Lyhyt matka epäisänmaallisuuteen : Valtion ja median suhteet HS:n tietovuotoa koskevassa keskustelussa

76 Matti Kortesoja, Risto Kunelius & Heikki Heikkilä Media & viestintä 42(2019): 2, 76–98 Artikkeli Lyhyt matka epäisänmaallisuuteen Valtion ja median suhteet HS:n tietovuotoa koskevassa keskustelussa Joulun alla 2017 Helsingin Sanomat (HS) julkaisi vuodettuihin salaisiin asiakirjoihin pohjautuneen jutun Puolustusvoimien Viestikoekeskuksen harjoittamasta tiedustelusta. Laura Halmisen ja Tuomo Pietiläisen kirjoittama juttu nostatti kiihkeän keskustelun julkisuudessa. Se keräsi satoja kommentteja Helsingin Sanomien verkkolehdessä ja oli muutaman päivän ajan Suomen keskustelluin aihe Twitterissä. Tässä artikkelissa analysoidaan uutiskommenteista ja sosiaalisesta mediasta kerättyä aineistoa. Sisällön erittelystä käy ilmi, että HS sai verkossa enimmäkseen kylmää kyytiä. Enemmistö kommentoijista kritisoi lehteä jutun julkaisemisesta. Jyrkimpien kannanottojen mukaan toimittajat vaaransivat kansallisen turvallisuuden ja syyllistyivät maanpetokseen. Huomattavan harva kantaa ottaneista asettui julkisesti puolustamaan tietojen julkaisemista. Artikkelia varten tehdyssä diskurssianalyysissä kannanottojen erot palautuvat yhtäältä yhteiskunnallisiin puhuja-asemiin politiikan verkostoissa sekä toisaalta erilaisiin käsityksiin turvallisuuden ja yksilönvapauksien asemasta demokratiassa. Tietovuotoa koskevan keskustelun analyysi antaa vihjeitä siitä, miten valtion ja median suhteet rakentuvat hybridin mediajärjestelmän oloissa. AVAINSANAT: tietovuoto, tiedustelulaki, verkkokeskustelu, hybridimedia, valtion ja median suhde Helsingin Sanomat julkaisi joulukuussa 2017 näyttävän jutun sotilastiedustelusta otsikolla ”Salaisuus kallion uumenissa.” Siinä toimittajat Laura Halminen ja Tuomo Pietiläinen kuvasivat Puolustusvoimien Viestikoekeskuksen toimintaa tavalla, jota ei ollut aiemmin julkisuudessa nähty. Sekä sisältönsä että julkaisuajankohtansa takia juttu kytkeytyi juuri eduskuntaan tulossa olleen tiedustelulakipaketin valmisteluun. Jutun tavoitteena oli nostaa esiin kysymyksiä siitä, millaisia valtuuksia eduskunta oli valmis myöntämään Viestikoekeskukselle. 77 Viestikoekeskus-juttu perustui lehden haltuunsa saamiin salaisiin asiakirjoihin. Vaikutelmaa paljastusten dramaattisuudesta vahvistivat kuvat vuodettujen asiakirjojen osista, joissa lukijan huomio kiinnittyi punaisiin ”ERITTÄIN SALAINEN” -leimoihin. Myös jutun kärki alleviivasi julkaistujen tietojen poikkeuksellisuutta. Siinä todetaan, että ”juuri kukaan ei tiedä, mitä tekee Puolustusvoimien Viestikoekeskus, mutta nyt HS:n saamat asiakirjat avaavat mysteerin.” Jutun mukaan asialla on merkitystä jokaiselle kansalaiselle, sillä jos valmisteilla olevat tiedustelulait menevät läpi eduskunnassa, ”tämä salainen yksikkö saisi siepata sähköpostejasi”. (Helsingin Sanomat 2017a.) Tuntemattomaksi jääneen tahon tekemään tietovuotoon perustunut juttu johti nopeasti voimakkaisiin vastareaktioihin. Pääesikunta pyysi keskusrikospoliisia selvittämään, oliko HS syyllistynyt turvallisuussalaisuuden paljastamiseen. Puolustusvoimien ylipäällikkö, presidentti Sauli Niinistö laittoi nopeasti liikkeelle tiedotteen, jossa hän muistutti, että ”korkeimman turvaluokituksen saaneiden asiakirjojen sisällön paljastuminen on turvallisuutemme kannalta kriittistä ja voi aiheuttaa vakavia vaurioita” (Tasavallan presidentin kanslia 2017). Puolustusministeri Jussi Niinistö (sin.) twiittasi ilmoille oman mietelmänsä: ”Sananvapauden väärinkäytöstä on lyhyt matka epäisänmaallisuuteen” (jniinisto 16.12.2017). Pari päivää myöhemmin keskusrikospoliisi teki pääesikunnan tutkintapyynnön perusteella kotietsinnän toimittaja Laura Halmisen asuntoon ja takavarikoi tämän hallussa olleita tietokoneita, puhelimia sekä muita lähdesuojan piiriin kuuluvia tallennusvälineitä. Viestikoekeskus-juttu koetteli perustuslain takaaman laajan sananvapauden suhdetta rikoslaissa määriteltyihin turvallisuussalaisuuksien paljastamisen rajoituksiin.1 Jos asiaa tulkittaisiin pelkästään rikoslain valossa, turvallisuussalaisuuksien määrittely kuuluisi yksinomaan viranomaisille ja niiden rikkominen olisi automaattisesti ”oikeudetonta”. Jos taas asiaa tarkastellaan sananvapauden näkökulmasta, toimitusorganisaatioilla on oikeus arvioida itsenäisesti, milloin kansalaisten tiedonsaantioikeus ylittää turvallisuusviranomaisten tekemän tilannearvion. Juridisen tulkinnanvaraisuuden lisäksi Viestikoekeskus-juttu ilmestyi poliittisten päättäjien kannalta herkkään aikaan. Heti tammikuussa 2018 oli käsillä presidentinvaalien loppusuora ja samaan aikaan hallituksen esitykset uusiksi tiedustelulaeiksi olivat tulossa eduskuntaan käsiteltäviksi. Suomi sai toviksi oman tiedustelua koskevan paljastusdraamansa. Tapauksen journalismissa ja sosiaalisessa mediassa virittämässä keskustelussa huomio ei kuitenkaan kiinnittynyt niinkään tiedustelulakien sisältöön tai siihen, millaista uutta tietoa Viestikoekeskus-juttu aiheeseen tuotti. Sen sijaan keskiöön nousi kysymys siitä, oliko HS toiminut väärin julkaistessaan salaisia tietoja. Samalla keskustelu laajeni väittelyksi journalismin tehtävästä erityisesti koskien kansalaisten tiedonsaantioikeutta, lehdistönvapautta, asiakirjojen julkisuutta sekä tiedustelun ja vallankäytön läpinäkyvyyttä. Tarkastelemme tässä artikkelissa HS:n jutun nostattamia välittömiä kannanottoja ja tulkintoja käyttämällä aineistona alkuperäisen paljastusjutun HS:n verkkolehdessä julkaistuja kommentteja, aiheesta Twitterissä käytyä keskustelua sekä valikoitua otosta tätä keskustelua referoivia uutisia. Taustoitamme aluksi tiedustelua, turvallisuutta ja 78 Matti Kortesoja, Risto Kunelius & Heikki Heikkilä Media & viestintä 42(2019): 2 tiedustelulakeja koskevan päätöksenteon sekä julkisen keskustelun erityispiirteitä. Tämän jälkeen piirrämme laajempaa kuvaa poliittisen keskustelun dynamiikasta sekä median ja valtion suhteista. Empiirisessä analyysissä kysymme, 1) miten aineistomme kannanotot ja mielipiteiden erot palautuvat erilaisiin puhujarooleihin ja yhteiskunnallisiin asemiin ja 2) millaisia turvallisuuden ja yksilönvapauksien määrittelyjä koskevia yhteiskunnallisia positioita ja ideologisia horisontteja keskustelussa kehkeytyi. Lopuksi pohdimme vielä, millaisia viitteitä analyysi tarjoaa median ja valtion välisten suhteiden rakentumisesta sekä näiden suhteiden mahdollisista muutoksista hybridin mediajärjestelmän oloissa. Tiedustelu, turvallisuus ja valvonta Viestikoekeskus-juttu ja sen virittämät reaktiot ovat osa laajempaa, maailmanlaajuista tiedustelua koskevaa keskustelua, jonka pääpiirteet ovat tulleet tutuiksi viime vuosien uutisoinnista. Länsimaissa tiedusteluviranomaisten pyrkimys kansalaisten entistä kattavampaan valvontaan sai puhtia vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen. Tämän jälkeen vihjeitä verkkotiedustelun tehostumisesta ja laajenemisesta tihkui ajoittain julkisuuteen, mutta suurelle yleisölle asioiden tila on alkanut valjeta vasta vuoden 2013 jälkeen Edward Snowdenin vuodettua satoja tuhansia salaisia dokumentteja läntisten tiedustelupalvelujen digitaalisesta valvonnasta. (Kunelius ym. 2017.) Sittemmin julkinen huomio on laajentunut käyttäjätietoja kerääviin ja analysoiviin verkkoyhtiöihin. Kriittiseen tarkasteluun ovat joutuneet erityisesti globaalit alustajätit Google ja Facebook (ks. esim. Moore & Tambini 2018; Gillespie 2018; Zuboff 2019). Tilannekuvaa ovat entisestään mutkistaneet kaupallisen data-analyysibisneksen hämärät kytkökset politiikkaan data-analytiikkayhtiö Cambridge Analytican saatua Facebookin kautta käsiinsä kymmenien miljoonien ihmisten yksityistiedot, joita käytettiin Iso-Britannian EU-eroa ja Donald Trumpia tukeneissa kampanjakoneistoissa. Edellä kuvatut paljastukset panivat useissa maissa liikkeelle lakihankkeita, joiden tavoitteena on ollut vakuuttaa kansalaiset siitä, että demokraattinen valvonta kyetään ulottamaan myös valtakunnalliseen ja kansojen väliseen verkkotiedusteluun. Lakihankkeet eivät ole silti johtaneet verkkovalvonnan rajoittamiseen. Päinvastoin esimerkiksi Iso-Britannia ja Ranska ovat vahvistaneet tiedusteluelintensä valtuuksia ja toimintakykyä (Hintz & Brown 2017; Baisnée & Frederic 2017 vrt. Lidberg & Muller 2018; Steiger ym. 2016; Tréguer 2017; UNESCO 2017).2 National Security Agencyn (NSA) ja sen liittolaisten massavalvontaa koskevat paljastukset noteerattiin myös Suomessa. Niitä enemmän kansallista keskustelua kiihdyttivät syksyllä 2013 paljastunut tietomurto Suomen ulkoministeriöön sekä yleinen turvallisuustilanteen kiristyminen Euroopassa. Näiden tapahtumien jälkimainingeissa meillä Suomessa alettiin valmistella kansallisia lakeja sotilasja siviilitiedustelua varten. (Kortesoja ym. 2017.) Tiedustelulakien säätäminen on poliittisesti poikkeuksellisen merkittävä kysymys, koska siinä joudutaan muotoilemaan demokraattisen yhteiskuntamuodon kan- 79 nalta perustavaa käsitteistöä – erityisesti turvallisuuden ja yksilönvapauden välistä suhdetta, jota voi pitää modernin yhteiskunnan ja kansalaisuuden kovana ytimenä (Foucault 1980 [1975]; Foucault 2010 [1978]; Giddens 1990). Suomessa lainvalmistelussa seurailtiin yleismaailmallista mallia, mutta samalla siinä pyrittiin ottamaan huomioon EU:n tiedustelua koskevat kriittiset linjaukset (Euroopan Unionin tuomioistuin, tapaukset Digital Rights Ireland 8.4.2014 ja Schrems 6.10.2015). Muutoin tiedustelulain valmistelu eteni Suomessa omaksutun rutiinikorporatismin hengessä (Vesa ym. 2018). Siinä tärkeiksi mielletyt politiikan asiakysymykset pyritään määrittelemään jo hallitusohjelmassa, minkä jälkeen vastuu hallitusohjelman mukaisten tavoitteiden edistämisestä siirtyy ministeriöiden johtamille laaja-alaisille valmisteluryhmille (ks. Oikeusministeriö 2017; Puolustusministeriö 2017; Sisäministeriö 2017). Rutiinikorporatismissa ministeriöillä on valmistelutyössä vahva ote ja epämuodollisen poliittisen lobbauksen vaikutus lakien sisältöön kaventuu. Tämän rinnalla median huomio pyritään ohjaaman valmisteluprosessin etenemistapaan ja -aikatauluun. Valmistelun tavoitteena on tuoda lakiesitykset mahdollisimman viimeistellyssä muodossa eduskuntaan, mikä puolestaan kaventaa eduskunnan asemaa poliittisen vaikuttamisen areenana (Vesa ym. 2018, 244–245). Päätöksentekijöiden näkökulmasta rutiinikorporatismia ohjaa poliittisten verkostojen logiikka, jonka pohjalta ministeriöt ja erilaiset intressitahot hoitavat yhteisiä asioita ”tosiasiat tunnustaen, yhteistä etua valvoen ja pitkäjänteisesti neuvotellen” (Kunelius ym. 2009, 448). Kutsumme tätä ajattelun tapaa jatkossa lyhyesti verkostorationaliteeksi, jonka ylläpidossa tärkeää on politiikan avaintoimijoiden (työryhmiin osallistuvat järjestöt ja asiantuntijat sekä ministeriöiden virkamiehet) keskinäisen yhteydenpidon merkitystä erilaisten intressien yhteen sovittamisessa. Median ja politiikan suhde ”ennen ja nyt” Mediaympäristön digitalisoitumisesta huolimatta politiikan ja median suhteiden tarkastelussa on syytä lähteä liikkeelle 1970ja 1980-lukujen kriittisen journalismin tutkimuksen avainväitteistä. Niiden mukaan toimittajien ja heidän lähteidensä kohtaamisessa on ennen muuta kyse informaation vaihdannasta. Vaikka osapuolet saattavat ajautua ajoittain ristiriitoihin, suhde on lähtökohtaisesti symbioottinen, sillä pitkällä aikavälillä kanssakäymisestä hyötyvät molemmat (Sigal 1986). Joukkoviestinnän aikakaudella informaationvaihdanta tapahtui näiden kahden instituution välillä ja se perustui usein henkilökohtaisiin suhteisiin. Median ja politiikan suhdetta oli siten luontevaa kuvata esimerkiksi tangon tanssimiseksi tai köydenvedoksi (Gans 1979, 116–117; Luostarinen 1994, 42–48). Viestintäympäristön muutoksessa tämän kaksinapaisen poliittisen vallan kentän kestävyys on joutunut koetukselle (Davies 2019, 91–105). Journalismin keskeisenä tehtävänä on raportoida poliittisen järjestelmän toiminnasta ja tarjota julkisuustilaa valtakunnan politiikassa tunnistetuille toimijoille. Tämä kuvaus pätee pääosin myös tiedustelulakia koskevaan uutisointiin. Toimituksille tie- 80 Matti Kortesoja, Risto Kunelius & Heikki Heikkilä Media & viestintä 42(2019): 2 dustelulakien valmistelu on avautunut rutiinikorporatiivisena prosessina, jonka seurannassa ne ovat keskittyneet uutisoimaan lainvalmistelun etenemisestä sekä kuvaamaan prosessissa eteen tulleita ongelmia ja ristiriitoja muodollisen tasapuolisesti (Kortesoja ym. 2017). Politiikan toimintatapojen seuraamisen rinnalla journalismissa pyritään tilaisuuden tullen myös haastamaan päätöksentekijöitä. Politiikan verkostorationaliteettia haastavaa järjenkäytön tapaa voi kuvata mediarationaalisuudeksi (Kunelius ym. 2009, 449). Sen pohjalta journalistit voivat tehdä eroa politiikkojen valtapeliin tai ottaa etäisyyttä politiikan välttämättömyyksistä ja kompromisseista (vrt. Kantola 2011, 40–41). Julkisen huomion suuntaamisella toisenlaisiin kysymyksiin tai toimijoihin uutisvälineet tuovat näkyviin yhteiskunnallisia ja poliittisia jänniteitä, jotka ajoittain horjuttavat politiikkaverkostojen sopimia linjauksia ja lisäävät epävarmuutta kompro missien kestävyydestä. Helsingin Sanomien juttu Viestikoekeskuksen salaisesta toiminnasta muodostaa tässä suhteessa selkeän mediarationaalisen intervention, jonka keskeisenä tavoitteena oli herättää julkisia reaktioita sekä politiikkaverkostoissa että niiden ulkopuolella. Päättäjien näkökulmasta mediarationaalisuus tuottaa lyhytjänteistä, poukkoilevaa sekä tunteisiin ja moraaliseen närkästykseen vetoavaa julkista keskustelua. Journalismivälitteinen julkisuus onkin politiikan toimijoille jossain määrin ennakoimaton ympäristö. Toisinaan se on latentti ja hiljainen, mutta toisinaan se aktivoituu kärjekkäiden kannanottojen myötä. Journalismin toiminta voi ärsyttää ja häiritä politiikan verkostoja (Marcinkowski & Steiner 2014). Tämän rinnalla on hyvä muistaa, että journalismin autonomiaa suhteessa politiikan verkostoihin on pidetty rajallisena (Bennett 2016 [1983]). Julkinen keskustelu ei rajoitu joukkoviestimiin vaan se levittäytyy median käyttäjien jakamisen ja kommentoinnin kautta monille digitaalisille alustoille (Jenkins 2015; Sumiala ym. 2018). Nykyisessä hybridimediajärjestelmässä samat tietolähteet ja julkaisemisen kanavat ovat sekä instituutioiden että niiden ulkopuolisten käytettävissä (Chadwick 2013). Tällöin kamppailussa julkisesta huomiosta ja kyvystä määritellä keskustelua hallitsevia näkökulmia ratkaisevaksi nousee toimijoiden kyky tunnistaa informaatiovirrassa kulkeutuvia erilaisia aineksia sekä sovittaa niitä omiin tarkoitusperiin. Siihen nähden, että internet on kiihdyttänyt uutisoinnin sykliä ja kiristänyt mediatoimijoiden keskinäistä kilpailua, se on muuttanut journalismin ja politiikan välisiä suhteita yllättävän vähän (emt. 176). Perinteiset uutistoimitukset ja viestintäkonsulttien avustamat poliittiset järjestöt ovat hybridimediajärjestelmässä vahvoilla, koska ne ovat ottaneet sosiaalisen median työkalut omaan käyttöönsä. Tämän lisäksi niillä on vahva intressi tietää, mitä muut toimijat verkossa tekevät. Mediatalot ja politiikan taustavaikuttajat ovat digitalisoituvassa ympäristössä erityisen kiinnostuneita yleisön reaktioista ja käyttäytymisestä sekä siitä, mitä nämä ajattelevat mediasta tai poliitikoista (emt. 175). Erilaisten verkkoanalytiikan työkalujen ansiosta erilaisten keskustelufoorumien, Twitter-verkostojen ja Facebook-ryhmien toimintaa voidaan tarkkailla kauempaa ilman, että keskustelijoihin oltaisiin mitenkään yhteydessä. 81 Laajennamme seuraavaksi politiikan ja journalismin suhteiden tarkastelun koskemaan valtion ja median suhteita hybridimediajärjestelmässä Viestikoekeskus-jutun kommentoinnin yhteydessä. Tapaus, aineisto ja menetelmät Viestikoekeskus-jutun taustalla oli HS:n toimituksen arvio siitä, että tiedot voi – ja tulee – julkaista journalistista harkintaa käyttäen. Julkistaessaan salassa pidettyä tietoa lehti asetti kyseenalaiseksi sen, saavatko Puolustusvoimat harjoittaa tiedustelua kansalaisten tietämättä. Tämä kysymys asetti juttua kommentoineet tahot Carl Schmittin (2007 [1963]) kuvaamaan politisoituneeseen asetelmaan, jossa heidän piti nimetä ystävänsä ja vihollisensa. Valinta kohdistui ensisijaisesti Helsingin Sanomiin. ”Salaisuus kallion uumenissa” -juttu nostatti hetkellisen vastausryöpyn etenkin Twitterissä ja HS:n verkkolehden uutiskommenteissa. Verkkolehdessä julkaistuun juttuun jätettiin muutamassa päivässä (16.–18.12.2017) yhteensä 290 lukijakommenttia. Aihe sai lehdessä odotetusti jatkoa otsikolla ”Suomi pääsee uusien tiedustelulakien myötä käsiksi Venäjältä kaapelien kautta tulevaan tietoon” (HS 2017b), mutta juttu keräsi HS.fi:ssä enää seitsemän kommenttia. Aloitusjutun kommentointi muodostaa aineistomme ensimmäisen osan. Sen sijaan jatkojutun kommentteja ei otettu enää tarkasteluun. Aineiston toinen osa koostuu Twitterissä samalla aikavälillä aihetunnisteella #hsgate käydystä keskustelusta, yhteensä 470 twiitistä. Twitterissä keskustelua käytiin paljon myös #tietovuoto-tunnisteen alla. Koska kohdistamme huomiomme journalistien toimintaan ja HS:n paljastuksen oikeutusta koskevaan keskusteluun, #hsgate sopii tarkemmin sisällön erittelymme tavoitteisiin. Kahden eri foorumin yleisöreaktioiden vertailuun käytimme kahta sanamäärältään yhtä suurta aineistoa (molemmissa noin 19 000 sanaa, eli yhteensä sata liuskaa tekstiä). Tapaus sai huomiota myös muissa viestintävälineissä, ja käytimme ajankohtaisen journalistisen kommentoinnin tekstejä täydentävänä aineistona tulkintoja kehitellessämme. Aineistomme edustaa silti vain yhtä, mutta kysymyksenasettelumme kannalta intensiivistä siivua eri foorumeilla käydystä kommentoinnista.3 Sen pohjalta tekemämme yleistävät johtopäätökset on syytä ottaa suuntaa antavina. Aineistosta hahmotimme ensin keskustelun pääpiirteet jakamalla kommentit (N=760) kolmeen kategoriaan, eli 1) julkaisua tukeviin, 2) sitä vastustaviin sekä 3) muihin kommentteihin, joissa HS:n paljastukseen ei otettu suoraa kantaa. Puolesta ja vastaan kantaa ottavat kategoriat sopivat edellä kuvattuun politisoituneeseen asetelmaan, jossa vaihtoehdot tiivistyvät ystävä-vihollinen-valintaan. Kantaa ottavat viestit oli varsin helppo tunnistaa ja sijoittaa jompaankumpaan kategoriaan silloin, kun kommentoijat argumentoivat toisiaan vastaan. Osa kommenteista oli monisäikeisimpiä ja ne olivat vaikeammin luokiteltavissa. Näissä tapauksissa tarkastelimme niiden suhdetta muihin kommentteihin. HS:n verkkolehden keskusteluissa lähdettiin usein liikkeelle mielipiteestä tai reagoitiin toisen kirjoittajan aiemmin esittämään mielipi- 82 Matti Kortesoja, Risto Kunelius & Heikki Heikkilä Media & viestintä 42(2019): 2 teeseen. Vastaavasti twiitit saattoivat olla kannanottoja tai kommentteja muiden esittämiin ajatuksiin tai linkkien ja kuvien jakamista ilman perusteluja. Kantaa ottamattomaksi ”muuksi kommentoinniksi” luettiin esimerkiksi uutislinkin levittäminen eli toisen käyttäjän twiitin uudelleenjulkaiseminen ilman kommenttia (uudelleentwiittaus) tai aiheeseen liittymätön keskustelun häiriköinti (trollaus). Sosiaalisesta mediasta kerättyjen aineistojen analysoiminen edellyttää yksityisyyden suojaamiseen ja julkaisemiseen liittyvää harkintaa (Kosonen ym. 2018, 119), erityisesti koskien verkkokeskustelijoiden anonymiteettiä. HS.fi keskustelupalstalla verkkokeskustelua käydään julkisesti ja valvotusti nimimerkin suojissa, jolloin keskustelijoita on vaikea tunnistaa. Twitter-keskustelu on puolestaan julkista ja yksittäisten valvojien ulottumattomissa. Twitter-nimimerkki saattaa antaa viitteen henkilötiedosta, mutta tilin hallinnoijalla on mahdollisuus päättää, mitä tietoja hän itsestään antaa.4 Aihetunnisteen käyttö viittaa yleisesti siihen, että kommentoija tuo oman kannanottonsa julkisuuteen kytkemällä sen selkeästi tiettyyn, itse valitsemaansa keskusteluun. Näistä syistä emme näe mahdollisesta tunnistamisesta tässä käytetyissä aineistoissa aiheutuvan sellaista haittaa, mikä vaatisi esimerkkien anonymisointia. Käyttämämme luokitukset ovat analyyttisiä kategorioita. Niiden tarkoituksena oli paikantaa kannanottojen taustalla vaikuttaneiden rationaliteettien välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä. Mikäli yksittäisen puheenvuoron kannanotto ei käynyt ilmi kommentin sisällöstä, tarkastelimme sen kontekstia ja suhdetta keskusteluketjussa esitettyihin muihin kommentteihin. Yksittäisen kommentin mahdollinen väärinkoodaus ei aiheuta vinoumaa aineiston laajemmassa tulkintaja viitekehyksessä, sillä analyysin kohteena oli julkinen mielipide ja sen muotoutuminen. Aineisto valikoitui laadullisen analyysin kohteeksi edellä mainitun ajallisen ja temaattisen rajauksen perusteella ja analyysi kohdistuu kannanottojen välisten yhteiskunnallisten yhteyksien ja erojen kartoittamiseen. Vastustaa julkaisemista % (N) Tukee julkaisemista % (N) Ei ota kantaa % (N) Yhteensä N HS.fi 53,4 (155) 29,0 (84) 17,6 (51) 290 Twitter 46,2 (217) 22,8 (107) 31,2 (146) 470 Yhteensä 48,9 (372) 25,1 (191) 25,9 (197) 760 Taulukko 1. Keskustelijoiden kanta Helsingin Sanomien julkaisupäätökseen jutun kommenttipalstalla (HS.fi) ja Twitterin #hsgate -aihetunnisteen piirissä. Keskusteluaineiston mielipidejakauma (taulukko 1) osoittaa, että yli puolet HS.fi:n uutiskommentoijista ja alle puolet Twitter-postauksen lähettäneistä suhtautuivat kielteisesti HS:n juttuun. Jos kantaa ottamattomat kommentit rajataan vertailun ulkopuolelle, kaksi kolmasosaa (66 %) kantaa ottaneista vastusti ja joka kolmas (34 %) tuki HS:n toimintaa. Tarkastelemme seuraavaksi kannanottoja laadullisen sisällön eritte- 83 lyn keinoin (vrt. Herranen & Vadén 2017). Menetelmämme perustuu aineistolähtöisen sisällön erittelyn ja diskurssianalyysin yhdistelmään. Tämä on mielekäs lähestymistapa, koska diskursiivisten asemien ja argumentaation periaatteiden tunnistaminen sekä diskursiivisten rakenteiden tarkasteleminen edellyttävät ensin toimijatason puhetekojen sisällöllistä kuvaamista. Sisällön erittely kohdistuu kommentissa ilmaistuihin kantoihin ja suhtautumiseen toisiin toimijoihin. Tämä vie tarkastelun ensin puheteon tilannekohtaiselle tasolle. Kommenttiketjuja tiivistämällä voimme tarkastella laajemmin turvallisuudesta ja kansalaisvapauksista käytyä debattia sekä näiden tuottamaa poliittisen keskustelun dynamiikkaa, jota esimerkiksi perinteinen vasemmisto-oikeisto-erottelu tai populismi-eliitti-jakolinja eivät kokonaan tavoita. Julkaisua vastustaneet kannanotot HS.fi: ”Täysin käsittämätön julkaisupäätös”: HS:n kommenttipalstalla vastustavien kannanottojen yhteinen päätelmä oli, että lehdellä ei ollut oikeutta julkistaa salaisiksi luokiteltujen asiakirjojen sisältämiä yksityiskohtia. Tämä näkemys organisoitui koko kommenttiketjun liikkeelle panneen nimimerkki Mediatoimittajan (16.12.) taakse. Tämä aloituskommentti keräsi HS.fi:ssä yli kaksi tuhatta hyvin argumentoitu -klikkausta: Miksi HS julkaisee erittäin salaisiksi luokiteltuja, arkaluontoisia tietoja maanpuolustuksesta? Ihmettelen vain motiivejanne. Tuoko lisäarvoa uutiseen? Ihmettelen vain, mitä asiaa toimittajat oikeasti ajavat. Mediatoimittajan esittämät kysymykset tarjosivat kommentoijille kolmenlaisia näkökulmia julkaisun motiivien arvuutteluun. Ensimmäisessä toimittajien motiivit nähtiin poliittisesti vääränlaisina. Joillekin kommentoijille paljastusjuttu oli ”punavihreää vouhotusta parhaimmillaan” (lapatossu 17.12.). Nimimerkki Suutari P (16.12.) liitti tapaukseen historiallisen myytin toimittajien ideologisista vaikuttimista: ”Ai että mitä asiaa toimittajat ajavat? No sitä, mitä Sirolaopistossa opetettiin!” Puoluepoliittisesti ”väärien” aatteiden lisäksi toimittajia moitittiin isänmaallisuuden puutteesta ja haluttomuudesta tukea valtion pyrkimyksiä huolehtia kansalaistensa turvallisuudesta. Hectus (16.12.) oli sitä mieltä, että Viestikoekeskus-juttu oli ”raukkamaista liioittelua” ja ”oman pesän likaamista”. Petteri T:n mielestä (16.12.) tällaisella ”skandaalihakuisuudella tuhotaan monen isänmaallisen ihmisen ja organisaation pitkäjänteistä työtä.” Toisessa HS:n motiivien epäilyssä toimittajista on tullut liian itseriittoisia. Tässä roolissa he eivät tunnu olevan vastuussa kuin itselleen tai edustamalleen mediabisnekselle. Tuotanoin (16.12.) kummasteli journalistien itsekeskeisyyttä: ”Omaa egoaanko toimittaja pullistelee? Blindboy (16.12.) oli sitä mieltä, että kyse on pitkään jatkuneesta ylimielisyydestä, jonka takia ”Helsingin Sanomien toimittajat ovat syvällä hybriksen vallassa, kaikkien yläpuolella.” Joillekin vuodetun aineiston julkaisu edusti huomiohakuista ja taloudellisesti motivoitunutta klikkijournalismia, jossa ei välitetä siitä, että ”turvaluokiteltujen dokumenttien julkaiseminen on ala-arvoista” (jv2 16.12.). 84 Matti Kortesoja, Risto Kunelius & Heikki Heikkilä Media & viestintä 42(2019): 2 Kolmannessa kritiikin linjassa perättiin vastatoimia. Monet HS:n arvostelijat kehottivat valtiovaltaa käynnistämään tutkimukset tietojen paljastamiseen vaikuttaneiden tahojen selvittämiseksi. RAMIRAIKKA (16.12.) penäsi valtiolta toimia: ”Nyt poliisitutkinta vireille ja sassiin!” Moshevelnik (16.12.) täsmensi, että ”kansallisen turvallisuuden nimissä tiedot medialle vuotanut henkilö pitää paljastaa ja asettaa artikkelin kirjoittaneet toimittajat edesvastuuseen Suomen turvallisuuden vaarantamiseen tähtäävästä toiminnasta.” Tätä mieltä oli myös luottamuspula (16.12.), jonka mielestä: ”Kyseiset toimittajat ja varkaat tulisi asettaa välittömästi valtakunnan oikeuteen”. Twitter: ”Sitä saa mitä tilaa”: Twitterissä erittäin salaiseksi luokitellun tiedon julkaisemiseen suhtauduttiin pääosin kielteisesti, aivan kuten HS.fi:n keskustelussa. Twitterissä julkaisua vastustaneet kannanotot olivat usein jyrkempiä kuin HS:n valvomalla keskustelupalstalla nimimerkkien suojissa esitetyt näkemykset. Kriitikoiden mielestä tapauksen synnyttämä kohu oli ennen kaikkea jutun kirjoittaneiden toimittajien syytä. Jos toimittaja oli saanut käsiinsä salaiseksi määriteltyä aineistoa, ”oikea osoite olisi ollut poliisi eikä hs.fi.” (iinapalo 18.12.) Toisen kommentin mukaan HS:n toimittajat olivat käyttäneet sananvapauttaan vakavassa asiassa ja väärin motiivein: ”Media on Suomessa maailman vapaimpia, mutta ei sekään voi ihmisten turvallisuutta vaarantaa kiinnostavan jutun varjolla.” (ahonen_antti 18.12.) Tähän liittyy aineistossa yleinen journalismin itsesääntelylle vastakkainen argumentti, jonka mukaan ”Ei ole toimittajien asia arvioida mitä osia salaisista tiedoista voidaan julkaista.” (lappalainen4 17.12.) Joissakin vastustavissa twiiteissä journalismin toimintaa haluttiin selvästi rajata niin, että sen yhteiskunnalliseen rooliin eivät kuuluisi journalistiset interventiot: Median tehtävä on tiedottaa asioista neutraalisti, valvominen ei ole median tehtävä. Kansalaisilla on oikeus tietää, mutta salatut asiapaperit ovat sen oikeuden ulottumattomissa. (djzanta 17.12.) ManolisHuuki (18.12.) ilmoitti, että ”4. Valtiomahti [eli media] ei ole muiden yläpuolella” ja että hän aikoo jättää ”viikon kuluttua @hsfi tiedustelua koskevasta artikkelista kantelun Julkisen Sanan Neuvostoon.” Journalistien oikeuksien ja velvollisuuksien pohdinta konkretisoitui KRP:n suorittaman kotietsinnän yhteydessä. Toimittaja Laura Halmisen yritys tuhota kannettavalle tietokoneelle tallennettuja tietoja ja tästä aiheutunut palohälytys virittivät Twitterissä ironisia tai avoimen pilkallisia kommentteja: ”kun suvaitsevainen toimittaja vasaroi kovalevyä, niin se ei tarkoita sitä, että todisteita yritettäisiin hävittää, vaan sitä, että lähdesuoja säilyisi.” (_Lyde_18.12.) Tapaus nosti suosituiksi meemeiksi GIF-animaatioita, joissa tietokoneita vasaroitiin ja tiedostoja tuhottiin. Tässä olisi voinut syntyä kytkös Snowdenin paljastuksiin, joiden yhteydessä Guardianin toimittajat joutuivat tuhoamaan tietokoneen kovalevyjä Iso-Britannian tiedustelupalvelun agenttien käskystä ja näiden silmien alla. Sen sijaan Twitterissä tuotiin lähinnä esiin vahingoniloa toimittajan puutteellisiksi oletettuja tietosuojataitoja kohtaan. 91 Populistinen puhe virittää erityisesti politiikkaverkostojen ulkokehällä syytöksiä eliittejä kohtaan. Tietovuotokohussa ärtymys ja syytökset kohdistuivat toimittajiin. Paljastuksen tehneet toimittajat leimattiin kommunisteiksi ja heitä syytettiin paitsi epäisänmaallisuudesta myös maanpetoksellisesta toiminnasta: ”Alkuperäistä vuotajaa ei tarvitse edes löytää, jotta toimittajat voitaisiin tuomita” (@MaKriKaLi 18.12.). Politiikkaverkostojen ulkokehälle asettuvat puhetavat ottivat kantaa paljastuksiin edustuksellisen poliittisen järjestelmän ulkopuolelta. Näissä puitteissa ilmenevä osattomuus tai riippumattomuus poliittisesta vallasta ja sen hyödyntämästä asiantuntijatiedosta antoivat luvan politiikkaverkoston sisäisiä asemia kärjekkäämmälle kommentoinnille. Politiikkaverkostojen ulkokehällä yhteentörmäys realistien ja liberaalien välillä tuli ilmi esimerkiksi julkaisua vastustaneiden kantojen epämääräisissä viittauksissa HS:n toimituksen poliittisiin intohimoihin ja oletettuun epäisänmaallisuuteen. Myös liberaaleja motivoinut läpinäkyvyyden eetos tulkittiin ääritapauksissa maanpetokselliseksi toiminnaksi. Vaikka vallan verkostojen ulkopuolisia asemia yhdistää epäluottamus eliittiä kohtaan, käsillä olevassa kiistassa realistien pääviholliseksi määrittyivät poliittisen eliitin sijaan toimittajat, jotka jutulla osoittivat epäluottamuksensa valtiovaltaa ja lainvalvojia kohtaan. Kuvaamme seuraavassa vielä lyhyesti nelikentän esiin tuomia ideologisia horisontteja. Tässä luennassa erottuvia analyyttisiä rooleja ovat turvallistajat, vahtikoirat, patriootit ja pragmatistit. Turvallistajat. Niin sanottu turpodiskurssi oli turvallistajien vallitseva tapa puhua turvallisuusja ulkopolitiikasta. Siinä kansallinen turvallisuus näyttäytyi yhteiskunnallisena perustana, jonka varaan muut perusoikeudet rakentuvat. Turpodiskurssi oli näkyvästi esillä asiantuntijoiden ja toimittajien kautta uutisteksteissä ja ajankohtaisohjelmissa. Turpodiskurssi artikuloi politiikkaverkostojen toiminnan ytimessä olevaa byrokraattista järjestystä. Sitä ylläpitivät maan ylin poliittinen johto, turvallisuusja ulkopolitiikan asiantuntijat, lainja järjestyksenvalvojat sekä muut turvallisuusja sotilasteollisuuden toimijat. Heidän mielestä salaisiksi luokiteltuja tietoja ei olisi pitänyt julkaista ilman selkeitä todisteita väärinkäytöksistä. Kyberturvallisuuden professori Jarno Limnéllin mukaan: Yksittäinen pienikin tiedon palanen voi antaa vihjeen, miten tieto on kerätty. Jos nämä keinot paljastuvat, tiedon hankinta jatkossa hankaloituu (Uusi Suomi 2017). Patriootit. Populaari patriotismi henki huolta kansallisesta turvallisuudesta. Tämä positio oli hallitseva sosiaalisessa mediassa. Huomionarvoista oli, että isänmaallisuuden puolustamiseksi ei useinkaan esitetty laajempaan tapahtumien analysointiin tukeutuvia perusteluja. Pelkästään tietoisuus siitä, että HS ajoi paljastuksellaan itsensä hankaukseen valtiovallan kanssa, riitti suututtamaan monia tapausta kommentoineita kansalaisia. Periaatteessa mikä tahansa vallitsevaa sosiaalista järjestystä arvosteleva toiminta voitiin nähdä tästä positiosta käsin uhkana. Tässä ajattelussa voi nähdä piirteitä autoritaarisesta populismista (Hall 1985; vrt. Pietilä & Sondermann 1987, 92 Matti Kortesoja, Risto Kunelius & Heikki Heikkilä Media & viestintä 42(2019): 2 62), missä autoritaarisuus tarkoittaa viimekätistä lojaalisuutta valtiota ja sen väkivaltakoneistoa kohtaan. Patrioottien populismi taas rakensi terävää vastakkainasettelua ”meidän” (patriootit) ja ”niiden” (maanpetturit) välille. Retorisesti patriootit nojasivat tällaisissa rajanvedoissa vaikutelmiin siitä, miltä asiat vaikuttavat arkijärjen tai yleisen mielipiteen valossa. Mielipiteiden autoritaarisuutta alleviivasi se, että kaikille kommentoijille edes oikeustoimet eivät olleet riittäviä. HS:n keskustelupalstalla Näkijä_1 (18.12) epäili, että epäisänmaalliset toimittajat voivat jatkaa ”myyräntyötä Suomen puolustuksen rapauttamiseksi”, mikä antoi joillekin oikeuden toimittajien uhkailuun: Nyt pitäisi noin komppanian verran sotilaspoliiseja mennä ja ”ratsata” Sanomatalo sekä ottaa jutun kirjoittajat kiinni ”pehemoosella kätöösellä” (Ordnung muss sein 16.12.). Vahtikoirat. Vallan vahtikoiran puhuja-asema paikantuu ennen muuta tutkiviin toimittajiin sekä vallan verkostoista suhteellisen itsenäisiin ulkopuolisiin toimijoihin. Heille oikeus valtiokoneiston kyseenalaistamiseen ja vaatimukset läpinäkyvyyden lisäämiseksi olivat tärkeitä tavoitteita, joihin valtion ei tulisi puuttua. He pyrkivät tuottamaan tietoa vallan verkostoista, jonne kansalaisilla ei ole suoraa pääsyä. Läpinäkyvyyden eetoksella on kytkös kansalaisten digitaalisiin oikeuksiin liittyviin kamppailuihin ja laajemmin ihmisoikeuksien puolustamiseen. Vallan vahtikoiran asiantuntijaroolista käsin tärkeää oli muotoilla kysymyksiä ja paljastaa epäjohdonmukaisuuksia, ei tarjota valmiita vastauksia. Journalismin ammatilliseen ajatteluun sovitettuna vahtikoirat eivät hakeneet tukea yleisestä mielipiteestä vaan nojasivat idealisoituun käsitykseen julkisuudesta. Tämän taustalla on normatiivinen luottamus siihen, että avoin tiedonkulku ja keskustelu – aiheesta riippumatta – tuottavat demokratian kannalta parhaan tuloksen. HS:n toimittajien kritiikki aiemmin Viestikoelaitoksena tunnettua tiedusteluyksikköä kohtaan on tästä kuvaava esimerkki. Puolustusvoimat on tehnyt kaikkensa, jotta kukaan ulkopuolinen ei kiinnostuisi yksikön toiminnasta tai kirjoittaisi siitä mitään. Viestikoelaitoksessa työskennelleet tekevät ikuisen vaitiolositoumuksen, ja tarvittaessa kysyjä saa harhaanjohtavia vastauksia. (Helsingin Sanomat 2017a.) Pragmatistit. Pragmatistista positiota luonnehti pyrkimys tulla toimeen erilaisten periaatteiden ja todellisuuden luomien ristipaineiden kanssa. Pragmatismille oli ominaista paitsi tunnistaa ja tunnustaa liberaalille demokratialle perustavia arvoja, myös punnita niiden soveltamista tilannekohtaisesti. Aikaisemmin aiheettoman vakoiluepäilyn kohteena ollut Alpo Rusi totesi Iltalehdessä (2017b), että jos ”sananvapaus ja turvallisuus ovat vakavassa asiassa tai kriisin yhteydessä vastakkain, sanavapautta voi taivuttaa, mutta vain väliaikaisesti.” Rikosoikeuden professori Jussi Tapanin mukaan ”Median tehtäviin kuuluu olla kriittinen”, mutta hän ei ”kuitenkaan kuittaisi asiaa niin ongelmattomana kuin he, joiden mukaan julkisuudessa olleet tiedot olisivat olleet saatavissa myös julkisista lähteistä” (Ilkka 2017). 93 Pragmatismi pukeutui usein neutraalisti erittelevän asiantuntemuksen asuun, jossa tosiasioiden tunnistaminen on, kuten sanonta kuuluu, viisauden alku. Joissain tapauksissa asiantuntemukseen vetoavat kannanotot olivat sävyltään ajoittain hiukan ylimielisiä ja viisastelevia. Tässä suhteessa pragmaattinen asiantuntijuus asettui diskurssina vastakkain populaarin patriotismin kanssa. Vaikka molemmat halusivat ylläpitää yhteiskunnallista järjestystä, tiedustelua ja turvallisuutta koskevassa keskustelussa pragmaatikkoja näytti ärsyttävän populistisen isänmaallisuuden nurkkakuntaisuus. Pragmatistien ideologisessa horisontissa niin populaari patriotismi kuin vahtikoirien toimintaan kireästi suhtautunut turvallistaminen näyttäytyivät liioitteluna. Johtopäätöksiä Kansalaisten informoiminen, julkinen keskustelu ja yhteiskunnallisen läpinäkyvyyden vaatiminen ovat perustavia arvoja, joiden kautta journalismi oikeuttaa yhteiskunnallisen asemansa. Näihin tavoitteisiin pyrkiminen on samalla keino, jolla toimitukset osoittavat riippumattomuuttaan. Viestikoekeskuksen salaista toimintaa valaisevassa jutussa Helsingin Sanomat otti tietoisen riskin. Se koetteli riippumattomuuttaan haastamalla valtiovallan kovan ytimen eli kansallisesta turvallisuudesta vastaavat viranomaiset. Haasteen vakavuutta lisäsi se, että muualla maailmassa oli jo aiemmin käyty kiivasta keskustelua tiedustelusta ja massavalvonnasta. Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että Viestikoekeskus-juttu nostatti kärjekästä keskustelua. Valtiollista turvallisuutta koskevat paljastukset ovat lisänneet ja mutkistaneet valtion ja median välisiä jännitteitä (Eide & Kunelius 2018). Valtion ja journalistien suhteita kiristää erityisesti kysymys toimittajien lähdesuojasta (Bell & Taylor 2018; Mills 2018). Mediakentän sisäisestä polarisoitumisesta johtuen konservatiiviset julkaisut esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa näkivät Snowdenissa vastuuttoman ilmiantajan, kun taas liberaaleissa viestimissä hän nousi avoimuuden sankariksi (Russell & Waisbord 2017; Wahl-Jorgensen & Jones 2017). Suhtautuminen Snowdeniin on tehnyt eroa myös valvontaa normalisoivan ja tietovuotoja vastustavan perinteisen median sekä paljastuksia tukevan sosiaalisen median välille (Qin 2016; Eldridge 2018). HS:n paljastusta seuranneessa keskustelussa on luettavissa merkkejä ylläkuvatuista jännitteistä. Eri viestimien väliset ideologiset jännitteet olivat ajoittain aistittavissa, joskaan polarisoitumisesta ei voida puhua. Kiinnostavinta analyysissä on se, että omassa aineistossamme sosiaalisen median alustoilla valtaosa kommentaattoreista marssi turvallisuuspoliittisen eliitin rinnalla HS:n tekemää paljastusta vastaan. Viestikoekeskus-juttu oli lehden näkökulmasta tietoinen journalistinen interventio, jonka tarkoituksena oli politisoida jo vuosikausia virkamiesvalmistelussa edennyttä tiedustelulakien valmistelua. Tämän operaation välitön lopputulos oli lehden kannalta melko kehno. Toimituksen johto joutui puolustamaan asemaansa sekä lukijoilleen että omistajilleen, minkä lisäksi toinen jutun kirjoittaneista toimittajista joutui poliisin kotietsinnän ja rikosepäilyn kohteeksi. 94 Matti Kortesoja, Risto Kunelius & Heikki Heikkilä Media & viestintä 42(2019): 2 Julkisen huomion paineessa lehden toimintaa puolustaneet kommentoijat jäivät alakynteen niin uutisissa kuin verkkolehtien kommenttipalstoilla sekä sosiaalisessa mediassa. Erityisesti politiikan ulkokehällä HS sai hetkeksi kansan petturin leiman, ja se antoi joillekin oikeutuksen ehdottaa poikkeustoimia järjestyksen palauttamiseksi. Reaktiot tukevat havaintoja julkisen keskustelun dynamiikan identiteettivetoisuudesta (vrt. Mouffe 2005 [1993]) sekä siitä, että sosiaalinen media vahvistaisi näiden piirteiden esiintymistä ja niiden intensiteettiä (Sunstein 2017; Benkler ym. 2018). Verkkokommentoinnin jyrkkyys jättää helposti vähemmälle huomiolle sen, että politiikan sisäkehä toimi aktiivisesti yhteiskunnallisen luottamuksen ylläpitämiseksi. Tämä heijastui etenkin joidenkin Twitter-toimijoiden pyrkimyksenä hakea sopua ja yhteisymmärrystä. Huomionarvoista ja ajan henkeä ilmentävää ehkä on, että julkinen sopu tukeutui osin samaan kuvastoon (talvisota, tappokukkula, isänmaa) kuin populaari patriotismi. Tämä – samoin kuin virkavallan aktiivisuus tietovuodon tutkinnassa – lisäsivät osaltaan verkkokeskustelun tunneintensiteettiä siihen saakka, kunnes kohu laantui ja verkkokeskustelussa läikähdellyt affektiivisuus menetti voimansa (vrt. Paasonen 2014; Nikunen & Pantti 2018). Hybridimedian olosuhteissa merkittävä osa poliittisesti kuohuttavien tilanteiden tulkintaa kanavoitui internetin ja sosiaalisen median alustoille. Vaikka tämän keskustelun vaikutusta politiikan ja julkisuuden eliittien toimintaan on vaikea suoraan empiirisesti osoittaa, näyttää selvältä, että verkkokommentoijien aktiivisuus lisäsi tapauksen intensiteettiä ja loi lisää pelitilaa sekä toimittajille että politiikan toimijoille. Lyhyeksi jääneen debatin lopputulos viittaa siihen suuntaan, että poliittiset verkostot kykenevät myös hybridimedian olosuhteissa hallitsemaan yhä tarpeen tullen mediajulkisuutta. Tämä näyttää korostuvan juuri paljastusten tuottamassa näennäisen epäjärjestyksen tilassa, jossa Helsingin Sanomiin kohdistettu tutkinta ja yhtenäisesti esiintynyt turvallisuuseliitti asettivat lehden nopeasti ruotuun. Vaikka merkittävä osa julkista puhetilaa täyttäneestä kritiikistä tuli politiikan sisäpiirien ulkopuolelta, sen antama tulituki hyödytti turvallisuuspolitiikan toimijoita, kun syntyi tarve hallita journalistisen paljastuksen vaikutuksia. Voi olla, että analyysissä paikannettu väljä liittolaisuus maltillisen turvallisuusajattelun ja populaarin patriotismin välillä on poikkeuksellista. Samanlaista dynamiikkaa ei ehkä voisi syntyä yhtä helposti esimerkiksi palkkoja koskevissa kiistoissa. Toisaalta tapauksen voi halutessaan nähdä esimerkkinä politiikan uudenlaisesta medioitumisesta, jossa hybridi mediarationaliteetti rakentuu perinteisen median ja sosiaalisen median rajapinnoilla ja jonka dynamiikkaa taitavat toimijat voivat käyttää hyväkseen. 95 Viitteet 1 Toimittajaan kohdistuneet pakkokeinot nostivat huolen paitsi turvallisuussalaisuuden paljastamisesta myös lähdesuojan vaarantumisesta. Kansainvälinen Toimittajat ilman rajoja -järjestö katsoi lähdesuojan vaarantuneen Viestikoekeskusjuttua seuranneiden toimenpiteiden vuoksi, mikä laski Suomen lehdistönvapausindeksiä (25.4.2018). Lehdistönvapaus on osa sananvapautta, jonka Suomen perustuslaki turvaa kaikille ja sen julkisuusperiaatteen mukaisesti viranomaisten hallussa oleva tieto ja asiakirjat ovat lähtökohtaisesti julkisia, jollei toisin säädetä (12§). Tarkempia säännöksiä sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä on säädetty niin kutsutussa sananvapauslaissa (460/2003). Rikoslain 12. luvussa (7§) on säädetty turvallisuussalaisuuden paljastamisesta, joka koskee ensisijaisesti tietojen vuotamista eli salassa pidettävän tiedon oikeudetonta julkistamista, välittämistä, luovuttamista tai hankkimista. Tätä kirjoitettaessa oikeusprosessi toimittaja Halmista kohtaan on edelleen kesken (05/2019). 2 Verkkovalvonnan laajenemiseen viittaa myös tieto siitä, että vuonna 2017 Yhdysvaltain tiedusteluvirasto NSA:n (National Security Agency) tarkkailussa oli kolme kertaa enemmän maan omia kansalaisia kuin vuotta aiemmin (Halpern 2018, 36). 3 Sosiaalisen median aineistopalvelu Futusomen avulla tekemämme haku tuotti ensimmäisen viikon aikana yli 3000 kommenttia. Näistä yli 2000 esiintyi Twitterissä ja yli 1000 verkkolehtien kommenteissa ja muilla keskustelupalstoilla. 4 Twitterin ”Ohjeistus lainvalvontaviranomaisille” -sivun mukaan ”Twitter ei edellytä oikean nimen käyttöä, sähköpostivarmennusta tai henkilöllisyyden todistamista”. Media-aineisto ja politiikkadokumentit Aamulehti (2017). Tietovuodolla on vakavia vaikutuksia – Vielä kukaan ei ole käyttänyt räjähdysherkkää sanaparia ”vaikutusyritys vaaleihin”. Aamulehti 17.12.2017. https://www.aamulehti.fi/uutiset/ tikkakoski-vuodolla-on-vakavia-vaikutuksia-moneen-suuntaan-viela-kukaan-ei-ole-kayttanytrajahdysherkkaa-sanaparia-vaikutusyritys-vaaleihin-200611173/ Euroopan unionin tuomioistuin. Digital Rights Ireland. Unionin tuomioistuimen tuomio (suuri jaosto) 8.4.2014. Yhdistetyt asiat C-293/12 ja C-594/12. http://curia.europa.eu/juris/documents. jsf?num=c-293/12 Euroopan unionin tuomioistuin. Maximilian Schrems v. Data Protection Commissioner. Unionin tuomioistuimen tuomio (suuri jaosto) 6.10.2015. Asia C-362/14. http://curia.europa.eu/juris/liste.jsf?num=C-362/14 Helsingin Sanomat (2017a). Salaisuus kallion uumenissa – juuri kukaan ei tiedä, mitä tekee Puolustusvoimien Viestikoekeskus, mutta nyt HS:n saamat asiakirjat avaavat mysteerin. Helsingin Sanomat 16.12.2017. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005492284.html Helsingin Sanomat (2017b). Suomi pääsee uusien tiedustelulakien myötä käsiksi Venäjältä kaapelien kautta tulevaan tietoon – Miten se muuttaisi Suomen ja Yhdysvaltojen suhteita? Helsingin Sanomat 19.12.2017. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005495120.html Helsingin Sanomat (2017c). Päätoimittajat pitävät toimittajaan kohdistuvaa kotietsintää hyvin poikkeuksellisena – ”Riman pitäisi olla erittäin korkealla” Helsingin Sanomat 18.12.2017. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005494917.html Helsingin Sanomat (2017d). Artikkeli Viestikoekeskuksesta olisi pitänyt perustella paremmin lukijoille. Päätoimittaja Kaius Niemen avoin kirje lukijoille. Helsingin Sanomat 17.12.2017. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005493856.html Helsingin Sanomat (2017e). Miksi Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin Viestikoekeskuksesta ja käytti salaisia asiakirjoja? Helsingin Sanomat 16.12.2017. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005492988.html Ilkka (2017). Asiantuntija puolustusvoimien tietovuodon selvittämisestä: Ei mikään perustutkinta. Ilkka 17.12.2017. https://www.ilkka.fi/uutiset/kotimaa/asiantuntija-puolustusvoimien-tietovuodonselvitt%C3%A4misest%C3%A4-ei-mik%C3%A4%C3%A4n-perustutkinta-1.2484184 Iltalehti (2017a). IL-analyysi: Asiakirjavuoto on paha takaisku Suomen tiedustelun luottamukselle lännessä. Iltalehti 17.12.2017. http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201712172200610723_u0.shtml Iltalehti (2017b). Näkökulma: Paljastiko ”Hesari-gate” yksittäisiä tietovuotoja vai peräti vieraan vallan suomalaisen operatiivin? Iltalehti 18.12.2017. http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201712182200612225_u0.shtml 96 Matti Kortesoja, Risto Kunelius & Heikki Heikkilä Media & viestintä 42(2019): 2 Kauppalehti (2017). Kuka vuoti, miksi vuoti, miksi kotietsintä? Tietovuoto-gatessa ovat turvallisuus ja sananvapaus vastakkain. Kauppalehti 18.12.2017. https://www.kauppalehti.fi/uutiset/turvallisuus-ja-sananvapaus-vastakkain/FGGGs6VL MTV Uutiset (2017a). Presidentti Niinistö tiedustelu-uutisoinnista: Uutta tiedustelulakia olisi nyt hyvä viedä eteenpäin. MTV Uutiset 17.12.2017. https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/presidentti-niinistotiedustelu-uutisoinnista-uutta-tiedustelulakia-olisi-nyt-hyva-vieda-eteenpain/6700086 MTV Uutiset (2017b). Asiantuntija HS:n tiedustelujutusta: Joku rikos on tapahtunut, mutta ei välttämättä lehden päässä. MTV Uutiset 17.12.2017. https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/asiantuntijahs-n-tiedustelujutusta-joku-rikos-on-tapahtunut-mutta-ei-valttamatta-lehden-paassa-viranomaisetyrittavat-pelotella-hesaria/6700072#gs.FpEvK80 Oikeusministeriö (2017). Tiedustelutoiminnan valvonta. Työryhmän mietintö. Oikeusministeriön julkaisu 18/2017. Helsinki, 19.04.2017. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-259-576-8 Puolustusministeriö (2015). Suomalaisen tiedustelulainsäädännön suuntaviivoja: tiedonhankintalakityöryhmän mietintö. Tiedonhankintalakityöryhmä. Helsinki, 14.1.2015. http://www.defmin.fi/files/3016/Suomalaisen_tiedustelulainsaadannon_suuntaviivoja.pdf Puolustusministeriö (2017). Ehdotus sotilastiedustelua koskevaksi lainsäädännöksi. Työryhmän mietintö. Sisäministeriön julkaisu 8/2017. Helsinki, 19.4.2017. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-25-2899-8 Sisäministeriö (2017). Siviilitiedustelulainsäädäntö. Siviilitiedustelulakityöryhmän mietintö. Sisäministeriön julkaisu 8/2017. Helsinki, 19.4.2017. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/79759/ SM_08_2017_Siviilitiedostelulainsaadanto.pdf?sequence=1 Tasavallan presidentin kanslia (2017). Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lausunto Helsingin Sanomien sotilastiedusteluun liittyvästä artikkelista. Tasavallan presidentin kanslia: Tiedote 68/2017, 16.12.2017. http://www.presidentti.fi/public/default.aspx?contentid=370150 Toimittajat ilman rajoja (2018). World Press Freedom Index 2018: Toimittajiin kohdistuva vihamielisyys kasvaa — Suomen sijoitus laski. Tiedote 25.4.2018. https://www.toimittajatilmanrajoja.fi/uu/worldpress-freedom-index-2018-toimittajiin-kohdistuva-vihamielisyys-kasvaa-suomen-sijoitus-laski Turun Sanomat (2017). Kommentti: Kotietsinnässä poliisi selvittää Puolustusvoimien salatun tiedon vuotajaa – voi olla korkealta tasolta. Turun Sanomat 18.12.2017. http://www.ts.fi/uutiset/ kotimaa/3771533/Kommentti+Kotietsinnassa+poliisi+selvittaa+Puolustusvoimien+salatun+tiedon+v uotajaa++voi+olla+korkealta+tasolta Uusi Suomi (2017). Professori MTV:llä: Kyseenalaista – Miten HS osaa arvioida salaisten tietojen vaikutusta Suomen turvallisuuteen? Uusi Suomi 18.12.2017. https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/237592professori-mtvlla-kyseenalaista-miten-hs-osaa-arvioida-salaisten-tietojen-vaikutusta Yle Uutiset (2017a). Tiedustelupäällikkö: Kaiken salaisen materiaalin julkaisu on vakavaa. Yle Uutiset 16.12.2017. https://yle.fi/uutiset/3-9981043 Yle Uutiset (2017b). Tiedusteluasiantuntija: Tietojen vuotaminen saattoi olla tahallinen teko. Yle Uutiset 18.12.2017. https://yle.fi/uutiset/3-9981850 Yle Uutiset (2017c). Päätoimittajat hämmästelevät Viestikoekeskuksen tietovuotoon liittyvää kotietsintää: ”Raju käänne, syytä olla huolissaan”. Yle Uutiset 18.12.2017. https://yle.fi/uutiset/3-9981763 Kirjallisuus Baisnée, Olivier & Nicolas, Frédéric (2017). Security, terror and freedom: The Dynamics of public opinion in the French surveillance debate. Teoksessa: Kunelius, Risto; Heikkilä, Heikki; Russell, Adrienne & Yagodin, Dmitry (toim.). Journalism and the NSA Revelations: Privacy, Security and the Press. London: Reuters Institute for the Study of Journalism and IB Tauris, 91–112. Bell, Emily & Taylor, Owen (toim.) (2017). Journalism after Snowden. New York: Columbia University Press. Benkler, Yochai; Faris, Robert & Roberts, Hal (2018). Network Propaganda: Manipulation, Disinformation, andRadicalizationin American Politics. Oxford: Oxford University Press. Bennett, Lance (2016 [1983]). News: The Politics of Illusion. Chicago: Chicago University Press. Chadwick, Andrew (2013). The Hybrid Media System: Politics and Power. Oxford: Oxford University Press. Davies, Aeron (2019). Political Communication. A New Introduction for Crisis Times. Cambridge: Polity Press. Eide, Elisabeth & Kunelius, Risto (2018). Whistleblowers and journalistic ideals: Surveillance, Snowden and the meta-coverage of journalism. Northern Lights: Film & Media Studies Yearbook, 16:1, 75–95(21). https://doi.org/10.1386/nl.16.1.75_1 97 Eldridge, Scott (2017). Online Journalism from the Periphery Interloper Media and the Journalistic Field. London: Routledge. https://doi.org/10.4324/9781315671413 Foucault, Michel (1980 [1975]). Tarkkailla ja rangaista. Helsinki: Otava. Foucault, Michel (2010 [1978]). Turvallisuus, alue, väestö. Helsinki: Tutkijaliitto. Gans, H.J. (1979). Deciding What’s News: A Study of CBS Evening News, NBC Nightly News, Newsweek, and Time. Evanston: Northwestern University Press. Giddens, Anthony (1990). The Consequences of Modernity. Stanford: Stanford University Press. Gillespie, Tarleton (2018). Custodians of the Internet. Platforms, Content Moderation, and the Hidden Decisions That Shape Social Media. New Haven: Yale University Press. Hall, Stuart (1985). Authoritarian populism: A Reply to Bob Jessop et al. New Left Review I/151, May-June, 115–124. Halpern, Sue (2018). The Known Known. The New York Review of Books, September 27, 2018. Herranen, Olli & Vadén, Tere (2017). Arkiymmärrys ja omavaraisuus: Havaintoja yhdestä omavaraistaloutta koskevasta keskustelusta. Kulttuurintutkimus 34:2–3, 41–54. Hintz, Arne & Brown, Ian (2017). Enabling digital citizenship? The reshaping of surveillance policy after Snowden. International Journal of Communication 11, 782–801. Höijer, Birgitta (toim.) (2007). Ideological Horizons in Media and Citizen Discourses: Theoretical and Methodological Approaches. Göteborg: Nordicom. https://doi.org/10.1007/s11616-008-0042-5 Jenkins, Henry (2015). Spreadable Media Creating Meaning and Value in a Networked Culture. New York: New York University Press. Kantola, Anu (2011). Modernin julkisuuden teoria ja käytännöt. Teoksessa Kantola, Anu (toim.) Hetken hallitsijat: Julkinen elämä notkeassa yhteiskunnassa. Helsinki: Gaudeamus, 17–41. Kortesoja, Matti; Heikkilä, Heikki & Kunelius, Risto (2017). Policy–Media Dynamics in the Finnish Surveillance and Intelligence Debate. Konferenssipaperi NordMedia 2017, 17.–19.8. Tampere. Kosonen, Miia; Laaksonen, Salla-Maaria, Rydenfelt, Henrik & Terkamo-Moisio, Anja (2018). Sosiaalinen media ja tutkijan etiikka. Media & viestintä 41:1, 117–124. https://doi.org/10.23983/mv.69924 Kunelius, Risto; Heikkilä, Heikki; Russell, Adrienne; & Yagodin, Dmitry (toim.) (2017). Journalism and the NSA Revelations: Privacy, Security and the Press. London: Reuters Institute for the Study of Journalism and IB Tauris. Kunelius, Risto; Noppari, Elina & Reunanen, Esa (2009). Media vallan verkoissa. Tampereen yliopisto: Tiedotusopin laitos. Julkaisuja/ Sarja A 112/2009. Kunelius, Risto & Reunanen, Esa (2012). Media in political power: A Parsonian view on the differentiated mediatization of Finnish decision makers. The International Journal of Press/Politics, 17:1, 56–75. https://doi.org/10.1177/1940161211424207 Lidberg, Johan & Muller, Denis (2018). In the Name of Security – Secrecy, Surveillance and Journalism. London: Anthem Press. https://doi.org/10.2307/j.ctt22rbjhf Luostarinen, Heikki (1994). Mielen kersantit: julkisuuden hallinta ja journalistiset vastastrategiat sotilaallisissa konflikteissa. Helsinki: Hanki ja Jää. Marcinkowski, Frank & Steiner, Adrian (2014). Mediatization and political autonomy: A systems approach. Teoksessa: Esser, Frank & Strömbäck, Jesper (toim.). Mediatization of Politics: Understanding the Transformation of Western Democracies. London: Palgrave Macmillan, 74–89. Mills, Anthony (2018). Now you see me – now you don’t: Journalists’ experiences with surveillance. Journalism Practice, published online Dec 20, 2018. https://doi.org/10.1080/17512786.2018.1555006 Moore, Martin & Tambini, Damian (toim.) (2018). Digital Dominance: The Power of Google, Amazon, Facebook, and Apple. New York: Oxford University Press. Morgenthau, Hans (2005 [1948]). Politics Among Nations: The Struggle for Power and Peace. Boston: McGraw-Hill. Mouffe, Chantal (2005 [1993]). The Return of the Political. London & New York: Verso. Nikunen, Kaarina & Pantti, Mervi (2018). Affektiivinen julkisuus, moraaliset tunteet ja tahmaiset kuvat: Tapaus Ku Klux Klan. Teoksessa: Maasilta, Mari & Nikunen, Kaarina (toim.) Pakolaisuus, tunteet ja media. Tampere: Vastapaino, 71–91. Paasonen, Susanna (2014). Juhannustanssien nopea roihu ja Facebook-keskustelun tunneintensiteetit. Media & viestintä 37:4, 22–39. https://doi.org/10.23983/mv.62836 Pietilä, Kauko & Sondermann, Klaus (1987). Luonnoksia joukkoviestinnän sosiologisen tutkimuksen metodeiksi. Tampereen yliopisto: Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos. Julkaisuja/ Sarja B 50/1987. 98 Matti Kortesoja, Risto Kunelius & Heikki Heikkilä Media & viestintä 42(2019): 2 Pohle, Julia & Van Audenhove, Leo (2017). Post-Snowden internet policy: Between public outrage, resistance and policy change. Media and Communication, 5:1, 1–6. https://doi.org/10.17645/mac.v5i1.932 Qin, Jie (2015). Hero on Twitter, traitor on news: How social media and legacy news frame Snowden. The International Journal of Press/Politics 20:2, 166–184. https://doi.org/10.1177/1940161214566709 Russell, Adrienne & Waisbord, Silvio (2017). News flashpoints: The Snowden revelations in the United States. Teoksessa: Kunelius, Risto; Heikkilä, Heikki; Russell, Adrienne & Yagodin, Dmitry (toim.). Journalism and the NSA Revelations: Privacy, Security and the Press. London: Reuters Institute for the Study of Journalism and IB Tauris, 69–90. Schmitt, Carl (2007 [1963]). Theory of the Partisan: Intermediate Commentary on the Concept of the Political. New York: Telos Press. Sigal, Leon (1986). Sources Make the News. Teoksessa: Manoff, Robert Karl & Schudson, Michael (toim.). Reading the News. New York: Pantheon, 9–37. Steiger, Stefan; Schünemann, Wolf & Dimmroth, Katharina (2017). Outrage without consequences? PostSnowden discourses and governmental practice in Germany. Media and Communication 5:1, 7–16. https://doi.org/10.17645/mac.v5i1.814 Sumiala, Johanna; Valaskivi, Katja; Tikka, Minttu & Huhtamäki, Jukka (2018). Hybrid Media Events: The Charlie Hebdo Attacks and the Global Circulation of Terrorist Violence. London: Emerald. https://doi.org/10.1108/9781787148512 Sunstein, Cass R. (2017). #Republic. Divided Democracy in the Age of Social Media. Princeton: Princeton University Press. Tréguer, Félix (2017). Intelligence reform and the Snowden paradox: The case of France. Media and Communication Volume 5:1, 17–28. http://dx.doi.org/10.17645/mac.v5i1.821 UNESCO (2017). Protecting Journalism Sources in the Digital Age. Paris: UNESCO. Saatavilla: http://unesdoc.unesco.org/images/0024/002480/248054E.pdf Vesa, Juho; Kantola, Anu & Skorkjær Binderkrantz, Anne (2018). A stronghold of routine corporatism? The involvement of interest groups in policy making in Finland. Scandinavian Political Studies 41:4, 239–262. https://doi.org/10.1111/1467-9477.12128 Wahl-Jorgensen, Karin & Jones, Katy (2017). Justifying surveillance: The New discursive settlement in UK opinionated journalism. Teoksessa: Kunelius, Risto; Heikkilä, Heikki; Russell, Adrienne & Yagodin, Dmitry (toim.). Journalism and the NSA Revelations: Privacy, Security and the Press. London: Reuters Institute for the Study of Journalism and IB Tauris, 51–68. Zuboff, Shoshana (2019). The Age of Surveillance Capitalism: The Fight for a Human Future at the New Frontier of Power. New York: Public Affairs.