Työelämän muutokset ajassamme

Tuula Heiskanen, Sirpa Syvänen & Tapio Rissanen (toim.) Mihin työelämä on menossa? – tutkimuksen näkökulmia Tampere: Tampere University Press 2019, 137–167. http://urn.fi/urn:isbn:978-952-359-006-9 5 Työelämän muutokset ajassamme Pasi Pyöriä, Satu Ojala & Jouko Nätti Työ on jatkuvassa muutoksessa, mutta suuret murrokset näemme vasta jälkikäteen. Emme vielä tiedä, miten esimerkiksi digitalisaation ja automaation kaltaiset – jo kauan käynnissä olleet – megatrendit muuttavat tulevaisuuden työtä. Toistaiseksi perinteinen palkkatyö on säilyttänyt asemansa yhteiskunnallisen järjestyksen perustana. Tarkastelemme luvussamme työsuhdetyyppien, työurien, työaikojen ja ansiotyön arvostuksen muutoksia. Korostamme, että työelämän muutos parempaan tai huonompaan ei ole luonnonlaki. On viime kädessä poliittinen kysymys, miten työmarkkinoita säädellään ja kuinka vahvoina työntekijöitä suojaavat instituutiot ja hyvät työpaikkatason käytännöt säilyvät. Pasi Pyöriä, Satu Ojala & Jouko Nätti 140 Työn tekeminen on murroksessa. Vakituinen palkkatyö näyttää vähenevän ja antavan sijaa keikkataloudelle: työmarkkinalle, jonka perustana ovat lyhyet sopimukset ja freelance-työt. Epävarmuus kasvaa, ehkä työttömyyskin, ja palkat saattavat laskea. Kaikki tämä on globalisaation, digitalisaation ja automaation yhteisvaikutuksen tulosta. (Helsingin Sanomat 30.4.2017) Kun teknologian murros hävittää ammatteja ja erilaiset silpputyöt lisääntyvät, nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä pystyy vastaamaan työelämän murrokseen ja esimerkiksi yksityisyrittäjien perusturvaan kovin kankeasti. Moni onkin jo vuosia pohtinut, saataisiinko perustulolla vähennettyä eri etuuksien vähentämiseen liittyvää byrokratiaa ja tehtyä työnteosta kannustavampaa. (Helsingin Sanomat 3.4.2016) y-sukupolvi eli 1980-luvulla ja 1990-luvun alkupuoliskolla syntyneet ovat vaarassa syrjäytyä pysyvästi työmarkkinoilta, kun silpputyöstä on tullut entistä yleisempää. Y-sukupolvi on ensimmäinen, jonka käytettävissä olevat tulot eivät ole juurikaan nousseet. Kenties osittain epävarmasta tilanteesta johtuen nuoret aikuiset suhtautuvat elämään rennosti. (Aamulehti 12.2.2017) Työpaikat saattavat muuttua nykyisten työpaikkojen työpaikkakulttuuriakin nopeammin. Suuri osa tulevaisuuden töistä tehdään epätavallisissa työsuhteissa. Ja ne sijoittuvat yhä enemmän palvelualoille. [Tulevaisuudentutkimuksen professori] Markku Wilenius sanoo, että nyt tarvitaan aktiivitaitoja. Ne ovat taitoja, joilla oma työpanos tehdään tarpeelliseksi ja tarjotaan aktiivisesti. Kiinteitä työpaikkoja, joihin vain mennään säännöllisesti tekemään töitä palkan eteen, on yhä vähemmän. ”Meidän täytyy itse luoda näitä työpaikkoja.” (YLE 4.8.2019) Yllä siteeratut uutisjutut ovat ajallemme tyypillisiä – julkisessa keskustelussa puhutaan usein suuresta työn murroksessa. Kokoaikaisten ja pysyvien työsuhteiden arvellaan korvautuvan osaja määräaikaisuuksilla, vasten- Työelämän muutokset ajassamme 141 tahtoisen yksinyrittäjyyden yleistyvän ja työurien silppuuntuvan. Pätkätöiden, keikkatalouden ja epävarmuuden oletetun kasvun seurauksena palkkatyön yhteiskunnallisen merkityksen pelätään murenevan. Huolena on, että työehtoja heikennetään ja yhä useamman on otettava vastaan mitä tahansa työtä aikaan, paikkaan tai palkkaan katsomatta, ellei sitten ole pakon edessä ryhdyttävä yrittäjäksi. Kaiken tämän lisäksi sellaiset globaalit megatrendit kuin automaatio, robotit ja digitalisaatio nähdään uhkina, joiden seurauksena yhä useampi työpaikka on vaarassa kadota lopullisesti. Tilastot eivät kuitenkaan tue näin pessimististä kuvaa uudesta aiempaa sirpaleisemmasta ja epävarmemmasta työelämästä. Vakituinen kokoaikainen palkkatyö on edelleen yleisin työnteon muoto eivätkä epätyypilliset työsuhteet tai epäsosiaaliset työajat ole tällä vuosituhannella juuri yleistyneet. (Pyöriä toim. 2017.) Itsensä työllistämisen trendi on kohoava, mutta vastentahtoinen pakkoyrittäjyys on onneksi melko harvinaista (Pärnänen & Sutela 2014; Sutela & Pärnänen 2018). Mielikuva yrittäjyydestä onkin muuttunut myönteisemmäksi etenkin nuorilla: yhä useampi nuori puntaroi yrityksen perustamista vaihtoehtona palkkatyölle (Myllyniemi 2017; Suomalainen ym. 2016). Hyvä uutinen on sekin, että työllisyysaste eli työllisten osuus 15–64-vuotiaista on viime vuosina noussut, joskin tässä suhteessa Suomi jää jälkeen muista Pohjoismaista. Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan Suomen työllisyysaste oli vuonna 2018 noin 72 prosenttia ja koko työikäisen väestön eli 15–74-vuotiaiden työttömyysaste 7,4 prosenttia (svt 2019b). Lisäksi työvoimaan (työlliset ja työttömät) kuuluvien määrä on pitkään jatkuneen taantuman jälkeen kääntynyt kasvuun, kun esimerkiksi päätoimisesta opiskelusta ja perhevapailta on siirrytty joko töihin tai työnhakuun. Kaiken kaikkiaan vuonna 2018 Suomen työvoimaan kuului 2,7 miljoonaa ihmistä, joista runsaat 2,5 miljoonaa lukeutui työllisiksi. Yrittäjiä oli 324000, minkä lisäksi 11000 henkeä oli töissä perheenjäsenenä yrityksessä tai maatilalla. Yrittäjien ja yrittäjäperheenjäsenten osuus työllisistä oli 13 prosenttia. Palkansaajia puolestaan oli 2,2 miljoonaa eli huomattava Pasi Pyöriä, Satu Ojala & Jouko Nätti 142 enemmistö työllisestä työvoimasta. (svt 2019b.) Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana palkansaajien määrä on vaihdellut taloussuhdanteiden mukaan, mutta heidän osuutensa työllisistä on pysynyt vakaana. Palkkatyön pysyvyydestä kertoo sekin, että työsuhteiden kesto on viime vuosikymmeninä pidentynyt ja työurat vakautuneet (Soininen 2015; ks. myös Rokkanen & Uusitalo 2013). Nykyisin palkansaajat työskentelevät saman työnantajan palveluksessa keskimäärin hieman yli 10 vuotta, pari vuotta pidempään kuin 1980-luvulla (Sutela & Lehto 2014, 27). Työurien vakautuminen näkyy tilastoissa siten, että yhä suurempi osa palkansaajista on töissä keskeytyksettä ympäri vuoden. Yllättävää kyllä myös työhön jo kiinnittyneiden nuorten työurat ovat aikaisempaa vakaampia. (Ojala & Pyöriä 2016; ks. myös Peutere ym. 2017; Pyöriä ym. 2017a.) Tätä kehitystä valitettavasti varjostaa korkea rakenteellinen eli suhdanteista riippumaton työttömyys. Työnantajien tarpeet ja työttömien työnhakijoiden valmiudet eivät riittävän hyvin kohtaa toisiaan. Palkkatyön arvostuksenkaan heikkenemisestä ei ole merkkejä. Tilastokeskuksen työolotutkimusten mukaan ansiotyön arvostus ja työpaikkauskollisuus ovat säilyneet vakaalla tasolla jo useamman vuosikymmenen ajan. Puolet palkansaajista ei haluaisi vaihtaa työpaikkaa tai alaa, vaikka saisi samaa palkkaa. (Sutela & Lehto 2014.) Nuoret tosin ovat varttuneempia halukkaampia alan vaihtoon, joskaan tässä ei ole mitään uutta. Nuoruus on aina ollut etsikkoaikaa, johon kuuluu siipien koettelu erilaisissa lyhytaikaisissa töissä sekä opiskelun, työn ja valitettavasti työttömyydenkin vuorottelu. (Pyöriä ym. 2017c; ks. myös Alatalo ym. 2017.) Pohdimme seuraavassa artikkelissamme työn tekemisen tapojen muutoksia tukeutuen Tilastokeskuksen aineistoihin. Suomessa on laadukkaita kyselyihin ja rekistereihin perustuvia tilastoja, joilla työelämän kehitystä voi tarkastella yli ajan, aina 1970-luvulta nykypäivään saakka. Monet viralliset tilastot ovat jopa kansainvälisesti poikkeuksellisia laajuudessaan ja luotettavuudessaan. Tässä hyödynnämme Tilastokeskuksen tuottamien työvoimaja työolotutkimusten, yhdistetyn työntekijä–työnantaja-aineiston (fleed) sekä ajankäyttötutkimuksen päiväkirja-aineiston antia. Yksi- Työelämän muutokset ajassamme 143 tyiskohtaiset aineistokuvaukset ovat saatavissa Tilastokeskuksen verkkosivuilta (www.stat.fi). Työnteon muuttuvat muodot Tällä vuosituhannella suurin muutos työn tekemisen tavoissa on koskenut yrittäjyyden rakennetta. Julkisuudessa varsin paljon huomiota on kiinnitetty itsensä työllistäjien määrän kasvuun: lukumääräisesti tähän yksinyrittäjien, ammatinharjoittajien, freelancerien ja apurahansaajien joukkoon kuuluvia onkin aiempaa enemmän. Tosin yrittäjien kokonaismäärä on tällä vuosituhannella pysynyt lähes muuttumattomana, koska maatalousyrittäjien määrä on edelleen vähentynyt. Tilastokeskuksen vuoden 2018 työvoimatutkimuksen mukaan 15–74-vuotiaita itsensä työllistäjiä oli 183000, joista noin 60 prosenttia oli miehiä ja 40 prosenttia naisia. Vuodesta 2000 itsensä työllistäjien määrä on kasvanut 50000:lla. Vuonna 2018 työnantajayrittäjiä (pois lukien maa-, metsäja kalatalous) oli 83 000 eli 3,3 prosenttia työllisistä. Maa-, metsäja kalatalousyrittäjien määrä on ollut laskussa jo puolen vuosisadan ajan. Vuonna 2018 heitä oli 59000 eli vain runsaat pari prosenttia työllisistä. (StatFin-tilastotietokanta; svt 2019b.) Nykyisin itsensä työllistäjien osuus työllisistä on seitsemän prosenttia, noin 1,5 prosenttiyksikköä enemmän kuin vuosituhannen vaihteessa. Riippuu näkökulmasta, onko tämä muutos paljon vai vähän. Yrittäjyys on muuttunut rakenteellisesti perinteisestä maatalousyrittäjyydestä kohti uudentyyppisiä työnteon muotoja, joihin sisältyy myös yrittäjyyden ja palkkatyön välimaastoon paikantuvia työntekemisen tapoja, kuten freelancerina esimerkiksi media-alalla työskentelyä. Kuitenkin tyypillisiä itsensä työllistäjiä ovat yhä rakennusalan miehet ja parturi-kampaajina työskentelevät naiset. Itsensä työllistäjien asema poikkeaa palkansaajista varsinkin toimeentulon turvaan liittyvissä kysymyksissä. Julkisuudessa nostetaan tavanomai- Pasi Pyöriä, Satu Ojala & Jouko Nätti 144 sesti esiin menestystarinoita yrittämisellä rikastuneista, mutta vähemmän puhutaan yrittämisen riskeistä, kuten pienituloisuudesta, joka koettelee itsensä työllistäjiä kovemmin kuin muita työllisiä. Tähän ryhmään kuuluvilla pienituloisuusriski on huomattavasti suurempi kuin palkansaajilla tai työnantajayrittäjillä (Sutela & Pärnänen 2018, 61–65; Pärnänen 2015a). Toisaalta itsensä työllistäjien tilanteessa on paljon hyvääkin: itsenäistä yrittäjyyttä pidetään enimmäkseen myönteisenä voimavarana ja vapaaehtoisena valintana (Pärnänen & Sutela 2014). Yrittäjiin nähden palkansaajien tilanne on pysynyt yllättävän vakaana. Vaikka esimerkiksi digitalisaatio saattaa muuttaa työn sisältöä ja työtehtävien vaatimuksia radikaalistikin, tämä ei tarkoita sitä, että palkansaajakunnan rakenteessa tai työsuhdetyypeissä välttämättä tapahtuisi nopeita ja dramaattisia muutoksia. Palkkatyön pirstominen lyhyiksi pätkiksi, yt-neuvottelut ja pitkien työsuhteiden katoaminen kuitenkin oletetaan yleisiksi trendeiksi julkisessa keskustelussa työelämän muutoksesta. Esimerkiksi Kokoomuksen Petteri Orpo ilmaisi taannoin vaikutusvaltaisen poliitikon arvovallalla olevansa erityisen huolissaan keskiluokkaisen palkkatyön tulevaisuudesta. Orpo vetosi kuulijoihinsa linjapuheessaan 12.6.2016 seuraavasti: Nykyään moni saattaa pohtia: Menetänkö työpaikkani? Riittääkö osaamiseni? Jäänkö kehityksestä jälkeen? Kuka minusta huolehtii? Jos 2030-luvulle mennessä nykyisistä työtehtävistä 30 prosenttia lakkaa automaation vuoksi. Se aiheuttaa pelkoja. Nämä pelot ovat oikeita ja aitoja. Ne on otettava tosissaan. Tilastot eivät tavoita kaikkia tulevaisuuden työelämän muutostrendejä, mutta kokonaiskuva palkkatyön ja työsuhdetyyppien pysyvyydestä on selvästi havaittavissa. Vaikka epätyypilliset työnteon muodot, lähinnä osa-aikatyö, ovat hitaasti yleistyneet tämän vuosituhannen kuluessa, yhä edelleen valtaosa palkansaajista työskentelee pysyvässä kokoaikatyössä. Tyypillisin työ on yhä palkkatyötä, jota tehdään yhdelle työnantajalle toistaiseksi jatkuvassa työsuhteessa kokoaikaisesti työnantajan osoittamassa Työelämän muutokset ajassamme 145 tilassa. Tästä normista poikkeavia työsuhteita kutsutaan epätyypillisiksi. (Nätti & Pyöriä 2017.) Työvoimatutkimuksen mukaan vuonna 2018 palkansaajien kaikista työsuhteista 84 prosenttia oli jatkuvia ja 16 prosenttia määräaikaisia (svt 2019b). Määräaikaisesti työskentelevien palkansaajien osuus on pysynyt käytännössä muuttumattomana tällä vuosituhannella. Määräaikaiset työsuhteet ovat yleisempiä naisille kuin miehille. Vuonna 2018 naispalkansaajista 19 prosenttia työskenteli määräaikaisessa työsuhteessa ja miespalkansaajista 13 prosenttia. Myös osa-aikatyö on tyypillisempää naisille kuin miehille. Vuonna 2018 naispalkansaajista osa-aikaisia oli 21 prosenttia ja miespalkansaajista 10 prosenttia. Osa-aikatyö on vuosituhannen alkuun verrattuna yleistynyt etenkin naisilla: vuonna 2000 osa-aikatyötä tekeviä naisia oli 188000, vuonna 2018 vastaava määrä oli 235000 henkilöä. Osa-aikatyössä toimialojen tilanne eriytyy voimakkaasti. Kun joidenkin tekniikan alojen asiantuntijoista kokoaikaisessa työsuhteessa oli vuonna 2017 84 prosenttia ja vakituisessa työsuhteessa yhdeksän kymmenestä (Tekniikan akateemiset 2018), oli puolestaan vähittäiskaupan alalla 38 prosenttia ja hotellija ravintola-alalla kolmannes palkansaajista osa-aikatyösuhteissa; palvelualoilla työskentelevien osa-aikaisten tilanteeseen yhdistyy verrattain usein myös työsuhteiden määräaikaisuus (Kauhanen 2016). Epätyypillisen työn merkitys yksilölle vaihtelee sen mukaan, onko kyse vapaaehtoisesta vai vastentahtoisesta valinnasta, millä alalla hän työskentelee ja minkälaisessa elämäntilanteessa hän tekee pätkätöitä. Ongelmaksi määräaikaisuus muodostuu etenkin silloin, kun se pitkittyy ja haittaa esimerkiksi perheen perustamista. Vastentahtoinen osa-aikatyö on puolestaan ongelma esimerkiksi vähittäiskaupan alalla, jossa kokoaikaista työtä ei tarjota kaikille halukkaille. Osa-aikatyön vastentahtoisuus on tasa-arvokysymys, koska se kasautuu naisille (Kauhanen 2016). Työsuhdetyypin nostaminen työelämän laadun ja hyvinvoinnin keskeiseksi määrittäjäksi on kuitenkin ongelmallista. Osa-aikatyötä tyypillisesti yhdistetään opiskeluun tai läheisten hoivaan (Ojala ym. 2014). Määräaikai- Pasi Pyöriä, Satu Ojala & Jouko Nätti 146 suuskaan ei yksiselitteisesti merkitse huono-osaisuutta, vaikka jopa kaksi kolmesta määräaikaisesta tekee pätkätöitä vasten tahtoaan. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa tehtyjen tutkimusten mukaan pätkätyöläisten hyvinvointi ja työterveys ovat kutakuinkin yhtä hyvällä tolalla kuin vakituisissa työsuhteissa työskentelevillä palkansaajilla (Kinnunen ym. 2011; Virtanen ym. 2017). Tilanne kuitenkin eriytyy sen mukaan, ovatko kyseessä vaativammat asiantuntijatehtävät vai erilaiset perifeeriset työsuhteet kuten kausi-, kutsutai työttömyystyöt (Ojala ym. 2018b). Virallisissa tilastoissa määräja osa-aikatyöhön limittyvät vuokratyö sekä nollatuntisopimukset eli nämä työsuhdetyypit ovat sekä tilastollisina kategorioina että käytännössä osin päällekkäisiä. Vuokratyö on melko marginaalinen ilmiö, jota tekee pari prosenttia palkansaajista (svt 2019b). Tähän nähden nollatuntisopimuksella (työsopimuksessa minimityötuntien määräksi luvattu nolla tuntia) työskenteleviä on yllättävän paljon: viisi prosenttia palkansaajista eli runsaat 100000 henkeä (svt 2019a). Vuokratyötä on tilastoitu vuodesta 2008, ja nollatuntisopimuksista tietoa on kerätty toistaiseksi vasta kahdesti vuosina 2014 ja 2018. Tilastointihistorian aikana sekä vuokratyötä tekevien että nollatuntisopimuksella työskentelevien osuudet ovat kasvaneet yhden prosenttiyksikön verran (Pärnänen 2015b; svt 2015; 2019a). Aika näyttää, yleistyvätkö tämän kaltaiset epätyypillisen työnteon muodot tulevaisuudessa. Etenkin vuokratyö on hyvin altis suhdannevaihteluille. Sekä vuokratyö että nollatuntisopimuksella työskentely voivat olla palkansaajille ongelmallisia työnteon muotoja, mikäli tulevien työtuntien ajoittumista ei voi ennakoida riittävän ajoissa, minkä lisäksi ansiot voivat vaihdella suurestikin työtilanteen mukaan. Näissä työnteon muodoissa ongelmia voivat aiheuttaa myös sairausajan palkanmaksu, lomien järjestäminen sekä työsuhteen lopettaminen. Toisaalta parhaimmillaan ne voivat tarjota joustavan mahdollisuuden vaikkapa opiskelun ja ansiotyön yhteensovittamiseksi. Esimerkiksi nollatuntisopimuksella työskentelevistä 15–24-vuotiaista nuorista lähes puolet (46 %) on itse halunnut tällaisen joustavan työsopimuksen (svt 2019a). Työelämän muutokset ajassamme 147 Pätkätöitä on tehty aina Epätyypilliset työsuhteet nousivat julkiseen keskusteluun 1990-luvun loppupuolella, jolloin etenkin määräaikainen työ yleistyi nopeasti. Tuolloin myös lanseerattiin termi pätkätyö. Pätkätöiden yleistymisen taustalla vaikuttivat muun muassa valtion ja kuntien tukityöllistämistoimet. Vaikka määräaikaisten työsuhteiden osuus kääntyi vuosituhannen vaihteessa laskuun, käsitys pätkätöiden muuttumisesta uudeksi normiksi jäi elämään niin poliitikkojen, ammattiyhdistysliikkeen kuin mediankin agendalla. (Nätti & Pyöriä 2017.) Pätkätöitä on tehty aina. Esimerkiksi sotien jälkeisinä vuosina työsuhteet satamissa olivat usein päivän mittaisia. Monet ahtaajat kokoontuivat aamuisin järjestettyyn työnjakoon. Myöhemmin 1960-luvulla syntyi ”reppufirmoiksi” kutsuttuja vuokratyövoimaa välittäviä yrityksiä. Kun 1960-luvulla erityisesti metallija telakkateollisuudessa koettiin työvoimapulaa, vuokratyöyritykset välittivät työntekijöitä työmaille ympäri Suomea. Houkuttimena oli palkka. Myöhemmin paljastui, ettei muuta hyvää työehdoissa ollutkaan. Eläkeja sosiaalimaksuissa sekä veroissa laistettiin ja reppufirmoista tuli pian kirosana. (Lähteenmäki 2007.) Myös työttömien työllistäminen tuensaannin ehtona, kansankielellä niin sanottu ”lapiolinja”, oli tavallista toisen maailmansodan jälkeen. Työttömyystöinä rakennettiin muun muassa rautaja maanteitä ja perattiin metsää ennen kuin ”rahalinja” säädettiin ainoaksi työttömyysturvan muodoksi vuonna 1971. (Anttila & Suoranta 2007; Nenonen 2007.) Edeltäviltä vuosikymmeniltä onkin vaikeaa osoittaa aikaa, jolloin kaikilla työntekijöillä olisi ollut toistaiseksi voimassa olevat työsuhteet (ks. esim. Neilson & Rossiter 2008). 1980-luku, jonka lopussa oltiin täystyöllisyystilanteessa ja määräaikaisia työsuhteita oli vähän, oli myös talouden ylikuumentumisen aikaa ja siten huono vertailukohta myöhemmille ajanhetkille. Kuitenkin 2010-luvulla pitkittynyt talouskriisi lisäsi yhtäältä poliittista painetta heikentää työehtoja, ja toisaalta nykyaika on synnyttänyt uusia digitaalisia sovelluksia, joiden kautta voidaan teettää uudenlaista kutsutyötä, esimerkiksi ruokaravintoloista tehtävien etätilauksien kuljetuksia. Näissä Pasi Pyöriä, Satu Ojala & Jouko Nätti 154 toilla alle 30-vuotiaita nuoria aikuisia eri vuosikymmeninä (1984–2013), havaitsemme, että nuoret ovat aina arvostaneet ansiotyötä jonkin verran vähemmän kuin varttuneemmat. Tässä on kuitenkin kyse ennemmin iästä tai elämänvaiheessa kuin niin sanotusta sukupolviefektistä. Ansiotyön arvostus toisin sanoen kasvaa ikääntymisen myötä, kunhan oma paikka työelämässä löytyy. (Pyöriä ym. 2017b; 2017c.) Työn arvostus myös vaihtelee taloussuhdanteiden mukaan. Hyvässä työmarkkinatilanteessa työn arvostus laskee ja talouden taantumassa nousee, kun yhä useampi pelkää työpaikkansa menettämistä. Ansiotyön arvostuksen sijaan varsinainen ajallinen muutos palkansaajien asenteissa paikantuu perheen ja vapaa-ajan tärkeyteen. Työolotutkimusten mukaan viimeisen kolmen vuosikymmenen kuluessa perheen ja vapaa-ajan arvostus on kasvanut, mutta tämä muutos koskee kaiken ikäisiä palkansaajia, ei pelkästään nuoria. Käsitys nuorten heikkenevästä työmoraalista on siis liioittelua. Sekin on turha huoli, että Y-sukupolvi ei sitoutuisi työpaikkaansa, kunhan oma ala on löytynyt. Nykynuorilla halukkuus vaihtaa työpaikkaa on vähentynyt verrattuna 1980ja 1990-lukujen nuoriin aikuisiin. (Pyöriä ym. 2017b; 2017c.) y-sukupolvi ja finanssikriisi Nuorten työasenteita pulmallisempi kysymys liittyy vuosien 2009 ja 2016 välille ajoittuneeseen poikkeuksellisen pitkään talouden laskusuhdanteeseen ja sen seurauksiin. Tulevan työuran, ansiokehityksen ja eläkekertymän kannalta sillä voi olla ratkaisevan tärkeä merkitys yksilölle, minkälaisessa taloussuhdanteessa nuori aikuistuu ja suorittaa tutkintonsa. 1990-luvun laman tiedetään hankaloittaneen tuolloin tutkinnon suorittaneiden kiinnittymistä työmarkkinoille kauaskantoisin seurauksin. Laman aikana valmistuneiden työttömyysriski pysyi normaalia korkeampana vielä pitkään senkin jälkeen, kun talous oli kääntynyt kasvuun (Loukkola 2012). Nykyisin jo keski-ikäiset lamasukupolven palkansaajat ovat hyväs- Työelämän muutokset ajassamme 155 sä asemassa työelämässä, mutta tätä edelsi pitkä epävarmuuden aika. Nyt vastaavia huolia on esitetty y-sukupolven työmarkkinatilanteeseen liittyen. Esimerkiksi Suomen Pankin tutkijat ovat arvioineet, että 1980-luvun puolivälissä syntyneiden nuorten aikuisten tulojen ja varallisuuden kehitys uhkaa jäädä pysyvästi vanhempia ikäluokkia heikommaksi (Kinnunen & Mäki-Fränti 2016). Huoli Y-sukupolven tilanteesta on ymmärrettävä finanssikriisin ja sitä seuranneen taantuman poikkeuksellisuuteen nähden. Vuonna 2009 bruttokansantuote romahti jopa yli kahdeksan prosenttia – enemmän kuin kertaakaan sitten vuoden 1918 sisällissodan. Seuraavina kahtena vuotena talous kasvoi taantuakseen jälleen vuosina 2012–2014. Vuosi 2015 oli nollakasvun aikaa ja vasta 2016 talous alkoi piristyä. Ajat olivat huonot vastavalmistuneille nuorille. Emme kuitenkaan voi varmuudella päätellä, että laman aikana työmarkkinoille pyrkivät ikäluokat jäisivät pysyvästi muita heikompaan asemaan. Emmehän voi tietää, kuinka talous ja työmarkkinat tulevaisuudessa kehittyvät. Varmaa lienee vain se, että jokainen sukupolvi kohtaa työikäisenä yhden jos toisenkin taantuman. Koulutuksen taloustieteen professori Roope Uusitalo (2016) kritisoi Akateemisessa talousblogissa Suomen Pankin selvitystä y-sukupolven taloudellisesta asemasta. Suomen Pankki vertaili vuosia 1990 ja 2013. Valitut ajankohdat eivät ole parhaat mahdolliset, koska vuonna 1990 elettiin noususuhdanteen huipulla, kun taas vuonna 2013 talous oli taantumassa. ”Nuorten työmarkkinatilanne vaihtelee suhdanteitten mukaan paljon enemmän kuin vanhempien, joten pysyviä sukupolvien välisiä muutoksia metsästävä vertailu pitäisi tehdä suhdannetilanteeltaan samanlaisten vuosien välillä”, Uusitalo huomauttaa. Toinen Uusitalon kriittinen kommentti koskee koulutustason nousua, mitä Suomen Pankin selvityksessä ei riittävästi oteta huomioon. Nykynuoret ovat edeltäneitä sukupolvia korkeammin koulutettuja eli koulutusta vastaaviin tehtäviin siirrytään aikaisempaa myöhäisemmällä iällä. Tämä ei lyhennä työuria, kuten monesti pelätään. Korkeasti koulutetuilla on keskimääräistä pidemmät työurat ja myös keskimääräistä paremmat työuran Pasi Pyöriä, Satu Ojala & Jouko Nätti 156 kuluessa karttuneet kokonaisansiot kuin vähemmän koulutetuilla (Järnefelt 2018; Koerselman & Uusitalo 2014; Myrskylä 2012). Sekin on syytä muistaa, että moni yhdistää opintoja ja ansiotyötä. Työurat siis alkavat jo opiskeluaikana. Riittääkö työtä kaikille? Viime vuosina etenkin digitalisaation nopean kehityksen on pelätty johtavan palkkatyöyhteiskunnan kriisiin. Esimerkiksi Elinkeinoelämän tutkimuslaitos etla on arvioinut, että jopa kolmannes työpaikoista on vaarassa kadota tietoteknisen automaation seurauksena (Pajarinen ym. 2015), joskaan tämä ei tarkoita ihmistyön loppua (Pajarinen & Rouvinen 2018). Teknologisen kehityksen vaikutuksesta on aina tuhoutunut heikosti tuottavaa työtä, mutta toisaalta tilalle on syntynyt uusia aiempaa tuottavampia työpaikkoja. Toistaiseksi mitkään teknologiset uudistukset eivät ole vähentäneet kansantalouksissa tehtävän työn kokonaismäärää, vaikka koneja robottipaniikkia on lietsottu toistuvasti eri vuosisadoilla ja -kymmenillä (Autor 2015; Bergholm 2016). Digitalisaatio ja automaatio ovat jatkumoa teolliselle vallankumoukselle. Tietotekniikka niin teollisuudessa kuin toimistoissakin on helpottanut rutiineja mahdollistamalla yksinkertaisten toistoa vaativien toimintojen siirtämisen koneiden varaan. Digitalisaation seuraavassa vaiheessa tekoäly, oppivat tietojärjestelmät ja robotit auttavat myös ongelmanratkaisua edellyttävien tehtävien automatisoinnissa, joskin automaatioriski on pienin inhimillistä luovuutta ja uuden ideointia edellyttävissä tietotyön ammateissa. oecd:n vuoden 2019 työllisyyskatsauksen mukaan vähiten alttiita automaatiolle ovat sellaiset ammatit, joiden tehtäväsisällössä korostuvat ongelmanratkaisu, opetus, suunnittelu, vaikuttaminen ja neuvonta (Räisänen 2019). On virheellistä olettaa, että uudet teknologiset välineet merkitsisivät palkkatyön loppua. Tietotekniikka nyt ja tulevaisuudessa on automaa- Työelämän muutokset ajassamme 157 tion ja koordinaation (tietomassojen hallinnan) teknologia, joka oikein sovellettuna parantaa työn tuottavuutta eli tuhoaa taloudellisesti kannattamatonta työtä mutta myös luo talouskasvua ja uusia työpaikkoja. Uusia teknologioita voidaan lisäksi soveltaa vain osassa työtehtäviä. Esimerkiksi opetus, hoiva ja infrastruktuurin ylläpito säilyvät pääosin ennallaan, vaikka niiden digitaaliset toiminnanohjausjärjestelmät kehittyvätkin. Tekoälyn työmarkkinavaikutukset tulevat välittymään hitaasti työtehtävien ja ammattien sisältöihin, sillä uudet teknologiat suodattuvat työpaikkatason muutoksiksi työtä koskevan lainsäädännön sekä työehtosopimusja työpaikkaneuvottelujen läpi (Arntz ym. 2016). Myös erilaisten digitaalisten alustojen on arveltu muuttavan työmarkkinoita. Siitä ei kuitenkaan ole näyttöä, että alustatyö olisi toistaiseksi erityisen yleistä Suomen kaltaisissa pitkälle kehittyneissä maissa (Eurofound 2017a; Schwellnus ym. 2019). Alustojen välityksellä työskentely yleistynee nopeimmin niissä kehittyvissä maissa, joissa työmarkkinoiden sääntely ja työntekijöiden edunvalvonta ovat heikolla tasolla. Suomessa ansioiden saaminen digitaalisten alustojen välityksellä on vielä hyvin marginaalinen ilmiö. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2017 vain 0,3 prosenttia 15–74-vuotiaista suomalaisista oli hankkinut edellisten 12 kuukauden aikana vähintään yhden neljäsosan ansioistaan erilaisten digitaalisten alustojen kautta (svt 2018). Tyypillistä on, että pieniä ansioita saadaan myymällä käytettyä tavaraa tai ajoneuvoja internetin kauppapaikkojen välityksellä. Alustojen käyttö on myös työvoimapolitiikan kysymys. Kuten 1990-luvulla ryöpsähtäneiden määräaikatyösuhteiden kohdalla tehtiin, voidaan myös uusista työvoiman käytön muodoista neuvotella parlamentaarisesti ja työehtosopimuksissa. Samaan aikaan mielekästä työtä ei riitä kaikille. Vuoden 2008 lopulla Suomeen rantautuneen finanssikriisin ja lähes vuosikymmenen verran kestäneen taloudellisen matalasuhdanteen seurauksena pitkäaikaistyöttömyys yleistyi (Aho & Mäkiaho 2016; Kauhanen 2017b). Tästä huolimatta kaikkia avoimia työpaikkoja ei saada täytettyä. Työttömyyteen pitäisi puuttua uudelleen koulutuksen sekä kannustavan ja osallistavan työja so- Pasi Pyöriä, Satu Ojala & Jouko Nätti 158 siaalipolitiikan keinoin ennemmin kuin lisäämällä työttömän raportointivelvollisuuksia tai uhkailemalla työttömyysturvan heikennyksillä. Työtä vailla olevien rankaisemisella on pitkä, ilkeäksi työlaitosinstituutioksi äitynyt historia, johon nähden pohjoismaisen hyvinvointivaltion lähtökohdat kuten väestöryhmien välisen luottamuksen ja yhteenkuuluvuuden sekä yksilötasolla sosiaalisen tuen ja työja toimintakyvyn lisäämisen kaltaiset tavoitteet toimivat pakkokeinoja paremmin (Ojala 2016). Esimerkiksi paljon julkisuutta saanut Paltamon työllisyyskokeilu – jonka aikana vuosina 2009–2013 Paltamon kunta työllisti lähes kaikki kunnan alle 65-vuotiaat työttömät työnhakijat – oli ennen kaikkea onnistunut sosiaalipoliittinen interventio. Paltamon hankkeen 12 miljoonan euron kustannuksista kaksi kolmasosaa palautui takaisin muun muassa työttömyysturvakustannusten säästöinä, minkä lisäksi kokeiluun osallistuneiden terveysriskit ja yksinäisyys vähenivät (Kokko ym. 2013). Osallistuneiden motivaation takasi etenkin oikea palkka, jota maksettiin työsuhteen ajalta ja joka näin ollen myös vaikutti työttömän sosiaaliturvaan. Sosiaalipolitiikan tutkijoiden yksi toistuva idea on ollut työtakuu julkisen vallan tuottamana mahdollisuutena työkykyisille ja -haluisille, ilman velvoittavuutta (Julkunen 2017). Tarvitsisimme lisää ennakkoluulottomia interventioita työttömien auttamiseksi. Samaan aikaan on arvioimatta, miten työttömän moraaliin kohdistuva sanktiointi, kuten Juha Sipilän hallituksen (2015–2019) laki työttömyysturvan aktiivimallista, vaikuttaa työvoiman työja toimintakykyyn pitkällä aikavälillä. Tiedetään, että työttömyyteen sekä valikoituu sairaita henkilöitä, että pitkittyvä työttömyys itsessään yhdistyy heikentyvään terveyteen ja voi lisätä sosiaalisia ongelmia (Heponiemi ym. 2008; Virtanen ym. 2016). Tällöin sanktioinnin vaikutus voi olla lamauttava. Aktivoinnille on haettu vaikutteita etenkin Tanskasta. Tanskan työvoimaviranomaiset ovat kuitenkin paremmin resursoituja tarjoamaan yksilöllistä palvelua työttömille työnhakijoille. Suomessa viranomaisten resurssit ovat olleet huomattavasti niukemmat, ja työttömien velvollisuus raportoida työnhaustaan tai muusta aktiivisuudestaan lähinnä kasvattaa Työelämän muutokset ajassamme 159 byrokratiaa ilman että työvoimaviranomaisilla olisi tosiasiallisia mahdollisuuksia paneutua työnhakijan tilanteeseen. Suomessa myös tukityöllistäminen on aliresurssoitua ja työttömiä on ohjattu muita maita useammin edullisiin valmennuksiin (Saikku 2015, 31). Voi olla, että enää ei ole paluuta 1990-luvun lamaa edeltäneeseen täystyöllisyyden aikaan, jolloin työttömyysaste oli 3–4 prosenttia. Tilanteessa, jossa kaikki eivät avoimilta työmarkkinoilta työtä löydä, tarvitaan lisää tuettuja työpaikkoja ja kattavampaa sosiaaliturvaa. Säälliseen toimeentuloon riittävä, portaattomasti nykyisen sääntelyn sijaan ajantasaisen tulorekisterin avulla järjestyvä tulo olisi askel oikeaan suuntaan ennemmin kuin työttömyysetuuksien ehtojen kiristäminen ja yhä kankeampi sääntely. Lopuksi Olemme edellä kuvailleet, kuinka muutokset työn tekemisen tavoissa, työurissa, työajoissa sekä työhön kohdistuvissa asenteissa kuvastavat ennemmin eritasoisia jatkuvuuksia työmarkkinoilla kuin suurta murrosta. Palkkatyö on edelleen yhteiskunnallisen järjestyksen perusta, kuten Simo Aho (1988) kirjoitti Tampereen yliopiston työelämän tutkimuskeskuksen perustamisvuonna. Palkkatyön pysyvyyden lisäksi monet keskeiset työn laadun piirteet – esimerkiksi palkansaajien kokemat mahdollisuudet vaikuttaa työhönsä ja osallistuminen työnantajan kustantamaan koulutukseen – ovat kehittyneet suotuisasti viime vuosikymmenten aikana (Ojala ym. 2018a). Kansainvälisissä työolovertailuissa Suomi sijoittuukin muiden Pohjoismaiden rinnalla Euroopan parhaimmistoon (Eurofound 2017b; Mustosmäki 2017). Onko mikään siis muuttunut? Kyllä on – työmarkkinat elävät jatkuvassa muutoksessa. Voisikin sanoa, että työelämässä ainainen muutos on eräänlainen vakio. Tuottamattomia työpaikkoja katoaa ja uutta työtä syntyy, osaamisvaatimukset ja työtehtävien sisältö muuttuvat joskus nopeastikin, minkä lisäksi digitalisaation ja automaation kaltaiset megatrendit Pasi Pyöriä, Satu Ojala & Jouko Nätti 160 tekevät tulevaisuuden ennakoinnista vaikeaa. Emme voi tietää, mitkä alat ja ammatit ovat tulevaisuuden voittajia (Jakonen 2015). Tulevaisuuden arvaamattomuus aiheuttaa epävarmuutta: yhä useampi vakaassakin työsuhteessa toimiva palkansaaja pelkää työpaikkansa menettämistä, irtisanomista tai lomautuksen uhkaa, vaikka objektiivisesti katsoen erityistä syytä huoleen ei olisikaan (Pyöriä & Ojala 2016). Traumaattisia katkoksia pelkäävä ei kuitenkaan saa lohtua jälkikäteen todetusta jatkuvuudesta, kuten Juha Siltala (2018) osuvasti kiteyttää. Työn menettämisen pelko voi pahimmillaan olla yhtä stressaavaa kuin työttömyys ( Gallie ym. 2017), ja huoli uudelleen työllistymisestä voi lamaannuttaa ihmisen työkyvyttömäksi (Ojala & Pyöriä 2019). Subjektiivisen epävarmuuden hallitsemiseksi työpaikoilla pitäisi kehittää aikaisempaa läpinäkyvämpää ja ajantasaista tiedottamista organisaatiota koskevista muutoksista. Politiikan ja lainsäädännön tasolla pitäisi helpottaa nuorten pääsyä työelämään, puuttua itsensä työllistäjien ja pätkätyöläisten toimeentulon ongelmiin ja parantaa yksilöiden mahdollisuuksia kouluttautua ja kehittää ammatillista osaamistaan. Tarvitsisimme esimerkiksi nykyistä enemmän oppisopimustyöpaikkoja auttamaan niitä nuoria, joilla ei ole ammatillista tutkintoa; koulutuksen puutteen, kun tiedetään olevan yksi suurimmista työttömyysriskeistä. Työttömyyden myös tiedetään olevan merkittävä riski terveydelle ja hyvinvoinnille (Heponiemi ym. 2008; Mäki ym. 2018; Virtanen ym. 2016; ks. myös Böckerman & Maczulskij 2017). Itsensä työllistäjien asemaa tulisi parantaa niin, ettei yrittäminen olisi kenellekään liian suuri sosiaalinen riski eikä yrittäminen kuormittaisi liikaa. Itsensä työllistäjillä on pitkistä työpäivistä huolimatta huomattava pienituloisuusriski. Kaikkiaan tarvitsisimme nykyistä parempaa ja ehyempää sosiaaliturvaa niille, joiden ansiot koostuvat pienistä paloista tai ansiotulojen ja työttömyysturvan vuorottelusta (Nuutinen 2017; Ojala ym. 2017). Nykymuotoinen sosiaalija työttömyysturva ei tähän riitä. Tärkeintä olisi pitää kiinni niistä hyvinvointivaltion ja työmarkkinoiden perus rakenteista, joiden ansiosta suomalaisen työelämän laatu on saatu Työelämän muutokset ajassamme 161 nostettua Euroopan kärkeen (Mustosmäki 2017). Kuten Tilastokeskuksen työolotutkimuksista pitkään vastuussa ollut Anna-Maija Lehto (2015, 35) on tähdentänyt, työelämän kehittyminen joko huonommaksi tai paremmaksi ei ole luonnonlaki, vaan poliittisten valintojen lopputulos: Suomessa on tärkeää nähdä työvoiman monet kansalliset vahvuudet, kuten hyvä koulutustaso, työntekijöiden voimakas sitoutuminen, halu kehittyä työssään ja halu jatkaa pidempään työelämässä. Suomessa ei tarvitse vain hyväksyä sitä, että työllisyyden parantamisen nimissä usein vaaditaan sääntelyn radikaaliakin purkamista. Ei ole myöskään mitään itsestään selviä trendejä, kuten työvoiman kahtiajakautuminen hyviin ja huonoihin töihin, tai työpaikkojen ja ammattien voimakas häviäminen digitalisoitumisen tai robottien vuoksi. Liian usein nämä muutokset otetaan annettuina. Suomalaiset työelämätilastot kertovat tapahtuvista muutoksista aivan muuta. Työmarkkinoiden rakenteissa ja instituutioissa on paljon pysyvyyttä ja jatkuvuutta, mikä tuo turvaa ihmisille. Suomen kattava työlainsäädäntö ja järjestäytyneet työmarkkinaneuvottelut luovat uskoa siihen, että tulevaisuudessakaan palkkatyö ei menetä merkitystään yhteiskunnallisen järjestyksen perustana. On viime kädessä poliittinen kysymys, miten työmarkkinoita säädellään ja kuinka vahvoina työntekijöitä suojaavat instituutiot ja hyvät työpaikkatason käytännöt säilytetään. Korkea työn laatu on myös tuottavuuden parantamisen tae.1 Pasi Pyöriä, Satu Ojala & Jouko Nätti 162 Viitteet 1 Kiitämme Työsuojelurahastoa Pirstoutuvatko työurat? -projektin (2018–2020) rahoituksesta (hanke nro 117355). Työelämän muutokset ajassamme 163 Lähteet Aho, S. 1988. Palkkatyö yhteiskunnallisen järjestyksen perustana. Tutkimus palkkat yön normalisoinnin historiasta ja ”työyhteiskunnan kriisistä”. Helsinki: Tutkijaliitto. Aho, S. & Mäkiaho, A. 2016. Krooninen työttömyys. Pitkään avoimien työmark kinoiden ulkopuolella olleiden työttömien määrää ja rakennetta sekä työttömyyden dynamiikkaa Suomessa vuosina 2005–2013 selvittävä tutkimus. Helsinki: Valtioneuvosto, selvitysja tutkimustoiminnan julkaisusarja 20/2016. Alasoini, T. 2018. Digitalisaatiolla työn uudelleenajatteluun. Millaista tutkimusta ja kehittämistä tarvitaan? Helsinki: Työterveyslaitos. Alatalo, J., Mähönen, E. & Räisänen, H. 2017. Nuorten ja nuorten aikuisten työelämä ja sen ulkopuolisuus. Helsinki: Työja elinkeinoministeriö, temanalyyseja 76/2017. Anttila, A-H. & Suoranta, A. 2007. Prologi – pärjäämisen ajat. Teoksessa A-H. Anttila & A. Suoranta (toim.) Pärjäämisen ajat – horjuvat työt. Jyväskylä: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Väki voimakas 20, 7–21. Anttila, T. & Oinas, T. 2017. Kohti 24/7-yhteiskuntaa? Teoksessa P. Pyöriä (toim.) Työelämän myytit ja todellisuus. Helsinki: Gaudeamus, 100–112. Arntz, M., Gregory, T. & Zierahn, U. 2016. The Risk of Automation for Jobs in oecd Countries: A Comparative Analysis. Paris: oecd, Social, Employment and Migration Working Papers No. 189. doi.org/10.1787/5jlz9h56dvq7-en (luettu 12.8.2019). Autor, D.H. 2015. Why are there still so many jobs? The history and future of workplace automation. Journal of Economic Perspectives 29, 3–30. Bergholm, T. 2016. Automaatiopaniikki, sak ja sdp. Työelämän tutkimus 14, 140–152. Böckerman, P. & Maczulskij, T. 2017. Terveys – avain menestykseen työ mark kinoilla? Yhteiskuntapolitiikka 82, 698–705. Eurofound 2017a. Non-standard Forms of Employment: Recent Trends and Future Prospects. Luxembourg: Publications Office of the European Union. Eurofound 2017b. Sixth European Working Conditions Survey – Overview report (2017 update). Luxembourg: Publications Office of the European Union.