Monilajinen, oppiva kaupunki

161 Monilajinen, oppiva kaupunki Nina V. Nygren Johdanto: Yhteensovittaminen ja yhdessä eläminen Ihmislajin suhteet muuhun luontoon ja toislajisiin eläimiin ovat kriisissä monella rintamalla. Olemme joutuneet luokittelemaan yhä tutumpia lajeja uhanalaiseksi, kuten esimerkiksi räystäspääskyn, taivaanvuohen, punatulkun ja naurulokin (Tiainen ym. 2015). Aiheuttamamme ilmastonmuutos tulee muokkaamaan ekosysteemejä ja siirtämään useiden lajien esiintymisalueita radikaalisti (Hobbs ym. 2006). Suomeen saapuu jo nyt joka vuosi uusia perhoslajeja, joista osa on ihmisen näkökulmasta haitallisia, kuten kuusikoita tuhoava havununna, jonka pelätään aiheuttavan tuhoja erityisesti tasaikäisissä, ilmastonmuutoksen stressaamissa talousmetsissä (Lyytikäinen-Saarenmaa ym. 2015). Maisemaa ja ekosysteemejä muokkaavat lisäksi maankäytön muutokset eli kiihtyvä kaupungistuminen ja metsäja maatalouden tehostuminen. Science-lehdessä kesällä 2016 julkaistun tutkimuksen mukaan yli puolella koko maapallon maapinta-alasta luonnon monimuotoisuus on vähentynyt alle kriittisen raja-arvon, mikä uhkaa muun muassa globaalia ruoantuotantoa (Newbold ym. 2016). Perinteinen luonnonsuojelu eli erilaisten ja erikokoisten luonnonsuojelualueiden perustaminen ei riitä pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden hupenemista. Meidän olisi löydettävä uusia tapoja elää yhdessä muun luonnon kanssa, myös ihmisen muokkaamissa elinympäristöissä ja ekosysteemeissä joihin lukeutuvat myös kaupungit – ne eivät ole pelkästään ihmisen asuinpaikkoja. Tässä artikkelissa avaan toislajisten kaupunkilaisten kanssa elämistä, oppimista ja suunnittelua tiukasti suojellun liito-oravan tapauksen avulla ja käytän esimerkkeinä myös muita toislajisia suojeltuja lajeja. Liito-orava on esimerkki siitä, kuinka toislajiset kytkeytyvät vahvasti niinkin inhimillisenä pidettyyn Published in Bäcklund P., Häkli J. & Schulman H. (eds) Kansalaiset kaupunkia kehittämässä (pp. 161-180). Tampere: Tampere University Press. ISBN 978-952-03-0623-6. 2017. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0623-6 162 Nina V. Nygren Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) toimintaan kuin maankäytön suunnitteluun. Monilajisessa yhteisössä eläminen on haastavaa, mutta yhdessä eläminen on tarpeen, jotta selviämme tulevaisuuden haasteista, kuten ilmastonmuutoksen ja lajien sukupuuttoaallon aiheuttamista globaalimuutoksista. Käyttämällä käsitettä toislajinen eläin (non-human animal) haluan korostaa ihmisen eläimyyttä ja kuulumista luontoon, muiden lajien joukkoon. Myös termi ei-inhimillinen luonto (non-human nature) kuuluu samaan käsiteperheeseen. Näitä käsitteitä on käytetty sosiologian, antropologian, filosofian ja ihmismaantieteen kentillä ainakin 1990-luvulta lähtien, erityisesti uusmaterialistisen ja posthumanistisen tutkimuksen kentällä. ”Non-human animal” -käsitteen voisi kääntää myös toisin, esimerkiksi muunlajinen eläin tai ei-inhimillinen eläin. Käsitteen käyttäminen ei ole kuitenkaan automaattisesti ratkaise eläin-käsitteen ongelmia. Sekä ”animal” että ”non-human animal” kattavat erittäin monenlaisia lajeja, joista on todellisuudessa vaikeaa sanoa mitään yleistä ja yhteistä, ja omalla tavallaan nämä uudetkin käsitteet toistavat samaa erottelua ihmisen ja ei-ihmisen välillä. (Ks. Tuomivaara 2003, 11.) Näkökulmani on yhteiskuntatieteellinen eläintutkimus ja posthumanismi. Yhteiskuntatieteissä ei-inhimillistä luontoa pidetään usein ihmisen, ihmisyyden ja kulttuurin vastakohtana, vähempiarvoisena ja kehittymättömänä (ks. esim. Peggs 2013; Kruse 2002). Toislajiset eläimet ovat kuitenkin osa yhteiskuntaamme monin eri tavoin: tuotantoeläiminä, ruokana, nahkana, untuvana, lemmikkeinä, suojelun kohteina, ekosysteemipalveluiden tuottajina, viihteenä, kulttuurituotteiden hahmoina ja symboleina ja niin edelleen. Yhteiskuntatieteellisessä eläintutkimuksessa (anthrozoology/humananimal studies) on monenlaisia lähestymiskulmia tutkimusaiheeseen (ks. esim. Rata mäki 2010), mutta yhteisenä tarkastelukohteena ovat toislajiset eläimet eri merkityksissä. Posthumanismi on moniaineksinen tutkimusnäkökulma (ks. esim. Grusin 2015; Lummaa & Rojola 2014; Braidotti 2013). Sen uusmaterialistisessa haarassa nähdään ihmistoimijoiden lisäksi myös ei-inhimillinen elämä ja materiaali mahdollisina toimijoina erilaisissa verkostoissa. Antihumanismissa halutaan jopa siirtää ihmislaji pois huomion, tiedon, olemisen ja merkityksenannon keskiöstä kieltämällä ihmisen erityisyys kokonaan tai pitämällä sitä haitalli- 163 Monilajinen, oppiva kaupunki Kansalaiset kaupunkia kehittämässä sena. Transhumanismissa puolestaan kurkotetaan ihmisyyden tuolle puolen, maapallon ulkopuolelle, teknologian mahdollistamaan uudenlaiseen ruumiittomaan ja postbiologiseen elämään (Lummaa & Rojola 2014, 14). Tässä artikkelissa hyödynnän posthumanismin sitä haaraa, jossa ihmislaji nähdään verkostoituneena muihin eläviin ja myös elottomiin kumppaneihin. Maantieteilijä Sarah Whatmore käyttää posthumanismin sijaan mieluummin käsitettä more-than-human, koska posthuman-termi (post, ’jälkeen’) tuntuisi viittaavan sekä ihmisettömään aikaan että siihen, että joskus olisi ollut (humanismin) aika, jolloin muu luonto ei olisi vaikuttanut ihmisen elämään (Whatmore 2013). Samalla tavoin kuin sosiologi Bruno Latour on kirjoittanut, että ”emme ole koskaan olleet moderneja” (”We have never been modern”, Latour 1993), voidaan väittää, että emme ole koskaan olleet (pelkästään) ihmisiä (Whatmore 2013; Haraway 2008; Whatmore 2002). Ihmiset ovat aina olleet monimutkaisten ekologisten verkostojen jäseniä sekä yksilöinä, yhteisöinä että eläinlajina. Olemme itsekin ekologinen verkosto: ihmiskehossa on uusimman arvion mukaan 1,3-kertainen määrä bakteerisoluja ihmissoluihin verrattuna (Sender ym. 2016). Yhdistän posthumanismia tulkitsevaan politiikka-analyysiin. Tulkitsevassa politiikka-analyysissa pyritään ymmärtämään yhteiskunnallisia ja politiikkaprosessien käytäntöjä sekä instituutioiden muodostumista (Häikiö & Leino 2014). Tässä artikkelissa avaan erityisesti sitä miten liito-orava kytkeytyy luonnonsuojelun, maankäytön suunnittelun, tiedon, päätöksenteon sekä kansalaisosallistumisen ja -vaikuttamisen käytäntöihin, politiikkaprosesseihin ja instituutioihin. Artikkeli perustuu pääasiassa väitöskirjaani (Nygren 2013) ja sen jälkeiseen tutkimukseeni. Liito-orava on sekoittanut suomalaisia maankäytön suunnittelun käytäntöjä ja toimijaverkostoa niin usein, niin monessa tapauksessa ja niin monella paikkakunnalla, että se sopii esimerkiksi siitä, miten toislajiset osallistuvat perin inhimillisiksi käsitettyihin toimintoihin, tässä tapauksessa siis maankäytön suunnitteluun. Liito-oravan papanoiden löytäminen voi sekoittaa kaavan laatimisen tai rakennuslupaprosessin pitkäksikin aikaa. Toimijaverkostolla tarkoitan tässä monilajista ja moniaineksista, ei pelkästään inhimillisistä toimijoista koostuvaa toimijaverkostoa. Toimijaverkostoon kietoutuu suojeltujen 164 Nina V. Nygren Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) luontodirektiivilajien myötä uusia toimijoita – suunnittelijoiden, kuntapäättäjien, konsulttien, maanomistajien ja kansalaisten lisäksi maankäytön suunnitteluun vaikuttavat myös suojellut lajit ja niiden ekosysteemit. Avaan tapausta ensin tulkitsevan politiikka-analyysin keinoin: millaista liito-oravan valta on, mistä se on peräisin ja miten sitä pidetään yllä. Ymmärrän vallan tässä esimerkiksi vaikutuksina kaavaprosesseihin, mutta samalla liito-oravan valta on olemassa ainoastaan tietyssä toimijaverkostossa, kytkeytyneenä tiettyihin instituutioihin ja toimijoihin, joita käsittelen seuraavissa luvuissa tarkemmin. Vallan verkostot Liito-oravan päätyminen rooliinsa – maankäytön suunnittelun kiistakappaleeksi – ei ole itsestään selvää, vaan seurausta liito-oravan ekologiasta, historiallisista tapahtumakuluista sekä tehdyistä poliittis-hallinnollisista valinnoista ja päätöksistä. Näiden valintojen laajemmat seuraukset eivät useinkaan ole olleet etukäteen tiedossa. Näen liito-oravan elävänä olentona, jonka voima ja toimijuus maankäytön suunnittelussa kytkeytyy sekä eläviin yksilöihin että lajiin liitettyyn suojelustatukseen. Liito-orava on puissa elävä pieni jyrsijä, joka elää varttuneissa sekametsissä. Se liikkuu öisin, lepää ja pesii tikankoloissa, risupesissä sekä linnunpöntöissä ja liitää liitopoimunsa avulla jopa 70 metrin pituisia matkoja puusta toiseen. Liito-oravan rooli maankäytön suunnittelussa ei siis ole suoraa seurausta lajin ominaisuuksista tai uhanalaisuuden asteesta. Toisaalta se ei ole myöskään pelkästään diskursiivinen ja retorinen keino – valttikortti tai taikasana – eikä Not In My Backyard (nimby)-aktivistien pelinappula, kuten usein esitetään. Liito-orava on sekä 1) elävä eläinyksilö, 2) ihmisen määrittelemä, yksilöiden yläpuolelle kohoava yksikkö, laji, johon kohdistuu tiukkoja suojelutoimia että 3) paikallisesti aktivoituva toimijaverkoston osanen. Toimijuudella en tässä tarkoita samanlaista aktiivista, tietoista, kenties reflek siivistäkin toimijuutta kuin vaikkapa asukasaktiivilla, grynderillä tai kaava-arkkitehdillä ajatellaan olevan. Toimijuudella tarkoitan sitä, että suojeltavaa lajia ”edustavat” liito-oravayksilöt ovat eläviä olentoja, joiden omaehtoinen eläminen ja toimiminen tietyllä paikalla saa joskus aikaan monenlaisia 165 Monilajinen, oppiva kaupunki Kansalaiset kaupunkia kehittämässä vaikutuksia ihmisten toimintaan. Toislajisilla kaupunkilaisilla on luonnollisesti myös ekologisia vaikutuksia ja toimijuutta omassa ekosysteemissään, mutta en käsittele tässä yhteydessä tätä toimijuutta tarkemmin, vaan keskityn katsomaan nimenomaan ihmisten ja liito-oravien muodostamaa toimijaverkostoa. Liito-oravien toimijuus ja valta syntyy monenlaisten toimijoiden verkostojen ansiosta. Liito-orava saa valtaa erilaisten institutionaalisten määritelmien ja yhteyksien myötä, ja niillä on myös merkitystä maankäytön suunnittelussa. Ensimmäinen askel liito-oravan toimijuuden ja vallan muotoutumisessa on ollut liito-oravan liittäminen eu:n tiukasti suojeltujen lajien listalle. Tämä tapahtui Suomen eu-liittymisneuvotteluissa Suomen itsensä aloitteesta vuonna 1995, sillä liito-oravaa pidettiin harvinaisena vanhojen metsien lajina. (Nygren 2013.) Myöhemmin tarkemmassa kannanarviossa selvisi, että liito-oravia on huomattavasti enemmän kuin oli aiemmin arvioitu (Hanski 2006), tosin laskentojen menetelmää on myös kritisoitu (Sulkava ym. 2008; Hanski 2008). Viimeisimmässä uhanalaisuusarvioinnissa liito-oravaa ei pidetä enää uhanalaisena, koska kannan arvioidaan laskevan hitaammin kuin uhanalaisuuskriteerin täyttyminen vaatisi (Liukko ym. 2016). Tiukka suojelu on siitä huolimatta voimassa. Suomen liittyessä eu:hun tiukka lajisuojelu oli uusi asia, eikä missään eu-jäsenvaltiossa ollut muodostunut oikeuskäytäntöä lajisuojelun tiukkuudesta ja toimeenpanosta. Luonnonsuojelussa oli totuttu tapauskohtaiseen aluesuojeluun, jossa suojeltavasta paikasta tehdään aina erillinen hallintopäätös. eu:n luontodirektiivin (92/43/ety) myötä tiukasti suojeltujen lajien kaikkien ”lisääntymisja levähdyspaikkojen” ”heikentäminen” ja ”hävittäminen” on kielletty. Suojelusta saa poiketa ainoastaan erikseen haettavalla poikkeusluvalla, jonka saamiseen on varsin tiukat ehdot. Suojeltavien lajien lisääntymisja levähdyspaikat määritellään lajikohtaisesti (Environment dg 2007), mutta institutionaaliset käytännöt näiden määrittelemiseksi eroavat eri jäsenmaissa ja myös eri lajien kohdalla. (Nygren 2013.) Lainsäädännön toimeenpano usein politisoituu, eli siitä tulee julkisen keskustelun ja kiistelyn kohde (Hajer 2003). Lainsäädännön toimeenpano ei ole suoraviivaista, eikä kaikki julkinen kiistely rajoitu lain laatimisvaiheeseen. Lii- 166 Nina V. Nygren Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) to-oravan kohdalla lajikohtainen lisääntymisja levähdyspaikkojen määritteleminen on ollut, ja on yhä, monimutkainen poliittinen kamppailu. Lisääntymisja levähdyspaikkojen pienialaisuuden ja todistusaineiston korostaminen on johtanut siihen, että lisääntymisja levähdyspaikat määritellään pääasiassa löydettyjen papanoiden ja pesäpaikkojen perusteella, eikä esimerkiksi pelkän ihmisen tekemän elinympäristöarvion perusteella. (Nygren 2013.) Tämä määrittely tuo lisää valtaa liito-oravayksilöille, sillä niiden konkreettisella elinpaikan valinnalla on väliä. Tämä lisää myös luontokartoittajien työtä ja vastuuta, koska he ovat liito-oravan tulkkeja ja tuovat liito-oravatiedon suunnittelupöydälle (ks. Nygren & Jokinen 2013). Kyseisessä tiukasti suojeltujen lajien listassa on myös monia muita tuttuja ja suhteellisen yleisiä lajeja, kuten kaikki Suomessa esiintyvät lepakkolajit sekä viitasammakko (Rana arvalis). Osa näistä lajeista on Suomessa yleisiä, mutta Euroopan laajuisesti vähenemässä. Liito-orava oli kuitenkin ensimmäinen direktiivilaji, joka vaikutti Suomessa maankäytön suunnitteluun ja muihin hankkeisiin. Liito-oravan ja muiden tiukasti suojeltujen lajien suojelu astui teoriassa voimaan heti Suomen ratifioitua luontodirektiivin luonnonsuojelulakiin vuonna 1996. Suojelun toimeenpanoa ei aloitettu kuitenkaan hallinnon aloitteesta, vaan suojelupykälää alettiin soveltaa vasta, kun luonnonsuojelijat nostivat sen esiin. Valtakunnallista liito-oravajulkisuutta herätti vuodesta 2000 lähtien Forssan Konikallion kiista, jossa oli kyse maa-aineksen otosta ja siihen tähtäävästä metsänkäsittelystä, mutta myös henkilöriidoista (Mero 2005). 2000-luvun alun jälkeen liito-oravat ovat olleet tavalla tai toisella mukana erilaisissa maankäytön suunnittelun ja rakentamishankkeiden tapauksissa koko levinneisyysalueellaan eteläisessä Suomessa. Liito-orava on helposti verkostoituva eläin: se voi vahvistaa tavallisten kansalaisten valtaa ja haastaa asiantuntijatiedon ja päättäjät – ainakin hetkellisesti (Jokinen 2011). Liito-oravan löytämiseen ei tarvita erityistä laitteistoa eikä vuosien kokemustakaan. Papanat on verrattain helppo maallikonkin löytää ja tunnistaa, etenkin keväällä, ja ne säilyvät puiden juurella sopivassa säässä useita viikkoja. Liito-orava on siis varsin helppo löytää maastosta verrattuna moniin muihin suojeltuihin lajeihin. Esimerkiksi melko arka viitasammakko pitää kevään parin viikon kutujaksolla pulputusääniä, ja muulloin sitä on lähes 167 Monilajinen, oppiva kaupunki Kansalaiset kaupunkia kehittämässä mahdotonta löytää (Soininen & Vuorio 2015). Lepakoiden löytämiseen tarvitaan yleensä erityinen laite eli lepakkodetektori, jonka avulla lajit tunnistetaan äänen perusteella (Mason & Hope 2014). Liito-oravan materiaaliset jäljet ovat tuottaneet myös laajalle levinneen urbaanilegendan papanoita ripottelevista suojelijoista. Liito-oravakartoittajien mukaan papanoita olisi vaikea ripotella oikealla tavalla oikeisiin paikkoihin, ja lisäksi liito-oravia löytyy melkein jokaisesta potentiaalisesta elinympäristöstä, joten ripotteleminen on jopa tarpeetonta (Nygren & Jokinen 2013). Liito-oravan lainsäädännöllinen asema on jatkuvasti vahvistunut, kun voimaan on astunut korkeimman hallinto-oikeuden päätöksiä ja minis te riöiden ohjeita. Kansalaisaktiivit ja eu ovat joutuneet kuitenkin patistelemaan Suomea liito-oravan suojelussa. eu-komissio uhkasi Suomea eu-oikeudella 2000-luvun alussa mm. metsäja ympäristöviranomaisten välisten tiedonvaihto-ongelmien vuoksi, jotka luonnonsuojeluaktiivit olivat saattaneet komission tietoon. Tämän painostuksen myötä vuosina 2004–2005 Suomen lainsäädäntöön luotiin liito-oravan suojeluohjeet metsänhoitoa varten. Niiden mukaan alueellinen ympäristöviranomainen tarkisti metsänhakkuiden yhteydessä tietokannoista löytyneet lähelle osuneet liito-oravahavainnot ja rajasi maastossa havaituille liito-oraville pienen alueen, jossa toimenpiteitä ei saanut tehdä. Seurantatutkimus kuitenkin paljasti, että ohjeiden mukaan rajatut alueet olivat liian pieniä, jotta suojelu olisi toiminut (Jokinen ym. 2015; Jokinen 2012). Nämä ohjeet kumottiinkin vuonna 2016, mutta tiukka suojelu on edelleen voimassa. Uusi neuvontamateriaali valmistui toukokuussa 2016 (Tapio Oy 2016), mutta sen vaikutuksista on vielä liian aikaista sanoa mitään. Maankäytön suunnittelussa on edetty toisella tavalla kuin metsänhoidossa. Standardoidun mallin puuttuminen on tarkoittanut sitä, että liito-oravaa on jouduttu pohtimaan jokaisessa suunnittelutapauksessa aina uudelleen, tapauskohtaisesti. Se on mahdollisesti ollut liito-oravan onni – ainakin se pakottaa toimijat miettimään suojelua tapauskohtaisesti. Paikallinen voimaverkosto Suojelun toimeenpano on poliittinen ja tapauskohtainen kysymys. Lainsäädäntö ei asetu suoraan ja helposti sovellettavaksi, ja liito-oravan tapauksessa 168 Nina V. Nygren Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) Suomessa oltiin varsin hitaita toimeenpanemaan suojelua. Osasyynä hitauteen oli toimeenpanon haastavuus sovellettaessa uutta suojelukäytäntöä sellaisen lajin kohdalla, jonka elintapoja ei vielä 2000-luvun vaihteessa tarpeeksi hyvin tunnettu. Politiikan tutkija Maarten Hajerin käsite ”institutional ambiguity” (Hajer & Versteeg 2005) tai siitä sovellettu ”implementation ambiguity” (Haila ym. 2007) sopivat tähän: ei ollut selvää kenen ja mitä pitäisi tehdä tällaisen uuden, tiukan suojeluvelvoitteen edessä. Monien liito-oravan suojelusta pöyristyneiden ensireaktio oli, että liito-orava on poistettava tiukasti suojeltujen listalta. (Nygren 2013.) Sama dynamiikka on nähtävissä myös yksittäisissä, paikallisissa tapauksissa. Useissa kiistatapauksissa liito-oravan löytyminen tai liito-oravatietojen huomioon ottaminen suunnittelussa on ollut kansalaisten aktiivisuudesta kiinni. Sellaisissa vaikeissa kaavakiistoissa, joihin liito-orava päätyy mukaan asukkaiden toimesta, on usein kyse virkistykselle tärkeistä metsäalueista kasvavien kaupunkien liepeillä (ks. esim. Nygren 2005). Tällaisia metsiä on saatettu hoitaa kevyemmin virkistysmetsinä tai kaavoitusta tai rakentamista odottavina alueina. Suomen kaupunkien ja kaupunkimetsien kasvun ja hoidon dynamiikasta johtuu, että nämä metsät ovat usein juuri siinä kehitysvaiheessa (kolopuita ja varttuneita puita) ja niillä on sellainen rakenne (reunoilla liito-oravan ruokailuun sopivia lehtipuita), että ne kiinnostavat ihmisvirkistäytyjien lisäksi myös liito-oravia (Schrader 2011). Asukkaat arvostavat kaupunkien ja taajamien lähivirkistysmetsiä, ja niiden suunnitteleminen muuhun käyttöön tai niiden käsittely, kuten hakkuut, aiheuttavat helposti konflikteja (Asikainen 2014). Lähimetsät voivat myös edustaa pysyvyyttä alati muuttuvassa kaupungissa. Paikkoja, joihin tuntee olevansa kytköksissä, puolustetaan usein kiivaimmin. (Drenthen 2013.) Metsien säilyttämisestä huolestuneet asukkaat kokevat usein olevansa alakynnessä suhteessa suunnittelijoihin ja rakennuttajiin. Tunnesidettä metsään ei suunnittelussa välttämättä arvosteta, jolloin metsän arvoista ajaudutaan puhumaan suunnittelun ja lainsäädännön kielellä: virkistysja suojeluarvoina. Tällaisessa kontekstissa on ymmärrettävää, että myös liito-orava löytää tiensä suojeluja asukasaktiivien valituksiin ja protesteihin: osallistumisen konteksti luo osallistujansa ja osallistumistyylinsä (Gomart & Hajer 2003; vrt. Staffans 169 Monilajinen, oppiva kaupunki Kansalaiset kaupunkia kehittämässä 2002). Maankäytön suunnittelun konteksti, lainsäädäntö ja kieli suorastaan vaativat lakija luontotietoargumenttien käyttämistä. Tunneside ei ole valitusperuste, mutta puutteelliset luontokartoitukset (Suvantola 2006) tai suojeltujen lajien lisääntymisja levähdyspaikkojen heikentäminen ja hävittäminen ilman poikkeuslupaa ovat. Liito-oravakonfliktit ja -valitukset ovatkin usein oire epäonnistuneesta vuorovaikutuksesta – luontohavaintoja voidaan mennä varta vasten etsimään, kun muu vaikuttaminen ei tuo tulosta. Tämä on osa kaupunkisuunnittelun ja luonnonsuojelun tiedonpolitiikkaa (Faehnle 2014; Jokinen 2011; Bäcklund 2007, 216–236; Häkli 2002; Lapintie 2002). Liito-oravan elintavat tuovat vielä oman kierteensä suunnittelukonflikteihin, sillä liito-orava on suhteellisen liikkuvainen laji. Yhtenä vuonna tyhjä metsikkö voikin seuraavana vuonna olla liito-oravan asuttama ja täynnä papanoita suojeluaktiivien löydettäväksi, tai toisinpäin. (Nygren & Jokinen 2013.) Liito-oravakoiraat liikkuvat laajalla alueella naaraiden suppeampien elinpiirien välillä, ja lisäksi nuoret liito-oravat lähtevät pesästään etsimään omaa elinaluettaan jonne asettua. Ekologiset tutkimukset Kuopiossa (Mäkeläinen 2016) ja selvitykset Espoossa (Espoon kaupunkisuunnittelukeskus 2014) ovat paljastaneet, että liito-oravat liikkuvat varsin ketterästi kaupunkimaisessakin ympäristössä. Kuva 1. Liito-oravan kulkureittiä (puut) Espoossa keväällä 2015. Kuva Nina V. Nygren 176 Nina V. Nygren Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) Lähteet Asikainen, Eveliina (2014). Lähiöluonnon muotoutuminen ja lähiön ekologian logiikat Tampereen Hervannassa. Maantieteellinen Aikakauskirja Terra 126:1, 3–19. Asikainen, Eveliina (2014). Luontopolitiikkaa lähiöissä – lähiöluonnon muotoutuminen Tampereen Hervannassa ja Vuoreksessa. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1478. Tampere: Tampere University Press. Beunen, Raoul (2006). European nature conservation legislation and spatial planning: For better or for worse? Journal of Environmental Planning & Management 49:4, 605–619. Braidotti, Rosi (2013). The posthuman. Cambridge: Polity press. Bäcklund, Pia (2007). Tietämisen politiikka: kokemuksellinen tieto kunnan hallinnassa. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus. Collard, Rosemary-Claire (2012). Cougar-human entanglements and the biopolitical un/ making of safe space. Environment and Planning d: Society and Space 30, 23–42. Drenthen, Martin (2013). New nature narratives. Landscape hermeneutics and environmental ethics. Teoksessa F. Clingerman, M. Drenthen, B. Treanor & D. Utsler (toim.) Interpreting Nature. The emerging field of environmental hermeneutics. New York: Fordham University Press, 225–241. Environment Directorate General of the European Commission (2007). Guidance document on the strict protection of animal species of Community interest under the Habitats Directive 92/43/eec. Saatavana http://ec.europa.eu/environment/ nature/conservation/species/guidance/index_en.htm. Espoon kaupunkisuunnittelukeskus (2014). Selvitys liito-oravien ja maankäytön suunnit telun yhteensovituksesta Espoonlahden ja Matinkylän alueilla. Kau pun kisuun nittelukeskuksen julkaisuja, 5. Espoo: Espoon kaupunki suun nittelukeskus. Saatavana http://www.espoo.fi/download/noname/%7bba714459-6f25-441d910e-7382eee3ef88%7d/48479. Faehnle, Maija (2014). Collaborative planning of urban green infrastructure: Need, quality, evaluation, and design. Väitöskirja. Helsinki: Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta, Geotieteiden ja maantieteen laitos, Helsingin yliopisto. Francis, Robert A. & Lorimer, Jamie & Raco, Mike (2012). Urban ecosystems as ‘natural’ homes for biogeographical boundary crossings. Transactions of the Institute of British Geographers 37:2, 183–190. Goedeke, T. L. & Rikoon, S. (2008). Otters as Actors: Scientific Controversy, Dynamism of Networks, and the Implications of Power in Ecological Restoration. Social Studies of Science 38:1, 111–132. Gomart, Emilie & Hajer, Maarten A. (2003). Is That Politics? For an Inquiry Into Forms in Contemporary Politics. Teoksessa Bernward Joerges & Helga Nowotny (toim.) Social Studies of Science and Technology: Looking Back Ahead. The Netherlands: Kluwer Academic Publishers, 33–61. Grusin, Richard (toim.) (2015). The non-human turn. Minneapolis: University of Minnesota Press. 177 Monilajinen, oppiva kaupunki Kansalaiset kaupunkia kehittämässä Haila, Yrjö (1988). Ekologinen tutkimus ja alueiden käytön suunnittelu. Yhteis kuntasuunnittelu 26:3, 17–19. Hajer, Maarten A. (2003). Policy without Polity? Policy Analysis and the Institutional Void. Policy sciences 36:2, 175–195. Hajer, Maarten A. & Versteeg, Wytske (2005). Performing governance through networks. European Political Science 4:3, 340–347. Hanski, Ilpo K. (2006). Liito-oravan (Pteromys volans) Suomen kannan koon arviointi. Loppuraportti. Helsinki. Saatavana http://www.ymparisto.fi/download. asp?contentid=47773&lan=fi. Hanski, Ilpo K. (2008). The difficulty of getting accurate and precise estimates of population size: a response to Sulkava ym. Annales Zoologici Fennici 45:6, 536– 538. Haraway, Donna J. (2008). When species meet. Minneapolis: University of Minnesota Press. Hettinger, Ned (2002). The problem of finding a positive role for humans in the natural world. Ethics & the Environment 7:1, 109–123. Hobbs, Richard J. & Arico, Salvatore & Aronson, James ym. (2006). Novel ecosystems: theoretical and management aspects of the new ecological world order. Global Ecol.Biogeogr. 15:1, 1–7. Hurme, Eija & Kurttila, Mikko & Mönkkönen, Mikko & Heinonen, Tero & Pukkala, Timo (2007). Maintenance of flying squirrel habitat and timber harvest: a sitespecific spatial model in forest planning calculations. Landscape ecology 22:2, 243–256. Hurme, Eija & Mönkkönen, Mikko & Reunanen, Pasi & Nikula, Ari & Nivala, Vesa (2008). Temporal patch occupancy dynamics of the Siberian flying squirrel in a boreal forest landscape. Ecography 31:4, 469–476. Häikiö, Liisa & Leino, Helena (2014). Tulkitsevan politiikka-analyysin lähtökohdat. Teoksessa Liisa Häikiö & Helena Leino (toim.) Tulkinnan mahti. Johdatus tulkitsevaan politiikka-analyysiin. Tampere: Tampere University Press, 9–30. Häkli, Jouni (2002). Kansalaisosallistuminen ja kaupunkisuunnittelun tiedonpolitiikka. Teoksessa Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) Osalliset ja osaajat. Kansalaiset kaupungin suunnittelussa. Helsinki: Gaudeamus, 110–124. Jokinen, Ari & Nikula, Ari & Nygren, Nina & Tersa, Piia & Haila, Yrjö (2010). Liitooravan elinympäristöjen mallitus ja ennakointi Tampereen kaupunkiseudulla. Helsinki: Suomen ympäristökeskus. Jokinen, Ari (2011). Liito-oravan jäljillä. Kansalaiset luonnonsuojelun tietokäytännöissä. Teoksessa Maria Alastalo & Maria Åkerman (toim.) Tieto hallinnassa. Tietokäytännöt suomalaisessa yhteiskunnassa. Tampere: Vastapaino, 63–90. Jokinen, Maarit (2012). Liito-oravan lisääntymisja levähdyspaikkarajausten vaikuttavuus lajin suojelukeinona. Suomen ympäristö, 33. Helsinki: Suomen ympäristökeskus. 178 Nina V. Nygren Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) Jokinen, Maarit & Mäkeläinen, Sanna & Ovaskainen, Otso (2015). ‘Strict’, yet ineffective: legal protection of breeding sites and resting places fails with the Siberian flying squirrel. Animal Conservation 18:2, 167–175. Komi, Katri (2013). Kirjallinen kysymys 602/2013 vp. Viitasammakon suojelutoimien kohtuullistaminen. Helsinki: Suomen Eduskunta. Kowarik, Ingo (2011). Novel urban ecosystems, biodiversity, and conservation. Environmental Pollution 159:8–9, 1974–1983. Kruse, Corwin R. (2002). Social animals: Animal studies and sociology. Society and Animals 10:4, 375–380. Lajunen, Sari (2008). Hamsterin ja liito-oravan suojelu ja suojelurajoitusten korvaaminen. Ympäristöpolitiikan ja -oikeuden vuosikirja i, 271–297. Lapintie, Kimmo (2002). Tarinoita takapihalta. Asukkaan ja asiantuntijan kohtaamisesta. Teoksessa Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) Osalliset ja osaajat. Kansalaiset kaupungin suunnittelussa. Helsinki: Gaudeamus, 158–179. Latour, Bruno (1993). We have never been modern. Cambridge, ma: Harvard University Press. Leino, Helena & Karppi, Ilari & Jokinen, Ari (2015). It’s all about the birds! Non-human actors’ situational power in creating conditions for human engagement. Planning Theory 16:2, 133–149. Leino, Laura (2015). Korvaavat toimenpiteet pienialaisten luontokohteiden suojelusta poikettaessa. Ympäristöjuridiikka 1, 9–34. Leppälä, Enni & Jokinen, Ari (2011). Kaupunkimetsä rakentamisen kohteena: toi min tamahdollisuuksien muotoutuminen kaavasuunnittelijoiden ja metsä ammat ti laisten välillä. Kunnallistieteellinen aikakauskirja 39:2, 158–177. Liukko, Ulla-Maija & Henttonen, Heikki & Hanski, Ilpo K. ym. (2016). Suomen nisäkkäiden uhanalaisuus 2015. Helsinki: Ympäristöministeriö. Lummaa, Karoliina & Rojola, Lea (toim.) 2014). Posthumanismi. Turku: Eetos. Lyytikäinen-Saarenmaa, Päivi & Kantola, Tuula & Blomqvist, Minna & Kosunen, Maiju (2015). Hyönteistuhoriskien hallinta uusilla teknologioilla. Metsätieteen aikakauskirja 1, 36–41. Marris, Emma (2011). Rambunctious garden: saving nature in a post-wild world. New York: Bloomsbury Publishing. Mason, Victoria & Hope, Paul R. (2014). Echoes in the dark: Technological encounters with bats. Journal of Rural Studies 33, 107–118. Mero, Katja (2005). Luonnon arvot ja taloudelliset arvot vastakkain suomalaisessa ympäristö politiikassa. Tapaustutkimus Konikalliosta. Pro Gradu. Tampere: Politiikan tutkimuksen laitos, Tampereen yliopisto. Mesimäki, Marja & Nieminen, Hanna & Lehvävirta, Susanna (2015). Uudenlaisen vihreän infrastruktuurin toteutumisen reunaehdot rakentamisen prosesseissa – tapauksena viherkatot. Yhdyskuntasuunnittelu 53:3. Moore, Lisa J. & Kosut, Mary (2014). Among the colony: Ethnographic fieldwork, urban bees and intra-species mindfulness. Ethnography 15:4, 516–539. 179 Monilajinen, oppiva kaupunki Kansalaiset kaupunkia kehittämässä Muro, Melanie & Jeffrey, Paul (2008). A critical review of the theory and application of social learning in participatory natural resource management processes. Journal of Environmental Planning and Management 51:3, 325–344. Mäkeläinen, Sanna (2016). Occurrence, habitat use and movements of the flying squirrel in human-modified forest landscapes. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto. Newbold, Tim & Hudson, Lawrence N. & Arnell, Andrew P. ym. (2016). Has land use pushed terrestrial biodiversity beyond the planetary boundary? A global assessment. Science 353:6296, 288–291. Nieminen, Jere (2015). Luonnonsuojelun uudet mahdollisuudet Pirkanmaalla: Pirkanmaan lumo-ohjelman 1. vaiheen loppuraportti. Raportteja 30/2015. Tampere: Pirkanmaan ely-keskus. Nygren, Nina (2005). Liito-orava kaavoituksessa – Ojalan tapaus Tampereella. Yhdyskunta suunnittelu 43:2, 27–43. Nygren, Nina V. (2013). Liito-oravan suojelun poliittinen prosessi ja suunnitteluvara Tampereen kaupunkiseudulla. Acta Universitatis Tamperensis 1859. Tampere: Tampere University Press. Nygren, Nina V. & Jokinen, Ari (2013). Significance of affect and ethics in applying conservation standards: The practices of flying squirrel surveyors. Geoforum 46:0, 79–90. Nygren, Nina V. & Peltola, Taru (2014). Yllätyksen politiikka liito-oravakartoituksessa. Alue ja ympäristö 43:2, 4–16. Peggs, Kay (2013). The ‘animal‐advocacy agenda’: exploring sociology for non‐human animals. The Sociological review 61:3, 591–606. Peltola, Taru & Åkerman, Maria (2012). Roskiskarhut ja politiikan aineellisuus. Alue & Ympäristö 41:2, 46–57. Peltola, Taru & Heikkilä, Jari & Vepsäläinen, Mia (2013). Exploring landscape in-themaking: a case study on the constitutive role of animals in society–nature interactions. Landscape Research 38:4, 461–475. Pohjois-Suomen aluehallintovirasto (2013) lupapäätös. Nro 94/2013/1. Dnro psavi/17/04.08/2011. asia Mieslahden kaivoksen ympäristöja vesitalouslupa sekä toiminnanaloittamislupa, Paltamo. Ranta, Pertti (2012). Urban ecosystems-response to disturbances, resilience and ecological memory. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto. Ratamäki, Outi (2010). Katsaus yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen tieteenalaan. Ympäristöpolitiikan ja -oikeuden vuosikirja 2010, 431–445. Ratamäki, Outi & Schuurman, Nora (2006). Susia ja hevosia− Maaseudun eläimet muutok sessa. Maaseudun uusi aika 2:2006, 35–46. Rautio, Pauliina (2013). Being nature: interspecies articulation as a species-specific practice of relating to environment. Environmental Education Research 19:4, 445–457. Reed, Mark S. & Evely, Anna C. & Cundill, Georgina ym. (2010). What is social learning? Ecology & Society 15:4, 1–10. 180 Nina V. Nygren Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) Rosenzweig, Michael L. (2003). Win-win ecology. Oxford: Oxford University Press. Saarikivi, Jarmo (2016). Biodiversity in golf courses and its contribution to the diversity of open green spaces in an urban setting. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto. Schrader, Marko (2011). Metsän rakenteen muutokset ja liito-oravan esiintyminen Tampereen kaupunkialueella vuosina 1966–2004. Master of Science. Pro gradu. Helsinki: Ympäristötieteiden laitos, Bioja ympäristötieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto. Sender, Ron & Fuchs, Shai & Milo, Ron (2016). Are we really vastly outnumbered? Revisiting the ratio of bacterial to host cells in humans. Cell 164:3, 337–340. Soininen, Niko & Vuorio, Ville (2015). Viitasammakkoa koskevien luontoselvitysten riittävyys turvetuotannon ympäristöluvituksessa. Ympäristöjuridiikka 4, 29. Sulkava, Risto & Mäkelä, Antero & Kotiaho, Janne S. & Mönkkönen, Mikko (2008). Difficulty of getting accurate and precise estimates of population size: the case of the Siberian flying squirrel in Finland. Annales Zoologici Fennici 45:6, 521–526. Suvanto, Joakim (2015). Tesoman yhteisöllinen metsäpuutarha: Osallistamisen haasteet ja toteutus. Opinnäytetyö. Tampere: Tampereen ammattikorkeakoulu. Suvantola, Leila (2006). Kuoleman katse – ympäristönkäytön luontovaikutusten selvittämis velvollisuus. Lakimies 4, 560–585. Tapio Oy (2016). Liito-oravan huomioon ottaminen metsänkäytön yhteydessä. Neuvontamateriaali. Helsinki: Maaja metsätalousministeriö & Ympäristöministeriö. Saatavana http://tapio.fi/wp-content/uploads/2016/04/Liito-oravaneuvontamateriaali.pdf. Thomson, Melanie S. (2007). Placing the wild in the city: ”Thinking with” Melbourne’s bats. Society & Animals 15:1, 79–95. Tiainen, Juha & Mikkola-Roos, Markku & Below, Antti ym. (2016). Suomen lintujen uhanalaisuus 2015. Erillisjulkaisu. Helsinki: Ympäristöministeriö. Tuomivaara, Salla (2003) Eläimet muuttuvassa yhteiskunnassa – johdatus ihmisten ja eläinten välisten suhteiden sosiologiaan. Sosiologian pro gradu -työ. Tampere: Tampereen yliopisto. Uudenmaan liitto (2007). Uudenmaan kiviaineshuollon kokonaiskuva. Uudenmaan 1. vaihemaakuntakaavan selvityksiä. Uudenmaan liiton julkaisuja e, 94. Helsinki: Uudenmaan liitto. Whatmore, Sarah (2002). Hybrid geographies. London: sage. Whatmore, Sarah J. (2013). Earthly Powers and Affective Environments: An Ontological Politics of Flood Risk. Theory, Culture & Society 30:7–8, 33–50. Willman, Krista (2015). Yhteisöllisen kaupunkiviljelyn keholliset merkitykset. Alue ja Ympäristö 44:2, 30–44. Zimmermann, Nils 24.6.2016. German city Dessau experiments with rewilding. Deutsche Welle. Saatavana http://www.dw.com/en/german-city-dessau-experiments-withrewilding/a-19351244. Viitattu 26.7.2016.