Tupo ja media : Talous- ja työmarkkinapoliittisen julkisuuden toimintahorisontit kolmella vuosikymmenellä

TUPO JA MEDIA TUPO JA MEDIA Talousja työmarkkinapoliittisen julkisuuden toimintahorisontit kolmella vuosikymmenellä Esa Reunanen & Jari Väliverronen Kannen suunnittelu Miika Immonen Typografia ja taitto Soile Levälahti ISBN 978-952-359-011-3 (nid.) ISBN 978-952-359-010-6 (pdf) ©2020 Tekijä ja Tampere University Press Tämä Open Access -kirja on lisensoitu Nimeä-EiKaupallinen-EiMuutoksia 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä (CC BY-NC-ND 4.0) Kustantaja: Tampere University Press, Tampere, Suomi Valmistaja: BoD – Books on Demand, Norderstedt, Saksa Sisällysluettelo 1 Johdanto ...................................................................................... 7 Tulopolitiikan kehitys Suomessa .................................................... 15 Liinamaa 1968, Aho 1991 ja Sipilä 2015 ...................................... 20 Politiikan medioituminen .............................................................. 23 Julkisen toiminnan horisontit ........................................................ 29 2 Kilpailukykyä ja edunvalvontaa ............................................... 35 Kasvupoliittinen diskurssi konsensuksen pohjana ........................ 37 Suhde devalvaatioon hajottaa kilpailudiskurssia ......................... 51 Kiristystä ja kilpailukykyä ............................................................. 65 Diskursiiviset järjestykset muuttuivat vain vähän ....................... 76 3 Kolmikanta avautuu julkisuuteen ............................................ 81 Poliitikkoja ja järjestöjohtajia ........................................................ 84 Kiistäjät ja kohteet.......................................................................... 89 Luottamus, arvot ja tieto ............................................................... 93 Kiistoissa kyseenalaistettiin tyypillisimmin luottamusta ............. 114 4 Referoinnista tarinointiin .......................................................... 117 Journalistinen kehystys toimituksen mielipideja analyysijutuissa .............................................................................. 118 Journalistinen kehystys uutisjutuissa ............................................. 127 Uutiskertojan itsenäisyys taustoittajana ja tulkitsijana ............... 135 Journalismin tulkinta lisääntyi mutta kantaaottavuus väheni .... 155 5 Talousja työmarkkinapolitiikan medioituminen kolmella vuosikymmenellä ....................................................... 159 Kolmikanta toimi suojassa mediajulkisuudelta ............................ 160 Mediajulkisuus kolmikantaisen kiistelyn areenana ...................... 165 Journalismi tulkitsee ja ottaa etäisyyttä ........................................ 170 Julkisuuden kolme toimintahorisonttia ......................................... 174 Lähteet............................................................................................... 179 Liite 1 Aineistot, menetelmät ja reliabiliteetti .......................... 189 7 1 Johdanto Suomen työnantajain keskusliiton (STK) toimitusjohtajan Päiviö Hetemäen ja Suomen Ammattiyhdistysten keskusliiton (SAK) puheenjohtajan Niilo Hämäläisen neuvotellessa Leningradin ja Helsingin välisellä junamatkalla Suomen ensimmäisestä varsinaisesta tulosopimuksesta 5. joulukuuta 1967 (Kyntäjä 1993, 197) he halusivat varmistaa, että neuvoteltavat asiat eivät pääse liian aikaisin julkisuuteen (Bergholm 2007, 406; Mansner 1990, 277). Keskusteluja käytiin pienessä piirissä, ja Rafael Paasion kansanrintamahallituksen asettama selvitysmies Keijo Liinamaa raportoi aika ajoin medialle niiden edistymisestä. Liinamaan sopimusesityksen valmistuttua Helsingin Sanomat kuitenkin kertoi järjestöjen sitä koskevista kannoista ja kuvasi paikoin värikästäkin eduskuntakeskustelua sopimuksen edellyttämästä valtuuslaista. Reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin, neuvostokaupan romahdettua ja vahvan markan politiikan uskottavuuden rakoillessa mediajulkisuus koettiin talouspäättäjien keskuudessa edelleen riskiksi (Kantola 2002ab). Devalvaatiosta puhumisen uskottiin nostavan korkoja ja heikentävän työllisyysnäkymiä (Kiander & Vartia 1998, 169). Valtiovarainministeri Iiro Viinaselle mediajulkisuuden paine oli kouriintuntuvaa, kun hän 14. marraskuuta 1991 löi Yleisradion toimittajan kanssa tuhannesta markasta vetoa, että devalvaatiota ei tule – ja hävisi vedon vielä samana päivänä (Viinanen & Heiskanen 2014, 18). Pääministeri Juha Sipilän valmistautuessa 16. syyskuuta 2015 pitämään televisiopuhettaan tekeillä olevasta yhteiskuntasopimuksesta päättäjien sanomisia kommentoitiin jo reaaliaikaisesti sosiaalisessa mediassa, ja osapuolet käyttivät julkisuutta tietoisesti neuvottelupaineen luomiseen (Reunanen 2017). Välittömästi Sipilän tv-puheen jälkeen kaksi sanaval- 8 Tupo ja media mista kätilöä kommentoivat puhetta Yleisradion A-Studiossa ja väläyttivät mahdollisuutta korvata epäoikeudenmukaisilta tuntuneet ylija sunnuntaityön leikkaukset lomarahaleikkauksilla, mikä saikin hallituksen etsimään ratkaisua niiden avulla (mt., 107–108). Yllä esitetyt kolme välähdystä talousja työmarkkinapolitiikasta kuvaavat mediajulkisuuden kytkeytymistä talousja työmarkkinapolitiikkaan kolmella eri vuosikymmenellä. Ajankohtien poliittisten tilanteiden eroista huolimatta julkisuus oli kaikissa tapauksissa yksi tärkeä poliittinen areena, joka päätöksiä tekevien ja niihin vaikuttamaan pyrkivien oli jollain tavalla otettava huomioon. Mediatutkimuksessa 2000-luvulla suositun medioitumisteesin mukaan mediajulkisuuden merkitys politiikalle on kasvanut, ja mediasta on samalla kehittynyt yhä itsenäisemmin omista lähtökohdistaan julkisuuden rakentumista hallitseva instituutio (Hjarvard 2013, 43; Strömbäck & Esser 2014). Talousja työmarkkinapoliittisen julkisuuden muutosta 1960-luvun lopulta 2000luvulle tarkasteltaessa tällainen kehitys vaikuttaa ilmeiseltä. Medioitumiskeskustelussa vähemmälle huomiolle jäänyt jatkokysymys on kuitenkin se, minkälaiset muut tekijät kuin median ja politiikan toimintalogiikat mahdollisesti osallistuvat julkisuuden rakentumiseen eri aikoina ja eri kysymyksissä. Myös yhteiskunnan ja kulttuurin yleisempi muutos vaikuttaa siihen, millaisin argumentein julkisuudessa on mielekästä esiintyä ja missä määrin eri osapuolet ylipäätään tarvitsevat julkisuutta omien tavoitteidensa ja toimiensa legitimoimiseen. Voikin olettaa, että samalla kun tulopolitiikka nykyisin on (määrällisesti) medioituneempaa kuin 1960-luvun lopulla, tämä medioituneisuus on myös jossain määrin (laadullisesti) erilaista (Kunelius, Noppari & Reunanen 2010, 64–72; Reunanen & Koljonen 2018). Tässä tutkimuksessa selvitetään, millainen ympäristö mediajulkisuus on ollut talousja työmarkkinapolitiikalle kolmella eri vuosikymmenellä. Tutkimusta motivoi kiinnostus siitä, miten kulloinenkin julkisuusympäristö vaikuttaa osapuolten mahdollisuuksiin hyödyntää julkisuutta oman vaikutusvaltansa vahvistamiseen työmarkkinaratkaisuja koskevissa neuvotteluissa ja valmistelutyössä. Empiirisesti keskitytään tutkimaan julkisuuden rakentumista mediateksteissä. Osapuolten vaikutusvaltaan ja neuvottelujen kulkuun heijastuvien vaikutusten pohdinta on sanomalehtiaineiston analyysiin pohjaavaa spekulaatiota ja tulkintaa. Tarkasteltavina ovat vuonna 1968 solmittu ensimmäinen varsinainen tulopoliit- 15 Johdanto Tulopolitiikan kehitys Suomessa Kiander, Sauramo ja Tanninen (2008, 6) arvioivat vuonna 2008, että tulopoliittisten kokonaisratkaisujen aika on Suomessa ohi, koska Elinkeinoelämän keskusliitto oli juuri päättänyt olla enää osallistumatta niiden tekemiseen. Arvio osui sekä oikeaan että väärään. Väärään se osui sikäli, että muutaman liittokierroksen jälkeen työmarkkinoiden keskusjärjestöt tekivät vuosille 2012 ja 2013 keskitetyn raamisopimuksen, minkä jälkeen solmittiin kolmevuotinen keskitetty työllisyysja kasvusopimus ja edelleen vuonna 2016 keskusjärjestöjen neuvottelema kilpailukykysopimus. Oikeaan kirjoittajat osuivat siinä, että työnantajapuolen linjaratkaisu ja tahtotila näyttävät pitävän: syksyllä 2016 Elinkeinoelämän keskusliitto jälleen ilmoitti lopettavansa työehtosopimuksista neuvottelun, ja sen jälkeen neuvottelukierrokset on käyty liittokohtaisesti. Työnantajapuoli siirtää näin määrätietoisesti vastuuta työehdoista liittotasolle ja tavoittelee sopimusvallan siirtämistä edelleen yritystasolle. Tulopolitiikka vakiintui toisen maailmansodan jälkeen useissa Länsi-Euroopan maissa osaksi valtioiden kansallista talouspolitiikkaa. Taustalla olivat sodan jälkeisen maailmantalouden ja kansainvälisen työnjaon muutokset. Talouskasvu oli nopeaa, mikä herätti uskoa siihen, että valtion toimenpiteiden, taloustieteilijöiden mallien ja kansainvälisten taloussuhteiden tarkoituksenmukaisten järjestelyjen avulla päästäisiin jatkuvaan kasvuun. Läntisten teollisuusmaiden omaksuma taloudellisen kasvun politiikka edellytti valtiolta sääntelyä, joka kohdistui muun muassa palkkoihin, työvoiman liikkuvuuteen, koulutukseen ja tieteellis-teknisiin innovaatioihin. Tulopolitiikka liittyi siis luontevasti kasvupolitiikkaan. Tulopolitiikan taustalla olivat myös tuotantoelämän rakennemuutokset, kuten palkkatyön voimakas kasvu ja pyrkimys sitouttaa työväenliike ja ammattiyhdistysliike vastuuseen talouden kehityksestä. (Kyntäjä 1993, 17–24.) Suomessa tulopolitiikan alkupiste voidaan paikantaa niin sanottuun tammikuun kihlaukseen talvisodan aikana, kun työnantajat hyväksyivät ammattiyhdistysliikkeen neuvottelukumppanikseen (Kiander 2008, 13). Ulkomaankaupan liberalisointi vuoden 1956 jälkeen ja taloussuhteiden järjestäminen EFTA:n kanssa 1961 merkitsivät Suomen suuntautumista vapaakauppaan, ja tulopolitiikka alkoi vaikuttaa tarpeelliselta 16 Tupo ja media myös kansainvälisestä kilpailukyvystä huolehtimisen kannalta. Tulopolitiikkaa valmisteltiin määrätietoisesti 1960-luvulla, ja valmistelun tärkeimmät asiakirjat ovat Talousneuvoston mietinnöt lähivuosien kasvupolitiikasta (Talousneuvosto 1965) ja tulopolitiikan kehittämisestä (Talousneuvosto 1967). (Kyntäjä 1993, 73–77.) Modernin tulopolitiikan kauden katsotaan Suomessa alkaneen vuonna 1968, kun Keijo Liinamaan johdolla solmittiin kattava tulopoliittinen ratkaisu, Liinamaa I (Kiander 2008, 13). Sopimuksella pyrittiin hillitsemään lokakuussa 1967 tehdyn devalvaation aiheuttamia hintojen ja palkkojen nousupaineita. Yllä kuvatut kehityskulut tuovat esiin kaksi ulottuvuutta (kuvio 1.1), joilla suomalaisesta tulopolitiikasta on sotien jälkeen kamppailtu. Ensinnäkin tulopolitiikka voi vaihdella hajautuneen ja keskitetyn sopimistavan välillä. Hajautuneessa sopimistavassa työehdoista sovitaan yrityksissä tai liitoissa. Keskitetyssä sopimistavassa ratkaisut tehdään keskusjärjestötasolla ja pyritään eri toimialoilla yhtenäiseen linjaan. Sotien jälkeen suunta oli ensin kohti keskitetympää sopimistapaa, mutta 2000-luvulla erityisesti työnantajapuoli on tavoitellut hajautuneempaa mallia. Toinen ulottuvuus puolestaan määrittää työmarkkinajärjestöjen ja parlamentaarisen politiikan välistä suhdetta järjestövetoisen ja parlamentaarisen sopimistavan välisellä ulottuvuudella. Järjestövetoisessa sopimistavassa hallitus tekee niin sanottua kolmikantaista yhteistyötä työmarkkinajärjestöjen kanssa, kun taas parlamentaarisessa sopimistavassa hallituksen ja järjestöjen suhde on etäisempi. Keskitettyä ja järjestövetoista sopimistapaa kutsutaan usein korporatistiseksi ja hajautuneempaa, parlamentaarista mallia pluralistiseksi (Lijphart 2012).3 Kiander ja kumppanit (2008) käyttävät tässä yhteydessä poliittisen vaihdannan käsitettä sekä Baglionin erottelua kahteen erilaiseen poliittisen vaihdannan tapaan: korporatistiseen ja pluralistiseen vaihdantaan. Poliittisessa vaihdannassa osapuolet vaihtavat toisilleen merkittäviä ”hyödykkeitä”. Parlamentaariset instituutiot voivat tarjota esimerkiksi sosiaaliturvauudistuksia tai verotuksen muutoksia, kun työmarkkinajär3 Lijphart (2012, 159) erottaa korporatismista neljä piirrettä: 1) etujärjestöt ovat suhteellisen suuria ja harvalukuisia, 2) ne ovat organisoituneet kansallisiksi keskusjärjestöiksi, 3) näiden keskusjärjestöjen johto – erityisesti työntekijäja työnantajakeskusjärjestöjen – pitää tiiviisti yhteyttä toisiinsa sekä hallituksen edustajiin, 4) tavoitteena on tällä tavoin saada aikaan keskitettyjä, niin sanottuja kolmikantaisia sopimuksia. Etujärjestöpluralismia puolestaan luonnehtivat päinvastaiset piirteet. 17 Johdanto jestöt puolestaan voivat tarjota esimerkiksi palkkamalttia tai työrauhaa. Korporatistisessa vaihdannassa työmarkkinajärjestöt osallistuvat poliittiseen päätöksentekoon yhdessä hallituksen kanssa, kun taas pluralistiselle vaihdannalle on tyypillistä, että ammattiyhdistysliike tekee yhteistyötä vasemmistopuolueiden kanssa, jotka puolestaan pyrkivät edistämään palkansaajille tärkeitä asioita eduskunnassa. Porvaripuolueet vastaavasti ajavat tyypillisesti työnantajapuolelle tärkeitä asioita. Pluralistiseen vaihdantaan nojaavassa mallissa hallitus voi harjoittaa parlamentaarisen tukensa nojalla suhteellisen itsenäistä talous-, työmarkkinaja sosiaalipolitiikkaa, kun taas korporatistisesti toimittaessa työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen yhteistyö on institutionalisoitunut kolmikantaisiin tulopoliittisin neuvotteluihin, joissa järjestöjen vaikutusvalta korostuu työehtojen lisäksi myös talousja sosiaalipolitiikan piiriin kuuluvissa asioissa. Suomessa korporatistisella vaihdannalla ja päätöksenteolla oli talouspolitiikassa vahva asema jo ennen tulopolitiikkaa ja työmarkkinajärjestöjen tuloa mukaan pankkien ja elinkeinoelämän siihen asti dominoimaan korporatistiseen päätöksentekoon (Pekkarinen & Vartiainen 1993, 338). Vaikka sotien jälkeen vasemmiston asema hallituksessa ja eduskunnassa oli vahva, Pekkarisen ja Vartaisen Kuvio 1.1. Tulopolitiikan kaksi rakenteellista ulottuvuutta 18 Tupo ja media (1993, 342) mukaan niiden vaikutusvalta ei ulottunut esimerkiksi Suomen Pankin rahaja valuuttakurssipolitiikkaan. Ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmistopuolueiden sidos oli sotien jälkeisinä vuosikymmeninä kiinteä, ja esimerkiksi Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton (TPSL) kolme ministeriä Ahti Karjalaisen vuonna 1962 aloittaneessa hallituksessa edustivat itse asiassa SAK:ta (Bergholm 2007, 185–196). Tässä mielessä työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen korporatismi oli vahvaa ja näkyvää jo 1960-luvun alkupuolella. Varsinaisen tulopolitiikan kaudella 1960-luvun lopulta alkaen hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen korporatistinen yhteistyö muuttui pitkäjänteisemmäksi ja tavoitteellisemmaksi ja institutionalisoitui keskitettyihin sopimusratkaisuihin, joita hallitukset tukivat sitoutumalla erilaisiin sosiaalipoliittisiin uudistuksiin ja veroratkaisuihin. Toisinaan valtiovalta on pyrkinyt irtautumaan tästä menettelytavasta ja yrittänyt tehdä työmarkkinoita sivuavia talousja sosiaalipoliittisia päätöksiä työmarkkinajärjestöistä riippumatta. Tämä jännite suhteessa järjestövetoiseen sopimistapaan on kuviossa 1.1 merkitty numerolla 1. Toistaiseksi hallitukset ovat yleensä joutuneet peräytymään näissä hankkeissaan. Erityisesti työnantajapuoli on puolestaan aika ajoin halunnut muuttaa keskitettyä sopimistapaa hajautetummaksi, liittoja yritystasolle. Muutamien liittokierrosten jälkeen kuitenkin aina palattiin keskitettyihin sopimuksiin. On myös kiistelty siitä, missä määrin paikallisen sopimisen ehdoista päätetään järjestöjen kesken ja missä määrin parlamentaarisesti. Nämä jännitteet on kuviossa merkitty numerolla 2. Aivan viime vuosina on kuitenkin alkanut näyttää siltä, että neuvottelut työehdoista ovat aiempaa pysyvämmin muuttumassa hajautuneemmiksi. Tähän viittaa Elinkeinoelämän keskusliiton vetäytyminen tulopoliittisista ratkaisuista sekä sen päätös helmikuussa 2017 irtisanoa keskusjärjestösopimukset, joilla oli säädelty muun muassa luottamusmiesten asemaa ja ammattiliittojen jäsenmaksujen perimistä. Syksyn 2017 ja kevään 2018 liittokierroksella eri alojen palkkaratkaisut tosin noudattivat varsin tarkoin niin sanottua ”yleistä linjaa”. Suomen taloudellinen ja poliittinen toimintaympäristö on 1960luvun jälkeen muuttunut selvästi. Talouden sääntelyä on purettu, ja lisäksi Suomi on liittynyt Euroopan Unionin jäseneksi ja siirtynyt yhteisvaluutta Euroon. Myös eduskunnan määräenemmistösäännöksiä on 19 Johdanto lievennetty, mikä on tehnyt enemmistöhallituksista aiempaa vahvempia. Näistä muutoksista huolimatta tulopolitiikan tavoitteet ja ristiriidat ovat monin osin pysyneet yllättävänkin samanlaisina. Esimerkiksi Kyntäjän 1990-luvun alussa luonnehtima tulopoliittisen argumentaation rakenne (kuvio 1.2) vaikuttaa edelleen monin osin pätevältä. Argumentaatiossa tavoitteet perustellaan tosiasioilla, joita kehystävät yleisesti hyväksytyt asiantilat eli ”valtuutukset”, jotka nivoutuvat suomalaisen yhteiskunnan institutionaalisiin piirteisiin ja joita ei keskustelussa erityisesti nosteta esiin eikä kiistetä. Talousja tulopolitiikkaa määrittävät tosiasiat tuntuvat pysyneen poliittisessa retoriikassa hyvinkin ennallaan. Sen sijaan tavoitteet sekä valtuutuksia määrittävät institutionaaliset peruspiirteet ovat muuttuneet enemmän. Nykyisin ei enää niinkään olla huolissaan investointien rahoituksesta kuin investointihalukkuudesta, ja kulutustakin pyritään pikemminkin rohkaisemaan kuin rajoittamaan. Kasvun ensisijaisuus ja valtion velkaantumisen hillitseminen ovat kuitenkin keskeisiä tavoitteita edelleen. Institutionaalisista peruspiirteistä teollisuus on monipuolistunut, viennin jalostusaste on kohonnut, kilpailu on lisääntynyt, maatalouden asema on heikentynyt, hallitukset ovat vahvistuneet ja keskuspankin itsenäisyys on heikentynyt. Kuitenkin valtaja vastuusuhteet työmarkkinajärjestöjen, valtionhallinnon ja parlamentaarisen järjestelmän kesken ovat edelleen enemmän tai vähemmän tulkinnanvaraisia, etujärjestöt Kuvio 1.2. Tulopoliittisen argumentaation rakenne (Kyntäjä 1993, 262.) 20 Tupo ja media ovat vahvoja, ja puolueet joutuvat neuvottelemaan hallituskoalitiosta suhteellisen tasavahvoista asetelmista. Liinamaa 1968, Aho 1991 ja Sipilä 2015 Tässä tutkimuksessa mediajulkisuuden roolia tulopolitikassa tarkastellaan kolmen esimerkkitapauksen avulla. Nämä ovat Liinamaan ensimmäinen tulopoliittinen ratkaisu vuodelta 1968, Esko Ahon hallituksen yhteiskuntasopimushanke vuodelta 1991 ja Juha Sipilän hallituksen yhteiskuntasopimushanke vuodelta 2015. Tapaukset muistuttavat toisiaan sikäli, että niissä kaikissa hallitus yritti kattavan tulosopimuksen avulla turvata kotimaisen teollisuuden kilpailukykyä ja edesauttaa näin työllisyyttä ja valtiontalouden tasapainoa. Kaikissa myös toimittiin taloudellisen kriisiin oloissa, joissa kriisitietoisuus oli laajasti jaettua.4 Kuitenkin ensimmäisessä tapauksessa ratkaisun avulla pyrittiin vakauttamaan hintoja ja palkkoja jo tehdyn devalvaation jälkeen, toisessa tapauksessa pyrittiin vakuuttamaan sijoittajia talouden kestävyydestä, jotta devalvaatiolta vältyttäisiin, kun taas kolmannessa tapauksessa Suomi oli siirtynyt eurovaluuttaan, ja kilpailukykyongelmia oli mahdollista ratkoa ainoastaan tuottavuutta kohentamalla tai kustannustasoa alentamalla. Vuodelta 1968 tarkasteltava Liinamaa I -sopimus aloittaa institutionalisoidun tulopolitiikan kauden. Tuolloin talous oli vielä paljolti säänneltyä, ja Suomi oli vasta siirtymässä avoimeen kansainväliseen kauppaan. Kyntäjän (1993, 197) mukaan ratkaisevat neuvottelut käytiin ”pienessä piirissä SAK:n ja STK:n välillä”. Taustalla oli kuitenkin yleisempi pyrkimys suunnitelmalliseen talouspolitiikkaan, ja myös maan hallitus sekä Maaja metsätaloustuottajain Keskusliitto (MTK) olivat hankkeessa aktiivisia (Bergholm 2007, 406–407). Järjestöjen piirissä oli myös epäluuloa sopimusta ja hallituksen talouspoliittista linjaa kohtaan. Vielä marraskuussa 1967 tuolloinen valtiovarainministeri Mauno Koivisto joutui painostamaan etujärjestöjä koordinoidun, taloutta vakauttavan tulopolitiikan kannalle: jos järjestöt eivät kuuntele hallitusta, hallitus tekisi silloin omia ratkaisujaan ja keskittyisi puolustamaan 4 Vuoden 2015 osalta on ehkä kuitenkin luontevampi puhua pitkittyneestä taantumasta kuin akuutista kriisistä. 21 Johdanto rahan arvoa sekä passiiviväestön5 toimeentuloa (Bergholm 2007, 397; Koivisto 1978, 26). Järjestövetoisuuden ja parlamentaarisuuden välinen jännite (ks. kuvio 1.1) oli siis ilmeinen jo 1960-luvulla. Joulukuun alussa 1967 SAK:n ja STK:n ylimmät johtajat kuitenkin vakuuttuivat vakauttamisen välttämättömyydestä (Bergholm 2007, 406), ja sopimuksen tekoa helpotti myös se, että vasemmistopuolueet olivat hallituksessa ja että hallituksen tukena oli vasemmistoenemmistöinen eduskunta (Kyntäjä 1993, 198). Liinamaan sopimus ja sen valmistelu edustavat korporatistista ja keskitettyä toimintatapaa. Sopimuksen jälkeen aina 1990-luvulle asti tulopolitiikan avulla on parannettu työntekijöiden sosiaaliturvaa ja tuettu palkansaajien reaaliansioiden kasvua. Kiander (2008, 20) toteaakin, että jälkikäteen arvioiden ”vuosien 1968–1988 tulopolitiikan kausi oli ay-liikkeen ja poliittisen vasemmiston tavoitteiden kannalta erittäin hyvää aikaa, vaikka aikalaiskriitikot eivät pitäneetkään tuloksia riittävän hyvinä”. Kyntäjän (1993, 235) mukaan usko keskitettyyn tulopolitiikkaan alkoi horjua 1980-luvulla, koska tulopolitiikalla ei vahvojen toimihenkilöliittojen takia kyetty sopeuttamaan julkisen sektorin palkkakehitystä avoimen sektorin vaatimuksiin. 1980-luvun lopussa alkanutta ja 1990-luvun alussa syventynyttä talouskriisiä alettiin silti ratkoa keskitetyn tulopolitiikan avulla. Tämä kriisi kuitenkin muutti tulopolitiikan luonnetta. Sosiaaliturvan parannusten sijaan tulopolitiikan painopisteeksi tulivat etuisuuksien heikennykset. Esimerkiksi eläkeikää nostettiin. Kianderin (2008, 25) tulkinnan mukaan ay-liike ja poliittinen vasemmisto suostuivat heikennyksiin säilyttääkseen hyvinvointivaltion rakenteita ja puolustaakseen omia vaikutusmahdollisuuksiaan. Toinen tarkasteltava tapaus, Esko Ahon hallituksen yhteiskuntasopimushanke kesällä ja syksyllä 1991, ajoittuu akuuttiin talouskriisiin. Teollisuuden kansainvälinen kilpailukyky oli heikentynyt, kotimarkkinoiden kysyntä oli jyrkässä laskussa ja epäluottamus markan arvoon kulutti valuuttavarantoja ja nosti korkoja. Helppo ratkaisu vientiteollisuuden pulmiin olisi ollut devalvaatio, jota vientiteollisuuden edustajat ja osa taloustutkijoistakin toivoivat (Kiander & Vartia 1998, 83). Markka kuitenkin sidottiin kesäkuussa 1991 ecuun ilman devalvaatiota. Yksi peruste tälle oli Auto ja kuljetusalan työntekijäjärjestön AKT:n meneil5 Työelämän ulkopuolella oleva väestö, esimerkiksi eläkeläiset. 22 Tupo ja media lään ollut lakko. AKT:n ”pelättiin ulosmittaavan devalvaatiohyödyn itselleen ja tämän tarttuvan edelleen muualle työmarkkinoille”. (Mt., 84.) Devalvaation sijaan hallitus päätti yrittää yhteiskuntasopimusta, jolla työvoimakustannuksia olisi alennettu niin, että markkinoiden luottamus Suomen talouteen olisi palautunut. Viime vaiheissa välittäjäksi pyydettiin entistä pääministeriä ja Suomen Pankin johtokunnan jäsentä Kalevi Sorsaa. SAK:n liitot eivät kuitenkaan sitoutuneet sopimukseen riittävän yksiselitteisesti ja nopeasti, minkä vuoksi markka oli pakko devalvoida marraskuussa 1991. Marraskuun lopussa onnistuttiin kuitenkin sopimaan tulopoliittinen ratkaisu, jossa ensimmäistä kertaa sodan jälkeen palkkoja ei korotettu lainkaan. Kolmas tarkasteltava tapaus, Juha Sipilän hallituksen yhteiskuntasopimushanke kesällä ja syksyllä 2015, ajoittuu pitkään jatkuneeseen taantumaan. Suomen hintakilpailukyvyn katsottiin heikentyneen keskeisiin vientimaihin verrattuna, ja Sipilän keväällä 2015 aloittanut hallitus tavoitteli yhteiskuntasopimuksella kilpailukyvyn palauttamista. Yhteiskuntasopimus oli selvästi hallituksen aloite, mutta siihen liittyi erityisesti alkuvaiheessa vahva korporatistinen vire: kilpailukyky ongelmaan piti tarttua yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa. Hallitus kuitenkin rikkoi totuttua työmarkkinakulttuuria siinä, että se asetti neuvotteluille numeeriset tavoitteet, joihin se edellytti työmarkkinajärjestöjen sitoutuvan. Hallitus ilmoitti tekevänsä tarvittavat toimenpiteet järjestöistä riippumatta, jos työmarkkinajärjestöt eivät pääse hallituksen asettamiin tavoitteisiin. Tällä vaatimuksellaan hallitus osin irtaantui korporatistisesta vaihdantatavasta, mikä herätti voimakasta vastustusta ammattiyhdistysliikkeessä ja eduskunnan vasemmisto-oppositiossa. Keväällä 2016 yhteiskuntasopimus kuitenkin saatiin sovittua – kilpailukykysopimuksen nimellä – mutta samalla hallitus joutui paljolti palaamaan järjestövetoiseen sopimistapaan. Se esimerkiksi myöntyi palkansaajajärjestöjen vaatimukseen, että paikallisen sopimisen ehdot ratkaistaan lainsäädännön sijaan työehtosopimusteitse. 23 Johdanto Politiikan medioituminen Väite politiikan medioitumisesta perustuu kahteen keskeiseen oletukseen. Niiden mukaan 1) media on omaksunut oman toimintalogiikan ja tullut entistä riippumattomammaksi politiikasta ja 2) politiikka on tullut entistä riippuvaisemmaksi mediasta ja sen logiikasta (Hjarvard 2013, 43; Strömbäck & Esser 2014). Historiallisesti nämä oletukset vaikuttavat päteviltä. Yhteiskunnan yleinen mediavälitteisyys on kasvanut, ja mediasta on tullut poliittisille organisaatioille keskeinen keino olla yhteydessä jäseniinsä. Kilpailu mediahuomiosta ja sen hallinnasta on koventunut, minkä vuoksi niin poliittiset kuin muutkin organisaatiot ovat voimakkaasti lisänneet viestintähenkilöstöään (Kantola & Lounasmeri 2014). Median riippumattomuus politiikasta puolestaan näkyy muun muassa puolueisiin sitoutuneiden lehtien vähenemisenä ja sitoutumattoman lehdistön vahvistumisena.6 Puoluelehtien tilalle syntyneet yleissanomalehdet nojasivat ”objektiivisuuden” ideaaliin, joka aluksi jakoi puoluelehdistön kanssa samantapaisen käsityksen yhteiskunnasta: molemmissa yhteiskunnan ajateltiin koostuvan yhteiskuntaluokista tai intressiryhmistä. Kun puoluelehdistössä avoimesti edustettiin näitä intressejä, objektiivisuuden omaksunut journalismi pyrki niiden suhteen tasapuolisuuteen ja neutraaliuteen. Intressitahojen sanomisia julkaistiin sellaisenaan samalla kun journalismi itse vetäytyi taustalle. Kaupallisen lehdistön rinnalla tällaiseen objektiiviseen journalismiin tähtäsivät myös monien maiden julkisen palvelun yleisradioyhtiöt. (Kunelius ym. 2010, 60.) Sittemmin journalismin neutraali itsenäisyys on antanut tilaa pidemmälle viedyille kriittisyyden ja etäisyyden ideaaleille. Journalismi on ottanut tehtäväkseen arvioida itsenäisesti asioiden uutisarvoa, ja se myös esittää entistä näkyvämmin niistä omia tulkintojaan. (Salgado & Strömbäck 2012.) Politiikan medioitumista koskeva tutkimus on paljolti keskittynyt analysoimaan politiikan ja median instituutioiden välistä suhdetta. 6 Sitoutumattomien sanomalehtien osuus levikistä oli Suomessa 35 prosenttia vuonna 1946, 50 prosenttia vuonna 1966, 57 prosenttia vuonna 1976, 68 prosenttia vuonna 1986, 74 prosenttia vuonna 1989 ja 89 prosenttia vuonna 1994. (Joukkoviestintätilasto 1990, 1995.) Vuodesta 2016 alkaen yksikään puolueiden pää-äänenkannattajista ei enää ilmesty useita kertoja viikossa, ja niiden päivittäisuutisointi on siirtynyt verkkoon. 24 Tupo ja media Sitä on tarkasteltu sekä mediakeskeisesti selvittämällä miten politiikka enenevässä määrin sopeutuu median toimintalogiikkaan (Strömbäck & Esser 2014) että toimijakeskeisesti kuvaamalla miten poliitikot käyttävät mediaa keskinäisissä kamppailuissaan oman toimintalogiikkansa mukaisesti (Walgrave & Van Aelst 2017). Nämä molemmat lähestymistavat ovat relevantteja tutkittaessa politiikan ja median suhteita ja näiden suhteiden muutosta (Blumler & Esser 2019). Ne myös muistuttavat toisiaan siinä, että ne molemmat tarkastelevat toimintaa institutionaalisella tasolla. Niin politiikan kuin mediankin logiikat viittaavat vakiintuneisiin käytäntöihin, oletuksiin ja arvoihin – resursseihin ja sääntöihin – jotka määrittävät ihmisten toimintaa instituutioiden piirissä (Hjarvard 2014; 2018). Institutionaalisesta näkökulmasta medioitumista on tarkasteltu usein ikään kuin valtasuhteena, jossa median vaikutusvallan politiikassa on nähty kasvavan. Joissain varhaisissa politiikan medioitumista koskevissa teksteissä annettiin ymmärtää, että medioitumisessa olisi kyse nollasummapelistä, jossa politiikka medialogiikkaan mukautuessaan vastaavasti menettäisi itsenäisyyttään (Van Aelst, Thesen, Walgrave & Vliegenhart 2014). Tällöin medialogiikka tyypillisesti kuvattiin melko kielteisin määrein asioiden yksinkertaistamiseksi, polarisoimiseksi, henkilöllistämiseksi, stereotypisoinniksi ja visualisoinniksi (esim. Strömbäck & Kaid 2008, 3). Politiikan journalismin koetaan muuttuneen aiempaa henkilöivämmäksi ja poliitikkojen yksityiselämään puuttuvaksi, mutta tutkimustulokset tästä ovat ristiriitaisia (Isotalus 2017). Esimerkiksi suomalaisesta, vuosien 2008 ja 2009 poliittisesta journalismista tehdyssä laajassa sisällönanalyysissä kävi ilmi, että päivälehdet ja televisio keskittyivät perinteisiin asia-aiheisiin ja antoivat hyvin vähän tilaa poliitikkojen yksityiselämän käsittelylle (Berg, Niemi, Pernaa, Pitkänen & Railo 2009). Medialogiikkaa korostavassa tutkimuksessa medioitumisen astetta on yritetty päätellä erottamalla journalistisista teksteistä yhtäältä medialogiikkaan ja toisaalta politiikan logiikkaan viittaavia piirteitä. Sikäli kuin medialogiikkaan viittaavien piirteiden osuus on vahvistunut, politiikan on voitu sanoa medioituneen. Tällainen tarkastelutapa on kuitenkin ongelmallinen siksi, että median ja politiikan logiikoissa on paljon samaa ja ne molemmat ovat myös hyvin monimuotoisia (Kunelius & Reunanen 2012a; Landerer 2013; Van Aelst ym. 2014). Esimerkiksi poli- 31 Johdanto (Habermas 1996, 359–366). Medioitumiskeskustelun näkökulmasta rationaalisuuden perspektiivi antaa mahdollisuuden pohtia, millaisen kriittisen potentiaalin julkisuuden aiempaa suurempi merkitys avaa verrattuna tilanteeseen, jossa pätevyysvaateisiin nojaava järjenkäyttö tapahtuu julkisuuden sijaan esimerkiksi oikeusistuimissa (Kunelius ym. 2010, 69–70). Rationaalisuuden voi olettaa olevan toimintahorisonteista kaikkein pysyvin, sillä siihen kytkeytyvät totuuden, oikeudenmukaisuuden ja rehellisyyden vaateet liittyvät kielellisten ilmaisujen ymmärtämiseen, ja näiden vaateiden nojalla sanottua on mahdollista myös kritisoida (Habermas 2018, 85). Tähän varsin pysyvään rationaalisuuden perustaan nojaamisen tavat poliittisessa retoriikassa voivat kuitenkin vaihdella paljonkin. Voi esimerkiksi olla, että yksissä yhteyksissä väitteiden rationaalisuuteen kiinnitetään enemmän kriittistä huomiota kuin toisissa, ja joissakin yhteyksissä puheenvuorot jo lähtökohtaisesti ovat pätevyysvaateiden näkökulmasta paremmin perusteltavissa kuin toisissa. Voi myös olla, että joskus politiikassa korostuu väitteiden kritiikki erityisesti niiden oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, kun jossain toisessa tilanteessa painottuu totuuden tai rehellisyyden näkökulma. Jos julkisuudessa kyseenalaistetaan toisten osapuolten rehellisyyttä ja heidän motiivejaan, tätä voi Andersonin, Dardennen ja Killenbergin (1994, 139) tavoin kutsua ”epäilypeliksi”. Epäilypeliä pelaava toimija kyseenalaistaa toisen vilpittömyyden, kun taas uskomispeli perustuu keskinäiseen luottamukseen. Kuten edellä todettiin, journalismia on usein syytetty kyynisen epäilypelin lietsomisesta, mutta toisten osapuolten motiivien kyseenalaistaminen on tyypillistä myös julkisuudessa esiintyville poliitikoille. Rationaalisuuden horisontti kytkeytyy tietysti tiiviisti diskurssihorisonttiin, koska pätevyysvaateisiin viitataan aina kielellisin, erilaisiin diskursseihin ja retoriikkoihin nojaavin keinoin. Näillä molemmilla horisonteilla on puolestaan kytkentä myös institutionaaliseen horisonttiin, koska instituutiotkin toimivat kulloisessakin diskurssiympäristössä ja legitimoivat toimintaansa ja tavoitteitaan suhteessa vakuuttavuuden rajoja määrittäviin diskursseihin ja rationaalisuuden periaatteisiin. Institutionaalisen toimintahorisontin analyysi on medioitumistutkimuksessa yleensä nojannut niin sanotun uuden institutionalismin lähestymistapoihin (esim. Hjarvard 2014). Cook (2006, 161–162) määrittelee näistä lähtökohdista instituution tunnuspiirteiksi 1) sille ominaiset roolit, 32 Tupo ja media rutiinit, säännöt ja toimintatavat, 2) ajallisen pysyvyyden ja ilmenemisen useissa eri organisaatioissa ja sen, 3) omaako instituutio merkittävän aseman omalla yhteiskunnallisella toimintakentällään. Journalismin voi katsoa täyttävän nämä kriteerit (Cook 2006, 162; Kammer 2013, 143), ja vastaavat institutionaaliset määreet pätevät myös politiikkaan. Hjarvard on institutionaalista medioitumisteoriaa kehitellessään nojannut erityisesti Giddensin (1986) strukturaatioteoriaan ja uutta institutionalismia täydentävään institutionaalisen logiikan lähestymistapaan (Thornton, Ocasio & Lounsbury 2012). Hjarvardin (2014, 213–214) mukaan uudelle institutionalismille on ominaista kognitiivisten ja kulttuuristen seikkojen painottaminen rationaalisen kustannus–hyöty-laskelmoinnin sijaan, kun taas institutionaalisen logiikan näkökulma korostaa Giddensin strukturaatioteorian tavoin myös toimijuutta ja sen tuomaa institutionaalisen muutoksen mahdollisuutta. Journalismi-instituutiolle ominaiset normit voi ymmärtää myös toimittajan ammatilliseksi eetokseksi (Reunanen & Koljonen 2018) tai journalismin ideologiaksi (Deuze 2005) ja sille ominaiset toimintatavat ammatillisiksi käytännöiksi (Ahva 2017), jotka ilmenevät esimerkiksi tietynlaisina journalistisina uutiskehyksinä (de Vreese 2014), journalistisina funktioina (Benson & Hallin 2007) tai journalismille tyypillisinä kerrontatekniikoina, joilla toimittajat muokkaavat erilaisia lähdetekstejä uutisteksteiksi (Pietilä 1991; Reunanen 2003, 176–195). Tässä esitellyt kolme näkökulmaa journalistiseen julkisuuteen kytkeytyvät siis erilaisiin teoriaperinteisiin, jotka osin ovat päällekkäisiä ja ristiriitaisiakin. Voi kuitenkin ajatella, että ne kuvaavat hyödyllisellä tavalla julkisuuden rakentumista määritteleviä ulottuvuuksia. Julkisuus rakentuisi siis institutionaalisten sääntöjen, diskursiivisten merkitysrakenteiden ja rationaalisen järjenkäytön periaatteiden soveltamistapojen yhteisvaikutuksesta. Politiikan toimijoiden näkökulmasta näitä ulottuvuuksia on luontevaa kutsua horisonteiksi. Julkista toimintaa harjoittavan tai harkitsevan on tavoitteensa saavuttaakseen otettava huomioon 1) millaisia institutionaalisia rajoitteita ja mahdollisuuksia itsellä, julkisuudessa esiintyvillä toimijoilla ja julkisuutta organisoivilla journalisteilla on kulloisessakin tilanteessa, 2) miten omat tavoitteet ja näkemykset suhteutuvat (tai miten ne voisi suhteuttaa) kyseistä poliittista kysymystä ja aihepiiriä jäsentäviin diskursseihin ja 3) miten nämä kaksi edellä mainittua horisonttia suhteutuvat yleisiin järjenkäytön kritee- 33 Johdanto reihin ja periaatteisiin. Mikään näistä horisonteista ei yksin selitä julkisia performansseja tai niiden tehokkuutta. Yhdessä ne kuitenkin luonnehtivat politiikan medioitunutta toimintaympäristöä, jossa politiikan toimijat yrittävät performansseillaan vahvistaa ja ylläpitää poliittista vaikutusvaltaansa (Kumpu ym. 2019). Nämä tutkimuksen teoreettiset ja analyyttiset ulottuvuudet/horisontit on tiivistetty taulukkoon 1.1. Taulukko 1.1. Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat Ulottuvuus/horisontti Teoreettinen viitepiste ja avainkäsitteet Lähtökohta Instituutiot Uusi institutionalismi, strukturaatioteoria - Instituutio, toimintalogiikka, käytännöt, säännöt, resurssit, mediainterventionismi Institutionaalisesti välittynyt toiminta Diskurssit Diskurssiteoria - Diskurssi, solmukohta Historiallisesti muotoutuneet diskurssit Rationaalisuus/legitimaatio Kommunikatiivisen toiminnan teoria - Järki, pätevyysvaateet, argumentatiiviset legitimaatioperustat Moderni rationaliteetti Seuraavissa luvuissa analysoidaan tuloneuvotteluihin kytkeytyvän talousja työmarkkinapolitiikan raportointia Helsingin Sanomissa vuosina 1968, 1991 ja 2015 yllä kuvattujen kolmen toimintahorisontin näkökulmasta. Luvussa 2 tarkastellaan erityisesti diskurssihorisonttia, luvussa 3 rationaalisuuden horisonttia ja luvussa 4 institutionaalista horisonttia. Kunkin luvun alussa esitetään lyhyt teoreettis-metodinen johdanto, jossa täsmennetään, millä tavalla kutakin toimintahorisonttia tullaan analysoimaan. Analyysien nojalla esitetään tulkintoja siitä, miten toimintahorisontit kussakin tapauksessa mahdollisesti tukivat tai horjuttivat sopimusten syntyä ja eri osapuolten asemaa. Tämän perusteella lopuksi luvussa 5 arvioidaan yleisemmin median roolia talousja työmarkkinapolitiikassa vuodesta 1968 vuoteen 2015 ja suhteutetaan havaintoja aiempiin kuvauksiin tarkastelluista työmarkkinatapauksista. 34 Tupo ja media Tämä tutkimus on tehty Suomen Akatemian rahoittamassa Medioituminen ja päätöksenteko -tutkimushankkeessa Tampereen yliopiston Journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskuksessa (COMET). Työn teoreettiset lähtökohdat ja analyysien perusratkaisut pohjautuvat hankkeen tutkijoiden keskusteluihin ja yhteistyöhön. Erityisesti Ville Kummun ja Risto Kuneliuksen panos on ollut näissä keskusteluissa tärkeä. Tampere University Pressin anonyymit arvioijat antoivat useita hyviä kommentteja ja ehdotuksia, jotka parhaamme mukaan otimme huomioon. Heli Heino osallistui vuoden 2015 aineiston keräämiseen. Jari Väliverronen keräsi vuoden 1991 tapausta koskevan aineiston, teki pääosin sitä koskevat analyysit sekä kirjoitti vuoden 1991 tapausta koskevien raporttijaksojen ensimmäiset versiot. Esa Reunanen vastaa tutkimuksesta muilta osin. Ville Kumpu (2020) on tehnyt samoihin teoreettisiin lähtökohtiin ja menetelmiin nojaavan tutkimuksen ympäristöpolitiikan medioitumisesta 1970-, 1990ja 2010-luvuilla. Tutkimushankkeen alkuvaiheessa oli ajatus, että nämä tutkimukset raportoitaisiin yksissä kansissa. Työn edetessä kävi kuitenkin ilmeiseksi, että tutkimukset muodostavat omat itsenäiset kokonaisuutensa. Niiden lukeminen rinnan toteuttaa kuitenkin hankkeen alkuperäisen ajatuksen vertailla medioitumiskehityksen yhtäläisyyksiä ja eroja kahdella eri yhteiskuntasektorilla. 35 2 Kilpailukykyä ja edunvalvontaa Kulloinenkin diskurssiympäristö on politiikalle tärkeä toimintahorisontti. Julkisuudessa vahvassa asemassa olevat diskurssit antavat tilaa tietynlaisille agendoille ja argumenteille, kun taas heikommassa asemassa oleviin diskursseihin on vaikeampi nojata uskottavasti. Diskurssiympäristö määrittää paitsi poliitikkojen ja järjestöjohtajien myös toimittajien toimintatilaa. Ollakseen relevantteja juttujen on resonoitava yhteiskunnassa vallitsevien diskurssien kanssa. Diskurssit ovat merkitysrakenteita, jotka ilmenevät niille tyypillisinä esioletuksina, metaforina, subjektiasemina ja tulkintoina. Ne ovat ”tietynlaisia tapoja ymmärtää maailmaa (tai jotain sen aspektia) ja puhua siitä” (Jørgensen & Phillips 2002, 1). Diskurssit ovat osin toisilleen vaihtoehtoisia, osin ne rakentuvat yhteisistä elementeistä ja voivat tukea toisiaan. Diskursseilla on myös institutionaalinen ulottuvuutensa, mikä vakauttaa niitä ja vähentää politiikan vaihtoehtoja (Kyntäjä 1993, 261). Diskurssianalyysi korostaa kaiken tiedon ja ymmärryksen käsitteellisyyttä. Sen lähtökohtana on ajatus, että ”puhetapamme eivät heijasta neutraalisti maailmaamme, identiteettejä ja sosiaalisia suhteita vaan ovat pikemminkin keskeisessä osassa niiden luomisessa ja muuttamisessa” (Jørgensen & Phillips 2002, 1). Tämä ei ole muullekaan politiikan tutkimukselle vieras ajatus: poliittisessa keskustelussa asioita määritellään retorisen kamppailun avulla, vahvistetaan identiteettejä ja luodaan liittoumia, mikä osaltaan muokkaa sosiaalista todellisuutta, jonka luonteesta voidaan jälleen käydä retorista kamppailua. Tässä diskursseiksi kutsuttuja merkitysrakenteita ja niiden järjestymistä on tutkittu paitsi diskurssianalyysin (Fairclough 1997; Laclau & Mouffe 1985; Potter & Wetherell 1987) myös kehysanalyysin (Entman 36 Tupo ja media 1993; Gamson & Modigliani 1989) piirissä. Eri tutkimuksissa terminologiat vaihtelevat, ja niissä kiinnitetään huomiota merkitysrakenteiden eri piirteisiin. Myös niiden tietoteoreettisissa perustoissa on eroavuuksia. Tämän tutkimuksen terminologiassa kutakin diskurssia ilmentää sille ominainen puhetapa, jonka ytimen muodostaa diskurssin ”solmukohta”, eräänlainen näkökulmakäsite, joka määrittää diskurssin muiden käsitteiden merkityksiä (Laclau & Mouffe 1985, 112; Rear & Jones 2013, 379). Diskursseilla voi olla useitakin tällaisia solmukohtia. Yhdessä diskurssit ja niihin kytkeytyvät lajityypit eli genret muodostavat ”diskursiivisen järjestyksen” (Fairclough 1997). Diskursiivisia järjestyksiä tutkitaan tässä erottamalla erilaisia sanastoja ja merkitysklustereita, jotka kytkeytyvät tarkasteltavina oleviin poliittisiin kysymyksiin ja jotka ovat osin jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Tekstilaji ja pikkutarkka kielellinen analyysi saavat tässä vähemmän huomiota kuin Fairclough’n esittämässä analyysimallissa. Päähuomio on sen sijaan merkityksissä ja tulkinnoissa, joita teksteissä esitetyt puheenvuorot ja niiden sanastot ilmentävät. Journalistisiin tekstilajeihin kiinnitetään enemmän huomiota tarkasteltaessa politikoinnin institutionaalista toimintahorisonttia luvussa 4. Politiikan medioitumista koskevalle tutkimukselle diskurssiympäristö on tärkeä analyysinäkökulma, koska se osoittaa olennaisia eroja siinä, millä tavalla poliittisia kysymyksiä on eri ajankohtina ja eri politiikan lohkoilla tulkittu. Diskurssit ylläpitävät käsityksiä, arvoja ja hierarkioita, jotka tukevat yksiä poliittisia tavoitteita ja horjuttavat toisia. Nämä käsitykset, arvot ja hierarkiat voidaan kunakin aikana kokea luonnollisiksi tai itsestään selviksi, mutta niissä on kuitenkin myös ristiriitaisia elementtejä eivätkä ne kata ihmisten kokemuksia kaikilta osin. Nämä ristiriidat ja kokemukset antavat pohjaa diskurssien kyseenalaistamiselle ja niihin kytkeytyville kamppailuille. Seuraavassa kuvataan talousja työmarkkinapolitiikkaan kytkeytyvää diskursiivista ympäristöä analysoimalla vuosiin 1968, 1991 ja 2015 sijoittuvien esimerkkitapausten käsittelyä Helsingin Sanomissa. Kukin tapaus analysoidaan erikseen kuvaamalla ensin lyhyesti tapauksen historiallista kontekstia ja luonnehtimalla sen jälkeen tapausta kehystänyttä diskursiivista järjestystä. Luvun yhteenvetojaksossa esimerkkitapausten diskursiivisia järjestyksiä verrataan toisiinsa. 37 Kilpailukykyä ja edunvalvontaa Kasvupoliittinen diskurssi konsensuksen pohjana Liinamaa 1 -ratkaisussa maaliskuussa 1968 kiteytyi sotien jälkeen alkanut kehitys, jossa työmarkkinat järjestäytyivät ja muuttuivat vähitellen keskitetymmiksi. Jo aiemmin oli tehty useita keskitettyjä tuloratkaisuja, ja myös valtio oli osallistunut työmarkkinaratkaisujen tekemiseen. Kyntäjän (1993, 111) mukaan konkreettisesti uutta Liinamaa 1 -sopimuksessa oli ”lähinnä hintakehityksen ja muiden kuin palkkatulojen välitön hillitsemispyrkimys, indeksien kielto, itse neuvottelujärjestelmä sekä ratkaisuihin liittynyt, talvisodan henkeä muistuttanut kansallisen yksimielisyyden ideologia”. Bergholm puolestaan korostaa aiempiin vakautussuunnitelmiin verrattuna sitä, että ”malli oli tarkoitettu pysyväksi tavaksi ohjata tulojen jakautumista” (2007, 383) sekä sitä, että tulopolitiikassa ”ammattiyhdistysliike, maataloustuottajien järjestöt ja työnantajien keskusjärjestöt siirtyivät 1960-luvun lopulla ajatuksellisesti 1950-luvun nollasummapelistä yhteisesti jaettavan kakun kasvattamiseen” (mt., 423). Tulopolitiikka omaksuttiin osaksi kansallista kasvupolitiikkaa, johon myös työväenliike tuli mukaan. Haluttiin osallistua läntiseen taloudelliseen yhdentymiskehitykseen, ja tämän nähtiin edellyttävän kansantalouden kilpailukykyä tehostavia ratkaisuja. Tarkastelemalla näitä tavoitteita ja toimenpiteitä yhteydessä eri etupiirien ryhmäintresseihin ajateltiin päästävän suunnitelmalliseen ja rationaaliseen talousja yhteiskuntapolitiikkaan. (Kyntäjä 1993, 119.) Tulopolitiikkaan siirtyminen kytkeytyi työväenliikkeen uudelleenryhmittymiseen: Suomen Ammattijärjestön (SAJ) häviämiseen työmarkkinakentästä, Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton (TPSL) vähittäiseen katoamiseen poliittiselta kartalta sekä Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) kahtiajaon vahvistumiseen ja vähemmistöön jääneen osapuolen eristämiseen (Kyntäjä 1993, 117).7 Mauno 7 Ammattiliittojen johtotehtävissä toimineet kommunistit ”olivat sitoutuneet ammattiyhdistysliikkeen eheytyksessä, hallitusyhteistyössä ja lopulta myös tulopolitiikassa läheiseen ja luottamukselliseen yhteistyöhän SAK:n sosialidemokraattien kanssa”. Puolueen vähemmistö puolestaan tuomitsi tulopolitiikan turmiolliseksi alistumiseksi porvarilliseen talouspolitiikkaan. Se ei taipunut puoluepäätöksiin, ja ”tulopolitiikan vastustaminen innoitti vähemmistökommunisteja usean vuosikymmenen ajan”. (Bergholm 2007, 422–423.) 38 Tupo ja media Koiviston8 (1997, 132) mukaan SAK:n9 keskeinen linjanvetäjä vakauttamiskysymyksessä oli järjestön toinen puheenjohtaja, kommunisti Arvo Hautala. Hautala tuki vakauttamisprosessia, mutta hänen linjansa jakoi heti alussa kommunistit kahtia. Kyntäjän (1993, 122) mukaan valtion ja työmarkkinajärjestöjen ”korporatistinen kolmio” vahvistui nimenomaan SAK:n ja Suomen Työnantajain Keskusjärjestön (STK) yhteistoiminnan ansioista. Ne kykenivät yhdessä Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) johtaman hallituksen kanssa vahvistamaan tulopolitiikan toimintasäännöt, mikä merkitsi niiden molempien resurssien kasvua sekä painopisteen siirtymää parlamentaarisesta järjestelmästä korporatismin suuntaan. Liinamaan sopimus oli vastaus lokakuussa 1967 tehtyyn 23,8 prosentin devalvaatioon, minkä tuottamia hyötyjä haluttiin varjella hillitsemällä palkkojen ja hintojen nousua. Tuolloin vallassa ollut Rafael Paasion johtama kansanrintamahallitus (SDP, Keskustapuolue, SKDL10, TPSL) ilmoitti tuloja hintapolitiikkaa koskevassa tiedonannossaan 6. marraskuuta 1967 valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan nimittämisestä joulukuun alusta valtioneuvoston kansliaan tuloja hintapoliittista selvitystyötä johtavaksi virkamieheksi. Koiviston (1997, 130) mukaan vakauttamisneuvottelujen ”kuvio oli pitkälti hahmoteltu” Liinamaan tullessa mukaan, ja vakauttamissopimuksen ”keskeinen ideoitsija” oli Suomen Pankin tutkija ja talousneuvoston sihteeri Timo Helelä. Liinamaa 8 Koivisto oli Rafael Paasion hallituksen valtiovarainministeri vuoden 1967 loppuun asti, minkä jälkeen hän siirtyi Suomen Pankin pääjohtajaksi. Vain muutama viikko tämän jälkeen Koivisto kutsuttiin hallitustunnustelijaksi, ja hänen johtamansa hallitus aloitti 22.3.1968. 9 SAK toimi aluksi nimellä Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto, SAK. SAK:n ja SAJ:n yhdistymiseen tähdänneiden, niin sanottujen eheytysneuvottelujen päätteeksi perustettiin vuonna 1969 uusi keskusjärjestö, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö, joka otti vanhan SAK-lyhenteen virallisesti käyttöön vuonna 1971 (Bergholm 2007, 379). SAJ:n toiminta käytännössä päättyi vuoden 1969 loppuun mennessä sen jäsenliittojen siirryttyä uuteen keskusjärjestöön, joskin virallisesti se lakkautettiin vasta vuonna 1972 (mt., 380). 10 Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL) perustettiin lokakuussa 1944 kommunistien, sosialistien ja muiden ”kansanvaltaisten” voimien liitoksi. SKDL:ään kuului sekä henkilöettä yhteisöjäseniä. SKDL:n tärkein yhteisöjäsen oli Suomen Kommunistinen Puolue (SKP). (Haikara 1975.) Huhtikuussa 1990 SKDL, SKP ja Suomen Naisten Demokraattinen Liitto (SNDL) yhdistyivät Vasemmistoliitoksi (Puhakka 2015). 39 Kilpailukykyä ja edunvalvontaa neuvotteli eri intressiryhmien kanssa mahdollisuuksista hillitä palkkojen ja hintojen nousua. STK:n puheenjohtaja Päiviö Hetemäki ja SAK:n puheenjohtaja Niilo Hämäläinen olivat jo joulukuussa 1967 päässeet yhteisymmärrykseen vakauttamisen välttämättömyydestä ja siitä, että neuvottelut olisi käytävä mahdollisimman pienessä piirissä, jotta julkisuus ei pilaisi sopimusmahdollisuuksia (Bergholm 2007, 406; Mansner 1990, 277). SAK:n ja STK:n edustajien ohella myös Maaja metsätaloustuottajain Keskusliitton (MTK) puheenjohtaja Veikko Ihamuotila ja toiminnanjohtaja Heikki Haavisto olivat keskeisesti mukana neuvotteluissa (Bergholm 2007, 407). Neuvottelujen luottamuksellisuus säilyi pitkään, ja vakauttamisohjelman yksityiskohdista vuoti tietoja vasta helmikuun lopussa 1968 (Mansner 1990, 278). Työmarkkinoiden osalta tilanne oli vakaa siinä mielessä, että vuonna 1966 STK:n ja SAK:n kesken sovitun kolmevuotisen suosituksen (HR-sopimus) mukaiset sopimukset olivat edelleen voimassa. Tästä huolimatta kuitenkin syksyllä 1967 ja alkuvuonna 1968 oli paljon lakkoja eri aloilla. Kevättalvella 1968 näistä merkittävimpiä olivat sairaanhoitohenkilökunnan ja satamatyöntekijöiden lakot. Tammikuun 15. ja 16. päivänä 1968 pidettyjen presidentin valitsijamiesvaalien jälkeen alettiin neuvotella uudesta hallituksesta, ja Liinamaan johtama selvitystyö lomittui hallitusohjelmasta käytyihin neuvotteluihin. Selvitystyön etenemistä hidasti se, että sosiaalidemokraateilla oli vaikeuksia löytää sopivaa hallitustunnustelijaa. Hallitustunnustelijaksi suostui lopulta Mauno Koivisto. Koivisto (1997, 116) kuvaa vakauttamissopimusja hallitusneuvottelujen kytköstä seuraavasti: Jonkin aikaa oltiin sellaisessa tilanteessa, etteivät vakauttamissopimusneuvottelut edenneet ennen kuin uusi hallitus syntyisi, eikä uutta hallitusta saatu aikaan ennen kuin oli syntynyt jokin käsitys siitä, minkälaista politiikkaa voitaisiin harjoittaa. Tässä tilanteessa esitin työmarkkinajärjestöille, että he heiluttaisivat sen verran palmunlehvää, eli ilmoittaisivat sen verran valmiuttansa vakauttamissopimuksen solmimiseen nähden, että minä saisin hallituksen muodostettua. Ja kävikin niin, että hallitus ja vakauttamissopimus syntyivät saman prosessin tuloksina, hallitus ensin 22. maaliskuuta ja vakauttamissopimus 27. maaliskuuta 1968. 40 Tupo ja media Koiviston johtaman uuden hallituksen pohja pysyi paljolti samana kuin edeltävän, Paasion hallituksen. SDP:n, Keskustapuolueen, SKDL:n ja TPSL:n lisäksi hallitukseen otettiin Ruotsalainen Kansanpuolue (RKP). Hallitusohjelma sisälsi paljon samoja aineksia kuin päivää tätä ennen valmistunut Liinamaan tuloja hintapoliittinen suunnitelma. Työmarkkinajärjestöt ja maataloustuottajajärjestöt hyväksyivät Liinamaan valmisteleman suunnitelman pohjalta vakauttamissopimuksen, johon myös valtio tuli mukaan. Huhtikuun 9. päivänä eduskunta hyväksyi vakauttamissopimukseen olennaisesti kuuluneen valtuuslain. Sillä poistettiin indeksisidonnaisuuksia ja annettiin hallitukselle valtuudet säännöstellä palkkoja, vuokria ja hintoja. 1960-luvun lopussa politiikka jäsentyi voimakkaasti vasemmiston ja oikeiston välisellä ulottuvuudella, ja vuoden 1968 laajapohjaista kansanrintamahallitusta vastaan erottuu selvästi Kokoomuksen ja Liberaalisen kansanpuolueen muodostama porvarillinen oppositio. Opposition hallituskritiikkiä vaikeutti se, että vakauttaminen oli senkin mielestä tarpeen. Porvarioppositio pyrki kuitenkin asettamaan vakauttamissopimukselle omia reunaehtojaan. Lisäksi se vaati hallitusta suostumaan joihinkin vakauttamissopimukseen liittymättömiin tavoitteisiinsa hintana sille, että se tukee vakauttamissopimuksen edellyttämän valtuuslain säätämistä kiireellisenä. Vakauttamissopimuksen vastustusta oli myös hallituspuolueiden sisällä, erityisesti SKP:n vähemmistön ja TPSL:n piirissä. Myös RKP:ssä oli oma, valtuuslaille kriittinen ryhmänsä. Liinamaa 1 -tapauksen diskurssiympäristöstä erottuu viisi erilaista diskurssia/puhetapaa: kasvupoliittinen puhe, edunvalvontapuhe, moraalipuhe, porvaripuhe ja sosialismipuhe (taulukko 2.1). Puhetavat erotettiin Helsingin Sanomista kootusta aineistosta tarkastelemalla erityisesti jutuissa esiintyvien tahojen puheenvuoroja ja abstrahoimalla niistä yleisempiä puhetta motivoivia tavoitteita ja ideoita. Nämä yleisemmät tavoitteet ja ideat on alla olevassa taulukossa nimetty diskurssien solmukohdiksi. Alustava luokittelu tehtiin tarkastelemalla puheenvuoroja, joissa kiistetään jonkin toisen tahon sanoja ja tekoja. Näin pyrittiin kiinnittämään huomio erityisesti niihin diskursseihin, jotka ovat poliittisen kamppailun kannalta olennaisia. Tämän jälkeen aineisto käytiin vielä uudestaan läpi ja poimittiin kutakin puhetapaa edustavia sitaatteja. Samalla diskurssien määritelmiä tarkennettiin niin, että ne paremmin 47 Kilpailukykyä ja edunvalvontaa tettujen etujen puolustamisessa ja tasapuolisuudessa suhteessa muihin valta-asemaltaan suhteellisen samanveroisiin osapuoliin. Moraalidiskurssissa kyse on heikomman sorron esiintuonnista ja usein myös säästäväisyyden, hyveellisen elämän ja kurinalaisuuden eetoksesta. Poliittista kenttää luonnehti 1960-luvulla vahvasti sosialistien ja porvarien välinen vastakkainasettelu. Asetelmaa loivensi hiukan kansanrintamahallitus, jossa vasemmistopuolueiden lisäksi olivat mukana myös Keskustapuolue ja RKP. Hallitus, pientä sisäistä oppositiota lukuun ottamatta, ajoi vakauttamissopimusta ja valtuuslakia ja perusteli näitä lähinnä kasvupoliittiseen diskurssiin tukeutuen. Myös porvarioppositio käytännössä kannatti vakauttamissopimusta ja valtuuslakia, vaikka poliittisessa retoriikassaan esitti sitä kohtaan myös kritiikkiä. Tämän kritiikin voi katsoa nousseen porvaridiskurssista. Sen keskeisiä solmukohtia ovat vapaa elinkeinotoiminta sekä valtion holhouksen ja sosialismin vastustaminen. Porvaripuheeseen liittyy myös epäluulo korporatistista vallankäyttöä kohtaan. Porvaridiskurssin peruslogiikka on se, että valtiontalouden ja verotuksen pienuus on hyvästä ja suuruus pahasta. Tilannetta ei Holkerin käsityksen mukaan ratkaise indeksisidonnaisuuksista luopuminen, jos valtiontaloutta jatkuvasti paisutetaan. (Uutinen 28.3.1968; Kokoomuksen puoluesihteeri Harri Holkeri) Porvaripuhe tuli esiin keskustelussa vientimaksuista. Näillä haluttiin tasapainottaa taloutta leikkaamalla devalvaation tuomaa hyötyä vientiteollisuudelta ja sijoittamalla näitä varoja kasvua tukeviin investointeihin, niin sanottuun ”kasvupakettiin”. Porvaripuheessa vientimaksut nähtiin kuitenkin myös tulonsiirtona yksityiseltä elinkeinotoiminnalta valtiolliselle teollisuudelle. Vientimaksujen suuruudesta käytiin hallitusta muodostettaessa kiistaa: keskustapuolue halusi vientimaksut mahdollisimman pieniksi ja vasemmistopuolueet suuriksi. Porvaridiskurssi tuli esiin myös porvariopposition epäluottamuksena vasemmistoenemmistöistä hallitusta kohtaan. Valtuuslain käsittelyn yhteydessä epäiltiin, käyttääkö hallitus valtuuksiaan myös sosialisointiin ja valtion menojen paisuttamiseen. Hallitukselta vaadittiin vakuutusta, että valtuuslakeja ei käytetä tällaisiin tarkoitukseen, ja pääministeri Mauno Koivisto tällaisen vakuutuksen myös antoi. Sosia- 48 Tupo ja media lismin torjunnan lisäksi myös korporatismikritiikki ja parlamentarismin korostaminen niveltyivät luontevasti porvaripuheeseen.12 Me olemme talouspoliittisessa tilanteessa, jossa kaikki varmasti näkevät sen, että jotain on nyt tehtävä, mutta me emme halua olla mukana sellaisessa vakauttamisessa, joka valtuuslakien kautta voisi johtaa sosialismin lisääntymiseen. (Uutinen 8.4.1968; kansanedustaja Juha Rihtniemi (kok)) Säännöstelyvaltuuksia hallitus tulee käyttämään yksinomaan talouselämämme vakauttamiseen eikä sen perusteiden muuttamiseen, minkä mahdollisuuden poissulkemista parlamentaarinen oppositio on pitänyt tähdellisenä. (Uutinen 10.4.1968; pääministeri Mauno Koivisto) Hän [Raimo Ilaskivi] totesi valtalain käsittelytavan ja valmistelun muodostavan mustan pilkun parlamentarismimme historiassa. ”Eduskunta toimii näin ollen pelkkänä etujärjestöjen kumileimasimena, joka toteuttaa niiden tahdon”, hän sanoi. Ilaskivi arvosteli myös lakiesityksessä olleita säännöksiä obligaatioiden indeksisidonnaisuuden poistamisesta, joiden hän totesi vievän arvopapereilta niiden pyhyyden. (Uutinen 6.4.1968; kansanedustaja Raimo Ilaskivi (kok)) Yllä lainatun Raimo Ilaskiven puheenvuoron viimeisen kappaleen viittaus arvopapereiden pyhyyteen tuo esiin porvaridiskurssin elementin, joka ei juttuaineistossa muuten näkynyt. Se tulee lähelle moraalidiskurssia tuomalla esiin säästämisen eettisen arvokkuuden. Pyhä-sanan kaikkia konnotaatioita porvaridiskurssissa ei voi näin suppean aineiston perusteella selvittää, mutta luultavasti sana viittaa paitsi omaisuudensuojaan arvona myös säästämiseen ja omaisuuden kartuttamiseen arvokkaana eetoksensa. Näkökulma sidonnaisuusjärjestelmään on tässä päinvastainen kuin kasvupoliittisessa diskurssissa, jossa sidonnaisuusjärjestelmää ironisoitiin ”suomalaiseksi vientituotteeksi” ja ”suorastaan nerokkaaksi”. 12 Helsingin Sanomissa valtuuslakia kutsuttiin usein myös valtalaiksi. 49 Kilpailukykyä ja edunvalvontaa Porvaridiskurssin vastapari tietysti on sosialismidiskurssi, mutta juttuaineistossa se tuli esiin vain harvoin. Lähinnä sitä edusti SKDL:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Olavi J. Laine. Diskurssissa korostuu poliittisten realiteettien ja sosialististen ihanteiden välinen ristiriita. Diskurssi hyödynsi sairausmetaforiikkaa ja erityisesti taudin syiden ja sen oireiden välistä erottelua. Vakauttamissopimus on sairautta lieventävä lääke, kun todellisiin syihin voitaisiin puuttua vain uudistamalla talousjärjestelmää sosialistisilla ratkaisuilla. ”Liinamaan paperi on ilmeisesti vain sairautta lieventävä lääke. Tehokkain lääke olisi tietysti sosialistiset ratkaisut, mutta valitettavasti maamme työväenluokka ei vielä ole riittävän valmis tällaista tehokkainta lääkettä käyttämään”, Laine huomautti. (Uutinen 3.4.1968) Sosialismidiskurssin vähäisyys voi johtua siitä, ettei Helsingin Sanomat porvarillisena lehtenä tuonut siihen nojaavia puheenvuoroja esiin. Ehkä todennäköisempi syy on kuitenkin se, että sosialismipuhe ei politiikassakaan ollut keskustelun valtavirtaa. Vasemmistopuolueet olivat hallituksessa, ja ne olivat pääosin sitoutuneet niin vakauttamissopimuksen kuin valtuuslainkin edistämiseen. Nämä hankkeet puolestaan nojasivat ennen muuta kasvupoliittiseen diskurssiin. Porvaripuolueet olivat oppositiossa, ja niiden kritiikki luonnollisesti nojasi sosialismipuheen sijaan porvaripuheeseen. Liinamaa 1 -tapauksen diskursiivista järjestystä hallitsi kasvupoliittinen diskurssi. Pääkirjoitukset nojasivat vahvasti siihen samoin kuin valtaosa muistakin puheenvuoroista. Selvin vaihtoehto kasvupoliittiselle diskurssille oli edunvalvontadiskurssi (kuvio 2.1). Missä kasvupoliittinen puhe piti vakauttamissopimusta yhteisenä, vastuullisten osapuolten hankkeena, siinä edunvalvontapuhe katsoi sitä osapuolten välisen kamppailun näkökulmasta ja kantoi huolta sopimuksen tulonjakovaikutuksista. Sosialismidiskurssi ja porvaridiskurssi puolestaan sijoittuivat omalle ulottuvuudelleen, jossa vakauttamissopimusta ja valtuuslakia tulkittiin valtiojohtoisuuden ja yksityisen elinkeinotoiminnan vastakkainasettelun näkökulmasta. Moraalipuheella ei varsinaisesti ollut diskursiivista vastaparia. Sillä oli yhteisiä diskursiivisia elementtejä edunvalvontapuheen kanssa, mutta toisin kuin edunvalvontapuhe, 50 Tupo ja media se ei hahmottanut vakauttamissopimusta suhteellisen tasaveroisten osapuolten väliseksi kamppailuksi vaan pienen ihmisen ja valtakoneiston väliseksi riistosuhteeksi. Kurinalainen elämä ja säästäväisyys puolestaan yhdistivät moraalipuhetta kasvupoliittiseen puheeseen ja porvaripuheeseen, mutta missä kasvupoliittinen diskurssi piti vakauttamissopimusta kansakunnan yhteisenä ponnistuksena, siinä moraalidiskurssi näki petoksen, jolla eliitti jälleen kyykyttää köyhää kansaa. Kasvupoliittisen diskurssin vahva asema epäilemättä tuki hallitusta sen pyrkimyksissä vakauttamissopimuksen solmimiseksi. Kasvupoliittisen diskurssin ja edunvalvontadiskurssin vastakkaisuus teki erityisesti työntekijäjärjestöjen toiminnasta monimutkaista, koska selkeän edunvalvontavaateen lisäksi niiden oli julkisissa performansseissaan vastattava myös kasvupoliittisen diskurssin vaateisiin vastuullisesta talousja työmarkkinapolitiikasta. Moraalipuhe lokeroitui Helsingin Sanomissa suurelta osin yleisönosastoon ja väritti lähinnä vain indeksitilien lopettamisesta käytyä keskustelua. Porvarija sosialismidiskurssit puolestaan jäsensivät eduskuntakeskusteluja koskevaa uutisointia. Niihin nojaavat puheenvuorot kuitenkin vaikuttivat jollain tapaa rituaalinomaisilta, koska vahvaan kasvupoliittiseen diskurssiin nojaavat perustelut vakauttamisen ja sen edellyttämän valtuuslain puolesta tuntuivat vakuuttaneen myös porvariopposition. Kuvio 2.1. Liinamaa 1 -tapauksen diskursiivinen järjestys Helsingin Sanomissa 51 Kilpailukykyä ja edunvalvontaa Suhde devalvaatioon hajottaa kilpailudiskurssia Esko Ahon hallituksen yhteiskuntasopimushanke ja tuloneuvottelut kesällä ja syksyllä 1991 osuvat historiallisiin ja poliittisiin käännekohtiin, joissa sotien jälkeen kehitettyä talouspoliittista järjestelmää koeteltiin monella tapaa. Keskitetyt työmarkkinaratkaisut olivat vakiinnuttaneet asemansa 1960-luvun lopun ja 1990-luvun taitteen välillä osana hyvinvointivaltion konsensushenkistä talouspolitiikkaa. Siinä pääpaino oli erityisesti vientiteollisuuden hintakilpailukyvyn ylläpidossa ja valtiontalouden tasapainottamisessa. Toimenpiteitä tehtiin Suomen Pankin voimakkaalla tuella. (Heinonen, Mykkänen, Pantzar & Roponen 1996, 2; Pekkarinen & Vartiainen 1993.) Tälle politiikalle oli tyypillistä devalvaatio–inflaatio-sykli, jossa aika ajoin tehdyillä devalvaatioilla korjattiin vientiteollisuuden kilpailukykyä palkansaajia suosineiden inflatoristen tuloratkaisujen jälkeen (Kiander 2001, 13). Talouspolitiikan suunta muuttui 1980-luvun aikana. Rahoitusmarkkinoita liberalisoitiin muun muassa terminointia vapauttamalla ja korkosääntelyä purkamalla (Pekkarinen & Vartiainen 1993, 380–391; Kiander & Vartia 1998, 57). Suomen Pankissa taas ryhdyttiin pääjohtaja Rolf Kullbergin kaudella vuodesta 1983 lähtien ajamaan vakaan markan politiikkaa, jossa pyrittiin devalvaatioiden ja inflaation vuorottelun sijaan kuluja hillitsevään talouspolitiikkaan tiukemman valuuttakurssipolitiikan avulla (Kiander 2001, 13–14). Vakaan markan linja sai kannatusta myös poliitikkojen parissa: se kirjattiin Harri Holkerin sinipunahallituksen ohjelmaan vuonna 1987 (Kiander & Vartia 1998, 45). Talouden avaaminen mahdollisti nopean talouskasvun, mutta riittämätön rahoitusmarkkinoiden säätely ja riittämättömät finanssipoliittiset toimet johtivat talouden ylikuumenemiseen ja korkojen nousuun. Tilannetta pyrittiin korjaamaan vuonna 1989 markan revalvaatiolla, mikä ei kuitenkaan auttanut. Talous kääntyi huonompaan vielä samana vuonna, ja alenevaan kierteeseen ajauduttiin vuoden 1990 lopulla, jolloin investoinnit vähenivät sekä tuotanto ja työllisyys alkoivat heiketä. Lamaa pahensivat osaltaan myös kansainvälisen talouden taantuma sekä idänkaupan romahdus Neuvostoliiton vaikeuksien myötä. (Pekkarinen & Vartiainen 1993; Kiander 2001.) 52 Tupo ja media Vuonna 1991 talouden tila heikkeni entisestään. Esko Ahon johtama Keskustapuolue saavutti maalisvaaleissa suuren vaalivoiton ja muodosti maahan Kokoomuksen, Kristillisen Liiton ja RKP:n kanssa ensimmäisen porvarihallituksen sitten vuoden 1966. Ahosta tuli Suomen historian siihen asti nuorin pääministeri 36-vuotiaana. Hallitus kytkeytyi suomalaisen talouspolitiikan ”pitkään linjaan” (Pekkarinen & Vartiainen 1993) sitoutumalla vientiteollisuuden kilpailukyvyn ylläpitämiseen, mutta uuttakin tuli. Hallituksen aloittaessa toimikautensa virkamiehet ja Suomen Pankki ajoivat laajempaa talouden rakennemuutosta, johon hallitus tukeutui markkinoiden luottamuksen palauttamiseksi. Siihen kuuluivat Keskustapuolueen perinteistä poiketen (Kiander 2001, 14–16) ja Holkerin hallituksen linjaa seuraten sitoutuminen vakaan markan politiikkaan ja talouden ongelmien ratkaiseminen niin sanotun sisäisen devalvaation avulla. Linja sai vahvistuksen keväällä 1991, kun hallitus tuki Suomen Pankin linjaa Suomen liittämisestä ecuun ilman markan ulkoista devalvaatiota. Kytkentä tehtiin kesäkuussa 1991, vaikka sitä vastustivat monet teollisuuden nokkamiehet, osa ay-liikkeen johtoa, monet kansantaloustieteilijät sekä osa hallituksesta ja Ahon omista joukoistakin (Uimonen 1995, 46–58; Kiander 2001, 25–26; Kiander & Vartia 1998, 83–84). Devalvaation mahdollisuuden poistuminen aiheutti hallitukselle ongelmia, kun se ryhtyi ecu-kytkennän jälkeen myöhemmin kesäkuussa neuvotteluihin yhteiskuntasopimuksesta – laajasta tuloratkaisusta, jonka päämääränä oli Ahon mukaan suomalaisen työn ja tuotannon pelastaminen lamasta mahdollisimman vähin vaurioin (HS 29.7.1991). Hallitus tarjosi laajamittaista ja selvää kustannusten alennusta teollisuuden kilpailukyvyn kohentamiseksi, koska kansantalouden tila oli heikentynyt vuoden 1991 aikana nopeasti. Työttömien määrä oli vuodenvaihteessa vielä alle 100000, mutta kesäkuussa se oli noussut jo 210000:een (Kiander 2001, 31; HS 15.8.1991). Hallituksen ehdotukset provosoivat opposition ja ay-liikkeen laajaan vastarintaan osin valtapoliittisista syistä ja osin siksi, että moni toimija ei ymmärtänyt talouskriisin syvyyttä (Uimonen 1995, 80). Työnantajaliitto STK meni vaatimuksissaan hallitustakin pitemmälle. Se vetosi alati heikkenevään taloustilanteeseen ja alkoi esittää myös vaateita keskitetyn työmarkkinajärjestelmän laajamittaisista uudistuksista omaksi edukseen. Vaateet, kuten lakko-oikeuden rajaaminen 53 Kilpailukykyä ja edunvalvontaa ja työeläkemaksujen osittainen siirtäminen työnantajilta työntekijöille, kiristivät osapuolten jännitteisiä suhteita entisestään. Neuvottelut yhteiskuntasopimuksesta päättyivätkin umpikujaan. Kustannusten alentamisesta yritettiin tämän jälkeen sopia tuloneuvotteluissa, jotka nekin ajautuivat ongelmiin. Lokakuun lopulla saatiin aikaan hätäratkaisuesitys välittäjäksi apuun pyydetyn Kalevi Sorsan johdolla, mutta lopullinen sopimus jäi syntymättä lähinnä Metalliliiton ja Paperiliiton vastustuksen vuoksi (Kiander 2011, 27). Kiihtyneen valuuttapaon vuoksi Ahon hallitus joutui tinkimään linjastaan: markka devalvoitiin 12,3 prosentilla marraskuun 14. päivänä. Tämän jälkeen tupo-pöytään palanneet osapuolet saivat sorvattua tulopoliittisen kokonaisratkaisun kahdessa viikossa. Yhteiskuntasopimusja tuloneuvotteluiden ympärille rakentunut diskursiivinen järjestys poikkesi hieman Liinamaa 1 -tapauksesta.13 Vaikka neuvottelut selvästi aktivoivat toimijoiden vasemmisto– oikeistoerontekoa, suomalainen yhteiskunta ja sitä ympäröivä maailma olivat jo irtautumassa luokkapohjaisesta poliittisesta ilmapiiristä, joka vielä 1960luvulla jäsensi vahvasti poliittista kenttää. Lisäksi 1960-luvun lopulla hallitsevassa asemassa ollut kasvupoliittinen diskurssi osoitti 1990-luvun alussa murroksen merkkejä. Siihen sisältyneet ja suomalaisen talouspolitiikan ”pitkän linjan” (Pekkarinen & Vartiainen 1993) mukaiset ajatukset kilpailukyvystä olivat edelleen tallella, kuten myös vakaustavoitteet sekä niiden toteuttamiseen liittynyt korporatistinen sopimisen tapa. Tulkinnat näistä olivat kuitenkin moninaistuneet siinä määrin, että kasvupoliittisen diskurssin sijaan on luontevampi puhua kahdesta erillisestä diskurssista: kilpailudiskurssista ja jakodiskurssista. Nämä diskurssit eroavat yhtäältä siinä, mitä pidetään soveliaina keinoina ylläpitää kilpailukykyä ja toisaalta siinä, miten suhtaudutaan korporatistiseen päätöksentekotapaan. Jakodiskurssissa kilpailukyvystä huolehditaan harkiten, pienten askelten politiikalla ja korporatistisesti asioista yhdessä päättäen. Kilpailudiskurssissa taas haetaan kilpailukykyä nopeasti sisäisestä ja/ tai ulkoisesta devalvaatiosta ja ollaan tarvittaessa valmiita hylkäämään 13 Diskurssit/puhetavat erotettiin Helsingin Sanomista kootusta aineistosta tarkastelemalla erityisesti jutuissa esiintyneiden tahojen puheenvuoroja ja abstrahoimalla niistä yleisempiä puhetta motivoivia tavoitteita ja ideoita. Analyysin aineistot ja toteutustapa kuvataan tarkemmin liitteessä 1. 54 Tupo ja media korporatistinen sopimiskulttuuri. Jakodiskurssissa on selviä yhtymäkohtia myös 1960-luvun lopun edunvalvontadiskurssiin. Jakodiskurssissakin solmukohtana on ajatus yhteiskunnallisesta tulonjaosta ja edunvalvonnasta, kun vastaavasti kilpailudiskurssin solmukohtana on ajatus markkinoiden toimintaan ja vaatimuksiin sopeutumisesta. Kilpailudiskurssiin nojaavissa puheenvuoroissa pääpaino on kilpailukykyyn liittyvissä poliittisissa toimenpiteissä, kun taas jakodiskurssissa päähuomio keskittyy toimenpiteiden jakoja valtapoliittisiin aspekteihin. Seuraavassa analyysissä vuoden 1991 yhteiskuntaja tuloneuvottelujen diskursiivista ympäristöä jäsennetään erottamalla kolme politiikan teema-aluetta (kilpailukykypolitiikka, jakopolitiikka, valtapolitiikka) ja tarkastelemalla, millaisilla sanastoilla ja näkökulmilla näitä teemoja käsiteltiin kilpailudiskurssissa ja jakodiskurssissa. Teema-alueet on määritelty etsimällä juttuaineistoista keskeisiä kysymyksiä, jotka tapauksessa ovat kamppailun ja politikoinnin kohteena. Ne eivät perustu mihinkään erityiseen teoreettiseen lähestymistapaan vaan ovat pikemminkin tutkijan aineistolähtöinen yritys jäsentää käsillä olevaa materiaalia. Kilpailukykypolitiikassa on kyse talouden rakenneja suhdannepolitiikasta, jakopolitiikassa yhteiskunnallisesta tulonjaosta ja edunvalvonnasta, ja valtapolitiikassa instituutioiden – erityisesti hallituksen, elinkeinoelämän ja ammattiyhdistysliikkeen – välisestä valtakamppailusta sekä politiikan tekemisen tavasta. Näillä kolmella teema-alueella argumentoitiin eri käsitteillä, ja jokaiselta teema-alueelta olisi voinut erottaa omat ”diskurssinsa”. Teema-alueittaisten diskurssien välille oli kuitenkin löydettävissä ”perheyhtäläisyyksiä”, jotka sitoivat ne joko kilpailutai jakodiskurssiin. Kilpailuja jakodiskurssia voikin luonnehtia ”diskursiivisiksi klustereiksi” jotka kokoavat väljästi yhteen eri teema-alueiden diskursiivisia muotoutumia. Kuviossa 2.2 kuvataan vuoden 1991 työmarkkinapolitiikan diskursiivista järjestystä avainsanoilla, jotka luonnehtivat kummankin diskursiivisen klusterin tapaa tulkita kutakin teema-aluetta. Kilpailuja jakodiskurssien pohjalta voidaan erottaa keskustelun ääripäät. Kilpailudiskurssissa painottui kilpailukykypolitiikka, ja erityisesti vientiteollisuuden kilpailukyky tulkittiin kaikkien yhteiseksi asiaksi, josta on pidettävä kiinni poliittisesta vastarinnasta huolimatta. Jakodiskurssissa kilpailukykypolitiikka ei ollut yhtä keskeinen, ja riittäviin tuloksiin uskottiin päästävän totutuin pienin liikkein työmarkkinoiden 55 Kilpailukykyä ja edunvalvontaa kolmikantaisessa sopimismenettelyssä. Jakodiskurssissa painottui jako politiikka ja erityisesti huoli oman taustaryhmän ja vähäosaisten toimeentulosta. Kumpikaan diskurssi ei esiinny täysin puhtaana yhdessäkään aineiston puheenvuorossa. Työnantajaleirin näkemykset osuivat lähimmäksi kilpailudiskurssin ajatuksia, ja myös hallituksen riveissä oli useimmille niistä runsaasti kannatusta. Palkansaajajärjestöjen edustajat ja vasemmisto-oppositio puolestaan nojasivat tyypillisemmin jakodiskurssiin. Seuraavassa kuvataan diskursiivista järjestystä kullakin kolmella teema-alueella. Kursiivilla on jälleen merkitty jutuissa käytettyjä ilmaisuja, jotka erityisen hyvin luonnehtivat kutakin diskurssia. Kilpailukykypolitiikka Kilpailukykypolitiikalla tarkoitetaan tässä osapuolten esittämiä käytännön toimenpiteitä laman taittamiseksi. Kilpailudiskurssissa lähtökohdaksi muodostui kustannusten alentaminen (vienti)teollisuuden kilpailukyvyn kohentamiseksi. Tavoitteeseen pyrittiin joko ulkoisen tai sisäisen devalvaation avulla. Ulkoisen devalvaation kannattajia oli eniten työnantajajärjestöissä ja teollisuuden suurissa työntekijäliitoissa Metalliliitossa ja Paperiliitossa. Niiden käsityksen mukaan rahan ulkoisen arvon alennus oli välttämättömyys, sillä muulla tavoin sakkaavaa vientiä ei heidän mielestään saataisi uuteen nousuun. Myös [Paperiliiton puheenjohtaja Antero] Mäki vaati pikaista devalvaatiota, koska se on hänestä ainut nopea keino saada vienti vetämään. Mäen mukaan siihen ajauduKuvio 2.2. Yhteiskuntasopimusja tuponeuvotteluiden diskursiivinen järjestys Helsingin Sanomissa 56 Tupo ja media taan joka tapauksessa, tehtiinpä niin tai näin. Vaikka STK:n kuristusohjelma menisi tuloneuvotteluissa läpi, devalvaatio on sittenkin edessä, Mäki arvioi. (Uutinen 19.9.1991) Sisäistä devalvaatiota puolestaan ajoivat erityisesti hallitus ja Suomen Pankki. Hallitus pyrki työmarkkinajärjestöjen kanssa laajaan yhteiskuntasopimukseen, jolla tavoiteltiin teollisuuden kilpailukykyyn kymmenen prosentin kohennusta seuraavien kahden-kolmen vuoden aikana (HS 4.8.1991). Siihen pyrittiin kytkemään suomalaisen talouspolitiikan perinteiden mukaisesti (Heinonen ym. 1996, 2) myös valtion menoja: listalla olivat palkat, maataloustulo, puun kantohinta, eläkkeet, hinnat ja verot. Olennaisin osa yhteiskuntasopimusta oli kuitenkin tuloratkaisu. Hallituksen tavoitteena oli laajamittainen ratkaisu, jossa ylärajana olisi nollalinja palkkoihin. Sen lisäksi hallitus väläytti muun muassa lomarahan poistamista ja julkisen sektorin pakkolomia. Laajamittaisia säästöjä pidettiin pakollisina. Niiden toteuttamista oltiin valmiita vauhdittamaan säästölaeilla ja muilla leikkauksilla tai korotuksilla, jotka langetettaisiin palkansaajille, ellei etujärjestöjen neuvotteluissa edistytä. Valtiovarainministeri Iiro Viinanen (kok) uhkasi tiistaina palkansaajia selväsanaisesti viiden miljardin markan tulonmenetyksillä, ellei hallitusta tyydyttävää tulopoliittista ratkaisua synny lokakuun puoliväliin mennessä. Viinasen mukaan ”vähin mitä voidaan tehdä” on palkankorotuksista luopuminen kahdeksi vuodeksi sekä lomaltapaluurahan poistaminen. Muussa tapauksessa hallitus ryhtyy siirtämään työnantajien sosiaaliturvamaksuja työntekijöiden maksettaviksi. (Uutinen 28.8.1991) Työnantajille hallituksen tarjous oli kuitenkin riittämätön ja liian hidasvaikutteinen. STK vaati ”teollisuuden kilpailukyvyn välitöntä ja mittavaa korjaamista” 17 prosentilla (HS 9.8.1991) ja palkkojen jäädytysten sijaan selviä palkanalennuksia omien välillisten työvoimakustannustensa laskemisen lisäksi (HS 26.8.1991). Samoin kuin hallitus myös työnantajat höystivät toisinaan vaatimuksiaan uhkauksilla. Jos kilpailukyvyn palauttaminen jokunen vuosi sitten vallinneelle tasolle ei onnistu, ”teollisuus joutuu pohtimaan 63 Kilpailukykyä ja edunvalvontaa Järjestelmän toimintakykyä koskeva kritiikki sai devalvaation jälkeen vastakaikua myös ammattiyhdistysliikkeestä ja tasavallan presidentiltä. Muutamat työntekijäjärjestöjen johtajat totesivat tuloneuvottelujen osoittaneen, että perinteinen tulopolitiikka ei jäykkyytensä vuoksi enää toimi kunnolla (HS 20.11.1991). Siihen tulisi tehdä muutoksia, jotka lisäävät joustavuutta ja mahdollistavat enemmistöpäätökset. Samankaltaisia parlamentarismin kehittämiseen viittaavia kannanottoja kuultiin myös presidentti Mauno Koivistolta, joka Uimosen (1995, 116–124) mukaan tuki Ahon hallitusta selväsanaisesti läpi tämän valtakauden. ”Nykyisenlainen keskitetty sopimuspolitiikka on tänä vuonna astunut ehkä viimeisen askeleen kohti loppuaan. Keskitetyn säännöstelytalouden keinoilla ja makrotalouden yksipuolisesta näkökulmasta ei voida ratkaista käytännön työelämän ja työpaikkojen ongelmia”, hän [AKT:n puheenjohtaja Risto Kuisma] sanoi. Tulevaisuuden ratkaisu on Kuisman mielestä liittoja alakohtainen sopiminen tai sitten uutena vaihtoehtona keskusjärjestöja liittotason yhdistäminen yhdeksi sopimustasoksi. (Uutinen 22.11.1991) Koivisto toivoi, että säästölakien määräenemmistösäännökset kumottaisiin. Hallitukselle olisi annettava mahdollisuus harjoittaa politiikkaansa. (Uutinen 20.11.1991) Valtapolitiikassa jakodiskurssi korosti siis konsensusta ja neuvotteluratkaisuun pyrkimistä riippumatta poliittisista suhdanteista. Kilpailudiskurssissa puolestaan olennaisempaa oli se, että toimintakyky säilyy tavalla tai toisella. Tältä osin aineistossa voidaan nähdä merkkejä aikakauden muutoksesta. Jakodiskurssi nojasi vahvasti korporatistiseen päätöksentekotapaan ja kaksi-/kolmikantaisen työmarkkinaneuvottelun perinteeseen, joka eli Pekkarisen ja Vartiaisen (1993, 398–402) mukaan kulta-aikaansa 1980-luvulla. Kilpailudiskurssissa sen sijaan oli merkkejä parlamentaristisen ajattelutavan vahvistumisesta: hallitus vie asioita eteenpäin kansalta saadun mandaatin turvin, vaikkei täyttä yhteisymmärrystä neuvotteluissa saavutettaisikaan. 64 Tupo ja media Yhteenvetoa Vuoden 1991 yhteiskuntasopimusja tuloneuvotteluiden diskursiivinen järjestys tuo selvästi esiin poliittisen ilmapiirin muutoksen edellisten vuosikymmenten aikana. Vielä 1960-lukua leimannut taistelu kapitalististen ja sosialististen oppien välillä oli talouspolitiikassa jäänyt taka-alalle. Sen tilalle oli noussut yhä vahvemmin kysymys siitä, miten valtion suhde vapautuviin ja laajentuviin kansainvälisiin markkinoihin tulisi hahmottaa. Ratkaisun etsinnässä nojattiin historiallisesti tuttuun kasvupoliittiseen diskurssiin ja siihen kytkeytyneeseen korporatistiseen sopimistapaan. Kasvupoliittinen diskurssi ei kuitenkaan täysin kestänyt akuutin talouskriisin oloissa. Paine kriisin nopeaksi ratkaisemiseksi vahvisti parlamentaarisen sopimistavan kannatusta ja hajotti kasvupoliittisen diskurssin yhtäältä nopeisiin toimiin valmiiseen kilpailudiskurssiin ja toisaalta hitaampaan korporatistiseen sopimistapaan luottavaan jakodiskurssiin. Kilpailudiskurssin piirissäkin erottui vielä kaksi erilaista katsantotapaa, joista toinen puolusti ulkoista ja toinen sisäistä devalvaatiota. Siinä missä 1960-luvun lopun kasvupoliittinen diskurssi tuki menestyksekkäästi vakaussopimuksen syntymistä, tämän diskurssin hajoaminen 1990-luvun kriisissä teki yhteiskuntasopimuksen solmimisesta vaikeampaa. Kilpailudiskurssi kyllä korosti tarvetta vientiteollisuuden kustannusten alentamiseen, mutta keinoista ei ollut yksimielisyyttä. Valtapolitiikan saralla yhteiskuntasopimuksen solmimista puolestaan vaikeuttivat kilpailudiskurssin ja jakodiskurssin ilmentämät rintamalinjat. Jakodiskurssi tuki retoriikkaa, jolla horjutettiin sisäisen devalvaation edellyttämää tahtotilaa. Kilpailudiskurssi puolestaan ei kyennyt kokoamaan niin vahvaa koalitiota, että ammattiyhdistysliike olisi joutunut taipumaan yhteiskuntasopimuksen edellyttämiin kompromisseihin. 65 Kilpailukykyä ja edunvalvontaa Kiristystä ja kilpailukykyä Juha Sipilän hallituksen yhteiskuntasopimushanke kesällä ja syksyllä 2015 muistuttaa monin tavoin Esko Ahon hallituksen vastaavaa hanketta reilua kahtakymmentä vuotta aiemmin. Talous ei ollut kunnolla toipunut vuoden 2008 finanssikriisistä, ja tilanteen kohentamiseksi haluttiin parantaa suomalaisen vientiteollisuuden kilpailukykyä. Ratkaisuyrityskin oli samankaltainen: työvoimakustannusten alentaminen hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen yhteisen ”yhteiskuntasopimuksen” avulla. Merkittävä ero aikaisempaan oli kuitenkin se, että Suomi kuului nyt euroalueeseen eikä ulkoinen devalvaatio ollut enää mahdollinen. Jo 1990-luvulta tuttu keskustelu tarpeesta uudistaa ja joustavoittaa työmarkkinajärjestelmää jatkui edelleen. Useissa puheenvuoroissa hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen kolmikantaista sopimista pidettiin tuskastuttavan hitaana keinona työmarkkinajärjestelmän uudistamiseksi (esim. Vihriälä 2013). Erityisesti työnantajapuoli tavoitteli järjestelmän muuttamista niin, että työehdoista entistä suurempi osa sovittaisiin liittoja yritystasolla. Tuskastumista kuvaa hyvin pääministeri Alexander Stubbin puheenvuoro Snellman-säätiön talviseminaarissa 16.12.2014. Hänen mukaansa ”ensin pitää kokeilla konsensusta, mutta jos se ei toimi, emme voi jatkaa pienimmän nimittäjän politiikkaa, ja seuraavan hallituksen pitää toimia” (HS 17.12.2014). Juha Sipilän toukokuussa 2015 aloittaneen hallituksen15 voi katsoa noudattaneen kirjaimellisesti Stubbin ohjetta. Hankkeeseen liittyi erityisesti alkuvaiheessa vahva korporatistinen vire, kun Sipilä jo hallitustunnusteluvaiheessa kutsui työmarkkinajärjestöjä mukaan luonnostelemaan yhteiskuntasopimusta. Sipilän hanke muistutti Mauno Koiviston toimintaa kevättalvella 1968, kun hän samanaikaisesti kokosi hallitusta ja neuvotteli työmarkkinajärjestöjen kanssa vakauttamissopimuksesta. Aika oli nyt kuitenkin toinen, eikä hallitusohjelmasta ja työmarkkinasopimuksesta sopiminen samanaikaisesti onnistunut. On paljon mahdollista, että neuvottelujen vahvempi altistuminen julkisuudelle osaltaan vaikeutti sopimista. Lisäksi luottamusta heikensi se, että kun 1968 sopimusta ammattiyhdistysliikkeen kanssa teki kansanrintamahallitus 15 Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten muodostama enemmistöhallitus. 66 Tupo ja media sosiaalidemokraattisen pääministerin johdolla, nyt oltiin muodostamassa porvarihallitusta. Sopimuksen teon osallisten piiri todennäköisesti oli myös laajempi ja päätöstä tekevien mandaatit heikompia kuin 1960-luvun lopussa. Sipilä on myöhemmin kertonut, ettei hänellä ollut isoja odotuksia ensimmäisestä neuvottelukierroksesta, mutta että se oli kuitenkin ”hyödyllinen harjoitus ja pohja”, joka ”valoi uskoa siihen, että neuvottelutulos on mahdollinen, kun kaikki olosuhteet ovat kohdallaan” (Uimonen 2019, 100). Hän perusteli neuvottelujen varhaista käynnistämistä myös sillä, että oletti ”palkansaajajärjestöjen ajattelevan, että ne voisivat tukea itselleen sopivan hallituksen syntymistä lähtemällä tekemään yhteiskuntasopimusta” (mt., 98). Tuossa vaiheessa esimerkiksi SDP:n tulo hallitukseen olisi vielä voinut olla mahdollista. Yhteiskuntasopimus kirjattiin ensimmäisen neuvotteluyrityksen kariutumisesta huolimatta hallitusohjelmaan, ja työmarkkinajärjestöt käynnistivät neuvottelut kesällä uudelleen. Nyt neuvotteluja vaikeutti se, että hallitus rikkoi totuttuja työmarkkinapelisääntöjä asettamalla numeeriset tavoitteet, joihin se edellytti työmarkkinajärjestöjen sitoutuvan. Tässä hallitus siis noudatti Stubbin jo edellisellä hallituskaudella ilmaisemaa ajatusta, että jos konsensus ei toimi, hallituksen pitää tehdä tarvittavat toimenpiteet omalla parlamentaarisella mandaatillaan. Tällä linjauksellaan hallitus osin irtaantui korporatistisesta vaihdantatavasta (ks. Kiander ym. 2008), mikä herätti voimakasta vastustusta ammattiyhdistysliikkeessä ja eduskunnan vasemmisto-oppositiossa. Tässäkin Sipilän yhteiskuntasopimushanke ja sen vastaanotto työntekijäjärjestöjen piirissä muistutti Ahon hallituksen hanketta vuonna 1991. Yhteiskuntasopimus nousi julkisuuden agendalle joulukuussa 2014 tilanteessa, jossa vallitseva talouspoliittinen näkemys oli, että yritysten liian korkeat työvoimakustannukset ovat keskeinen syy talouden ongelmiin. Kevään 2015 eduskuntavaalikamppailussa yhteiskuntasopimus-termi kiinnittyi Keskustapuolueen vaaliteemaksi. Muutkaan puolueet eivät sitä ainakaan Helsingin Sanomissa vastustaneet. Huoli yritysten kilpailukyvystä jaettiin laajasti, ja myös työmarkkinajärjestöt kommentoivat yhteiskuntasopimusta myönteisesti. Usein viitattiin talouden taantuman alkaessa tehtyihin liian korkeisiin palkankorotuksiin. Palkkoja nostettiin, vaikka Nokian heikentyminen ja finanssikriisi jo kurittivat taloutta. Kevään 2015 aikana tehtiin laskelmia, joissa arvioitiin, kuinka paljon suomalaisyritysten kustannuskilpailukyky on jäänyt 67 Kilpailukykyä ja edunvalvontaa jälkeen vertailumaista. Myöhemmin kesällä julkaisemassaan analyysissä Suomen Pankin johtokunnan neuvonantaja Lauri Kajanoja (2015) arvioi, että kustannuskilpailukyvyn parannustarve olisi 10–15 prosenttia. Yhteiskuntasopimushanke liittyi siis pitkään jatkuneeseen keskusteluun korporatismin ja parlamentarismin välisestä suhteesta sekä ajankohtaiseen kysymykseen suomalaisen teollisuuden kilpailukyvystä. Kevään 2015 ja kevään 2016 välisenä aikana neuvottelut kariutuivat ja käynnistyivät useaan otteeseen. Sopimus solmittiin lopulta 14. kesäkuuta 2016. Se oli tuolloin jo saanut uuden nimen: kilpailukykysopimus eli ”kiky”. Yhteiskuntasopimus 2015 -tapauksen diskursiivinen järjestys osoittautui analyysissä yleislinjoiltaan hyvin samanlaiseksi kuin vuoden 1991 esimerkkitapauksessa.16 Tästä syystä sitä kuvataan saman analyysikehikon avulla (ks. kuvio 2.2). Tarkasteltavana on siis jälleen kaksi diskursiivista klusteria, joista ensimmäiseen, kilpailudiskurssiin, nojaavat aineistossa erityisesti hallituspuolueet ja elinkeinoelämä ja toiseen, jakodiskurssiin, ammattiyhdistysliike ja vasemmisto-oppositio. Kilpailu-klusterin diskursiivinen solmukohta on ajatus kansainvälisistä markkinoista, joilla Suomen olisi oltava yrityksille kilpailukykyinen toimintaympäristö. Jako-klusteri puolestaan nojaa vahvemmin ajatukseen eri yhteiskuntaryhmien välisestä tulonjakokamppailusta. Näitä klustereita kuvataan jälleen kolmella politiikan teema-alueella, kilpailukykypolitiikassa, jakopolitiikassa ja valtapolitiikassa. Kilpailukykypolitiikka Yhteiskuntasopimushanke nojasi lähinnä kilpailudiskurssiin. Hankkeen taustalla oli ajatus, että vientiteollisuuden huono menestys johtuu heikosta kilpailukyvystä ja että kilpailukyvyn parantamiseksi suomalaista kustannustasoa olisi laskettava. Myös tuottavuuden kohentaminen, markkinointiponnistelut sekä joustavammat käytännöt työpaikoilla sisältyivät hallituksen kilpailukykyvisioon, mutta koska niihin vaikutta16 Diskurssit/puhetavat erotettiin Helsingin Sanomista kootusta aineistosta tarkastelemalla erityisesti jutuissa esiintyvien tahojen puheenvuoroja ja abstrahoimalla niistä yleisempiä puhetta motivoivia tavoitteita ja ideoita. Analyysin aineistot ja toteutustapa kuvataan tarkemmin liitteessä 1. 68 Tupo ja media minen on vaikeaa ja hidasta, hallitus katsoi, että akuutissa taantumassa on ainakin alennettava yritysten kustannuksia. Kilpailudiskurssin ytimessä on ajatus voittoa maksimoivista yrityksistä, jotka kansainvälisillä markkinoilla menestyäkseen sijoittuvat sinne, missä niiden toiminta on kannattavaa. Jos kustannustaso Suomessa on liian korkea, yritykset vähitellen siirtävät toimintojaan muualle. Suomesta pitäisi tehdä yrityksille houkutteleva toimintaympäristö. Olisi tehtävä rakenteellisia uudistuksia, joilla kilpailukykyä parannettaisiin. Suomi ei ole nykyisin tarpeeksi houkutteleva yritysten toimintaympäristöksi. Yritysten omistajat, hallitukset ja toimitusjohtajat joutuvat vertaamaan Suomen toimintaolosuhteita muihin vaihtoehtoihin. Suomessa on monta asiaa kunnossa, mutta keskeisimmät kilpailukykymme ongelma-alueet ovat julkisen sektorin suuruus suhteessa bruttokansantuotteeseen ja siitä johtuva korkea verotusaste sekä työmarkkinoittemme jäykkyydet. Yhteiskuntamme päätöksenteon eripuraisuus ja kyvyttömyys rakenteellisiin uudistuksiin ovat talouskasvun este, joka tuhoaa kansalaisten hyvinvoinnin pitkän aikavälin edellytyksiä. (Yleisönosasto 22.8.2015; Vuorineuvos Jorma Eloranta) Kilpailudiskurssissa viitattiin usein markka-aikana tehtyihin devalvaatioihin. Devalvaatiot paransivat yritysten kilpailukykyä ja sen myötä työllisyyttä ja valtiontaloutta. Samalla ne kuitenkin vahvistivat suhdannevaihteluja, ja taantuman tullessa ajauduttiin uudestaan kilpailukykyongelmiin ja devalvaatioon (Pekkarinen & Vartiainen 1993, 325–326). Euroon siirtymisen jälkeen devalvaatio ei enää ole ollut mahdollinen, ja kilpailudiskurssissa tästä katsottiin seuraavan tarve sisäiseen devalvaatioon eli kustannustason laskuun työehtoja heikentämällä tai yritysten maksuja alentamalla. Syksyn 2007 liittokierrosten ajateltiin tuoneen liian kovat korotukset, ja tämä virhe oli nyt tarpeen oikaista. Näin arvioi jopa STTK:n entinen puheenjohtaja Mikko Mäenpää, vaikka hän syksyllä 2007 itsekin keskusjärjestöjohtajana tuki sairaanhoitajien palkkavaatimuksia. 69 Kilpailukykyä ja edunvalvontaa Mäenpään mukaan Suomen talous kyntää niin syvällä, että sopimusta tarvitaan. Se tarkoittaa sisäistä devalvaatiota. ”Sitähän tämä tavoiteltu viiden prosentin kustannusleikkaus merkitsee. Liittokierroksen liian kovat korotukset ovat rasittaneet meitä kahdeksan vuotta. Tätä nyt yritetään oikaista.” (Uutinen 31.7.2015; STTK:n entinen puheenjohtaja Mikko Mäenpää) Kilpailukykyongelmaa todennettiin Helsingin Sanomissa tekemällä vertailuja kustannustason muutoksesta Suomen ja tärkeimpien vientimaiden kesken. Keskustelussa nojattiin erityisesti Suomen Pankissa tehtyihin laskelmiin, joiden mukaan kustannuskilpailukyvyn parannustarve olisi 10–15 prosenttia (Kajanoja 2015). Kilpailudiskurssissa nämä arviot otettiin kilpailukykypolitiikan lähtökohdaksi ja tavoitetasoksi. Hallituksen näkemyksen mukaan 5 prosenttia tavoitteesta voitaisiin saavuttaa maltillisilla palkankorotuksilla, 5 prosenttia lisäämällä tuottavuutta työpaikoilla ja 5 prosentin kilpailukykyloikka tehtäisiin yhteiskuntasopimuksen avulla työkustannuksia alentamalla. ”Kilpailukykyero muihin maihin on 10–15 prosenttia. Tarvitsemme kymmenen prosentin sisäisen devalvaation”, hallituslähde painottaa. ”Pelkästään maltillisten palkkasopimusten pelastavaan vaikutukseen ei hallituskaan usko. Tarvitsemme myös ylimääräistä viiden prosentin kilpailukykyhyppyä. Joillekin se merkitsee työajan pidennystä palkkoja korottamatta”, lähde jatkaa. (Uutinen 31.7.2015) Kiistely yhteiskuntasopimuksesta kiinnittyi usein kysymykseen työajan pidentämisestä. Kilpailu-diskurssissa se nähtiin yksinkertaiseksi keinoksi tehdä kilpailukykyloikka, kun taas jakodiskurssi kyseenalaisti tällaisen mekaanisen ajattelutavan. Sen mukaan työajan pidennys ei välttämättä lisää kilpailukykyä. Päinvastoin, se todennäköisesti heikentää työn tuottavuutta, työllisyyttä ja suuntaa huomiota pois kilpailukyvyn olennaisemmista tekijöistä, kuten osaamisesta, ja työhyvinvoinnista. 70 Tupo ja media Mekaaninen työajan pidentäminen ei nosta Suomea suosta. Sipilän hallituksen tavoittelema tuottavuusloikka saadaan aikaan henkilöstön osaamista hyödyntämällä ja aloitteellisuutta kehittämällä. Mitkään rakenteelliset tekijät eivät estä työpaikkoja toimimasta hyvin – kyse on luottamuksesta, tahdosta ja osaamisesta. (Vieraskynäkirjoitus 10.6.2015; SAK:n kehittämispäällikkö Juha Antila) Jakodiskurssiin kytkeytyi myös ajatus elinkeinoelämän murroksesta, jossa työajan mittaaminen menettää merkitystään ja työsuhteet muuttuvat epämääräisemmiksi. Tässä voi nähdä uudenlaista ajattelua 1990-luvun alkuun verrattuna. Silloin jakodiskurssissa tuottavuuteen viitattiin epäsuoremmin kiinnittämällä huomiota kilpailun esteisiin ja niihinkin erityisesti siksi, että ne ylläpitävät kuluttajille korkeaa hintatasoa. Vuoden 2015 yhteiskuntasopimuksen yhteydessä jakodiskurssissa painottuivat enemmän työelämän laatukysymykset samalla kun elinkeinoelämää syytettiin vanhanaikaisuudesta ja jumiutumisesta. Jakodiskurssissa kilpailukyvyn tehostaminen työaikaa pidentämällä tuntuu näpertelyltä ja edustaa tunkkaista ajattelutapaa. Kilpailukyvyn ongelmat eivät niinkään ole korkeissa kustannuksissa kuin yritysten johtamisessa. Työntekijöitä ei motivoida eikä haeta rohkeasti ennenäkemättömiä liiketoimintamalleja vaan pitäydytään vanhoissa käytännöissä ja puolustetaan perittyjä poteroita. Kun keskiluokan työelämä menee palasiksi, koko yhteiskunta muuttuu. Murros huutaa vallankumouksellisia ratkaisuja työllistämiseen, verotukseen, asumiseen ja julkisiin palveluihin. Siksi yhteiskuntasopimusta ympäröivä keskustelu tuntuu toivottoman tunkkaiselta. Mistä nämä ihmiset oikein puhuvat, kun he kiistelevät työajan jatkamisesta puolella tunnilla? (Kolumni 8.8.2015; toimittaja Katja Boxberg) Hyvin suuri osa yrityksistä kuitenkin puolustaa perittyjä poteroita, ei aktiivisesti etsi ja palkkaa maailmanluokan osaajia, ei kuuntele uusia ideoita, ei tunnista eikä ymmärrä oikeita kilpailijoita eikä suunnittele kokonaisvaltaisia, ennennäkemättömiä käyttäjäkokemuksia ja liiketoimintamalleja. (Yleisönosasto 30.8.2015; teollinen muotoilija Jukka Rautiainen) 71 Kilpailukykyä ja edunvalvontaa Siinä missä kilpailudiskurssissa korostuu kurinalaisuus ja säästäminen kustannusten karsimiseksi, korostuvat jakodiskurssissa investoinnit ja kehittäminen: kenenkään ei tarvitse luopua mistään, kun tuotekehitykseen ja työhyvinvointiin sijoitetaan lisää resursseja. Politiikan on oltava elvyttävää ja sen on tuettava kotimarkkinoita sen sijaan että se kuristaisi niitä ja aiheuttaisi työttömyyttä. ”Suomi tarvitsee korkean jalostusarvon uusia vientialoja eikä palkanalennuksia, jotka leikkaavat kuluttajien ostovoimaa ja tuovat ongelmia kotimarkkinoille”, Rinne sanoo. (Uutinen 8.8.2015; SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne) Myös kilpailudiskurssi tunnusti tuottavuuden, innovoinnin ja johtamisen tärkeyden. Näitä kuitenkin pidettiin asioina, joita yrityksissä kehitetään joka tapauksessa mutta joihin ei ole patenttiratkaisuja ja joihin hallitus ei juurikaan pysty vaikuttamaan. Siksi kilpailukykyä on kohennettava myös keinoilla, jotka vaikuttavat nopeasti. Kaikki yritykset ovat tähänkin saakka yrittäneet tehdä parhaansa valitessaan esimiehiä ja tehdessään tuotekehityksen valintoja. Jos ay-liikkeen hallussa on potentiaalisten huippujohtajien ja tekemättä jääneiden innovaatioiden listat, ne otetaan varmasti yrityksissä kiitollisuudella vastaan. (Yliökirjoitus 5.9.2015; Jukka Jokiniemi ja Terho Puustinen) Jakopolitiikka Jakopolitiikassa kyse on etujen ja rasitusten jakamisesta eri yhteiskuntaryhmien kesken. Kilpailudiskurssissa yhteiskuntasopimus miellettiin talkoiksi, joihin kaikkien tulisi osallistua oikeudenmukaisin ehdoin. Näkökulmana oli kansakunta ja sen kokonaisetu. Kilpailudiskurssissa ei kyseenalaistettu kustannusten alentamisen välttämättömyyttä. Se oli tavoite, johon kaikkien edellytettiin pyrkivän. Useissa puheenvuoroissa kilpailudiskurssi ilmeni vetoomuksina riitelyn lopettamisesta ja rakentavasta suhtautumisesta yhteiskuntasopimukseen. Sen sijaan että kinattaisiin siitä, kuka saa mitäkin, olisi huomattava, että ollaan samassa 72 Tupo ja media veneessä ja olisi yhdessä soudettava eteenpäin. Riitelijöiden olisi pantava jäitä hattuun ja alettava yhdessä tehdä järkeviä ratkaisuja. ”Yhteiskuntasopimus sisältää jo sanana eri yhteiskuntaluokkien yhteenkuuluvaisuutta ja ymmärrystä samassa veneessä olemisesta. Niin kauan kuin kinastellaan, soutaako joku muita enemmän, ei vene vie eteenpäin.” (Muut lehdet -palsta 11.6.2015; Ilkka) Jäitä hattuun ihan kaikille osapuolille. Maatamme ei nosteta ylös suosta riitelemällä. Oppositio huutaa kurkku suorana. Yleislakkoako te tänne haluatte? (Yleisönosasto 13.6.2015; Helena Hartikainen) Kilpailudiskurssin talkoo-metafora antaa ymmärtää, että kaikki tinkivät eduistaan. Elinkeinoelämän johtajat Matti Alahuhta, Reijo Karhinen ja Antti Herlin kehottivat yhteisessä vetoomuksessaan yritysjohtajia pudottamaan palkkaansa tai antamaan lahjoituksia (HS 9.6.2015). Jakodiskurssissa ajatukseen talkoista suhtauduttiin nihkeästi. Elinkeinoelämältä haluttiin mieluummin sitovia lupauksia työpaikoista ja tulonjaon tasausta verotuksen avulla. Jakodiskurssin näkökulmasta eliitti voi talkoissa määritellä osallistumisensa kohteet, kun samalla käsi on syvällä työntekijän taskussa. ”Tavallaan tässä rakennetaan lahjoitusvaroin toimivaa yhteiskuntaa, se perusidea on taustalla. Tässä siis jotkut eliitin määrittelemät hankkeet saisivat lisää rahaa.” (Uutinen 10.6.2015; SAK:n puheenjohtaja Lauli Lyly) ”Nyt on jo esitetty viiden prosentin palkanalennuksia, nollatason palkankorotuksia kuudeksi vuodeksi ja työajan pidennystä. Mitähän seuraavaksi?” Lyly ihmettelee. ”Nyt on käsi syvällä työntekijän taskussa.” (Uutinen 4.6.2015; SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly) Kun Helsingin Sanomat (25.7.2015) julkaisi selvityksen, jonka mukaan suurten pörssiyhtiöiden toimitusjohtajien ansiot vuonna 2014 kasvoivat 8,3 prosenttia ja palkansaajien ansiot 1,5 prosenttia, tämä herätti voima- 79 Kilpailukykyä ja edunvalvontaa pimuksista käydylle poliittiselle kamppailulle ovat analyysiin perustuvaa tulkintaa tai perustuvat aiempiin tutkimuksiin (erityisesti Bergholm 2007; Kiander & Vartia 1998; Kyntäjä 1993; Mansner 1990; Reunanen 2017). Politiikan ja median suhteen näkökulmasta tarkasteltujen kolmen vuosikymmenen diskursiiviset järjestykset vaikuttavat varsin pysyviltä. Media tarjoaa areenan niin kilpailukykyä ja vientiteollisuuden etua turvaamaan pyrkiville poliittisille voimille kuin eri yhteiskuntaryhmien välitöntä etua puolustaville poliittisille voimille. Tällainen pysyvyys voi hyvin olla ominainen piirre nimenomaan tulopolitiikan kaltaisille, vakiintuneisiin institutionaalisiin rakenteisiin kiinnittyville politiikkasekotreille. Vahvoihin ja vakiintuneisiin intresseihin sitoutuneilla politiikkalohkoilla mediajulkisuuteen on vaikea tuoda kokonaan uudenlaisia jäsennyksiä. Sikäli kuin muutoksia oli havaittavissa, ne paljolti liittyivät näiden institutionaalisten rakenteiden muutoksiin, kuten Suomen liittymiseen yhteisvaluuttaan tai Neuvostoliiton sosialistisen järjestelmän romahdukseen. Talousja työmarkkinapolitiikan pitkän linjan muutoksen arviointia vaikeuttaa se, että kukin uusi hallitus näyttää tyypillisesti yrittävän korjata edellisen hallituksen aikana ongelmallisiksi havaittuja toimintatapoja, mikä tuo kehitykseen hallituskauden mittaista aaltoliikettä. Tästä syystä politiikan pitkän linjan muutosta poliittisten suhdanteiden vaihdellessa on hiukan samaan tapaan vaikea erottaa kuin ilmaston muutosta säätilojen vaihdellessa. Sipilän hallituksen suoraviivainen aloitus oli vastareaktio edellisen hallituksen ongelmalliseksi koettuun päättämättömyyteen ja sekavaan hallitsemistapaan. Rinteen hallitus puolestaan halusi palauttaa sopimisen kulttuuria Sipilän liian yritysmäiseksi koetun hallituspolitiikan jälkeen. Sopimisen keskittyneisyyden ja hajautuneisuuden välisellä ulottuvuudella (kuvio 1.1) kehitys näyttäisi kuitenkin olevan suhdanteiden ylikin menossa kohti entistä hajautuneempaa, pluralistisempaa sopimistapaa. Talouden kansainvälistyttyä ja poliittisen kulttuurin ”notkistuttua” (Kantola 2011a) tulopolitiikan koordinoinnista on tullut entistä vaikeampaa, ja ainakin työnantajapuoli on tehnyt tästä omat johtopäätöksensä päättäessään vetäytyä keskusjärjestötason työehtoneuvotteluista. Sopimisen järjestövetoisuuden ja parlamentaarisuuden välisellä ulottuvuudella kehityksen suunta taas ei ole yhtä ilmeinen. Tällä ulottuvuudella poliittisten suhdanteiden ”säätila” 80 Tupo ja media näytti Rinteen halliuksen aloittaessa vievän järjestövetoisuuden suuntaan, mutta jo syksyllä 2019 Postin työmarkkinakiistan yhteydessä Antti Rinteen korporatistissävyiset toimintatavat herättivät epäluuloja. Niihin vedoten Keskustapuolue painosti hänet eroamaan pääministerin tehtävästä joulukuussa 2019. Voi hyvin olla, että poliittinen ilmasto tälläkin ulottuvuudella on vähitellen muuttumassa aiempaa pluralistisemmaksi, vähemmän hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen keskinäiseen sopimiseen perustuvaksi. 81 3 Kolmikanta avautuu julkisuuteen Poliittisen julkisuuden diskursiivisen järjestyksen ohella julkisuusareenaa määrittää sen luonne poliittisen vuorovaikutuksen ja legitimoinnin kenttänä. Kulloinenkin diskursiivinen järjestys luonnollisesti vaikuttaa siihen, mitä pidetään legitiiminä, mutta diskurssien sisäisessä ja välisessä argumentaatiossa on erotettavissa myös yleisempiä legitimaatioperustoja. Tässä käytetään sellaisina Habermasin (1991, 273–337) kommunikatiivisen toiminnan teoriasta johdettuja pätevyysvaateita: tieto (totuus), arvot (oikeudenmukaisuus) ja luottamus (rehellisyys). Ne muodostavat julkisuudessa toimiville rationaalisuuden toimintahorisontin, johon heidän tavalla tai toisella on orientoiduttava. Julkisuudessa esiintyessään politiikan osapuolet vetoavat näihin legitimaatioperustoihin ja voivat samalla vahvistaa tai horjuttaa omaa tai toisten osapuolten legitimaatiota ja vaikutusvaltaa varsinaisissa päätöksentekotilanteissa (Reunanen 2017; Reunanen & Kunelius 2019).18 Legitimaatioperustat kytkeytyvät politiikan symboliseen ja performatiiviseen ulottuvuuteen, ja myös ne vaikuttavat siihen “mitä yleisö ja toiset politiikan toimijat pitävät auktoritatiivisena” (Hajer 2009, 50). Politiikan symbolinen ulottuvuus rakentuu kulloisestakin diskursiivisesta järjestyksestä. Tätä ulottuvuutta ja sen avaamaa diskurssihori18 Analyysissä nimetään Habermasin esittämät pätevyysvaateet hieman uudella tavalla. Totuuden sijaan käytetään tieto-sanaa, oikeudenmukaisuuden sijaan arvot-sanaa ja rehellisyyden sijaan luottamus-sanaa. Terminologinen muutos tuo käsitteet lähemmäksi empiiristen tapausten sanastoa ilman että käsitteiden merkitys juurikaan muuttuu. Suurin muutos on rehellisyyden korvaaminen luottamuksella. Analyysissä luottamukseen on sisällytetty myös viittaukset vastuullisuuteen ja lojaalisuuteen. Nämä operaatiot ovat perusteltuja, koska luottamus ja rehellisyys (kuten myös tieto ja totuus) kytkeytyvät käsitteellisesti toisiinsa: luottamuksessa on kysymys siitä, uskooko A että B on rehellinen. Vastuullisuus ja lojaalisuus puolestaan on poimittu tutkimusaineistosta. Ne voidaan tulkita toimijoiden epäsuoriksi sitoumiksi. Kysymys on silloin siitä, voivatko muut toimijat luottaa heidän olevan rehellisiä näissä sitoumuksissaan. Oikeudenmukaisuus-termin korvaaminen arvo-termillä ei tässä muuta käsitteen sisältöä. Sillä tarkoitetaan Habermasin (1991) tavoin oikeudenmukaisuutta suhteessa normatiiviseen kontekstiin tai normin itsensä legitiimisyyttä. (Reunanen & Kunelius 2019.) Legitimaatioperustojen luokitusperiaatteista on esimerkkejä liitteessä 1. 82 Tupo ja media sonttia kuvattiin kirjan edellisessä luvussa. Politiikan performatiivisessa ulottuvuudessa puolestaan on kyse näiden diskursiivisten resurssien käytöstä tietyissä tilanteissa. Diskurssit ja pätevyysvaateet kytkeytyvät toisiinsa poliittisissa performansseissa, jotka periaatteessa ovat alttiita pätevyysvaateisiin nojaavalle kritiikille. Pätevyysvaateiden huomioiminen tuo valtakamppailuun kielen resursseihin nojaavan kriittisen rationaalisuuden mahdollisuuden ja pitää esillä politiikan, journalismin ja julkisuuden kriittisiä ja järkiperäisiä potentiaaleja. Habermas (1991, 273–337) erottaakin toisistaan kriittisen (kommunikatiivisen) ja tarkoitushakuisen (strategisen) toiminnan. Toiminta on kriittistä, kun argumentteja arvioidaan pätevyysvaateiden nojalla ja tarkoitushakuista, kun pätevyysvaateisiin ei sitouduta.19 Poliittisessa keskustelussa kriittinen ja tarkoitushakuinen toiminta kietoutuvat vaikeasti erotettavasti toisiinsa. Pätevyysvaateet kuitenkin luovat keskustelulle pohjan, joka antaa argumenteille normatiivista painoa ja mahdollistaa rationaalisen kritiikin. Eri legitimaatioperustojen painottuminen poliittisessa keskustelussa puolestaan kuvaa kulloisenkin julkisuusareenan luonnetta. Jos julkinen keskustelu painottuu tietoja arvoargumenttien sijaan puheeseen toimijoiden välisestä luottamuksesta, keskustelu siirtyy asiakysymyksistä ikään kuin metatasolle kritisoimaan osapuolten motiiveja ja rehellisyyttä. Poliitikot pelaavat tällöin julkisuudessa ”epäilypeliä” (Anderson ym. 1994, 139).20 Koska tiedetään, että politiikka paljolti on tällaista strategista peliä, tämäkin keskustelu voi olla kriittistä ja rationaalista. On kuitenkin mahdollista, että vilpittömyyteen kohdistuvaa kritiikkiä itseään käytetään tarkoitushakuisesti. Kovin vahva luottamusperustan painotus voi näin viitata journalis19 Kielen pätevyysvaateet puitteistavat strategistakin toimintaa. Niihin voidaan vedota strategisesti, mutta strateginen toimintakaan ei voi välttää pätevyysvaateisiin nojaavaa kritiikkiä. Tämän tutkimuksen tarkoitus ei ole selvittää, missä määrin tulopoliittinen julkinen keskustelu vastasi kommunikatiivisen toiminnan ihanteita. Sen sijaan ajatusta kielenkäyttöön sisältyvistä pätevyysvaateista käytetään lähtökohtana arvioitaessa, millaista järjenkäyttöä tulopoliittinen keskustelu kussakin tarkasteltavassa tapauksessa ilmensi eli millä tavoin kussakin tapauksessa vedottiin tietoon, arvoihin ja luottamukseen. 20 Epäilyja uskomispelien idea on peräisin Peter Elbow’lta, ja Anderson ja kumppanit soveltavat sitä journalismiin. Epäilypeliä pelaava toimija kyseenalaistaa toisen vilpittömyyden, kun taas uskomispeli perustuu keskinäiseen luottamukseen. (Reunanen 2003, 60.) 83 Kolmikanta avautuu julkisuuteen tisen julkisuuden kyynisyyteen ja ylikorostuneeseen taipumukseen hahmottaa politiikka strategisena pelinä (Aalberg ym. 2017; Cappella & Jamieson 1996; Patterson 1994). Tällaista painotusta on toisinaan myös pidetty merkkinä politiikan medioitumisesta (Donges, Håkansson & Lengauer 2014; Strömbäck & Dimitrova 2011). Olipa epäilypeli kriittistä tai tarkoitushakuista, poliitikon kannalta luottamuskritiikkiä painottava julkisuusympäristö joka tapauksessa on erilainen kuin tietokritiikkiä painottava. Seuraavassa analysoidaan kolmea työmarkkinatapausta legitimaatioperustoista muodostuvan toimintahorisontin kannalta. Analyysi etenee kolmessa vaiheessa. Juttuaineistosta luokitellaan ensin toimijat, joiden puhetta lainataan suoraan tai epäsuorasti tai jotka esiintyivät mielipidejuttujen kirjoittajina (puhuvat toimijat).21 Sen jälkeen tunnistetaan toimijoiden välisiä keskeisiä konfliktisuhteita erottamalla juttujen esiintyjien toistensa sanoihin tai tekoihin kohdistamia kiistoja. Tällaisia kiistäviä puheenvuoroja kutsutaan tässä kiistoperformansseiksi. Kolmanneksi luokitellaan legitimaatioperustoja, joihin nämä kiistot nojaavat. Tarkoitus on verrata 1960-luvun lopun, 1990-luvun alun ja vuoden 2015 talousja työmarkkinapoliittista julkista keskustelua analysoimalla niiden konfliktisuutta (missä määrin esiintyjät kohdistavat toisiinsa kritiikkiä) sekä tutkimalla missä määrin eri legitimaatioperustoihin kulloinkin viitattiin. 21 Puhuviksi toimijoiksi katsottiin myös uutisissa lainatut tekstit (kuten hallitusohjelma tai vakauttamissopimus). Tällöin puhuvaksi toimijaksi merkittiin kyseisen tekstin laatinut taho – joko henkilö tai organisaatio. Kukin puhuva toimija laskettiin kustakin jutusta vain kerran siitä riippumatta, kuinka laajasti tai useaan otteeseen tämän puhetta jutussa lainattiin. Mielipidejutuista puhuvaksi toimijaksi katsottiin ainoastaan jutun kirjoittaja. Toimituksen omissa mielipidejutuissa, kuten pääkirjoituksissa ja kolumneissa, ei ole puhuvia toimijoita lainkaan, vaan jutun kirjoittajana on lehti itse (kertoja). Uutisjuttujen puhuvia toimijoita ja mielipidekirjoittajia tarkastellaan tässä erikseen. Menetelmät kuvataan tarkemmin liitteessä 1. 84 Tupo ja media Poliitikkoja ja järjestöjohtajia Juttujen esiintyjien analyysi osoittaa, kuinka 1960-luvun lopun työmarkkinapolitiikka oli vähemmän julkista kuin nykyisin. Työmarkkinoiden edustajien osuus juttujen puhuvista toimijoista on selvästi pienempi kuin vuosien 1991 ja 2015 tapauksissa (taulukko 3.1). Työnantajajärjestöjen edustajat eivät olleet jutuissa äänessä juuri lainkaan. Uutisissa kyllä raportoitiin kabinettipolitikoinnista ja neuvottelujen tilanteista, mutta neuvottelujen osalliset eivät nykyisessä määrin itse selostaneet neuvottelujen kulkua julkisuudessa. Tämä viittaa siihen, että järjestöjohtajien mandaatti oli vahva eikä mediajulkisuus ollut yhtä tärkeä väline taustajoukkojen hyväksynnän varmistamiseksi kuin nykyisin. Vakauttamissopimuksen ratkaisevat neuvottelut haluttiin käydä ”pienessä piirissä”, jotta julkisuus ei pilaisi sopimusmahdollisuuksia (Bergholm 2007, 406; Mansner 1990, 277). Sopimusesityksen valmistuttuakin Helsingin Sanomat raportoi sitä koskevista neuvotteluista paljolti anonyymeiksi jääneisiin lähteisiin tukeutuen. Muut liike-elämän edustajat olivat esillä työnantajajärjestöjä useammin. Tällaisia olivat erityisesti Rahalaitosten liitto ja muut pankkien edustajat sekä Kiinteistöliitto. Työmarkkinaosapuolten sijaan äänessä olivat usein poliitikot. Esimerkiksi valtuuslain eduskuntakäsittelystä julkaistiin paljon kansanedustajien puheenvuoroja. Toisaalta poliitikkojenkin osalta esiintymiset olivat paljolti siteerauksia heidän julkisista puheistaan. Tämä sopii hyvin Helsingin Sanomien pitkäaikaisen politiikan toimittajan Unto Hämäläisen arvioihin poliittisen kulttuurin muutoksesta. Vielä 1960-luvulla politiikan toimijat ”pelkäsivät mustasukkaisesti toisiaan ja vielä enemmän kielteistä julkisuutta” (Hämäläinen 2002, 15–16) ja kertoivat toimistaan usein vain pitkillä tiedotteilla. Avautumispolitiikka käynnistyi kuitenkin jo 1970-luvun taitteessa (mt., 19), ja 1990-luvulle tultaessa toimittajien edellytykset saada tietoa suoraan päättäjiltä olivat Hämäläisen mukaan huomattavasti parantuneet. 85 Kolmikanta avautuu julkisuuteen Taulukko 3.1. Puhuvat toimijat uutisjutuissa 1968 1991 2015 % % % Politiikka kaikkiaan 62 39 38 - Hallitus tai hallituspuolue (poliittinen toimija) 31 23 29 - Oppositio tai oppositiopuolue 30 15 9 - Politiikka, puolueet yleisesti, eduskunta, valiokunta ym. 2 1 0 Työmarkkinat ja elinkeinoelämä kaikkiaan 31 50 44 - Työntekijäjärjestöt, ammattiyhdistysliike 10 31 29 - Työnantajajärjestöt 2 12 12 - Liike-elämä (muu kuin työnantajajärjestöt ja maatalous) 14 4 3 - MTK, maanviljelijät, maatalousyrittäjien muut järjestöt 1 1 0 - Työmarkkinajärjestöt yleisesti 4 2 0 Virkamies/ministeriöt/Suomen Pankki (hallinnollinen toimija) 4 6 2 Viestimet 1 1 1 Yksityishenkilöt 0 0 7 Muu 1 4 7 Ei määriteltävissä 1 0 1 Yhteensä (%) 100 100 100 Yhteensä (N) 166 473 321 Tutkimusaineiston rajaus vain Helsingin Sanomiin vaikuttaa tuloksiin todennäköisesti eniten juuri Liinamaa 1 -tapausta koskevassa analyysissä. Silloin puoluelehdillä ja ammattijärjestöjen lehdillä oli paljon nykyistä keskeisempi asema talousja työmarkkinapoliittisen julkisuuden areenoina. On mahdollista, että jos verrattavana olisi ollut laajempi media-aineisto, erot tarkasteluvuosien välillä eivät olisi olleet yhtä suuria. Tuloksiin voisi ajatella vaikuttavan myös sen, että Liinamaa 1 tapauksessa tarkasteltavana oli vain sopimusesityksen valmistumisen jälkeinen ajanjakso, johon sisältyi valtuuslain eduskuntakäsittely. Tällä ei kuitenkaan ollut kovin suurta merkitystä, koska ennen sopimusesityksen valmistumista Helsingin Sanomat julkaisi valmistelusta lähinnä vain Liinamaan tiedonantoja. Ilmeisesti työmarkkinajohtajat tuolloin tosiaan halusivat varjella neuvotteluja julkisuudelta ja onnistuivatkin siinä varsin hyvin. Työmarkkinajärjestöjen edustajien osuus Helsingin Sanomien uutisjulkisuudessa kasvaa selvästi 1990-luvulle tultaessa. Näkyvyys myös 86 Tupo ja media pysyy kutakuinkin ennallaan vuonna 2015. Muutoksen taustalla voi nähdä tulopoliittisen järjestelmän vakiintumisen ja työmarkkinasopimusten mieltämisen aiempaa selvemmin yhdeksi politiikan osa-alueeksi, jota uutismedian on seurattava. Toisaalta työmarkkinapolitiikka oli keskeinen politiikan osa-alue jo 1960-luvulla ja työmarkkinajärjestöt tärkeitä vallankäyttäjiä. Työmarkkinakiistat olivat näyttävästi esillä Helsingin Sanomissakin syksyllä 1967 ja 1968. Tulopolitiikan uutuuden sijaan parempi selitys työmarkkinajohtajien vähäiselle näkyvyydelle Liinamaa 1 -tapauksessa ja heidän näkyvyytensä kasvulle myöhemmin on työmarkkinapolitiikan yleisempi medioitumiskehitys: mediajulkisuudesta on tullut myös työmarkkinajärjestöjen johtajille entistä tärkeämpi resurssi tuen ja legitimaation hankkimiseksi. Toinen selvä muutos on hallitusja oppositiopoliitikkojen suhteellisessa näkyvyydessä. Oppositiopoliitikkojen näkyvyys suhteessa hallituspoliitikkoihin on vähentynyt selvästi. Opposition osuuden väheneminen vuodesta 1968 johtuu siitä, että sekä vuosien 1991 että 2015 tapauksissa konflikti rakentui ensisijaisesti hallituksen ja työntekijäjärjestöjen välille, kun vuoden 1968 tapauksessa konflikti oli enemmän hallituksen ja opposition välinen. Liinamaa 1 -tulosopimuksessa hallitus ja työmarkkinajärjestöt rakensivat kolmikantaista ratkaisua, jossa neuvottelujen osapuolet käyttivät julkisuutta vipuvartena vain vähän. Sen sijaan vuosina 1991 ja 2015 hallitus pyrki voimakkaammin viemään eteenpäin linjauksia, joihin työntekijäjärjestöiltä ei ollut saatu hyväksyntää. Näin media-areenasta tuli ammattiyhdistysliikkeen johtajille tärkeä väylä lisätä painetta hallitusta kohtaan ja vahvistaa tukea omalta jäsenkunnaltaan. Vastaavasti opposition merkitys hallituksen kiistakumppanina julkisuudessa heikkeni. Opposition näkyvyys oli kaikkein vähäisintä vuoden 2015 tapauksessa, vain 9 prosenttia. Näiden lukujen perusteella konflikti siis painottui vuonna 2015 vielä voimakkaammin hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen väliseksi kuin vuonna 1991. Mielipidejuttujen osuus kaikista jutuista vaihtelee tapausten kesken voimakkaasti. Toimituksen omien mielipidejuttujen (pääkirjoitukset, toimittajan kolumnit) osuus kasvaa tasaisesti (1968: 10 %, 1991: 14 %, 2015: 18 %), kun taas toimituksen ulkopuolisten kirjoittajien mielipidejuttujen osuus on pienimmillään vuonna 1991 ja kasvaa todella suureksi 87 Kolmikanta avautuu julkisuuteen vuonna 2015 (1968: 12 %, 1991: 6 %, 2015: 25 %).22 Vuoden 2015 luvussa voi nähdä journalismin yleisöorientaation ja internetin avoimen keskusteluympäristön vaikutusta. Journalismi mieltää aiempaa enemmän roolikseen myös tilan antamisen yleisön puheenvuoroille. Mielipidejutuissa hieman yllättävää on Muut lehdet -palstan pieni osuus vuonna 1991 (taulukko 3.2). Tähän on vaikea keksiä mitään erityistä syytä.23 Kiinnostava havainto on sekin, että vuonna 2015 myös työmarkkinajärjestöjen edustajilta julkaistaan muutama mielipidejuttu. Aiempina vuosina he ehkä olivat katsoneet saavana äänensä riittävästi kuuluviin uutisissa tai sitten Helsingin Sanomat ei ollut halunnut julkaista heidän kirjoituksiaan. Taulukko 3.2. Mielipidejuttujen kirjoittajat sekä viestimet muut lehdet -palstalla 1968 1991 2015 % % % Toimituksen mielipideja analyysijutut (esim. pääkirjoitukset) 22 62 29 Viestimet Muut lehdet -palstalla 39 8 31 Yksityishenkilöt ja nimimerkit 28 23 30 Pilapiirrokset (Kari) 7 - - Virkamies 2 0 0 Poliitikko 2 5 1 Työntekijäjärjestön edustaja 0 0 2 Työnantajajärjestön edustaja 0 0 2 Elinkeinoelämän edustaja (muu kuin työnantajajärjestö) 0 0 1 Muu 0 5 5 Yhteensä (%) 100 100 100 Yhteensä (N) 54 62 188 Työmarkkinajohtajien tulo talousja työmarkkinapoliittiseen julkisuuteen poliitikkojen rinnalle vuoden 1968 jälkeen näkyy selvästi myös verrattaessa eri vuosina eniten uutisissa puhujina esiintyneitä henkilöitä 22 Juttutyyppien jakaumat kussakin tapauksessa esitetään liitteessä 1. 23 Yksi mahdollinen syy voisi olla puutteet Helsingin Sanomien juttuarkistossa. On periaatteessa mahdollista, että arkistosta jostain syystä puuttuu yleisönosastojuttuja tai Muut lehdet -palstan juttuja. Aineisto kerättiin hakusanojen perusteella sähköisestä arkistosta. 88 Tupo ja media (taulukko3.3). Vielä 1968 ainoa usein puhujana esiintynyt henkilö oli pääministeri Mauno Koivisto ja muukin kärkijoukko koostui poliitikoista. Vuosina 1991 ja 2015 taas aineistoista erottuu noin kymmenen henkilön joukko, johon pääministerin lisäksi kuuluivat molempina vuosina valtiovarainministeri ja keskeiset keskusjärjestöjohtajat. Useimmin uutisissa esiintyvien henkilöiden luettelo kuvaa hyvin myös työmarkkinapolitiikan sukupuolittuneisuutta. Eniten äänessä ovat miehet. Vuonna 1968 naisista aktiivisimmin esiintyi Liberaalisen kansanpuolueen kansanedustaja Irma Karvikko, vuonna 1991 sosiaalija terveysministeri Eeva Kuuskoski ja vuonna 2015 Palvelualojen ammattiliiton (PAM) puheenjohtaja Ann Selin (3 lainausta). Taulukko 3.3. Useimmin uutisissa puhujina esiintyneet henkilöt Tapaus 1968 Tapaus 1991 Tapaus 2015 (Vähintään 3 kertaa lainatut) N (Vähintään 5 kertaa lainatut) N (Vähintään 4 kertaa lainatut) N Koivisto, Mauno (sdp) 9 Ihalainen, Lauri (SAK) 34 Sipilä, Juha (kesk) 20 Karvikko, Irma (lkp) 4 Aho, Esko (kesk) 28 Lyly, Lauri (SAK) 17 Liinamaa, Keijo (valtakunnansovittelija) 4 Viinanen, Iiro (kok) 18 Palola, Antti (STTK) 13 Salo, Tuure (lkp) 4 Ranne, Voitto (Akava) 16 Häkämies, Jyri (EK) 12 Vennamo, Veikko (smp) 4 Kahri, Tapani (STK) 14 Fjäder, Sture (Akava) 10 Ilaskivi, Raimo (kok) 3 Swanljung, Esa (STTK) 11 Rinne, Antti (sdp) 8 Rihtniemi, Juha (kok) 3 Kinnunen, Matti (TVK) 6 Stubb, Alexander (kok) 8 Rossi, Reino (Suomen Pankki) 3 Lundh, Per-Erik (Metalliliitto) 6 Vanhanen, Matti (kesk) 7 Vartia, Tauno (kok) 3 Salolainen, Pertti (kok) 6 Piirainen, Marko (AKT) 6 Virolainen, Johannes (kesk) 3 Kuuskoski, Eeva (kesk) 5 Aalto, Riku (Metalliliitto) 5 Ojala, Arto (STK) 5Satonen, Arto (kok) 5 Pekkarinen, Mauri (kesk) 5 Lindtman, Antti (sdp) 4 Sorsa, Kalevi (Suomen Pankki) 5 95 Kolmikanta avautuu julkisuuteen enemmän luottamusperustaan kuin työmarkkinoiden edustajat, joilla puolestaan tietoperusta painottuu enemmän. Tyypillisimmin tietoperustaan nojaa elinkeinoelämän edustaja. Yksityishenkilöillä ja nimimerkkikirjoittajilla painottuvat arvoja luottamusperustat, mikä johtuu siitä, että heidän puheenvuoronsa koskivat lähes yksinomaan indeksitilien lopettamista. Tässä he nojasivat vaihtelevin painotuksin sekä tallettajan kohtaamaan epäoikeudenmukaisuuteen (arvoperusta) että asiasta päättäneiden omanvoitonpyyntiin (luottamusperusta). Ainoastaan hallitus oli kiistojen kohteena niin usein, että legitimaatioperustojen jakautumista voi arvioida määrällisesti. Hallitus oli kohteena 41 kertaa. Näistä 21:ssä kiiston perustana oli luottamus, 7:ssä tieto, 5:ssä arvot, ja 8:ssa kiisto ei nojannut mihinkään legitimaatioperustaan. Myös tyypillisimmissä kiistäjä–kohde-pareissa painottui luottamusperusta (taulukko 3.6). Taulukko 3.5. Kiistojen legitimaatioperustat kiistäjän taustaryhmän mukaan (1968) Ei nojaa Tieto Arvot Luottamus Yhteensä N N N N N Kertoja 0 1 0 5 6 Politiikka kaikkiaan 11 5 8 22 46 - Hallitus tai hallituspuolue (poliittinen toimija) 3 1 0 7 11 - Oppositio tai oppositiopuolue 8 4 8 15 35 - Politiikka, puolueet yleensä, eduskunta ym. 0 0 0 0 0 Työmarkkinat ja elinkeinoelämä kaikkiaan 1 5 4 2 12 - Työntekijäjärjestöt, ammattiyhdistysliike 1 0 1 1 3 - Työnantajajärjestöt 0 0 0 0 0 - Liike-elämä, muut kuin työnantajajärjestöt 0 5 1 1 7 - MTK, maanviljelijät, maatalouden muut järjestöt 0 0 1 0 1 - Työmarkkinajärjestöt yleisesti 0 0 1 0 1 Virkamies/ministeriöt/Suomen Pankki (hallinto) 0 0 0 1 1 Viestimet 0 1 0 4 5 Yksityishenkilö tai nimimerkki 0 1 5 5 11 Muu 0 0 0 2 2 Ei määriteltävissä 0 0 0 0 0 Yhteensä 12 13 17 41 83 Taulukon tulkintaesimerkki: Kiistoperformansseja oli kaikkiaan 83, ja näistä 46 oli politiikan toimijoiden esittämiä. Politiikan toimijoiden esittämistä kiistoperformansseista 11 tapauksessa ei tunnistettu mitään legitimaatioperustaa, 5 tapauksessa tunnistettiin tietoperusta ja 22 tapauksessa luottamusperusta. 96 Tupo ja media Taulukko 3.6. Kiistojen legitimaatioperustat kiistäjä–kohde-pareittain: neljä yleisintä paria (1968) Kiistäjä Kohde Ei nojausta Tieto Arvot Luottamus Yhteensä N N N N N Oppositio Hallitus 8 4 6 9 27 Hallitus Hallitus 2 1 0 3 6 Hallitus Oppositio 1 0 0 3 4 Yksityishenkilö tai nimimerkki Liike-elämä 0 0 1 3 4 Taulukon tulkintaesimerkki: Opposition edustajat kohdistivat hallitukseen yhteensä 27 kiistoa. Näistä 8:sta ei tunnistettu mitään legitimaatioperustaa, 4:stä tunnistettiin tietoperusta ja 9:stä luottamusperusta. Luottamukseen nojaava kritiikki kohdistuu kohteena olevan tahon ominaisuuksiin, erityisesti hänen epärehellisyyteensä tai tarkoitushakuiseen toimintaansa. Liinamaa 1 -tapauksessa luottamuskiistot keskittyivät yhtäältä kasvupoliittisessa diskurssissa esitettyihin syytöksiin vakauttamissopimuksen tarkoitushakuisista kaatamisyrityksistä ja toisaalta lähinnä porvaridiskurssissa esitettyihin epäilyihin hallituksen motiiveista valtuuslakia säädettäessä. Hallitukseen kohdistuvat, luottamusta kyseenalaistavat kiistot olivat yleensä epäilyjä, että hallitus käyttää valtuuslakia vääriin tarkoituksiin, kuten sosialismin edistämiseen. Kolmanneksi luottamukseen nojaavia kiistoja esitettiin moraalidiskurssissa, varsinkin indeksitilien lopettamista ja vuokrankorotuksia koskevien kiistojen yhteydessä. Kaikilla tahoilla ei ilmeisesti vieläkään ole tajuttu välttämättömyyttä turvautua voimakkaisiin lääkkeisiin. Niinpä varatuomari Keijo Liinamaan johdolla aikaan saatu tulopoliittinen kokonaisohjelma on joutunut vaaraan ammattiyhdistysliikkeen yhä jatkuvan sisäisen hajaannuksen sekä erityisesti tpsl:n ja kommunistien jyrkimmän siiven tahallisten kaatamispyrkimysten vuoksi. Välistä vetäjien on syytä muistaa, miten suuren vastuun he menettelyllään ottavat; muuta nopeaa vaihtoehtoahan talouselämämme tervehdyttämiseen ei ole. (Pääkirjoitus 27.3.1968) ”Valtalaki siirtää eduskunnan päätäntävallan hallitukselle ja myönnän avoimesti, etten tunne erityistä luottamusta hallituskokoomusta kohtaan, jonka ansioluetteloa ’kaunis- 97 Kolmikanta avautuu julkisuuteen tavat’ kahden vuoden aikana suoritetut toimenpiteet veron ja hintojen korotuksineen, ennätystyöttömyyksineen ja sosialisointivaatimuksineen”, Karvikko sanoi. (Uutinen 3.4.1968; kansanedustaja Irma Karvikko (lkp)) On kohtuutonta, jos vuokrakeinottelijat pääsevät hyötymään vakauttamisesta, jonka tarkoituksena on nimenomaan hintaja kustannustason nousun pysäyttäminen. Tässä tilanteessa on edellytettävä, että vuokranantajia edustavat järjestöt tekevät voitavansa estääkseen aiheettomat korotukset. Kuitenkin niiden taholta on väitetty, ettei vakauttaminen ollenkaan sido vuokranantajia. (Pääkirjoitus 2.4.1968) Luottamukseen nojaavat kiistoperformanssit vaikuttivat varsin samanlaisilta kuin mikä on talousja työmarkkinapolitiikalle tyypillistä nykyäänkin. Selkein ero juontuu porvarija sosialismidiskurssien suhteellisen vahvasta asemasta. Nykyään harvoin syytetään vasemmistopuolueitakaan sosialismin salakuljetuksesta. Sen sijaan syytökset katteettomista lupauksista ja oman kannattajakunnan suosimisesta kokonaisuuden kustannuksella ovat tyypillisiä nykyisinkin. Arvoilla tarkoitetaan tässä laajasti jaettuja eettisiä ideaaleja, kuten oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa ja vallitsevia normeja ylipäätään. Arvoihin nojaavien kiistoperformanssien avulla voidaan kyseenalaistaa jokin puheenvuoro tai toimenpide pitämällä sitä epäoikeudenmukaisena tai muuten normin vastaisena. Liinamaa 1 -tapauksessa arvoihin nojaavat kiistoperformanssit kytkeytyivät erityisesti moraalidiskurssiin ja sille keskeisiin kysymyksiin indeksitilien lopettamisesta ja vuokrakeinottelusta. Indeksitilien lopettamista pidettiin säästäjiä kohtaan epäoikeudenmukaisena: säästäjän kovalla työllä ansaitsemista rahoista inflaatio leikkaa osan pois. Tähän arvoperformanssiin kytkeytyi kuitenkin usein myös tietoon ja luottamukseen nojaavia elementtejä. Tyypillinen tietoargumentti oli se, että indeksitilit lopettamalla hoidetaan inflaation seurauksia, kun tosiasiassa pitäisi puuttua sen syihin. Luottamusperformansseista taas oli kyse silloin, kun säästäjien kyykyttämisen annettiin ymmärtää olevan tarkoituksellista muunlaisista perusteluista huolimatta. Muutama arvokiisto kytkeytyi edunvalvontadiskurssiin. Niissä pidettiin vakauttamissopimuksen tulonjakovaikutuksia epäoikeuden- 98 Tupo ja media mukaisina. Keskustelua käytiin ratkaisun tasapuolisuudesta palkansaajien ja maatalousväestön kesken, vuokrasääntelyn kohtuuttomuudesta vuokranantajia kohtaan sekä palkkojen sääntelyn kohtuuttomuudesta, jos hinnat kuitenkin nousevat. Myös valtuuslain säätämistä ja korporatismia vastustettiin arvoargumentein. Parlamentarismi nähtiin tällöin arvoksi, jonka puolustaminen on kansanedustajien moraalinen velvollisuus. Tasapuolisuuden nimessä olisi odottanut, että kaikille maanviljelijöillekin olisi korotusmääräksi esitetty esim. vain 5 ha:n tuottomäärä x tavoitehinnan nousu, mikä taas vastaisi palkansaajille tulevaa korotusta, n. 25–30 mk/kk. Vai eikö erään kansanosan tulon prosentuaalinen nousu olekaan vaaraksi talouselämän vakauttamiselle? (Yleisönosasto 26.3.1968; nimimerkki Ekonomisti) [SAJ:n] Hallitus totesi yksimielisesti, että sopimustekstin sisältö ja annetut selvitykset eivät kuitenkaan tyydytä ammattijärjestöä, vaan se edellyttää valtiovallalta selviä takeita hintojen kurissapitämiseksi ja oikeudenmukaisen tuloja hintapolitiikan luomiseksi niin, että rasitukset kohdistuvat tasapuolisesti kaikkiin tuloryhmiin. (Uutinen 28.3.1968) ”…Tällaisena, kuin laki nyt on, eduskunnalla ei mielestäni ole moraalista oikeutta luovuttaa omaa valtaoikeuttaan hallitukselle vuoden 1969 loppuun”, hän sanoi. (Uutinen 10.4.1968; kansanedustaja Irma Karvikko (lkp)) Kaikkiaan vaikutti siltä, että arvoperusteet jäivät jutuissa luottamusperusteiden varjoon. Ne kyllä olivat mukana kiistoissa, mutta esiintyjien retoriikassa luottamusperformanssit korostuivat enemmän. Tieto viittaa todellisuuden ominaisuuksiin. Osapuolten sanoja tai tekoja voidaan kritisoida osoittamalla niiden perustuvan virheellisiin taustatietoihin tai tuomalla esiin esitettyjen toimenpiteiden haitallisia seurauksia. Käsillä olevassa tapauksessa tietoperformansseissa puututtiin usein talouspolitiikan ristiriitaisuuteen tai siihen, että ehdotetut toimenpiteet eivät tuo toivottuja seurauksia. Osa tietoon nojaavista kiistoperformansseista oli perusteluiltaan hyvin ohuita. Annettiin ymmärtää, että 99 Kolmikanta avautuu julkisuuteen tiedolliset perustelut ovat olemassa, mutta niitä ei kiistojen yhteydessä useinkaan juuri selostettu. Osassa perustelut taas olivat hyvinkin yksityiskohtaisia ja muistuttivat sopimustekstiä. ”Säännöstelyä siinä laajuudessa kuin hallitus esittää, ei tarvita. Sota-aikana ja sen jälkeen tarvittiin säännöstelyä sen vuoksi, että tavaraa ja asuntoja oli tarpeeseen nähden aivan liian vähän.” ”Nyt on tilanne tässä mielessä aivan toinen. Tavaraa on runsaasti, jopa ylenmäärin, samaten asuntoja, lukuun ottamatta suurimpia asutuskeskuksia, kaupunkeja, joissa suuri jatkuva muuttoliike aiheuttaa ilmeistä pulaa.” (Uutinen 10.4.1968; kansanedustaja Matti Raipala (kok)) ”Uudessa sopimuksessa oli päästy yksimielisyyteen myös talonmiesten työsuhdeasuntojen vuokrien vahvistamisesta uudeksi sopimuskaudeksi 6 %:lla korotettuna. Valtuuslakiin eduskunnassa tehty muutos näyttää kuitenkin ehkäisevän myös talonmiesten vuokrien tarkistamisen sopimusteitse. Nämä vuokrathan on sidottu vuoden 1965 keskivuokratasoon ja ovat siis tuntuvasti alle nykyisen keskitason. Tätä jälkeenjäänyttä vuokraa on vielä sopimuksessa alennettu 25 %:lla. Vuokratason jäädyttäminen merkitsee talonmiehille suhteetonta lisäetua ja vaikeuttaa näinollen sopimukseen pääsyä muista työja palkkaehdoista”, sanoi toimitusjohtaja Wiias. (Uutinen 9.4.1968; Suomen Kiinteistöliiton toimitusjohtaja Olavi Wiias) Tietoon nojattiin legitimaatioperustoista vähiten, mikä johtunee siitä, että analyysissä niitä tarkasteltiin ainoastaan kiistoperformansseissa. Muutoin juttuaineistossa oli paljonkin tietoon nojaavaa argumentointia. Tämä – samoin kuin muutamat esimerkit tiedollisesti yksityiskohtaisesti perustelluista kiistoista – johtuu siitä, että 1960-luvun lopun journalismissa tyypillisesti lainattiin puheista pitkiä jaksoja sanasta sanaan. Tällöin puhujan omasta osallisen tai asiantuntijan roolistaan esittämät perustelut toistuivat myös lehtitekstissä. Lehdissä toistettiin sanasta sanaan myös laajoja tekstidokumentteja. Esimerkiksi hallitusohjelma (uutinen 22.3.1968) samoin kuin Liinamaan johdolla tehty vakauttamis- 100 Tupo ja media sopimus (uutinen 28.3.1968) julkaistiin Helsingin Sanomissa kokonaisuudessaan. Tulopoliittisen julkisuuden suhteellisen korkea kiistointensiteetti ja kiistojen legitimaation painottuminen luottamusperustaan kertovat poliittisen julkisuuden jo 1960-luvun lopulla perustuneen paljolti ”epäilypeliin” (Anderson ym. 1994, 139). Ja samoin kuin myöhemmin 1990luvulla (Reunanen 2003, 352–357), epäilypeliä pelasivat erityisesti politiikan toimijat itse, ei vain journalistinen kertoja. Tulos jossain määrin kyseenalaistaa käsitystä politiikan journalismin muutoksesta aiempaa kyynisemmäksi ja negatiivisemmaksi, mikä aiemmassa tutkimuksessa on liitetty erityisesti journalismin taipumukseen kuvata politiikkaa strategisena pelinä (Aalberg ym. 2017; Cappella & Jamieson 1996; Patterson 1994; Strömbäck & Dimitrova 2011). Tulos kyseenalaistaa etenkin ajatusta, että tällainen kyynisyys ja negatiivisuus juontuisi politiikan mukautumisesta medialogiikkaan. Näyttää pikemmin siltä, että kyse on politiikan omasta logiikasta, jonka yksi keskeinen ominaispiirre on toisten toimijoiden tarkoitusperien ja motiivien kyseenalaistaminen. Mediajulkisuus oli jo 1960-luvun lopussa areena tällaisille kiistoperformansseille. Esko Ahon hallituksen yhteiskuntasopimushanke 1991 Vuoden 1991 yhteiskuntasopimushanke eroaa vuoden 1968 Liinamaa 1 -tapauksesta etenkin siinä, että kiistoissa vedottiin tietoon nyt selvästi yleisemmin (taulukko 3.7). Tämä on nähtävissä useimpien toimijaryhmien kohdalla. Merkille pantavaa on myös ero työntekijäjärjestöjen ja työnantajajärjestöjen kesken: työntekijäjärjestöjen edustajien esittämissä kiistoissa painottuu luottamusperusta, kun taas työnantajat nojaavat tyypillisemmin tietoperustaan. Vuoden 1968 aineistossa työnantajajärjestöt eivät esiintyneet kiistäjinä tai kiistojen kohteina juuri lainkaan, mutta silloinkin muut elinkeinoelämän edustajat nojasivat tietoperustaan muita esiintyjäryhmiä enemmän. Hallituksen ja opposition edustajien kiistoperformansseissa ei nyt – kuten ei myöskään vuonna 1968 – ollut juuri eroa tietoon ja luottamukseen vetoamisessa. Sen sijaan arvoihin oppositio vetosi molempina vuosina hallitusta yleisemmin. Myös työnte- 101 Kolmikanta avautuu julkisuuteen kijäjärjestöt vetosivat arvoihin, kun taas työnantajat eivät kiistämisissään vedonneet niihin lainkaan. Taulukko 3.7. Kiistojen legitimaatioperustat kiistäjän taustaryhmän mukaan (1991) Ei nojaa Tieto Arvot Luottamus Yheensä N N N N N Kertoja 1 25 0 69 95 Politiikka kaikkiaan 4 46 9 54 113 - Hallitus tai hallituspuolue (poliittinen toimija) 2 22 3 28 55 - Oppositio tai oppositiopuolue 2 24 6 26 58 - Politiikka, puolueet yleensä, eduskunta ym. 0 0 0 0 0 Työmarkkinat ja elinkeinoelämä kaikkiaan 10 68 15 91 184 - Työntekijäjärjestöt, ammattiyhdistysliike 9 41 10 72 132 - Työnantajajärjestöt 1 17 0 9 27 - Liike-elämä, muut kuin työnantajajärjestöt 0 7 3 6 16 - MTK, maanviljelijät, maatalouden muut järjestöt 0 2 1 4 7 - Työmarkkinajärjestöt yleisesti 0 1 1 0 2 Virkamies/ministeriöt/ Suomen Pankki (hallinto) 1 8 0 5 14 Viestimet 0 2 0 3 5 Yksityishenkilö tai nimimerkki 0 6 0 17 23 Muu 4 8 0 4 16 Ei määriteltävissä 0 0 0 0 0 Yhteensä 20 163 24 243 450 Taulukon tulkintaesimerkki: Kiistoperformansseja oli kaikkiaan 450, ja näistä 113 oli politiikan toimijoiden esittämiä. Politiikan toimijoiden esittämistä kiistoperformansseista 4 tapauksessa ei tunnistettu mitään legitimaatioperustaa, 46 tapauksessa tunnistettiin tietoperusta ja 54 tapauksessa luottamusperusta. Kiistojen kohteena taustaryhmistä selvästi yleisimmin oli hallitus (196 kiistoa). Sitä seurasivat työntekijäjärjestöt (62), työnantajajärjestöt (48) ja työmarkkinajärjestöt yleisesti (40). Oppositioon kohdistettiin viidenneksi eniten kritiikkiä (27). Taulukossa 3.8 on eritelty näihin toimijoihin kohdistettujen kiistojen legitimaatioperustat. Luottamuspohjainen kiistäminen on kaikkien ryhmien kohdalla yleisintä ja tietopohjainen kiistäminen toiseksi yleisintä. Arvopohjainen kiistäminen ja mihinkään 102 Tupo ja media nojaamaton kiistäminen ovat kaikissa ryhmissä varsin harvinaisia ja kohdistuvat lähinnä hallitukseen. Taulukko 3.8. Kiistojen legitimaatioperusta kiiston kohteen taustaryhmän mukaan: viisi yleisintä kohdetta (1991) Ei nojaa Tieto Arvot Luottamus Yhteensä N N N N N Hallitus 13 75 13 95 196 Työntekijäjärjestöt, ammattiyhdistysliike 2 21 2 37 62 Työnantajajärjestöt 0 16 2 30 48 Työmarkkinajärjestöt yleisesti 0 15 3 22 40 Oppositio 3 7 2 15 27 Yhteensä 18 134 22 199 373 Taulukon tulkintaesimerkki: Taulukossa mainituissa ryhmissä kiiston kohteita oli yhteensä 373. Näistä 27 oli opposition edustajia. Opposition edustajiin kohdistuvista kiistoperformansseista 3 ei nojannut mihinkään legitimaatioperustaan, 7 nojasi tietoon ja 15 luottamukseen. Tyypillisimmissä kiistäjä–kohde-pareissa (taulukko 3.9) kiinnostava yksityiskohta on ammattiyhdistysliikkeen varsin yleinen tapa kiistää hallituksen toimia sen enemmittä perusteluitta. Esimerkkinä tyylistä on devalvaation jälkeen julkaistu juttu (HS 22.11.1991), jossa ”[Metalli]liiton puheenjohtaja Per-Erik Lundh (sd) vakuutti, että metalliliitto ei hyväksy palkansaajille ensi vuodeksi kaavailtua TEL-maksua nyt eikä liittovaalien jälkeen.” Samoin merkille pantavaa on kertojan vahvasti luottamuspainotteinen kritiikki työntekijäjärjestöjä kohtaan. 103 Kolmikanta avautuu julkisuuteen Taulukko 3.9. Kiistojen legitimaatioperustat kiistäjä–kohde-pareittain: viisi yleisintä paria (1991) Kiistäjä Kohde Ei nojausta Tieto Arvot Luottamus Yhteensä N N N N N Ay-liike Hallitus 8 24 5 38 75 Oppositio Hallitus 1 15 5 21 42 Kertoja Hallitus 0 10 0 18 28 Ay-liike Työnantajat 0 9 1 16 26 Kertoja Ay-liike 0 2 0 17 19 Taulukon tulkintaesimerkki: Opposition edustajat kohdistivat hallitukseen yhteensä 42 kiistoa. Näistä yhdestä ei tunnistettu mitään legitimaatioperustaa, 15:stä tunnistettiin tietoperusta ja 21:stä luottamusperusta. Luottamukseen nojattiin vuoden 1991 aineistossa useimmin valtapoliittisia seikkoja käsitelleissä kiistoissa. Yleisimmin luottamuspohjaista arvostelua kuului jakodiskurssissa, ja tyypillisesti ammattiyhdistysliike tuolloin arvosteli työnantajia ja hallitusta. Työnantajia arvosteltiin oman vallan kasvatusyrityksistä, ammattiyhdistysliikkeen heikentämisestä ja sopimusjärjestelmän romutusyrityksistä kohtuuttoman kovilla ja periaatetason vaatimuksilla. Hallitusta kritisoitiin palkansaajien unohtamisesta, työnantajaleirin suosimisesta ja yleisestä osaamattomuudesta. Hallitukseen kohdistunut luottamuskritiikki henkilöityi usein suorasukaisia lausuntoja esittäneeseen valtiovarainministeri Iiro Viinaseen. Ihalaisen mukaan ”työnantajapuolen luokkatietoisuus on kasvanut laman ja poliittisten muutoksien rohkaisemana”, mikä heijastuu vahvana ay-vastaisuutena. ”Yhdessä solmittuja sopimuksia vaaditaan häpeilemättä yksipuolisesti purettavaksi. Kuvaa ei suinkaan paranna se, että hallituksen jäsenet toistuvasti asettuvat tukemaan vain työnantajapuolen esityksiä ja naulaavat itsensä julkisesti Eteläranta 10 -politiikkaan”, Ihalainen sanoi. (Uutinen 18.6.1991) Sähköliiton mukaan Viinasen on erottava, jotta tuloneuvottelut voisivat edetä. Viinasen lausunnot ovat liiton mukaan synnyttäneet tilanteen, jossa ay-liike ei voi luottaa hallitukseen ja sen tahtoon tuloratkaisun aikaansaamiseksi. (Uutinen 12.9.1991) 104 Tupo ja media Kilpailudiskurssissa vedottiin luottamusperustaan harvemmin kuin jakodiskurssissa. Siinä luottamusperustaista arvostelua herätti lähinnä palkansaajajärjestöjen haluttomuus osallistua taloustalkoisiin, mitä pidettiin oman edun tavoitteluna. Hallitusta närästi myös työmarkkinajärjestöjen vitkuttelu neuvotteluissa omien tarkoitusperiensä edistämiseksi. Joskus viivästelyn tarkoitukseksi epäiltiin myös vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen pyrkimyksiä kaataa hallitus. ”Olen todella pettynyt, jos osoittautuu, että ammattiyhdistysliikkeen motiivit ovat puoluepoliittisia tai poliittissävyisiä. Se veisi tietysti pohjan pois paitsi tämän päivän ratkaisuilta, myös ratkaisuilta pitkälle tulevaisuuteen”, Aho huomauttaa. (Uutinen 6.10.1991) Luottamuskriisejä syntyi siis sekä päivänpoliittisista taktisista että laajemmista valtapoliittisista syistä, ja kiistoperformansseissa on paljon yhtäläisyyksiä Liinamaa 1 -tapaukseen vuonna 1968. Merkittävin ero juontaa ammattiyhdistysliikkeen roolista tulopoliittisessa neuvottelujärjestelmässä. Liinamaa 1 -tapauksessa konsensus hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen kesken tuntui olevan vahvempi, ja luottamuskiistot kohdistuivat ammattiyhdistysliikkeessä ja poliittisessa vasemmistossa marginaaliin jääneisiin ryhmiin. Vuoden 1991 tapauksessa sen sijaan ammattiyhdistysliike oli yhtenäisempi ja sen oppositioasema hallituksen tavoitteita kohtaan oli selvempi. 1960-luvulla luotiin keskitettyä neuvottelujärjestelmää, johon ammattiyhdistysliikettä houkuteltiin talouden vakauttamiseksi ja kilpailukyvyn takaamiseksi. 1990-luvulla keskitetty järjestelmä ja ammattiyhdistysliikkeen asema siinä olivat vakiintuneet, mutta hallituksen ja työnantajien piirissä usko niiden kykyyn vastata vakauttamisen ja kilpailukyvyn haasteisiin oli alkanut horjua. Suhtautuminen yhteiseen projektiin oli siis muuttunut, mistä seurasi uudentyyppisiä luottamuskriisejä. Arvoihin vedottiin vuoden 1991 tapauksen kiistoissa selvästi vähemmän kuin Liinamaa 1 tapauksessa vuonna 1968. Osaltaan tämä johtuu siitä, että tällä kertaa mielipidejuttujen osuus oli pienempi. Suuren osan vuoden 1968 arvokiistoista esittivät nimimerkkikirjoittajat yleisönosastossa. Arvoihin vetoaminen sinänsä oli pysynyt melko samanlai- 111 Kolmikanta avautuu julkisuuteen Luottamukseen nojaavat kiistot erosivat yhteiskuntasopimus 2015 -tapauksessa selvästi sen mukaan, kytkeytyivätkö ne jakovai kilpailudiskurssiin. Jako-diskurssiin kytkeytyneet luottamuskiistat liittyivät epäilyksiin piiloagendoista ja syytöksiin oman edun tavoittelusta, ammattiyhdistysliikkeen kiristämisestä tai sopimisen kulttuurin horjuttamisesta. Kilpailu-diskurssiin kytkeytyvissä luottamuskiistoissa puolestaan tyypillisesti syytettiin ammattiyhdistysliikettä oman edun tavoittelusta ja haluttomuudesta olla mukana talouden kohentamisessa. Tavallisia luottamuskiistoja olivat myös syytökset puoluepoliittisesta tarkoitushakuisuudesta. Näihin syytöksiin antoivat aihetta muun muassa sosiaalidemokraattien esitys vaihtoehtoiseksi yhteiskuntasopimukseksi sekä epäilyt yhteiskuntasopimuksen kaatamisen puoluepoliittisista tarkoitusperistä. Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinteen mukaan näyttää siltä, että Juha Sipilän (kesk) hallitus ei itse vakavissaan uskonut yhteiskuntasopimukseksi ristimänsä työmarkkinasopimuksen syntymiseen. Kyse saattoi hänen mielestään olla enemmänkin harhautuksesta, jonka tarkoituksena on murtaa kolmikantaista, työmarkkinajärjestöjen kanssa yhdessä tehtyä päätöksentekoa Suomessa. (Uutinen 26.8.2015) Piiraisen kannanotto edustaa perinteistä ay-liikkeen neliraajahalvausta yhteiskunnan kehittämisen suhteen. Autoja kuljetusalan työntekijäliitto AKT on kautta historiansa halvaannuttanut Suomen talouselämän kehittämistä omilla kohtuuttomilla vaateillaan. Milloin ay-liike herää tähän aikaan osoittamalla vastuutaan Suomen kehittämisestä ja tuomalla oman, yhteisen näkemyksen yhteiskuntasopimuksen neuvottelupohjaksi? (Yleisönosasto 21.7.2015; Jukka Immonen) Ilta-Sanomat: ”Demarien aloite on nähtävä ennen muuta laskevien kannatuslukujen piinaaman puolueen epätoivoiseksi yritykseksi nostaa profiiliaan.” (Muut lehdet palsta 14.8.2015) 112 Tupo ja media Luottamus-kiistoissa näkyvät selvästi epäilyt sekä päivänpoliittisesta taktikoinnista että rakenteellisemmista pyrkimyksistä muuttaa työmarkkinajärjestelmää ja sen osallisten valtasuhteita. 1960-luvun puheet ”sosialismin salakuljetuksesta” olivat nyt vaihtuneet epäilyiksi pyrkimyksistä lisätä sosiaalidemokraattien kannatusta torpedoimalla hallituksen hankkeita. Politiikan sisältöä koskeva huoli näyttää vaihtuneen valtapoliittiseksi huoleksi. Valtapoliittisia epäilyjä toki esitettiin myös Liinamaa 1 -tapauksen yhteydessä. Silloin taktikointisyytösten kohteena olivat muun muassa vakauttamissopimusta vastustaneet SAJ ja TPSL. Samoin kuin jo vuoden 1991 tapauksessa myös epäily pyrkimyksistä ammattiyhdistysliikkeen vallan ja ”sopimusyhteiskunnan” murentamisesta olivat nyt painokkaammin esillä. Kun vielä 1960-luvulla ammattiyhdistysliikettä integroitiin mukaan vakauttamispolitiikkaan, vuosina 1991 ja 2015 osapuolet aistivat pyrkimyksiä tehdä kilpailukykypolitiikkaa ammattiyhdistysliikkeestä riippumatta. Suurimmat muutokset luottamuskiistoissa olivat siis nähtävissä jo vuonna 1991, ja luottamus sinänsä on säilyttänyt keskeisen asemansa julkisuudessa käytyjen työmarkkinapoliittisten kiistojen legitimaatioperustana. Arvoihin nojaavat kiistot kytkeytyivät vuonna 2015 vuoden 1991 tapauksen tavoin tyypillisesti jakodiskurssiin, ja kiistämisen kohteena oli yleensä hallitus. Epäoikeudenmukaisuutta nähtiin muun muassa siinä, että työntekijöiltä leikataan etuisuuksia pakolla, kun johtajien osallistuminen on vapaaehtoista. Tämä kritiikki juontui myös kilpailudiskurssin suosimasta talkoo-vertauksesta ja ajatuksesta, että työntekijöiden uhrausten vastapainoksi yritystenkin on tehtävä uhrauksia ja sitouduttava esimerkiksi työpaikkojen lisäämiseen. ”En ymmärrä sitä, miten matalapalkka-alojen ihmisiltä leikkaamalla saadaan lisättyä Suomen kilpailukykyä ja sitä kautta uusia työpaikkoja. Hallituksen pitäisi osoittaa, miten he piiskaavat suuryrityksiä niin, että uusia työpaikkoja syntyy. Missä ovat lupaukset siltä puolelta?” (Uutinen 18.9.2015; apulaisosastonhoitaja Nina Kallio) Arvokiistoissa syytettiin hallitusta usein siitä, että sen ehdottamat toimenpiteet eivät ole eri työntekijäryhmille tasapuolisia tai että ne eivät ole työnantajan ja työntekijän kesken reiluja. Arvoperustaiset kiistot 113 Kolmikanta avautuu julkisuuteen koskivat siis tyypillisesti jakopolitiikkaa. Usein myös mainittiin leikkausten kohdistuvan jo entuudestaan heikko-osaisiin, opiskelijoihin, eläkeläisiin ja pienipalkkaisiin naisiin. Yhteiskuntasopimuksen kaaduttua on ollut hämmentävää seurata jälkipuintia julkisen talouden tilasta ja syistä, jotka ovat siihen johtaneet. Eikö naisvaltaisen matalapalkka-alan sallita koskaan nousta palkkakuopastaan? En voi mitenkään hyväksyä sitä, että syyllistä maan huonoon taloustilanteeseen haetaan nyt pienipalkkaisista naisista. (Yleisönosasto 23.8.2015; Tehy:n puheenjohtaja Rauno Vesivalo) Tietoon nojaavat kiistoperformanssit liittyivät vuoden 2015 tapauksessa usein erilaisiin käsityksiin kilpailukykyongelman vakavuudesta ja sen korjaamisen edellyttämistä toimista Toiseksi tuotiin esiin hallituksen ehdottamien toimenpiteiden haitallisia seurauksia. Kolmanneksi niissä oikaistiin virheellisiä tietoja. Virheellisten tietojen oikaisuissa ei varsinaisesti ollut kyse argumentoinnista. Oikaisija vain antoi ymmärtää tietävänsä asian ja kertoi sitten, miten asia on. Osassa kiistoista tietoperustaan viitattiin esittämällä perusteltuja väitteitä tai kysymyksiä. ”Työajan pidentäminen ei ole ratkaisu Suomen kilpailukyvyn parantamiseen. Työajat ovat lyhyempiä ja palkat parempia keskeisissä kilpailijamaissamme kuten esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa”, Pekonen sanoi. (Uutinen 20.8.2015; Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Aino-Kaisa Pekonen) ”Iltalehden uutinen salaisesta listasta ei pidä paikkansa”, sanoi keskustan taustavaikuttaja Mikko Alkio, joka avusti Sipilää työmarkkina-asioissa hallitusneuvotteluiden aikana. ”Se ei miltään muotoa edusta hallitusneuvotteluissa ollutta tahtoa ja linjauksia suhteessa työmarkkinajärjestöihin.” (Uutinen 1.6.2015) Nyt Sdp puuhaa omaa yhteiskuntasopimusta, johon pyydetään kirkkoakin mukaan. Minulle ei ole valjennut demarien logiikka. Miten vientiä lisätään karsimatta kustannuksia? (Yleisönosasto 28.8.2015; Jouko Tikkanen) 114 Tupo ja media Näiden repliikinomaisten tietokiistojen lisäksi erityisesti mielipidekirjoituksissa esitettiin pidempiäkin argumentaatioketjuja. Esimerkiksi seuraavassa mielipidekirjoituksessa argumentoidaan näin työvoimakustannusten merkityksestä kilpailukyvylle. Julkisessa keskustelussa jopa alan tietäjät ovat esittäneet palkkatason vaikuttavan yritysten talouteen minimaalisesti, koska palkkamenot ovat vain muutamia prosentteja yrityksen menoista. Pitää nähdä, että yleinen palkkataso vaikuttaa ratkaisevasti yrityksen kaikkiin kustannuksiin. Niinpä ostopalvelujen hinta muodostuu ennen muuta työkustannuksista. Samoin materiaalin hinta muodostuu työstä pitkässä ketjussa alkaen metallikaivoksien ja puusavotan palkoista. Investointienkin hinnasta työkustannus muodostaa samoin pääosan, ja yritysverot tarvitaan erityisesti julkisiin palkkoihin ja palveluiden ostoihin. (Yleisönosasto 1.8.2015; Ismo Turunen) Yhteiskuntasopimuksen melko runsaat tietoperustaiset kiistot kertovat argumentoivan kiistelyn vahvistumisesta journalismissa 1960-luvun jälkeen. Muutos oli selvästi nähtävissä jo vuoden 1991 tapauksessa, ja vuonna 2015 tilanne oli pysynyt kutakuinkin samana. Siinä missä Liinamaa 1 -tapauksessa tyypillisesti esitettiin asiantuntijaesitelmiä vakauttamissopimuksen perusteista ja sen seurauksista, käytiin yhteiskuntasopimus-tapausten yhteydessä enemmän tietopohjaista kiistelevää keskustelua, jossa kiistämisillä oli selvä kohde. Kiistoissa kyseenalaistettiin tyypillisimmin luottamusta Rationaalisuuden toimintahorisontti politiikan julkisuudessa liittyy politiikan osallisten tarpeeseen esittää oma toimintansa legitiiminä. Tähän horisonttiin perustuu myös poliittisen julkisuuden luonne julkista mielipidettä muodostavan kriittisen keskustelun areenana (Habermas 1996, 359–366). Kiistoperformanssien analyysi toi rationaalisuuden toimintahorisontin näkökulmasta esiin viisi yleistä havaintoa. Ensinnäkin työmarkkinapoliittinen julkisuus oli kiistelevää jo 1960-luvulla ja on sitä 115 Kolmikanta avautuu julkisuuteen edelleen. Puheenvuorojen kiistointensiteetti vaihteli 34:stä (1968) 52:een (1991), mikä kertoo kiistämisen ja konfliktisuuden pysyvästä keskeisestä asemasta talousja työmarkkinapoliittisessa julkisuudessa. Toiseksi, kaikissa tapauksissa kiistot nojasivat tyypillisimmin luottamusperustaan. Julkinen politikointi nojasi jo 1960-luvulla ”epäilypeliin” (Anderson ym. 1994, 139), ja tätä peliä pelasivat suurelta osin politiikan toimijat itse. Muutosta aiempaa ”kyynisempään” (Aalberg ym. 2017; Cappella & Jamieson 1996) suuntaan ei siis näytä tapahtuneen. Journalismin oma epäilypeli näytti vahvimmalta vuonna 1991, jolloin kertojan osuus kaikista luottamuskiistoista oli peräti 28 prosenttia. Luku oli selvästi suurempi kuin vuonna 1968, mutta vuoden 2015 tapauksessa kertojan osuus luottamuskiistoista jäi kaikkein pienimmäksi, vain 8 prosenttiin. Tämä johtuu osin siitä, että vuonna 2015 mielipidekirjoitusten osuus oli aiempaa suurempi, ja näin myös yksityishenkilöiden osuus luottamuskiistoista nousi varsin korkeaksi (29%). Kolmas merkittävä havainto on tietoperusteisten kiistojen voimakas lisääntyminen 1960-luvulta 1990-luvulle tultaessa. Tiedon osuus sinänsä ei näytä lisääntyneen sanomalehtiteksteissä. Muutos on pikemminkin päinvastainen sikäli, että 1960-luvulla julkaistiin paljon pitkiä ja yksityiskohtaisia tietopohjaisia selvityksiä, puheita ja dokumentteja. Niissä kuitenkin vain harvoin kiistettiin suoraan toisten toimijoiden sanoja tai tekoja. Sen sijaan vuosien 1991 ja 2015 journalismit näyttävät tuovan selvemmin esiin myös tietoon kohdistuvia erimielisyyksiä. Kun 1960luvulla tieto tyypillisesti esitettiin kyseenalaistamattomana asiantuntijatietona tai asiakirjatekstinä, vuosina 1991 ja 2015 se esitettiin useammin kyseenalaistettuna ja kiisteltynä. Tiedosta näyttää siis tulleen entistä poliittisempaa. Neljäs havainto on journalismin näkyvämpi rooli poliittisen debatin osapuolena. Viestimet esiintyivät journalistisessa julkisuudessa nyt paitsi kiistojen esittäjinä myös niiden kohteina. Vuoden 2015 aineistossa jo yli viisi prosenttia kiistoista kohdistui viestimiin. Näistä tosin suurin osa liittyi yhteen tapaukseen, jossa eri tahot kiistivät Iltalehden uutisessaan esittämiä tietoja. Viides havainto liittyy kolmikantaisen korporatistisen päätöksenteon avautumiseen julkisuuteen. Vielä Liinamaa 1 -tapauksessa neuvotteluja käytiin julkisuudelta suojassa, eivätkä työmarkkinaosapuolet juurikaan käyttäneet mediajulkisuutta neuvottelujen vipuvartena. 116 Tupo ja media Tällainen performatiivinen politikointi oli tyypillisempää poliitikoille, ja eduskunnan täysistunto sekä viikonloppupuheet olivat keskeisiä paikkoja näiden performanssien esittämiselle. Helsingin Sanomat puolestaan uutisoi näistä puheenvuoroista varsin kattavasti. Työmarkkinapolitiikan keskeinen kamppailusuhde Liinamaa 1 -tapausta koskevissa jutuissa oli hallituksen ja opposition välillä, joskin sekin oli enemmän identiteettipolitiikkaa kuin erimielisyyttä itse aiheesta: vakauttamissopimusta pidettiin tarpeellisena niin hallituksessa kuin oppositiossa. Työmarkkinajärjestöjen osuus julkisessa kiistelyssä oli näkyvämpää vuosien 1991 ja 2015 tapauksissa. Tuolloin julkisuus selvästi oli areena, joka loi ja jolla luotiin painetta neuvotteluihin. Julkisuudessa keskeinen konfliktiulottuvuus asettui näissä tapauksissa ammattiyhdistysliikkeen ja hallituksen välille. Politiikan ja median suhteen näkökulmasta kiistoperformanssien tarkastelu osoittaa siis sekä muutosta että pysyvyyttä. Julkisen politikoinnin luonne kiistelevänä ja luottamusta kyseenalaistavana ei näytä juuri muuttuneen. Analyysissä tosin ei erikseen tarkasteltu toisiin osapuoliin kohdistuvia affirmatiivisia performansseja, kuten luottamuksen osoittamista tai tiedon vahvistamista. Kiistäviin performansseihin pitäydyttiin, koska juuri ne osoittavat politiikan keskeiset kysymykset ja ovat olennaisimpia politiikan auktoriteettikamppailulle. Affirmatiivisten puheenvuorojen tarkempi analyysi olisi voinut tuoda lisää sävyjä tutkimukseen, mutta samalla performanssien erittelystä olisi tullut entistäkin tulkinnanvaraisempaa ja työläämpää. Median rooli julkisen politikoinnin osapuolena näyttää esimerkkitapausten valossa tulleen entistä tiedostetummaksi. Mediaa ei pidetä vain tapahtumien raportoijana ja kommentaattorina, vaan tahona, jonka tekemisillä on politiikassa väliä. Kyse voi olla myös siitä, että media itse aiempaa selvemmin tunnistaa itsensä osalliseksi politiikassa – ei välttämättä niin, että se kokisi olevansa osapuoli poliittisissa kiistoissa, vaan niin, että se tunnistaa paremmin oman roolinsa politiikan julkisen agendan ohjailijana ja kehystäjänä (Reunanen & Koljonen 2014; 2018). Kehitystä voi kutsua mediajulkisuuden itserefleksisyyden kasvuksi. Myös havainto tiedon politisoitumisesta liittyy tähän. Kun aiempaa selvemmin tiedostetaan tiedon näkökulmaisuus, faktoja ja tulkintoja ei voi enää yhtä helposti erottaa toisistaan. 117 4 Referoinnista tarinointiin Julkisen politikoinnin kolmas horisontti diskurssiympäristön ja legitimaatioperustojen lisäksi muodostuu median sekä mediassa esiintyvien tahojen omista institutionaalisista ympäristöistä. Politiikan instituutioilla on omat toimintalogiikkansa ja mediainstituutioilla omansa. Politiikan medioitumista koskeva tutkimus onkin enimmäkseen operoinut juuri tällä institutionaalisella tasolla kiinnittäen joko ”toimijakeskeisesti” huomiota siihen, mitä funktioita mediajulkisuudella on politiikan toimijoille (esim. Walgrave & Van Aelst 2017) tai ”mediakeskeisesti” siihen, millä tavoin mediainstituutioiden logiikat määrittelevät politiikan julkisuutta ja siellä esiintymisen ehtoja (esim. de Vreese 2014). Mediakeskeisestä näkökulmasta politiikan medioitumisen tunnusmerkkinä on pidetty erityisesti mediainstituutioiden omaa aktiivisuutta julkisuuden agendan ja sen tulkintakehysten muokkaajina. Strömbäck ja Esser (2009, 217) määrittelevät tällaisen mediainterventionismin ”mediakeskeiseksi politiikan raportoinnin tyyliksi, jossa toimittajista ja mediatoimijoista tulee pääasiallisia uutistentekijöitä poliitikkojen tai yhteiskunnan muiden toimijoiden sijaan”. Taustalla on ajatus, että yhteiskunnan eriytymiskehitys johtaa mediainstituutioiden, kuten journalismin, itsenäistymiseen, mikä puolestaan näkyy siinä, että mediainstituutiot entistä itsenäisemmin hallitsevat omaa julkisuustilaansa (Kunelius & Reunanen 2012a; Marcinkowski & Steiner 2014). Politiikan toimijoiden näkökulmasta tällainen mediaympäristö luo uudenlaisia haasteita. Poliittista kysymystä kehystävä julkisuus ei rakennukaan pelkästään siihen kytkeytyvästä diskurssiympäristöstä ja politiikan toimijoiden keskinäisestä retorisesta kamppailusta vaan viestinten oma, julkista keskustelua kehystävä ja organisoiva rooli alkaa korostua. Journalistisesta interventionismista voidaan erottaa sen määrä ja laatu (Reunanen & Koljonen 2018). Interventionismin määrä viittaa siihen, kuinka itsenäisesti ja voimakkaasti kertoja tuo juttuun taustatietoja, tiivistää lähteiden sanomisia, tulkitsee ja ottaa kantaa. Interventionismin laatu puolestaan viittaa siihen, millä tavalla toimittaja kehystää 118 Tupo ja media juttujaan, millaisia taustatietoja hän valitsee ja millaisia mielipiteitä hän esittää. Yksi keskeinen interventionismin laatuun liittyvä kiinnostuksen kohde on ollut se, missä määrin journalismi keskittyy valtapoliittiseen taktikointiin (pelija strategiakehys) ja missä määrin ratkaistavana olevien asioiden sisällöllisiin kysymyksiin (aihekehys) (Aalberg ym. 2017; Benson & Hallin 2007; Esser & Umbricht 2014; Kunelius & Väliverronen 2012; Strömbäck & Dimitrova 2011). Tässä luvussa tarkastellaan Helsingin Sanomien institutionaalista tapaa organisoida mediajulkisuutta kolmen tulopoliittisen tapauksen yhteydessä. Analyysin kohteena ovat jälleen Liinamaa 1 -tuporatkaisu vuonna 1968, Esko Ahon hallituksen yhteiskuntasopimushanke vuonna 1991 ja Juha Sipilän hallituksen yhteiskuntasopimushanke vuonna 2015. Tarkastelu etenee kolmessa vaiheessa. Ensin kuvataan, 1) miten lehti omissa mielipidekirjoituksissaan kehystää tapahtumia ja ottaa niihin kantaa. Tämän jälkeen tutkitaan uutisista erikseen 2) miten ne kehystävät juttuja esimerkiksi kiistoiksi, ratkaisuiksi tai prosesseiksi ja 3) kuinka itsenäisesti ja millä tavoin uutiskertoja omissa nimissään taustoittaa ja tulkitsee puheena olevia tapahtumia. Journalistinen kehystys toimituksen mielipideja analyysijutuissa Toimituksen omissa mielipidejutuissa, kuten pääkirjoituksissa ja toimittajien kolumneissa, lehdellä on lupa ottaa kantaa kulloisiinkin poliittisiin kysymyksiin ja esittää niistä tulkintoja. Tämä on yksi ilmeinen mediainterventionismin muoto. Mielipidejutuissaan lehden ei tarvitse olla tasapuolinen, mutta se joutuu silti ottamaan huomioon rationaalisen keskustelun legitimaatioperustat ja niihin nojaavan kritiikin, joita käsiteltiin edellisessä luvussa. Tulkinnoissaan ja kommentoinneissaan journalistinen kertoja samalla kehystää käsittelemiään asioita. Toimituksen mielipidejutuista erotettiin analyysissä kaikkiaan viisi erilaista kehystä, joista neljää voi pitää aihekeskeisenä ja yhtä strategia/ pelikehyksenä (taulukko 4.1). Kehykset nimettiin aineistolähtöisesti siten, että ne mahdollisimman hyvin tuovat esiin kirjoitusten journalistisen näkökulman. Juttuja ei luokiteltu yksittäin eri kehystyyppien edustajiksi, 119 Referoinnista tarinointiin vaan analyysi oli luonteeltaan laadullista, ja yksittäisestä kirjoituksesta saatettiin tunnistaa useidenkin kehysten piirteitä. Kansantalouskehyksessä kertoja itse osallistuu selkeästi keskusteluun hyvästä talouspolitikasta ja suotavista toimintamalleista. Muissa neljässä kehyksessä toimituksen kannat tulevat esiin peitellymmin, jos lainkaan. Analyysikehyksessä kertoja kuvailee ja arvioi päivänpoliittista asetelmaa sekä toimijoiden sanoja ja tekoja. Pääpaino on politiikan sisällöissä. Rakenteellisessa kehyksessä kertoja analysoi tapausta päivänpolitiikkaa yleisemmästä, yhteiskunnallisen muutoksen tai työmarkkinajärjestelmän muutoksen näkökulmasta. Vuonna 1991 toimitus otti siinäkin toisinaan selvästi kantaa konsensuksen ja kolmikannan puolesta, kun vuonna 2015 pitäydyttiin enemmän eri osapuolten rakennepoliittisten tavoitteiden analyysissä.27 Kansalaiskehys puolestaan pyrkii kertomaan, millaisia seurauksia 27 Rakenteellinen kehys luokitellaan tässä aihekehykseksi sen päivänpolitiikkaa yleisemmän lähestymistavan takia. Koska siinä on kyse valtasuhteiden analyysistä ja valtakamppailusta, sitä voisi pitää myös strategia/pelikehyksenä. Taulukko 4.1. Journalistiset kehykset toimituksen mielipideja analyysijutuissa Tapaus 1968 Tapaus 1991 Tapaus 2015 Aihekeskeiset kehykset Kansantalouskehys X X X Analyysikehys X X Kansalaiskehys X X X Rakenteellinen kehys X X Strategia/pelikehys Poliittisen taktikoinnin kehys X X X Pääkirjoitukset (N) Toimittajan kolumnit (N) Analyysijutut (N) 9 3 1 28 9 5 38 16 19 Toimituksen mielipideja analyysijuttujen osuus kaikista jutuista (%) 11 16 24 Taulukkoon on merkitty X-kirjaimella, jos kyseisellä rivillä mainittu kehys on tunnistettu kyseisen vuoden jutuista. Taulukkoon on merkitty myös pääkirjoitusten, toimittajien kolumnien ja analyysijuttujen lukumäärä kunkin vuoden aineistossa sekä näiden yhteismäärän osuus kaikista aineistoon poimituista jutuista kunakin vuonna. Tulkintaesimerkki: Vuoden 1968 tapauksessa aineistossa oli 9 pääkirjoitusta, 3 toimittajan kolumnia ja yksi analyysijuttu. Nämä 13 juttua olivat 11 prosenttia aineiston kaikkiaan 120 jutusta. Näistä jutuista tunnistettiin kaksi aihekeskeistä kehystä: kansantalouskehys ja kansalaiskehys sekä yksi strategia/pelikehys: poliittisen taktikoinnin kehys. Analyysikehystä ja rakenteellista kehystä ei tuolta vuodelta havaittu. 120 Tupo ja media erilaisilla ratkaisuehdotuksilla olisi eri kansalaisryhmille. Ainoastaan poliittisen taktikoinnin kehyksessä politiikan sisällölliset kysymykset ovat taustalla ja pääpaino on valtapoliittisessa taktikoinnissa. Toimituksen mielipidejutuista tunnistetut kehykset ovat kansantalouden kehystä lukuun ottamatta geneerisiä, eli niitä voi soveltaa eri aiheisiin (de Vreese 2014, 142). Kansantalouden kehyksenkin taustalta on erotettavissa tällainen yleisempi ”kokonaisedun” kehys, jossa asiaa tarkastellaan siltä kannalta, mikä olisi ”yleisen hyvän” tai ”kokonaisedun” kannalta järkevintä. Samat kehykset toistuivat tarkasteltavina vuosina, mutta analyysikehystä ja rakenteellista kehystä ei havaittu vuodelta 1968. Tämä voi johtua siitä, että toimituksen analyysija mielipidejuttuaineisto vuodelta 1968 oi selvästi pienempi kuin vuosilta 1991 ja 2015. Taulukko 4.1 osoittaa myös, että toimituksen mielipideja analyysijuttujen osuus kaikista jutuista on kasvanut selvästi vuodesta 1968 vuoteen 2015. Tulos vahvistaa oletusta mediainterventionismin ja journalismin tulkitsevuuden kasvusta. Kansantalouskehyksessä kertoja omaksuu yleisen edun näkökulman ja osallistuu aktiivisesti sisällölliseen keskusteluun talouspolitiikasta. Kansantalouskehykseen nojattiin kaikissa tarkastelluissa tapauksissa, ja kaikissa tapauksissa kertoja tällöin tuki hallituksen talouspoliittista linjaa ja moitti tahoja, jotka vaikeuttavat hallituksen politiikan toteuttamista. Vuonna 1991 pääkirjoituskertoja tosin moitti hallitusta siitä, että se ei riittävän hyvin pysynyt linjallaan ja lipsui tiukasta budjettikurista. Kansantalouskehys oli yleisin kehyksistä vuosien 1968 ja 1991 tapauksissa. Vuonna 2015 siihen nojattiin vähemmän, ja pääkirjoituksissa tyypillisemmin kuvattiin talouspoliittisia asetelmia ikään kuin ulkopuolisesta asemasta ottamatta niin selvästi kantaa. Toimittaja Eero Helkkulan analyysijutussa vuonna 1968 hallituksen linjaa tukevat talouspoliittiset mielipiteet esitetään ikään kuin itsestäänselvyyksinä ilman politisoivaa otetta. Juttu sisältää nykyisiin analyysijuttuihin verrattuna paljon enemmän yksityiskohtaista numerotietoa. Artikkeli olisi hyvin voinut olla vaikkapa Suomen Pankin tai valtiovarainministeriön virkamiehen taloustilannetta kuvaileva esitelmä. Helkkula antaa jutun ingressissä tukensa vakauttamissopimukselle ja palkkamaltille käyttämällä onneksi-sanaa. Hän myös epäsuorasti kritisoi aiempaa työmarkkinapolitiikkaa katteettomista nimellispalkkojen korotuksista. 127 Referoinnista tarinointiin joituksissa oltiin kriittisempiä poliittisia toimijoita kohtaan kuin 1960luvulla, jolloin mielipiteet seurailivat lähes yksimielisesti hallituksen linjaa. Nyt toimitus vaikutti hakevan enemmän omaa linjaansa. Toiseksi mielipidekirjoitukset olivat luonteeltaan 1960-lukua monipuolisempia erilaisine tulkintakehyksineen. Osassa pyrittiin kritiikkiin ja osassa enemmän analyysiin ja politiikan rakenteiden kuvaamiseen. Muutokset eivät ole valtavia, mutta politiikan journalismin vähittäinen erottautuminen politiikan instituutioista vahvemmin omaa logiikkaansa noudattavaksi instituutioksi heijastuu niistä selvästi. Vuoteen 2015 tultaessa politiikan journalismin erottautuminen poliittisesta keskustelusta näyttää edenneen vielä pitemmälle, sillä nyt mielipidekirjoituksissa paljolti vältettiin ottamasta kantaa itse kysymyksiin. Voi sanoa, että vuonna 2015 Helsingin Sanomat oli omissa mielipidejutuissaan ensisijaisesti tapahtumien ulkopuolinen analyytikko ja arvioija, kun vielä 1991 se oli enemmän keskustelun osapuoli sitoutuessaan vahvemmin yhden talousja työmarkkinapoliittisen toimintaohjelman tukijaksi. Toisaalta yhteiskuntasopimus 2015 -tapauksessa toimituksen omien mielipideja analyysijuttujen osuus kaikista jutuista oli selvästi suurempi kuin vuosina 1991 ja 1968. Tulkitseva ja analysoiva mediainterventionismi näyttää siis lisääntyneen samalla kun kantaa ottava interventionismi näyttää vähentyneen. Mediainterventionismin laatua kuvattiin tässä analyysissä lähinnä erottelulla aihekeskeisiin ja peli/strategia-keskeisiin kehyksiin. Vaikuttaa siltä, että politiikan sisältökysymykset ovat säilyttäneet vahvan asemansa Helsingin Sanomien toimituksen talousja työmarkkinapolitiikkaa käsittelevissä mielipideja analyysijutuissa valtapoliittisen taktikoinnin kuvaukseen ja analyysiin verrattuna. Journalistinen kehystys uutisjutuissa Journalistinen kehystäminen on uutisissakin tärkeä mediainterventionismin ulottuvuus, vaikka journalistinen tulkinta ei niissä yleensä olekaan yhtä voimakasta kuin mielipidejutuissa. Näkökulmavalinnoilla ja muilla kehystämisen keinoilla uutiskertojakin vaikuttaa siihen, millaisessa julkisuusympäristössä politiikan toimijat esiintyvät ja mitä puolia 128 Tupo ja media heidän toiminnastaan nostetaan etualalle. Journalistista interventionismia tutkittaessa on tärkeä erottaa nimenomaan journalistiset kehykset niistä kehyksistä, jotka jäsentävät yleisemmin kulloistakin diskurssiympäristöä ja eri poliittisten toimijoiden näkökulmia kulloiseenkin poliittiseen kysymykseen.28 Aiemmassa tutkimuksessa on erotettu paljonkin tällaisia journalistisia uutiskehyksiä. Esimerkiksi de Vreese (2014, 143) ryhmittelee neljänlaisia kehyksiä: 1) episodiset ja human interest -kehykset, 2) konfliktija kilpailukehykset, 3) taloudellisten seurausten kehykset sekä 4) strategiaja pelikehykset. Journalistiset uutiskehykset ovat geneerisiä, eli ne luonnehtivat journalistisia tapoja jäsentää erilaisia aiheita eivätkä määrity minkään yksittäisen aiheen ominaispiirteistä. Tässä tutkimuksessa uutiskehysten analyysi keskittyy erityisesti jutun otsikkoon ja ingressiin. Nimenomaan otsikko ja ingressi luonnehtivat journalistista interventiota, koska niiden avulla toimittaja ilmaisee juttunsa kärjen ja määrittelee jutun tematisaation (Reunanen 2003, 169–170). Tämä puolestaan määrittää sitä, mitkä asiat jutussa esitetään olennaisina, ongelmallisina ja mistä näkökulmasta jutun esiintyjiä tarkastellaan. Kehys käy ilmi, kun kysytään, mikä tekee uutiskärjestä uutisarvoisen. Analyysi on aineistolähtöistä, ja aiemmat tutkimuksen tunnistamat kehysluokitukset toimivat lähinnä tulkintojen virikkeinä ja taustatukena. Uutiset luokiteltiin analyysissä otsikon ja ingressin perusteella kahdeksaan journalistiseen kehykseen, jotka nostavat esiin puheena olevan poliittisen kysymyksen käsittelyn eri puolia. Näistä kehyksistä kuusi on aihekeskeisiä, yksi keskittyy päätösprosessiin ja yksi poliittisen taktikoinnin kuvaamiseen. Taulukko 4.2 kertoo, kuinka monessa prosentissa kunkin tapauksen uutisista mikin kehys esiintyi. Kustakin jutusta luokiteltiin vain se kehys, joka parhaiten vastasi otsikon ja ingressin ilmaisemaa tematisaatiota. 28 Jotka nekin ovat edellisissä luvuissa kuvatulla tavalla tärkeitä julkisen toiminnan horisontteja. 129 Referoinnista tarinointiin Taulukko 4.2. Journalistiset kehykset uutisjutuissa Tapaus 1968 Tapaus 1991 Tapaus 2015 %%% Analyysi 24 32 34 Kritiikki 19 19 18 Prosessi 16 14 16 Ratkaisu 23 11 8 Kiista 12 18 9 Taktikointi 1 3 9 Ehdotus 3 3 4 Selvitys 3 0 3 Muu 0 1 0 Yhteensä (%) 100 100 100 Yhteensä (N) 75 198 119 Kaikkein yleisimpiä olivat analyysikehykset. Niihin luokiteltiin jutut, joiden otsikko tai ingressi tarkasteli käsiteltävää kysymystä joltain sisällölliseltä kannalta arvioiden esimerkiksi harjoitetun talouspolitiikan seurauksia, vielä tarvittavia toimenpiteitä tai kuvaten päätösten taustoja. Analyysikehyksessä uutiskärkenä on usein jonkun toimijan arvio ratkaisusta, ehdotuksesta tai mielipiteestä. Toiseksi kyse voi olla tilastoihin tai muuhun analyysiin perustuvasta tilannekuvasta. Otsikko voi sisältää kertojan tekemän tiivistyksen tai lainauksen joltain esiintyjältä. Analyysikehykseen nojaavien uutisten osuus lisääntyi selvästi vuodesta 1968 vuoteen 1991 mutta säilyi sen jälkeen ennallaan. Indeksisopimus alentaisi heti luottokorkoa (22.3.1968) Sorsa kiirehtii yhä tuloratkaisua – Huonosti varautunut pienteollisuus kärsii devalvaatiosta (26.11.1991) Lindströmin ehdotus sai kiitosta ja haukkuja (1.6.2015) Kritiikkikehykseen luokiteltiin jutut, joissa korostuu jonkin tahon esittämä kritiikki jonkin toisen toimijan näkemystä tai tekeillä olevaa 130 Tupo ja media ratkaisua kohtaan. Kritiikkikehyksessäkin painottuu kritiikin sisältö: juttu kertoo lukijalle jostain käsillä olevan kysymyksen ongelmallisesta tai jollekin osapuolelle epäedullisesta piirteestä. Tarkastelu ei kuitenkaan ole samalla tavalla analysoivaa ja taustoittavaa kuin analyysikehykseen omaavissa jutuissa, vaan kritiikkikehyksessä painottuu enemmän jokin konkreettinen asia, johon ollaan tyytymättömiä. Kritiikkikehykseen nojaavien juttujen osuus on pysynyt samana vuodesta 1968 vuoteen 2015. Vuosina 1991 ja 2015 kritiikki kytkeytyi myös mielenosoituksiin ja lakkouhkauksiin. MTK: Palkankorotusratkaisu sopimuksessa ei tyydytä (28.3.1968) Aitamurto torjui jyrkästi hallituksen palkkalinjan (5.7.1991) AKT vilauttaa Sipilälle lakkoasetta (29.5.2015) Myös prosessikehyksen osuus on kaikissa tarkastelluissa tapauksissa kutakuinkin sama. Prosessikehykseen luetuissa jutuissa painottuu asiakysymysten sijaan tapahtumien kulku. Tyypillisesti jutussa kerrotaan päätöksenteon vaiheista: mitkä tahot ovat asiaa jo käsitelleet ja mihin asian käsittely etenee seuraavaksi. Prosessijutuissakin kuitenkin voidaan luetella kiistaa aiheuttavia asiakokonaisuuksia tai muuten käsiteltävinä olevia asioita. Hallituksen syntymähetki koittamassa. Riitaa vielä työohjelmasta ja salkuista (22.3.1968) Hallitus yrittää koota jo elokuussa laajan yhteiskuntasopimuksen – Aho ja Viinanen tapaavat työmarkkinajärjestöt tiistaina (4.8.1991) Salonius aloitti heti neuvottelut järjestöjen kanssa – Palkka Saloniuksen pätkätyöstä jäi vielä sopimatta (4.8.2015) Ratkaisukehykseen luokiteltiin jutut, joiden otsikko ja ingressi kertoivat eri osapuolten kesken tehdyistä päätöksistä tai päätösluonnoksista. 131 Referoinnista tarinointiin Yksittäisen neuvotteluosapuolen tekemät päätökset luokiteltiin ratkaisukehykseen kuitenkin vain siinä tapauksessa, että päätöksen sisältönä oli yhteisen sopimuksen hyväksyminen tai siitä irtautuminen.29 Ratkaisukehys oli erityisen tyypillinen vuoden 1968 aineistossa. Useissa jutuissa varsin tarkkaankin selostettiin tehtyjen ratkaisujen sisältöä. Vuonna 1991 ratkaisujuttujen osuus oli vähentynyt selvästi, eikä jutuissa enää aivan yhtä yksityiskohtaisesti selostettu ratkaisujen sisältöjä. Vuonna 2015 ratkaisujuttujen osuus oli enää 8 prosenttia, kun vuonna 1968 se oli 23 prosenttia. Hallitusohjelma lupaa supistaa eroja tuloissa (22.3.1968) Metalli-, paperija autoala sovun taakse (29.11.1991) Hallitus siirsi työttömyysturvan leikkauksia. Ansiosidonnaisen työttömyysturvan muutokset tulevat voimaan vasta 2017 (9.6.2015) Kiistakehykseen luokiteltiin jutut, joissa päätösprosessin tai yksittäisen kriittisen kommentin sijaan kärkeen on nostettu osapuolten välinen erimielisyys tai jonkin osapuolen ehdot ja vaatimukset kiistassa. Kiistakehys oli tyypillisin vuoden 1991 aineistossa. Silloin uutisista 18 prosenttia nojasi kiistakehykseen. Kiistakehysten osuus oli pienin vuonna 2015. Silloin osuus oli vain 9 prosenttia uutisista. Kiistakehys ei tässä tarkoita kiistan voimakasta korostamista tai dramatisointia. Kiistakehykseen nojaava juttu voi käsitellä myös pyrkimyksiä kiistan ratkaisemiseksi. Kiistakehyksessä kuvataan osapuolten näkemyksiä päätösvaihtoehtojen sisällöistä, minkä vuoksi se on pikemminkin sisältökuin strategiakehys. Vuoden 1991 aineistossa on paljon juttuja, joissa osapuolet esittävät vaatimuksiaan kiistassa. Tuolloin Helsingin Sanomat muita vuosia enemmän raportoi osapuolten tällaisista siirroista neuvotteluissa. 29 Osapuolten päätökset omista tavoitteistaan tai vaatimuksistaan luokiteltiin kritiikkikehykseen silloin, jos päätöksen sisältönä nimenomaan oli toisen osapuolen ehdotuksen torjuminen. Omat neuvotteluavaukset ja -vaatimukset luokiteltiin kiistakehykseen. Muut osapuolten päätökset luokiteltiin joko prosessitai analyysikehykseen. 132 Tupo ja media Tpsl ja Skp:n jyrkkä linja kaatamassa Liinamaan paperia (26.3.1968) Akava vaatii tulosopuun korvausta palkkaliukumista. Ranne syytti SAK:n teollisuusliittoja sovun vaikeuttamisesta (27.11.1991) Lauri Lyly: Työajan pidennys ei onnistu. Hallitus antoi järjestöille kolme viikkoa aikaa selvittää yhteiskuntasopimuksen edellytykset (4.8.2015) Taktikointikehykseen luokitelluissa jutuissa painottuivat poliittisten ryhmittymien väliset voimasuhteet ja poliittinen taktikointi. Näitä juttuja oli aineistossa vain vähän, mutta niiden osuus kasvoi ajan myötä selvästi. Vuoden 1968 aineistossa ainoastaan yhden jutun pääasiallisena kehyksenä olivat poliittisten ryhmittymien väliset voimasuhteet ja poliittinen taktikointi. Tässä jutussa referoidaan ruotsalaisen Aftonbladetin juttua Suomen poliittisista asetelmista ja valtuuslain käsittelystä. Jutussa todetaan muun muassa, että ”kommunistit vaikuttavat epätavallisen halukkailta yhteistyöhön” ja että ”sosiaalidemokraateille on myös tärkeää kunnallisvaalien edellä osoittaa, että puolueella on oma selvä profiilinsa”. Vuonna 1991 taktikointikehyksen osuus oli 3 prosenttia, ja juttujen aihepiirit vaihtelivat lakimuutoksen lobbaamisesta ammattiyhdistysliikkeen toiminnan syiden spekulointiin. Vuonna 2015 taktikointikehyksen osuus oli kasvanut jo 9 prosenttiin. Jutuissa muun muassa spekuloitiin piiloagendoilla: joko hallituksen arveltiin pyrkivän murentamaan ammattiyhdistysliikkeen valtaa tai sosiaalidemokraattisen ammattiyhdistysliikkeen horjuttavan porvarihallitusta sosiaalidemokraattisen puolueen asemien parantamiseksi. Aftonbladet ennustaa tukea valtalaille (1.4.1968) STK:n Tapani Kahri: Neuvotteluita ajetaan ojaan (19.11.1991) Oppositiojohtaja Antti Rinne: Yhteiskuntasopimuksen kaato saattoi olla harkittu huijaus. Sdp:n puheenjohtajan mielestä hallitus pyrki murtamaan kolmikannan (26.8.2015) 133 Referoinnista tarinointiin Ehdotuskehyksessä raportoitiin toimijoiden tekemistä ehdotuksista. Tämä kehys erosi kiistakehyksessä esitetyistä vaatimuksista siinä, että juttukärjessä esitettiin konkreettinen toimenpide-ehdotus, joka ei ollut minkään osapuolen vaatimus tai ehto ratkaisun syntymiselle. Tyypillisimmin ehdotuksiin ei edes liittynyt mitään varsinaista kiistaa. Ehdotusjuttujen osuus oli kaikissa kolmessa tapauksessa 3 prosentin tuntumassa. Vuokralaisten keskusliitto: Vuokrankorotuskielto otettava harkittavaksi (31.3.1968) Tulosopimuksen teko saattaa vaatia hallituspohjan laajentamista – Holkeri ehdottaa Sdp:tä mukaan hallitukseen jo tänä syksynä (11.9.1991) Eteläranta kehottaa: Siivu tuloista lahjoituksiin. Matti Alahuhta, Reijo Karhinen ja Antti Herlin leikkaavat tuloistaan viisi prosenttia (9.6.2015) Toimituksen itse aloitteellisesti tekemät selvitykset luokiteltiin selvityskehykseen. Näiden juttujen osuus oli vuosien 1968 ja 2015 tapauksissa vain 3 prosenttia, eikä vuoden 1991 tapauksessa niitä ollut lainkaan. Vuonna 1968 Helsingin Sanomat muun muassa selvitti pankeista kyselemällä, mihin asiakkaat ovat siirtäneet indeksitalletuksista vapautuvia varojaan. Vuonna 2015 selvitykset taas tyypillisesti olivat Helsingin Sanomien tilaamia kyselyjä. Puolet indeksitilien varoista siirretty korkeakorkoisille tileille (6.4.1968) Sdp vajosi ennätyksellisen alas. Kokoomus kiilasi perussuomalaisten ohi. Vihreiden kannatus nousi 10 prosenttiin (22.6.2015) Vuoden 1991 aineistosta kaksi juttua luokiteltiin lisäksi muu kehys -luokkaan, koska ne poikkesivat niin selvästi politiikkaa koskevien juttujen aiheista. Jutuista toinen kertoi presidentti Mauno Koiviston lomamat- 134 Tupo ja media kasta Malediiveille ja toinen hänen isänsä veistämästä veneestä Turun messuilla.30 Kaikkiaan vuoden 1968 juttuaineistosta erottuvat kehykset kontekstoivat vakauttamissopimuksesta ja valtuuslaista käytyä keskustelua pääosin aihekeskeisesti. Ne uutisoivat tehdyistä ratkaisuista ja antoivat osapuolille tilaa esittää kommentteja ja perusteluja. Analyysikehys oli yllättävänkin yleinen. Siinä raportoitiin julkisen keskustelun puheenvuoroja, jotka olivat pikemmin argumentoivia tai taustoittavia kuin yksioikoisia vaatimuksia tai kritiikkejä. Siinä missä vuoden 1968 pääkirjoitukset paljolti asettuivat avoimesti tukemaan hallituksen valitsemaa talousja työmarkkinapoliittista linjaa, saman vuoden uutiset pikemminkin organisoivat talousja työmarkkinapolitiikasta käytyä keskustelua antamalla tilaa erityisesti ratkaisujen sisältöjen tarkalle kuvailulle sekä näitä ratkaisuja tukeville ja kritisoiville perusteluille. Kiista kehysti suurta osaa jutuista kaiken argumentoinnin ja raportoinnin taustalla, mutta ensisijainen kehys se oli vain 12 prosentissa Liinamaa 1 -tapauksen uutisista. Tällöinkin kiistaa kuvattiin enemmän erimielisyyttä aiheuttavien poliittisten sisältöjen kuin politiikan osapuolten välisten strategioiden ja poliittisen pelin näkökulmasta. Vuoden 1991 yhteiskuntasopimuksen ja työmarkkinaratkaisun uutisointi oli sekin vahvasti aihekeskeistä ja pyrki jäsentämään talousja työmarkkinapolitiikasta käytävää keskustelua. Merkittävimpiä muutoksia vuoden 1968 tapaukseen verrattuna olivat analyysija kritiikkikehysten osuuden kasvu sekä ratkaisukehyksen osuuden pieneneminen. Näistä muutoksista huolimatta tapausten uutiskehyksiä leimasi pikemmin pysyvyys kuin muutos. Vuoden 2015 yhteiskuntasopimus-tapauksessa merkittävin muutos aiempaan oli taktikointikehyksen osuuden kasvu 9 prosenttiin uutisotsikoista. Uutisten kehystys oli siis edelleen valtaosin aihekeskeistä, mutta 30 Jutut olivat mukana aineistossa, koska niissä viitattiin talousja tulopolitikkaan. Tämän luvun kehysanalyysissä kohteena kuitenkin ovat aineistoon valittujen juttujen otsikot ja ingressit siitä riippumatta liittyvätkö juuri ne tutkimuksen sisällölliseen teemaan. Samoin seuraavassa, journalistista kerrontaa analysoivassa jaksossa kohteena ovat aineistoon valitut jutut kokonaisuudessaan. Julkisen toiminnan diskursiivisen horisontin (luku 2) ja rationaalisen horisontin (luku 3) analyyseissä analyysi sen sijaan rajoittui vain tekstien niihin jaksoihin, jotka käsittelivät talousja työmarkkinapolitiikkaa. 135 Referoinnista tarinointiin poliittinen taktikointi ja piiloagendoilla spekulointi kehysti uutisointia kuitenkin aiempaa enemmän. Tulos antaa hieman tukea oletukselle, että politiikan journalismi olisi muuttunut aiempaa strategiaorientoituneemmaksi. Toisaalta myös analyysikehyksen osuus säilyi korkealla, noin kolmanneksen tasolla. Voikin sanoa, että 1960-luvun lopun jälkeen uutisjuttujen kehystys on muuttunut raportoivasta analyyttiseen suuntaan. Samalla toimituksen mielipideaineistossa osallistuminen keskusteluun on muuttunut epäsuoremmaksi. Vuoden 2015 yhteiskuntasopimukseen kytkeytyvissä pääkirjoituksissa vain harvoin otettiin suoraan kantaa esimerkiksi talouspolitiikan linjaan. Sen sijaan niissä tyypillisesti analysoitiin osapuolten näkemyksiä ja toimintaa ikään kuin ulkopuolelta. Uutisaineisto ja toimituksen mielipideaineisto tuntuvat näin lähentyneen toisiaan. Taktikointia korostavan uutiskehyksen yleistymisestä huolimatta niin mielipidejutuissa kuin uutisissa tarkastelu painottui myös vuonna 2015 enemmän politiikan sisällöllisiin tavoitteisiin, niiden perusteluihin ja niistä käytävään kamppailuun kuin pelkkään valtapolitiikkaan tai poliittiseen peliin. Uutiskertojan itsenäisyys taustoittajana ja tulkitsijana Vaikka journalismi uutisissa pikemminkin organisoi poliittista keskustelua kuin osallistuu siihen itse, uutiskertoja voi tällöinkin itsenäisesti taustoittaa asioita ja esittää tulkintoja. Aiemmassa tutkimuksessa journalismin tällaisen tulkitsevuuden on havaittu lisääntyneen (Djerf-Pierre & Weibull 2008; Fink & Schudson 2014; Kunelius & Väliverronen 2012; Salgado & Strömbäck, 2012), mikä jälleen on yksi esimerkki mediainterventionismin lisääntymisestä ja medioitumisesta institutionaalisella tasolla (Strömbäck & Esser 2009). Journalistisen kerronnan tulkitsevuutta tarkastellaan tässä jaksossa erottamalla referoiva, tiivistävä ja raportoiva kerrontatyyli ja kuvaamalla, miten Helsingin Sanomat käytti niitä vuosien 1968, 1991 ja 2015 talousja työmarkkinapoliittisissa tapauksissa. Kerrontatyylien tyypittelyn lisäksi analysoidaan, miten kertoja näissä kussakin tyylissä puuttuu puheena oleviin asioihin. Analyysimenetelmä on sovellus journalististen funktioiden (Benson & Hallin 2007), esitystekniikoiden (Reunanen 2003, 176–195) ja ”vieraan puheen vastaanoton” 136 Tupo ja media (Pietilä 1991) erittelyistä. Analyysissä kiinnitetään huomiota myös siihen, miten journalistinen kertoja erilaisin kielellisin keinoin autentisoi kertomaansa ja ylläpitää neutraalin tarkkailijan rooliaan myös tulkintoja tehdessään (Pietilä 1993; Tuchman 1978). Kerrontatyylit eroavat toisistaan sen suhteen, kuinka itsenäinen ja tulkitseva kertojan rooli on. Referoiva kerrontatyyli on eniten sidoksissa lähteisiin. Lähteitä referoidaan suorana tai epäsuorana esityksenä, ja kertojan oma osuus rajoittuu lähinnä johtolauseisiin. Tiivistävässä tekstissä kertoja esittää omassa puheessaan jostain tietystä, jutusta ilmi käyvästä lähteestä saamaansa tietoa. Tiivistävää kerrontaa on usein juttujen ingresseissä. Vaikka tiivistävän kerronnan sisältö on peräisin lähteeltä, kertoja voi siinä kuitenkin itsenäisestikin painottaa ja kommentoida asioita. Raportoivassa kerronnassa uutiskertoja kuvailee tapahtumia, kertoo mitä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan sekä asettaa tapahtumia yhteyksiinsä. Raportoivassa kerronnassa ei ole ilmeistä, mistä yksittäisestä lähteestä uutiskertoja on tietonsa saanut. Kertoja voi näin melko itsenäisesti kuvata ja kommentoida asioita. Seuraavassa näiden kerrontatyylien käyttöä kuvataan erikseen kussakin esimerkkitapauksessa. Liinamaa 1 -tuporatkaisu 1968 Vielä 1960-luvun lopulla journalismin kerronnallinen ote oli melko passiivinen. Tämä näkyi erityisesti referoivan kerronnan suurena osuutena. Aineistossa on paljon juttuja, joissa kertojan kehystävä rooli on minimaalinen ja juttu on pelkkää lähteen referointia. Usein kyseessä on uutinen jonkin asiantuntijan pitämästä puheesta. Esimerkiksi seuraavassa ingressissä kertojan oma interventio jää vähäiseksi. Ingressin jälkeen jutussa on pelkkiä suoria sitaatteja, ja juttu päättyy kappaleeseen, jossa kertoja mainitsee toisesta samassa tilaisuudessa pidetystä ja Helsingin Sanomien julkaisemasta esitelmästä: 143 Referoinnista tarinointiin Yllä lainattu kappale on esimerkki siitä, kuinka1960-luvun uutiskertoja voi myös esittää taustatietoja ja spekulaatioita. Tässäkin tapauksessa tosin sanottu kytketään epämääräisiin lähteisiin. Lisäksi sitaatissa tuodaan esiin tiedon epävarmuutta ilmauksilla ”ei liene” ja ”ilmeisesti”. Tällä tavoin uutiskertoja välttää vastuuta sanotun totuudesta mutta samalla kuitenkin pystyy tuomaan esiin kiinnostavan taustatiedon ja spekulaation. Kaikkiaan 1960-luvun lopun talousja työmarkkinapoliittista uutiskerrontaa luonnehtii suoran referoinnin runsaus sekä kontekstualisoivan ja tulkitsevan kerronnan tukeutuminen epämääräisiin lähteisiin ja epävarmuutta osoittaviin ilmauksiin. Referointi ja raportointi on usein hyvin yksityiskohtaista. Tiedot halutaan esittää autenttisesti ja konkreettisesti niitä yleistämättä ja abstrahoimatta. Tällaisesta autentisoinnin eetoksesta huolimatta – ja siitä juontuvin keinoin – uutiskertoja lopulta kuitenkin tulkitsee ja arvioi tapahtumia kutakuinkin samassa mitassa kuin nykyisinkin. Erona on lähinnä se, että tulkinnan ja yleisen kuvailun lisäksi 1960-luvulla julkaistiin nykyistä paljon laajemmin politiikan osallisten puheita ja erilaisia sopimustekstejä alkuperäisessä muodossaan. Esko Ahon hallituksen yhteiskuntasopimushanke 1991 Helsingin Sanomien uutisoinnissa Esko Ahon hallituksen yhteiskuntasopimushankkeesta vuonna 1991 näkyy jo selvästi journalistisen interventionismin kasvu. Ensinnäkin 1960-luvun uutisjournalismille tyypillinen referoiva kerronta on huomattavasti vähentynyt. Toimijoiden lausuntoja tai tiedotteita ei enää julkaista kokonaisuudessaan, eivätkä toimijat muutenkaan pääse jutuissa puhumaan yhtä vapaasti kuin vielä Liinamaa 1 -tapauksessa. Vuoden 1991 aineistossa on vain muutama juttu, joissa poliitikkoa referoidaan laajasti ilman, että kertoja lisäisi väliin omia tiivistäviä ja analysoivia lausumiaan. Tyypillisesti tällaisissa jutuissa oli haastateltu korkeimmissa asemissa olevia politiikan ja talouden päättäjiä. Seuraavassa esimerkkikatkelmassa haastateltavana on pääministeri Esko Aho. 144 Tupo ja media ”Yritystoiminnan kustannuksia on pakko alentaa. Jokainen näkee ympärillään, mikä tilanne on: tuotantomme on ajautumassa sellaiseen kriisiin, että jos sitä ei pystytä nopeasti hoitamaan, meille jää jäljelle niin pieni teollinen tuotanto, ettei sen varassa yhteiskunnan koneistoa pidetä yllä”, hän arvelee. ”Minä näen asian niin, ettei hallitus ole välttämättä itse aikataulujen asettaja tai aikonut aikatauluja asettaa. Näyttää siltä, että markkinat ovat asettamassa nyt selvästi aikataulun näihin neuvotteluihin. Mitä pidempään tämä menee, sitä enemmän levottomuutta tulee.” (11.9.1991) Vuoden 1968 jälkeen journalismiin oli omaksuttu myös uusi juttutyyppi, jossa jutun lähteeksi valitulta henkilöltä kysytään perusteluja jollekin asialle niin, että myös kysymykset painetaan näkyviin. Vaikka lähteen vastaukset raportoidaan tässäkin juttutyypissä muodollisesti referoivana kerrontana, lähde joutuu jutussa tyypillisesti kuitenkin toimittajan haastamaksi, mikä sekin viittaa journalismin intervention kasvuun. Seuraavassa esimerkissä valtiovarainministeri Iiro Viinaselta tivataan, miksi hän viime hetkellä perui matkansa Maailmanpankin ja kansainvälisen valuuttarahaston kokoukseen. Onko peruutuksenne syy se, ettette halua selitellä Suomen talouspolitiikkaa Suomea luotottavien pankkien edustajille? ”Ei varmasti ole. Tämä on aivan yksiselitteisesti tupotilanteesta, koska nyt on oletettavissa, että joitakin ratkaisuja pystytään saamaan aikaiseksi lähinnä ensi viikon kuluessa.” (11.10.1991) Tavanomaisessa 1990-luvun alun uutisjutussa toimittaja kertoo tapahtuman, toimijan puheen tai tiedotteen pääkohdat tiivistävällä kerronnalla. Tiivistävä kerronta ei tyypillisen 1960-luvun uutisjutun tapaan rajoitu jutun ingressiin vaan jatkuu usein läpi tekstin sen selkärankana. Tiivistävän kerronnan oheen toimittaja referoi toimijoiden yksittäisiä lausahduksia ja lyhyempiä ilmaisuja. Näiden referointien tarkoitus on autentisoida ja elävöittää tekstiä sekä osoittaa kertojan ja referoitujen toimijoiden (tyylillisiä) eroavaisuuksia. 145 Referoinnista tarinointiin Toimihenkilöiden ja virkamiesten keskusjärjestö TVK on valmis luopumaan yleiskorotuksesta lokakuun palkkaratkaisussa. Palkkojen täydellistä jäädyttämistä TVK ei kuitenkaan hyväksy, eikä sitä puheenjohtaja Matti Kinnusen (kok) mukaan kukaan ole vakavasti esittänytkään. Naisvaltainen TVK haluaa suunnata palkankorotukset tasa-arvoerään, joka järjestön mukaan on jossakin muodossa ehdottomasti tarpeen. (9.8.1991) Pääministeri Esko Aho (kesk) pitää kohtuuttomana puheita, joissa maatalouden määrärahojen, maataloustuen ja maataloustulon leikkaamista esitetään ratkaisuksi kaikkiin talousongelmiin, ”ikään kuin siellä olisi jokin valtava rahasampo”. Aho muistutti sunnuntaina pääministerin haastattelutunnilla Radio Suomen lähetyksessä, että maatalouden osuus kansantuotteesta on ”kolmen prosentin paikkeilla”. Erityisesti Aho kertoi hämmästyneensä siitä, että eräät ammattiyhdistysjohtajat, mm. Metalliliiton johto on puuttunut asiaan ”lavealla kädellä”. (19.8.1991) Uutiskertojan interventiot näkyvät 1990-luvun aineistossa myös raportoivassa kerronnassa, joka saa aineistossa suuremman painoarvon kuin 1960-luvulla. Jutuissa tuodaan aiempaa enemmän esiin tapahtumien ja päätösten taustoja sekä jutuissa esiintyvien henkilöiden tuntoja, mikä tukee muualla tehtyjä havaintoja sanomalehden roolin muutoksesta taustoittavampaan suuntaan (Barnhurst & Mutz 1997; Fink & Schudson 2014). Myös tulevaisuutta ennakoidaan aiempaa enemmän, ja toimittajan rooli erilaisten vaihtoehtojen esiin nostajana ja spekulanttina kasvaa. Voidaan siis puhua journalismin aikahorisontin lavenemisesta (Koljonen 2013, 81–85; Kumpu 2016; Väliverronen 2013). Kerrontatyylin peruspilarit säilyvät Liinamaa 1 -tapauksen kanssa varsin yhtäläisinä: raportoivaa kerrontaa tapaa erityisesti prosessi-, mutta myös kiistaja analyysikehykseen nojaavissa jutuissa. Samoin nimettömiä lähteitä käytetään taustatiedon antajina, joskin ehkä vähemmän kuin 1960-luvulla. Talousosastossa anonyymien lähteiden osuus oli kuitenkin suurempi kuin muualla. Tämä johtunee pitkälti siitä, että varsin moni aineistoon valikoituneista talouden jutuista oli luonteeltaan enemmän katsausmainen kuin päiväkohtainen. 146 Tupo ja media Palkansaajien ostovoima ei ole kasvanut niin paljon kuin 1990 tehdyssä tulopoliittisessa sopimuksessa asetettiin tavoitteeksi. Myöskään muut tuon ns. Kallion sopimuksen keskeiset tavoitteet eivät toteudu lukuunottamatta hintojen nousun hidastumista. Tulokset on laskenut valtion ja etujärjestöjen talousasiantuntijoiden toimikunta, joka tuottaa tietoa tuloneuvottelijoille. (5.10.1991) Korkotason romahdus kansainväliselle tasolle jouduttaisi Suomen heikon talouspoliittisen uskottavuuden takia valuuttapakoa ja nostaisi paineita devalvoida markka eli laskea sen ulkoista arvoa muihin valuuttoihin nähden. Tällainen vaihtoehto sisältyy Helsingin kauppakorkeakoulun opiskelijoiden kauppatieteiden tohtori Asko Korpelan johdolla tekemään ns. ajka-malliin, joka perustuu pääosin vähintään 20 vuoden havaintoaineistoon kansantaloudesta. (13.11.1991) Tulopoliittista sopimusta leipovat järjestöjohtajat eivät saavuttaneet sanottavaa edistystä torstaisessakaan kokouksessaan. Keskustelua kuvattiin asialliseksi, mutta osapuolet eivät liikahtaneet kuopistaan. (27.9.1991) Kuten yllä olevista esimerkeistä näkyy, raportoiva ote limittyy teksteissä usein muihin kerronnan tapoihin. Kertojan interventio tulee esiin eri aikatasojen yhdistelyn lisäksi myös toimittajan tekemissä nostoissa – esimerkkikatkelmassa palkansaajien ostovoimateeman korostamisessa. Myös sanavalinnat voivat olla paljastavia: järjestöjohtajat ”leipovat” tulosopimusta mutta eivät ”liikahda kuopistaan”. Tyylillisesti näissä ratkaisuissa ei ole juuri eroa 1960-luvun tekniikoihin. Uutiskertojan läsnäolon lisääntymisestä huolimatta tekstit ponnistavat 1990-luvulla edelleen vahvasti poliittisen järjestelmän sisältä ja sen toimijoiden lähtökohdista kuten 1960-luvullakin. Kuitenkin järjestelmän sisällä journalistit toimivat hieman aiemmasta poikkeavin tyylein. Ensinnäkin 1990-luvun raportoivassa kerronnassa pyritään toisinaan myös selittämään lukijoille mahdollisia virkakielisiä termejä, mikä oli vielä 1960-luvulla harvinaista. Muutos voidaan nähdä pienenä merkkinä kohti lukijalähtöisempää kirjoittamista. 147 Referoinnista tarinointiin Palkansaajien keskusjärjestöt vaativat entistä tiukemmin tulosopimukseen turvalauseketta devalvaation varalle. Palkansaajapuoli ei luota hallituksen ja työnantajien vakuutteluun siitä, että markan arvoa ei muuteta. Turvalauseke tarkoittaisi tulosopimukseen kirjattavaa matalahkoa indeksiä, jonka laukeaminen toisi automaattisesti palkankorotukset jos markan ulkoista arvoa alennetaan. (19.10.1991) Toinen – ja edellistä huomattavasti selkeämpi – poikkeama 1960-luvun tyylistä on reportaasihenkinen ote, jota 1990-luvun alun aineistossa esiintyy muutamissa jutuissa. Tässä tyylissä toimittaja jättää etäisen uutiskertojan roolin ja kuvailee tapahtumia enemmänkin paikalla olijan silmin sekä arvioi tapahtumia. Jutuissa käytetty kielikin saattaa ajoittain poiketa tavallisesta uutiskielestä. Seuraavassa esimerkissä tyylikeinona on käytetty ironiaa, joka lainauksen lopussa kohdistuu myös tiedotusvälineisiin, mikä ei journalismille ole ollut kovin tyypillistä. Laivanvarustajat hyökyivät torstaina näyttävästi eduskuntaan antaakseen vauhtia sen käsittelyssä olevalle kiistellylle lakiesitykselle ns. rinnakkaisrekisteristä, joka avaisi lastialukset ulkomaiselle halpatyövoimalle. Suomen varustamoyhdistys, toimitusjohtaja Per Forsskåhl etunenässään, lobbasi kansanedustajia neljä tuntia merihenkisillä tietoiskuilla. Kyytipoikina olivat ruoka ja alkoholiton mehu. ”Varustamoyhdistys rynnii ensi kertaa eduskuntataloon ja pyytää mielenkiintoa”, Forsskåhl sanoi. Työntekijäjärjestöt ovat olleet liikkeellä jo aiemmin. Eduskuntaryhmät näyttivät noudattaneen kutsua tasapuolisesti; paikalla olivat mm. niin Anssi Rauramo (kok), Pekka Leppänen (vas) kuin Hannele Luukkainenkin (vihr). Kukin tiedotusväline kävi kiltisti vuorollaan haastattelemassa Forsskåhlia. (1.11.1991) Eduskunnan täysistunnoista tai välikysymyksistä tehdyt jutut ovat toisinaan tällaisia reportaasihenkisiä. Niissä toimittaja paitsi kuvailee lennokkaasti osapuolten toisiinsa kohdistamaa arvostelua myös ottaa itse eräänlaisen teatterikriitikon roolin. Toisin kuin pääkirjoituksissa uutiskertojan tekemät luonnehdinnat kohdistuvat asiakysymysten sijasta 148 Tupo ja media enemmänkin henkilöihin, heidän henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa ja tyyliinsä toimia politiikan näyttämöllä. Seuraavassa katkelmassa kertoja näyttää ironisoivan Ahoa käyttämällä ylivirittyneitä ilmauksia (”siunauksellista”, ”kiittäisivät, jos olisi puhekyky suotu”). Myös toteamukset, että ”Tennilä jurnutti hitaaseen tyyliinsä” ja että Gustafsson ”yritti selitellä korvat luimussa” ovat osoituksia kertojan lisääntyneestä vapaudesta arvottaa ja dramatisoida poliittista keskustelua. Aho kertasi salille, kuinka siunauksellista hallituksen kovien ponnistelujen tuloksena saatu tuloratkaisu on. Hänen kertomuksensa perusteella vaihtotase, kokonaistuotanto, työllisyys, kuluttajahinnat ja julkinen talous kiittäisivät Ahoa, jos niille olisi puhekyky suotu. ”Tämä oli käänne Suomen talouspolitiikassa”, pääministeri huokaisi ja [Esko] Seppänen karjaisi väliin: ”Mutta mihin suuntaan!” Aho: ”Suunta muuttuu.” Seppänen: ”Valitettavasti!” ”Sopimus sinänsä ei merkitse muutosta vaan se luo muutoksille edellytykset”, Aho ohensi asteella lupauksiaan. ”Aho kaunistelee. Kuvaa ei kaunista, että tuloratkaisua suositteli mies, joka saa 100000 markkaa kuukaudessa”, Ensio Laine (vas) vippasi kärppänä väliin. ”Pietari kielsi Jeesuksen ja Aho Alkion”, Esko-Juhani Tennilä (vas) kiteytti hallituksen tavan ajaa köyhien asiaa. Tennilä jurnutti hitaaseen tyyliinsä, että Sdp on siirtynyt hallitusrintamaan, kun ay-liikkeen sosiaalidemokraatit ovat olleet hyväksymässä Sorsan kätilöimää tuloratkaisua. Lisäksi veteraanisosiaalidemokraatti on sukkuloinut sovintomiehenä. ”Teihin toverit ei voi luottaa vähääkään!” Tennilä jyräytti. Jouko Skinnari (sd) ehti livauttaa väliin, että kyllä ”mekin olemme oppositiossa”, ennen kuin vasemmistoliittolainen mieskuoro katkaisi: ”Ette ole!” ”Tuloratkaisu ei ollut Sdp:n eduskuntaryhmän vika”, Jukka Gustafsson (sd) yritti selitellä korvat luimussa. (23.10.1991) Vaikka yllä lainatussa esimerkissä kertoja erottautuu poliitikoista ja kommentoi heitä ironiseen sävyyn, on kiinnostavaa huomata, että tämä puhetapa ei erityisemmin poikkea poliitikkojen omista puheenvuoroista samassa katkelmassa. Voi jopa tulkita, että toimittaja on tempautunut 149 Referoinnista tarinointiin mukaan eduskunnan vauhdikkaaseen sananvaihtoon ja jäljittelee kuvaamansa keskustelun puhetapaa myös omissa puheenvuoroissaan. Mutta niin tai näin, kertojan tällainen reportaasinomainen ote joka tapauksessa eroaa selvästi 1960-lopun journalismin kerronnallisesta tyylistä ja on selvä osoitus journalismin intervention kasvusta. Yllä kuvatuista 1990-luvun journalismin kerronnallisista elementeistä ja niiden yhdistelmistä syntyy kokonaisuus, jota voi luonnehtia 1960-luvun uutisjournalismia monipuolisemmaksi. 1990-luvun alussa toimittaja hallinnoi uutisjuttujen rakennetta ja esitystapaa selkeästi enemmän kuin 1960-luvun uutisjuttua. Voidaankin aikaisemman tutkimuksen tapaan (Kunelius & Väliverronen 2012) todeta, että toimittaja on muuttunut pelkästä tapahtumien ja lausuntojen kirjaajasta yhä enemmän tarinankertojaksi. Uutisjutuissa ei enää oleteta 1960-luvun tapaan, että lukija tekee toimijoiden päiväkohtaisista lausunnoista omat tulkintansa, vaan toimittaja pyrkii yhä enemmän asettamaan asiat kontekstiin lukijan puolesta omasta ammatillisesta (institutionaalisesta) näkökulmastaan. Vastaavanlaista kehitystä on havaittu Ruotsissa jo 1980-luvulla (DjerfPierre & Weibull 2013). Juha Sipilän hallituksen yhteiskuntasopimushanke 2015 Uutisten kerrontatyyli näyttää vuoden 1991 jälkeen pysyneen varsin samanlaisena. Kertojan raportoiva ja tiivistävä puhe rakentaa juttuihin juonellisen kaaren, jota autentisoidaan ja elävöitetään lähteiltä poimituilla lainauksilla. Tiivistävässä ja raportoivassa tekstissä kertoja käyttää dramatisoivia ja juttukehystä tukevia ilmauksia varsin samoilla tavoilla kuin vuosien 1968 ja 1991 tapauksissakin. Kertojan itsenäinen asiantuntijaääni näyttää kuitenkin vahvistuneen edelleen. Seuraavassa havainnollistetaan uutiskerronnan tulkinnallisten keinojen käyttöä vuoden 2015 aineistosta poimittujen esimerkkien avulla. Ensimmäinen esimerkkijuttu nojaa kiistakehykseen. Jutun otsikossa kiistaan viittaa ilmaus ”järeillä kepeillä”. Jutun alussa kertoja täsmentää raportoivan kerronnan avulla, mistä kiistassa on kysymys ja dramatisoi sitä uhkaa-sanan avulla. Kertoja esittää myös arvionsa, että yhteiskun- 150 Tupo ja media tasopimuksen sopiminen ei ole lainkaan varmaa. Juttu nojaa vahvasti toimittajan taustatietoihin. Esimerkiksi väite siitä, ettei sopimusta synny ilman SAK:n liittoja perustuu taustatietoon, että liitot viime kädessä päättävät SAK:n kannan. Vuoden 2015 journalismissa uutiskertoja voi todeta tällaisen asian faktana vetoamatta mihinkään lähteeseen. Työaikoja pyritään pidentämään järeillä kepeillä Hallitus säästää 1,5 miljardia euroa lisää, jos yhteiskuntasopimusta ei synny. Lapsilisiä, opintotukea ja työttömyysturvaa leikattaisiin. Yhteiskuntasopimuksen syntyminen ei ole lainkaan varmaa, sillä noin miljoonaa palkansaajaa edustava SAK suhtautuu hallitusohjelman kirjauksiin sopimuksesta hyvin kriittisesti. Hallitus uhkaa 1,5 miljardin euron lisäleikkauksilla, jos sopimusta ei saada kesän kuluessa aikaiseksi. Ilman SAK:n liittoja yhteiskuntasopimusta ei synny. (28.5.2015) Esimerkkijuttu jatkuu referoivalla virkkeellä, minkä jälkeen seuraa kertojan raportoiva tai tiivistävä virke ja sitten taas lyhyt referointi: SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly sanoo, että hallitus tarjoaa työmarkkinoille hyväksyttäväksi lähes valmista pakettia. Se on loukkaus perinteistä kolmikantaista neuvottelutapaa vastaan, jossa palkansaajat ovat yhdessä valtion ja työnantajien kanssa neuvotelleet sopimusten sisällöstä. ”Me haluamme vaikuttaa sopimuksen sisältöön. Ei työajan pidentäminen voi olla ainoa, jolla kilpailukykyä parannetaan.” (28.5.2015) Lukija ei voi olla varma, onko katkelman toinen virke kertojan omaa raportointia vai onko se tiivistys Lauri Lylyn puheesta. Joka tapauksessa kertoja voi siinä käyttää haluamaansa sanastoa. Tässä tapauksessa loukkaus-sana on tärkeä valinta. Sen avulla kertoja dramatisoi kiista-asetelmaa. Tiivistävässä ja raportoivassa tekstissä kertoja voi yllä kuvatulla tavalla hämärtää rajaa oman sanastonsa ja lähteiden sanastojen välillä, mutta sanastojen eroa on mahdollista myös korostaa. Tämä onnistuu 151 Referoinnista tarinointiin lainausmerkkien avulla. Tällainen erottautuminen oli tavallista 1960luvun uutisjournalismissa ja se on tavallista edelleen. Seuraavassa esimerkissä kertoja erottautuu lainausmerkkien avulla sekä hallituksen että AKT:n edustajien käyttämistä ilmaisuista. Sipilän hallitus aikoo tehdä ”työelämän osapuolille” viimeistään 30. heinäkuuta 2015 mennessä esityksen toimista yksikkötyökustannusten alentamiseksi vähintään viidellä prosentilla sekä muutosturvasta ja siihen liittyvästä koulutusmallista. (…) Kuljetusalaa edustava AKT hermostui hallituksen ”mafiahenkiseen uhkaustyyliin esitetystä yhteiskuntasopimuksesta” ja vilautti torstaina lakkoasetta. (30.5.2015) On epäselvää, miksi kertoja on erottautunut hallituksen ilmaisusta ”työelämän osapuolille”. Ehkä toimittaja on pitänyt sitä epämääräisenä tai epäammattimaisena. AKT:n ilmaisun sijoittaminen lainausmerkkeihin taas dramatisoi kritiikkikehystä osoittamalla, että juuri AKT käytti näitä provosoivia sanoja eikä kyse ole vain journalismin dramatisointihalusta. Toiseksi ilmaus on ehkä sen verran puhekielinen ja asenteellinen, että se sellaisenaan ei sopisi uutiskertojan asiatyyliin. Yllä esitetyn lainauksen viimeisessä kappaleessa kertoja tulkitsee näkyvästi AKT:n toimintaa ilmauksella ”vilautti torstaina lakkoasetta”. Jutun seuraavassa kappaleessa referoidaan AKT:n puheenjohtajaa ikään kuin väitteen autentisoinniksi, mutta suoraa todistetta ”lakkoaseen vilautuksesta” se ei sisällä. ”Jos yhteiskuntasopimus tarkoittaa todellakin työntekijöiden yksikkökustannusten alentamista vähintään viidellä prosentilla, ei se käy AKT:lle missään nimessä. Esitys on käytännössä sama kuin EK:n ja Suomen Yrittäjien ajama 100 tunnin vuosityöajan pidentäminen korvauksetta. Tämä on yhtä kuin pekkaspäivistä luopuminen”, AKT:n puheenjohtaja Marko Piirainen linjasi. Yhteiskuntasopimusta ei synny ilman AKT:n suostumusta. (30.5.2015) 152 Tupo ja media Suoran referoinnin jälkeen kertoja korostaa omaan asiantuntemukseensa nojaten AKT:n linjauksen merkitystä toteamalla, ettei sopimusta synny ilman AKT:n suostumusta. Tämä on jälleen esimerkki kertojan tulevaisuuteen suuntautuvasta spekuloinnista (Koljonen 2013, 81–85; Kumpu 2016; Väliverronen 2013). Kertoja ei turvautunut lähteeseen tai epävarmuutta ilmaisevaan ilmaisuun vaan esitti asian omana tietonaan. Ennustus tosin meni tällä kertaa sikäli vikaan, että lopulta yhteiskuntasopimus kuitenkin syntyi ilman AKT:n suostumusta. Eduskuntakeskustelun raportointi on 1960-luvulta asti säilynyt juttutyyppi, ja se havainnollistaa hyvin uutisjournalismin kerronnallisessa dynamiikassa tapahtunutta muutosta. Siinä missä Liinamaa 1 -tapauksen yhteydessä eduskuntajutuista syntyi vaikutelma keskustelujen lähes kronologisesta seurannasta, oli raportointi jo vuoden 1991 tapauksessa paljon valikoivampaa ja sitoutuneempaa toimittajan rakentamaan temaattiseen kehykseen. Jutuissa ei enää ollut pitkiä referaatteja, ja ylipäätään raportoivan ja tiivistävän kerronnan osuus oli aiempaa suurempi. Vuonna 2015 kertojan orkestroiva ote oli edelleen vahva, joskaan kerronta ei yltänyt aivan samankaltaiseen ilotteluun kuin yllä vuodelta 1991 valitussa esimerkkijutussa. Seuraavaan lainaukseen on valittu otsikon lisäksi jutun yhteiskuntasopimusta käsittelevä loppu. Oppositio raivosi petetyistä vaalilupauksista Sdp:n ja vasemmistoliiton edustajat vetosivat hallitukseen, että se kiristäisi suurituloisten verotusta (…) Hallitus on uhkaillut, että jos yhteiskuntasopimusta ei synny, jo sovittujen noin neljän miljardin euron leikkausten lisäksi tulee puolentoista miljardin leikkaukset ja veronkiristykset. Rinteen mielestä yhteiskuntasopimuksesta on tullut kiristysruuvi. ”Tämä näyttää sanelulta, jolla ei ole mitään tekemistä sopimisen kanssa”, hän sanoi. Sipilä torjui väitteet kiristyksestä tai uhkailusta. Hänen mielestään hallitus on kertonut avoimesti, mikä on yhteiskuntasopimuksen vaihtoehto. ”Minusta on reilua kertoa, mitä toimia joudumme tekemään”, Sipilä sanoi.