Lingvistinen etnografia toimintayhteisöissä

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC-ND 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/ Lingvistinen etnografia toimintayhteisöissä © Authors, 2020 Published version Lehtonen, Heini; Pöyhönen, Sari Lehtonen, H., & Pöyhönen, S. (2020). Lingvistinen etnografia toimintayhteisöissä. In M. Luodonpää-Manni, M. Hamunen, R. Konstenius, M. Miestamo, U. Nikanne, & K. Sinnemäki (Eds.), Kielentutkimuksen menetelmiä I-IV (pp. 345-373). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 1457. https://oa.finlit.fi/site/books/e/10.21435/skst.1457/ 2020 LUKU 5 LingVistinen etnografia toiMintayHteisöissä 345 Luku 5 Lingvistinen etnografia toimintayhteisöissä Heini Lehtonen https://orcid.org/0000-0002-8726-0352 Sari Pöyhönen https://orcid.org/0000-0003-1507-7206 Mikä? Lingvistinen etnografia on metodologia, joka pyrkii ymmärtämään toimintayhteisöjen sosiaalista toimintaa niiden sisältä käsin ja osallistujien lähtökohdista. Näitä lähtökohtia ei oleteta, vaan osa etnografiaa on niiden selvittäminen. Etnografi siis tunnustaa oman ulkopuolisuutensa ja tutkimukseen osallistujien asiantuntijuuden heitä itseään koskevissa asioissa. Katso myös: Luku 3 Haastattelu aineistonkeruun metodina sosiolingvistiikassa Luku 13 Kielten dokumentointi ja kieliopin kuvaus Luku 16 Antropologinen lingvistiikka Luku 21 Sosiolingvistiikka Luku 22 Keskustelunanalyysi ja vuorovaikutuslingvistiikka 346 Heini LeHtonen ja sari PöyHönen 1. Johdanto Kuvitellaan, että haluaisit tutkia kielen sosiaalisia ulottuvuuksia ja vuorovaikutusta yhteisöissä, joita et tunne entuudestaan. Kuitenkin niille ihmisille, joita haluaisit tutkia, vieras ympäristö olisi tuttuakin tutumpi: he ehkä asuvat siellä tai kohtaavat siellä joka päivä. Heidän kielensä ja se, miten he käyttävät sitä jäsentämään suhteitaan toisiinsa ja ympäristöönsä, on heille jokapäiväistä, mutta sinä et tiedä siitä juuri mitään, vaikka kieltä osaisitkin. Millaisia mahdollisuuksia sinulla olisi vastata tutkimuskysymyksiisi? Millaisia metodeja tarvitsisit? Tässä artikkelissa esittelemme etnografisten metodien keinostoa kerätä ja hyödyntää sosiolingvististä aineistoa. Keskitymme ennen muuta sellaiseen etnografiseen tutkimukseen, jota viime aikoina on erityisesti Iso-Britanniassa kutsuttu lingvistiseksi etnografiaksi (ks. Rampton, Tustin, Maybin, Barwell, Creese & Lytra 2004) niissä sosiolingvistisissä lähestymistavoissa, jotka on nimetty esimerkiksi vuorovaikutussosiolingvistiikaksi, globalisaation tai mobilisaation sosiolingvistiikaksi, moninaisuuden sosiolingvistiikaksi (engl. sociolinguistics of diversity), kriittiseksi sosiolingvistiikaksi tai soveltavaksi sosiolingvistiikaksi (ks. Blommaert 2010; Madsen, Karrebæk & Møller 2015; Heller, Pietikäinen & Pujolar 2018). Yhteistä näille lähestymistavoille on tarkastella kielellistä variaatiota vuorovaikutuksessa sekä sitä, mitä merkityksiä vuorovaikutukseen osallistujat (fyysisissä tai virtuaalisissa tiloissa) antavat laajemmille yhteiskuntarakenteille, kuten koulutusjärjestelmälle tai maahanmuuttopolitiikalle. Tämän teoksen artikkeleista lähimpänä lingvistisen etnografian metodeita ja teorioita ovat sosiolingvistiikkaa, antropologista lingvistiikkaa, keskustelunanalyysia ja vuorovaikutuksen tutkimusta sekä haastatteluja käsittelevät luvut. Lingvistisen etnografian keinoin tutkitaan usein juuri sosiolingvistisiä kysymyksiä, ja sillä on yhteisiä juuria variaationtutkimuksen, lingvistisen antropologian ja etnometodologisen keskustelunanalyysin kanssa. Näissä kaikissa kiinnitetään huomiota aineiston autent tisuuteen, eikä kokeellisia metodeja yleensä käytetä. Etnografisesti kerättyjä aineistoja tarkastellaan usein variaationtutkimuksen tai vuorovaikutustutkimuksen metodein, mutta etnografia ei kuitenkaan ole vain LUKU 5 LingVistinen etnografia toiMintayHteisöissä 347 aineistonkeruun metodi, vaan siihen sisältyy jatkuvasti myös analyysia ja tulkintaa (Blommaert & Jie 2010, 7–15). Suomessa lingvistisen etnografian keinoin on viime aikoina tarkasteltu muun muassa kansainvälisissä työtehtävissä toimivien insinöörien kokemuksia englannin kielen käytöstä sekä heidän kielellistä repertuaariaan (Räisänen 2013), inkerinsuomalaisten vanhusten kielioloja (Mononen 2013), autenttisuuden käsitteen rakentumista suomalaisessa hip hop -musiikissa (Westinen 2014), nuorten kielellisiä resursseja ja niiden käyttöä sosiaalisessa asemoinnissa monietnisissä helsinkiläiskouluissa (Lehtonen 2015), osallistumisen ja identifioitumisen tiloja kristittyjen nuorten elämäntapaurheilijoiden yhteisössä (Peuronen 2017), toisen sukupolven aikuisten maahanmuuttajien kieli-identiteettiä (Bäckman 2017) sekä turvapaikanhakijoiden arkea ruotsinkielisellä Pohjanmaalla (Pöyhönen, Kokkonen & Tarnanen 2019). Virtuaalisen vuorovaikutuksen kasvaessa myös verkkoetnografiat ovat kehittyneet omaksi tutkimussuuntauksekseen (ks. Androutsopoulos 2014). Ne tutkivat kielellisten ja kulttuuristen innovaatioiden virtauksia verkkoympäristöissä. Esimerkkinä voidaan mainita Kytölän (2013) tutkimus suomalaisten jalkapalloaiheisten keskustelufoorumien vuorovaikutuksesta. Kaikille näille tutkimuksille yhteistä on, että ne tarkastelevat yhteisesti jaettujen ideologioiden ja sosiaalisten normien sekä yksilöiden käyttämien kielellisten resurssien leikkauspistettä toimintayhteisöjen käytänteissä. Resurssi voi olla mikä tahansa kieleen tai muuhun sosiaaliseen merkki järjestelmään liittyvä valinta, jonka avulla luodaan merkitystä vuorovaikutustilanteessa. Taustalla on ajatus kielestä osana sosiaalista semioosia. Visakon (2015, 22) mukaan semioosi on aikaan sidottu kudelma prosesseja, joissa merkkien tulkitaan merkitsevän jotakin ja näin tuotetaan esimerkiksi ”merkitystä”, ”tietoa” ja myös ”persoonia”.1 Lingvistiset etnografiat taas kuvaavat niitä sosiaalisia mekanismeja, joilla semioottisia resursseja, mukaan lukien kielellisiä resursseja, omaksutaan, kierrätetään, nimetään ja tulkitaan uudelleen. Toimintayhteisön käsite on hyödyllinen lähtökohta. Käsite tarjoaa jokapäiväisemmän ja helpommin operationalisoitavan vaihto ehdon abstraktille puheyhteisön käsitteelle (Lave & Wenger 1991; Eckert & McConnell-Ginet 1992; Wenger 1998; Meyerhoff 2002; Barton & 348 Heini LeHtonen ja sari PöyHönen Tusting 2005). Siinä missä puheyhteisö on abstrakti ja kuviteltu ( Anderson 1983), toimintayhteisöllä tarkoitetaan sellaisia yhteisöjä, joihin samat ihmiset kokoontuvat jonkin yhteisen asian ja yhteisen toiminnan äärelle. Toimintayhteisö voi olla esimerkiksi koulu, harrastuspiiri, työpaikka, kunnanhallitus, vastaanottokeskus tai periaatteessa mikä tahansa enemmän tai vähemmän yhteisten tavoitteiden ja sääntöjen mukaan toimiva ryhmä. Toimintayhteisöissä syntyy niiden omia käytänteitä ja normeja, toiminnan tapoja, ja kieli ja sen merkitykset elävät ja muuttuvat näissä käytänteissä ja toiminnoissa. Vaikka tutkittava toimintayhteisö olisi suomalainen koulu ja etnografi olisi itse aiemmin käynyt suomalaisen koulun, hän ei voi olettaa läheskään kaikkia eri ajan ja paikan käytänteitä tutuiksi. Artikkelin alussa oletimme yhteisön, jossa etnografi ei ole koskaan ennen käynyt, mutta tämä ei tarkoita, että olisi lähdettävä tuhansien kilometrien päähän täysin toisenlaiseen kielija kulttuuriympäristöön (ks. Kielten dokumentointi ja kieliopin kuvaus tässä kirjassa). Lingvistisen etnografian tutkimuskohteet voivat olla hyvinkin lähellä, ja yhä useammin ne ovat yhteisöjä, joiden toimintaan tutkija osallistuu. Tutkimuksen tavoitteena on nähdä tuttuuden ja itsestäänselvyyden läpi ja purkaa luutuneita tai suorastaan myytinomaisia arkisia käsityksiä kielestä ja sosiaalisista identiteeteistä (ks. Copland & Creese 2015), vaikkapa siitä, millaisille ihmisille suomen kieli kuuluu ja millaista suomen kieli voi olla. Silloin kun etnografi toimii yhteisössä, joka on hänelle omakohtaisesti tuttu tai jonka jäsen hän on, hän tasapainottelee jäsenyytensä ja osin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi asettuvan tutkijan asemassa, mikä on tiedostettava analyysissa. Olipa kenttä alun perin tuttu tai vieras, etnografian tekeminen on joka tapauksessa aaltoliikettä, jossa välillä kokee osallisuutta ja järjestystä, välillä ulkopuolisuutta ja tietämättömyyttä. Etnografian metodologiaan sisältyvät ainakin sen tietoteoreettiset taustakäsitykset, erilaiset kenttätyön ja aineistonkeruun metodit ja periaatteet, aineiston käsittelyn ja analyysin tavat, keinot välittää tutkimustuloksia erilaisille yleisöille ja takaisin tutkimusyhteisöön sekä tutkijanposition kriittinen tarkastelu. Etnografia ei siis ole vain yksi(n) metodi, eikä ole vain yhtä tapaa tehdä etnografiaa. (ks. myös Diskurssianalyysi LUKU 5 LingVistinen etnografia toiMintayHteisöissä 349 tk.) Kaikilla etnografioilla on kuitenkin joitakin yhteisiä piirteitä, joista luomme yleiskuvan. Luvussa 2 esittelemme etnografian keskeisiä piirteitä ja sen kirjon kehittymistä sellaiseksi kuin se nykyisin on sekä erityisesti sen hyödyntämistä suomalaisessa sosiolingvistiikassa. Luku 3 käsittelee etnografin käytännön työtä aineistonkeruusta analyysiin ja tutkimuseettisiin valintoihin. Luku 4 on yhteenveto. 2. Tiheä kuvaus 2.1. Etnografian keskeiset piirteet Vaikka etnografiassa ei voikaan määritellä yhtä ontologista, epistemologista tai metodologista taustaoletusta, se yhdistetään tavallisesti ymmärtävään tai tulkitsevaan lähestymistapaan (ks. Johdannon luku 2 tk.), jossa tutkimuksen tavoitteena on ymmärryksen lisääminen tutkittavasta ilmiöstä (Guba & Lincoln 1998; Atkinson & Hammersley 1998). Etnografian juuret ovat antropologiassa ja erityisesti tulkitsevassa, geertziläisessä kulttuuriantropologiassa (ks. esim. Ruohonen & Laitila 1994). Siinä pyritään kokonaisvaltaiseen tulkintaan, jossa kulttuurinsisäiset symbolit saavat merkityksen osana laajempaa kulttuurista kokonaisuutta, ei siitä irrallaan. Kulttuuri nähdään siis symbolisena systeeminä tai tekstinä, jonka merkityksiä luetaan, käännetään ja tulkitaan. Tulkitessaan tutkija kirjoittaa tiheän kuvauksen (engl. thick description, ks. Geertz 1973, 6), tekstin, jossa hän kuvaa yhteisön toimintaa ja kontekstia niin, että se vastaa yhteisön jäsenten kokemuksia ja on ulkopuoliselle ymmärrettävä. Jos tutkimukseen osallistujat eivät tunnista etnografin tekstiä, jokin on mennyt pahasti pieleen. Tutkija ei ole tällöin toiminut riittävän pitkään vuorovaikutuksessa tutkimukseen osallistujien kanssa, ei ole kuunnellut, mitä osallistujilla on ollut kerrottavanaan, eikä ole osannut liittää tutkimaansa toimintaa kontekstiin. Tekstistä on tullut tyhjä kuvaus. Etnografista tutkimusta on Suomessa tehty usealla tieteenalalla, ja esimerkiksi kasvatusja sosiaalitieteissä kouluetnografialla on 350 Heini LeHtonen ja sari PöyHönen pitkä traditio (Lappalainen, Hynninen, Kankkunen, Lahelma & Tolonen 2007; Gordon, Hynninen, Lahelma, Metso, Palmu & Tolonen 2007). Etno grafian monitieteisyyden ja monimenetelmäisyyden vuoksi sitä on hankalaa määritellä tiiviisti (ks. myös Diskurssianalyysi tk.). Etnografia yhdistetään tavallisesti laadulliseen tutkimukseen, mutta tutkija voi hyödyntää myös määrällisiä menetelmiä, kuten laajoja rekisteriaineistoja. Vaikka etnografiaa voi tehdä monella tavalla, suurimpaan osaan etnografioista liittyy näitä piirteitä: • (riittävän) pitkäaikainen läsnäolo kentällä • pyrkimys kokonaisvaltaiseen analyysiin ja niin sanottuun tiheään kuvaukseen • erilaisten aineistonmuotojen käyttö; aineiston triangulaatio • tutkijanposition reflektointi • tutkimustulosten monenlainen levittäminen • tutkittavan yhteisön voimaannuttaminen tai osallistaminen. 2.2. Lingvistisen etnografian kehityskulkuja Sosiolingvistisen etnografian juuria voi jäljittää toisaalta yhteiskuntatieteellisiin kaupunkietnografioihin (Deegan 2007), toisaalta lingvistisen antropologian kenttätyöperinteeseen ja puheen etnografiaan, jota alun perin käytettiin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kielten kuvaukseen (Hymes & Gumperz 1972; Duranti 1997; ks. myös Antropologinen lingvistiikka, Kielten dokumentointi ja kieliopin kuvaus tk.). Lingvistisen etnografian kannalta keskeinen on Dell Hymesin perintö (ks. Rampton 2007). Hymesin varhaiset, nyt klassikoiksi muodostuneet kirjoitukset (1972a; 1972b; 1974) olivat alun perinkin reaktiota Chomskyn generatiiviseen kielioppiin ja chomskylaiseen käsitykseen universaalista kielikyvystä sekä ideaalista yksikielisestä natiivipuhujasta. Hymes huomautti, että kaikissa kieliyhteisöissä esiintyy variaatiota ja monikielisyyttä ja kaikkien kielelliset kompetenssit ovat toisistaan poikkeavia – ideaalia yksikielistä natiivipuhujaa on siis vaikea löytää (1972a). Yksikielisyyden normin sekä yhtenäisen kielimuodon ja natiivipuhujan LUKU 5 LingVistinen etnografia toiMintayHteisöissä 351 käsitteiden kyseenalaistaminen ovat yhä lingvistisen etnografian keskeisiä teemoja. Hymesin ja tämän kollegan, vuorovaikutussosiolingvistiikan pioneerin John Gumperzin kehittämä puheen etnografia (myöhemmin myös viestinnän etnografia) pyrki saamaan kiinni nimenomaan kielen kontekstuaalisuudesta; siitä, että kielellinen merkitys on aina kiinni ajassa, paikassa ja tilanteisessa kontekstissa. Hymesin ja Gumperzin perintö näkyy uudemmassa lingvistisessä etnografiassa muun muassa siinä, että vuorovaikutusta kuvataan usein sellaisissa yhteisöissä, joissa osallistujien kielelliset resurssit ovat jollain lailla epäsymmetrisiä ja vuorovaikutukseen liittyy jatkuvaa neuvottelua valtasuhteista. Monet ovat kuitenkin huomauttaneet uudemman lingvistisen etnografian eroavan lingvistisen antropologian perinteestä siten, että siinä missä lingvistisessä antropologiassa on lähdetty kauas ja vieraiden pariin, lingvistisen etnografian tutkimuskohteet ovat usein lähellä ja näennäisen tuttuja (Hammersley 2007, 689; Copland & Creese 2015, 13–14). Hymesilainen traditio ja variaationtutkimus kohtaavat niin sanotussa kolmannen aallon variaationtutkimuksessa (Eckert 2012; variaationtutkimuksen kolmesta aallosta ks. myös Sosiolingvistiikka tk.), jossa ollaan kiinnostuneita kielenpiirteiden sosiaalisesta indeksisyydestä eli siitä, millaisten ideologisten ja sosiaalisten prosessien kautta merkkejä liitetään tietynlaisiin ihmisiin ja miten merkeillä jäsennetään ihmistenvälisiä suhteita. Siinä missä ensimmäisessä ja toisessa aallossa variaatiota tarkastellaan variaabelin ja variantin 2 käsitteiden avulla, kolmannen aallon tavoitteena on kuvata minkä tahansa kielenpiirteen sosiaalista merkitystä vuorovaikutuksessa. Resurssi-termi on yleistynyt vaihtoehtona variantin käsitteelle. Quistin (2005, 204–205) mukaan kielellinen resurssi on paikallista ja sosiaalista merkitystä kantava ja luova kielellinen mahdollisuus, jota puhujat voivat aktiivisesti käyttää tietynlaisen persoonan luomiseen ja itsen asemointiin. Jørgensen ja Møller (2014) ovat käyttäneet myös termiä piirre (engl. feature) korostaakseen sitä, että kielen sosiaalisia ulottuvuuksia aletaan selvittää etnografisesti merkittäväksi osoittautuvasta kielenilmiöstä lähtien eikä ennalta määritellystä variaabelista tai varieteetista käsin (ks. myös Lehtonen 2015, 37–38; Westinen 2014, 129–130). 352 Heini LeHtonen ja sari PöyHönen Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa sitä, että kun etnografi-lingvisti menee kentälle, hänellä ei ole mielessään tiettyä kielenpiirrettä (tai variaabelia), jota hänen on tarkoitus tutkia, vaan hän saa vasta havainnoimalla selville, mitkä resurssit vuorovaikutuksessa osoittautuvat merkityksellisiksi tutkittavan yhteisön sosiaaliselle järjestykselle. Variaationtutkimuksen kolmas aalto siis käsitteellistää variaatiota toisin kuin labovilaisen variaabelin käsitteen kautta. Samoin kyseenalaistetaan kielimuoto tai lekti3 tarkastelun lähtökohtana (ks. Quist 2008). Kieli nähdään ennemmin toimintana kuin oliona: tarkastelun kohteena on se, millaisia merkityksiä milläkin piirteellä tietyssä tilanteessa ja toiminnassa herätetään (ks. Johdannon luku 3 tk.). Piirteet liittyvät rekistereihin, jotka voivat olla ”kieliä” (kuten suomi, englanti, havaiji) mutta myös muunlaisia sosiaalisen tulkinnan ja historiallisten prosessien kautta hahmonsa saavia kokonaisuuksia (kuten hip hop -tyyli, opetuspuhe) (Agha 2007; Madsen, Karrebæk & Møller 2015). Tutkimuksen kohteita ei siis lähtökohtaisesti oleteta jonkin aiemmin kuvatun kielimuodon osaksi, vaan tarkastellaan juuri niitä sosiaalisia prosesseja, joissa tulkinnat kielenpiirteistä ja kielimuodoista tutkitussa yhteisössä syntyvät. Kolmas aalto tarkastelee siten yksilön, ryhmän, toimintayhteisön ja laajemman yhteiskunnallisen kontekstin suhdetta toisiinsa sekä niitä mekanismeja, joilla kielenpiirteen sosiaalinen merkitys syntyy, muokkautuu, uusiutuu ja vahvistuu vuorovaikutuksessa. Tarkastelun metodologiana on lingvistinen etnografia toimintayhteisössä. Vaikka kaikilla laadullista sosiolingvistiikkaa tekevillä tutkijoilla ei ole taustaa variaationanalyysissa, kolmannen aallon myötä niin labovilaisen koulutuksen saaneet tutkijat kuin myös muita teitä vuorovaikutussosiolingvistiikkaan saapuneet alkoivat esittää kysymyksiä, joihin vastaamisessa etnografinen lähestymistapa on keskeinen. Nuo kysymykset liittyvät juuri yksilön ja paikallisen yhteisön kielen variaation, sosiaalisen asemoinnin sekä laajemmin jaettujen kieli-ideologioiden yhteyksiin. Kolmen aallon metafora on harhaanjohtava siinä, että se saattaa synnyttää kronologisuuden vaikutelman tai sellaisen käsityksen, että uusi aalto pyyhkisi vanhan pois. Näin ei kuitenkaan ole: aallot rakentuvat limittäin ja toistensa varaan. Tutkijan oman kielikäsityksen hahmottaminen on välttämätöntä tutkimuksen kannalta. Ei voi kuvata mitään, jollei selvitä itselleen LUKU 5 LingVistinen etnografia toiMintayHteisöissä 359 Tutkija kirjoittaa havainnoistaan muistiinpanoja ja kenttäpäivä kirjaa (ks. esim. Emerson, Fretz & Shaw 2007 [2001]). Kenttäpäiväkirjan ei tarvitse olla pelkkää tekstiä, vaan siihen voi yhdistää ääntä ja kuvaa. Näin muistiinpanot on helpompi yhdistää muihin aineistoihin, kun niihin on jo valmiiksi ankkuroitu tiettyjä hetkiä äänellisesti ja kuvallisesti. Etenkin pitkäaikaisessa etnografiassa monimediainen kenttäpäiväkirja on hyödyllinen. Tutkija voi kirjoittaa myös erillistä tutkimuspäiväkirjaa, jossa hän yhdistää analyysinsa kentällä tehdyistä havainnoista muihin tutkimusaineistoihin ja tutkimuskirjallisuuteen. Jotkut etnografit menevät kentälle havainnointia tukevan kaavion, taulukon tai muistilistan kanssa, toiset taas tekevät muistiinpanoja spontaanimmin sellaisista episodeista, joihin kiinnittävät huomionsa. Aina ei muistiinpanoja tehdessään osaa ennustaa, mikä on myöhemmän analyysin kannalta merkityksellistä. Siksi muistiinpanojen tekeminen on olennaista, ja siihen on hyvä kehittää itselle sopivia rutiineja. Havainnointi ja kenttäpäiväkirja ovat toimivia tapoja aloittaa aineistonkeruu. Haastatteluiden avulla voi tutustua ihmisiin, ja ne koetaan myös luontevaksi tutkijan toiminnaksi. Etnografinen haastattelu on omanlaisensa tutkimushaastattelun laji: siinä tutkijalla ja tutkittavilla on yleensä enemmän yhteistä maaperää kuin haastattelututkimuksessa (ks. Sherman Heyl (2007 [2001]; ks. myös Haastattelu aineistonkeruun metodina sosiolingvistiikassa tk.). Haastattelu limittyy muuhun kenttätyöhön. Toisaalla alkaneet keskustelut voivat jatkua haastattelussa, tai haastatteluihin voidaan palata myöhemmin kenttätyön aikana. Haastatellessaan tutkija kartuttaa ymmärrystä siitä, mikä toimintayhteisön jäsenille on merkityksellistä. Haastattelut toimivat siten sekä tutkimuksen osallistujalle että tutkijalle analyyttisena taukona, jossa pohditaan toimintayhteisön käytänteitä. Haastattelut ovat myös hyvä silta vuorovaikutustilanteiden äänija videotallenteisiin, jotka ovat olennainen osa lingvististä etnografiaa. Etnografisessa tutkimuksessa voidaan käyttää myös määrällisiä aineistonkeruu ja -analyysimenetelmiä tutkimuksen kontekstualisoimisessa tai yhdistämisessä vuorovaikutusanalyysiin. 360 Heini LeHtonen ja sari PöyHönen Spontaanien vuorovaikutustilanteiden tallenteita on monenlaisia, ja niitä suunnitellessa on otettava huomioon ainakin seuraavia asioita: • Miten tallennustilanne esitellään tutkimuksen osallistujille? Miten he ilmaisevat suostumuksensa (esim. suullisesti, kirjallisesti)? • Millaista tekniikkaa tarvitaan: riittääkö tilanteessa yksi tallennuslaite vai tarvitaanko useampia? • Liikkuvatko ihmiset tilanteessa: ovatko tallennuslaitteet paikoillaan vai liikkuvatko ne ihmisten mukana? • Millä tavalla ja missä määrin tutkija on itse mukana tallennetuissa tilanteissa? • Kuinka tärkeää on tallentaa koko tilassa tapahtuva toiminta videolle? • Käytännön järjestelyissä on aina ajateltava sitä, että tallennuksesta on saatava selvää ja se on pystyttävä litteroimaan edes karkeasti. Jos puhujia on paljon eivätkä he ole tuttuja litteroijalle, video on yleensä tarpeellinen. • Tutkimusympäristön institutionaalisuus vaikuttaa siihen, millaisia lupia tarvitaan. • Tutkimusluvat saattavat aiheuttaa päänvaivaa, jos toimitaan paikassa ja tilassa, jossa liikkuu myös muita kuin tutkimukseen osallistuvia ihmisiä: Miten heidät rajataan pois tallenteista? Miten heille kerrotaan tutkimuksesta? • Millainen tallennusformaatti on tutkimuksen kannalta käytännöllisin? Mitkä tiedostomuodot ovat yhteensopivia analyysivaiheessa käytettyjen ohjelmien kanssa? Miten ne tukevat monikielistä ja multimodaalista analyysia (eri kirjoitusjärjestelmät, kirjoitussuunnat, liike, kuva)? • Miten aineisto säilytetään tietoturvallisesti? Miten se anonymisoidaan ja millaiset luvat sen jatkokäyttöön on? Mikä aineisto hävitetään ja mikä arkistoidaan? Erilaisia tallennusvaihtoehtoja voi havainnollistaa esimerkiksi Lehtosen (2015) tutkimuksen avulla. Hän käytti luokkatilanteiden tallentamiseen videokameraa ja siihen ulkoista mikrofonia, joka asetettiin niiden LUKU 5 LingVistinen etnografia toiMintayHteisöissä 361 tutkittavien läheisyyteen, joiden vuorovaikutuksesta hän sillä hetkellä oli erityisen kiinnostunut. Lisäksi luokkatilassa saattoi samaan aikaan olla pari muuta nauhuria. Lehtonen antoi lisäksi tutkittavien kantaa mukanaan pientä äänitallenninta. Näin syntyi keskeinen osa tutkimuksen aineistosta. Tilanne, jossa tutkittavaa pyydetään päästämään tutkija – tallennuslaitteen kautta – lähelle, on hyvin herkkä. Tutkittavien on siinä vaiheessa jo jossain määrin luotettava tutkijaan. Vaikka tutkija ei olisi kaikissa tallennustilanteissa fyysisesti paikalla, hän on läsnä: hänelle saatetaan esimerkiksi puhua tallennuslaitteen välityksellä. Tämä ei missään nimessä tee aineistosta epäonnistunutta. Tutkijanposition jatkuva reflektointi on olennainen osa etnografiaa, ja kukin vuorovaikutustilanne on omalla tavallaan edustava. Juuri tallennustilanne saattaa suorastaan lisätä metapragmaattisen aineiston kannalta kiinnostavan ulottuvuuden, sillä se kannustaa tietynlaisiin kieltä kommentoiviin performansseihin. Tämä ilmenee myös esimerkiksi silloin, kun tutkimukseen osallistujaa pyydetään ottamaan valokuvia vuorovaikutuskäytänteistään ja ympäristöistään. Tutkimukseen osallistuja kokee tarpeelliseksi sanoittaa ottamiaan valokuvia ja siten perustella tilanteiden ja ympäristöjen merkitystä elämässään. Etnografin aineisto on käytännössä rajaton: varsinkaan kenttätyön alkuvaiheissa ei välttämättä osaa arvioida, mitä kentältä kannattaa kerätä ja mitä ei tarvitsisikaan. Siksi etnografinen aineisto ja sen käsittely on jonkin verran erilaista kuin sellainen aineisto, jonka koko ja koostumus on ollut tiedossa jo keruun alkaessa (vrt. Korpusaineistot tk.). Aineistoa kertyy yleensä paljon, ja tallenteita esimerkiksi tuskin on mielekästä alkaa litteroida alusta loppuun: tutkimuskysymysten tarkennuttua ja useiden kuuntelukertojen jälkeen voi valita tarkempaan tarkkailuun ne episodit, joiden tarkempi analyysi erityisesti vastaa tutkimuskysymyksiin. Valinnassa auttavat myös vinjetit (Creese, Takhi, & Blackledge 2016), joiden avulla tutkija erottaa olennaisen kohinasta. 362 Heini LeHtonen ja sari PöyHönen 3.2. Tutkijanpositio ja etiikka Etnografian eettisyys on merkittävä mutta vaikeasti arvioitava tekijä. Eettinen tavoite kaikessa tutkimuksessa on se, että se ei vahingoita tutkimukseen osallistuvia. Etnografisessa tutkimuksessa yksityisyyden suoja ja tutkimukseen osallistuvan itsemääräämisoikeus ovat keskeisiä eettisiä näkökohtia. Kirjallinen tai suullinen tutkimukseen suostuminen ei vielä tee tutkimuksesta eettistä. Pitkäaikaisessa etnografisessa tutkimuksessa onkin olennaista, että tutkimuksesta puhutaan säännöllisesti, ja tutkimukseen osallistujalla on esimerkiksi mahdollisuus kieltää jonkin tilanteen äänitai kuvatallentaminen tai jonkin keskustelun päätyminen tutkimusaineistoksi edes muistiinpanojen muodossa. On myös tutkijan velvollisuus muistuttaa tutkimukseen osallistujia siitä, että tutkija on työssään. Näin on erityisesti laita silloin, kun tutkijan ja tutkimukseen osallistujan suhde kehittyy läheiseksi vuorovaikutussuhteeksi. Tämä on pitkäaikaisessa etnografiassa hyvin todennäköistä. Etnografisen tutkimusprosessin vuorovaikutteisuus ja syklisyys edellyttävät tutkijalta tietoisuutta omasta roolistaan. Tutkijan tulee aina ottaa huomioon, että tutkimukseen osallistujat ovat omaa toimintaansa analysoivia subjekteja, jotka voivat kriittisesti arvioida tutkijan etnografista kirjoitusta ja hänen eettisiä ja poliittisia näkemyksiään. Tutkijan on hyvä pyrkiä läheiseen vuorovaikutukseen tutkimukseen osallistuvien kanssa ja samaistumaan yhteisön jäsenten kokemusmaailmaan – niissä rajoissa kuin se on mahdollista. Tutkijalla voi olla myös toimintaa muuttava rooli, jolloin ilmiön ymmärryksestä saattaa nousta kriittinen ja kantaa ottava tulkinta. Tästäkin positiosta tutkija neuvottelee toimintayhteisön jäsenten kanssa tutkimuksen aikana. Tutkijan rooliin liittyy myös ristiriitoja. Esimerkiksi kouluetnografiassa tutkijalle saatetaan kentällä sovittaa stereotyyppistä arvioijan pukua, jossa tutkijan oletetaan arvioivan koulun toimintatapoja etsiäkseen niistä puutteita tai heikkouksia (ks. esim. Pöyhönen 2004). Tämä vaikeuttaa olennaisesti tutkijan mahdollisuuksia ymmärtää koulun toimintaa sisältäpäin ja jopa estää koko tutkimuksen toteutumisen. Oppilaiden arkea koulussa tutkiva aikuinen luovii myös oppilaiden luottamuksen ja aikuisen auktoriteetin välillä: hänellä on aikuisena ja ulkopuolisena LUKU 5 LingVistinen etnografia toiMintayHteisöissä 363 oletusarvoisesti sellaisia oikeuksia, joita oppilailla ei ole, eivätkä säännöt ja velvollisuudet koske häntä niin kuin oppilaita. Tämä tekee tutkijasta oppilaiden silmissä helposti opettajien kumppanin. (Ks. Lehtonen 2015.) Tutkijan on siis tunnistettava ja tehtävä selväksi oman toimintansa ammatilliset rajat. Vastaanottokeskuksen etnografiassa (Pöyhönen, Kokkonen & Tarnanen 2019) tutkimusryhmä teki kovasti työtä, jotta tutkijoita ei pidettäisi maahanmuuttoviraston tai poliisin edustajina. Turvapaikanhakijat olivat oppineet olemaan luottamatta viranomaiseen, ja tutkija asemoitui viranomaiseksi heidän lähtömaissaan. Tätä luottamusta piti rakentaa koko tutkimusprosessin ajan. Tutkija joutuu kenttätyön kuluessa usein miettimään, miksi tutkittavat suostuisivat hänen pyyntöihinsä; mitä he tutkimuksesta ”saavat”. Ideaali tilanne on tietenkin sellainen, että tutkimukseen osallistuvat kokevat pystyvänsä vaikuttamaan heitä koskeviin ja heille tärkeisiin asioihin ja haluavat siksi osallistua tutkimukseen. Kun toimitaan lasten tai nuorten kanssa, hyvin abstrakteja perusteluja voi olla turha antaa. Heistäkin kuitenkin yleensä on hauskaa saada katsoa tai kuunnella omia tallenteitaan (jos tutkija lupaa tämän, lupaus on pidettävä!). Joskus tutkijat ovat korvanneet tutkittavien heille antamaa aikaa esimerkiksi tarjoamalla kahvit, ruoan tai vaikkapa elokuvalippuja. Osallistuminen pelkän palkkion vuoksi on kuitenkin eettisesti ongelmallista. Tutkijan on pohdittava myös omia voimavarojaan, jos tutkimukseen osallistuja ajattelee saavansa tutkijasta elinikäisen ystävän. Etenkin pitkäaikaisessa etnografisessa tutkimuksessa on hyvä hiljalleen valmistautua tutkimuksen päättymiseen – niin tutkijan kuin tutkimukseen osallistujienkin. Etnografinen tutkimus ei pääty raportointiin, vaan tutkijan tulee ottaa myös huomioon, millainen ilmapiiri yhteisöön jää tutkimuksen jälkeen ja miten tutkimus mahdollisesti muuttaa yhteisön toimintaa. Tutkijan on myös huolehdittava siitä, että hän ei omalla toiminnallaan estä toisten tutkijoiden pääsyä kentälle. Tässä mielessä tutkijan eettinen vastuu tutkimukseen osallistujien hyvinvoinnista jatkuu vielä kentällä olon ja raportoinnin jälkeen. 364 Heini LeHtonen ja sari PöyHönen 3.3. Millaista tietoa etnografia tuottaa? Etnografia on olemukseltaan syvästi laadullista. Se ei pyri vastaamaan sellaisiin kysymyksiin, joihin vastataan tilastollisella merkitsevyydellä. Sen sijaan etnografia voi valaista ilmiöitä tilastojen takana: se lisää ymmärrystä siitä, mikä kaikki arjessa on merkittävää. Tilastollisesti voidaan esimerkiksi havaita eroja siinä, miten erilaiset oppilaat menestyvät koulussa ja sijoittuvat jatko-opintoihin. Tilastotieteellinen analyysi kuitenkin harvoin tarjoaa vastauksia siihen, mitä ovat ne arjen toiminnot, joihin osa oppilaista pystyy osallistumaan toisia paremmin. Etnografiassa on ripaus löytöretkeilyä: etnografisin metodein on mahdollista ymmärtää jonkin sellaisen arkisen seikan merkityksellisyys, joka on silmiemme edessä mutta jota emme tule ajatelleeksi. Indiana Jonesin saappaisiin tutkijan ei silti pidä astua, vaan tutkimusta tehdään yhteistyössä, vaik - ka tutkijalla on tärkeä rooli ilmiön ymmärtämisessä ja kuvaamisessa tiedeyhteisölle. Yleistettävyys ja toistettavuus ovat klassisia tieteelliselle tutkimukselle asetettuja vaatimuksia. Näistä kumpikaan ei toteudu etnografiassa aivan klassisimmalla tavalla: kun lähtökohta on se, että tilanteisesta ja paikallisesta kontekstista ei voi irrottaa tai jättää huomiotta mitään muuttamatta sitä, on tietysti mahdotonta ajatella, että jokin tutkimus toistettaisiin eri ajassa ja paikassa juuri samanlaisena. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että etnografiassa tingittäisiin tieteellisyydestä tai että sen tuottama tieto ei olisi luotettavaa. Etnografiassa tieteellisyyden vaatimus liittyy ennen muuta läpinäkyvyyteen ja tutkijanposition tiedostamiseen: tutkijan on kuvattava, miten aineisto on syntynyt ja miten argumentti rakentuu, jotta muut voivat arvioida tuloksen relevanssia ja suhdetta omaan työhönsä. Etnografian yleistettävyys ja toistettavuus taas syntyy siitä, miten tutkija keskusteluttaa havaintojaan ja analyysiaan muun tutkimustiedon kanssa. Etnografi kuvaa tendenssejä ja mekanismeja sekä paikallisten käytänteiden suhdetta yhteiskuntajärjestelmiin. Tutkimuksen kulun kuvauksen ja argumentoinnin on oltava niin läpinäkyvää, että toinen tutkija pystyy arvioimaan sen luotettavuutta. Suhteuttaminen voi olla myös monipaikkaista ja kansainvälistä. Esimerkki monipaikkaisesta ja kansainvälisestä etnografiasta on tutkimus, jossa verrattiin, miten LUKU 5 LingVistinen etnografia toiMintayHteisöissä 365 eurooppalaisen viitekehyksen määritelmää tekstitaidoista on tulkittu Tanskassa ja Suomessa aikuisten maahanmuuttajien kotoutumiskoulutuksessa. (Holm & Pöyhönen 2012.) Hahmotellessaan lingvistiikan ja etnografian suhdetta Rampton (2006, 394–395) korostaa, että lingvistiikka voi napakoittaa etno grafiaa. Lingvistiikassa on vankka puheen tallentamisen, käsittelyn ja analysoinnin perinne, joka etnografiseen tietoon yhdistettynä tarjoaa järeitä työkaluja. Sosiologisesti painottuneet etnografiat saattavat tiedostaa kielen keskeisyyden sosiaalisten merkitysten tuottamisessa, mutta ilman kielitieteellistä käsitteistöä kieltä on vaikea eritellä analyyttisesti. (Sosio)lingvistinen koulutus taas opettaa analysoimaan kielellisten merkitysten syntymisen mekanismeja. Toisaalta Rampton (mp.) tuo esiin, että etnografia voi auttaa lingvistejä tarkastelemaan tutkimuksensa lähtökohtia. Vaikka lingvistisen etnografian yhtenä vahvuutena voi nähdä yksityiskohtaisen äänija videotallenteiden analysoinnin, muunkinlaisilla aineistoilla on lingvistisessä etnografiassa tärkeä rooli. Copland ja Creese (2015, 52) huomauttavat, että on myös sellaisia lingvistisesti orientoituneita etnografisia tutkimuksia, joiden aineistoissa ei ole lainkaan vuorovaikutustallenteita. Muistiinpanot ja kenttäpäiväkirja auttavat kohdistamaan katsetta toistuviin, merkittäviin tapahtumiin ja toimintaan. Tarkoista muistiinpanoista pystyy myös tietyin reunaehdoin analysoimaan vuorovaikutuskuvioita (ks. Lehtonen 2015). On tietysti otettava huomioon, että tallenteen puuttuessa analyysi perustuu vain hetkellisiin havaintoihin. Jos samantapaisia toimintoja toistuu tilanteissa, havainnot kuitenkin tukevat toisiaan. Olennaista tällaisessa lähestymistavassa on se, että tutkija on havainnoinut vuorovaikutustilanteita riittävän kauan erottaakseen toistuvat ja poikkeukselliset tilanteet toisistaan. Koska lingvistisen etnografian kysymyksenasettelut usein ohjaavat sosiaalisen indeksisyyden tarkasteluun, tarvitaan niin sanottua metapragmaattista aineistoa: toimintaa, joka kommentoi toimintaa, puhetta, joka kommentoi puhetta. Tätä sisältyy myös spontaaneihin äänija videotallenteisiin mutta usein myös haastatteluihin. Erityisesti metapragmaattista aineistoa pyritään keräämään niin sanotuissa retrospektiivisissä haastatteluissa, joissa osallistujat mahdollisesti aineistoja nähtyään kommentoivat omaa toimintaansa. On kuitenkin keskeistä 366 Heini LeHtonen ja sari PöyHönen ymmärtää, että haastatteluraporttikaan ei ole mikään absoluuttinen totuus tai lopullinen varmistus: sekin on yksi vuorovaikutustilanne muiden joukossa, ja sitä on tarkasteltava sen omilla ehdoilla. Kyse ei siis ole pelkästään aineiston validoinnista, kun tutkimukseen osallistujaa haastatellaan ja tämä reflektoi toimintaansa jossakin vuorovaikutustilanteessa. Kieli, puhe ja toiminta ja näitä kommentoiva kieli, puhe ja toiminta ovat yhtä ja samaa prosessia, jossa merkitykset ja tulkinnat syntyvät. Myös tutkijan toiminta on osa tuota samaa prosessia, minkä hyväksyminen tavallaan mitätöi tarkkailijan paradoksin (paradoksista ks. Haastattelu aineistonkeruun metodina sosiolingvistiikassa tk.). Me kaikki paitsi tuotamme kieltä myös tulkitsemme sitä sekä asemoimme itseämme ja muita tulkintoihimme. Lingvistisen etnografian aineisto ja analyysi ylittävät mikroja makrotason rajan: tavoitteena on juuri kuvata linkki yksilöiden vuorovaikutuksen ja laajempien yhteiskunnallisten valtasuhteiden ja rakenteiden välillä (Copland & Creese 2015). Jotkut tutkijat ovat myös kokonaan kyseenalaistaneet jaon mikroja makrotasoon: missä muualla laajemmin jaetut merkityksetkään syntyisivät kuin yksilöiden vuorovaikutustoiminnassa? (Heller 2011; Martin-Jones, Andrews & Martin 2017; ks. myös Diskurssianalyysi tk.) Keskustelunanalyysissa, jolla on yhteistä historiaa lingvistisen etnografian kanssa, on keskitytty nimenomaan vuorovaikutuksen mikrotasoon. Yksi sen lähtökohdista on, että yhteyksiä laajempiin merkityksiin ei pitäisi etsiä tarkasteltavana olevan keskustelukontekstin ulkopuolelta (ks. Keskustelunanalyysi ja vuorovaikutuslingvistiikka tk.). Eri aineistojen ja kontekstien yhdistäminen voikin aiheuttaa metodologisia ristiriitoja lingvistisen etnografian ja keskustelu nanalyyttisen perinteen välillä, sillä lingvistinen etnografia ja vuorovaikutussosiolingvistiikka hyödyntävät vuorovaikutuksen analyysissaan keskustelunanalyysin työkaluja mutta eivät sitoudu kaikkiin sen reunaehtoihin, esimerkiksi vaatimukseen siitä, että kaikki analyysin kannalta olennainen olisi osoitettava juuri analysoinnin kohteena olevasta keskusteluaineistosta (ks. esim. Day & Kjaerbeck 2013, 19; Lehtonen 2015, 57–58). Vuorovaikutusanalyysin yhdistäminen laajemmin jaettuihin sosiaalisiin merkityksiin, esimerkiksi se, millaisiin ideologioihin ja stereotypioihin aiemmin mainitut mina ei suami puhu -performanssit LUKU 5 LingVistinen etnografia toiMintayHteisöissä 367 liittyvät, onkin kysymys, joka vaatii lingvistisen etnografian harjoittajalta metodologista kurinalaisuutta ja valmiutta kyseenalaistaa omaa analyysiaan ja positiotaan – ja kuitenkin se on sellainen kielen kuvauksen kysymys, johon vastaamisessa juuri lingvistisessä etnografiassa on päästy huomattavan pitkälle. Lingvistinen etnografia (tai etnografia yleensä) ylittää usein rajoja myös siinä, millä tavalla tutkimustuloksia esitellään ja levitetään. Monissa etnografisissa projekteissa hyödynnetään esimerkiksi myös taiteen keinoja (ks. esim. Haapakangas, Pöyhönen & Serkamo 2017; Bradley & McKay 2016).5 Taide voi olla analyysin kohde, ja taiteilijoiden ja tutkijoiden työt voivat myös ruokkia toisiaan (Lehtonen & Pöyhönen 2019). Etnografi keskittyy tavallisesti jäljittämään toimintayhteisön vuorovaikutusta, kun taas taiteilijalle voi olla olennaisempaa lopputulos ja toiminnan reflektointi, kuten maalaus tai teatteriesitys ja siitä saatu palaute. Kummatkin tarvitsevat toisiaan tavoitteiden toteuttamiseksi. Joka tapauksessa taiteella ja etnografialla on yhteinen tavoite siinä, miten ne pyrkivät välittämään psykofyysisiä kokemuksia jostakin tilasta, ajasta ja paikasta. Koska etnografian tarkoitus on kuvata osallistujien kokemusta ja näkökulmaa, etnografi on myös kentälle velkaa sen, että tuo tutkittavien äänen kuuluviin yhteyksissä, joissa se ei muutoin kuuluisi mutta joissa heitä koskevista asioista päätetään tai keskustellaan. Siksi yleistajuinen kirjoittaminen tai puhuminen on olennainen osa monen etnografin työtä. Epäoikeudenmukaisten valta-asetelmien tarkkailu saattaa kutsua myös kansalaisaktivismiin, mikä ravistelee tutkijan rooleja ja rajoja (ks. Lehtonen & Pöyhönen 2019). 4. Yhteenveto Olemme tässä artikkelissa kuvanneet lingvistisen etnografian historiallista taustaa ja ymmärrystä kielestä, aineistonkeruun periaatteita ja käytänteitä, tutkijanpositiota ja tutkimusetiikkaa sekä sitä, millaiseen tutkimukseen lingvistinen etnografia soveltuu. 368 Heini LeHtonen ja sari PöyHönen Keskeistä lingvistisessä etnografiassa on tutkimuksen suuntaaminen vuorovaikutukseen toimintayhteisössä ja siihen, mitä merkitystä tällä vuorovaikutuksella on toimintaan osallistuville yksilöille ja laajemmin yhteiskuntajärjestelmälle. Olennaista on tunnistaa kielen ja vuorovaikutuksen kompleksisuus rajaamatta sitä muutamiin muuttujiin tai tietyssä tilanteessa tapahtuvaan toimintaan. Lingvistinen etnografia avaa siten ikkunan myös ajallis-paikalliseen ulottuvuuteen ja ottaa huomioon vuorovaikutuksen toistuvuudet ja poikkeavuudet sekä pysyvyyden ja muutoksen. Lingvistinen etnografia, kuten etnografia laajemminkin, on tutkimuseettisesti haastavaa. Se edellyttää ymmärrystä siitä, että tärkeintä etnografisessa tutkimuksessa on luottamuksen rakentaminen ja säilyttäminen tutkijan ja tutkimukseen osallistuvien välillä. Luottamuksen voi menettää varomattomalla toiminnalla kentällä. Huolellinen valmistelu ja oman toiminnan analyyttinen tarkastelu auttavat tutkijaa tässä prosessissa. Aiheesta lisää: Blommaert, Jan & Jie, Dong. 2010. Ethnographic Fieldwork. A Beginner’s guide. Bristol: Multilingual Matters. Copland, Fiona & Creese, Angela. 2015. Linguistic Ethnography: Collecting, Analysing and Presenting Data. London: Sage. Gardner, Sheena & Martin-Jones, Marilyn (toim.). 2012. Multilingualism, Discourse and Ethnography. London: Routledge. Heller, Monica, Pietikäinen, Sari & Pujolar, Joan. 2018. Critical Sociolinguistic Research Methods. Studying Language Issues that Matter. London: Routledge.