Uhriutumisen politiikkaa : italialainen "sisällissota" kansallisesta poliittisesta perinnöstä

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC-ND 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/ Uhriutumisen politiikkaa : italialainen "sisällissota" kansallisesta poliittisesta perinnöstä © Kirjoittaja Published version Parvikko, Tuija Parvikko, T. (2023). Uhriutumisen politiikkaa : italialainen "sisällissota" kansallisesta poliittisesta perinnöstä. Politiikka, 65(3), 222-243. https://doi.org/10.37452/politiikka.130070 2023 222 ●● Artikkelit tiivistelmä Politiikka 65:3, s. 222–243, 2023 https://doi.org/10.37452/politiikka.130070 Uhriutumisen politiikkaa – Italialainen ”sisällissota” kansallisesta poliittisesta perinnöstä TUIJA PARVIKKO Artikkelissa luetaan poliittisesti italialaista historiapoliittista taistelua kansallisesta poliittisesta perinnöstä ja identiteetistä. Taistelun keskiössä ovat toisen maailmansodan päättymiseen liittyvät joukkosurmat ja niiden laukaisema joukkopako sodan seurauksena Jugoslavialle jääneiltä alueilta. Artikkelissa esitetään tulkinta, jonka mukaan oikeistopiirien ja pakolaisjärjestöjen käymä sitkeä kampanjointi on tuottanut tuloksen, jonka seurauksena koillisen rajaseudun traagiset tapahtumat on kohotettu kansallisen historian merkkipaalujen joukkoon. Artikkelissa analysoidaan teesejä ja topoksia, joihin taistelu kansallisesta poliittisesta perinnöstä perustuu. Italian koillisen rajaseudun tapahtumien historiapoliittista hyväksikäyttöä luetaan Jie-Hyun Limin esittämän uhrinationalismin teorian valossa. Uhrinationalismiin kuuluvia retorisia operaatioita ovat muistojen pyhittäminen, deja rekontekstualisointi sekä maaginen metamorfoosi. Niiden sitkeän toistamisen avulla pahantekijät ja heidän uhrinsa vaihtavat paikkaa, fasismin rikoksiin liittyvät poliittiset ja sotilaalliset vastuusuhteet hämärtyvät ja italialaisen kansallisen identiteetin perustaksi vakiintuu ajatus yhdessä jaetusta uhriudesta. Avainsanat: uhrinationalismi, historiapolitiikka, historian poliittinen käyttö, uhriutumisen politiikka 222 223 Uhriutumisen politiikkaa JOHDANtO Berliinin muurin murtuminen ja Neuvostoliiton romahtaminen käynnistivät Euroopassa uudelleen laajan toisen maailmansodan perintöä koskevan historiapoliittisen keskustelun, joka on monissa maissa kiihtynyt tällä vuosituhannella entisestään. Siinä missä etenkin itäeurooppalaisissa maissa keskustelun fokus on siirtynyt fasismin ja natsismin rikoksista kommunismin rikoksiin, Italiassa kansallista poliittista perintöä ja identiteettiä koskevan historiapolitiikan rintamalinjat ovat näihin päiviin asti ryhmittäytyneet vuosien 1943–45 sisällissodan rintamalinjojen mukaisesti. Rintamalinjan yhden puolen muodostaa sisällissodassa ”natsifasismin” (nazifascismo) vastaista taistelua käynyt ”perustuslaillinen rintama” (fronte costituzionale), johon sisällissodassa kuului laaja joukko poliittisia voimia vasemmalta oikealle. Valtaosa näiden piirien perillisistä puolustaa edelleen sodanaikaisen Vastarinnan (la Resistenza, kirjoitetaan Italiassa aina isolla alkukirjaimella) ja antifasismin perintöä toisen maailmansodan jälkeen perustetun Italian tasavallan peruskivenä (tarkemmin ks. Parvikko 2022). Historiasodan toisen puolen taas muodostaa hävinnyt fasistinen osapuoli. Se kiersi pseudonyymin avulla sodan jälkeen säädettyä fasististen järjestöjen toimintakieltoa perustamalla fasistiseen perintöön nojanneen Movimento Sociale Italianon (MSI) vuonna 1946. Vanhat ja uudet fasistisesta perinnöstä kumpuavat poliittiset puolueet ja järjestöt toimivat Italiassa edelleen avoimesti, ja niiden tuottamat ja ylläpitämät kansalliset muistelukerronnat ja -käytännöt ovat puhjenneet tällä vuosituhannella ennennäkemättömään kukoistukseen ja onnistuneet tunkeutumaan osaksi Italian valtion virallisia kansallisia rituaaleja. Vastarintaa ja antifasismia koskevan kiistelyn rinnalla historiapolitiikan toista suurta ”sisällissotaa” käydään toisen maailmansodan päättymiseen liittyvistä Italian koillisen rajaseudun tapahtumista sekä niiden yhteydestä ja merkityksestä nykypäivän italialaiselle kansalliselle identiteetille, sen symbolisille tukipilareille ja muistamiskäytännöille. Sodan päättymisestä lähtien italialainen äärioikeisto ja Jugoslavialle sodan seurauksena jääneiltä alueilta paenneiden pakolaisten järjestöt1 ovat vaatineet, että Triesten seudulla ja Istriassa sodan aikana ja välittömästi sen päättymisen jälkeen toteutetut italiankielisen väestön surmaamiset ja niitä seurannut kymmenkunta vuotta kestänyt joukkopako pois sosialistiseksi muuttuneesta Jugoslaviasta kohotettaisiin yhdeksi Italian kansallisen historian tärkeimmistä kulmakivistä ja että sitä muisteltaisiin ja kunnioitettaisiin sen traagisuuden ja arvokkuuden vaatimalla tavalla. 1990-luvulta lähtien kansallisen historiapoliittisen väittelyn fokus onkin kääntynyt Vastarinnasta ja antifasismista koillisrajan tapahtumiin. Tulkintani mukaan oikeistopiirien ja pakolaisjärjestöjen kampanjointi ja retoriikka perustuu joukkoon heti sodan jälkeen vakiintuneita teesejä ja topoksia, joita sitkeästi toistamalla nämä piirit ovat päässeet niskan päälle taistelussa kansallisen historian merkkipaaluista ja niiden poliittisesta merkityksestä. Tässä artikkelissa luetaan poliittisesti Italian koillisrajan historiaan liittyvää uhriutumisja marttyyriretoriikkaa ja sen merkittävimpiä topoksia ja kysytään, mihin uhriutumiseen perustuvaa kansallista minäkuvaa ja identiteettiä tarvitaan.2 Lisäksi kuvataan, miksi poliittinen oikeisto ja Istrian pakolaisten järjestöt ovat ottaneet koillisrajan tapahtumat historiapoliittiseksi lyömäaseeksi ja pyrkivät niiden jatkuvan esillä pitämisen avulla kääntämään ympäri antifasistisen rintaman vakiinnuttaman käsityksen kansallisen historian merkkipaaluista. 224 Tuija Parvikko Toiseksi artikkelissa analysoidaan yhtä historiapoliittisen uhriutumisdiskurssin edustavaa esimerkkitapausta Norma Cossettoa ja kysytään, miksi oikeistopiirit ja pakolaisjärjestöt ovat nostaneet tämän nuorena surmatun istrialaisen fasistin identiteettipoliittisen hegemoniataistelunsa keulakuvaksi. Artikkelissa analysoidaan Cossetton figuuriin liittyvää retorista kuvastoa ja pohditaan, mikä sen tehtävä on uhriutumiseen perustuvan kansallisen minäkuvan rakentamisessa. Artikkelin aineiston muodostaa lähdeluettelossa mainittu kirjallisuus, joka jakautuu kolmeen ryhmään. Ensimmäisen ryhmän muodostaa vastarintaan ja koillisrajan historiaan liittyvä kriittinen tutkimus (Ballinger 2003, 2004 ja 2012; Banti 2004; Cattaruzza 2007; Cogoy 2010; D’Alessio 2008; Del Boca 2005; Ferrara ja Pianciola 2012; Focardi 2020; Gentile 2006; Hrobat Virloget ym. 2015; Leghissa 2010; Orlić 2008 ja 2023; Pirjevec ja Kacin Wohinz 1998; Pirjevec 2009; Pizzi 2007; Pupo 2005; Tenca Montini 2023; Troha 2008; Verginella 2010; Zamparutti 2017 ja 2019). Toinen ryhmä käsittää joukon koillisrajan tapahtumien traagisuutta paisuttelevaa tutkimusta (Micich 2015; Micich ja De Angeli 2020; Miletto 2020; Pupo 2021; Spazzali 1990 ja 2022). Kolmannen ryhmän muodostaa Istrian joukkopakoihin ja Norma Cossetton tapaukseen liittyvä muu kirjallisuus, joka käsittää muistelmia (Amadei 2022; Bernas 2010; Mori ja Milani 2018), päiväkirjoja (Sessi 2007), sarjakuvia (Merlino ja Delvecchio 2018), näyttelykatalogeja (In esilio… 2023), Cossetto-aktivistien ohjelmallisia julkaisuja (Lucchi Vedaldi 2020; Mondoni ja Garibaldi 2020; Norma Cossetto… 2021), näytelmiä (Cristicchi ja Bernas 2014); arkistolähteitä (Archivio N.U.P….), pamfletteja (Biloslavo ja Carnieletto 2021; Cernigoi 2005 ja 2021; Franzinelli 2022; Gobetti 2020; Meloni 2021; Palladino 2023), opetusmonisteita (Linee guida…; Vademecum…) ja artikkelin kirjoitusprosessin aikana ilmestyneitä sanomalehtikirjoituksia. Aineisto on rajattu siten, että se muodostaa mahdollisimman edustavan ja monipuolisen otoksen Italian koillisrajan problematiikkaan liittyvästä laajasta kirjallisuudesta. Artikkelissa käytetyt keskeiset käsitteet narratiivi, kertomus, tarina ja topos ymmärretään Tieteen termipankissa (2023a ja 2023b) annettujen määritelmien mukaisesti. Narratiivia, kertomusta ja tarinaa käytetään synonyymisesti viittaamaan tarinamaailman tai tapahtumasarjan rakentamiseen ja tapahtumien hahmottamiseen juonelliseksi jatkumoksi vuorovaikutuksessa todellisuuden tai tekstin kanssa. Topoksella viitataan tietyssä kontekstissa vakiintuneeseen käsitykseen yhteisestä paikasta, väittelyn linjasta tai keskustelun aiheesta. Italialaisessa historiapoliittisessa kiistelyssä topos siis viittaa asian ilmaisemiseen tai ilmiön luomiseen käyttäen ennalta yleiseksi ymmärrettyjä tai hyväksyttyjä keinoja. Aloitan tekemällä selkoa rajaseudun poliittisen historian pääpiirteistä ja kiistakohdista. Sen jälkeen analysoin koillisrajan tapahtumiin liittyvää retorista kuvastoa ja topoksia, joiden kautta äärioikeisto ja pakolaisjärjestöt ajavat läpi sanomaansa. Sitten analysoin Norma Cossetton tapausta ja hänen kohoamistaan paikallismarttyyrista kaikkialla Italiassa muistelluksi figuuriksi. Teesini on, että Cossetton figuurin historiapoliittinen tehtävä on tuottaa puhtaaseen ja jaloon italialaisuuteen perustuvaa kansallista identiteettiä, jonka ei tarvitse tehdä tiliä fasistisen menneisyyden kanssa. Tuon esille, kuinka tämä identiteetti perustuu anakronistiseen antikommunismiin, mielikuvaan hyvistä italialaisista julmien ”slavokommunistien” viattomina uhreina. Kommunistisuutta käytetään anakronistisesti leimakirveenä ja uhkakuvana tilanteessa, jossa sen reaalinen uhka on jo kauan sitten hävinnyt. 224 225 Uhriutumisen politiikkaa Lopuksi analysoin yhtä kansallisen hegemoniakamppailun uusimmista käänteistä, kun poliittinen äärioikeisto pääministeri Giorgia Melonin johdolla yrittää laajentaa puhtaan ja viattoman italialaisuuden idean koskemaan myös fasistisen terrorin uhreja ja pyrkii häivyttämään näkyvistä Vastarinnan antifasistisuuden. Artikkelissa pohditaan, miksi italialainen poliittinen oikeisto käyttää kansalliseen uhriutumiseen perustuvaa historiapolitiikkaa oman agendansa ujuttamiseen demokraattisen parlamentaarisen politiikan sisälle. Ensin Italian kansallinen keskustelu koillisrajan traagisista tapahtumista ja niiden tutkimus on kuitenkin suhteutettava laajempiin eurooppalaisiin ja globaaleihin keskusteluihin. teOriA UHriNAtiONAlismistA Maan koillisrajan lähihistoriaa koskevalle italialaiselle keskustelulle ja tutkimukselle on ominaista, että sitä käydään pääasiassa kansainvälisen vertailun poissulkevassa kansallisessa kontekstissa, joka korostaa koillisrajan historian traagisuutta, ainutkertaisuutta ja vertailukelvottomuutta muiden samankaltaisten tapahtumien kanssa ympäri maailmaa (ks. esim. Cattaruzza 2007; Hrobat Virloget ym. 2015; Oliva 2002; Oliva 2009; Pupo 2005; Pupo 2021; Verginella 2010). Toisen maailmansodan päättymiseen liittyneet ideologiset välienselvittelyt sekä poliittisten vastustajien eliminoinnit ja karkottamiset eivät kuitenkaan olleet ominaisia pelkästään Italian koillisrajalle, vaan niitä esiintyi muodossa tai toisessa lähes kaikissa sotaa käyneissä maissa (Ferrara ja Pianciola 2012). Pamela Ballingerin mukaan tässä kansallisessa rajaseutunarratiivissa on kuitenkin tapahtunut merkittävä muutos Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Kylmän sodan aikana hallinnut antifasistinen narratiivi selitti rajaseudulla toimeenpantujen teloitusten ja väestön joukkopaon syyksi italiankielisen väestön fasistisuuden ja fasistien avustamisen. Samalla sekä italialaiset että jugoslavialaiset partisaanit kuvattiin kansallissankareiksi. Myöhemmin tämä narratiivi on kadonnut lähestulkoon kokonaan ja sen on korvannut uusi oikeistopiirien ja pakolaisjärjestöjen organisoima valtakertomus, joka ammentaa kahdesta Italian ulkopuolelta peräisin olevasta kertomuksesta. Ensimmäinen näistä on holokaustinarratiivi, jossa pakolaiset rinnastetaan natsien tuhoamisleirien uhreihin ja esitetään puolustuskyvyttöminä toisten toiminnan kohteina eikä itsenäisinä toimijoina omine valintoineen ja ratkaisuineen. Toinen narratiivi rinnastaa koillisen rajaseudun italiankieliseen väestöön kohdistuneet surmaamiset Jugoslavian hajoamissotien etnisiin puhdistuksiin. Tämän narratiivin mukaan italiankielinen väestö karkotettiin sosialistisesta Jugoslaviasta pelkästään heidän italialaisuutensa takia (italiani in quanto tali) (Ballinger 2003; 2004; 2012). Holokaustin uhrikertomuksesta ammentaminen ei ole tietenkään ominaista pelkästään italialaisille oikeistoja pakolaispiireille. Joukko historioitsijoita on 1980-luvulta lähtien esittänyt tulkinnan, jonka mukaan holokaustin tutkimuksessa tapahtui 1960-luvulta lähtien merkittävä käänne, jota erilaiset uhriryhmät ovat myöhemmin käyttäneet omiin tarkoituksiinsa. Esimerkiksi Annette Wieviorka ja Jie-Hyun Lim ovat esittäneet, että tämä käänne sai alkunsa natsirikollinen Adolf Eichmannin vuonna 1961 Jerusalemissa järjestetystä oikeudenkäynnistä. Holokaustin tutkimuksessa lähti liikkeelle uhrinarratiivinen käänne, joka on sittemmin laajentunut 226 Tuija Parvikko koskemaan myös muita uhriryhmiä koskevaa tutkimusta ja keskustelua. Wieviorkan (1998) mukaan alkoi ”todistajan aikakausi”, jolloin huomio käännettiin natsirikollisten ja totalitaaristen järjestelmien toimintamekanismien tutkimuksesta vainojen uhrien tutkimukseen, jossa annettiin ääni uhrien henkilökohtaisille kokemuksille ja muistoille. Lim (2014) esittää tästä käänteestä kriittisen tulkinnan, jonka mukaan kysymys ei ollut vain muistelukerrontatutkimuksen kelpuuttamisesta ”vakavan historiantutkimuksen” osa-alueeksi. Uhrinarratiivisen kerronnan omiminen ja siirtäminen uusiin konteksteihin on nimittäin johtanut sekä kansallisella että globaalilla tasolla kansallisten uhriryhmien väliseen kilpailuun siitä, kuka kärsi eniten. Lim on tältä pohjalta kehittänyt teorian uhrinationalismista (victimhood nationalism), jonka mukaan post-totalitaristisella aikakaudella on maailmanlaajuisesti virinnyt uusia uhriutumisdiskursseja, jotka on irrotettu holokaustin historiasta ja kokemuksista. Tämä uhriuden deja rekontekstualisointi ilmenee siten, että kansallisten kertomusten rakentamisessa on tapahtunut merkittävä siirtymä itsensä peliin panevan sankarillisen marttyyriuden kuvauksista mihinkään syyllistymättömän viattoman uhriuden kuvauksiin. Uudet kansakunnan ja kansallistunnon rakentamisstrategiat ammentavat uhriuden kokemuksesta yhteisesti jaet tuna kärsimyksenä ja uhrautumisena kansakunnan puolesta. Limin uhrinationalismin teoria sisältää kolme tekijää, jotka soveltuvat erinomaisesti myös Italian koillista rajaseutua koskevien uhriutumiskertomusten analysoimiseen. Ensimmäisen näistä (emt., 38) muodostaa uhrinationalistiseen kansallistunnon pönkittämiseen ja kansallisen narratiivin rakentamiseen liittyvä ”maaginen metamorfoosi” (magical metamorphosis), jonka avulla yksittäinen pahantekijä muuntuukin kansallisessa muistissa toisten pahanteon kohteeksi. Tämän magiikan avulla yksittäiset pahantekijät irrotetaan ja vapautetaan heidän tekemistään (sota)rikoksista ja heitä tarkastellaan ainoastaan heidän vihollistensa toimeenpanemien julmuuksien uhreina. Toiseksi Lim (emt., 38–39) esittää, että uhrinationalismin epistemologinen peruskivi tai sitä hallitseva epistemologinen operaatio on muistojen pyhittäminen (sacralisation of memories). Se tapahtuu kohottamalla yksilölliset muistot ainutkertaisiksi ja yhteismitattomiksi toisten ihmisten muistojen kanssa. Samalla torjutaan ulkopuolisten mahdollisuus todella ymmärtää henkilön ainutkertaista menneisyyttä ja siihen liittyneitä nöyryytyksiä ja kärsimyksiä. Tällä operaa tiolla turvataan yksinoikeus oman menneisyyden tulkintaan. Pyrkimys muistojen pyhittämiseen johtaa kuitenkin Limin mukaan paradoksaalisesti niiden politisoitumiseen. Uhrinationalististen projektien paradoksi on, että pyrkimys vaimentaa kiistely ja ”naulata kiinni” kansallisen historian merkkipaalut pyhittämällä niiden muisto tuottaa päinvastaisen tuloksen: pyhitetyistä muistoista tulee alituisen poliittisen keskustelun ja kiistelyn kohteita. Kolmanneksi Lim (emt., 39–40) esittää, että eri uhripositioiden välillä vallitsee epäsymmetria, joka ilmenee erona menneisyyden ylikontekstualisoinnin ja dekontekstualisoinnin välillä. Uhriutuneiden kansakuntien uhrinationalismi pyrkii ylikontekstualisoimaan niiden kansalliset uhriutumiskertomukset ja -kokemukset. Näin pyritään saavuttamaan moraalisesti miellyttävä historiallisen uhrin asema. Ylikontektualisoimisen operaatio siis ilmenee tiettyjen uhriutumiskertomusten ja -positioiden korottamisena muita tärkeämmiksi. Rikoksia tehneiden kansakuntien joukossa taas uhrinationalismi ilmenee pyrkimyksenä dekontekstualisoida historiallinen uhrius muille tehtyjen rikosten ja niistä seuraavan syyllisyyden ja vastuun häivyttämiseksi näkyvistä. Toisin sanoen pahantekijät haluavat muistettavan omasta menneisyydestään vain sen 226 227 Uhriutumisen politiikkaa uhriutumiseen liittyvät puolet, samalla kun omat pahat teot sivuutetaan. Muistaminen ja unohtaminen muistinpolitiikan vastakkaisina strategioina liittyvät juuri ylikontekstualisoinnin ja dekontekstualisoinnin dialektiikkaan: siihen mitä halutaan pitää esillä ja muistaa vastakohtana sille, mikä yritetään häivyttää kansallisesta muistista. irreDeNtismiä, rAJAseUtUFAsismiA JA tAistelUA itAliAlAisUUDestA Vaatimus Triesten, Istrian ja Dalmatian kuulumisesta Italiaan voidaan jäljittää 1800-luvulle Italian kansalliseen heräämiseen, il Risorgimentoon. Yhtenäisyysmiesten tavoitteena oli koota yhteen ja samaan Italian valtioon kaikki Välimeren rantojen italiankieliset alueet. Italian kuningaskuntaa perustettaessa vuonna 1861 tätä tavoitetta ei vielä ollut kaikilta osin saavutettu ja se jäikin elämään vahvana varsinkin Friulissa, Triestessä, Istriassa, Fiumessa ja myös italiankielisissä osissa Dalmatiaa (ks. esim. Banti 2004; Gentile 2006). Risorgimenton jälkeen kaikkien italiankielisten alueiden yhdistämisen vaatimista jatkoi erityisesti koillisella rajaseudulla kehittynyt voimakas Italia irredenta -liike, joka vaati laajojen Itävalta-Unkarille kuuluneiden alueiden liittämistä Italiaan. Irredentistisessä nationalismissa voidaan erottaa vahvoja kolonialistisia piirteitä. Samalla tavoin kuin italialainen kolonialismi perustui ajatukseen kansakunnan sivistystehtävästä uusissa alusmaissa, myös Italian koillisrajan takaiset eteläslaavilaiset etniset ryhmät nähtiin sivistymättöminä barbaareina, joille antiikin Roomasta, renessanssista ja Venezian tasavallasta kumpuava italialainen sivistys oli opetettava vaikka väkivalloin (Cattaruzza 2007, 43–68; Leghissa 2010, 183; Pizzi 2007, 47–48). Ensimmäisen maailmansodan lopputuloksena Italia onnistuikin laajenemaan merkittävästi itään, kun Friuli, Trieste, Istria ja osia Dalmatiasta liitettiin Italiaan. Nämä italialaisten italialaisina pitämät alueet eivät kuitenkaan alistuneet uuteen komentoon panematta vastaan. Eri kansallisten ryhmien välinen kamppailu oli kiihtynyt 1800-luvun lopulta lähtien ja huipentui väkivaltaisuuksiin, surmatekoihin ja tuhopolttoihin välittömästi sotaa seuranneina vuosina. Samalla italialaisen kulttuuritaistelun etujoukko muuttui nopeasti. Kansalliskiihkon organisoinnin johtoon asettuivat fasistit, joiden poliittiseen repertuaariin väkivalta ja terrori kuuluivat alusta alkaen (D’Alessio 2008; Pirjevec ja Kacin Wohinz 1998). Mussolinin noustua valtaan vuonna 1922 koillisen rajaseudun ja Italian Balkanin puoleisten osien saksan-, tsekinja puolankieliset Itävallan kansalaiset häädettiin pois maasta. Sloveenien ja kroaattien julkaisutoiminta ja heidän kulttuurija urheilujärjestönsä kiellettiin, koulut suljettiin ja heidät suljettiin ulos valtion viroista. Fasistinen hallinto murskasi poliittisen opposition. Sen puolueet kiellettiin, aktivisteja vangittiin ja teloitettiin ja pantiin toimeen joukkosurmia. Yli 100000 sloveenia ja kroaattia emigroitui fasismin 20-vuotisen valtakauden aikana joko Jugoslaviaan tai kauemmas Amerikkaan tai Australiaan. Fasistinen hallinto toi karkotetuilta ja surmatuilta vapautuneisiin työpaikkoihin noin 50000 omaa tukijaansa, regnicoloa, Italian niemimaalta. Vastareaktiona Triestessä ja nykyisen Slovenian alueella syntyi fasismin vastaisia maanalaisia liikkeitä, jotka muodostivat myöhemmin pohjan Slovenian toisen maailmansodan aikaisille vastarintaliikkeille (Cattaruzza 2007; Pirjevec 2009; Verginella 2010, 32–34). 228 Tuija Parvikko Mussolinin syrjäyttämistä heinäkuussa 1943 seuranneessa sekasorrossa ja valtatyhjiössä rintamalinjat ja sotivat osapuolet järjestäytyivät kokonaan uudelleen. Natsi-Saksa miehitti PohjoisItalian, jonne perustettiin Mussolinin johtama Salòn nukkehallitus ja Adriatische Küstenland -niminen saksalainen hallintoalue. Italian pohjoisilla vuoristoalueilla ja Apenniineilla organisoitui fasismin ja natsi-Saksan vastainen vastarintaliike. Kuningas ja marsalkka Pietro Badoglio pakenivat Etelä-Italiaan ja alkoivat organisoida sotaa uudelleen liittoutuneiden puolella. Josip Broz Titon johtamien jugoslavialaisten partisaanien tavoitteena oli sosialistisen Jugoslavian perustaminen, johon kuuluisi myös osia Friulista, Trieste ympäristöineen ja Istria. Tätä tavoitetta kannatti aluksi myös osa italialaisesta vasemmistosta ja varsinkin partisaaniliikkeessä johtavaan asemaan nopeasti kohonneet kommunistit (Cattaruzza 2007; Troha 2008). Jugoslavian kommunistinen puolue ryhtyi organisoimaan partisaaniarmeijan valloittamia alueita ankaralla otteella uudelleen. Niille perustettiin kansanvaltuuskuntia (poteri popolari), joiden tarkoituksena oli perustaa alueelle sosialistisia hallintorakenteita ja seuloa epäluotettava väestönosa joko karkotettavaksi tai ainakin poliittisten ja hallintorakenteiden ulkopuolelle (Orlić 2008; 2023). Jugoslavialaiset partisaanit ja poliisi vangitsivat ja surmasivat merkittäviä fasisteja, fasistisen hallinnon virkamiehiä ja fasistien kollaboraattoreita. Väkivallan ja vangitsemisten uhreiksi joutui myös fasistien perheenjäseniä ja muita epäilyksen alaisia henkilöitä, joiden asema fasistihierarkioissa ei ollut kovinkaan merkittävä (Verginella 2010, 39). Vuonna 1945 liittoutuneiden miehitysjoukot jakoivat rajaseudun niin sanottua Morganlinjaa pitkin kahteen vyöhykkeeseen. A-vyöhykkeen muodostaneesta Triestestä oli määrä tehdä YK:n turvallisuusneuvoston valvoma vapaakaupunki (Territorio Libero di Trieste, TLT). Jugoslavian hallintaan jääneeseen B-vyöhykkeeseen kuului pieni palanen karstiylänköä hiukan Duinosta pohjoiseen, valtaosa Istriaa, Fiumen kaupunki ja Dalmatian rannikko, joita Italia pitkään sodan jälkeen tavoitteli takaisin omaan hallintaansa. Nykyinen Italian ja Jugoslavian välinen rajalinja vedettiin pääpiirteissään Pariisin rauhansopimuksessa 1947, mutta liittoutuneet lähtivät A-vyöhykkeeltä lopullisesti vasta vuonna 1954, jolloin Triesten kaupunki palautettiin Italialle. Italian ja Jugoslavian välinen raja taas vakiinnutettiin lopullisesti vasta vuonna 1975 solmitussa Osimon sopimuksessa. Jotkut äärioikeistolaiset piirit ovat lämmittäneet rajaseutuirredentismiä aina näihin päiviin asti ja irredentistinen nostalgia elää edelleen voimakkaana pakolaisjärjestöjen lisäksi Triesten kulttuuripiireissä ja äärioikeistossa (Cattaruzza 2007; Pizzi 2007). FOiBAsUrmieN kAksi AAltOA Historiantutkimuksessa Jugoslavian partisaanien ja salaisen poliisin toimeenpanemissa niin sanotuissa foibasurmissa erotetaan kaksi eri aaltoa. Ensimmäinen niistä pyyhkäisi Triesten seudun ja Istrian yli syys–lokakuussa 1943 Jugoslavian partisaaniliikkeen valloitettua alueen reilun kuukauden ajaksi. Toinen aalto taas nousi keväällä ja kesällä 1945 Jugoslavian partisaanien valloittamilla alueilla Friulissa, Triestessä ja Istriassa. Tätä aaltoa on pidetty ensimmäistä systemaattisempana pyrkimyksenä eliminoida fasistit ja heidän kollaboraattorinsa syntymässä olleesta sosialistisesta Jugoslaviasta (Cogoy 2010, 19). Historiantutkijat arvioivat foibasurmien 228 229 Uhriutumisen politiikkaa uhrien yhteismääräksi 3000–5000, kun taas pakolaisjärjestöt ja poliittinen äärioikeisto puhuvat ainakin 10000–20000 uhrista (Vademecum per il Giorno del Ricordo 2019). Koska uhrien täsmällistä määrää on lähes mahdotonta saada selville, hyperbolan käytöstä surmalukujen ja koko ilmiön karmeuden paisuttamiseksi on tullut yksi äärioikeiston ja pakolaisjärjestöjen toistuvimmista retorisista keinoista ja politikointimuodoista (Biloslavo ja Carnieletto 2021; Gobetti 2020, 73–87). Italian kielen termi foiba viittaa Friulin ja Istrian kalkkikivisellä karstialueella sadevesien syövyttämiin syviin onkaloihin, joita oli perinteisesti käytetty kaatopaikkoina ja joihin oli heitetty eri sotien uhreja ja muita vainajia jo paljon ennen toiseen maailmansotaan liittyviä tapahtumia. Toisen maailmansodan jälkeisten surmatöiden tapahduttua siitä johdettiin onkaloon surmaamista tarkoittava verbi infoibare (surmata foibaan) ja substantiivit infoibamento (foibasurma) ja infoibati (foibasurmatut). Tämän kielellä politikoinnin tavoitteena on ollut korostaa surmien raakuutta ja traagisuutta. Vaikka toisen maailmansodan aikana sodan kaikki osapuolet käyttivät onkaloita samoihin tarkoituksiin, jälkikäteen tikunnokkaan on nostettu vain Jugoslavian partisaanit ja salainen poliisi ja heidän toimeenpanemansa surmatyöt, joiden uhrit usein päätyivät näihin onkaloihin ja joista puhumalla on onnistuttu herättämään italialaisissa suorastaan maagista kauhua ja pelkoa (Ballinger 2003; Cogoy 2010; Pizzi 2007). Katja Pizzin tulkinnan mukaan foibasta on 1980-luvulta lähtien tullut kirjallinen topos, joka viittaa pimeään kuiluun ennennäkemättömän väkivallan tyyssijana. Rajaseudun proosassa, runoudessa ja muistelukerronnassa väkivallan uhrit edustavat roomalaista perintöä kantavaa puhdasta italialaisuutta, alueen perinteistä jaloa etnisyyttä, jonka alueelle tunkeutuvat villit ja barbaariset ”slaavit” pyrkivät väkivalloin tukahduttamaan. Vaikka foibiin viitattiin traagisen tuhoutumisen symboleina rajaseutukirjallisuudessa jo 1800-luvulta lähtien, ”foibakirjallisuus” on kokenut uuden renessanssin 1990-luvulta lähtien kiihtyneen historiapoliittisen taistelun myötä (Pizzi 2007, 166–174). Kiistely foibasurmista, niiden uhreista, syistä ja uhrien määrästä jatkuu edelleen. Oikeistopiirit ja pakolaisjärjestöt sisällyttävät uhrien lukumäärään myös sekä muulla tavoin jugoslavialaisissa vankiloissa ja vankileireillä menehtyneet että kadonneet henkilöt. Usein jätetään mainitsematta, että myös partisaanit ja saksalaiset sotajoukot käyttivät karstionkaloita omien vainajiensa hautapaikkoina ja että sodan jälkeen niihin päätyi sosialistista vallankumousta vastustaneita sloveeneja ja kroaatteja (Pirjevec 2009; Verginella 2010). Cogoyn mukaan (2010, 18) historiapoliittisessa sisällissodassa tästä hyötyvät ne, jotka haluavat esittää foibasurmat italialaisten kannalta mahdollisimman synkässä valossa ja demonisoida Titon partisaanit ja sosialistisen Jugoslavian. Giovanni Leghissa (2010, 183–187; ks. myös Del Boca 2005) liittää historiapolitiikan retoriikan kiinnostavasti vanhempaan jo Italian siirtomaakaudella syntyneeseen ajatukseen ”kunnon italialaisista” (italiani brava gente). Hän esittää, että kolonialistisen ideologian mukaan Pohjoisja Itä-Afrikan valloitussodissa ei ollut kyse pelkästään suurvaltapoliittisesta kamppailusta maailman hallinnasta vaan pikemminkin kunnon italialaisten ylevästä sivistystehtävästä, jonka kulttuuriset juuret juontuivat antiikin Roomaan. Kolonialistisella kaudella omaksutun kansallisen minäkuvan mukaan kunnon italialaisten paremmuus suhteessa valloittamiinsa afrikkalaisiin kansanryhmiin ei ollut vain kulttuurista kehittyneisyyttä vaan myös biologista ylemmyyttä. Kunnon italialaisuuden ideologia pyrki pyyhkimään kansallisesta muistamiskulttuurista viitteet 236 Tuija Parvikko 2005 helmikuussa presidentti Ciampi taas myönsi hänelle Italian valtion kultaisen ansiomitalin (la medaglia d’oro al merito civile). Lisäksi Padovan yliopisto ja kaupunki paljastivat vuoden 2011 foibauhrien muistopäivän viettämisen yhteydessä Norma Cossetton muistolaatan yliopiston päärakennuksen sisäpihalla (Cortile Littorio). Norman opiskelukaverin ja sisaren esimerkiksi Frediano Sessille (2007) antamien lausuntojen mukaan Norma oli varsin intohimoinen fasistinen opiskelija-aktiivi, joka levitti aatteensa propagandaa ja piti etenkin fasistisiin joukkokokouksiin osallistumisesta. Foibasurmia ja varsinkin Normaa koskevissa kertomuksissa sitoutuminen fasismiin tulkitaan kuitenkin merkiksi nuoren ihmisen ihanteellisuudesta ja peräänantamattomasta rakkaudesta Italiaa kohtaan. Fasistiseen ideologiaan ja politiikkaan kuulunut äärimmäinen terrori ja väkivalta häivytetään näkyvistä niin, että fasismi yhtäläistyy lopulta ylevään isänmaallisuuteen. Rajaseutujen fasistiset asukkaat alkavat näyttäytyä esikuvallisina isänmaan ystävinä, jotka puolustivat viimeiseen asti alueen etnistä ja kulttuurista italialaisuutta (Pizzi 2007, 167–168). Limin uhrinationalismin teorian valossa kysymyksessä on maaginen metamorfoosi, jossa pahantekijät ja uhrit vaihtavat paikkaa. Nuoren ja kauniin Norman figuuri tarjoaa mielikuvan viattomasta ja puhtaasta uhrista, joka surmattiin pelkästään siksi, että hän oli italialainen (italiana in quanto tale). Surmatuksi tuli siis rajaseutujen, Istrian, Fiumen ja Dalmatian ikiaikainen italialaisuus itsessään (italianità), jonka keulakuvaksi Norma Cossetto nostetaan. Nuoren naisen surma ja raiskaus vertautuu pyhän ja kalliin Äidinmaan (italialaiset puhuvat madre patriasta, joka on tavallaan oksymoron, äiti-isänmaa) runtelemiseen ja tuhoamiseen. Norman tuhoaminen merkitsee koko italialaisen kansallisen yhteisön tuhoamista (Zamparutti 2017, 24–27). Federico Tenca Montini on huomauttanut, että Italia-neidon runtelija ja raiskaaja ei ole kuka tahansa, vaan tarina perustuu pitkään italialaiseen perinteeseen kuvata slaavilainen seksuaalisuus primitiivisenä, väkivaltaisena ja vastenmielisenä. Norma Cossetton kohtalo asetetaan tähän traditioon ja esitetään etnisenä raiskauksena. Viittaamatta Limin teoriaan uhrinationalismista Tenca Montini tunnistaa Norma Cossetton tarinassa hyvin samankaltaisen maagisen metamorfoosin ja dekontekstualisoinnin strategian kuin siinä esitetään. Hänen mukaansa Norman tarina asettuu osaksi äärioikeiston pyrkimystä depolitisoida ja normalisoida fasismin perintö häivyttämällä näkyvistä italialaisten oma vastuu fasismin rikoksista ja syyllistämällä ja demonisoimalla sloveenien ja kroaattien sodanaikainen vastarinta kaikin tavoin (Tenca Montini 2023, 48). Tämä retorinen strategia perustuu kahteen italialaisessa rajaseutuhistoriassa vakiintuneeseen topokseen: toisaalta kuvaan italialaisista istrialaisina alkuperäisasukkaina, toisaalta ”slaaveihin” ikiaikaisten venetsialaisten – siis italialaisten – alueiden vieraina valloittajina. Tenca Montini viittaa myös yllä mainittuun sarjakuvakirjaan Foiba Rossa, jonka avulla hänen mukaansa yläkoululaisille opetetaan, että seksuaalinen väkivalta on tyypillinen slaavilainen ja kommunistinen piirre (Tenca Montini 2023, 58). Tenca Montini esittää, että viime vuosina kaiken aikaa vahvistunut ”Norma-kultti” on saanut ”femonationalistisia” piirteitä etenkin italialaisessa valtamediassa. Italian nykyinen pääministeri, äärioikeistolaisen Fratelli d’Italia -puolueen puheenjohtaja Giorgia Meloni on yksi tämän suuntauksen airueista. Lokakuussa 2018 hän kirjoitti Facebook-päivityksen, jossa hän toisti nyttemmin jo yleiseksi mantraksi muodostuneen kuvauksen Norma Cossettosta Istrian italialaisena, jonka Titon partisaanit surmasivat, koska hän kieltäytyi luopumasta isänmaanrakkaudestaan, ja joka kuoli kommunistien häpäisemänä eikä ole siksi saanut koskaan osakseen solidaarisuutta 236 237 Uhriutumisen politiikkaa feministien taholta (Meloni 2018). Tenca Montinin tulkinnan mukaan juuri Norma Cossetton tarinan näennäinen feministinen relevanssi on yksi syy siihen, miksi yhä useampi kaupunki Italiassa päättää nimetä kadun tai aukion hänen mukaansa. Populistinen (ääri)oikeisto on ottanut maailmalla virinneen kadunnimija monumenttifeminismin omaan käyttöönsä ja hyödyntää kvasifeministisiä teemoja politiikassaan laajemminkin. Se esimerkiksi puolustaa naisen oikeutta olla tekemättä aborttia. Ajatus oli myös yksi Melonin viimevuotisen parlamenttivaalikampanjan keskeisistä vaatimuksista (Tenca Montini 2023, 62; Meloni 2021, 133–157). ”Norma-kulttiin” kriittisesti suhtautuvien tahojen on yhä vaikeampi torjua ja hillitä sen leviämistä kaikkialle, koska nuoren ja viattoman naismarttyyrin kansallisen muistamisen torjuminen voitaisiin helposti tulkita silkaksi antifeminismiksi ja naisvihaksi. lOPUksi Keväällä 2023 Italian historiapoliittinen ”sisällissota” kuumeni jälleen, kun Meloni yritti ujuttaa natsifasismista vapautumiseen liittyvien muistopäivien vieton rituaaleihin oikeiston siihen mennessä vain foibasurmien yhteydessä markkinoiman ajatuksen uhriudesta, joka johtuu pelkästään italialaisuudesta sinänsä (italiani in quanto tali). Kun Roomassa vietettiin natsien maaliskuussa 1944 toimeenpaneman niin sanotun Fosse Ardeatinen verilöylyn muistopäivää, Brysselissä työmatkalla ollut pääministeri totesi Euroopan Neuvostolle, että Italiassa muisteltiin parhaillaan, kuinka 79 vuotta aikaisemmin natsien miehitysjoukot surmasivat kostoiskuna partisaanien aikaisemmin tekemälle Via Rasellan pommi-iskulle 335 italialaista ”vain koska he olivat italialaisia” (solo perché italiani) (il Fatto Quotidiano 2023). Melonin lausunto sai osakseen raivoisan vastalausemyrskyn. Natsit eivät tietenkään surmanneet ketään pelkän italialaisuuden takia vaan siksi, että uhrit olivat kuuluneet antifasistiseen vastarintaliikkeeseen. Lisäksi Fosse Ardeatinen iskun uhrien joukossa oli ollut kymmeniä juutalaisia. Pian tämän jälkeen senaatin puhemiehenä toimiva Melonin puoluetoveri Ignazio La Russa hämmensi entisestään kiivasta julkista polemiikkia tokaisemalla, että Via Rasellan partisaani-isku oli kaikkea muuta kuin ylevä sivu Vastarinnan historiassa, koska uhrit olivat puolittain eläköityneiden ikämiesten soittokunnan jäseniä (la Repubblica 2023). Todellisuudessa isku kohdistui keskeiseen Roomassa toimineeseen SS-yksikköön. Vastalausemyrsky voitaisiin tietysti tulkinta varmaksi merkiksi siitä, että Italian historiapoliittisessa ”sisällissodassa” on tietty raja, jota kukaan ei voi ylittää ja se raja on ajatus antifasistisesta Vastarinnasta Italian tasavallan kyseenalaistamattomana perustana. Tulkintani mukaan Melonin lausunto viittaa kuitenkin siihen, että poliittinen äärioikeisto on ryhtynyt avoimeen taisteluun tätä perustaa vastaan. Meloni on eri yhteyksissä toistuvasti todennut, että hän pitää antifasismia päävihollisenaan eikä koskaan luovu sen vastaisesta taistelusta, koska antifasistit haluavat työntää postfasistit takaisin poliittisen kentän ja kansalaisyhteiskunnan marginaaliin. (Meloni 2021, 271; Palladino 2023, 11–12, 148). Corriere della Sera –lehdessä 25. huhtikuuta julkaisemassaan avoimessa kirjeessä pääministeri asettaa antifasismin tilalle ajatuksen kansallisen historian merkkipaalujen ”yhteisesti jaetusta muistamisesta” (memoria condivisa). Niiden joukossa natsifasismista vapautumisen muistamisen täytyy Melonin mukaan perustua yhtä lailla Vastarinnan 238 Tuija Parvikko aikaisten partisaanien toimeenpanemien teloitusten tuomitsemiseen kuin foibauhrien muistamiseen. Lisäksi vapautumisen vuosipäivän viettämisen täytyy perustua ajatukseen siitä, että myös hävinneen osapuolen edustajat olivat sodan uhreja ja että postfasistit tulisi hyväksyä poliittisen yhteisön yhdenvertaisiksi jäseniksi (Corriere della Sera 2023). Limin uhrinationalismin teorian valossa kysymyksessä on maaginen metamorfoosi, jonka avulla pahantekijöistä (fasistit) tulee uhreja ”pelkästään italialaisina”. Samalla fasismi depolitisoidaan dekontekstualisoinnin avulla ja asetetaan osaksi yhteisesti jaettua ja hyväksyttyä kansallista historiaa. Tässä artikkelissa on esitetty tulkinta siitä, kuinka alun perin Italian koillisella rajaseudulla ylläpidetty käsitys italialaisesta fasismista ylevänä aitoa ja alkuperäistä italialaisuutta ”slavokommunistista” uhkaa vastaan puolustavana maailmankuvana ja liikkeenä on vähitellen päässyt ulos sille toisen maailmansodan jälkeen osoitetusta poliittista ja kulttuurisesta marginaalista. Kun postfasistit muodostivat aluksi pääasiassa Veneton maakuntaan ja Triesten seudulle keskittyneen vastakulttuurin ja vastajulkisuuden, he ovat vuosikymmenten kuluessa onnistuneet tunkeutumaan osaksi valtakulttuuria ja –julkisuutta. Tämä on paljolti tapahtunut käyttämällä taitavasti hyväksi foibasurmiin liittyvää äänekästä propagandaa, joka on perustunut ajatukseen italialaisista kunnon ihmisinä (italiani brava gente), jotka joutuivat barbaaristen ”slavokommunistien” raa’an väkivallan uhreiksi pelkästään siksi, että he olivat italialaisia (italiani in quanto tali). Propagandan avulla on luotu historiallinen tapahtuma, joka tukee ajatusta italialaisista jugoslavialaisten kommunistien etnisen väkivallan viattomina uhreina, joiden traagista kohtaloa muualla maailmassa ei ole ollenkaan ymmärretty (vrt. Zamparutti 2017, 23). Foibasurmien ja Norma Cossetton tapauksen historiapoliittinen hyväksikäyttö voidaankin ymmärtää esimerkkitapaukseksi Jie-Hyun Limin esittämästä uhrinationalismista, jossa italialaisen kansallisen identiteetin perustaksi on muurattu ajatus yhdessä jaetusta uhriudesta. Samalla kun kaikkia italialaisia vaaditaan tunnustamaan foibasurmien kansallinen merkitys, osallistutaan globaaliin kilpailuun uhriudesta kahdella eri tavalla. Toisaalta käytetään hyväksi kulttuurista omimista rinnastamalla oma uhriutuminen sekä holokaustin uhreihin että Jugoslavian hajoamissotien etnisiin puhdistuksiin. Toisaalta taas oma uhriutuminen singularisoidaan, ainutkertaistetaan, julistamalla se traagisuudessaan täysin vertaansa vailla olevaksi maailman muiden uhriutumistarinoiden joukossa. Foibasurmien ymmärretään myös olevan sui generis siinä mielessä, että niille ei pidä etsiä historiallisia syitä tai taustatekijöitä koillisen rajaseudun aikaisemmista tapahtumista kuten sloveenien ja kroaattien osakseen saamasta fasistisesta sorrosta ja terrorista. Uhrinationalismin teorian näkökulmasta foibasurmat siis depolitisoidaan torjumalla niiden tarkasteleminen historiallisessa kontekstissa. Miksi italialainen poliittinen oikeisto – ja eurooppalainen (ääri)oikeisto laajemminkin – käyttää kansalliseen uhriutumiseen perustuvaa historiapolitiikkaa oman agendansa ujuttamiseen demokraattisen politiikan sisälle? Tulkintani mukaan Norma Cossetton kaltaiset yksittäistapaukset tarjoavat konkreettisia tarinoita ja symboleita, joiden avulla kokonaisia ajattelutapoja kuljetetaan yleisempään poliittiseen diskurssiin ja parlamentaariseen kiistelyyn ja käännetään asioita päälaelleen. Tarinallistamisesta ja yksilöllistämisestä tulee symbolista toimintaa, jonka avulla poliittisten pahantekijöiden ja uhrien paikkoja onnistutaan maagisesti vaihtamaan. Poliittisen oikeiston systemaattisesti harjoittama maaginen metamorfoosi haastaa parlamentaarisen demokratian tärkeimpiä perusteita suistamalla sijoiltaan totuuden puhumisen, rehellisyyden ja luotettavuuden poliittista toimintaa ohjaavina periaatteina. 238 239 Uhriutumisen politiikkaa Samalla Norma Cossetton tapaus on edustava esimerkki italialaisen äärioikeiston harjoittamasta hegemoniapolitiikasta, joka paradoksaalisesti ammentaa marxilaisen poliittisen teoreetikon Antonio Gramscin hegemoniateoriasta ja ottaa oppia Italian kommunistisen puolueen aikanaan harjoittamasta hegemoniataistelusta kansalaisyhteiskunnan ja kulttuurin tasolla (Palladino 2023, 42–45, 139). Äärioikeiston vastahegemonian (controegemonia) ja vastakulttuurin politiikka on kehittynyt metapoliittiseksi kamppailuksi kulttuurin tasolla, jossa politikoidaan kertomuksilla ja narratiiveilla, muistilla, kulttuurituotteilla ja depolitisointioperaatioilla. Niiden avulla käännetään nurin historiallisia totuuksia ja murretaan kansalaisten poliittista arvostelukykyä erityisesti sosiaalista mediaa hyväksi käyttämällä. Metatasolla italialainen historiapolitiikka voidaan myös kytkeä laajempaan eurooppalaiseen ja globaaliin kamppailuun demokraattisten poliittisten järjestelmien tulevaisuudesta. Italialainen äärioikeisto ja sen historiapolitiikka voidaan nähdä osana maailmanlaajuista autoritaarista trendiä, joka haastaa vakavasti liberaalia demokratiaa ja sen yleisiin ihmisoikeuksiin perustuvia keskeisiä arvoja. kiitOkset Kiitän lämpimästi Mikko Jakosta ja vuoden 2023 Politiikan tutkimuksen päivien työryhmän Temporaalisuuden politiikka ja kieli osanottajia artikkelin aikaisemman version arvokkaista kommenteista. Kiitän myös käsikirjoituksen anonyymeja vertaisarvioitsijoita kriittisistä korjausehdotuksista ja Politiikka-lehden päätoimittajia käsikirjoituksen viimeistelyä merkittävästi edistäneistä huomautuksista. lOPPUviitteet 1. Tässä artikkelissa ilmauksilla ”äärioikeisto”, ”oikeistopiirit” ja ”pakolaisjärjestöt” viitataan laajaan joukkoon poliittisia puolueita ja kansalaisjärjestöjä, joiden piirissä uustai postfasistien ja muiden äärioikeistoa edustavien henkilöiden vaikutusvalta on ollut merkittävä toisen maailmansodan päättymisestä lähtien. Äärioikeiston keskeisin puolue, MSI, on kokenut kaksi muodonmuutosta ja toimii nykyisin nimellä Fratelli d’Italia. Lisäksi äärioikeistoon lukeutuu kirjava joukko muita ryhmittymiä, joista tällä hetkellä merkittävimmät ovat Forza Nuova ja CasaPound Italia. Istrian ja Dalmatian pakolaisjärjestöt ovat muodollisesti poliittisesti puolueettomia kansalaisjärjestöjä, mutta etenkin MSI:n ja myöhemmin Fratelli d’Italian vaikutusvalta niiden sisällä on ollut merkittävä, ja monet äärioikeistopuolueiden poliitikoista ovat olleet erittäin aktiivisia toimijoita pakolaisjärjestöissä kuten pitkäaikainen triesteläinen senaattori Roberto Menia. Keskeisin pakolaisjärjestö on vuonna 1945 perustettu l’Associazione Nazionale Venezia Giulia e Dalmata, jolla on 60 paikallisjärjestöä. Pakolaisjärjestöjen militanteinta siipeä edustaa l’Unione degli istriani, joka katsoo edustavansa Istrian pakolaishallitusta Triestessä. Vuonna 1891 italialaisuutta edistämään perustettu Lega Nazionale osallistuu niin ikään koillisrajan historialla politikointiin. Katolisen kirkon piirissä on 240 Tuija Parvikko ollut vaikutusvaltaisia toimijoita, kuten pitkäaikainen Triesten piispa Antonio Santin ja triesteläinen kirkkoherra Flaminio Rocchi, jotka ovat sekaantuneet aktiivisesti koillisrajan historialla politikointiin. Myös Umberto Bossin perustama ja nyttemmin Matteo Salvinin johtama Lega ja Silvio Berlusconin perustama Forza Italia käyttävät identiteettipolitiikassaan hyväksi koillisrajan historiaa. 2. Artikkeli liittyy Suomen Kulttuurirahaston rahoittamaan kaksivuotiseen tutkimusprojektiini Historiapolitiikka ja uhriutumiskeskustelut toisen maailmansodan jälkeisessä Italiassa. 3. https://unioneistriani.it; https://arcipelagoadriatico.it; https://anvgd.it. 4. https://it.wikipedia.org/wiki/Norma_Cossetto; https://www.enciclopediadelledonne.it/biografie/ norma-cossetto/. läHteet Amadei, Lamberto Maria. 2022. Giovani memorie fiumane. L’esodo giuliano-dalmata nei ricordi di Marina Smaila. Verona: Edizioni della Vita Nova di Giovanni Perez. Archivio N.U.P. Fascicoli personali degli studenti. Facoltà di Lettere e Filosofia. mat. 106/18, ”Cossetto Norma”. Padovan yliopiston kirjaston arkisto. Ballinger, Pamela. 2003. History in Exile. Memory and Identity at the Borders of the Balkans. Princeton ja Oxford: Princeton University Press. Ballinger, Pamela. 2004. Exhumed histories: Trieste and the politics of (exclusive) victimhood. Journal of Southern Europe and the Balkans 6:2, 145–159. Ballinger, Pamela. 2012. History’s “Illegibles”: National Indeterminacy in Istria. Austrian History Yearbook 43, 116–137. Banti, Alberto Mario. 2004. Il Risorgimento italiano. Rooma-Bari: Laterza. Bernas, Jan. 2010. Ci chiamavano fascisti. Eravamo italiani. Istriani, fiumani e dalmati: storie di esuli e rimasti. Milano: Mursia. Biloslavo, Fausto ja Carnieletto, Matteo. 2021. Verità infoibate. Le vittime, i carnefici, i silenzi della politica. Borghetto Lodigiano: Signs Books. Cattaruzza, Marina. 2007. L’Italia e il confine orientale. Bologna: il Mulino. Cernigoi, Claudia. 2005. Operazione “foibe” tra storia e mito. Udine: Kappa Vu. Cernigoi Claudia. 2021. Il Caso Norma Cossetto. Il dossier n. 38. Trieste: La Redazione de “La Nuova Alabarda”. Cogoy, Renate. 2010. Il perturbante e le foibe: una introduzione. Teoksessa Luisa Accati ja Renate Cogoy (toim.), Il perturbante nella storia. Le foibe. Uno studio di psicopatologia della ricezione storica. Verona-Bolzano: QuiEdit, 3–26. Corriere della Sera. 25.4.2023. Giorgia Meloni: «Il 25 aprile sia la festa della libertà: i valori democratici ora difendiamoli in Ucraina. Fascismo, noi incompatibili con qualsiasi nostalgia». https://www. corriere.it/politica/23_aprile_25/giorgia-meloni-25-aprile-96d0cd14-e2d5-11ed-ab75-b8a1ffdbb100. shtml. Vierailtu 4.10.2023. Cristicchi, Simone ja Bernas, Jan. 2014. Magazzino 18. Storie di italiani esuli d’Istria, Fiume e Dalmazia. Milano: Mondadori. 240 241 Uhriutumisen politiikkaa D’Alessio, Vanni. 2008. Dall’Impero d’Austria al Regno d’Italia. Lingua, stato e nazionalizzazione in Istria. Teoksessa Lorenzo Bertucelli ja Mila Orlić (toim.), Una storia balcanica. Fascismo, comunismo e nazionalismo nella Jugoslavia del Novecento. Verona: Ombre Corte, 31–71. Del Boca, Angelo. 2005. Italiani, brava gente? Un mito duro a morire. Vicenza: Neri Pozza Editore. Ferrara, Antonio ja Pianciola, Niccolò. 2012. L’età delle migrazioni forzate. Esodi e deportazioni in Europa 1853–1953. Bologna: il Mulino. Focardi, Filippo. 2020. Nel Cantiere della memoria. Fascismo, Resistenza, Shoah, Foibe. Rooma: Viella. Franzinelli, Mimmo. 2022. Il fascismo è finito il 25 aprile 1945. Rooma-Bari: Laterza. Gentile, Emilio. 2006. La Grande Italia. Il mito della nazione nel XX secolo. Rooma-Bari: Laterza. Gobetti, Eric. 2020. E allora le foibe? Rooma-Bari: Laterza. Hrobat Virloget, Katja, Gousseff, Catherine ja Corni Gustavo. 2015. At Home but Foreigners. Population Transfers in 20th Century Istria. Koper: Univerzitetna založba Annales. il Fatto Quotidiano. 24.3.2023. Fosse Ardeatine, Meloni: “335 innocenti massacrati solo perchè italiani”. Anpi: “Furono uccisi perché erano antifascisti”. https://www.ilfattoquotidiano. it/2023/03/24/fosse-ardeatine-meloni/. Vierailtu 4.10.2023. In esilio. Atmosfere e propaganda...diverse. 2023. Toim. Piero Delbello. Istituto Regionale per la Cultura Istriano-Fiumano-Dalmata. Trieste: Edizioni Mosetti. la Repubblica. 31.3.2023. La Russa sull’attentato di via Rasella: “I partigiani hanno ucciso dei musicisti pensionati, non i nazisti. Pagina ingloriosa”. https://www.repubblica.it/politica/2023/03/31/news/ la_russa_via_rasella_attentato_resistenza_nazisti-394370107/. Vierailtu 4.10.2023. Leghissa, Giovanni. 2010. Il confine come metafora. Appunti sull’identità italiana in una prospettiva postcoloniale. Teoksessa Luisa Accati ja Renate Cogoy (toim.), Il perturbante nella storia. Le foibe. Uno studio di psicopatologia della ricezione storica. Verona-Bolzano: QuiEdit, 181–229. Lim, Jie-Hyun. 2014. Victimhood Nationalism in the Memory of Mass Dictatorship. Teoksessa JieHyun Lim, Barbara Walker ja Peter Lambert (toim.), Mass Dictatorship and Memory as Ever Present Past. Lontoo: Palgrave Macmillan, 36–61. Linee guida per la didattica della frontiera adriatica. Toim. Ministero dell’Istruzione. 20 ottobre 2022. Lucchi Vedaldi, Patrizia. 2020. La laurea ad honorem di Norma Cossetto caduta per l’italianità dell’Istria. Teoksessa Il Comitato 10 Febbraio (toim.), Norma Cossetto. Rosa d’Italia. Massa: Eclettica Edizioni, 55–58. Meloni, Giorgia. 2018. Facebook-päivitys 5.10.2018. https://www.facebook.com/giorgiameloni.paginaufficiale/posts/10156628735287645. Vierailtu 4.10.2023. Meloni, Giorgia. 2021. Io sono Giorgia. Le mie radici, le mie idee. Milano: Rizzoli. Merlino, Emanuele ja Delvecchio Beniamino. 2018. Foiba rossa. Norma Cossetto. Storia di un’italiana. Verona: Ferrogallico. Micich, Marino. 2015. L’esodo dall’Istria, Fiume a Zara (1943–1958) e l’accoglienza in Italia. Teoksessa Amleto Ballarini ym. (toim.), Venezia Giulia Fiume Dalmazia. Le foibe, l’esodo, la memoria. Rooma: Associazione per la Cultura Fiumana Istriana e Dalmata nel Lazio, 57–88. Micich, Marino ja De Angelini, Gianclaudio. 2020. Stradario Giuliano Dalmata di Roma. Personaggi, luoghi, memorie nelle vie e piazze del capitale. Rooma: Associazione per la Cultura Fiumana Istriana e Dalmata nel Lazio. Archivio Museo Storico di Fiume. Miletto, Enrico. 2020. Novecento di confine. L’Istria, le foibe, l’esodo. Torino: FrancoAngeli. Mondoni, Rossana ja Garibaldi, Luciano. 2020. Dopo la guerra c’è solo la pace. Il coraggio e la forza di 242 Tuija Parvikko Norma Cossetto. Chieti: Edizioni Solfanelli. Mori, Anna Maria ja Milani, Nelida. 2018. Bora. Istria, il vento dell’esilio. Venezia: Marsilio. Norma Cossetto. Rosa d’Italia. 2021. Il Comitato 10 Febbraio (toim.). Massa: Eclettica Edizioni. Oliva, Gianni. 2002. Foibe. Le stragi negate degli italiani della Venezia Giulia e dell’Istria. Milano: Mondadori. Oliva, Gianni. 2009. Esuli. Milano: Mondadori. Orlić, Mila. 2008. La creazione del potere popolare in Istria (1943–1948). Teoksessa Lorenzo Bertucelli ja Mila Orlić (toim.), Una storia balcanica. Fascismo, comunismo e nazionalismo nella Jugoslavia del Novecento. Verona: Ombre Corte, 123–151. Orlić, Mila. 2023. Identità di confine. Storia dell’Istria e degli istriani dal 1943 a oggi. Rooma: Viella. Palladino, Andrea. 2023. Meloni segreta. Origini, ascesa e trionfo di una lady di ferro vestita di nero. Milano: Adriano Salani Editore. Parvikko, Tuija. 2022. Historiaa, politiikkaa ja historiapolitiikkaa Italiassa. Lähihistoria 1:1, 7–42. Pirjevec, Jože ja Kacin Wohinz, Milica. 1998. Storia degli sloveni in Italia 1866–1998. Venezia: Marsilio. Pirjevec, Jože. 2009. Foibe: una storia d’Italia. Torino: Einaudi. Pizzi, Katja. 2007. Trieste: italianità, triestinità e male di frontiera. Bologna: Gedit Edizioni. Pupo, Raoul. 2005. Il lungo esodo. Istria: le persecuzioni, le foibe, l’esilio. Milano: Rizzoli. Pupo, Raoul. 2021. Adriatico amarissimo. Una lunga storia di violenza. Rooma-Bari: Laterza. Sessi, Frediano. 2007. Foibe rosse. Vita di Norma Cossetto uccisa in Istria nel ’43. Venezia: Marsilio. Spazzali, Roberto. 1990. Foibe. Un dibattito ancora aperto. Trieste: Lega Nazionale. Spazzali, Roberto. 2022. Pola città perduta. L’agonia, l’esodo (1945–47). Milano: Edizioni Ares. Tenca Montini, Federico. 2023. The Case of Norma Cossetto: A Femorevisionist Issue. Teoksessa Williamson Sinalo, Carole ja Mandolini, Nicoletta (toim.), Representing Gender-Based Violence: Global Perspectives. Lontoo: Palgrave Macmillan, 47–68. https://doi.org/10.1007/978-3-031-13451-7_3 Tieteen termipankki. 2023a. Kirjallisuudentutkimus:kertomus. https://tieteentermipankki.fi/wiki/ Kirjal lisuudentutkimus:kertomus. Viitattu 4.10.2023 Tieteen termipankki. 2023b. Kirjallisuudentutkimus:topos. https://tieteentermipankki.fi/wiki/ Kirjallisuudentutkimus:topos. Viitattu 4.10.2023 Troha, Nevenka. 2008. Il confine con l’Italia prima e dopo la seconda guerra mondiale. Il progetto jugoslavo. Teoksessa Bertucelli, Lorenzo ja Orlić, Mila (toim.), Una storia balcanica. Fascismo, comunismo e nazionalismo nella Jugoslavia del Novecento. Verona: Ombre Corte, 72–89. Vademecum per il Giorno del Ricordo. 2019. Toim. Raoul Pupo. Istituto regionale per la storia della Resistenza e dell’età contemporanea nel Friuli Venezia Giulia. Verginella, Marta. 2010. Tra storia e memoria. Le foibe nella pratica di negoziazione del confine tra l’Italia e la Slovenia. Teoksessa Accati, Luisa ja Cogoy, Renate (toim.), Il perturbante nella storia. Le foibe. Uno studio di psicopatologia della ricezione storica. Verona: QuiEdit, 27–91. Wieviorka, Annette. 1998. L’Ère du témoin. Pariisi: Plon. Zamparutti, Louise. 2017. Brava Gente and the Counter (Re)public of Italy: Constructing the Foibe as a National Symbol. Romance Studies 35:1, 12–30. https://doi.org/10.1080/02639904.2017.1299913 Zamparutti, Louise. 2019. The Basovizza monument: Constructing memory and identity. RSC 11:3, 25–38. https://doi.org/10.2478/rsc-2019-0013 242 243 Uhriutumisen politiikkaa kirJOittAJAtieDOt TUIJA PARVIKKO YTT, dosentti, apurahatutkija Historian ja etnologian laitos Jyväskylän yliopisto tuija.m.par[email protected]