Hoiva ruokahävikin vähentämisen arkisissa käytännöissä

17 ALUE JA YMPÄRISTÖ Outi Koskinena, Malla Mattilab, Nina Mesirantac & Elina Närvänend Hoiva ruokahävikin vähentämisen arkisissa käytännöissä Care in everyday practices of reducing food waste This article explores the ways through which care manifests in everyday food waste reduction practices. The article is positioned within a more than human approach, which emphasises blurred ontological and epistemological boundaries among and across (assemblages of) humans, nonhumans, things and issues (re)forming sociomaterial worlds. Drawing empirical insights from (n)ethnographic materials that have been generated in an ongoing research project focusing on consumers as active reducers of food waste, the article discusses three overlapping ways (labour/work, affect/affection and ethics/politics) through which we care for and live with food waste in both research and everyday life. Labour/work entails hands-on relations with food (waste), wherein food is understood as an active participant in the reduction practices. In affective practices, food waste reduction is closely attached to our bodies (and other bodies) as well as the senses of sight, touch and smell. Through ethico-political doings, food waste reduction becomes a collective issue, encompassing, for instance, gendered division of labour. The article argues for understanding food waste as a matter of care and maps out the consequences of such understanding for environmental-political agency. Keywords: food waste, care, practice, sociomaterial Johdanto Ruokahävikin vähentämisestä on tullut poliittisesti tärkeää sekä ruokaan että jätteeseen liittyvien ympäristörasitteiden vuoksi. Merkittävä osa kehittyneiden maiden ruokahävikistä syntyy kotitalouksissa (ks. Principato 2018). Aiempi kotitalouksiin kohdistunut ruokahävikkitutkimus on yhtäältä keskittynyt hävikin syntymisen syihin, koostumukseen ja määrään (esim. Koivupuro ym. 2012; Katajajuuri ym. 2014; van Geffen, van Herpen & van Trijp 2017). Toisaalta tutkimuksellinen huomio on yhä enenevässä määrin kohdistunut kotona tapahtuvaan arkiseen toimintaan ruokahävikkiin liittyen (esim. Evans 2012a, 2012b; Southerton & Yates 2015; Mattila ym. 2018). Ruoka on aina altis muuttumaan jätteeksi: pilaantumaan, homehtumaan, mädäntymään. Silloin kun tämä tapahtuu, tulee ruoasta syömäkelvotonta; se ylittää hävikkirajan. Tämän hävikkirajan muotoutuminen ei ole itsestään selvää tai ennalta-arvattavaa (ks. esim. Blichfeldt, Mikkelsen & Gram 2015). Arvio ruoan syömäkelpoisuudesta on aina subjektiivinen ja suhteellinen. Esimerkiksi kypsyysaste, epämiellyttävä maku, homehtuminen ja ruoan ulkonäkö vaikuttavat siihen, mitä pidämme syömäkelpoisena ja/tai turvallisena. Ruoan kanssa eläminen a. Tampereen yliopisto, [email protected], b. Tampereen yliopisto, [email protected] c. Tampereen yliopisto, [email protected], d. Tampereen yliopisto, elina.nar[email protected] 18 ALUE JA YMPÄRISTÖ 47: 2 (2018) ss. 17-31 onkin jatkuvaa tasapainoilua sen syömäkelpoisuuden ja -kelvottomuuden kanssa. Ruokahävikin ontologiaa kuvaavat ennemmin moninaisuus, prosessinomaisuus ja tietynlainen ailahtelevuus kuin tiukat dikotomiat tai yksioikoiset kategoriat (Mattila ym. 2018). Tällöin keskeinen kysymys on, miten elää ruoan ja sen potentiaalisen jätteisyyden kanssa mahdollisimman hyvin. Miten pitää huolta siitä, että mahdollisimman vähän ruokaa ylittää hävikkirajan? Aiempi ruokahävikkiin ja kotitalouksien arjen käytäntöihin liittyvä empiirinen tutkimus on esittänyt moninaisia tilanteita, prosesseja ja suhteita, joiden seurauksena ruoka päätyy jäteastiaan, ja täten lisännyt ymmärrystä ruoan, hävikin ja kuluttajien arjen välisistä suhteista (Evans 2012a, 2012b; Watson & Meah 2012; Blichfeldt, Mikkelsen & Gram 2015; Southerton & Yates 2015; Närvänen, Mesiranta & Hukkanen 2016; Mattila ym. 2018). Näissä tutkimuksissa on tuotu esiin, etteivät kuluttajat suhtaudu huolettomasti tai välinpitämättömästi hävikin syntymiseen. Syömäkelpoisen ruoan heittäminen pois tuottaa huolta, pahaa mieltä ja syyllisyyttä, ja tätä ahdistusta pyritään ennen hukkaanheittämistä sovittelemaan monenlaisilla teoilla ja toimilla (Evans 2012a, 2012b; Blichfeldt, Mikkelsen & Gram 2015). Evansin (2012a) mukaan tällainen sovittelu liittyy vakiintuneisiin käytäntöihin, joissa kuluttajat sijoittelevat ja säilyttävät kotonaan ostamiaan ruoka-aineksia, joita mahdollisesti käytetään tai joita ei hieman paradoksaalisesti ole aikomustakaan enää käyttää, mutta syömäkelpoisuutensa vuoksi niitä ei heitetä pois (vielä). Ruoan säilytyspaikoissa, kuten jääkaapissa, ainekset elävät aktiivisesti omaa elämäänsä. Jossain vaiheessa ne ylittävät biologista luonnettaan seuraten hävikkirajan, jolloin ne heitetään pois. Tasapainottelu syömäkelpoisen ja syömäkelvottoman ruoan välillä kytkeytyy ruoan säilyttämisen lisäksi sen tarjoamisen käytäntöihin ja edelleen perhesuhteiden vahvistamiseen sekä laajemmin sosiaalista järjestystä ylläpitäviin suhteisiin (Cappellini 2009; Evans 2012a, 2012b). Ruoan ylenpalttinen ostaminen voi esimerkiksi liittyä kiintymyksen osoittamiseen lapsia kohtaan (Porpino, Wansink & Parente 2016). Tähderuoan tarjoaminen puolestaan saa ristiriitaisia merkityksiä eri tutkimuksissa. Evansin (2012a, 2012b) tutkimuksissa tähderuoka näyttäytyy sopimattomana tapana hoivata lapsia tai perheen lemmikkieläimiä, ja tähderuokaa nauttivat vain äidit. Cappellini (2009) taas tuo tutkimuksessaan esiin, miten äidit nimenomaan osoittavat ruoantähteiden tarjoamisen kautta kiintymystä ja rakkautta puolisoon ja lapsiin: tähderuokaa tarjotaan vain lähipiirille, ei vieraille. Tässä tutkimuksessa keskitymme ruokahävikin syntymisen sijaan sen vähentämiseen arjessa. Ruokahävikin vähentäminen on jokapäiväistä herkistymistä ruoan moninaisille olemassaoloille ja sitoutumista toimimaan siten, että mahdollisimman vähän ruokaa ylittää hävikkirajan ja muuttuu syömäkelvottomaksi (Mattila ym. 2018). Tällainen arkinen toiminta, helposti näkymättömiin jäävä huolenpito, joka pohjimmiltaan pitää yllä elinkelpoisia suhteita, resonoi mielestämme vahvasti hoivaan kiinnittyvän feministisen tutkimusperinteen kanssa. Hoiva ymmärretään tällöin välttämättömänä, mutta usein sivuutettuna arkisena jokapäiväistä elämää ylläpitävänä työnä, affektiivisena suhteena meitä ympäröiviin objekteihin ja eettis-poliittisena sitoutumisena laiminlyötyihin asioihin (Puig de la Bellacasa 2011, 100). Asetammekin tutkimustehtäväksemme tarkastella, millä eri tavoin hoiva ilmenee ruokahävikin vähentämisen arjen käytännöissä. Hoiva viittaa Berenice Fisherin ja Joan Tronton paljon siteeratun määritelmän mukaan kaikkiin niihin asioihin, joita teemme pitääksemme yllä, jatkaaksemme ja korjataksemme meidän ”maailmaamme”, jotta voimme elää siinä niin hyvin kuin mahdollista (Fisher & Tronto 1990, 40, käännös kirjoittajien). Fisher ja Tronto sisällyttävät tähän maailmaan kehomme ja itsemme lisäksi myös ympäristömme ja korostavat kaikkien näiden punomista yhteen monimutkaiseksi, elämää ylläpitäväksi kudelmaksi (ibid.). María Puig de la Bellacasa (2010; 2011; 2012; 2017) on kehittänyt näitä ajatuksia edelleen ja hahmotellut hoivaa suhteessa enemmän-kuin-inhimillisiin maailmoihin (more than human worlds). Tällöin tutkimus ei rajoitu ainoastaan ihmisiin, vaan huomio kohdistuu myös esimerkiksi (muihin) eläimiin, materiaaleihin, ympäristöön ja luonnonvoimiin. Ruokahävikkiä tutkittaessa tällainen ontologinen avarakatseisuus on keskeistä. Koska ruokahävikki kytkee yhteen ihmisiä, ruokaa, teknologiaa (liesien, jääkaappien ja pakastimien jne. lisäksi esim. erilaiset 19 47: 2 (2018) ss. 17–31 ALUE JA YMPÄRISTÖ hävikkisovellukset) ja eläimiä (tuotantoeläimiä ja lemmikkejä, joille syötetään tähteitä), myös teorian tasolla on tärkeää huomioida näiden kaikkien ei-inhimillisten toimijoiden osallisuus, ennen kaikkea ruoan eloisuus ja kyky toimia osana sommitelmia (assemblages; Bennett 2007; 2010). Vaikka ruoka hahmotetaan eloisana ja sillä ajatellaan olevan toimijuutta, tämä ei kuitenkaan tarkoita, että se pystyisi pakottamaan meidät sitoutumaan esimerkiksi hävikin vähentämiseen. Hoivasuhteita määrittääkin niihin sitoutuminen ilman pakkoa: hoivaamme, vaikka meitä eivät siihen välttämättä velvoita moraalisäännöstöt tai totunnaiset toimintatavat (Latimer & Puig de la Bellacasa 2013, 170). Tämä kytkeytyy tiiviisti yhteen myös hoivan avoimuuden ja prosessinomaisuuden kanssa. Hoivaa ei ole mahdollista määritellä etukäteen yleispäteviksi toimintaohjeiksi, vaan se ennemmin hahmottuu vastauksena kysymykseen ”kuinka hoivata”, joka on aina tilanteista ”parhaiden mahdollisten” suhteiden muodostamista kuin myös spekulaatiota ”mahdollisen” sisällöistä (Puig de la Bellacasa 2017, 6). Artikkelimme on tutkimuksellinen avaus, joka pyrkii kartoittamaan vaihtoehtoisia tapoja elää ruokahävikin kanssa niin arjen kuin tutkimuksenkin tasolla. Vaikka ruoan ja hoivan yhteyksiä on tutkittu jonkin verran (mm. Miele & Evans 2010; Morgan 2010; Abbots, Lavis & Attala 2015; Meah & Jackson 2017) samoin kuin muita erilaisia esineitä ja asioita hoivan kohteina (Puig de la Bellacasa 2015; Ureta 2016; Kinnunen 2017), ruokahävikin vähentämistä ei tietääksemme ole aiemmin tarkasteltu hoivaamisen näkökulmasta. Tunnistamamme hoivan erilaiset ilmenemismuodot tuottavat siis merkittävän teoreettisen kontribuution ruokahävikkitutkimuksen kentälle. Artikkelimme tuottaa myös lisää hoivaa ja vahvistaa suhdettamme ruokaan arkisena, jatkuvana tekemisenä, jossa sitkeästi, hetkittäisistä epäonnistumisista huolimatta sitoudutaan välittämään ruoasta ja näkemään vaivaa sen syömäkelpoisuuden säilyttämiseksi. Samalla myös luodaan keskinäisriippuvaisen ja haavoittuvaisen maailmamme kannalta olennaisen tärkeää eettis-poliittista toimijuutta. Aineisto ja menetelmät Tässä artikkelissa erilaisten empiiristen aineistojen tarkastelu toimii teorian rikastamisen välineenä, myötävaikuttaen ja rohkaisten kriittiseen pohdintaan (Mills, 1959). Aineiston analyysi ei noudata perinteistä, esimerkiksi sisällönanalyysin tyyppistä systemaattista logiikkaa, vaan se perustuu ennemminkin luovaan dialogiin empiirisen materiaalin kanssa, tavoitteenaan tuottaa uusia näkökulmia tutkimusaiheeseen ja kyseenalaistaa siihen liittyviä aiempia oletuksia (Alvesson & Kärreman 2007; Närvänen, Mesiranta & Hukkanen 2016). Artikkelissa hyödynnettävät tutkimusaineistot1 on koottu osana ”Kuluttajakansalaiset aktiivisina ruokahävikin vähentäjinä” -tutkimusprojektia. Tutkimusaineistot ovat luonteeltaan (n)etnografisia: ensimmäinen aineisto koostuu seitsemästä suomalaisen ruokabloggaajan haastattelusta syksyllä 2016 ja noin 300 blogikirjoituksesta kommentteineen liittyen ”Hävikistä herkuksi”-kampanjaan. Kampanja oli alunperin vuonna 2012 ruokabloggaajien omasta aloitteesta syntynyt tempaus, jossa bloggaajat haastoivat itsensä ja lukijansa vähentämään ruokahävikkiä. Kampanjan tunniste ”hävikistä herkuksi” jäi kuitenkin pysyvämpään käyttöön tempaukseen osallistuneissa ruokablogeissa. Toinen aineisto koostuu ”Luovasti hävikistä herkuiksi”-työpajoista, jotka järjestimme kevään 2018 aikana pirkanmaalaisille Marttayhdistyksille. Työpajoissa Martat valmistivat yleisimmin hävikkiin joutuvista aineksista ruoka-annoksia. Aineistot on koottu hyödyntäen perinteisiä laadullisia aineistonkeruumenetelmiä eli syvähaastatteluja ja etnografista osallistuvaa havainnointia. Lisäksi hyödynnämme tutkimusaineistona autoetnografisia havaintoja, joita kaikki artikkelin kirjoittajat ovat tehneet omassa arjessaan tutkimusprojektin aikana. Autenttiset aineistolainaukset on valittu artikkeliin tarkoituksenmukaisesti, sillä niiden tavoitteena on rikastaa teoreettista pohdintaa. Kyseessä ei ole kuitenkaan teoriasidonnainen analyysi, jossa hoivan eri muodoille haetaan todistusvoimaa empiirisestä aineistosta. Artikkelin 1. Aineistoissa ovat painottuneet henkilöt, joita voidaan pitää eräänlaisina maallikkoasiantuntijoina ruoan ja ruokahävikin torjumisen suhteen. Jatkotutkimuksissa kiintoisaa voisi olla koostaa aineisto esimerkiksi kuluttajista, jotka eivät lähtökohtaisesti ole erityisen kiinnostuneita tai taitavia toimimaan ruoan ja siihen kytkeytyvän potentiaalisen jätteisyyden kanssa. 20 ALUE JA YMPÄRISTÖ 47: 2 (2018) ss. 17-31 kirjoittajat ovat kiinnittäneet huomiota hoivan teemoihin aineistoissa jo ennen tämän artikkelin tutkimustehtävän muotoilua. Aineistojen luenta ja teoreettinen pohdinta ovat siis kulkeneet käsi kädessä tutkimusprojektin edetessä. Kaikki artikkelin kirjoittajat ovat perehtyneet tutkimusaineistoihin eri vaiheissa tutkimusprojektia. Artikkelin ensimmäinen kirjoittaja on tarkastellut aineistoja lähilukemalla niitä erityisesti hoivan näkökulmasta, ja artikkelissa kuvattu analyysi on toteutettu vuorovaikutteisesti keskustelemalla aineistoista tehdyistä havainnoista. Ruokahävikki hoivakysymyksenä Seuraamme analyysissamme María Puig de la Bellacasan (2017) esittämää jäsennystä hoivan kolmesta keskeisestä ulottuvuudesta: hoiva konkreettisena, käytännöllisenä tekemisenä tai työnä (labor/work), hoiva affektina ja kiintymyksenä (affect/affection) sekä hoiva eettis-poliittisena toimintana (ethics/politics). Nämä ulottuvuudet eivät aina jakaudu tasaisesti tilanteesta toiseen, ja niiden keskinäiset suhteet voivat olla jännitteisiä. Kaikkien niiden täytyy kuitenkin olla jollain tavalla läsnä, sillä esimerkiksi ilman konkreettista työtä hoiva voi jäädä etäisemmäksi välittämiseksi tai huoleksi, ennemmin moraaliseksi aikomukseksi kuin hoivaamiseksi. (Puig de la Bellacasa 2017; ks. myös Fisher & Tronto 1990.) Samalla ruokahävikin tutkiminen hoivan viitekehyksessä auttaa ymmärtämään hoivan kohteen – tässä tapauksessa ruoan – aktiivisena materiaalien koosteena, joka ei pelkisty passiiviseksi mittaamisen ja toimenpiteiden objektiksi (Mol 2008, 39). Tuomme tämän yleisemmän tason jäsennyksen hoivasta lähemmäs empiriaa lähestymällä jokaista ulottuvuutta tarkemmin rajatun teoreettisen käsitteen avulla. Rukkaaminen (tinkering; Mol 2008)2 edustaa hoivaa konkreettisena tekemisenä tai työnä. Hoiva affektina tai kiintymyksenä taas kietoutuu artikkelissamme affektiivisiin käytäntöihin (Wetherell 2012; Willman 2015), joissa kiertävät samanaikaisesti emootiot ja kehollisuus. Hoivaa eettis-poliittisena toimintana lähestymme puolestaan tutkimalla, miten arkiset käytännöt tuottavat kollektiivista toimijuutta (Puig de la Bellacasa 2010). Tämä hoivan ulottuvuus haastaa perinteiset jakolinjat yksityisen ja julkisen välillä. Tyypillisesti hoiva on länsimaisissa yhteiskunnissa määrittynyt naisten velvollisuudeksi: yksityinen kodin piiri ja siihen lukeutuvat kotityöt, perhevelvoitteet ja myös niihin kietoutuva hoiva on ajateltu naisten alueeksi (Fisher & Tronto 1990; DeVault 1991). Täten hoivassa eettis-poliittisena toimintana kulminoituvat kysymykset siitä, miten ympäristöpoliittinen toimijuus ymmärretään, kun se tapahtuu perinteisesti yksityiseksi, naisten alueeksi määritellyssä kodissa ja ilmenee yhtä lailla feminiiniseksi mielletyn hoivan välityksellä. Tässä artikkelissa kodin rajat paljastuvat huokoisiksi: arkiset hoivakäytännöt leviävät julkisen ja kollektiivisen toiminnan piiriin muun muassa blogien välityksellä. Käsittelemme artikkelissa kerrallaan aina vain yhtä hoivan ulottuvuutta. Tämä on artikkelin luettavuutta ja analyysin selkeyttä ajatellen tehty pragmaattinen valinta. Todellisuudessa kategoriat ovat jossain määrin limittäisiä, ja niiden väliset suhteet tuleekin ymmärtää käsillä olevassa tekstissä ennemmin painotuseroina kuin tiukkoina rajanvetoina. Huomionarvoista on myös se, että aineistojen hoivasuhteet versovat moneen eri suuntaan, kuten ruokabloggaajien ja heidän lukijoidensa välille, ruoanlaiton ja ekologisuuden leikkauskohtiin sekä ruokaa laittavien ja sitä syövien perheenjäsenten suhteisiin. Rajoitetun tilan vuoksi keskitymme kuitenkin tässä artikkelissa yksinomaan ruokaan kohdistuvaan hoivaan ruokahävikin vähentämisen näkökulmasta. Ruokahävikin vähentäminen rukkaamisena Ruokahävikin vähentäminen arjessa rukkaamalla on konkreettista, käytännöllistä tekemistä sekä luovia korjaustoimenpiteitä, joilla pyritään takaamaan pilaantumiselle alttiin, ailahtelevan ja hallitsemattoman ruoan syömäkelpoisuus. Rukkaamisen käsite painottaa myös hoivan 2. ”Tinkering”-termin suora käännös viittaa pyrkimykseen korjata tai parantaa jotakin huolettomalla, epämuodollisella tai suunnittelemattomalla tavalla (Oxford Dictionary of English 2018). Olemme tässä artikkelissa kääntäneet sen rukkaamiseksi, joka tarkoittaa kielikuvana parantelua, korjailua, säätämistä (Kielitoimiston sanakirja 2017). Koemme sen tavoittavan parhaiten termin merkitykset, eikä se myöskään ole toisaalta yhtä abstrakti ja yleinen käsite kuin esimerkiksi ”työstäminen” tai ”korjaaminen”. 21 47: 2 (2018) ss. 17–31 ALUE JA YMPÄRISTÖ tilanteisuutta ja avoimuutta jatkuvana prosessina, jossa tekeminen kulkee vuorovaikutteisesti edestakaisin (”try, adjust, try again”, Mol 2008, 18–20). Hoiva rukkaamisena on kokeellista ja haparoivaakin keskinäistä vuorovaikutusta, jossa hoivan kohde ymmärretään aktiiviseksi osallistujaksi, ei vain passiiviseksi objektiksi muiden ei-inhimillisten olioiden, kuten teknologian, rinnalla (Mol 2008; Ureta 2016). Tällaisella ymmärryksellä on kaikupohjaa materian eloisuutta painottavien lähestymistapojen kanssa (ks. esim. Bennett 2007, 2010), jolloin huomioidaan materian, esineiden ja asioiden kyky vaikuttaa meihin, mikä puolestaan laajentaa jätteen (tai hävikin) vähentämisen vain ihmisiä koskevasta moraalisesta reformista projektiksi, jossa tiedostetaan jätteen aktiivinen toimijuus (Hawkins & Potter 2006, 114). Aineistossamme hävikin vähentämiseen sitoutuneiden ruokabloggaajien kirjoituksissa oli hetkittäin havaittavissa tällaisen tiedostamisen ituja: Sitten zoomailin lisää ympäriinsä [jääkaapissa] ja huomasin, että sitruunoissa alkaa olla jo vähän sitä merkkiä, että pian huudetaan hoosiannaa [...] Kananmunat koittivat lokerikostaan viestiä, että hei älä unohda meitä enkä minä heitä pikkuisia herkkupakkauksia voikaan tietenkään unohtaa. (Blogi 1) Kun ruoanlaittaja välittää hävikin vähentämisestä ja sitoutuu arkisissa käytännöissä hoivaan, ruoka-aineiden (havaittu) olotila (”pian hoosiannaa” huutavat sitruunat) kutsuu käyttämään niitä. Elintarvikkeilla on tässä omanlaistaan toimijuutta, kykyä vetää meitä puoleensa. Tämä ei aina rajoitu vain pilaantumisuhan alla oleviin raaka-aineisiin. Yksi artikkelin kirjoittajista, alettuaan kiinnittää enemmän huomiota ruokahävikkiin, päätyi hoivaamaan tuoretta basilikaa: kaupasta ostetun, muoviruukkuun istutetun yrtin heittäminen pois yhden käyttökerran jälkeen tuntui yhtäkkiä miltei julmalta. Basilika viihtyy nyt lasipurkissa ikkunalaudalla, ja kirjoittaja kastelee sitä päivittäin. Rukkaamisessa yhdistyvät yllä kuvatun tietynlaisen vuorovaikutuksen lisäksi muun muassa keholliset kokemukset (kuten kyky tuntoja aistivaikutelmien perusteella tehdä tarkkuutta ja/ tai taitoa vaativia asioita) sekä tuttuus käytettyjen teknologioiden ja materiaalien kanssa kuin myös niiden ymmärtäminen yhdessä muotoutuvina, toisistaan riippuvaisina kokonaisuuksina tietyissä olosuhteissa (Styhre 2009). Täten hoiva rukkaamisena ohjaa kiinnittämään huomiota hävikkiruoan tutkimisen kannalta olennaiseen ruoan eloisuuteen, samoin kuin (hävikki) ruoanlaitossa vaadittavaan kokeilunhaluun ja keholliseen taitotietoon liittyen niin ruoan materiaalisuuksiin kuin käytössä olevan teknologian hyödyntämiseen. Jääkaapin takaosa voi esimerkiksi toimia ”unohduksen saarekkeena”, jossa pilaantuvat huomaamatta vihannekset tai maitotuotteet. Toisaalta se saattaa yhtä lailla saada tehtäväkseen toimia eräänlaisena puolittaisena pakastimena, jonne voi ”kohmeuttaa elintarvikkeita pienille nokosille” niiden käyttöajan pidentämiseksi. Tämä joustavuus liittyy tiiviisti myös hoivalogiikan ajatukseen kaiken – teknologian, päivittäisten tapojen, ihmisten taitojen – sovittamisesta yhteen (Mol 2008, 53). Mitään ei Annemarie Molin (ibid.) sanoin pidetä ”täysin muuttumattomana tai täysin muuttuvana”, vaan sopeudutaan ympäröivän maailmaan kitkaisuuteen. Hoiva rukkaamiskäytäntöinä korostaa lisäksi sitä, että saavutettu tasapaino tai järjestys on aina epävakaa ja hauras tilanne, jonka hetkellinen tavoittaminen vaatii jatkuvaa ylläpitoa (Denis & Pontille 2015). Ruoan kohdalla hauraus ja epävakaisuus korostuvat erityisesti. Kaikkeen ruokaan on laskostuneena potentiaali muuttua syömäkelvottomaksi jätteeksi, mutta se ei kuitenkaan välttämättä aktualisoidu: potentiaalisen ruokahävikin ontologia muotoutuu ajallisesti moninaisissa käytännöissä, eivätkä nämä prosessit ole mitenkään ennalta määrättyjä tai edes lineaarisia (Mattila ym. 2018). Ruoan pitäminen syömäkelpoisena ei siten tule koskaan valmiiksi, ja usein hävikin vähentäminen on monimuotoista askartelua, säätämistä ja kokeilua. Tämä ilmeni selkeästi myös ensimmäisessä järjestämässämme Martta-työpajassa. Artikkelin ensimmäinen kirjoittaja on vegaani, mikä tuli ilmi keskusteltaessa erityisruokavalioista. Yksi työpari päätti tämän seurauksena tehdä vegaanisen kasvissosekeiton, jonka maustaminen osoittautui kuitenkin yllättävän hankalaksi. Keittoon oli muiden aineksien lisäksi käytetty kokonainen (kärsinyt) palsternakka, joka maistui keittoa tekevän työparin mielestä turhan vahvasti läpi. Keiton tekijät lisäsivät erilaisia maustetahnoja, suolaa, tomaattipyreetä, maistattivat keittoa muilla osallistujilla 22 ALUE JA YMPÄRISTÖ 47: 2 (2018) ss. 17-31 ja yhden ehdotuksesta lisäsivät sokeria taittamaan tomaatin happamuutta, mutta eivät silti olleet tyytyväisiä lopputulokseen: keittoa sekoitetaan, maistellaan, keskustelua, koskenlaskija mainitaan – sitä haluttaisiin ilmeisesti lisätä? [...] [Marttaliiton kotitalousneuvoja] maistaa keittoa, sanoo ihanaa, palsternakka on, hän tunnistaa, avaa jääkaapin, ottaa kerman (toinen [keiton tekijöistä] sanoo ilmeisesti vegaanisuudesta), ei sitten, ehdottaa veden lisäämistä (ote työpajamuistiinpanoista) Kerma tai Koskenlaskija-juusto olisivat taittaneet keiton vahvaa palsternakan makua, mutta koska ne eivät ole vegaanisia, keiton makua piti rukata muilla keinoilla. Varovaisen kokeilun avulla voidaankin pyrkiä tavoittamaan tilanne, jossa hyödyt ja haitat tasoittuvat (Mol 2008, 53): palsternakka ei päätynyt hävikkiin ja vegaanitutkijakin pystyi syömään lopulta varsin hyvänmakuista keittoa. Samalla tilanne kertoo myös siitä, että hoiva on käytäntö, joka vaatii tuekseen materiaalisia resursseja (Fisher & Tronto 1990, 41). Koska tarjolla ei ollut esimerkiksi kauratai kookoskermaa, keiton tekijöiden piti soveltaa muita raaka-aineita. Hoivakäytännöt ovat siis aina tilanteisia. Niitä ei voida määrittää yleispätevien sääntöjen mukaan, vaan ne muotoutuvat aina erityisissä sosiomateriaalisissa suhdeverkostoissa (Puig de la Bellacasa 2010; Denis & Pontille 2015, 350). Rukkaamisen seurauksena melkein jo unohtuneista, hävikkirajaa lähestyvistä aineksista tuotetaan niihin kietoutuvissa suhdeverkostoissa jotain enemmän, sellaista, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman välittämistä ja panostamista: syömäkelpoista ruokaa. (Aina näin ei tietenkään käy. Hävikkikokkaus voi myös mennä pieleen, kuten erään ruokabloggaajan kohdalla: ”onnistuin vajavaisilla taidoilla kokkaamaan [salsicciasta] sellaista jankkia, että sen syömiseen olisi tarvittu pedon kulmahampaat.”) Tämä ilmentää hyvin konkreettisella tavalla sitä, että hoivalla on myös ontologisia vaikutuksia. Hoivaa edellyttävä affektiivinen sidos jonkun tai jonkin kanssa ei kosketa vain tämän asian arvottamista tietyllä tavalla, vaan myös sen koostamista uudelleen: hoivaaminen todellistaa (enact) tietynlaisen version maailmasta (Ureta 2016, 1535). Ruokahävikin hoivaaminen rukkaamalla muuttaa ruoan ontologista statusta. Yleisemmällä tasolla hoiva rukkaamisena on jatkuvaa tekemistä, arkista työtä: spontaania leipomista, ruoan laittamista, ostoslistan suunnittelua ja kaupassa käyntiä – päivittäistä sitoutumista hävikin vähentämiseen. Hoivaan sisältyykin ajatus tekemisestä ja väliintulosta; se ei ole vain etäisempää huolta (Puig de la Bellacasa 2011, 89–90). Pelkkä asennemuutos ei riitä, vaan vaaditaan käytännöllistä materiaalista tekemistä (ks. esim. Evans 2012a, 2012b; Southerton & Yates, 2015). Se ei välttämättä ole aina helppoa. Joskus on kiire, tulee yllättäviä menoja tai tekee mieli vaihtelua. Sitoutuminen hoivaan merkitsee kuitenkin sitoutumista myös näihin hankaliin ja ärsyttäviinkin ulottuvuuksiin, itsepintaista elinkelpoisten suhteiden ylläpitoa. Ruokahävikin vähentäminen affektiivisina käytäntöinä Ruokahävikin vähentäminen arjen käytännöissä on toimintaa, jossa hoiva ilmenee niin affektien kuin kiintymyksen (affect/affections) välityksellä. Ruoan valmistaminen ja syöminen ovat läpeensä kehollista ja affektiivista, kun taas kiintymys välittyy esimerkiksi (hävikki)ruoan valmistamisessa lähimmäisille sekä teoissa ja päätöksissä siitä, kuka (hävikki)ruokaa kotona syö (Cappellini 2009, ks. myös Evans 2012a, 2012b). Näitä ulottuvuuksia kartoitamme affektiivisten käytäntöjen käsitteellä (Wetherell 2012). Tämän käsitteen avulla hoiva avautuu toimintana, jossa keho ja mieli ovat vuorovaikutteisesti läsnä. Affektiivinen käytäntö on Wetherellin (2012) mukaan kehollista merkityksellistämistä (embodied meaning-making), joka luo yhteyksiä ajatuksien ja tunteiden, vuorovaikutustapojen ja ihmissuhteiden, yhteiskunnallisten suhteiden, narratiivien ja elämäntapojen välille. Kyseessä on ”orgaaninen kompleksi, jonka kaikki osat relationaalisesti muodostavat toisensa” (ibid., 19). Ruoka voidaan ymmärtää affektiivisesti tiheänä ilmiönä: moninaiset ruokakulttuurit, ruokavaliot ja arkiset ruokahetket punoutuvat yhteen ja tulevat merkityksellisiksi kehojen – niin oman kuin mahdollisten kanssasyöjien ja eläinten – sekä mielen vuorovaikutuksessa. Pääsääntöisesti 23 47: 2 (2018) ss. 17–31 ALUE JA YMPÄRISTÖ affektiiviset käytännöt ruokahävikkiä vähennettäessä liittyvät toisiin ihmisiin tai ruoka-aineiden materiaaleihin. Affektit voivat ilmetä yhtä lailla vakiintuneissa tavoissa ja rutiineissa kuin myös poikkeuksellisessa, spontaanissa ja kertaluontoisessa toiminnassakin (Wetherell 2012). Tämä ajallinen moninaisuus kytkeytyy affektiivisten käytäntöjen ontologiseen kirjavuuteen: ne voivat olla innovatiivisia ja uutta luovia, nopeasti hajoavia tai piinallisen pysyviä, kietoutuneita sosiaalisiin käytäntöihin, jotka entisestään vahvistavat affektia ja tekevät siitä kestävän (ibid.). Esimerkiksi Krista Willman (2015) on urbaania palstaviljelyä käsittelevässä artikkelissaan tunnistanut viljelijöiden kehollisen, fyysisen toiminnan, omilla käsillä tekemisen viljelmän ylläpitämiseksi affektiiviseksi käytännöksi, joka paitsi saa aikaan hyvän olon tunteen, myös vahvistaa viljelijöiden kiintymystä kaupunkiviljelyyn. Aineistoissamme ruokahävikin vähentämiseen kietoutuvat affektiiviset käytännöt liittyivät ennen kaikkea ruoan syömäkelpoisuuden aistinvaraiseen arviointiin. Ruoan syömäkelpoisuus on tilanteinen, liukuva ja usein myös hyvin henkilökohtainen asia. Ruoka tulee sisällemme, muuttuu osaksi meitä ja pitää meidät hengissä (Bennett 2007). Näin ollen sen potentiaalinen jätteisyys on myös hyvin läheinen, intiimi asia: missä kulkevat rajat siinä, milloin ruoka on vielä ”hävikkivähentämiskelpoista” ja syötävää, milloin taas pilaantunutta ja poisheitettävää? Jännitteet ruoan ja sen potentiaalisen jätteisyyden kanssa kietovat ruokahävikin vähentämisestä kiinnostuneet suhteeseen, jossa heidän keholliset kokemuksensa ja tunteensa ovat yhtä aikaa läsnä. Samalla ruoka on ennen maistamista tai syömistä väistämättä kehon ja tuntemusten ulkopuolella, tietyn etäisyyden päässä. Sen jätteisyys on enemmän tai vähemmän valistunut arvio (poisluettuna homeiset, mädäntyneet tms. ruoat), jolloin ruoan maistamisen voi ymmärtää ruoanlaittajan tekemänä uhrauksena. Kerma tuntuu jäävän usein jääkaappiin niin, että päiväys menee ohi. Mutta ei hätää, kerma säilyy tavallisesti paljonkin yli viimeisen käyttöpäivän yli. Jos otan vanhentuneen kerman käsiini, ravistan sitä voimakkaasti ja sen jälkeen avaan purkin. Ensin haistan ja sitten maistan sitä pienen tipan. Tavallisesti se maistuu ihan hyvältä, ja silloin käytän sen ihan normaalisti ruuanlaitossa/leivonnassa. Joskus kerma on saattanut hapantua hieman, eli se maistuu happamalta. Silloinkin sitä voi käyttää leivonnassa: voi tehdä vaikka kuivakakkua, Hanna-tädin kakkuja tai käyttää esim. piimäkakussa piimän tilalla. Marjapiirakka maistuu myös erityisen hyvältä vanhentuneesta kermasta. (Blogi 6) Omiin aisteihin luottaminen ja kehollinen taitotieto auttavat tässä yhteydessä vähentämään hävikkiä. Koska näissä pyrkimyksissä on kuitenkin aina läsnä tietty etäisyys ruoan ja kehon välillä, koskaan ei voi olla täysin varma siitä, voiko aistihavaintoihin luottaa. Tutkimusprojektin aikana artikkelin kirjoittajat ovat alkaneet esimerkiksi pohtia ruokaa laittaessaan tai syödessään, milloin hävikkirajan venyttäminen pyrkimyksessä välttää hävikkiä johtaa ruokamyrkytykseen. Ruokahävikin vähentäminen on siten jatkuvaa oman (ja lähimmäisten) kehon hoivaamiseen liittyvien pelkojen huomioimista ja tasapainottelua. Hoiva affektiivisina käytäntöinä on kehollista kaikkien aistien herkistymistä, tarkkaavaisuutta ja huomaavaisuutta ruokaa kohtaan, taitavan katseen (Grasseni 2007, skilled visions) kehittämistä arvaamattomien ja omalakisten raaka-aineiden mahdollisimman hyvään hyödyntämiseen. Hävikin vähentämiseen voi lisäksi yhdistyä kiintymystä ja huolenpitoa: Muistan itse lapsena kun mummo käytti nokkosten keitinveden hoitoaineeksi meidän hiuksille. Järvivedessä keitettyjen nokkosten jäännöksistä sai aivan mielettömän pehmeän tunteen kutreihin. Ja ne letut. (kommentti blogissa 3) Moniulotteisena, vaikuttavana kokonaisuutena affektiiviset käytännöt kietovat niihin osallistuvat joskus myös ambivalentteihin ja/tai hankaliin tunnetiloihin. Alla olevassa katkelmassa bloggaaja muistelee lapsuuden kokemuksiaan, joissa hävikin vähentäminen affektiivisena käytäntönä kytkee yhteen keholliset kokemukset hävikkirajan ylittäneiden elintarvikkeiden syömisestä ja kiltit lapset, jotka eivät hangoittele mummoaan vastaan. 24 ALUE JA YMPÄRISTÖ 47: 2 (2018) ss. 17-31 [M]un mummo esimerkiks tekee niin, että hän kuori sen homeen pois ja sit tarjos meille. No sehän maistu se koko hillo homeelle. Tai jos oli mehu, kun hänellä oli huono kellari ja vähän hän ei ollu kauheen hyvä säilömään, et saatto olla home siinä mehun pinnalla, niin hän otti vaan sen pois ja sit juotti meille lapsille, niin olihan ne. Mut me oltiin vielä siihen aikaan niin kilttejä, et me juotiin. Ei nykylapset jois kuule semmosta. (Bloggaajan 4 haastattelu) Yllä oleva katkelma muistuttaa, että hoivasuhteisiin sisältyy myös valtaa, jolloin esimerkiksi ruokaan kiinnittyvä hoiva voi tuottaa epämiellyttäviäkin kokemuksia. Samalla se ohjaa kiinnittämään huomiota affektiivisten käytäntöjen voimakkuuteen: ruokabloggaaja muistaa mummonsa hillot ja mehut vielä vuosia myöhemmin. Yhtä lailla voimakas affektiivinen tilanne syntyi toisessa järjestämässämme Martta-työpajassa, jossa munakasta tekevä työpari ei suostunut käyttämään pilaantuneina pitämiään aurinkokuivattuja tomaatteja, vaikka Marttaliiton kotitalousasiantuntija oli arvioinut ne yhä syömäkelpoisiksi. Arviossa kotitalousasiantuntija käytti ensin näkö-, tuntoja hajuaistiaan, ja vasta lopuksi varmisti syömäkelpoisuuden maistamalla. Tämä käytäntö vastaa aiemmissa ruokahävikkitutkimuksissa havaittua aistihierarkiaa (Mattila ym. 2018). Tässä mielessä affektiiviset käytännöt auttavat ymmärtämään ruokahävikin vähentämiseen kohdistuvia rajoja: jos ruoanlaittajalla on kehollinen tuntemus raaka-aineen pilaantumisesta, sitä ei enää käytetä, ei vaikka auktoriteettitaho (olkoon se sitten asiantuntija tai vaikkapa ruokapakkaukseen painettu ”parasta ennen” -päiväys) vakuuttaisi sen olevan yhä syömäkelpoinen. Hoiva affektiivisina käytäntöinä ruokahävikkiä vähennettäessä ilmenee myös myönteisemmissä yhteyksissä. Joidenkin (hävikki)ruokalajien tekeminen on kehollista taitotietoa (esimerkiksi rieskataikina tuntuu ”sopivalta” käsissä). Ruoan aistittavat ominaisuudet voivat pelastaa sen joutumiselta hukkaan (”jumalaiselta tuoksuva” sienten liotusneste, joka olisi ”synti ja häpeä” kaataa viemäriin) mutta yhtä lailla ne voivat merkitä syömäkelvottomuutta (juuston aromi saa nenän ”kieroon” eli se on aika heittää pois). Hävikin vähentäminen voi tuntua myös hyvältä, tuottaa iloa (pizzaleipä ”lämmitti ihmiset ja täytti vatsat”, kun oli ”nälkä ja väsy”, hävikkiuhanalaisesta kuivakakusta tehdyt kakkutikkarit saavat ”hymyn naamalle, kielen kiemuralle”). Ruokahävikin vähentäminen eettis-poliittisena toimintana Hoiva sijaitsee julkisen ja yksityisen rajapinnoilla (Fisher & Tronto 1990). Esimerkiksi ruoan välityksellä hoivaamiseen kodin piirissä kohdistuu myös julkinen katse ja normatiivisia odotuksia: kuka pitää huolta ja miten (Meah & Jackson 2017, 2077). Hoivan eettis-poliittisten ulottuvuuksien painottaminen toisin sanottuna purkaa julkisen ja yksityisen välistä dikotomiaa ja asettaa koko kysymyksen yksityisestä ja henkilökohtaisesta, julkisesta ja kollektiivisesta suhteessa eettiseen toimintaan uudelleen. Tässä tukeudutaan feministiseen käsitykseen henkilökohtaisen poliittisuudesta (”the personal is political”), jolloin henkilökohtaiset eettis-poliittiset käytännöt ymmärretään kollektiivisina: ihmiset muuttavat arkisia, henkilökohtaisia tottumuksiaan suhteessa kollektiiviin, eivät kukin erikseen (Puig de la Bellacasa 2010, 157). Aineistomme ”Hävikistä herkuksi”-blogikampanjasta on tästä hyvin konkreettinen esimerkki. Kampanjan alkuperäinen ajatus oli lähestyä aihetta positiivisuuden kautta, ja se saikin innostuneen vastaanoton blogiyhteisössä (Närvänen, Mesiranta & Hukkanen 2013). Kampanja levisi nopeasti ruokabloggaajien keskuudessa, ja moni heistä mainitsi havahtuneensa tai heränneensä ruokahävikin ongelmallisuuteen ja itse tuottamaansa hävikkiin vasta kampanjan myötä. Moni blogikampanjaan osallistuneista myös eksplisiittisesti halusi levittää hyviä ruokahävikin torjumiskeinoja laajemmalle yleisölle, toimia ”kansankynttilänä”. Tämä kollektiivisuus ilmeni myös Martta-työpajoissa. Osallistujat kertoivat heränneensä ruokahävikin ongelmallisuuteen omakohtaisten kokemusten ja havaintojen kautta esimerkiksi työskennellessään sairaalassa, kaupassa, koulussa tai risteilyaluksen buffet-ravintolassa, jossa he olivat itse konkreettisesti nähneet suurten määrien ruokaa joutuvan roskiin. Omakohtainen kokemus oli monella johtanut myös oman arjen toiminnan muuttamiseen ja pyrkimyksiin vähentää ruokahävikkiä. Tällä tavoin osa työpajoihin osallistuneista oli jo hyvin perillä keinoista vähentää hävikkiä, jolloin motivaatio työpajaan osallistumiseen oli tärkeän aiheen tukeminen ja halu vaikuttaa muihin. Bloggaajat 25 47: 2 (2018) ss. 17–31 ALUE JA YMPÄRISTÖ puolestaan kommentoivat verkossa ahkerasti toistensa julkaisuja sekä jakoivat vinkkejä ja kokemuksia keskenään. Tässä yhteydessä keskeistä oli se, että ruokahävikki eettis-poliittisena hoivanaiheena vaati myös toimintaa, konkreettista tekemistä: mä uskon sellaseen ratkasukeskeisyyteen, että se ei muuta mitään, että kirjotetaan joka vuosi, että nyt X kiloa menee roskiin, koska siinähän [hävikin vähentämisessä] on hirveen paljon kysymys myös osaamisesta ja tiedostamisesta. [...] ruokahävikissähän on tavallaan semmonen ongelma, että siitähän ei kukaan voi olla eri mieltä, siis sehän on maailman paras jeesusteluaihe, saat miljoona tykkäystä sillä, että laitetaan kaupoille pakollinen lahjottaminen hyväntekeväisyyteen, mut sitte ku sun pitäis tehdä jotain itse, niin kuin moni oikeesti sit tekee? (Bloggaajan 7 haastattelu) ”Oikeesti” tekeminen yhdistyi aineistoissamme muuttuneisiin (kulutus)käytäntöihin ja hävikin vähentämisen ottamiseksi osaksi normaalia arjen toimintaa, ”päättäväiseen järjestelmällisyyteen” ruokahankintojen suhteen sen sijaan, että ruokaa kannetaan ”roskiin kuin huomaamatta”. Eettisyys ei toisin sanottuna jää erilliseksi, abstraktiksi sfääriksi, vaan se uppoutuu konkreettisiin käytäntöihin, ja niiden kautta muuttaa ajatteluamme, tunteitamme ja sitoumuksiamme eettisiin periaatteisiin (Puig de la Bellacasa 2010, 159–160). Nämä käytännöt ovat arkista toimintaa ja tekemistä (esimerkiksi ostoslistojen suunnittelua, jääkaappiin kurkkaamista ennen kauppaan lähtemistä, palvelutiskien käyttämistä, pakastamista ja säilömistä), joka hoivan viitekehyksessä ei jää ”yksityisen” piiriin, vaan ymmärretään elinkelpoisia suhteita ylläpitävänä eettis-poliittisena toimintana. Puig de la Bellacasan (2010, 164, käännös kirjoittajien) sanoin hoiva on eettis-poliittinen kysymys ei vain siksi että siitä tehdään julkista, vaan koska se liittyy kollektiiviin ja vaatii sitoutumista [...] Jokapäiväisten hoivakäytäntöjen pitäminen välttämättömänä toimintana sosiaalisten maailmojen ylläpitämiseksi tekee niistä kollektiivisen asian. Tässä mielessä ruokahävikin vähentäminen myös ilman siitä bloggaamista tai muuten sitä julkistamalla on yhtä lailla kollektiivista, tärkeää toimintaa. Myös tämän artikkelin kirjoittajat ovat tutkimusprojektin edetessä alkaneet kiinnittää entistä enemmän huomiota ruokahävikin vähentämiseen omassa arjessaan. Tekemällä tutkimusta aiheesta koemme vaikuttavamme muihin, mutta samalla tutkimus vaikuttaa omaan arkeemme: aiheen eettisyys ulottuu myös meihin ja käytäntöihimme (Puig de la Bellacasa 2010, 162). Siinä missä hoiva eettis-poliittisena toimintana rikkoo rajanvetoa yksityisen ja julkisen välillä, hoivaan sitoutuminen oli aineistojemme perusteella vahvasti sukupuolittunutta perinteisten jakolinjojen mukaan. Naiset vastasivat arkisista hoivakäytännöistä, niiden ylläpitämisestä, kehittämisestä ja jakamisesta, kun taas miehet pääsääntöisesti joko eivät osallistuneet tähän tekemiseen tai joissain tapauksissa toiminnallaan tuottivat hävikkiä (”liioittelu lisäkeriisin, -pastan ja perunamuusin määrässä (viimeksimainitut aina miehen tekosia, toim. huom.)”, yksi bloggaajista listaa hävikin syitä kodissaan). Aiemmassa hoivaan keskittyneessä tutkimuksessa hoiva on usein merkinnyt aliarvioidun, arkisen (ruumiillisen) työn tekemistä, joka on välttämätöntä päivästä toiseen selviämiselle ja jonka tekemisestä ovat vastanneet usein kaikkein marginalisoiduimmassa asemassa olevat – pääosin, mutta eivät yksinomaan, naiset (Puig de la Bellacasa 2010, 165, 2011, 93-94, ks. myös Tronto 1993, 112–113). Ruokahävikin torjumisen kohdalla tämä saattoi olla hyvinkin huomaamatonta tai pienimuotoista toimintaa, kuten jääkaapin pitämistä järjestyksessä perheen äidin toimesta: mä en esimerkiksi itte syö niitä leikkeleitä, että meillä mies ja lapset syö jonkin verran, niin huolehtii, et ne on esillä niin, et ne löytää sen, koska mä osaan sieltä [jääkaapista] ettiä ja muistan ja tiedän, mutta he ei aina osaa ettiä tai muista tai löydä. Semmoset, mitä he käyttää ja mitä mä en käytä, ne ois aina siinä framilla sitten. (Bloggaajan 4 haastattelu) Hoivasta naisten alueena puhuminen ei kuitenkaan merkitse sitä, että hoivan ajateltaisiin olevan keskeinen tai ”luonnollinen” osa naisten olemusta (Robinson 2011, 9). Sen sijaan viitataan ennemminkin hoivan feminisointiin useissa yhteiskunnissa ympäri maailman (ibid.,