Kenelle kaupunkitila kuuluu? Kaupunkien julkiset tilat oikeuksien verkostona

200 Kenelle kaupunkitila kuuluu? Kaupunkien julkiset tilat oikeuksien verkostona Riku Neuvonen Johdanto Tässä artikkelissa luodaan yleiskuva siitä, miten kaupunkirakenteen erilaiset alueet määritellään ja mitä tilan määrittely julkiseksi tilaksi tarkoittaa oikeudellisesti. Artikkelissa tarkastellaan myös, miten kaupunkitilojen määrittely ja sääntely vaikuttavat kaupunkilaisten mahdollisuuksiin osallistua kansalaisyhteiskunnan ja yhteiskunnan toimintaan, sekä kaupungin kehittämiseen. Artikkeli on luonteeltaan oikeustieteellinen, mutta se asettaa julkisen tilaan liittyvät ulottuvuudet monitieteisen tutkimuksen kontekstiin. Kaupunkien tilojen määritelmistä seuraa oikeudellisia vaikutuksia, joita tässä kirjoituksessa havainnollistetaan. Lähestymistapaa on oikeustieteessä kutsuttu ongelmakeskeiseksi tutkimukseksi (Hirvonen 2012). Siinä kohteen tarkastelu yhdistetään oikeudellisiin säännöksiin ja lopputuloksena on systematisoitu oikeudellinen analyysi. Tässä artikkelissa kysytään, miten julkinen tila määrittyy oikeudellisesti, kenelle julkinen tila kuuluu, ja mitä oikeudellista merkitystä on julkisen tilan määritelmällä. Tarkempi näkökulma on oikeusmaantieteellinen (Mitchell 2003; Blomley 2014; vrt. Rannila tässä teoksessa). Aiempaan suomalaiseen tutkimukseen verrattuna artikkeli kiinnittyy enemmän oikeuteen kuin maantieteeseen (Ridell ym. 2009). Tarkastelu kaupunkilaisten oikeuksista kaupungissa osoittaa toisiinsa kytkeytyvien oikeuksien verkoston. Sitä arvioidaan sen perusteella, miten ihmisten erilaisia toimintaedellytyksiä ja mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan toimintaan julkisessa tilassa säännellään. Published in Bäcklund P., Häkli J. & Schulman H. (eds) Kansalaiset kaupunkia kehittämässä (pp. 200-217). Tampere: Tampere University Press. ISBN 978-952-03-0623-6. 2017. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0623-6 201 Kenelle kaupunkitila kuuluu? Kansalaiset kaupunkia kehittämässä Julkinen tila on kaikkien vapaasti käytettävissä. Tämän lisäksi on puolijulkisia tiloja, joista merkittävin osa palvelee julkisenhallinnon tai kaupan tarkoituksia. Näiden tilojen käyttöä voidaan jossain määrin rajoittaa. Kolmas ryhmä on yksityinen tila, jossa yksityisyyden intensiteetti voi vaihdella esimerkiksi pihasta asunnon sisätiloihin, tai toimistorakennuksen aulasta lukittujen ovien takana oleviin työhuoneisiin. Edellä kuvatut jaottelut koskevat rakennettua ympäristöä. Rakennetun ympäristön ulkopuolella jokamiehenoikeudet koskevat myös toisen omistuksessa olevaa aluetta. Oikeudellisessa yhteydessä tila on usein absoluuttinen, eli sitä tarkastellaan fyysisenä ja mitattavissa olevana tilana, joka voidaan esittää kartalla (Agnew 1987, 13). Olennaisia ovat sijainti, etäisyydet ja se kuinka karttaan piirretyt tilaa jäsentävät geometriset kuviot nimetään. Oikeudellisesti tila on pystyttävä paikantamaan ja määrittämään sellaisella tarkkuudella ja pysyvyydellä, että siitä on mahdollista johtaa oikeuksia ja velvollisuuksia. Suurin osa tilasta omistetaan ja omistusoikeus on pystyttävä osoittamaan, useimmiten kartan, rajatolppien ja koordinaattien avulla (Blomley 2014, 78). Oikeusmaantieteessä voidaan käsitellä muitakin tilakäsityksiä, mutta silloin, kun oikeus toteuttaa yhteiskunnallista tehtäväänsä oikeuksien ja velvollisuuksien osoittajana, on perustana absoluuttinen käsitys tilasta. Kirjoituksessa sivutaan myös relatiivista tilakäsitystä, jossa tila määrittyy suhteessa ihmisiin, asioihin, esineisiin tai tilanteisiin. Tällaiset käsitykset tilasta näkyvät, kun tilassa toimitaan ja huomioidaan tilaan liittyvät käsitykset ja tuntemukset – ihmisten elämismaailma (Bäcklund 2002; ks. myös Pyyry ym.; Leino & Halme tässä teoksessa). Oikeudellisesti elämismaailma saa merkitystä, kun absoluuttista tilaa koskevat säännökset määrittävät myös tilan kokemista, joka voi muuttua, tai kokemusta voidaan muuttaa muuttamalla tilan määritystä (Braverman ym. 2014). Ihminen voi kokea alueella asumisen, alueen käyttötarkoituksen, kaupunkilaisidentiteettinsä tai kansalaisuutensa perusteella saman kaupunkitilan hyvin eri tavoilla kuin joku toinen kaupunkilainen, jolloin myös heidän oikeudelliset odotuksensa ja toimintansa ko. tilassa poikkeavat toisistaan. Oikeudellisessa näkökulmassa olennaista on se, miten oikeus ymmärretään kulloisessakin kontekstissa. Kaupunkitilan ja kaupunkilaisen oikeudellisessa 202 Riku Neuvonen Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) tarkastelussa on kyse hierarkkisesti ja käsitteellisesti erilaisista oikeuksista, joista muodostuu kaupunkitilan oikeuksien, velvollisuuksien ja kieltojen verkosto. Verkoston muodostavat julkista valtaa sääntelevät lait ja normit. Kaupunki hallinnollisena yksikkönä on kunnallisen itsehallinnon nojalla oma itsenäinen oikeudellinen entiteettinsä, mutta samalla valtion tavoin osa julkista valtaa. Julkista valtaa sitovat normit sitovat myös kaupunkia, mutta kaupunki toimijana on aina myös suhteessa valtioon ja muihin julkisen vallan edustajiin. Kaupunkilaisella on ihmisja perusoikeuksia, jotka vaikuttavat etenkin vertikaalisuhteessa julkiseen valtaan. Vertikaalisuhteessa vastakkaisparit ovat julkinen valta ja yksilö. Horisontaalisuhteella tarkoitetaan puolestaan näkökulmaa, jossa julkisen vallan tehtävä on normeilla ja valvonnalla edistää kaikkien ihmisja perusoikeuksien toteutumista yksilöiden välisessä kanssakäymisessä. Monilla ihmisja perusoikeuksilla on myös kollektiivinen ulottuvuus, kuten ympäristöperusoikeudella tai kulttuuriperinnöllä, joiden katsotaan olevan kaikkien ihmisten yhteistä hyvää. Ihmisoikeudet on turvattu kansainvälisillä sopimuksilla, kun taas perusoikeudet ovat kansallisella tasolla toteutettuja ihmisoikeuksia. Suomessa ihmisja perusoikeudet on turvattu perustuslaissa. Säännöshierarkiassa perustuslaki on ylimpänä ja sitä alemman tason lainsäädännön tulee olla perustuslain mukaista. Ihmisja perusoikeuksien rajoituksista voidaan säätää vain lailla. Julkisen vallan tehtävä on edistää ja toteuttaa perusoikeuksia mahdollisimman tehokkaasti. Kaupunkien toiminnasta ja kaupunkitilan käytöstä säädetään tavallisessa lainsäädännössä, jolla tarkoitetaan perustuslakia alempaa aineellista lainsäädäntöä. Aineellisella lainsäädännöllä saatetaan voimaan ihmisja perusoikeuksien velvoitteita eli toteutetaan ja myös rajoitetaan ihmisja perusoikeuksia käytännössä. Lain nojalla voidaan antaa tarkentavia asetuksia ja lakeihin perustuvia ohjesääntöjä sekä muita normeja, mutta ne edellyttävät aina laissa olevaa oikeusperustetta eivätkä saa rajoittaa ihmisja perusoikeuksia kuin rajoitusedellytysten sallimissa puitteissa. Kansalaisyhteiskunnan elinvoiman näkökulmasta olennaisia ovat oikeudet, joiden avulla julkisessa tilassa voi osallistua yhteiskunnan toimintaan. Näitä ovat erityisesti sananvapaus ja kokoontumisvapaus. Toisaalta julkisessa tilassa osallistuminen ja omien oikeuksien käyttö voi myös edellyttää kaupun- 203 Kenelle kaupunkitila kuuluu? Kansalaiset kaupunkia kehittämässä kilaista suojaavia oikeuksia, kuten yksityisyyden suojaa. Tilojen omistusta suojaa omaisuudensuoja, joten kaupunkitila on useiden ihmisja perusoikeuksien lomittama tila, jossa oikeuksia tarkastellaan toiminnan kautta. Kaupunkitilan määräytyminen Suomessa kaupunkimaisten alueiden rakentamista ja alueiden käyttöä ohjaa kaavoitus, josta säädetään maankäyttöja rakennuslaissa (Ekroos & Majamaa 2015; ks. myös Kanninen & Bäcklund tässä teoksessa). Vuodesta 2000 on määritelty valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet, joihin kuuluu kokonaisuuksia, kuten toimiva aluerakenne, kulttuurija luonnonperintö, virkistyskäyttö ja muita vastaavia yhdyskuntarakenteeseen liittyviä tekijöitä. Valtakunnantasosta seuraava on maakuntataso, josta vastaavat maakuntien liitot. Maakuntakaava on ohjenuora kuntien kaavoitukselle. Maakuntakaavassa painopiste on liikenneverkostossa, kuntien välisessä infrastruktuurissa ja ympäristönsuojelussa. Aluehallintovirastot määrittävät samalla pelastusja poliisitoimen tarpeet. Maakuntakaavassa määritellään myös yksityiskohtaisempaa alueen käyttöä, kuten tonttialueen antamisesta kaupunkialueen ulkopuoliselle kauppakeskukselle (Ekroos & Majamaa 2015). Tarkin kaavoitus tehdään kunnissa. Yleiskaavalla määritellään esimerkiksi liikenneväylät koko kunnan alueella tai ohjeistetaan osayleiskaavalla esimerkiksi ranta-alueiden maankäyttöä. Yleiskaava ohjaa myös asemakaavan laatimista. Asemakaava on kaavoista yksityiskohtaisin. Siinä määritellään tarkemmin rakennusten koko, muoto ja rakennusmateriaalit sekä alueiden käyttötarkoitus. Myös julkinen tila määräytyy asemakaavassa, koska siinä määritellään esimerkiksi katualueet, torit ja yleiset virkistysalueet. Kaavoitus määrittelee samalla tilan luonteen yksityiseksi (kuten asuinkäyttö), puolijulkiseksi (kaupallinen tai hallinnollinen käyttö) tai julkiseksi. Kaavoitus määrittää näin myös keille alueet kuuluvat ja oikeudellisen viitekehyksen alueen käytön ja toiminnan sääntelylle. Varsinaista velvoitetta kaavoittaa julkista tilaa ei ole ja kenelläkään ei näin ollen ole myöskään juridista oikeutta vaatia julkisen tilan olemassaoloa. Alueiden yleinen tarkoituksenmukaisuus, suunnittelutarvesääntely ja muut tekijät voivat epäsuorasti vaikuttaa onko julkisia 204 Riku Neuvonen Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) tiloja pakko kaavoittaa. Teoriassa on siis mahdollista tilanne, jossa kaikki tila on joko yksityistä tai puolijulkista. Kuntalaisten osallistuminen kaavoituksen eri tasoilla perustuu osallistamiseen kuulemisten kautta, huomautuksiin ja valituksiin (myös Rannila; Kanninen & Bäcklund tässä teoksessa). Maankäyttöja rakennuslain mukaan kaavoituksessa on kuultava niitä, joita kaavoitus koskee ja kaikilla on oltava mahdollisuus tutustua kaavoihin. Erikseen maankäyttöja rakennuslain 62 § puhuu osallisista. Osallinen on pääsääntöisesti sellainen toimija, jonka taloudelliseen asemaan tai asumiseen kaava vaikuttaa. Lähtökohtana on yksityinen intressi, jolloin laajempaa kokonaisuutta koskeva kehittäminen tai osallistuminen on kansalaisjärjestöjen ja kansalaisyhteiskunnan vastuulla. Tämä osallistuminen kanavoituu usein julkiseen keskusteluun, jolloin se voi vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon, mutta muodollisesti osallistuminen perustuu yksityisintressiin (vrt. Rannila tässä teoksessa). Kaavoista viestiminen, asiakirjojen julkisuus ja kuuleminen kuuluvat hyvän hallinnon ja julkisen vallan avoimuuden lähtökohtiin, jotka on turvattu ihmisja perusoikeuksin. Nämä keinot ovat osa kaavoituksen sääntelyä prosessina, eivät niinkään kaavoituksen sisällöllistä sääntelyä. Viestiminen tarkoittaa usein virallisia ja hyvin muodollisia viranomaiskielellä kirjoitettuja ilmoituksia kaavan valmistelun aloittamisesta. Jotkut kaupungit lähettävät kaavoitusyhteenvedon kaupunkilaisille kerran tai kaksi vuodessa. Osallistumishaasteet voivat kaavaprosessissa kertautua: kaavaan kuuluvat piirustukset ja pienoismallit liittyvät absoluuttiseen tilakäsitykseen, jossa painopiste on sosiaalisen, symbolisen ja toiminnallisen tilan asemesta fyysisessä tilassa, minkä lisäksi kaavaprosessin kieli on juridista asiakieltä. Nämä yhdessä vaikuttavat siihen, että kaupunkilaiset eivät usein tiedä millä ”kielellä” ja millä tavoin he voivat osallistua prosessiin (Bäcklund 2002, 148–152). Osallistumistilaisuudet ovat virallisia niin kutsun kuin menettelynkin osalta. Kaavapäätöksistä voi valittaa ja valitusmahdollisuus kunnan päätösvaltaan kuuluvien kaavojen osalta on kunnallisvalitus, jonka voi tehdä kuka tahansa kuntalainen (ks. myös Rannila tässä teoksessa). Valitusten menestyminen on usein kytköksissä asiaan liittyvään intressiin, johon ei kuulu yleisen tilan tarjoama mahdollisuus osallistua, kehittää ja toimia vapaasti. 205 Kenelle kaupunkitila kuuluu? Kansalaiset kaupunkia kehittämässä Uusi teknologia on tarjonnut uudenlaisia tapoja osallistaa kaupunkilaisia kaupunkitilan määrittämiseen. Viime vuosina erilaisia paikkatietopohjaisia sovelluksia asukkaiden näkemysten keräämiseen on otettu aktiivisesti käyttöön useissa kunnissa (ks. Kahila & Kyttä tässä teoksessa). Osallistamisen kautta voidaankin saada monipuolista tietoa, jonka pohjalta voidaan laatia myös tiloja oikeudellisesti velvoittavia normeja. Esimerkiksi keväällä 2016 Hämeenlinnan kaupunki hyödynsi suomalaista Cities Skylines -peliä järjestämällä kilpailun. Peliin oli yhdessä sen kehittäneen Colossal Orderin kanssa laadittu Hämeenlinnan karttapohja, jonka avulla pelaajat kehittivät näkemystä Katuman ja Kantolan kaupunginosien kaupunkitilan käytöstä. Ongelma kyseisessä toimintamallissa on, että ko. peli on kaupallinen ja sen levityksestä vastaa ruotsalainen Paradox Interactive. Osallistuakseen hankkeeseen oli kaupunkilaisen siis ostettava peli ja ladattava karttapohja. Julkisen tilan säätely ja suhde muihin tiloihin Julkinen tila on yksinkertaisesti kiteytettynä tila, jonne kuka tahansa voi mennä kysymättä keneltäkään lupaa. Yksityisen tilan käytölle edellytetään sen sijaan aina tilan omistajan hyväksyntä. Julkisen tilan tarkastelu edellyttääkin myös yksityisen tilan määrittelemistä. On kiinnostavaa, että oikeudellinen näkökulma tarjoaa tällä hetkellä enemmän yksityiseen kuin julkiseen tilaan liittyviä määritelmiä ja rajauksia. Yksityinen tila määrittää julkisen tilan fyysisesti: katua rajoittavat esimerkiksi yksityisomisteiset rakennukset ja pihat. Toisaalta julkisia tiloja on muutettu yksityisiksi tai puolijulkisiksi omistuksen muutosten vuoksi. Suomessa tällaiset tilat ovat kauppakeskuksia ja muita tiloja, joihin ihmisillä on vapaa pääsy. Näin Suomessa yksityistetyt julkiset tilat ovat pääsääntöisesti puolijulkisia. Yhdysvalloissa alueiden kehittämistä ja käyttömahdollisuuksia on tuettu järjestelmällä, jossa tila on yksityisestä omistuksesta huolimatta voitu määritellä julkiseksi tilaksi. Tällaista mallia on toteutettu esimerkiksi New Yorkissa, jossa ylläpitämällä julkista aukiota on ollut mahdollista saada lisää yksityisen tilan rakennusoikeutta (Kayden 2000). Julkista tilaa määritellään tarkemmin useissa säännöstöissä. Julkiseksi tilaksi on nimetty esimerkiksi kadut, katuaukiot, torit, puistot, virkistysalueet, 206 Riku Neuvonen Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) liikennealueet tai asemakaavan ulkopuoliset tilat, joita voidaan käyttää vapaasti. Rakennetun ympäristön ulkopuolella vaikuttavat jokamiehenoikeudet, jotka eivät kuulu artikkelin aihepiiriin, mutta ovat olennainen suomalainen tilan käyttöä säätelevä ilmiö. Monissa muissa maissa tilojen käytön lähtökohta on yksityisomistus, eikä sitä laajenneta jokamiehenoikeuksilla. Julkisen tilan kulkurajoituksista säädetään poliisilain perusteella sisäministeriön asetuksella. Kulkurajoitettuja alueita ovat esimerkiksi pienet lentokentät, vankilat, muuntoasemat ja voimalat, sekä ylimmän valtiojohdon käytössä olevat tilat. Kulkurajoituksia on säädetty myös puolustusvoimien käyttämille alueille. Vankilat, valtionjohdon ja puolustusvoimien tilat ovat julkisen vallan omistamaa tilaa, joiden käyttöä on rajoitettu erityissääntelyllä. Samassa yhteydessä on säädelty myös esimerkiksi sellaisten yksityisten yritysten kuin voimansiirtoyhtiö Fingrid ja öljynjalostamo Neste Oyj:n tilojen kulkurajoituksista. Julkiseen tilan säätelyyn liittyy olennaisesti julkisrauha samalla tavoin kuin kotirauha suojaa yksityistä tilaa. Suomessa on turvattu oikeus yksityisyyteen, johon kuuluu kotirauha. Kotirauhan piiriin kuuluvat koti, pihapiiri, mökki, hotellihuone ja asuntovaunu sekä muut tilat, joita käytetään kodinomaiseen asumiseen ja joissa voi perustellusti olettaa olevansa kodinomaisessa tilassa (Neuvonen 2014, 107–136). Samanlaista suojaa antaa rikoslaissa kriminalisoinnilla suojattu julkisrauha, joka suojaa liikehuoneistoja, kokoustiloja, virastoja, kouluja, vankiloita, museoita, kasarmialueita tai tiloja, joissa on ihmisiä, mutta tila ei ole omistuksen tai käytön perusteella julkinen. Esimerkiksi virastotalon tai toimistotalon aula voi olla julkista tilaa, mutta ovien takana olevat työhuoneet ja henkilökunnan tilat olla julkisrauhan piirissä. Julkista tilaa eivät ole yksityisomistuksessa olevat suljetut alueet, kuten varastoalueet. Jos alueella oleskellaan luvatta, voi kyse olla kotitai julkisrauhan rikkomisesta tai hallinnan loukkauksesta. Sen sijaan esimerkiksi taloyhtiön pihamaa ja nurmikko eivät ole minkään suojan piirissä, ellei niillä tapahtuva toiminta häiritse tai loukkaa asukkaiden oikeuksia tai alue ole aidattu. Erilaisilla yksityisalue -kylteillä ei ole merkitystä, jos alue ei kuulu edellä mainittujen oikeudellisten rauhojen tai esimerkiksi poliisilaissa tarkoitetun kulkurajoituksen piiriin (vrt. Kallio & Häkli tässä teoksessa). 207 Kenelle kaupunkitila kuuluu? Kansalaiset kaupunkia kehittämässä Oikeudellisesti tilan yksityinen luonne toteutuu siten, että ilman omistajan suostumusta tapahtuva tilan käyttö tai tilaan saapuminen on rangaistava teko. Tila voi olla myös edellä mainittujen julkisen vallan säätämien kulkurajoitusten piirissä. Käyttörajoitukset perustuvat siis tilan omistamiseen, käyttötarkoitukseen ja suojeluun tilan loukkaukselta. Henkilö voidaan myös poistaa yksityisestä tilasta tai loukkaus keskeyttää. Julkisessa tilassa oleskelu tai käyttö ei sen sijaan edellytä kenenkään suostumusta eikä ketään voida poistaa tilasta oleskelun ja säännöksiä noudattavan käytön perusteella. Julkinen tila oikeudellisesti määriteltynä on kaupunkitilaa, joka on vapaata yksityiseen tilaan kohdistuvista käyttörajoitteista ja seurauksista eikä siihen kohdistu käyttötai kulkurajoitusta. Avoimen julkisen tilan ja suljetun yksityisen tilan väliin sijoittuu puolijulkinen tila. Kaupungissa suurin osa puolijulkisesta tilasta on kaupallista tilaa. Puolijulkiseksi tilaksi on mainittu myös taloyhtiöiden pihat ja vastaavat alueet, mutta ne ovat enemmän puoliyksityisiä, koska lähtökohta on yksityisomistuksessa ja -käytössä. Kaupallinen tila kuten ostoskeskukset, virastot ja vastaavat on määritelty avoimeen julkiseen käyttöön, jota kuitenkin voidaan rajoittaa määrättyjen ehtojen täyttyessä. Esimerkiksi kauppakeskuksissa tilan valvontaan kohdistuva intensiteetti vaihtelee sen mukaan, onko kyse liikkeestä vai käytävästä: käytävä on enemmän julkista tilaa ja käytävältä henkilön saa poistaa vain häiritsevän, vaarallisen tai päihtyneen käytöksen perusteella. Sen sijaan liikkeistä henkilön saa poistaa tai pääsyn liikkeeseen estää lähes vapaasti, kunhan peruste ei ole syrjivä eli esimerkiksi sukupuoli tai ihonväri. Kauppakeskuksissa keskeistä on, että niissä oleskeluun liittyy kaupallisuus. Kaupallisuus vastaa joidenkin käyttäjien oletuksia. Samalla kaupallisiin tiloihin liittyy oletus valvonnasta, joka vahvistaa turvallisuudentunnetta ja antaa syyn käyttää puolijulkista tilaa. Lähtökohta on kaupallisten palveluiden käyttäminen ja kaupalliselle informaatiolle alttiina oleminen, mutta tilan varsinainen käyttötarkoitusja kokemus riippuvat aina käyttäjistä, ei niinkään tilan omistajasta. Esimerkiksi Nuorison oleskeluun liittyvissä tutkimuksissa korostuu tarve olla samassa tilassa muiden nuorten kanssa ja poissa aikuisten kontrollista (Tani 2012). 208 Riku Neuvonen Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) Yhdysvaltain Floridassa sijaitsevaa Disney Worldia on kutsuttu maailman ensimmäiseksi tekijänoikeudella suojatuksi kaupunkitilaksi. Vastaavia viihdetuotteisiin perustuvia huvipuistoja ja alueita on maailmalla paljon. Luonteeltaan tilat ovat puolijulkisia, mutta tekijänoikeus ja usein tavaramerkkioikeus antavat lisää mahdollisuuksia määritellä sitä, kuinka tilasta voi keskustella ja tilaa voi muuttaa. Tilaan kohdistuu enemmän yksinoikeuden omistajalle antavia oikeuksia kuin tyypilliseen puolijulkiseen tilaan. Suomessa vastaavanlaisia esimerkkejä ovat Muumimaailma ja Angry Birds -leikkipuisto. Samalla kun lapsille annetaan mahdollisuus leikkipaikkaan, markkinoidaan hahmovierailuiden ja logojen avulla tekijänoikeudella ja tavaramerkillä suojattuja tuotteita ja brändiä, minkä vuoksi leikkipuistojen laitteiden ilmiasu saa myös tekijänoikeuden ja tavaramerkin suojan. Puolijulkisten ja etenkin julkisten tilojen kaupallistuminen on ongelmallista, koska tilojen käyttö on riippuvaista ostovoimasta ja halusta kuluttaa. Samalla päätösvalta tilojen käytöstä on siirtynyt demokraattisesti valitulta julkiselta vallalta yksityisille. Tämä mahdollistaa tarkemman rajauksen siitä kuka tilaa voi käyttää. Julkisten tilojen kaventuessa vähenevät myös ihmisten mahdollisuudet osallistua yhteiskunnan ja kansalaisyhteiskunnan toimintoihin. Mitä huonommin julkinen tila on tavoitettavissa ja mitä enemmän siihen kohdistuu rajoituksia, sitä vähemmän on tilaa spontaanille ja ihmisistä itsestään lähtevälle osallistumiselle (Massey 2005, 150–155). Muutos ei ole yksiselitteisesti kielteistä, mutta on syytä huomioida oikeusjärjestelmän mahdollistamat rajoitukset sille, kuinka tilaa käytetään ja kuka sitä voi käyttää (Koskiaho 2002). Julkisen tilan tarkoitus ja sen valvonta Kaupunkisuunnittelussa julkinen tila nähdään usein vertauskuvallisesti kaupunkilaisten olohuoneena tai kohtauspaikkana, jolloin se on osa kaupunkilaisten sosiaalista elämää ja jopa sen mahdollistaja. Hannah Arendtin mukaan julkisessa tilassa näyttäydytään muille ja pyritään vuorovaikutukseen muiden kanssa, mikä korostaa, että julkisella tilalla on oma erityinen roolinsa yhteiskunnassa (Arendt 2002). Julkinen tila onkin tarjonnut etenkin ylemmille yhteiskuntaluokille tilan, jossa myös eri sukupuolta olevat ovat voineet sove- 215 Kenelle kaupunkitila kuuluu? Kansalaiset kaupunkia kehittämässä ”pilkkoa”, mutta oikeus on politiikan teon väline ja toisaalta politiikan reunaehtojen määrittäjä. Myös ihmisja perusoikeudet ovat sovittuja asioita, joita voidaan muuttaa tai sovitusta voidaan poiketa. Kaupunkitilan määräytymisessä on kyse poliittisesta prosessista, jota oikeus määrittää: kaavat sitovat ja osallisia on kuultava, mutta kaavan sisältöön oikeus ei ota kantaa. Kaavoitusprosessiin voidaan sisällöllisin keinoin puuttua vain, jos siinä rikotaan jotain oikeutta tai jätetään jokin velvollisuus toteuttamatta. Kaavoissa määritellään julkisen tilan alueet, mutta velvollisuutta julkisen tilan kaavoittamiseen ei ole. Yksityisyyden suojan asteen vaihtelut julkisessa tilassa riippuvat määrittelyistä ja määrittelijöistä. Julkisessa tilassa kaupunkilaisilla on yksityisyyden kehiä, joita voidaan kasvattaa tai tuhota. Yksityisyyden kehät ovat olennaisia julkisen tilan käyttämisessä. Jos kaupunkilaisella ei ole suojaa toisilta kaupunkilaisilta, ei julkisen tilan käyttäminen houkuta. Vastineeksi turvallisuudesta joutuu altistumaan valvonnalle. Valinta yksityisyyden ja valvotun turvallisuuden välillä on arvokysymys. Julkisen tilan käyttäminen itsensä toteuttamiseen ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen on riippuvaista siitä, kuinka määritellään sallittu taide, sallittu oleskelu tai kuinka sananvapautta, taiteen vapautta tai kokoontumisvapautta tulkitaan. Tulkinnat ovat poliittisia kysymyksiä: jos kaavamuutoksella mahdollistetaan kevyempi melusääntely niin sen tekevät poliitikot ja jos poliisi tulkitsee luovasti kokoontumisvapautta, voi poliittinen johto puuttua poliisin toimintaan. Kysymys palautuu poliittisiin arvovalintoihin. Oikeuden kautta käytetään valtaa, joka kaupungissa näkyy julkisen tilan käyttömahdollisuuksina. 216 Riku Neuvonen Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) Lähteet Agnew, John (1987). Place and Politics. Boston: Allen and Unwin. Andersson, Harri (2009). Kaupungin julkisen tilan globaali ulottuvuus. Teoksessa Seija Ridell, Päivi Kymäläinen & Timo Nyyssönen (toim.) Julkisen tilan poetiikka ja politiikka. Tieteidenvälisiä otteita vallasta kaupunki-, mediaja virtuaalitiloissa. Tampere: Tampere University Press, 41–59. Arendt, Hannah (2002). Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot. Tampere: Vastapaino. Bauman, Zygmunt (2002). Notkea moderni. Tampere: Vastapaino. Bäcklund, Pia (2002). Miten kuulla asukasta? Kaupunkitila ja osallisuuden haasteet. Teoksessa Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) Osalliset ja osaajat. Kansalaiset kaupungin suunnittelussa. Helsinki: Gaudeamus, 141–156. Blomley, Nicholas (2014). Learning from Larry: Pragmatism and Habits of Legal Space. Teoksessa Irus Braverman, Nicholas Blomley, David Delaney & Alexandre Kedar (toim.) The Expanding Spaces of Law: a Timely Legal Geography. Stanford: Stanford University Press, 77–94. Braverman, Irus & Blomley, Nicholas & Delaney, David & Kedar Alexandre (toim.) (2014). The Expanding Spaces of Law: a Timely Legal Geography. Stanford: Stanford University Press. Ekroos, Ari & Majamaa, Vesa (2015). Maankäyttöja rakennuslaki. Helsinki: Edita. Fransberg, Malin (2014). Graffititieto – Etnografinen tutkimus graffitimaalareiden alakult tuurista. Oikeus 43:3, 292–313. Habermas, Jürgen (2004). Julkisuuden rakennemuutos. Tampere: Vastapaino. Harvey, David (1973). Social Justice and the City. Lontoo: John Hopkins University Press. Hirvonen, Ari (2012). Oikeuden ja lainkäytön teoria. Helsinki: Forum Iuris. Kayden, Jerold S. (2000). Privately Owned Public Place: The New York City Experience. New York: John Wiley and Sons. Koskela, Hille (2009). Pelkokierre – Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupun kitilasta. Helsinki: Gaudeamus. Koskiaho, Briitta (2002). Onko osallisuus vahvaa demokratiaa? Maankäyttöja rakennuslain soveltamisesta. Teoksessa Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) Osalliset ja osaajat. Kansalaiset kaupungin suunnittelussa. Helsinki: Gaudeamus, 36–57. Kymäläinen, Päivi (2009). Kaupunkitaide ja tilan hetkittäiset käytöt. Teoksessa Seija Ridell, Päivi Kymäläinen & Timo Nyyssönen (toim.) Julkisen tilan poetiikka ja politiikka. Tieteidenvälisiä otteita vallasta kaupunki-, mediaja virtuaalitiloissa. Tampere: Tampere University Press, 91–113. Kyttä, Marketta & Broberg, Anna & Kahila, Maarit (2009). Lasten liikkumista ja terveyttä edistävä urbaani ympäristö. Yhdyskuntatutkimus 47:2, 6–25. Massey, Doreen (2005). For Space. Lontoo: Sage. Mitchell, Don (2003). The Right to the City. Social Justice and Fight for Public Space. New York: The Guildford Press. 217 Kenelle kaupunkitila kuuluu? Kansalaiset kaupunkia kehittämässä Neuvonen, Riku (2012). Sananvapauden sääntely Suomessa. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus. Neuvonen, Riku (2014). Yksityisyyden suoja Suomessa. Helsinki: Lakimiesliiton kus tannus. Nyyssönen, Timo (2009). Graffitit – kamppailua julkisen tilan ilmiasusta. Teoksessa Seija Ridell, Päivi Kymäläinen & Timo Nyyssönen (toim.) Julkisen tilan poetiikka ja politiikka. Tieteidenvälisiä otteita vallasta kaupunki-, mediaja virtuaalitiloissa. Tampere: Tampere University Press, 114–140. Tani, Sirpa (2012). Hengailu kaupunkisuunnittelun haasteena. Haaste 2012:2, 12–14.