta 190/2019. Perintökaari 710/1975. Sosiaalihuoltolaki 1301/2014.