Diagnoosiperustaisuus ja metanarratiivisuus Pauliina Vanhatalon teoksessa Keskivaikea vuosi

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-SA 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-sa/4.0/ Diagnoosiperustaisuus ja metanarratiivisuus Pauliina Vanhatalon teoksessa Keskivaikea vuosi © Kirjoittaja Published version Tanskanen, Jani Tanskanen, J. (2024). Diagnoosiperustaisuus ja metanarratiivisuus Pauliina Vanhatalon teoksessa Keskivaikea vuosi. Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain, 21(3), 60-75. https://doi.org/10.30665/av.132086 2024 ARTIKKELIT 60 Diagnoosiperustaisuus ja metanarratiivisuus Pauliina Vanhatalon teoksessa Keskivaikea vuosi Jani Tanskanen AVAIN VOL 21 NRO 3 (2024) 61 Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi (2016) on omaelämäkerrallinen, tekijänsä päiväkirjamerkintöihin perustuva teos masennuksesta samoin kuin masennusdiagnoosin saamisesta ja sen kanssa elämisestä. Jo sen nimi viittaa keskivaikeaan masennukseen eli tiettyyn diagnoosinimikkeeseen. Teos ylipäätään käsittelee pitkälti tekijä-kertojansa1 suhdetta diagnoosiinsa, kuten seuraavassa: ”Arvio mielenterveydestäni on jännitteinen, juonellinen tarina, jonka pitää koukuttaa lukija nopeasti ja vakuuttaa siitä, että tosi on kyseessä” (Vanhatalo 2016; myöhemmin KV, 105). Tässä lääkärin kirjoittamaa diagnostista lausuntoa kuvataan tarinana, mikä kiinnittää huomiota tarinoiden ja kertomusten kykyyn vakuuttaa, todellistaa ja muodostaa käsityksiä todellisuudesta (ks. Bruner 1991; Mäkelä & Meretoja 2022) ja vaikkapa siitä, mikä katsotaan diagnosoitavissa olevaksi sairaudeksi (ks. Balint 1964; Jutel 2019). Koska Keskivaikea vuosi ammentaa aiheensa psykiatrisesta diagnoosista eli taudinmääritteestä, sitä voidaan pitää osana viime vuosikymmeninä yleistynyttä diagnoosiperustaista kirjallisuutta (ks. Jäntti 2012, 61). Englanninkielisissä maissa tällaiset diagnooseja käsittelevät teokset muodostuivat varsin tavallisiksi jo vuosituhanteen vaihteen tienoilla (Jäntti 2006, 250; 2012, 61; ks. myös McGann 2011, 343). Kotimaisessa kirjallisuudessa diagnoosiperustaisuus vaikuttaa puolestaan runsastuneen ja saaneen näkyvyyttä 2010-luvulla, jolloin julkaistiin Keskivaikean vuoden lisäksi esimerkiksi Minna Lindbergin muistelmateos Diagnos F32.1 (2012), Päivi Storgårdin autofiktiivinen romaani Keinulaudalla (2013), Katri Rauanjoen omakohtainen romaani Jonain keväänä herään (2016) ja Anni Saastamoisen teos Depressiopäiväkirjat (2017). Ne kaikki kuvaavat psykiatrisen diagnoosin saamista ja diagnosoidun suhdetta diagnoosiinsa. Vastaavasti diagnoosit ovat olleet esillä 2010-luvun näytelmäteksteissä, kuten Kirsikka Saaren ja Jenni Toivoniemen Masennuskomediassa (kantaesitys Kansallisteatterissa 2017), Raisa Omaheimon Häiriössä (Teatteri Jurkka 2018) ja Hanna Rädyn näytelmässä Aina on joku syy (Teatteri Takomo 2018). Toistaiseksi diagnoosiperustaista kirjallisuutta Suomessa ei ole juuri tutkittu (ks. kuitenkin Tuohela 2019). Sen sijaan mielenterveysongelmien tai mielen järkkymisen kuvaus kotimaisessa kirjallisuudessa sinänsä on ollut kirjallisuudentutkijoiden mielenkiinnon kohteena, ja tällaisissa yhteyksissä on toisinaan sivuttu myös diagnooseja esimerkiksi vanhemmassa kirjallisuudessa (esim. Ovaska 2023, 176). Aikalaiskriittisestä näkökulmasta Keskivaikea vuosi ja muu diagnoosiperustainen kirjallisuus osallistuvat kulttuurin diagnostisoitumisen prosessiin – siihen, että psykiatriset ja neuropsykiatriset diagnoosit saavat yhä keskeisemmän sijan kulttuurissa (ks. Tanskanen 2023). Selvimmillään ilmiö näkyy esimerkiksi siinä, että diagnooseista on muodostunut keskeisiä identiteettityön välineitä (esim. Kulmala 2005). Historioitsija Petteri Pietikäinen (2013, 397) onkin arvioinut, että ”terveysluokitukset ovat tulleet osaksi ihmiskuvaa”. Vastaavasti kulttuuripsykologi Svend Brinkmannin (2016) mukaan psykiatris-diagnostinen kieli ARTIKKELIT 62 hallitsee nykyään tapoja puhua inhimillisestä kärsimyksestä ja ahdingosta, vaikka niistä voitaisiin puhua myös vaikkapa uskonnollisessa, moraalisessa tai yhteiskunnallisessa viitekehyksessä. Diagnoosiperustainen kirjallisuus ei tietenkään tyhjenny diagnoosiperustaisuuteensa, eikä kaikissa diagnoosikeskeisissä teoksissa diagnoosi asetu annetuksi eikä itsestään selvästi mielekkääksi ratkaisuksi diagnosoitujen ongelmiin. Osa diagnoosia käsittelevistä teoksista käsittelee taudinmääritettä kaivattuna selityksenä ja ikään kuin vapahduksena, osa puolestaan kuvaa diagnoosin ja diagnosoidun identiteetin välistä ristiriitaa tai diagnoosin vastustamista (Jäntti 2006). Keskivaikea vuosi on tällaiseen jakolinjaan suhteutettuna monimerkityksinen. Se kuvaa sekä diagnosoiduksi tulemisen hyötyjä että diagnoosiin liittyviä vaikeuksia. Niin ikään se kuvaa sekä diagnoosin vierastamista että sen hyväksymistä ja omaksumista. Lisäksi teos ironisoi, satirisoi ja problematisoi masennuspotilaaseen kohdistettuja odotuksia sekä masennuksen kerronnallistamista (ks. Jäntti ym. 2019, 17). Masennuksen kerronnallistamista problematisoimalla Keskivaikea vuosi liittyy paitsi osaksi diagnoosiperustaista myös metanarratiivista kirjallisuutta. Toisin sanoen teos a) korostaa omaa kertomusluonnettaan ja b) reflektoi kriittisesti kertomusten merkittävää roolia nykykulttuurissa ja ihmiselämässä, kuten Hanna Meretoja (2018, 24; 2019, 73) on metanarratiivisuuden ymmärtänyt. Keskivaikea vuosi täyttää nämä kummatkin metanarratiivisuuden ehdot, sillä se käsittelee sekä teoksen kertomusluonnetta että kertomusten yleistä merkitystä. Lisäksi teoksen metanarratiivisuus kietoutuu teoksen diagnoosiperustaisuuteen, mikä on osuvasti näkyvissä artikkelin alussa siteeraamassani virkkeessä, jossa tekijä-kertoja tarkastelee lääkärinsä kirjoittamaa lausuntoa ”jännittei[senä], juonelli[sena] tarina[na]” (KV, 105). Metanarratiivisuutta Keskivaikeassa vuodessa edustaa sen tapa puhua toisteisesti ja kohosteisesti kertomusten ja tarinoiden kertomisesta, kuten esimerkiksi seuraavassa: ”Tarina viettelee. Se houkuttelee kirjoittamaan koko elämästä sairauskertomusta, vaikka todellisuus ei onneksi ole juoniromaani.” (KV, 69.) Lisäksi tekijä-kertoja käsittelee kriittisesti nykykulttuurissa yleistä tapaa jakaa ja kerronnallistaa kokemuksia sosiaalisessa mediassa: ”Elämän tarinoiden jatkuvan jakamisen aikakaudella tavallinen suojamekanismi vastoinkäymisten osuessa kohdalle on kuitata ikävät tapahtumat hyvänä materiaalina, aineksina keskusteluihin, kertomuksiin, somepäivityksiin” (KV, 69). Tällainen kertomusten roolia sosiaalisessa mediassa problematisoiva näkökulma on ollut tyypillinen myös viimeaikaiselle tutkimukselle (esim. Mäkelä 2019). Samoin Keskivaikea vuosi tuo metanarratiivisesti esiin sen, että erilaiset kerronnalliset ja kulttuuriset mallit ohjaavat sairaudesta kertomista – ja myös sairauden kokemisen tapoja (ks. Frank 1997; Jutel 2019, 168; Meretoja 2022, 76–77).2 Tässä artikkelissa asetan Keskivaikean vuoden dialogiin yhteiskunta- ja kulttuuritieteellisen sairauden ja terveyden tutkimuksen (esim. Jutel 2019; Jäntti ym. 2019; Rikala 2021) sekä viimeaikaisen kertomusten kulttuuriseen ja AVAIN VOL 21 NRO 3 (2024) 63 yhteiskunnalliseen rooliin huomiota kiinnittävän tutkimuksen (esim. Mäkelä & Meretoja 2022) kanssa. Pyrin selvittämään, miten Keskivaikea vuosi kerronnallistaa diagnoosin saamista ja diagnoosin kanssa elämistä. Avaan teoksen metanarratiivisia piirteitä ja erityisesti sen yhteiskunta- ja kertomuskriittistä tapaa kommentoida vakiintuneita sairaudesta ja diagnoosista kertomisen tapoja. Tällaiset vakiintuneet kertomisen tavat, kuten vaikkapa tapa kerronnallistaa sairaus tai diagnoosin saaminen selviytymistarinan muotoon, ovat läsnä paitsi kirjallisuudessa myös ihmisten arkisissa merkityksellistämisen käytännöissä ja vaikkapa mediassa (Järvi 2011, 114–133). Sairauden kerronnallistamisen tapoja kommentoimassa Sosiologi Arthur Frankin (1997) mukaan sairauskertomuksia voidaan luokitella toipumis- tai palautumiskertomuksiksi (engl. restitution narrative), kaaoskertomuksiksi (engl. chaos narrative) ja etsintäkertomuksiksi (engl. quest narrative).3 Tätä typologiaa soveltaen Keskivaikeassa vuodessa on luettavissa etsintäkertomus, jossa sairaus ja diagnoosi saavat sairaan oivaltamaan jotain uutta itsestään ja elämästään, kuten: ”Opin että minulla on rajat, joita täytyy kunnioittaa” (KV, 233). Toisaalta kyse ei ole ”vain” etsintäkertomuksesta, vaan teos myös metanarratiivisesti kommentoi ja problematisoi vakiintuneita sairauden kerronnallistamisen tapoja, kuten jäljempänä tarkemmin osoitan. Etsintäkertomuksen luonnetta ja teoksen diagnoosiperustaisuutta silmällä pitäen on keskeistä, että tekijä-kertoja alkaa masennusdiagnoosin saatuaan identifioitua introvertiksi eli persoonallisuudeltaan sisäänpäin kääntyneeksi: ”Toivon että olisin lukenut introversiosta aiemmin enemmän [--]. Toisaalta en voi olla varma siitä, olisinko ollut valmis hyväksymään asiaa kunnolla ennen masennusta.” (KV, 165.) Luonnehdinnassaan tekijä-kertoja kuvaa käsitystään Teoksen puhe selviytymiskertomuksista on vain yksi osoitus siitä, että tekijä-kertoja on korostetun tietoinen erilaisista sairauden kerronnallistamisen tavoista ja niihin liittyvistä varjopuolista. ARTIKKELIT 64 siitä, että hän on kenties suorastaan tarvinnut diagnoosin löytääkseen introversion käsitteen elämäänsä ja käyttäytymistään selittäväksi viitekehykseksi (vrt. Kulmala 2005). Etsintäkertomuksen lisäksi teoksessa on piirteitä toipumiskertomuksesta tai yleisemmin selviytymiskertomusten mallista, sillä tarinan lopussa tekijäkertoja voi paremmin kuin tarinan alussa. Toisaalta hän kuvaa, ettei niinkään parannu tai toivu, vaan oppii elämään masennuksensa kanssa: ”Opin ettei masennusta voiteta lopullisesti vaan sen kanssa eletään” (KV, 232). Tällainen näkökulma masennukseen ja sairauksiin on jaettu myös englanninkielisten maiden mielenterveyspolitiikassa sovelletussa recovery-ajattelussa, joka on rantautunut viime aikoina Suomeen toipumisorientaation viitekehyksen nimellä (Nord ling 2018). Tälle orientaatiolle on ollut tyypillistä nähdä toipuminen tavaksi ”elää tyydytystä tuovaa ja toiveikasta elämää psyykkisen sairauden aiheut tamista rajoituksista huolimatta” (mt. 1447). Se on havaittu yhdeksi nykyisten sairauskertomusten välittämäksi suhtautumistavaksi sairauksiin (Woods, Hart & Spandler 2022, 230). Tekijä-kertoja puhuu myös eksplisiittisesti – ja metanarratiivisesti – teoksen suhteesta selviytymiskertomusten malliin: ”Tämän piti olla selviytymistarina”, kirjoitan muistiinpanoihin (KV, 151). Miten lopetan kirjani? Miten saan sen sopimaan selviytymistarinan muotoon? (KV, 168.) Luonnehdinnat tuovat näkyviin sen, että yhteiskunta yleensä edellyttää sairaalta halua toipua ja selviytyä – minkä huomioi jo sosiologi Talcot Parsons (1951) sairaan roolia käsitteellistäessään (ks. myös Frank 1997, 83; Jutel 2019, 10–11).4 Samoin yhteiskunta yleensä odottaa, että sairauksista ja kärsimyksestä kerrotut kertomukset mukailisivat sankarikertomusten ja positiivisten selviytymistarinoiden muotoa. Esimerkiksi Sari Kivistön (2020, 269) mukaan sellaiset kertomukset ovat kulttuurisesti hyväksyttävämpiä kuin suuttumuksen, toivottomuuden ja merkityksettömyyden sävyttämät kertomukset (ks. myös Frank 1997). Kuvaavaa on, että esimerkiksi yleisaikakauslehti Apu on tyypitellyt verkkosivujensa osaston ”Terveys ja sairaus” yhdeksi aiheeksi ”Selviytymistarinat” (https://www.apu.fi/teemat/selviytymistarinat). Teoksen puhe selviytymiskertomuksista on vain yksi osoitus siitä, että tekijä-kertoja on korostetun tietoinen erilaisista sairauden kerronnallistamisen tavoista ja niihin liittyvistä varjopuolista. Hän esimerkiksi korostaa, ettei kaikkea kärsimystä tarvitse nähdä inhimillisen kasvun lähteenä, vaikka hänen kertomuksessaan masennus ja sitä jäsentävä diagnoosi hahmottuvat elämän uuteen ja parempaan järjestykseen laittavana juonellisena käänteenä: ”Kaikessa kärsimyksessä ei ole kasvun siementä, ja myös onnen ja ilon tunteet opettavat, usein enemmän kuin viruminen ilottomassa, voimattomassa tilassa” (KV, AVAIN VOL 21 NRO 3 (2024) 65 233). Toteamuksellaan tekijä-kertoja vaikuttaisi problematisoivan sitä, miten sairaus kertomukset usein rationalisoivat kärsimystä ja asettavat kärsimyksen taustaksi jonkinlaisen tarkoituksen (ks. Kivistö 2020, 260, 269). Tällä tavalla monet sairauskertomukset oikeuttavat kärsimystä ja näkevät siinä kasvatuksellisen ulottuvuuden, mikä voi johtaa ajatukseen, että ihmisen suorastaan tulisi kärsiä tullakseen paremmaksi ihmiseksi. Teos korostaa ja ironisoi kertomusluonnettaan myös otsikoin. Siihen on esimerkiksi sisällytetty lukujen otsikot ”Alku” (KV, 7) ja ”Loppu” (KV, 230). Ne kytkeytyvät aristoteeliseen ymmärrykseen kertomuksesta, jonka mukaan kertomuksella on alku, keskikohta ja loppu. Diagnoosiperustaisen kirjallisuuden näkökulmasta on puolestaan huomionarvoista, että kertomuksen ”Alku” on nimenomaan diagnosoinnin hetki: ”Maaliskuun yhdestoista päivä vuonna 2014 sairastun masennukseen. Menen psykiatrin vastaanotolle itsenäni ja kävelen ulos mielenterveyspotilaana.” (KV, 7.) Ajallisesti tekijä-kertoja tarkastelee myös diagnosointiaan ja masennustaan edeltäviä tapahtumia, kuten parisuhteensa muodostumista ja lukioaikaista laudatur-ennätystään, mutta kaikki aiemmin koettu suhteutuu saatuun diagnoosiin. Diagnosoiduksi tulemisen hetki on siis se leikkauskohta, josta käsin tekijäkertojan elämä muodostuu kerrottavaksi. Se korostuu paitsi teoksen aloituksessa myös luvussa ”Päähenkilö” (KV, 18–21), jossa tekijä-kertoja muun muassa toteaa diagnosoiduksi tulemisestaan seuraavaa: Jokin kuitenkin muuttuu psykiatrin vastaanotolla, kenties koska tarvitsen tilanteeseen niin epätoivoisesti etäisyyttä, että se näyttäytyy minulle kertomuksena. [--] Tämä ei enää tapahdu minulle vaan myös ihmiselle, joka on kertomuksen päähenkilö. (KV, 19.) Ilmaisut tuovat esiin paitsi teoksen kertomusluonteen myös sen kerronnallistamisen prosessin, johon diagnosoiduksi tuleminen usein potilasta kutsuu. Esimerkiksi sosiologi Annemarie Jutelin (2019, 9) mukaan diagnoosi käynnistää kerronnallisen selittämisen, jolla diagnosoitu etsii vastauksia sellaisiin perustavanlaatuisiin kysymyksiin kuin ”miksi minä?” tai ”miksi juuri nyt?” (ks. myös Frank 1997, 5; Tuohela 2019, 82). Näin metanarratiivisuuden kaksi eri ulottuvuutta – kertomusluonteen korostaminen ja kertomusten merkittävän roolin käsitteleminen – limittyvät keskenään ja teoksen diagnoosiperustaisuuden kanssa. Diagnoosin saamisen ja kerronnallistamisen vaikeus Diagnoosiperustaiselle kirjallisuudelle tyypilliseen tapaan Keskivaikea vuosi kuvaa yksityiskohtaisesti diagnosoiduksi tulemista ja siihen liittyvää problematiikkaa. Tekijä-kertoja esimerkiksi epäilee saamaansa diagnoosia: ARTIKKELIT 66 Olenko mennyt liian pitkälle yrittäessäni vakuuttaa lääkärin siitä, että vaivani olivat todellisia? (KV, 11.) Liioittelinko vastaanotolla? Dramatisoinko tilaani? Se mitä kerroin on kyllä periaatteessa totta, mutta ääneen lausuttuna selostus kuulosti hälyttävältä. (KV, 14.) Kuten aina, hyvä aamu saa minut kyseenalaistamaan masennukseni: ehkä edellispäivänä vain kuvittelin? (KV, 76.) Ensimmäinen ajatukseni on, että olen dramatisoinut liikaa. Olen mennyt traagiseen tarinaan mukaan, paisutellut häivähtäviä, ohimeneviä tunteita. (KV, 104.) Tekijä-kertojan epäily pohjautuu usein lääkärin kanssa käydyn vuorovaikutuksen uudelleentyöstämiseen. Hän esimerkiksi pohtii, olisiko hän dramatisoinut tai liioitellut tilaansa. Niin ikään hän sanallistaa huolen siitä, että olisi mennyt traagiseen tarinaan mukaan. Tämä tuo jälleen metanarratiivisesti esiin tekijäkertojan tietoisuuden siitä, että kerronnalliset ja kulttuuriset mallit ohjailevat paitsi kertomusten kertomista myös itse elämää (ks. Meretoja 2022, 76–77). Tietoisuus kertomusten ohjailevuudesta ei kuitenkaan näyttäydy tässä tapauksessa kovin myönteisessä tai emansipatorisessa valossa, vaan se vaikuttaa pikemminkin aiheuttavan ahdistusta muutenkin vaikeassa elämäntilanteessa. Lääkärin kanssa käytyyn vuorovaikutukseen suuntautuvan epäilyn taustalla on se, että psykiatrinen diagnoosi perustuu lääkärin ja potilaan väliseen vuorovaikutukseen ja pitkälti siihen, mitä potilas itse lääkärille kertoo tai jättää kertomatta (ks. Lönnqvist 2021, 69, 73). Psykiatristen häiriöiden todentamisessa on siis keskeisesti mukana performatiivinen ulottuvuus, tosin toki somaattisten eli ruumiillisten sairauksien todentaminenkin alkaa vuorovaikutustilanteesta: siitä, että potilas hakeutuu lääkärin vastaanotolle ja kertoo oireistaan (Mol 2002, 29). Performatiivisella en viittaa tässä niinkään esittämiseen kuin suorittamiseen ja pyrkimykseen täyttää sosiokulttuurisia normeja tietynlaisia tekoja toistamalla (ks. Butler 1993, 13, 20); samalla käsite viittaa asioiden todellistamiseen ja sosiaalisen todellisuuden näkökulmasta todelliseksi tekemiseen (Pulkkinen 2003, 214–215; ks. myös Austin 2016, 16–17). Epäilyistään huolimatta tekijä-kertoja suhtautuu lääkäriltä saamaansa diagnoosiin vakavasti: ”Olen masentunut, minulla on siitä lääkärin arvio” (KV, 32). Toteamus havainnollistaa hyvin sitä yhteiskuntatieteilijöiden huomiota, että diagnooseilla legitimoidaan ja sanallistetaan kärsimystä ja pahaa oloa, joka voisi muutoin jäädä jäsentymättömäksi ja hahmottomaksi (ks. Balint 1964, 18; Brinkmann 2016, 99; Brown 1995, 41; Kulmala 2005, 291). Lisäksi toteamus tuo esiin lääkärin vallan todentaa – tai olla todentamatta – kärsimystä (ks. Jutel 2019, 31). AVAIN VOL 21 NRO 3 (2024) 67 Masennuksen todentaminen on keskiössä myös artikkelin alussa lainaamassani virkkeessä: ”Arvio mielenterveydestäni on jännitteinen, juonellinen tarina, jonka pitää koukuttaa lukija nopeasti ja vakuuttaa siitä, että tosi on kyseessä” (KV, 105). Lääkärin lausuntoa koskevassa luonnehdinnassa puhutaan sekä vakuuttamisesta että todesta – ja siitä, miten tämä todellistaminen tapahtuu nimenomaan kerronnallistamalla eli saattamalla jokin asiantila kertovaan muotoon. Tässä tapauksessa lääkäri kerronnallistaa ja todellistaa masennuksen Kelalle, jotta se yhteiskunnallisena instituutiona tukisi psyykkistä kärsimystä kokevan tekijä-kertojan elämää. Tällainen diagnoosin tapa todentaa kärsimystä yhteiskunnallisille instituutioille on yksi diagnoosien funktioista (Rose 2019, 74–75). Tekijä-kertojan tapaa luonnehtia lääkärin lausuntoa kertomukseksi voidaan pitää yksinkertaisimmillaan pyrkimyksenä suhteuttaa lausunto omaan kirjailijantyöhön ja kirjallisuuden keinoihin sekä tavoitteisiin. Toisaalta sananvalinnoillaan tekijä-kertoja muistuttaa kertomusten ylipäätään ja kirjallisuuden ulkopuolellakin jäsentävän käsityksiä todellisuudesta, mitä on pidetty esillä myös muussa metanarratiivisessa kirjallisuudessa (ks. Meretoja 2018) ja aikalaiskriittisessä kertomusteoriassa (ks. Mäkelä & Meretoja 2022; Mäkelä ym. 2021). Tutkimuksessa on problematisoitu esimerkiksi yksilö- ja tarinavetoisen journalismin yleistymistä ja sitä, kuinka yksittäisten kertomusten ja kokemusten pohjalta tehdään yleistyksiä yhteiskunnan tilasta (Mäkelä ja Karttunen 2020; Mäkelä ja Meretoja 2022; Mäkelä ja Nikkanen 2018). Tätä taustaa vasten tapa käsitellä lääkärin lausuntoa ”jännittei[senä], juonelli[sena] tarina[na]” haastaa kertomusmuodon valtaa ja sitä, kuinka jopa viranomaisille kirjoitetun lääkärinlausunnonkin on noudatettava koskettavan kokemuskertomuksen mallia (ks. Mäkelä ym. 2021). Lääkärin lausuntoa kertomuksena tarkastelevaa luonnehdintaa voidaan pitää myös eräänlaisena lukuohjeena, joka ohjaa huomioimaan teoksen metanarratiivisuuden ja sen kietoutumisen teoksen diagnoosiperustaisuuteen. Diagnoosin saamista ja diagnosoituna elämistä kuvaava teos itsessään on kohosteisesti kuin ”jännitteinen, juonellinen tarina, jonka pitää koukuttaa lukija nopeasti” (KV, 105) – joskin teos samalla myös problematisoi tätä juonellisuuttaan ja kertomusluonnettaan, mitä olen pyrkinyt analyysillani havainnollistamaan. Teos problematisoi ja haastaa paitsi oman kertomusluonteensa myös sen, miten diagnoosin saaminen ja diagnosoituna pysyminen edellyttävät tiettyjen kerronnallisten ja performatiivisten edellytysten täyttämistä. Tekijä-kertojan on kerronnallistettava ja performoitava masennuksensa lääkärille tiettyä hallitsevaa kertomusta mukaillen, jottei häntä pidettäisi liian terveenä saamaan sitä apua, jota hän kärsimystä lieventääkseen tarvitsee (vrt. Johansson 2011). Hän esimerkiksi kirjoittaa kontrollikäynnistään: ”Kerron asioita, joissa havaitsin edistymistä, mutta yritin olla esiintymättä liian hyvinvoivana, etten tulisi luoneeksi vaikutelmaa siitä etten olisi kuntoutuksen tarpeessa” (KV, 102). ARTIKKELIT 74 Meretoja, Hanna 2018.The Ethics of Storytelling: Narrative Hermeneutics, History, and the Possible. New York: Oxford University Press. DOI: 10.1093/oso/9780190649364.001.0001. Meretoja, Hanna 2019. Metanarratiivisuus ja kerronnallinen toimijuus. AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti 16(2), 58–77. DOI: 10.30665/av.80161 Meretoja, Hanna 2022. Kerronnallista toimijuutta vahvistamassa: narratiivisen hermeneutiikan näkökulmia lukemiseen. Teoksessa Hoitava lukeminen. Toim. Päivi Kosonen & Juhani Ihanus. Tampere: Vastapaino, 69–84. Meretoja, Hanna, Päivi Kosonen & Eevastiina Kinnunen 2022. Metanarratiivinen luovan lukemisen lukupiiri ja kerronnallinen toimijuus. Teoksessa Hoitava lukeminen. Toim. Päivi Kosonen & Juhani Ihanus. Tampere: Vastapaino, 183–209. Mol, Annemarie 2002.The Body Multiple. Ontology in Medical Practice. Durham: Duke University Press. DOI: 10.1215/9780822384151. Mäkelä, Maria 2019. Facebook Narratology: Experientiality, Simultaneity, Tellability.Partial Answers17(1), 159–182. DOI: 10.1353/pan.2019.0009. Mäkelä, Maria, Samuli Björninen, Ville Hämäläinen, Laura Karttunen, Matias Nurminen, Juha Raipola & Tytti Rantanen (toim.) 2020.Kertomuksen vaarat: Kriittisiä ääniä tarinataloudessa. Tampere: Vastapaino. Mäkelä, Maria, Samuli Björninen, Laura Karttunen, Matias Nurminen, Juha Raipola & Tytti Rantanen 2021. Dangers of Narrative: A Critical Approach to Narratives of Personal Experience in Contemporary Story Economy.Narrative29(2), 139–159. DOI: 10.1353/nar.2021.0009. Mäkelä, Maria & Laura Karttunen 2020. Kokemuksellisuus, mallitarinat ja eksemplaarisuus tarinallisen yksilöjournalismin valtakaudella. Teoksessa Kertomuksen keinoin. Tarinallisuus mediassa ja tietokirjallisuudessa. Toim. Mikko T. Virtanen, Pirjo Hiidenmaa & Jyrki Nummi. Helsinki: Gaudeamus, 273–306. Mäkelä, Maria & Hanna Nikkanen 2018. ”Kela pilasi elämäni”. Kohti parempia journalistisia tarinoita.niin & näin(1), 25–30. Mäkelä, Maria & Hanna Meretoja 2022. Critical Approaches to the Storytelling Boom.Poetics Today43(2), 191–218. DOI: 10.1215/03335372-9642567. Nordling, Esa 2018. Mitä toipumisorientaatio tarkoittaa mielenterveystyössä? Duodecim 134(15), 1476–1483. Ovaska, Anna2023.Shattering Minds: Experiences of Mental Illness in Modernist Finnish Literature. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. DOI: 10.21435/sflit.13. Parsons, Talcott 1951.The Social System. London: Routledge & Kegan Paul. Pietikäinen, Petteri 2013. Hulluuden historia. Helsinki: Gaudeamus. Pulkkinen, Tuija 2003/1998: Postmoderni politiikan filosofia. Helsinki: Gaudeamus. Rikala, Sanna 2019. Nuorten aikuisten masennus ja sosiaalinen kipu. Teoksessa Huiputuksen moraalijärjestys. Osallisuuden ja sosiaalisen kivun kertomuksia. Toim. Karin Filander, Maija Korhonen & Päivi Siivonen. Tampere: Vastapaino, 273–300. Rikala, Sanna 2021. Masentuneiden nuorten kamppailuja työkyvyttömyyden hallinnasta. Teoksessa Terapeuttinen valta. Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa. Toim. Kristiina Brunila, Esko Harni, Antti Saari & Hanna Ylöstalo. Tampere: Vastapaino, 123–150. Rose, Nikolas 2019. Our psychiatric future. The politics of mental health. Cambridge: Polity Press. Tanskanen, Jani 2023. Kulttuurin diagnostisoitumisen tutkimus kulttuuriteoreettisesta näkökulmasta – teoreettis-metodologisia lähtökohtia. Teoksessa Hyvinvointi koettuna, kuvattuna ja tulkittuna. Toim. Annika Tammela, Pilvi Hämeenaho, Jari Eilola & Johanna Eronen. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 33–49. AVAIN VOL 21 NRO 3 (2024) 75 Tuohela, Kirsi 2019. Sammanbrott och tillfrisknanden. Kvinnors livsberättelser om psykiska kriser. Teoksessa Historiska och Litteraturhistoriska studier 94. Toim. Anna Biström & Maren Jonasson. Helsinki: Svenska litteratursällskapet, 77–102. DOI: 10.30667/hls.77646. Woods, Angela, Akiko Hart & Helen Spandler 2022. The Recovery Narrative: Politics and Possibilities of a Genre.Culture, Medicine and Psychiatry46(2), 221–247. DOI: 10.1007/s11013-019-09623-y.