Sosiaalisen pääoman varjopuolet?

This is an electronic reprint of the original article. This reprint may differ from the original in pagination and typographic detail. Author(s): Title: Year: Version: Please cite the original version: All material supplied via JYX is protected by copyright and other intellectual property rights, and duplication or sale of all or part of any of the repository collections is not permitted, except that material may be duplicated by you for your research use or educational purposes in electronic or print form. You must obtain permission for any other use. Electronic or print copies may not be offered, whether for sale or otherwise to anyone who is not an authorised user. Sosiaalisen pääoman varjopuolet? Kankainen, Tomi Kankainen, T. (2011). Sosiaalisen pääoman varjopuolet?. Kansalaisyhteiskunta-lehti, 2011(2), 70-. http://kans.jyu.fi/lehti 2011 NÄKEMYKSIÄ SOSIAALISEN PÄÄOMAN VARJOPUOLET? Tomi Kankainen* Johdanto Tämän kirjoituksen tarkoitus on esittää joitakin huomioita ja esimerkkejä sosiaalisen pääoman mahdollisista kielteisistä seurauksista. En syvenny laajasti sosiaalisen pääoman määrittelykysymyksiin. Lähtökohtaisesti otan kuitenkin sen kannan, että sosiaalisen pääoman lähteet (verkostot, instituutiot jne.) voivat tuottaa myös kielteisiä seurauksia. Usein sosiaalista pääomaa on lähestytty erilaisten ruusuisten kehien ja myönteisten funktioiden kautta. Sosiaalisen pääoman seuraukset voivat tietenkin myös vaihdella kontekstin mukaan. Esimerkiksi Bourdieu (esim. 1986) tekee tästä ruusuisten kehien esittelystä poikkeuksen ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että sosiaalinen pääoma on upotettu vain yhdeksi osaksi yleistä yhteiskuntateoriaa. Toiseksi siksi, että sosiaalisessa pääomassa ei ole kysymys vain verkostojen laajuudesta vaan myös habituksesta ja siitä, että sosiaalinen pääoma on olemassa vain toisten silmissä: joku tunnistetaan ja tunnustetaan ryhmän jäseneksi. Bourdieun näkemykset sosiaalisesta pääomasta muistuttavat, että sikäli kuin sosiaalista pääomaa voi muuntaa esimerkiksi taloudelliseksi pääomaksi, se tapahtuu mitä todennäköisimmin tiettyjen ehtojen (tai mahdollisuuksien) vallitessa. * Tomi Kankainen on sosiologian tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa. Email: [email protected] 216 Suomalaisessa tutkimuskentässä muun muassa Anna-Maija Castrén (2001; 2005) on vertaillut helsinkiläisten ja pietarilaisten opettajien verkostojen muotoutumista – sosiaalista pääomaa bourdieulaisista lähtökohdista – ja pyrkinyt selvittämään, kuinka erilaiset ihmissuhteet (ystävät, perhe, työtoverit jne.) liittävät ihmisiä edelleen yhteen. Erityisesti hän tarkastelee, mikä merkitys aviosuhteella ja ammatilla on verkostojen kannalta kyseisissä kaupungeissa. Pietarilaisaineistossa korostui se, että suhteiden avulla aukeaa yhteys tietoon, hyödykkeisiin ja vaihdon markkinoille, mutta niillä luodaan myös luottamusta ja saavutetaan neuvotteluasemia yhteiskunnallisissa instituutioissa. Helsinkiläisaineistossa tähdellisempää oli sen sijaan voimavarojen symbolinen ulottuvuus, joka liittyy verkostojäsenten edustamiin arvostettuihin yhteiskunnallisiin asemiin, tässä tapauksessa kuulumiseen opettajien ammatilliseen ryhmään. Siinä missä Helsingissä puoliso saattoi toimia sosiaalisen liikkuvuuden väylänä, Pietarissa tällaista vaikutusta ei näyttäisi samassa määrin olevan. Tulokset osoittavat, että sosiaalinen pääoma saa erilaisen ”sisällön” Helsingissä ja Pietarissa. Sosiaalisella pääomalla on viitattu yleisesti ottaen sosiaalisen rakenteen yhteisöllisiin piirteisiin, kuten sosiaalisiin verkostoihin, normeihin ja luottamukseen. Nämä piirteet edistävät verkoston jäsenten välistä vuorovaikutusta ja toimintojen koordinointia ja sitä kautta yleensäkin inhimillistä kanssakäymistä. Sosiaalinen pääoma tehostaa yksilöiden tavoitteiden toteutumista ja myös talouden toimintaa. Lisäksi ihmisten väliset jatkuvat sosiaaliset siteet ja pysyväisluonteinen yhteistyö mahdollistavat luottamuksen syntymisen yksilöiden välille. Yksi mahdollinen tapa hahmottaa (ks. Ruuskanen 2003) sosiaalinen pääoma on jakaa se lähteisiin (verkostot, lait, erilaiset instituutiot), mekanismeihin (luottamus, kommunikaatio) ja seurauksiin (yhteistoiminnan helpottuminen, integraation lisääntyminen, sosiaalinen tuki, liiketoimintakustannusten alentuminen). Sosiaalisen pääoman käsitteestä on tullut suosittu viime vuosina esimerkiksi yhteiskuntaja taloustieteellisessä keskustelussa. Sen suosioon on lukemattomia syitä, jotka liittyvät moderneissa yhteiskunnissa tapahtuneisiin muutoksiin ihmisten välisissä verkostoissa, talouteen, globalisaatioon ja hyvinvointivaltion murrokseen. Mutkia oikoen voisi myös sanoa, että tiedeyhteisö kiinnostui muutama vuosikymmen sitten 217 erityisen voimakkaasti sosiaalisen pääoman käsitteestä, koska sillä ajateltiin voivan parantaa mitä erilaisimpia selitysmalleja. Esimerkiksi taloustieteilijät ottivat sosiaalisen pääoman mukaan malleihin, joilla pyritään selittämään maiden välisiä kasvueroja, terveystieteilijät ja lääkärit eliniän ja terveyden selityksiin. Myös yhteiskuntatieteen piirissä käsitteen käyttö on ollut hyvin moninaista. Käsite levisi melko pian myös politiikkaan, mikä on ymmärrettävää esimerkiksi siinä mielessä, että retorisesti sosiaalisen pääoman käsitettä voi viljellä tuomaan positiivisia vivahteita yhteiskunnallisia ongelmia esille nostettaessa: pitkäaikaistyöttömien elämää voidaan parantaa ystävien ja läheisten tuella, vanhustenhoidossa on tärkeää sukulaisten antama hoiva, nuorten syrjäytyminen on mahdollista korjata antamalla uusia mahdollisuuksia verkostoitua. En tietenkään väitä, että poliitikot eivät olisi kiinnostuneita tai halukkaita kohentamaan esimerkiksi vaikeuksissa olevien elämää, mutta sosiaalisen pääoman kaltainen käsite on erityisen toimiva yleisluontoisuutensa ja myönteisten konnotaatioidensa vuoksi. Tarkastelen sosiaalisen pääoman mahdollisia varjopuolia esimerkinomaisesti käymällä läpi Alexis de Tocquevillen jalanjäljissä kulkeneita nykytutkimuksen yleisiä linjoja ja esitän huomioita siitä, kuinka yhdistykset eivät toimi vain sosiaalisen pääoman ruusuista kehää vahvistavana. Toiseksi käyn lyhyesti läpi keskustelua siitä, kuinka yhteistyö on usein parempi perustaa muuhun kuin luottamukseen. Lopuksi esitän muutamia yleisiä huomioita empiirisen tutkimuksen kannalta. Alexis de Tocquevillen perintö Viime vuosituhannen lopulla Putnam (esim. 1993, 173–174; 1995) nosti yhdistykset sosiaalisen pääoman keskiöön. Hänen mukaansa yhdistyksiin kytkeytyy sosiaalista pääomaa, jolla on myös ulkoisvaikutuksia esimerkiksi luottamuksen yleistymisen muodossa. Putnamin väitteet palautuvat hyvin pitkälti niihin sosiologisen pluralismiteorian klassisiin ajatuksiin, jotka jo de Tocqueville esitti aikoinaan teoksessaan Demokratia Amerikassa (De la démocratie en Amérique), joka julkaistiin kahtena osana vuosina 1835 ja 1840. Tunnetusti hän kirjoitti teoksen tutustuttuaan maahan 1830-luvun alussa - yhdessä Gustave de Beau- 218 montin kanssa - alkuperäisenä tarkoituksenaan raportoida Amerikan vankilajärjestelmästä. Teoksesta on tehty melko äskettäin varsin hyvä suomennos, johon myös viittaukseni tällä kertaa kohdistuvat. Tocquevillen (2006) huolena oli tasa-arvon ja yhteiskunnallisen muutoksen mukanaan tuoma individualismi. Hän viittasi individualismilla taipumukseen viettää elämäänsä pienessä piirissä perheen ja ystävien kanssa ilman halua olla mukana vaikuttamassa ja ottamassa vastuuta yhteiskunnallisista asioista. Tämä puolestaan johtaa vallan keskittymiseen. Tocquevillen ratkaisu vallan hajautumisen ja demokratian ongelmaan löytyi paikallishallinnon ja yhdistystoiminnan suunnasta. Tocqueville korostaa Euroopassa varhaiselta keskiajalta alkanutta muutosprosessia, jonka tuloksena aristokraattinen järjestelmä korvautui pikkuhiljaa demokratialla. Demokratian vaarana on kuitenkin tavallisten kansalaisten poliittinen passivoituminen ja privatisoituminen. Tocquevillen mukaan tasa-arvosta aiheutuvia vitsauksia vastaan oli yksi tehokas keino: poliittinen vapaus. Hän ei ajatellut, että ”tavallisilla” ihmisillä olisi kirkas ja selkeä kuva suurista poliittisista asioista. Tavalliset ihmiset ymmärtävät hänen mukaansa melko huonosti sen, mitä vaikutusta koko kansakunnan tasolla tehtävistä päätöksistä on yksittäisille kansalaisille. Tämän voisi tietenkin argumentoida osin niin, että kaikki ovat tavallisia ihmisiä, mutta joillakin on valta, intressi, ”kyky”, asema ja mahdollisuus esimerkiksi täydellisemmän tiedon lähteille. On kuitenkin nähdäkseni niin, että esimerkiksi yhteiskunnallisesta passiivisuudesta ei voi päätellä, että yksilö ei lainkaan ymmärrä, mitä esimerkiksi poliittinen eliitti päättää tai miten he toimivat. Joillekin tämä ei vaan ole yksinkertaisesti elämän kannalta juuri tietyllä hetkellä olennainen asia tai se ei kiinnosta heitä lainkaan. Toivottavasti kiinnostus ei laske siksi, että vaikutusmahdollisuudet ovat monilla hyvin vähäiset, tai siksi että poliitikot aika ajoin syövät sanansa. Yhtä kaikki, Tocquevillellä on sanomansa, joka ainakin osittain mahdollistaa aktiiviseen toimintaan. Kun pienistä asioista päättäminen annetaan kansalaisten vastuulle, he kiinnostuvat yhteisestä hyvästä ja näkevät, kuinka he tarvitsevat sen luomiseen alituiseen toisiaan. (2006, 499–501.) Tocqueville näkee erityisesti lehdistön ja yhdistykset kansalaisten ja valtion välisenä välittävänä tekijänä. Lehdistö toimii samalla sinä julkisena väylänä, jonka kautta ihmiset tulevat tietoisiksi yhtei- 219 sistä päämääristään ja voivat sen kautta yhdistää voimansa, esimerkiksi yhdistysten muodossa. Tocqueville antaa yhdistyksille lukuisia tärkeitä tehtäviä yhteiskunnassa. Ensinnäkin yhdistysten kautta ihmiset pystyvät saavuttamaan itselle asettamiaan päämääriä ja saamaan mielipiteensä kuuluviin (emt., 510). Tämän lisäksi yhdistysten kautta ihmisten päämäärät ja tavoitteet tulevat julkisiksi. Kolmanneksi yhdistyksissä ihmiset tapaavat toisiaan ja keskustelevat keskenään, minkä kautta he oppivat hyväksymään ja ottamaan huomioon erilaisia mielipiteitä (emt., 510). Vaikka ihmiset eivät varsinaisesti pitäisi toisistaan, toleranssi erilaisuutta kohtaan kasvaa yhdistysten kautta. Neljänneksi yhdistykset hoitavat sellaisia asioita, joiden hoitaminen voisi kuulua myös valtiolle. Viidenneksi kaikki yhdistystoiminta helpottaa poliittista yhdistymistä. Mitä enemmän erilaisia pieniä yhteishankkeita ja ihmisten yhteenliittymiä on, sitä paremmin ihmiset kykenevät toteuttamaan niitä. (emt., 509; Ilmonen 2006; Kankainen 2007.) Tocqueville kylvi sosiologisen pluralistisen(yhdistys)teorian keskeiset ideat. Sittemmin merkittävistä sosiologian klassikoista muun muassa Simmel esitteli muotoilun, jonka mukaan yhdistykset ovat niitä keskeisiä yhteiskunnan paikkoja, joiden myötä kansalaisten jäsenyys kokonaisyhteiskunnassa toteutuu. Hänen mukaansa ristikkäisten jäsenyyksien myötä kehkeytyy solidaarisuutta myös eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien välille. (Siisiäinen 1986; 2006.) Vuosituhannen lopulla Putnam (1993, 89–90; 2000, 338) luennoi samoista aiheista maasta toiseen. Hän nosti keskustelun aiheeksi yhdistysten roolin eräänlaisina demokratian kouluina: ihmiset voivat oppia ja harjoitella niissä erilaisia demokraattisen osallistumisen tapoja, ja yhdistystoiminta kehittää yhteistyötaitoja ja solidaarisuutta. Putnam ei kuitenkaan tarjoa perusteellista teoreettisista kehittelyä siitä, miksi ja missä olosuhteissa yhdistyksiin sitoutuisi sosiaalista pääomaa, joka heijastuisi myönteisesti yhtäältä ihmisten välisiin suhteisiin ja toisaalta ihmisten ja instituutioiden suhteeseen. Tämä ei tarkoita, etteivätkö yhdistykset voisi yleistää luottamusta ja tukea demokratiaa. Monissa tutkimuksissa on havaittu yhdistyksiin kuuluvien luottavan enemmän erilaisiin instituutioihin ja ihmisiin yleisesti ottaen verrattuna sellaisiin, jotka eivät ole mukana yhdistystoiminnassa (Putnam 2000). Toisaalta luottamuksen ja yhdistystoiminnan väliset yhteydet ovat osoittautuneet usein varsin heikoiksi (Dekker 2004, 104; Delhey & 220 Newton 2003; Kankainen 2009), minkä vuoksi löydettyjäkin yhteyksiä on pyritty selittämään valikoitumisesta johtuvaksi (esim. Stolle 2001; 2003). On esitetty, että hyväosaiset ja ennestään luottavaiset ihmiset menevät mukaan yhdistysten toimintaan. Kolikon toinen puoli? Meidän tulee muistaa, kuten Kwon (2004) korostaa, että sosiaalista pääomaa voidaan käyttää yhtä lailla esimerkiksi fasismin moottorina kuin demokratian tukipilarina. Yhdistykset voivat toimia eripuraisuutta lisäävinä (Green ym. 2006, 177) tai erilaisia ihmisiä toisiinsa yhdistävinä. Aivan viime vuosinakin on tutkittu empiirisesti sellaisia yhdistysten toiminnan seurauksia, jotka esittävät toisen näkökulman näihin sosiaalisen pääoman ruusuisiin kehiin. Niissä on lähestytty asiaa kysymällä, minkä tyyppisillä yhdistyksillä on muita todennäköisemmin erilaisia kielteisiä vaikutuksia. Van Deth (2010) on tutkinut asiaa käyttämällä European Social Survey -aineistoa 19 Euroopan maasta. Hän esittää muutamia keskeisiä huomioita. Ensimmäinen on, että sosiaalisen pääoman huonot muodot eivät ole kovin yleisiä mukana olleiden Euroopan maiden yhdistyksissä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että aineistot antaisivat varauksetonta tukea yhdistysten kyvylle edistää tyytyväisyyttä demokratiaan tai lisätä politiikan merkitystä elämässä. Itse asiassa on niin, että kun tarkastelee kaikkia 19 maata, lähes kaikentyyppisten yhdistysten jäsenet ovat jossakin maassa (tai muutamissa maissa) ei-jäseniä tyytymättömämpiä politiikkaan ja vähemmän kiinnostuneita siitä. Erityisesti uskonnolliset yhdistykset ovat omiaan laskemaan politiikan merkitystä. Uskontoon liittyvät yhdistykset korostavat jäsenistönsä keskuudessa siinä määrin uskonnollisten asioiden merkitystä, että poliittiset asiat perinteisessä mielessä työnnetään osin sivuun. Monissa tutkimuksissa (Paxton 2002, Rose 1994, Iglic 2010) on kiinnitetty huomiota tarpeeseen erotella yhdistykset ”eristäytyneisiin” ja muihin organisaatioihin linkittyneisiin yhdistyksiin. Jako muistuttaa jokseenkin sosiaalisen pääoman keskusteluissa käytettyjä käsitteitä sitova ja silloittava sosiaalinen pääoma. Yhtä kaikki, tämän jaot- 221 telun logiikka lähtee siitä, että sellaiset yhdistykset tai ryhmittymät, joiden sisällä on vahvat siteet jäsenien välillä, mutta siteet yhdistyksen ulkopuolelle ovat heikot, voivat tietyissä olosuhteissa toimia esimerkiksi yleistä luottamusta heikentävänä – tai demokratian kannalta kielteisesti. Tällöin yhdistykset vahvistavat ihmisten ja ryhmien välisiä jakolinjoja. Kuten sanottua, tietyssä mielessä jo Simmel esitti samansuuntaisen hypoteesin: ristikkäisten jäsenyyksien myötä kehkeytyy solidaarisuutta myös eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien välille. Maahanmuuttajia koskevat tutkimukset ovat osoittaneet ristikkäisten verkostojen puutteen mahdollisia seurauksia. Joskus on haasteellista päästä verkostoihin, joihin haluaisikin kuulua. Verkostot muodostuvat usein samankaltaisuuteen pohjautuvan ryhmäidentiteetin kautta, mikä voi liittyä esimerkiksi harrastukseen, sukupuoleen, etniseen alkuperään, pukeutumiseen tai Internet-yhteisöihin. Tutkimusten mukaan esimerkiksi maahanmuuttajat verkostoituvat ensin ennen kaikkea keskenään. Tällä on merkitystä muun muassa työelämän kannalta. Ahmadin (2005) mukaan tieto työpaikoista välittyy maahanmuuttajille epävirallisia kanavia pitkin lähinnä Suomessa asuvien saman kansallisuuden edustajien ja sukulaisten kautta. Vaikka työllistyminen sosiaalisten verkostojen kautta hyödytti maahanmuuttajia, aiheutti se toisaalta myös sen, että he sijoittuivat lähinnä työelämän `vähemmän arvostetuille` aloille. Aivan samankaltaisia tuloksia on toki muistakin maista, esimerkiksi Ruotsista (ks. Salem 2009). Espanjassa (Albecete 2010) on tutkittu sosiaalisen pääoman seurauksia vertailemalla sitä, miten erilaisiin verkostoihin osallistuminen on yhteydessä poliittisiin asenteisiin. Tämä on tehty jakamalla aineisto neljään osaan: Katalonia, Baskimaa, Madrid ja muut alueet. Tutkimuksen mukaan vahva poliittinen jaottelu (tai keskus-periferia) on omiaan lisäämään sitovaa sosiaalista pääomaa (ja sen tyyppisiä yhdistyksiä) silloittavan sosiaalisen pääoman sijaan. Lyhyesti ilmaistuna silloittava ulottuvuus merkitsee yksilöiden välisiä laajempia sosiaalisia siteitä sekä verkostoja ja sitova ulottuvuus pikemmin tietyn joukon ryhmäidentiteettiä. Toiseksi tutkimus osoitti, että runsas sitova sosiaalinen pääoma on yhteydessä negatiivisiin asenteisiin poliittista systeemiä kohtaan. Johtopäätöksenä esitetään, että jos kansalaisella on suhteessa muihin rajoitetut poliittiset vaikutusmahdollisuudet, eksklusiivisiin, 222 sitovan sosiaalisen pääoman tyyppisiin ryhmiin kuuluminen vahvistaa kielteisiä asenteita politiikkaan. Nyt voi tietenkin ihan hyvin kysyä, onko ilmiö (pelkästään) kielteinen. Yhtä lailla voimme ajatella, että tätä kautta yhteiskunnallisia ongelmia saadaan esille. Uskontoon liittyvät yhdistykset esitetään tyypillisimmin mahdollisina lähteinä kielteisille seurauksille. Toinen esimerkki on kuitenkin ehkä mielenkiintoisempi, myös putnamilaisesta näkökulmasta. Nimittäin viimeaikaisetkin empiiriset tutkimukset ovat tuoneet esille erilaisten urheiluun liittyvien yhdistysten varjopuolia. Putnamilaisessa mielessä tämä on mielenkiintoista siksi, että urheiluun liittyvät yhdistykset ajatellaan helposti juuri sellaisina erilaisia ihmisiä yhteen liittävinä solmukohtina, joilla on myönteisiä seurauksia esimerkiksi luottamuksen tai suvaitsevaisuuden kannalta. Tyypillisin ja ilmeisin huomio on, että urheilun kautta muodostuneita valtavia maailmanlaajuisiakin verkostoja väärinkäytetään kaupallisiin tarkoituksiin (esim. Dyreson 2001). Toiseksi kaupallisuuden kautta urheilusta ja siihen liittyvistä yhdistyksistä on tullut ajoittain rajoitettuja tai suljettuja paikkoja, joihin ei ole asiaa ilman riittävää määrää pääomaa – tyypillisesti taloudellista, mutta yhtä lailla sosiaalista pääomaa. Kolmanneksi urheiluun kietoutuneet arvot eivät rajoitu välttämättä rakkauteen urheilua kohtaan tai toisten kunnioitukseen, vaan yhtä lailla niissä voi esiintyä vihaa, aggressioita ja väkivaltaa. Ei ole yllättävää, että nämä piirteet löytyvät myös urheiluun liittyvästä hallinnosta. Urheilujohto ja heidän väliset siteet vakiintuvat ja niitä uudelleen tuotetaan samaan aikaan kun muita yksilöitä tai jopa tiettyjen valtioiden edustusta saatetaan pitää keskuksen ulkopuolella. Samaan aikaan näitä verkostoja käytetään omien taloudellisten ja poliittisten intressien ajamiseen. Lisäksi, erilaisten mekanismien kautta luodaan luottamukseen pohjautuvaa yhteistyötä, joka joskus jopa suunnitelmallisesti rikotaan. (ks. Numerato & Baglioni 2011.) Miksi pitäisi luottaa? Russel Hardin (1991; 1993; 2001) on esittänyt useissa kirjoissaan perusteluja sille, miksi yhteistyö kannattaa monissa tilanteissa perustaa 229 Tocqueville, Alexis de (1951). Democracy in America I-II. New York.: Alfred A. Knpof. Tocqueville, Alexis de (2006). Demokratia Amerikassa. Helsinki: Gaudeamus. Suomentanut: Sami Jansson. van Deth, Jan W. (2010). Participation in Voluntary Associations: Dark Shades in a Sunny World? American Behavioral Scientist 53(5), 640–656.