Työelämän vuorovaikutuksen tutkimus

Tuula Heiskanen, Sirpa Syvänen & Tapio Rissanen (toim.) Mihin työelämä on menossa? – tutkimuksen näkökulmia Tampere: Tampere University Press 2019, 245–266. http://urn.fi/urn:isbn:978-952-359-006-9 8 Työelämän vuorovaikutuksen tutkimus Teija Ahopelto, Sakari Ilomäki, Aija Logren, Hanna-Leena Ristimäki, Sanni Tiitinen & Johanna Ruusuvuori Työelämän vuorovaikutuksen tutkimus kohdistuu yksilöiden yhteistoimintaan erilaisissa luonnollisissa, taltioiduissa työelämän tilanteissa. Siinä tutkitaan esimerkiksi ammattilaisen ja asiakkaan välisisiä kohtaamisia erilaisissa työelämän konteksteissa, kuten ryhmäohjauksessa, työterveysneuvotteluissa ja teknologiavälitteisessä kotihoidossa, sekä ammattilaisten välisiä kohtaamisia erilaisissa työtehtävissä, kuten kokouksissa tai kehityskeskustelutilanteissa. Työelämän vuorovaikutuksen tutkimus tuottaa tietoa prosesseista, joiden avulla työtehtäviä toteutetaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Vuorovaikutuksen säännönmukaisuuksista kertyvä tieto valottaa osaltaan myös työelämän isoja murroksia, kuten työn digitalisaatiota. Teija Ahopelto, Sakari Ilomäki, Aija Logren, Hanna-Leena Ristimäki, Sanni Tiitinen & Johanna Ruusuvuori 246 Johdanto Työtehtävät toteutetaan suurelta osin ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Palveluammateissa työtä tehdään kasvokkaisessa tai virtuaalisessa kontaktissa ammattilaisen ja asiakkaan välillä, johtaminen on suurelta osin vuorovaikutusta organisaation eri toimijoiden ja sidosryhmien kanssa, ja tiimityö on yleinen työskentelytapa usealla alalla. Toimiva vuorovaikutus on siis työn sujumisen tärkeä edellytys. Työelämän vuorovaikutuksen tutkiminen on kuitenkin verrattain uusi suuntaus työelämän tutkimuksessa. Perinteisesti työelämän ilmiöitä on lähestytty esimerkiksi työn sosiologian, työpsykologian ja organisaatiopsykologian näkökulmista. Työn sosiologiassa tarkastelun keskiöön nousevat rakenteelliset ilmiöt, kuten työurat, työmarkkinat ja työelämän eriarvoistuminen, työpsykologiassa keskiössä ovat yksilö ja hänen suhteensa työhön, kun taas organisaatiopsykologiassa tarkastellaan erityisesti yksilön suhdetta työyhteisöön ja työorganisaatioon. Työelämän vuorovaikutuksen tutkimus tuo työelämän rakenteellisen ja psykologisen ymmärryksen oheen sosiaalipsykologisen näkökulman, jossa tutkitaan yksilöiden yhteistoimintaa työelämän tilanteissa, työtehtäviä toteutettaessa. Autenttisten, nauhoitettujen vuorovaikutustilanteiden analyysiin perustuva vuorovaikutuksen tutkimus on 1960-luvulta asti tuonut esiin, miten ihmisten välinen vuorovaikutus sisältää säännönmukaisia ja normatiivisia toimintatapoja, joiden varassa yhteistyö mahdollistuu. Nämä säännönmukaisuudet antavat toimijoille mahdollisuuden ymmärtää erilaisten työelämän tilanteiden luonnetta ja niissä odotuksenmukaista toimintatapaa. Esimerkiksi johtajan ja alaisen välisessä vuorovaikutuksessa osapuolet olettavat, että johtajalla on oikeus määrätä työntekijä toteuttamaan tiettyjä työtehtäviä ja muovaavat toimintaansa sen mukaisesti. Tai potilaan ja lääkärin välisessä vuorovaikutuksessa potilaat antavat lääkärin kertoa diagnoosin, vaikka tietäisivät sen hyvin etukäteen jo itsekin. Jos tällaisia oletuksia rikotaan, syntyy helposti konflikteja tai yhteisymmärryksen murtumista. Yhteisymmärrystä tilanteen ja toiminnan luonteesta pidetään yllä sanallisen ja ei-sanallisen vuorovaikutuksen – keskustelun – Työelämän vuorovaikutuksen tutkimus 247 avulla. Myös itse keskustelu sisältää säännönmukaisia rakenteita, joita siihen osallistuvat käyttävät, vaikka eivät sitä välttämättä tietoisesti ajattele. Lapsesta asti opimme, että kun kysytään, kysymykseen kuuluu vastata. Tai kun ehdotetaan jotain toimintaa, on paikallaan hyväksyä tai hylätä ehdotus. Vastauksen puuttuminen näissä tilanteissa tuottaa vaikutelman odotuksenmukaisen vuorovaikutustavan rikkomisesta. Työelämän tutkimuksessa tieto näistä säännönmukaisuuksista auttaa ymmärtämään vuorovaikutuksessa toteutettavia työn tekemisen prosesseja. Sen avulla saadaan tietoa niistä toimintatavoista, joiden varassa prosessit toteutuvat sujuvasti ja toisaalta niistä toiminnan piirteistä, jotka voivat tuottaa yhteisymmärryksen murenemista ja siten prosessin hidastumista tai keskeytymistä. Näiden säännönmukaisuuksien tunteminen on myös keskeinen edellytys vuorovaikutuksessa tapahtuvan työn kehittämiselle. Jotta voidaan korjata tai parantaa olemassa olevaa työn tekemisen prosessia, on ensin tiedettävä, miten ja millaisten resurssien varassa prosessi toimii. Vuorovaikutusta tutkimalla saadaan välineitä juuri tällaisten ilmiöiden selvittämiseen. Taltioidun aineiston avulla voidaan selvittää, miten organisaation perustehtävää, kuten koulutusta, neuvontaa tai vaikkapa neuvottelua rakennetaan vuorovaikutusprosessissa. Kun käsillä on aito työelämän vuorovaikutustilanne, voidaan havainnoida vaikkapa sitä, miten osallistujat tuottavat tilanteessa omaa asiantuntemustaan näkyväksi, keitä kohdellaan oikeutettuina tekemään päätöksiä käsiteltävistä asioista tai miten eri osapuolia voidaan osallistaa keskusteluun tai käsitellä mahdollisia eriäviä mielipiteitä. Näin saadaan esiin tietoa esimerkiksi siitä, millaiset keskustelutavat tuottavat autoritaarista tai demokraattista johtamistapaa tai auttavat välttämään konflikteja kokouksissa. Tampereen yliopiston Työelämän tutkimuskeskuksessa harjoitettu työelämän vuorovaikutuksen tutkimus on osa laajempaa, etnometodologisen vuorovaikutustutkimuksen perinnettä. Etnometodologian kiinnostuksen kohteena ovat niin sanotut kansan menetelmät yleisemmin, eli kysymys siitä, miten ja millaisin metodein yhteiskunnan jäsenet kykenevät Teija Ahopelto, Sakari Ilomäki, Aija Logren, Hanna-Leena Ristimäki, Sanni Tiitinen & Johanna Ruusuvuori 248 yhteistoimintaan ja keskinäiseen yhteisymmärrykseen tilanteen luonteesta riippumatta (Garfinkel 1984, 1–34). Etnometodologisen lähestymistavan tunnetuin empiirinen sovellus on keskustelunanalyysi, joka tutkii keskustelun säännönmukaisia rakenteita taltioitujen aineistojen avulla. Kuvaja äänitaltiointien avulla voidaan seurata toiminnan rakentumista pikkutarkasti, toiminto toiminnolta, puheenvuoro puheenvuorolta ja tehdä siten päätelmiä siitä, millaista toimintaa osallistujat pitävät milloinkin odotuksenmukaisena. Taltiointitekniikan kehittyminen on mahdollistanut tutkimustavan yleistymisen ja sen avulla saadun tiedon kumuloitumisen. Esittelemme seuraavassa vuorovaikutustutkimuksen näkökulmaa työ - elämän tutkimukseen esimerkkihankkeiden avulla. Lopuksi keskustelemme työelämän vuorovaikutustutkimuksen paikasta ja lupauksesta suhteessa työelämän suuriin murroksiin, kuten digitalisoitumiseen, globalisaatioon ja työn muutokseen yleisemmin. Keskustelunanalyyttinen näkökulma työelämän vuorovaikutukseen Keskustelunanalyyttisen näkökulman taustalla vaikuttaa Erving Goffmanin (1983) ajatus siitä, että tilanteessa tapahtuvaa vuorovaikutusta tulee tarkastella itsenäisenä tutkimuskohteena. Näkökulmaa voi avata vertaamalla sitä organisaatiokulttuurin määritelmään, jonka mukaan organisaatiokulttuuri muodostuu ajatteluja toimintamalleista, joita noudatetaan, jotka ohjaavat organisaation jäsenten käyttäytymistä ja jotka opitaan organisaation jäsenyyden kautta (Mauno & Ruokolainen 2005). Myös ihmisten välinen vuorovaikutus sisältää toimintamalleja, joita noudatetaan, jotka ohjaavat toimintaa ja jotka opitaan: arkikeskustelun toimintamallit opitaan sosialisaatiossa, työelämän toimintatavat taas osallistumalla institutionaalisiin (työelämän) tilanteisiin. Keskustelunanalyyttinen tutkimustapa pyrkii paikantamaan näitä toimintamalleja tai säännönmukai- Työelämän vuorovaikutuksen tutkimus 249 suuksia, jotka ohjaavat toimintaa ja joiden varassa vuorovaikutus toimii (vrt. Garfinkel 1984). Aiemmassa arkikeskusteluja koskevassa tutkimuksessa on havaittu säännönmukaisuuksia, jotka toistuvat vuorovaikutuksessa keskustelijoiden ominaisuuksista tai meneillään olevasta tilanteesta riippumatta. On havaittu, että puheenvuorot ovat kontekstista riippuvaisia ja kontekstia muovaavia, eli jokainen puheenvuoro vaikuttaa siihen, mitä seuraavaksi on asianmukaista sanoa ja toisaalta jokaisessa puheenvuorossa näkyy puhujan tulkinta edeltävästä vuorosta (Heritage 1984). Esimerkiksi terveydenhoitajan neuvolavastaanotolla tuttia tarmokkaasti imevästä vauvasta esittämä lausahdus: ”Hän näyttää nauttivan tuosta kovasti” voidaan tulkita sekä leikkimieliseksi ja viattomaksi small-talkiksi että huomautukseksi vanhemmille siitä, että lasta ei olisi ruokittu riittävästi. Se, miten vanhemmat vastaavat tähän, näyttää samalla heidän tulkintansa terveydenhoitajan vuorosta. (Heritage & Sefi 1992.) Toinen tunnettu säännönmukaisuus liittyy puheenvuorojen jakautumiseen. Tiedetään, että ihmisillä on tapana puhua vuorotellen, minimoida puheenvuorojen väliset tauot, välttää puhumasta toisten puheenvuorojen päälle pitkiä aikoja ja jakaa puheenvuoroja erityisillä tekniikoilla (Sacks, Schegloff & Jefferson 1974; Schegloff 2000). On myös havaittu, miten katseen suuntaamisella ja muilla ei-sanallisilla keskustelun keinoilla on tärkeä merkitys yhteisen ymmärryksen rakentamisessa meneillään olevasta toiminnasta ja puhutun merkityksestä (Ruusuvuori 2001; Tiitinen & Ruusuvuori 2012; Rossano 2013). Muita keskeisiä säännönmukaisuuksia ovat orientoituminen tiedollisiin oikeuksiin eli siihen, kenen oletetaan (ja sallitaan) tietävän eniten tietystä asiasta (Heritage & Raymond 2005) sekä orientoituminen deonttisiin oikeuksiin eli siihen, kenellä oletetaan olevan oikeus päättää jostakin tulevaisuudessa tapahtuvasta asiasta (Stevanovic & Peräkylä 2012). Nämä keskeiset odotukset muokkaavat toimintaamme vuorovaikutuksessa. Niihin perehtyminen tuo esiin, millä tavoin erilaiset institutionaaliset valta-asemat puhutaan esiin työelämän vuorovaikutuksessa. Teija Ahopelto, Sakari Ilomäki, Aija Logren, Hanna-Leena Ristimäki, Sanni Tiitinen & Johanna Ruusuvuori 250 Institutionaalisessa työtehtävien hoitoon liittyvässä keskustelussa arkikeskustelun säännönmukaisuudet muovautuvat instituution tarpeisiin. Työelämän tilanteissa osallistujat ottavat keskustelussa monin tavoin huomioon osallistujien institutionaaliset roolit. Esimerkiksi lääkärissä ja hoitoaloilla ammattilaiset välttävät tuomasta esiin omia huoliaan ja keskittyvät asiakkaan ongelmien kuuntelemiseen ja ratkaisemiseen (Ruusuvuori 2007). Toisaalta arkikeskustelusta tutut, usein tiedostamattomat keskustelun säännönmukaiset toimintatavat vaikuttavat myös institutionaalisessa keskustelussa. Esimerkiksi neuvolavuorovaikutuksessa seuraava puhuja valitaan yleensä samalla tavalla kuin arkivuorovaikutuksessa, eli ilman varsinaista nimeämistä, suuntaamalla katse tähän (Sacks ym. 1974). Neuvolavuorovaikutuksessa tällä seuraavan puhujan valintatavalla on seurauksia esimerkiksi siihen, miten kaikkia vuorovaikutuksen osapuolia voidaan osallistaa keskusteluun. Kun äiti ja isä ovat yhtä aikaa asiakkaina neuvolakäynnillä, terveydenhoitajat voivat suunnata molempia vanhempia koskevan kysymyksen sanallisesti molemmille osapuolille. Jos terveydenhoitajan katse kysymyksen lopussa kuitenkin suuntautuu äitiin, sekä äiti että isä tulkitsevat kysymyksen olevan suunnattu ensisijaisesti äidille. Jos äitiä kohdellaan näin ensisijaisena vastaajana kysymyksiin jatkuvasti, voi isä kokea tulevansa kohdelluksi toissijaisena vanhempana (Tiitinen & Ruusuvuori 2012). Tutkimalla työelämän eri kontekstien institutionaalisia erityispiirteitä saadaan esiin toistuvia käytänteitä, joiden avulla kyseistä työtehtävää toteutetaan. Näistä käytänteistä voidaan erottaa, millaisia vuorovaikutuksellisia seurauksia niillä on. Esimerkiksi kelan asiakaspalvelua on kehitetty tutkimalla asiakaspalvelijoiden tapaa ottaa vastaan puheluita (Sorjonen & Raevaara 2006). Tietoa erilaisten terveydenhuollon kohtaamisten kehittämistä varten ovat tuottaneet kuvaukset siitä, miten potilaan on helpompi ottaa vastaan vaikea diagnoosi, jos se kerrotaan tietyllä tavalla (Maynard 1992), millaisilla keskustelun keinoilla psykoterapeutti auttaa asiakasta muokkaamaan ajatteluaan (Voutilainen, Peräkylä & Ruusuvuori 2010) ja millaisin tavoin lääkäri voi osoittaa empatiaa potilaille säilyttäen silti am- Työelämän vuorovaikutuksen tutkimus 251 mattiroolinsa (Ruusuvuori 2005; 2007). Institutionaalisia erityispiirteitä kuvaamalla on myös tuotu esiin, millaisen toiminnan seurauksena hätäpuhelu voi epäonnistua ja johtaa onnettomaan lopputulokseen (Whalen, Zimmerman & Whalen 1988). Työelämän vuorovaikutuksen tutkimus tuottaa tietoa siitä, miten työelämän tilanteissa tuotetaan ja ylläpidetään sosiaalisia suhteita ja institutionaalisia rooleja sekä niihin liittyviä tiedollisia oikeuksia ja velvollisuuksia, muodostetaan jaettua ymmärrystä meneillään olevasta institutionaalisesta tehtävästä ja koordinoidaan tehtävän suorittamisessa olennaista yhteistä toimintaa. Työelämän vuorovaikutuksen tutkimuksen kaksi osa-aluetta Keskustelunanalyyttisen työelämän vuorovaikutuksen tutkimuksen ympäristöt voi jakaa karkeasti kahteen kategoriaan: ammattilaisen ja asiakkaan väliset vuorovaikutustilanteet ja ammattilaisten väliset vuorovaikutustilanteet. Ammattilaisen ja asiakkaan välisissä tilanteissa Työelämän tutkimuskeskuksessa tehdyt tutkimuksemme ovat kohdistuneet muun muassa ohjaajan ja ohjattavien väliseen vuorovaikutukseen elintapaohjauksessa ja työnohjauksessa sekä terveydenhoitajien ja asiakkaiden väliseen vuorovaikutukseen lastenneuvolassa. Ammattilaisten välistä vuorovaikutusta tutkimme esimerkiksi kehityskeskusteluissa sekä johtamistyön käytännöissä. Seuraavaksi esittelemme kumpaakin osa-aluetta tarkemmin. Vuorovaikutus ammattilaisen ja asiakkaan välillä Esimerkkejä vuorovaikutuksesta ammattilaisen ja asiakkaan välillä tarjoavat tutkimuksemme ohjaustilanteista, videovälitteisistä terveydenhuollon kohtaamisista sekä työterveysneuvottelusta. Teija Ahopelto, Sakari Ilomäki, Aija Logren, Hanna-Leena Ristimäki, Sanni Tiitinen & Johanna Ruusuvuori 252 Vuorovaikutus ohjaustilanteissa Ohjaus on ohjaajan, ohjattavan ja ohjausta järjestävän yhteisön yhteistä toimintaa, jossa tavoitteena on tukea ohjattavan tavoitteellista prosessia (Vehviläinen 2014), kuten oman työkyvyn, elintapojen tai ammatillisen osaamisen kehitystä. Ohjattujen ryhmien vuorovaikutusta tutkitaan usein analysoimalla osallistujien ja ryhmänohjaajien käsityksiä vuorovaikutuksesta. Esimerkiksi ryhmän osallistujan passiivista osallistumista on tutkittu kyselyllä hiljaa olemisen syistä. Kyselyn osallistujat näkivät hiljaa olemisen johtuvan eritoten henkilökohtaisista luonteenpiirteistä. (Yildirim 2012.) Osallistujien näkemyksiä tutkimalla ei kuitenkaan saada esiin vuorovaikutuksen käytänteisiin kiinnittyviä seikkoja, jotka osaltaan saattavat tuottaa osallistumisen vähyyttä. Analysoimalla vuorovaikutuksessa tapahtuvaa toimintaa on esimerkiksi näytetty, miten hiljaisuus voi olla myös osallistumisen strategia tai kyseessä olevassa vuorovaikutustilanteessa relevantti toimintatapa, jonka avulla ohjattava toteuttaa hyvän, yhteistyöhaluisen ja tehokkaasti toimivan osallistujan roolia (Kettunen, Poskiparta, Liimatainen, Sjögrén & Karhila 2001). Aitoihin vuorovaikutustilanteisiin keskittyvällä tutkimusotteella on siis mahdollista saada tietoa erilaisten osallistumistapojen ja toimintakäytänteiden sosiaalisesta merkityksestä. Työelämän tutkimuskeskuksessa ohjausvuorovaikutuksen tutkimusta on tehty Suomen Akatemian yhteydessä toimivan Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittaman ”Näyttöön perustuvaa terveyden edistämistä työpaikoilla” (Promo@Work) -konsortiohankkeen osatutkimuksessa ( https://ohjausvuorovaikutus.fi). Tutkimusaineistoina olemme käyttäneet kasvokkaisia ja skype-välitteisiä videoaineistoja 2. tyypin diabeteksen ennaltaehkäisyyn tähtäävistä elintapaohjausryhmistä, paloja pelastustoimen lähijohtajien työnohjauksellisista ryhmistä ja pienyrittäjänaisten työkyvyn tukemiseen tähtäävistä vertaisryhmistä. Aineistot on kerätty konsortion yhden osapuolen, Työterveyslaitoksen, aiemmissa tutkimushankkeissa. Ohjausvuorovaikutukseen liittyen olemme tarkastelleet kolmea teemaa: ohjaajan keinoja tukea ryhmäläisten osallistumista ja ohjauksen tavoittei- Työelämän vuorovaikutuksen tutkimus 253 den mukaista toimintaa, ryhmäläisten keskinäistä vuorovaikutusta ryhmäohjauksessa sekä videovälitteisyyden vaikutusta ohjausvuorovaikutuksen kulkuun. Ohjaajan osallistavaa toimintaa analysoivat tutkimuksemme valottavat sitä, miten sekä ohjaajan luoma ohjaustilanteen rakenne että ohjaajan tilanteessa käyttämät erilaiset puheenvuorojen muotoilut avaavat hyvin erilaisia mahdollisuuksia tai rajoitteita ryhmäläisten osallistumiselle. Klassisten ohjausmallien mukainen toimintatapa on niin sanottu päivänkakkaramalli eli ohjaajavetoinen vastauskierros, jossa kukin ryhmäläinen vastaa vuorollaan ohjaajan esittämään kysymykseen tai tehtävään (esim. Corey 2011). Tällainen strukturoitu rakenne on ohjaajakeskeinen ja tarjoaa ryhmän jäsenille rajallisesti osallistumismahdollisuuksia. Monissa aineistomme ohjaustilanteissa sovelletaan ratkaisukeskeistä ohjausta, jossa käytetään tarkkaan ohjeistettuja ongelmien ratkaisuun tähtääviä tehtäviä ja neuvojen pyytämistä muilta ryhmäläisiltä. Vuorovaikutuksen tarkastelu näissä tilanteissa havainnollistaa, miten ohjauksen rakenteen jäsentäminen tiukasti tehtävien mukaan sekä ryhmäläisten keskinäisen kommentoinnin kehystäminen neuvojen antamiseksi voivat mutkistaa muuta ohjaustilanteessa olennaista toimintaa. Ne voivat esimerkiksi tehdä ongelmien emotionaalisen puolen tunnustamisen ja siten sosiaalisen tuen antamisen haastavaksi. Jos ohjauksen rakenteeseen kuitenkin jätetään tilaa myös agendan ulkopuoliselle toiminnalle ja kannustetaan kommentoimaan avoimemmin ”mitä vielä tulee mieleen”, ryhmäläiset voivat helpommin yhdistää neuvomisen ja emotionaalisen tuen tarjoamisen. (Tiitinen, Weiste, Vehviläinen, Ruusuvuori, Nevanperä & Laitinen 2017; Tiitinen, Weiste, Ruusuvuori & Laitinen 2018.) Ohjaajan keinojen lisäksi olemme tarkastelleet ryhmäohjauksen osallistujien keskinäistä vuorovaikutusta ja sitä, millaista lisäarvoa se tuottaa ryhmäohjaukseen. Analyysin kohteena ovat olleet esimerkiksi ryhmäläisten esittämät kysymykset ja itsereflektoiva puhe. Kysymysten analyysi osoittaa, että ne tekevät ryhmäläisten käsityksiä näkyväksi ohjaajalle ja muille ryhmäläisille. Tämä auttaa ohjaajaa muokkaamaan ja kohdenta- Teija Ahopelto, Sakari Ilomäki, Aija Logren, Hanna-Leena Ristimäki, Sanni Tiitinen & Johanna Ruusuvuori 260 Työn digitalisaatio ja alustatalous Vuorovaikutustutkimus tuottaa tarkkaa ja kuvailevaa tietoa erilaisista toimintakäytänteistä autenttisissa työelämän tilanteissa. Tämä prosessitieto on välttämätöntä, kun käytänteitä kehitetään ja muutetaan. Digitalisaatio ja sen mukanaan tuomat tekoälysovellukset sekä näiden sovellusten sovittaminen työelämän käytäntöihin vaativat ymmärrystä siitä, millä tavoin prosesseja toteutetaan nykymuodossaan, ilman digitaalisia sovelluksia. Esimerkiksi Business Finlandin rahoittamassa tutkimusprojektissa ”New Competitiveness and business impact from intelligence, intuition, integration and interaction” (2018–2020) tutkimme yhdessä Tampereen yliopiston laskentatoimen ja signaalinkäsittelyn tutkimusryhmien sekä hankkeeseen osallistuvien yritysten kanssa tekoälyn sovittamista johtamistyöhön. Johtamisen päätöksentekoprosesseja analysoimalla tuotamme tietoa siitä, millaisia vuorovaikutuksen säännönmukaisuuksia on hyvä ottaa huomioon digitaalisia järjestelmiä kehitettäessä. Tulevaisuudessa myös esimerkiksi virtuaalitodellisuudessa tai monimediatiloissa (ks. esim. Luff, Heath, Yamasita, Kuzuoka & Hirotka 2016) tapahtuva yhteistyö voi nousta Työelämän tutkimuskeskuksessa tehtävän tutkimuksen aiheeksi. Etnometodologista näkökulmaa voidaan hyödyntää myös erilaisten digitaalisten tuotteiden kehittämisessä sekä palvelumuotoilussa. Esimerkiksi Promo@Work-hankkeessa toteutetun ohjausmobiilisovelluksen suunnittelussa hyödynnettiin vuorovaikutustutkimuksen näkökulmia, kun toimivaksi havaittua elintapaohjausta käännettiin mobiilisovellukseksi. Muotoilimme muun muassa käyttäjän saamia palauteviestejä käyttämällä apuna empatiaa käsittelevää tutkimusta (ks. esim. Wynn & Wynn 2006). ”Työterveysneuvottelu työhön paluun tuessa” -hankkeessa vuorovaikutustutkimuksen tulosten pohjalta kehitettiin sähköinen oppimisohjelma työterveysneuvotteluun valmistautuville. Ohjelma on avoimesti saatavilla Työterveyslaitoksen internet-sivuilla. Työelämän vuorovaikutuksen tutkimus 261 Globalisaatio: työvoiman liikkuminen, suomalaisen työn hintaja osaamiskilpailukyky Työn globalisaatiota määritellään yleensä työvoiman liikkuvuuden ja suomalaisen työn hintaja osaamiskilpailukyvyn kautta. Näiden makrotason ilmiöiden rinnalla vuorovaikutustutkimus tarjoaa näkökulman siihen, miten globalisaation kaltainen megatrendi todentuu arjen käytännöissä. Työmarkkinoiden globalisaatioita voidaan tarkastella esimerkiksi monikielistyvien työyhteisöjen ja työpaikalla tapahtuvan integraation kautta. On muun muassa tutkittu niitä käytänteitä, joiden kautta kielen oppiminen tapahtuu maahanmuuttajille suunnatussa rakennusalan koulutuksessa (Lilja & Tapaninen 2019). Tutkimuksen tuottamaa tietoa voidaan hyödyntää sekä työelämätaitoettä kielikoulutuksessa ja tukea näin maahanmuuttajien työelämään ja yhteiskuntaan kiinnittymistä. Työyhteisöjen kansainvälistyminen avaa tutkimusnäköaloja paitsi monikielisyyden myös multimodaalisuuden, eli sanallisten ja ei-sanallisten vuorovaikutuksen resurssien tarkastelemiseen, yhteistä ymmärrystä muodostettaessa ( Mondada 2016; Haddington & Kääntä 2011). Muuttuva työ ja sosiaalipoliittiset sopeuttamistarpeet Keskustelussa työelämän tulevaisuudesta ennustetaan usein epätyypillisten työaikojen ja työsuhteiden lisääntyvän. On arveltu pätkätöiden, freelance-töiden ja työttömyysjaksojen vuorottelun yleistyvän samalla, kun yhtenäiset ja pitkäkestoiset työurat muuttuvat yhä harvinaisemmiksi. Vuorovaikutustutkimus tarjoaa tällaisen makrotason rakenteellisen uudistuksen tarkasteluun tarkkanäköisen ja vahvasti empiirisen lähestymistavan. Esimerkiksi välityömarkkinoihin liittyvän valmennuksen potentiaalisesti mahdollistamaa voimaantumisen prosessia voidaan ymmärtää vuorovaikutuksen mikrotasolla eri tavalla verrattuna perinteisiin vaikuttavuuden mittauksiin. Tällaiseen valmennusvuorovaikutuksen tarkasteluun on tarttunut Suomen Akatemian rahoittama ”Työmarkkinoiden marginaaleista kohti voimaantumista?” -tutkimushanke. Sen sijaan, että tarkastellaan ryhmäkohtaisia eroja erilaisten toimenpiteiden välillä, vuorovaikutustut- Teija Ahopelto, Sakari Ilomäki, Aija Logren, Hanna-Leena Ristimäki, Sanni Tiitinen & Johanna Ruusuvuori 262 kimus tarjoaa välineitä esimerkiksi sen tunnistamiseen, miten välityömarkkinoiden valmennusvuorovaikutuksessa tasapainotellaan erilaisten työkykyä ja työelämävalmiuksia koskevien kulttuuristen ja institutionaalisten odotusten välillä. Lopuksi Olemme tässä luvussa kuvanneet Työelämän tutkimuskeskuksessa tehtävän vuorovaikutustutkimuksen keskeisiä teemoja ja tutkimuksia ja hahmotelleet näkökulmia työelämän tutkimuksen nouseviin teemoihin. Etnometodologinen vuorovaikutuksen tutkimus analysoi ihmisten yhteistoimintaa työelämän tilanteissa. Se tarjoaa työelämän tutkimukseen näkökulman, joka valottaa työn sosiologian, työpsykologian ja organisaatiopsykologian katvealueeseen jääviä työelämän ilmiöitä. Tieteellisen tiedon lisäksi empiiriseen näyttöön pohjautuva ymmärrys olemassa olevista työelämän käytänteistä ja institutionaalisissa tilanteissa piilevistä normatiivisista odotuksista tuottaa sovellettavissa olevaa tietoa työelämän kehittämisen ja päätöksenteon pohjaksi. Työelämän tutkimuskeskukseen on luotu vahva pohja tutkimukselle, joka jatkaa työelämän vuorovaikutuksen tarkastelemista myös keskuksen seuraavalla kolmikymmenvuotiskaudella. Työelämän vuorovaikutuksen tutkimus 263 Lähteet Ahopelto, T. 2018. Ongelmista ohjaamiseen – työntekijöiden kertomien ongelmien käsittely kehityskeskusteluissa. Pro gradu -tutkielma. Yhteiskuntaja kulttuuri tieteiden yksikkö. Tampere: Tampereen yliopisto. Backman, S. 2008. Työkykyarviokokous moniammatillisen työryhmän päätök sen tekotilanteena. Tutkimus vuorovaikutuksesta ja potilaan osal lisuudesta. Helsinki: Helsingin yliopisto. Bülow, P. H. & Wilinska, M. 2014. Delaktighet i avstämningsmöten. School of Health Sciences, Jönköping University. Research Report 1. Corey, G. 2011. Theory and practice of group counseling. Belmont: Brooks/Cole, Cengage Learning. Garfinkel, H. 1984. Studies in ethnomethodology. Toinen painos. Cambridge: Polity Press. Goffman, E. 1983. The interaction order. American Sociological Review 48, 1–17. Haddington, P. & Kääntä, L. (toim.) 2011. Kieli, keho ja vuorovaikutus: multimodaalinen näkökulma sosiaaliseen toimintaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Heritage, J. 1984. Garfinkel and ethnomethodology. Cambridge: Polity Press. Heritage, J. & Sefi, S. 1992. Dilemmas of advice: aspects of the delivery and reception of advice in interactions between health visitors and firsttime mothers. Teoksessa P. Drew & J. Heritage (toim.) Talk at work: interaction in institutional settings. Cambridge: Cambridge University Press, 359– 417. Heritage, J. & Raymond, G. 2005. The terms of agreement: indexing epistemic authority and subordination in talk-in-interaction. Social Psychology Quarterly 68, 1, 15–38. Hydén, L-C. 2013. Storytelling in dementia: embodiment as a resource. Dementia 12, 359–367. Ilomäki, S., Ruusuvuori, J. & Laitinen, J. 2018. Turn-taking in video-mediated group counselling. Esitelmä konferenssissa Australasian Institute for Ethnomethodology and Conversation analysis, aiemca 2018. University of Macau, Macao, 29.11.2018. Juuti, P. 1998. Ylempien toimihenkilöiden työn kehittäminen. Helsinki: Johtamis taidon opisto. Aavaranta-sarja 43. Järvinen, P. 2003. Onnistu esimiehenä. Helsinki: wsoy. Teija Ahopelto, Sakari Ilomäki, Aija Logren, Hanna-Leena Ristimäki, Sanni Tiitinen & Johanna Ruusuvuori 264 Kauhanen, M. 2017. Työllisyys ja työttömyys – miten suomalaiset työmarkkinat ovat muuttuneet? Teoksessa H. Taimio (toim.) Tuotannon tekijät – palkansaajien Suomi 100 vuotta. Helsinki: Palkansaajien tutkimuslaitos, 152–189. Kettunen, T., Poskiparta, M., Liimatainen, L., Sjögrén, A. & Karhila, P. 2001. Taciturn patients in health counseling at a hospital: passive recipients or active participators. Qualitative Health Research 11, 3, 399–422. Leinonen, M. 2016. Toimintatutkimus ja työkonferenssimenetelmä työpaikkojen tasa-arvon edistämisessä. Väitöskirja. Yhteiskuntaja kulttuuritieteiden yksikkö. Tampere: Tampere University Press. Liira, J., Juvonen-Posti, P., Viikari-Juntura, E., Takala, E-P., Honkonen, T., Tuisku, K., Martimo, K-P. & Redemann, B. 2012. Työterveyshuollon hyvät käytännöt: työhön paluun tuki. Helsinki: Duodecim. Lilja, N. & Tapaninen, T. 2019. Suomen kielen käyttämisen ja oppimisen mah dollisuudet ammatillisen oppilaitoksen rakennusalan vuorovaikutustilanteissa. Puhe ja kieli 39, 1, 69–98. Logren, A., Ruusuvuori, J. & Laitinen, J. 2017a. Group members’ questions shape participation in health counselling and health education. Patient Education and Counseling 100, 10, 1828–1841. Logren, A., Ruusuvuori J. & Laitinen J. 2017b. Self-reflective talk in group counselling. Discourse Studies 19, 4, 422–440. Luff, P., Heath, C., Yamashita, N., Kuzuoka, H. & Jirotka, M. 2016. Embedded reference: translocating gestures in video-mediated interaction. Research on Language and Social Interaction 49, 4, 342–361. Mauno, S. & Ruokolainen, M. 2005. Organisaatiokulttuurin yhteys henkilöstön työhyvinvointiin ja työasenteisiin. Teoksessa U. Kinnunen, T. Feld & S. Mauno (toim.) Työ leipälajina. Työhyvinvoinnin psykologiset perusteet. Jyväskylä: ps-kustannus, 142–165. Maynard, D. 1992. On clinicians co-implicating recipients’ perspective in the delivery of diagnostic news. Teoksessa P. Drew & J. Heritage (toim.) Talk at work. Interaction in institutional settings. Cambridge: Cambridge University Press, 331–358. Mondada, L. 2016. Challenges of multimodality: language and the body in social interaction. Journal of Sociolinguistics 20, 3, 336–366. Pyöriä, P. (toim.) 2017. Työelämän myytit ja todellisuus. Helsinki: Gaudeamus. Työelämän vuorovaikutuksen tutkimus 265 Ristimäki, H-L. & Ruusuvuori, J. 2018. Orientation to shared decision-making in multi-party negotiations on employees’ possibilities to return to work after long sick leave. 5th International Conference on Conversation Analysis, Loughborough, u.k. 15.7.2018. Robinson, J. D. & Stivers, T. 2001. Achieving activity transitions in physicianpatient encounters: from history taking to physical examination. Human Communication Research 27, 2, 253–298. Rossano, F. 2013. Gaze in conversation. Teoksessa J. Sidnell & T. Stivers (toim.) The handbook of conversation analysis. Malden: Wiley-Blackwell, 308– 329. Ruusuvuori, J. 2001. Looking means listening: coordinating displays of engagement in doctor-patient interaction. Social Science & Medicine 52, 1093–1108. Ruusuvuori, J. 2005. ”Empathy” and ”sympathy” in action: attending to patients’ troubles in Finnish homeopathic and general practice consultations. Social Psychology Quarterly 68, 3, 204–222. Ruusuvuori, J. 2007. Managing affect. Integration of empathy and problem solving in two types of medical consultation. Discourse Studies 9, 5, 597– 620. Ruusuvuori, J., Asmuss, B., Henttonen, P. & Ravaja, N. 2019) Complaining about others at work. Research on Language and Social Interaction 52, 1, 41–62. Sacks, H., Schegloff, E. A. & Jefferson, G. 1974. A Simplest systematics for the organization of turn-taking for conversation. Language 50, 4, 696–735. Schegloff, E. A. 2000. Overlapping talk and the organization of turn-taking for conversation. Language in Society 29, 1–63. Seing, I., Ståhl, C., Nordenfelt, L., Bülow, P. & Ekberg, K. 2012. Policy and practice of work ability: a negotiation of responsibility in organizing return to work. Journal of Occupational Rehabilitation 22, 4, 553–564. Sorjonen, M-L. & Raevaara, L. (toim.) 2006. Arjen asiointia. Keskusteluja Kelan tiskin äärellä. Helsinki: sks. Stevanovic, M. & Peräkylä, A. 2012. Deontic authority in interaction: the right to announce, propose, and decide. Research on Language and Social Interaction 45, 3, 297–321. Sävenstedt, S., Zingmark, K., Hydén, L-C. & Brulin, C. 2005. Establishing joint attention in remote talks with the elderly about health: a study of nurses’ conversation with elderly persons in teleconsultations. Scand J Caring Sci 19, 4, 317–324. Teija Ahopelto, Sakari Ilomäki, Aija Logren, Hanna-Leena Ristimäki, Sanni Tiitinen & Johanna Ruusuvuori 266 Tiitinen, S. & Ruusuvuori, J. 2012. Engaging parents through gaze: speaker selection in three-party interactions in maternity clinics. Patient Education and Counseling 89, 38–43. Tiitinen, S., Weiste, E., Ruusuvuori, J. & Laitinen, J. 2018. Ryhmäohjauksen vuorovaikutusmekanismit vertaistuen kokemusten taustalla. Psykologia 53, 05–06, 345–363. Tiitinen, S., Weiste, E., Vehviläinen, S., Ruusuvuori, J., Nevanperä, N. & Laitinen, J. 2017. Vertaistuen vuorovaikutuksen mikroanalyysi pienyrittäjänaisten ryhmäohjauksessa. Terveyspsykologian päivät, Helsinki, 1.11.2017. Tuominen, J. 2018. Hyvä vuorovaikutussuhde eli ”rapport” kehityskeskusteluissa: kuinka esihenkilö ja työntekijä rakentavat hyvää vuorovaikutussuhdetta ennen varsinaiseen kehityskeskusteluun siirtymistä. Pro gradu -tutkielma. Yhteiskuntaja kulttuuritieteiden yksikkö. Tampere: Tampereen yliopisto. Työolobaromateri – Syksy 2014. Työja elinkeinoministeriön julkaisuja. Työ ja yrittäjyys 49/2015. http://urn.fi/urn:isbn:978-952-327-020-6 (luettu 1.2.2019). Vehviläinen, S. & Lindfors, O. 2005. ”Varmaan se oma itsetunto on nousussa”: itsereflektio ja kohentunut vointi haastattelupuheessa. Aikuiskasvatus 25, 3, 191–202. Vehviläinen, S. 2014. Ohjaustyön opas. Yhteistyössä kohti toimijuutta. Helsinki: Gaudeamus. Voutilainen, L., Peräkylä, A. & Ruusuvuori, J. 2010. Professional non-neutrality: critisizing the third party in psychotherapy. Sociology of Health & Illness 32, 5, 798–816. Whalen, J., Zimmerman, D. H. & Whalen, M. R. 1988. When words fail: a single case analysis. Social Problems 35, 4, 335–362. Wynn, R. & Wynn, M. (2006) Empathy as an interactionally achieved phenomenon in psychotherapy: characteristics of some conversational resources. Journal of Pragmatics 38, 9, 1385–1397. Yildirim, T. 2012. The unheard voice in group counseling: quietness. Educational Sciences: Theory and Practice 12, 1, 129–134.