Tutkimuksen lähestymistavat työelämän tutkimuskeskuksessa

Tuula Heiskanen, Sirpa Syvänen & Tapio Rissanen (toim.) Mihin työelämä on menossa? – tutkimuksen näkökulmia Tampere: Tampere University Press 2019, 49–81. http://urn.fi/urn:isbn:978-952-359-006-9 3 Tutkimuksen lähestymistavat työelämän tutkimuskeskuksessa Satu Kalliola Artikkeli esittelee Työelämän tutkimuskeskuksen tutkimuksen menetelmällisiä lähtökohtia vastaamalla kysymyksiin, mitä, miksi ja miten keskuksessa tutkitaan työelämän ilmiöitä. Mitä ja miksi -kysymyksiin vastataan liittämällä keskuksen tutkimuslinjoissaan (Työ, hyvinvointi ja elämän laatu, Työelämän valtasuhteet ja sukupuoli, Työmarkkinat ja työvoiman käyttö, Työyhteisöt, muutos ja kehittäminen ja Teknologia ja työ) toteuttamat tavoitteet aikansa yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja siten osaksi koko työelämän tutkimuksen alaa. Tutkimuksen aineistojen keruu edellyttää pääsyä työpaikoille, joten myös tämän mahdollistava keskuksen vuorovaikutuksen esittely eri sidosryhmien kanssa sisältyy mitäja miksi-kysymysten vastauksiin. Miten -kysymykseen vastataan tutkimusstrategian viitekehyksessä. Artikkelissa kuvataan Työelämän tutkimuskeskuksen www-sivuilta (2019a–c) ja aikaisemmista projektija julkaisuluetteloista löytyvää tutkimusta strategiaja menetelmävalintoineen. Satu Kalliola 50 Johdanto Kun puhutaan tutkimuksesta, puhutaan aina myös tutkimusmenetelmistä, vaikka asiaa ei eksplisiittisesti ilmaistaisikaan. Näin on siksi, että juuri tieteellinen menetelmä erottaa tutkimuksen muista tavoista tehdä löytöjä ja johtopäätöksiä erilaisista ihmisen mieltä kiehtovista ilmiöistä. Jokainen tutkimusta tekevä joutuu vastaamaan tutkimusprosessin peruskysymyksiin: Mitä, miksi ja miten tutkitaan? Vaikka näitä kysymyksiä ei voi täysin erottaa toisistaan, niihin vastaaminen erikseen selkeyttää tutkimusprosessin kulkua. Tutustuminen työelämän tutkimuksen laajaan kirjoon osoittaa, miten vastaus kysymykseen ”Mitä tutkitaan?” osoittaa työelämän ilmiöiden näyttäytyvän erilaisina sen mukaan, miten niitä käsitteellistetään valittujen teorioiden mukaisesti. Samalla kunkin valitun teorian ulkopuoliset ilmiöt voivat jäädä kokonaan tutkimuksen huomiotta, ellei tutkimusprosessin aikana kiinnitetä huomiota myös niihin esille tuleviin seikkoihin, joita valittu teoria ei kata. Työelämän tutkimuskeskuksen 20-vuotisjuhlakirjan (Heiskanen, Leinonen, Järvensivu & Aho 2008) teema oli työelämän muutos, jonka myötä tuli esiin yhden selkeän muutostrendin sijasta toimijaryhmittäin eriytyvää muutoskehitystä ja myös pysyvyyttä. Tämä tieto on mahdollistunut tutkimusmenetelmien valinnalla ja antamalla menetelmille mahdollisuus myös ennakkoasetelmaa täydentävän tiedon tuottamiseen. Samoin kuin tutkittavat ilmiöt, myös tutkimusmenetelmät, monesti selkeästi opittavissa oleviksi metodeiksi ymmärretyt, näyttäytyvät erilaisilta eri tarkastelukulmista. Tämän artikkelin tavoitteena on esitellä ja jäsentää Työelämän tutkimuskeskuksen (Tampereen yliopisto 2019a) monitieteisen tutkimustaipaleen tutkimusaiheita ja tutkimusmenetelmällisiä lähtökohtia. Katsaus liittää tutkimusmenetelmien esittelyn tutkimusaiheiden kautta yhteiskunnalliseen taustaan, jonka muutos, tai pysyvyys, yhdessä tutkijoiden kiinnostuksen ja asiantuntijuuden kanssa, ovat vaikuttaneet nykyisiin tutkimuslinjoihin. Ne ovat ”Työ, hyvinvointi ja elämän laatu”, ”Työelämän valtasuhteet ja sukupuoli”, ”Työmarkkinat ja työvoiman käyttö” ja ”Työyh- Tutkimuksen lähestymistavat työelämän tutkimuskeskuksessa 51 teisöt, muutos ja kehittäminen” ja uusimpana ”Teknologia ja työ” (Tampereen yliopisto 2019b). Tutkimuksen menetelmissä painopiste on empiirisen sosiaalitutkimuksen perinteessä, johon monien muidenkin yhteiskuntatieteiden samoin kuin kasvatus-, hallinto-, kauppa-, talousja politiikkatieteiden tutkimusmenetelmät perustuvat. Katsaus on koottu käymällä lävitse Työelämän tutkimuskeskuksen www-sivuilta vuonna 2019 (Tampereen yliopisto 2019a), mukaan lukien tutkijoiden SoleCris asiantuntijatietokanta, löytyvien projektija julkaisuesittelyjen (Tampereen yliopisto 2019b–c) sekä keskuksen aiempien painettujen julkaisusarjaluetteloiden perusteella identifioituja raportteja ja tieteellisiä artikkeleita tutkimusstrategisten (Johannesson & Perjons 2014) vaihtoehtojen näkökulmasta. Lopputulos on yksi esimerkein perusteltu näkökulma Työelämän tutkimuskeskuksen tutkijoiden käyttämiin tutkimusmenetelmiin. Artikkeli tuo esille myös tutkimuskohteisiin pääsyn, aineiston hankintamahdollisuuksien ja usein myös rahoituksen kannalta keskeisen sidosryhmätyöskentelyn. Työelämätoimijoiden tulee nähdä tutkimusaiheet merkittäviksi, jotta tutkimuksen tekemisen edellytykset voidaan luoda. Myös Suomen Akatemia, yksi merkittävä Työelämän tutkimuskeskuksen rahoittaja, edellyttää nykyisin tutkimussuunnitelmiin kirjattavan ennakoidut tiedeyhteisön ulkopuolelle ulottuvat vaikutukset (Suomen Akatemia 2018). Artikkeli esitteleekin lyhyesti myös työelämän tutkimusta subjektina, akateemisena ja yhteiskunnallisena toimijana, joka täyttää tiedeinstituution kriteerit. Jäljitän artikkelin perusidean yleisen historian professori, suomalaisuusmies, Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen Kirjallisen Kuukausilehden 1. numerossa vuonna 1874 julkaisemaan kirjoitukseen Työväen seikka 1 (teoksessa Eräsaari & Rahkonen 1975, 55): Kullakin aikakaudella on omat kipeät kohtansa, joiden korjaamisessa sen täytyy voimiansa ponnistella; sillä historiallinen edistys ei ole jotakin loikomista sivistyksen nautinnossa, vaan yhtämittaista työtä ja tointa. Satu Kalliola 52 Tutkimusprosessin peruskysymykset – mitä, miksi ja miten Tieteellisessä käytännössä tutkimusprosessin tai sen jonkin osan kirjalliselta ja suulliselta kuvaukselta edellytetään aina vastaamista samoihin peruskysymyksiin. Kiinnostaviakaan tutkimustuloksia ei voi kauan esitellä, ennen kuin joku kysyy, miten tulokset on saatu. Tarkoituksenmukaista vastausta ”Miten”-kysymykseen on puolestaan edeltänyt vastaaminen kysymyksiin ”Mitä?” ja ”Miksi?”. Tämän tosin yksityiskohtien tarkkuudessa poikkeavan jäsennyksen voi tunnistaa tutkimussuunnitelmista, koko prosessin tuloksineen kuvaavista loppuraporteista, mahdollisesti vain yksittäiseen näkökulmaan keskittyvistä tieteellisistä artikkeleista, seminaariesityksistä ja mediajulkisuuteen tarkoitetuista esityksistä. Mitä ja miksi tutkitaan – työelämän tutkimus yhteiskunnallisena ja akateemisena toimijana Tutkijan oma kiinnostus tutkimuskohdettaan kohtaan esitetään yleensä merkittävimmäksi tekijäksi, joka kantaa läpi usein työlään tutkimusprosessin. Työelämän tutkimus kuuluu niihin tutkimuksen aloihin, joissa myös tutkijan innostus ja hänen halunsa vaikuttaa asioihin lisää motivaatiota. Motivaatiota lisännee, kun yksittäisen tutkijan oma kiinnostus ja yhteiskunnan tiedon tarpeet kohtaavat. Olennaista on luoda luotettavaa ja käyttökelpoista tietoa empiirisiin havaintoihin ja loogisiin argumentteihin perustuen. Työelämän ilmiöiden monipuolisestakaan tuntemisesta ei voi kuitenkaan suoraan johtaa, miten asiat voisivat olla ja eikä sitä, miten niiden pitäisi olla. Ollakseen vaikuttavaa työelämän tutkimus tarvitseekin jatkuvaa vuoropuhelua työelämän toimijoiden kanssa yhteiskunnan eri tasoilla yksittäisistä työpaikoista ja kansalaisjärjestöistä työmarkkinaosapuolten keskusjärjestöihin sekä työtä, koulutusta ja muita hyvinvoinnin osatekijöitä edistämään pyrkiviin kuntien ja valtion toimielimiin asti. Vuorovaikutus Tutkimuksen lähestymistavat työelämän tutkimuskeskuksessa 53 sinällään ei vielä riitä, elleivät keskeiset toimijat tunnista tutkimustiedon yhteiskunnallisista oloista osoittamaa muutostarvetta. Työelämän suhteiden neuvottelukunnan toimeksiannosta tehdyt laajat kyselyt kuntien esimiesten ja henkilöstön keskuudessa (Valtee 1987; Nakari 1988) löysivät kiinnostuneet kuulijansa Kunnallisessa työmarkkinalaitoksessa (nykyisessä Kuntatyönantajissa) ja kuntien henkilöstöjärjestöissä 1990-luvun alussa, jolloin myös muilla työelämän sektoreilla oli todettu tyytymättömyyttä työoloihin (Kolu 1992), varhaista eläköitymistä ja tuottavuusongelmia. Samaan aikaan kiinnostus muiden Pohjoismaiden erilaisia työelämän kehittämiskokeiluja ja toimintatutkimusta kohtaan oli kasvanut. Kaikki em. tekijät yhdessä mahdollistivat toimintatutkimuksellisen hankkeen käynnistämisen Suomen kunnissa Työsuojelurahaston tuella. (Kasvio, Nakari, Kalliola, Kuula, Pesonen, Rajakaltio & Syvänen 1994.) Työsuojelurahasto kuuluukin Työelämän tutkimuskeskuksen pitkäaikaisimpiin yhteistyökumppaneihin. Sen asiantuntijaryhmään on kuulunut vuorollaan useita Työelämän tutkimuskeskuksen tutkijoita. Työsuojelurahasto, omalla lainsäädännöllään (1979) perustettu ja ohjattu työelämän tutkimuksen ja kehittämisen erityistoimielin, käyttää termiä ”tiedon hyödyntäminen”. Se edellyttää aina uutta tietoa rahoittamaltaan tutkimusja kehitystoiminnalta, jonka odotetaan parantavan työoloja ja edistävän työyhteisöjen toiminnan turvallisuutta ja tuottavuutta. Se toimii osin yhteistyössä työsuojelun, työhyvinvoinnin, työterveyden ja työturvallisuuden asiantuntijaja koulutusorganisaation Työturvallisuuskeskuksen kanssa. Työturvallisuuskeskus järjestää alan koulutuksia, tuottaa julkaisuita ja videoita sekä konkreettisia työpaikkojen kehittämisen työkaluja, joilla yleensä tarkoitetaan tutkimustiedosta johdettuja toimintamalleja. (Työsuojelurahasto 2018; Työturvallisuuskeskus 2018.) Työelämän tutkimuskeskuksen tutkijat ovat olleet kirjoittajina esimerkiksi toimintatutkimuksellisen työkonferenssimenetelmän (Lehtonen 2004) ja esimiehille tarkoitetun dialogisen johtamisen (Kokkonen, Strömberg & Syvänen 2013) opaskirjoissa, jollaisia on laadittu muidenkin työelämätoimijoiden kanssa, esimerkiksi sosiaali-ja terveysministeriön tasa-arvovaltuutetun toi- Satu Kalliola 54 miston kanssa käsikirja työpaikkojen tasa-arvotyöhön (Sosiaalija terveysministeriö 2005). Yliopiston tutkimusyksikölle uuden tiedon muokkaaminen käytännön toimijoiden tarpeisiin on ilmaisun hallintaa ja lukijakunnan arvostusta edellyttävä erityistaito, koska pääpaino on tieteellisessä julkaisemisessa. Kotimaisilla kielillä ilmestyvä tieteellinen julkaisu onkin yksi kanava välittää tutkimustietoa sekä tiedeyhteisölle että käytännön toimijoille. Työelämän tutkimuskeskuksella on omat julkaisusarjansa ja Työelämän tutkimusyhdistys ry. (2019) kutsuu jäsenikseen tutkijoiden lisäksi käytännön toimijoita, työelämäammattilaisia ja julkaisee Työelämän tutkimus – Arbetslivsforskning -lehteä, jonka artikkelit ovat tutkimusjulkaisuja. Lisäksi Työelämän tutkimusyhdistys ry. järjestää yhdessä Työelämän tutkimuskeskuksen kanssa vuotuiset Työelämän tutkimuspäivät, jotka keskus ideoi ja käynnisti vuonna 2004. Nekin ovat työelämän tutkimuksen perusperiaatteiden mukaisesti tarkoitettu sekä tutkijoille että alan käytännön toimijoille uuden tiedon jakamisen ja keskinäisen verkostoitumisen edistämiseksi. On perusteltua tulkita, että työelämän tutkimusta voidaan tarkastella myös subjektina, jonka muodostavat työelämää koskeva tutkimustieto sekä sen tuottaneet työelämän tutkijat yksilöinä ja eri yhteisöjen jäseninä. Lisäksi työelämän tutkimus täyttää itsenäisen tiedeinstituution kriteerit, kun sillä on oma tieteellis-käytännöllinen seuransa, lehtensä, vuotuinen kotimainen konferenssinsa, tutkimuksen perinteisiin kuuluvat kansainväliset yhteydet ja työelämän kysymyksiin erikoistuneita professuureja eri yliopistoissa. Työelämän tutkimuksen monitieteisyys ilmenee myös niin, että työelämän tutkijoiksi identifioituvia sosiologian, sosiaalipsykologian, sosiaalipolitiikan, psykologian, hallintotieteen, kunnallistieteiden, johtamisen ja organisoinnin sekä kasvatustieteiden edustajia on mukana myös perustieteiden tieteellisissä seuroissa, lehtien toimituksissa ja alan asiantuntijaelimissä. Työelämän tutkimukselle yleensä, samoin kuin Työelämän tutkimuskeskuksen tutkimukselle, voidaan löytää monia juuria ja tavoitteita mitä moninaisempien tutkimusaiheiden ajankohtaistumisen myötä. Tämä ar- Tutkimuksen lähestymistavat työelämän tutkimuskeskuksessa 55 tikkeli keskittyy tutkimusaiheiden taustoihin yleisellä tasolla, kun taas tutkimuksen sisältöjä esittelevät artikkelit paneutuvat tutkimusalansa perinteeseen ja klassikkoihin. Monien tutkimusaiheiden taustalta voidaan löytää teknologinen kehitys ja globaali maailma, jossa keksinnöt siirtyvät nopeasti maasta toiseen. Yksi keskeinen työelämän tutkimuksen agenda on ollut edistää työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksia osoittamalla niiden puuttuminen teknologian mahdollistamien työn organisointitapojen, ja toisaalta organisoinnin edellyttämien johtamistapojen seurauksena. Tämä on ollut ajankohtaista erityisesti tehdastyössä, jonka piirissä ositetun työn vastapainona on kokeiltu muita, itseohjausta sallivia työn organisointimuotoja erilaisissa työelämän laadun ohjelmissa. Julkunen (1987, 42, 45–46) liittää työelämän tutkimuksen vilkastumisen 1970-luvulla ajan yhteiskunnalliseen keskusteluun työn humanisoinnista, kapinaan liukuhihnoja vastaan. Kapina tiivistyi vaatimuksiin työn sisältöjen kehittämisestä monipuolisemmiksi. Gardell (1978) näki työn sisällön merkittävänä koko elämän laadun osatekijänä, johon viittaa myös Työelämän tutkimuskeskuksen nykyinen tutkimuslinja Työ, hyvinvointi ja elämän laatu. Se hyödyntää laajasti yhtä tämän keskustelun kotimaista lähestymistapaa, Tilastokeskuksen vuodesta 1977 alkaen tekemiä Työolotutkimuksia. Työpoliittisen päätöksenteon lisäksi Työolotutkimukset palvelevat nykyisin myös työelämän paikallista kehittämistä. (Työolotutkimuksista katso esimerkiksi Kolu 1992 ja Sutela & Lehto 2014.) Kun teollistuneiden maiden tehdastyöntekijät työn humanisointija työelämän laatu -liikettä edeltäen kehittivät erilaisia yksilöllisiä ja kollektiivisia strategioita selvitäkseen yksitoikkoisuudesta (Julkunen 1987, 160–164), niin meillä Suomessa 1980-luvun taloudellista nousukautta 1990-luvun alkuvuosina seurannut koko tuolloisen Euroopan Unionin ja Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön, oecd:n, jäsenmaiden syvin taloudellinen lama (Kiander 2002) toi lisääntyneen työttömyyden ohella työssä oleville uudenlaisia muutospaineita. Työelämän kahden merkittävän muutosvoiman, globalisaation ja teknologisen kehityksen, Satu Kalliola 56 vaatimuksiin oli vastattava kohentamalla oman maan hintakilpailukykyä ja ratkaisemalla työorganisaatioiden tuottavuusongelmia (Alasoini 2016, 29). Lisäksi keskushallintojohtoisen säätelyn purku toi mukanaan markkinoiden vapauttamisen, josta seurasi aiemmin pääosin julkisin varoin tuotettujen julkisten palvelujen karsintaa, säästöbudjetteja, ostopalveluita ja kilpailuttamista. Julkunen (2001) tulkitsee näiden toimien tarkoituksena olleen Suomen liittäminen avoimeen maailmantalouteen samalla, kun niitä perusteltiin lamasta selviämisellä. Etenkin julkisen sektorin työpaikoilla alkoi keskustelu jaksamisesta merkityksenään ”ei-jaksaminen” ja työhyvinvoinnista merkityksenään pikemminkin ”työpahoinvointi”. Nämä seikat käynnistivät työelämän tutkimuksessa uuden vaiheen, kun hallitus, useat eri ministeriöt ja työmarkkinoiden toimijat etsivät ratkaisuja kestävään tulevaisuuteen. Työja elinkeinoministeriön edeltäjä, työministeriö, ryhtyi vuonna 1996 rahoittamaan kolmikantaisesti neuvoteltua Työelämän kehittämisohjelmaa (Alasoini 2016, 30), jonka periaatteissa työelämän laatu nostettiin ensimmäisen kerran tuottavuuden (tuloksellisuuden) osatekijäksi. Sosiaalija terveysministeriö kantoi vastuuta työvoiman hyvinvoinnista käynnistäen erilaisia tutkimusja kehittämisohjelmia samaan aikaan kun työministeriö ja opetusministeriö painottivat elinikäistä oppimista keskeisenä muutoksessa toimimisen strategiana. Työelämän tutkimuskeskuksessa näitä hankkeita toteutettiin esimerkiksi laajoissa sosiaalija terveydenhuoltohenkilökunnan työhyvinvointihankkeissa (Kivimäki, Karttunen, Yrjänheikki & Hintikka 2006; Syvänen 2003; 2008a–b) ja tuolloisessa ”Työ ja koulutus” -tutkimuslinjassa kasvatustieteellisistä lähtökohdista (Filander, Jokinen & Tulkki 2002). Myös Suomen Akatemia näki elinikäisen oppimisen merkityksellisenä ja käynnisti sitä koskevan tutkimusohjelman, johon Työelämän tutkimuskeskuksessa osallistuttiin yksityisen ja julkisen sektorin verkostojen näkökulmasta (Lavikka 2006; Kalliola & Nakari 2006; Heiskanen 2007). Työolo-, työelämän laatuja työhyvinvointikeskusteluun ovat tuoneet toisenlaista näkökulmaa työn kuormittavuuden hallinnan, työn vaatimusten ja työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksien tasapainon ja työstä palau- Tutkimuksen lähestymistavat työelämän tutkimuskeskuksessa 57 tumisen teemat. Sosiaalija terveysministeriö on osallistunut yhdessä eri yliopistojen, ml. Työelämän tutkimuskeskuksen tutkijoiden kanssa myös tähän keskusteluun (Kantolahti & Tikander 2010; Kalliola 2010; Pyöriä 2010). Nämä aiheet ovat nykyisin merkittäviä Työelämän tutkimuskeskuksen tutkimuslinjassa ”Työ, hyvinvointi ja elämän laatu” (esimerkiksi Mauno, Mäkikangas & Kinnunen 2016; Syvänen, Tikkamäki, Loppela, Tappura, Kasvio & Toikko 2015). Työelämän paikallista kehittämistä motivoi kuitenkin koko elämän laatua enemmän kysymys työelämän laadusta. Työelämän tutkimuskeskuksessa se käsitteellistettiin käyttäytymistieteelliseltä perustalta ja sovellukset alkoivat 1990-luvun alun kunnallishallinnon Laatu-projektissa jatkuen Kuntaliiton tutkimuksissa 2000-luvulle (Nakari 1994; 2004). Tätä työtä jatketaan nykyisessä tutkimuslinjassa Työyhteisöt, muutos ja kehittäminen, jossa työelämän laadulle ja tuloksellisuuden kehittämiselle etsitään yhteisiä edellytyksiä. Tällöin myös työn organisoinnin ja johtamisen kysymykset ajankohtaistuvat aina uudelleen (esimerkiksi Järvensivu 2007; Syvänen ym. 2015). Johdon ja henkilöstön välitön ja lakisääteinen yhteistoiminta ovatkin tämän tutkimuslinjan aiheita, joihin voitaneen liittää myös henkilöstönedustus (Isaksson 1999). Tutkimuslinjojen välinen rajanveto pelkästään tutkimusten aiheiden perusteella ei ole itsestään selvää ja usein raja piirtyykin eri tutkijaryhmien kesken tai rajat ylitetään. Esimerkiksi Peutere, Lipiäinen, Ojala, Järvinen, Pyöriä, Saari & Jokinen (2017) ovat tutkineet työhyvinvointia ja työurien vakautta, joista jälkimmäinen voisi asiasisällöltään kuulua ”Työmarkkinat ja työvoiman käyttö” -tutkimuslinjaan. Työurien vakaus, tai epävarmuus, on yhteydessä yhteiskunnallisesti merkittävään kysymykseen työttömyyden hoidosta, jota tässä tutkimuslinjassa on lähestytty työvoimapoliittisten toimien vaikuttavuuden näkökulmasta (Aho & Kunttu 2001). Lisäksi yhteiskunnan, tässä tapauksessa käytännössä Opetushallituksen, kiinnostus on kohdistunut esimerkiksi koulutuksen läpäisyaikoihin (Aho & Mäkiaho 2015), joiden yhteiskunnallinen merkitys näyttäytyy keskus- Satu Kalliola 64 muksen kokonaisuudessa etnografia painottuu organisaatioetnografiaan ( Schwartzman 1993), työpaikoilla tehtävään poikittaistai tapaustutkimusstrategiaa edustavaan tutkimukseen. Fenomenologia on tieteenfilosofinen suuntaus, joka on kiinnostunut todellisuuden ilmenemisestä ihmiselle hänen kokemusmaailmassaan korostaen ihmisen havaintoihin ja kokemukseen perustuvaa tiedonkeruuta (Judén-Tupakka 2007). Se on sellaisenaan Työelämän tutkimuskeskuksessa harvinainen tutkimusstrategia, mutta kuten etnografiassakin, sen periaate ilmenee kuitenkin monissa poikittaisja tapaustutkimuksissa. Organisaatioetnografioiden aineistot kerätään usein osallistuvalla havainnoinnilla, josta pidetään päiväkirjaa, tai videoimalla aitoja tilanteita. Aineistoja täydennetään vapaamuotoisin kyselyin ja haastatteluin. Mikäli vapaamuotoinen haastattelu on valittu aineiston keruun menetelmäksi aiemman teorian ja tiedon puuttumisen vuoksi, kysymyksessä voisi olla grounded theory -lähtökohta (Glaser & Strauss 1967). Muutoin analyysimenetelmät ovat usein laadullisia ja vaihtelevat tutkimuskysymysten mukaan. Korvajärven (1998) ja Syväsen (2003; 2008b) tutkimukset toimihenkilöiden ja kuntien työpaikoilla voidaan tulkita tutkimusstrategialtaan organisaatioetnografisiksi, joskin Syvänen (2003) yhdistää tutkimukseensa myös hermeneuttista, ymmärtävää, fenomenologiaa. Organisaatioetnografiaa toteuttavat tutkijat ovat työpaikoilla läsnä havainnoiden, kuunnellen ja haastatellen, jolloin eri asemissa olevien ja eri sukupuolia edustavien organisaation jäsenten kokemuksista on voitu tulkita esimerkiksi organisaationkulttuurin voima, kun sukupuolittuneita käytäntöjä (Korvajärvi 1998) tai kaikkien tiedossa oleviin ongelmiin puuttumattomuutta (Syvänen 2003) on luotu ja ylläpidetty haastamatta organisaatiokulttuuria. Logren, Ruusuvuori ja Laitinen (2017) puolestaan edustaa Työelämän tutkimuskeskuksessa uudehkoa etnografista vuorovaikutuksen tutkimusta ja keskusteluanalyysia, joka kohdistuu terveydenhuollon neuvontatyöhön. Tulokset kertovat, miten neuvontatyön osallistujaryhmien jäsenten kysymykset muuttavat rooleja asiantuntijalähtöisyydestä osallistujalähtöisiksi. Tutkimuksen lähestymistavat työelämän tutkimuskeskuksessa 65 Usein organisaatioetnografia työpaikoilla lähtee siitä, että organisaation eri hierarkiatasoilla ja eri tehtävissä ja ammateissa toimivat jäsentävät työpaikkansa ja asemansa siinä eri tavoin. Tätä lähtökohtaa voidaan toteuttaa hyödyntämällä myös muita tutkimusmenetelmiä kuin havainnointia tai haastattelua. Esimerkiksi Ojalan, Pyöriän, Ikosen ja Koivusen (2017) tutkimus yrittäjien työelämästä osana laajaa tilastoaineiston analyysia voidaan tulkita yhdeksi sovellukseksi eri toimijaryhmien kuulemisesta tutkimuksen välityksellä. Aineiston keruu kyselyin on ollut käytössä myös Työelämän suhteiden neuvottelukunnalla, kun se 1980-luvun kuntatutkimuksissaan kuuli esimiehiä ja henkilöstöä. Tällöin johtamisen näkökulma ja esimiesten käsitykset raportoitiin ensin erikseen (Valtee 1987) ja sittemmin Nakari (1998) yhdisti henkilöstön ja esimiesten käsitykset samaan raporttiin, mikä mahdollistaa vertailevien johtopäätösten teon ja ennakoi siirtymää kohti työyhteisölähtöisyyttä (Nakari 2004). Tällä tavoin voidaan tuoda esille, mitä merkityksiä tutkittaville ilmiöille koko organisaatiossa annetaan ja paikantaa mahdollisia kehittämiskohteita eri ryhmien välisessä yhteistoiminnassa. Samaa yksilön organisatoriseen ja yhteiskunnalliseen taustaansa liittävää ajattelua, joskin yksityiskohdissaan myös kiisteltyä, edustaa sukupuolentutkimuksen standpointfilosofia (Smith 1987). Sen perusajatuksen mukaan yksilön suhde todellisuuteen muodostuu hänen yhteiskunnallisen asemansa perusteella. Siten on tärkeää tutkia, miten tasa-arvoisimmissakin yhteiskunnissa asemaltaan erilaiset naiset ja miehet kokevat työelämän. Työelämän tutkimuskeskuksessa Rantalaiho, Heiskanen, Korvajärvi ja Vehviläinen (1997) ja Korvajärvi (1998) ovat saaneet vaikutteita standpointfilosofiasta, jonka vaikutukset näkyvät Nikanderin (2012) mukaan myös tutkimuksen etiikan, kenttätyön ja tutkimussuhteen rakentamisen problematisoinnissa. Hardingiin (2004) tukeutuen Nikander (2012) esittää, että objektiivisuuden haastava tutkijan oman position ja ennakko-oletusten reflektoinnin vaatimus tulevat juuri standpoint-teoretisoinnin piiristä. Satu Kalliola 66 Toimintatutkimuksen ja arviointitutkimuksen erityispiirteet Työelämän tutkimuksen tulokset kiinnostavat eri sidosryhmiä erityisesti niiden käytäntöön soveltamisen näkökulmasta. Työelämän tutkimuskeskus toteuttaakin myös tutkimusavusteista kehittämistä (Tampereen yliopisto 2019b). Sen menetelmiä ovat perinteisessä tutkimusmenetelmäkirjallisuudessa vähän käsitellyt toimintatutkimus ja arviointitutkimus, mutta joita edistetään omilla julkaisufoorumeillaan aktiivisesti, usein tutkijoiden ja käytännön toimijoiden yhteistyönä. Niillä on yhteinen päämäärä: kumpikin pyrkii vaikuttamaan tutkimuskohteeseen, sen toimintaan tai ympäristöön kehittävästi. Niillä on myös yhteinen eettinen ongelma: ketkä toimijat määrittelevät kehittämisen tarpeet, tavoitteet ja keinot eli siis sen, mitä ja miten pitäisi muuttaa. Näitä kysymyksiä on pyritty ratkaisemaan siirtymällä ulkopuolisten asiantuntijoiden vahvasta roolista kohti asianosaisten vahvaa roolia ja yhteistoimintaa. Toimintatutkimuksen ja arviointitutkimuksen tulkitseminen tutkimusstrategioiksi avaa mahdollisuuden nähdä, miten kumpaakaan ei voi työelämän tutkimuksen piirissä tehdä tuntematta monipuolisesti empiirisen sosiaalitutkimuksen tutkimusmenetelmiä. Tämä selviää myös klassisista määritelmistä, joista toimintatutkimusta koskevat sisällyttävät itseensä arviointivaiheen (Lewin 1948; Carr & Kemmis 1986) ja arviointitutkimusta koskevaan sisältyy uuden toiminnan kokeilu (Rossi & Freeman 1991). Lewinin (1948) mukaan toimintatutkimus etenee spiraalina uuden toiminnan suunnittelusta ja toteutuksesta arviointiin, jonka perusteella toimintaa mahdollisesti suunnataan taas uudelleen. Siten määritelmään sisältyy implisiittisesti myös arvioinnista oppiminen. Kasvatustieteiden alan määritelmissä toimintatutkimus etenee periaatteessa samojen vaiheiden kautta, mutta arvioinnin paikalla on kaikkien osallisten reflektiivinen prosessi (esimerkiksi Carr & Kemmis 1986). Tutkimuksen lähestymistavat työelämän tutkimuskeskuksessa 67 Ennen kuin uutta toimintaa voidaan suunnitella, on tiedettävä, mihin olosuhteisiin ja mihin toimintaan etsitään uusia ratkaisuja. Kohdeorganisaation tunnistamaa kehittämistarvetta voidaan kartoittaa esimerkiksi liittämällä hankkeen alkuun organisaatioetnografian lähtökohdista työpaikkakäyntejä, osallistuvaa havainnointia päiväkirjamerkintöineen sekä tekemällä kyselyitä ja haastatteluita. Myös dokumenttianalyysi, esimerkiksi toimintakertomusten sisällön analyysi, antaa tietoa organisaatiosta. Kun toimintatutkimus nykykäytännöissä on osallistavaa ja osallistuvaa, vaikkakin monimuotoista ja vaihtelevin käytännöin toteutettua (Reason & Bradbury 2008), tutkijan on välttämätöntä tuoda lähtötilan kartoituksen tulokset työpaikan toimijoiden kanssa yhteiseen keskusteluun muutosidean jäsentämiseksi. Muutosideaa ryhdytään toteuttamaan ja prosessia arvioidaan yhdessä sovituin tutkimusmenetelmin. Arvioinnin tulosten mukaan uusi toiminta voidaan ottaa vakituiseksi käytännöksi tai sitä voidaan kehittää edelleen, jolloin toimintatutkimuksen spiraali kääntyy alkuun, mutta uudelle tasolle (Lewin 1948). Tutkijoiden työpanos päättyy sovitussa määräajassa, jota ennen tehdään loppuarvioinnit ja raportoidaan toimintatutkimuksen kulku, sen myötä luodut uudet toimintatavat ja uusi tieto. Ei ole mitään periaatteellista estettä, miksi lewiniläistä toimintatutkimussykliä ei voisi käyttää työorganisaation oman toiminnan tarkasteluvälineenä tutkijoiden poistumisen jälkeen. Tutkijoilla on välttämättä ollut omat yhteyshenkilönsä, joiden panoksella on siirrytty vaiheesta toiseen. Toimintatutkimusta voi jatkaa organisaation omin voimin, vaikkakin kriittiset pisteet ovat silloin erilaiset kuin ulkopuolisen tutkijan myötä (Coghlan & Brannick 2014). Olennaista on osallistavien toimintamuotojen, kehittämisrakenteiden, säilyminen jossain muodossa aktiivisen tutkimusvaiheen jälkeen. Toimintatutkimussyklin kaikki vaiheet voidaan toteuttaa myös erityisin osallistavin menetelmin, joista Työelämän tutkimuskeskus on käyttänyt skandinaavista demokraattiseen dialogiin perustuvaa työkonferenssimenetelmää (Lehtonen 2004) ja sen myöhempiä sovelluksia. Työkonferenssimenetelmä painottaa kaikkien asianosaisten vaikuttamis- Satu Kalliola 68 mahdollisuutta ja toisilta oppimista toteuttamiskelpoisen lopputuloksen saavuttamiseksi. Työkonferenssimenetelmällä toteutetun tutkimuksen päätöskonferenssin sisältö voi parhaimmillaan inspiroida oppimiseen ja konkreettisiin muutos askeliin. Työkonferensseja on järjestetty todennäköisesti eniten kunnallishallinnon työyhteisöissä, joissa menetelmän käyttö alkoi 1990-luvun alussa (Kasvio ym. 1994) ja joissa, tosin yhdessä myös muiden työelämän sektoreiden kanssa, se jatkuu erilaisin sovelluksin (Syvänen 2004; 2008a–b; Syvänen & Kokkonen 2011; Lehtonen, Syvänen & Kokkonen 2013; Syvänen ym. 2015). Intensiivistä toimintatutkimusta työkonferenssimenetelmällä on tehty myös tekstiilija vaatetusteollisuuden työpaikoilla (Heiskanen, Lavikka, Piispa & Tuuli 1998), keskussairaaloissa ja muissa terveydenhuollon organisaatioissa (Kivimäki, Karttunen, Yrjänheikki & Hintikka 2006) sekä sukupuolten tasa-arvoa kehittämään pyrkivillä työpaikoilla (Leinonen 2016). Aikuiskasvatuksen piiriin kuuluvaa toimintatutkimusta (Carr & Kemmis 1986) edustaa työtieteellinen koulutusohjelma, jossa julkishallinnon työpaikoilta tulleet, usein asiantuntija-asemassa olevat osallistujat, saivat uusia näkökulmia ja voimavaroja tuolloin vireillä olleisiin suuriin organisaatiomuutoksiin tutkimuksen tarjoamilla yhteisen ja yksilöllisen reflektion tiloissa (Kirjonen, Heiskanen, Filander & Hämäläinen 1996). Vuosien mittaan Työelämän tutkimuskeskus on soveltanut toimintatutkimuksen menetelmiä myös omaan toimintaansa järjestämällä kulloinkin ajankohtaisista aiheista erilaisia kehittämispäiviä, työkonferensseja ja dialogipajoja. Myös arviointitutkimus on laaja ja monimuotoinen, monia suuntauksia sisältävä tutkimuksellinen tapa jäsentää yhteiskunnallisten olojen tilaa ja eri järjestelmien toimivuutta (Jokinen 2017, 23–37; Jokinen & Heiskanen 2013). Yhden työelämän tutkimuksen kannalta tarkoituksenmukaisen arviointitutkimuksen määritelmän ovat esittäneet Rossi ja Freeman (1991, 13–14). Kirjoittajat näkevät arviointitutkimuksen vankkana joukkona tutkimustoimia, jotka pyrkivät keräämään, analysoimaan ja tulkitsemaan tietoa ihmisten parhaaksi tarkoitettujen kehittämistoimenpiteiden tarpeesta, Tutkimuksen lähestymistavat työelämän tutkimuskeskuksessa 69 soveltamisesta, vaikuttavuudesta ja tehokkuudesta. Kirjoittajat jatkavat, että toimenpiteiden suunnitteluvaiheessa arviointitutkimus keskittyy toimenpiteitä mahdollisesti edellyttävien ongelmien olemassaoloon, kohdentumiseen ja vakavuuteen sekä erilaisiin malleihin, joilla ongelmia voitaisiin lievittää. Edelleen soveltamisvaiheessa tutkitaan, miten toimenpide saavutti tai löysi kohteensa ja tarjosi heille toivottuja resursseja, palveluita ja etuja. Toimenpiteiden tehoa ja laajuutta tutkitaan vaikutusarvioinnein ja kustannus–hyöty-analyyseja puolestaan voidaan käyttää valmisteltaessa päätöksiä toimenpiteiden jatkamisesta tai supistamisesta. Erilaisiin arviointitehtäviin suunnitellaan omat arviointiasetelmansa, joita usein toteutetaan pitkälle kehitettyjä teoreettisia malleja ja monipuolisia tutkimusmenetelmiä soveltaen. Koska yhteiskuntatieteissä on sekä eettisistä syistä että ihmisen elämän monimuotoisuuden vuoksi mahdotonta tehdä täydellistä, kaikki mahdolliset vaikuttavat tekijät mallintavaa koeasetelmaa, tulokset ovat useimmiten tulkinnanvaraisia arvioita. Koeasetelmia pyritään hyödyntämään kuitenkin esimerkiksi erilaisten ohjaavien toimenpiteiden vaikutuksista kriminaalihuollossa ja kliinisessä hoitotyössä. Nämä ovat esimerkkejä aloista, joissa etsitään näyttöön perustuvia toimintamalleja analysoimalla systemaattisin kirjallisuuskatsauksin korkeatasoisin tutkimusmenetelmin (usein ns. clinical trials) toteutettuja tutkimuksia (yhteiskuntapolitiikan ala: Campbell Collaboration 2018; kliininen hoitotyö ja terveyspolitiikka: Cochrane-verkosto 2018). Lisäksi keskeisiin arviointitutkimuksen suuntauksiin kuuluu realistinen arviointi (Pawson & Tilley 1997), joka pyrkii hahmottamaan arvioitavan toimenpiteen, sen kontekstin ja lopputuloksen vuorovaikutuksen teoreettisin käsittein ja siten lisäämään kohteen käsitteellistä ymmärtämistä ja teorian uudistamista lähtökohtanaan. Mikäli lähtökohtana kuitenkin pidetään arviointitulosten tulkinnanvaraisuutta, arvioitaviin toimenpiteisiin osallistuneiden kuulemisen tärkeys korostuu. Lisäksi on jo tutkittua tietoa siitä, että sekä arviointi että sen kohteena oleminen edistää oppimista (Herbert 2012), mikä puolestaan voi tukea tarpeellisiksi koettujen muutosten toteutusta. Satu Kalliola 70 Jos hyväksymme Rossin ja Freemanin (1991) määritelmän ja ajattelemme työelämän tutkijoiden tutkimusaiheita yhteiskunnan muutosagendan osina, niin melkoinen osa Työelämän tutkimuskeskuksen tutkimuksesta voidaan sijoittaa arviointitutkimuksen laajaan kehykseen. Esimerkiksi Tilastokeskuksen Työolotutkimusten aineistoihin perustuvat tutkimukset voidaan nähdä analyyseina ”ihmisten parhaaksi tarkoitettujen kehittämistoimenpiteiden tarpeesta”. Ne kertovat sekä työolojen hyvistä puolista että niistä seikoista, joissa on parantamisen varaa. Työelämän kehittämisohjelman rahoittamat projektit puolestaan voidaan nähdä ”ihmisten parhaaksi tarkoitettujen toimenpiteiden soveltamisena”, jossa projektin loppuarviointi sisältää kannanotot toivottujen tavoitteiden saavuttamisesta. Edelleen, soveltamisvaiheen jälkeen ihmisten parhaaksi tarkoitettujen toimenpiteiden tehoa ja laajuutta ovat tutkineet Arnkil, Rissanen, Pitkänen, Piirainen, Koski, Berg ja Vartiainen (2003) Työelämän kehittämisohjelman arvioinnissa. Koska hyödyt arvioitiin riittäviksi, vuonna 1996 alkanutta Työelämän kehittämisohjelmaa jatkettiinkin yli vaihtuneiden hallituskausien aina vuoteen 2010 asti, jolloin valtion tukema työpaikkojen kehittämistoiminta siirrettiin Tekesiin (Alasoini 2016, 30). Tässä ajattelussa Ahon ja Kuntun (2001) työvoimapalveluiden vaikuttavuustutkimus voitaneen arviointitehtävänsä vuoksi asettaa samalle portaalle Arnkil ym. (2003) kanssa, vaikka arvioinnin kohteet ja arviointimenetelmät poikkeavat suuresti toisistaan. Toimintatutkijan ja arviointitutkijan roolija taitovaatimukset ovat pitkälti saman tyyppiset, kun lähtökohta on asianosaisia osallistava. Toimintatavat tutkimushankkeen neuvotteluvaiheessa ja myöhemmin kohdeorganisaation ja tutkijan vuorovaikutus ratkaisevat, pääseekö tutkija luottamukselliseen, toimivaan tutkimussuhteeseen osallisten kanssa. Ei ole mahdotonta, että tutkija itse vetäytyy tai hänet tarkoituksella jätetään ulkopuoliseksi. Tämä ilmenee esimerkiksi haastatteluissa saadun tiedon pinnallisuutena tai haluttomuutena vastata kyselyihin. Mikäli asianosaisten vaikutusmahdollisuudet ovat tutkimuksen suunnitteluvaiheessa jääneet minimaalisiksi, he voivat kyseenalaistaa tutkimuksen tarkoituksen. Tutkimuksen lähestymistavat työelämän tutkimuskeskuksessa 71 Herbertin (2012) mukaan kielteiset kokemukset syrjään jäämisestä arviointitutkimuksen eri vaiheissa vähentävät arvioinnin vaikuttavuutta myös tulevissa arvioinneissa. Olennaista onkin, että tutkija organisoi jo suunnitteluvaiheessa mahdollisuuksia sekä asianosaisten keskinäiseen että tutkijan kanssa yhteisiin pohdintoihin kunkin oman työn merkityksestä ja myös siitä, mitä hyötyä tutkimuksesta mahdollisesti on. Toimintatutkimus ei yleensä käynnistykään, ellei sen mahdollisia hyötyjä ole tunnistanut joku avainasemassa oleva toimijataho. Sen sijaan nykyisissä julkissektorin hallintokäytännöissä työorganisaatio voi joutua ulkopuolisen arvioinnin kohteeksi sen arjesta kaukaisen tahon niin vaatiessa. Toimintatutkijan ja arviointitutkijan olisikin hyvä jo tutkimuksen alkuvaiheessa osata esitellä suullisesti hankkeen lähtökohtia, ei vain kirjallisen suunnitelman muodossa, ja neuvotella toteutuksesta ottaen huomioon eri toimija-asemista esitetyt näkökannat. Prosessin edetessä hän voi organisoida kunkin vaiheen tuloksia käsitteleviä palautetilaisuuksia (Otonkorpi-Lehtoranta & Ylöstalo 2015), mikä on suotavaa muussakin kuin kehittämiseen pyrkivässä toimintatai arviointitutkimuksessa. Herbert (2012) pitääkin asianosaisten oikeutta tuloksiin oikeudenmukaisen ja osallistavan tutkimuksen tunnusmerkkinä. Eri tulkintamahdollisuudet voivat tehdä näistä tilaisuuksista kuitenkin haasteellisia. Kehittämisen ja arvioinnin konkreettisia teemoja ja kohteita määriteltäessä kysymys on yleensä myös arvoista. Suotava objektiivisuuteen pyrkiminen ei aina onnistu ja silloin voi olla avuksi, jos tutkija ilmaisee omat arvonsa. Riskinä voi olla myös liiallinen kiinnittyminen tutkimuskohteeseen. Esimerkiksi haastattelutilanteissa esiin tulevien työyhteisöjen sisäisten kiistojen yhteydessä tutkijalle voidaan tarjota terapeutin, tuomarin tai johtajan roolia, joita ei yleensä kannattane omaksua. Toimintatutkimus ja arviointitutkimus sekä mahdollistavat että tosiasiassa usein käynnistävät erilaisia päällekkäisiä tai rinnakkain eteneviä prosesseja työpaikalla ja tutkijoiden keskuudessa. Viimeistään loppuraporttien kirjoittaminen pakottaa kuvaamaan, mitä on tehty ja reflektoimaan kaiken tekemisen merkityksiä. Tapahtumia ei ole helppo kuvata Satu Kalliola 72 sanallisesti yhtaikaa tapahtuvina, joten raportoinnissa valitaan tarkoituksenmukaisia näkökulmia ja juonen kulkuja, joita sisältyy erityisesti useiden kymmenien kehittämishankkeiden arviointitutkimuksiin (Syvänen & Loppela 2013; Syvänen ym. 2015.) Kun toimintatutkimus ja arviointitutkimus tavoittelevat käytäntöjen kehittämistä, niin niiden raportoinnissa on olennaista osoittaa juuri tätä tavoitetta koskevat tulokset eli käytännölliset muutokset ja muutosehdotukset. On huomattava, että yliopistoissa tehty tutkimus osoittaa myös nämä empiirisen tutkimuksen menetelmin. Esimerkiksi muutos työelämän laadussa tai johtamistavoissa voidaan osoittaa asianmukaisesti suoritetun kyselyn tulosten perusteella. Toimintatapojen muutokset voidaan jäljittää projektidokumenteista, ohjausryhmien muistioista aina organisaation omiin asiakirjoihin asti. Loppuraportit kirjoitetaan usein asianosaisten ’omalla kielellä’, jonka prosessin rinnalla tai sen jälkeen aineistojen jalostaminen jatkuu tieteellisiksi julkaisuiksi. Tutkimuskokonaisuus ja rahoittajatahon vaatimukset ratkaisevat, missä määrin tutkimuksen tavoiteasettelu, menetelmävalinta, tutkimuksen kulku ja lopputulos käsitteellistetään ja taustoitetaan tutkimusaiheen teorioiden perusteella. Oikeuksista tutkimusten aineistoihin on syytä sopia, jotta niiden jatkotyöstäminen yliopistolla tieteellisiksi julkaisuiksi kotija kansainvälisille kanaville on mahdollista. Aineistot ovat yleensä erittäin rikkaita ja niistä löytyy useita mahdollisia näkökulmia tuottaa uutta tietoa, jolla on merkitystä työelämässä. Loppusanat Voitaneen päätellä, että työelämän tutkimus subjektina on arvopohjaltaan usein yhtaikaa työntekijöiden voimavarojen vapautukseen pyrkivää, muutosorientoitunutta, yhteistoiminnallista, käytäntöön suuntautuvaa ja moniarvioista. Työelämän tutkimuskeskuksen tutkimuslinjoissa tehty tutkimus on aiheiltaan ja menetelmällisesti rikasta. Mikään tutkimuslinja Tutkimuksen lähestymistavat työelämän tutkimuskeskuksessa 73 ei ole rajoittunut vain yhteen tutkimusstrategiseen eikä menetelmälliseen lähtökohtaan, vaan tutkimuksen aiheen ja tavoitteen mukaan lähtökohtia on vaihdeltu. Tutkimusmenetelmien monipuolisuus on välttämätöntäkin, koska työelämän tutkimuksen aiheet ovat pienimuotoisimmassakin yksittäisessä tutkimuksessa usein joko koko yhteiskunnan, työorganisaation tai yksilöiden tasolla merkittäviä kysymyksiä. Tällöin tarvitaan monin metodein toteutettuja tutkimuksia, joissa ekstensiivinen ja intensiivinen sekä makro-, mesotai mikrotason tutkimus kohtaavat (Hurrell 2014). Työelämän kokonaiskuvaan kuuluvat yleiskuvan kartoitukset (esimerkiksi Tilastokeskuksen työolotutkimukset ja niiden aineistojen käyttö), tiedon keruu ja analysointi työn ja johtamisen prosesseista ja työpaikkojen käytännöistä (esimerkiksi Mohrman, Albers Mohrman, Ledford, Cummings, Lawler ja kumppanit 1990, suuren mittakaavan organisaatiomuutosten perusteiden soveltaminen) ja myös se, miten asiantiloja voidaan muuttaa (esimerkiksi Martin 2008, toimintatutkimuksen mahdollisuudet suurissa muutoksissa). Arviointitutkimuksen suuntauksista etenkin realistinen arviointi (Pawson & Tilley 1997) tulee tärkeäksi, koska se kiinnittää huomion asiaintilojen ja niiden muuttamisen yhteiskunnalliseen taustaan painottamalla muutoksen toteutustavan, kontekstin ja lopputuloksen keskinäissidosta. Kun myöskään yksilötason työntekijäkokemuksia eikä tapaustutkimuksia ole unohdettu, Tampereen yliopiston Työelämän tutkimuskeskuksen tutkimuskohteet voitaneen tulkita myös yhdeksi laajaksi ja monitasoiseksi työelämäksi kutsutuksi ilmiöksi, jonka toiminnan ja ominaisuuksien selville saamiseksi on käytetty monimenetelmäistä tutkimusstrategiaa. Satu Kalliola 80 Rossi, P. H. & Freeman, H. E. 1991. Evaluation. A systematic approach. Fourth edition. Newbury Park, London, New Delhi: Sage. Saari, T., Melin, H., Balabanova, E. & Efendiev, A. 2017. The job demands and resources as antecedents of work engagement. Comparative research on Finland and Russia. Baltic Journal of Management 12, 240–254. Schwartzman, H. B. 1993. Ethnography in organizations. Qualitative research methods, vol 27. Newbury Park: Sage. Sosiaalija terveysministeriö 2005. Tasa-arvosta lisäarvoa: käsikirja työpaikkojen tasa-arvotyöhön. Sosiaalija terveysministeriö. Tasa-arvovaltuutetun toimisto. Tasa-arvojulkaisuja 2005:1. Smith, D. E. 1987. The everyday world as problematic. Boston: Northeastern University Press. Suomen Akatemia (2018) http://www.aka.fi/tutkimussuunnitelma/versio 14.3.2018 (luettu 16.3.2018). Sutela, H. & Lehto, A.-M. 2014. Työolojen muutokset 1977–2013. Helsinki: Tilastokeskus. Syvänen, S. 2003. Työn paineet ja puuttumattomuuden kustannukset. Tutkimus sisäisen tehottomuuden lähteistä ja vaikutuksista. Acta Universitatis Tamperensis, 942. Tampere: Tampereen yliopisto. Syvänen, S. 2004. Käytännön ja teorian yhdistävä toimintatutkimus. Teoksessa J. Lehtonen (toim.) Työkonferenssi Suomessa. Vuoropuheluun perustuva työyhteisöjen kehittämismetodi. Helsinki: Työturvallisuuskeskus, 89– 100. Syvänen, S. 2008a. Development structures and dialogic processes in researchassisted development of services for the elderly. Teoksessa J. Lehtonen & S. Kalliola (toim.) Dialogue in working life research and development in Finland. Labour, Education & Society 13. Amsterdam: Peter Lang, 159– 179. Syvänen, S. 2008b. Hyvinvoinnin, osaamisen ja tuloksellisuuden tekijät. Hotevaprojektin loppuraportti Työsuojelurahastolle. http//www.tsr.fi/files/ TietokantaTutkittu/ 2006/106112Loppuraportti.pdf (luettu 23.11.2018). Syvänen, S. & Kokkonen, A. 2011. Hyvinvointia vanhuksille ja työn iloa henkilöstölle. Ytyä Länteen -hankkeen tulokset ja opetukset yhteistoiminnallisesta työyhteisöjen kehittämisestä. Oppaita ja työkirjoja 12/2011. Helsinki: Helsingin sosiaalivirasto. Tutkimuksen lähestymistavat työelämän tutkimuskeskuksessa 81 Syvänen, S. & Loppela, K. 2013. Democratic dialogue and equality: promoters and obstacles while co-operatively developing organizations. Teoksessa Proceedings. The 45th Annual International Conference of the Nordic Ergonomics Society. Reykjavik. Syvänen, S., Tikkamäki, K., Loppela, K., Tappura, S., Kasvio, A. & Toikko, T. 2015. Dialoginen johtaminen. Avain tuloksellisuuteen, työelämän laatuun ja innovatiivisuuteen. Tampere: Tampere University Press. Tampereen yliopisto 2019a. https://research.uta.fi/wrc/esittely/ (luettu 15.8.2019). Tampereen yliopisto 2019b. https://research.uta.fi/wrc/projektit/ (luettu 15.8.2019). Tampereen yliopisto 2019c. https://research.uta.fi/wrc/julkaisut/ (luettu 15.8.2019). Tashakkori, A. & Teddlie, C. (toim.) 2010. The sage handbook of mixed methods in social and behavioral sciences. 2nd edition. Thousands Oaks, CA: Sage. Thorsrud, E. & Emery, F. E. 1969. Mot en ny bedriftsorganisasjon. Experimenter i industrielt demokrati. Oslo: Johan Grundt Tanum Forlag. Tilastokeskus 2018. http://www.stat.fi/keruu/tolo/index.html (luettu 17.5.2018). Työelämän tutkimusyhdistys ry. 2019. http://www.tyoelamantutkimus.fi/ (luettu 8.9.2019). Työsuojelurahasto 2018. https://www.tsr.fi/toimintaperiaate-ja-strategia (luettu 16.5.2018). Työturvallisuuskeskus 2018. https://ttk.fi/tietoa_ttk_sta (luettu 16.5.2019). Valkonen, T., Koskinen, S. & Martelin, T. (toim.) 1998. Rekisteriaineistot yhteiskuntaja terveystutkimuksessa. Helsinki: Gaudeamus. Valtee, P. 1987. Kunnallisen työyhteisön johtaminen: esimiesten käsityksiä: empiirisiä tutkimustuloksia kunnallishallinnon johtajien työstä, esimies toiminnasta ja tuottavuuskäsityksistä. Työelämän suhteiden neuvottelukunta 1986, 3. Helsinki: Työelämän suhteiden neuvottelukunta. Vehviläinen, M. 1999. One’s ”own” information systems. Teoksessa L. Ranta laiho & T. Heiskanen (toim.) Gendered practices in working life. London & New York: MacMillan, 138–151. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto fsd 2018. http://www.fsd.uta.fi/ menetelmaopetus/tutkimus/asetelma.html#klassinen (luettu 16.5.2018). Yrjö-Koskinen, Y.-S. 1874. Työväenseikka I. Kirjallinen Kuukausilehti, nro 1, 81–89. Julkaistu teoksessa R. Eräsaari & K. Rahkonen (toim.) (1975) Työväenkysymyksessä sosiaalipolitiikkaan. Helsinki: Gaudeamus, 55– 106.