"Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika" : mielisairauden kansanomaiset tulkinnat 1900-luvun alkuvuosikymmenten modernisoituvassa Suomessa

30 J@RGONIA - ELEKTRONINEN JULKAISU ISSN 1459-305X © Helan tutkijat ry 26/2015 http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika”. Mielisairauden kansanomaiset tulkinnat 1900-luvun alkuvuosikymmenten modernisoituvassa Suomessa Anna Kinnunen Artikkelissa tarkastellaan mielisairauden kansanomaisia tulkintoja 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, jolloin mielisairaita ja muita marginaaliryhmiä koskeva yhteiskunnallinen keskustelu kävi vilkkaana. Mielisairaat alkoivat degeneraatioteorioiden myötä näyttäytyä modernisoituvan yhteiskunnan eitoivottuina toisina, joiden henkinen ja fyysinen rappio uskottiin perinnölliseksi. Mielisairaaloiden lukumäärää lisättiin, mutta merkittävä osa mielisairaiksi katsotuista eli yhä laitosten ulkopuolella, esimerkiksi elätteellä maaseudun yksityisissä perheissä. Artikkelissa selvitetään, miten mielisairaisiin suhtaudutaan aikakauden maallikkokerronnassa ja millaisia käsityksiä esitetään mielisairauden syistä, seurauksista ja parannettavuudesta. Samalla hahmotetaan, miten kansanomaiset tulkinnat suhteutuvat modernisoituvan yhteiskunnan ja sen myötä kehittyneen mielisairaanhoidon esittämiin käsityksiin, joita leimasivat usko mielisairaiden moraaliseen rappioon ja pelko degeneraation etenemisestä syvälle yhteiskuntaruumiiseen. Aineistona käytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston perinnetekstejä, joissa käsitellään mielisairautta ja -sairaita. Tekstejä analysoidaan narratiiviseen tutkimustraditioon sitoutuen kerrontana, jossa kertojat jäsentävät mielisairaita koskevia kokemuksiaan, käsityksiään ja uskomuksiaan 1900-luvun alun murrostilaisen yhteiskunnan kehyksessä. Avainsanat: mielisairaudet, mielisairaat, kerronta, narratiivit, kulttuuriset käsitykset, esiintulopinnat, modernisaatio J@rgonia 26/2015 ISSN 1459-305X Anna Kinnunen: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika” http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 31 Johdanto Suomalainen mielisairaanhoito oli 1900-luvun alussa murroksessa. Konkreettisimmin tämä näkyi yhä useammille paikkakunnille kautta maan ilmaantuvina mielisairaaloina, joita oli vuosisadan alussa kahdeksan ja 1940-luvulla jo kaksikymmentäseitsemän (ks. Salo 1996, 56–57). Mielisairaalaverkoston rakentaminen liittyi yhteiskunnan modernisoitumiseen, joka synnytti uudenlaista keskustelua terveyden ja sairauden rajoista ja merkityksistä. Sairaudet alkoivat näyttäytyä kehityksen esteinä, sillä ne heikensivät ihmisten työkykyä ja -tehoa, joista oli tullut yhteiskunnan vaurastumisen kannalta entistä merkittävämpiä tekijöitä (Ojakangas 1995, 294; Stark 2006, 33). Hygieenisesti puhtaan elämän ja terveen ruumiin ylläpidosta tuli kansalaisvelvollisuus, jota valtiolla oli oikeus kontrolloida (Lehtonen 1995, 219; Piela 2006, 288–291; ks. myös Foucault 2000 [1975], 39). Mielisairaat, samoin kuin esimerkiksi irtolaiset ja alkoholistit, muuttuivat yhä ongelmallisemmiksi kansakunnan jäseniksi, sillä ajan yhteiskunnallisessa keskustelussa heidät nähtiin usein paitsi työkyvyttöminä ja siten taloudellisesti tuottamattomina, myös tulevia sukupolvia perimänsä kautta rapauttavina uhkina. Laajentuvan mielisairaalaverkoston yhtenä tehtävänä oli ratkoa tätä ongelmaa ja edesauttaa yhteiskunnallisen järjestyksen luomista. (Ahlbeck ym. 2013, 4, 9–10; Ahlbeck 2015, 237–238.) Tässä artikkelissa tarkastelen 1900-luvun alkuvuosikymmenten maallikkokäsityksiä mielisairaudesta ja mielisairaiksi katsotuista ihmisistä. Hahmotan hulluuden kansanomaisia tulkintoja yhtäältä suhteessa mielisairaita koskevaan aikalaiskeskusteluun, toisaalta suhteessa perinteisen kansanlääkinnän tautikäsityksiin. Olennaista on, että mielisairaaloiden lukumäärän lisääntymisestä huolimatta mielisairaat olivat yhä merkityksellinen osa ajan kansanmiehen ja -naisen kokemusmaailmaa. Sairaaloiden kapasiteetin on arvioitu riittäneen 1900-luvun alkuvuosikymmeninä vain vajaalle viidennekselle kaikista hoitoa tarvitsevista [1]. Loput mielisairaiksi katsotuista elivät laitoshoidon ulkopuolella, esimerkiksi maaseudun yksityisten perheiden elätteinä. (Hirvonen 2003, 115–117.) Lähtökohtanani on, että yhteiskunnan muuttuessa muuttui myös keskuudessaan eläneitä mielisairaita havainnoivien aikalaisten tulkintakonteksti. Kansanomaisten mielisairauden selitysmallien rinnalle pyrki modernisoituvan yhteiskunnan ja mielisairaanhoidon tuottamia vaihtoehtoisia tulkintoja, eräänlaisia kilpailevia kertomuksia mielisairaista ja -sairauksista. Sosiaalidarvinismia, rotuhygieniaa ja degeneraatiota koskevat teoriat levisivät Suomeen muualta Euroopasta jo 1800luvulla, mutta niitä koskeva keskustelu vilkastui lähestyttäessä vuosisadan loppua käyden kuumimpana 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, jolloin huoli kansan terveydestä ja mahdollisesta rappeutumisesta kytkeytyi tiiviisti kansallisvaltion ja ihanteellisen kansalaisen konstruointiin (Nygård 1998, 23, 87–93; Meinander 2004, 436–437; Uimonen 2004). Tähän saakka ihmiset olivat tottuneet selittämään ja hoitamaan sairauksiaan pääasiassa itsenäisesti omien, kansanja kristinuskon tulkintoja yhteenpunovien tautikäsitystensä pohjalta. Aineistonani käytän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kansanrunousarkiston (KRA) mielenvikaisuutta käsitteleviä perinnetekstejä, jotka on arkistoitu aikavälillä 1900–1950. Selvitän, miten tässä pääasiassa pienten maalaisyhteisöjen jäseniltä kerätyssä perinteessä merkityksellistetään mielisairautta. Miten mielisairaisiin J@rgonia 26/2015 ISSN 1459-305X Anna Kinnunen: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika” http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 32 suhtaudutaan, ja millaisia tulkintoja esitetään mielisairauden syistä, parantamistavoista ja parannettavuudesta? Entä miten nämä käsitykset suhteutuvat modernisoituvan yhteiskunnan ja sen myötä kehittyneen mielisairaanhoidon samanaikaisesti esittämiin tulkintoihin? Tavoitteenani on selvittää ajan maallikkokäsityksiä, jotka mielisairaanhoidon vaiheita tarkasteltaessa on usein sivuutettu. Vaikka modernisaatio [2] olikin suurelta osin kansakunnan eliitin johtama prosessi, sitä ei olisi tapahtunut ilman kansan toimintaa. Kyseessä ei myöskään ollut suoraviivainen uusien ajatusten voittokulku, vaan modernisaatio sisälsi useita eritahtisia ja eri tavoin vaikuttavia kehityskulkuja, joita kansa saattoi myös kyseenalaistaa. (Mikkola 2006, 169–172; Stark 2006, 13–14; Mikkola 2009, 14–15.) Saman voi ajatella pätevän mielisairaanhoidon kehitykseen yhtenä modernisaation osaprosessina. Artikkelini paikantuu sekä kotimaassa että ulkomailla erityisesti parin viime vuosikymmenen aikana virinneeseen mielenterveyttä kulttuurisesta näkökulmasta tarkastelevaan tutkimussuuntaukseen (esim. Johannisson 1994; Uimonen 1999; Porter 2002; Ahlbeck 2006; Jäntti 2012; Pietikäinen 2013) sekä narratiiviseen tutkimustraditioon. Tulkintani lähtökohtana nojaudun Michel Foucault’n (2005 [1969]) ajatuksiin mielisairaan konstruoinnista. Foucault’n mukaan mielisairaalahoitoa vaativan yksilön luominen oli läntisessä Euroopassa pääasiassa 1800-luvun mittaan tapahtunut monisyinen prosessi, johon yhtenä osatekijänä vaikuttivat kansan enemmistön hulluiksi katsottuja ihmisiä koskevat maallikkokäsitykset. Lähestyn ja analysoin aineistoni tekstejä kertomalla tuotettuina merkityskokonaisuuksina, narratiiveina, joissa kertojat jäsentävät kokemuksiaan mielisairaudesta ja -sairaista. Foucault’n ajattelua hyödyntäen ymmärrän narratiivit kulttuuristen käsitysten esiintulopinnoiksi, sairastuneen yksilön lähipiirin esittämiksi tulkinnoiksi, joissa sairaudeksi katsotun poikkeavuuden käsittely tapahtui huomattavasti ennen mahdollista viralliseen mielisairaanhoitoon turvautumista. Esittelen seuraavaksi artikkelini teoreettiset lähtökohdat ja aineiston, minkä jälkeen analysoin aineistoa kolmessa luvussa. Ensimmäisessä analyysiluvussa tarkastelen mielisairautta yhteisöjen tavanomaisen järjestyksen rikkojana, poikkeavuutena, jonka ihmiset panivat merkille. Tässä luvussa pyrin selvittämään, millaiseksi poikkeavuudeksi mielisairaus merkityksellistetään maallikkokerronnassa ja miten siihen suhtaudutaan. Peilaan kansanomaisia tulkintoja yhteiskunnan rappeutumisesta huolestuneeseen degeneraatiodiskurssiin, jossa mielisairaat asemoitiin yhteiskuntaruumista uhkaaviksi parasiiteiksi (ks. Mattila 1997; Hietala 2009; Ahlbeck ym. 2013; Ahlbeck 2015). Toisessa ja kolmannessa analyysiluvussa käsittelen kahta aineistostani esille nostamaani tulkintamallia, joiden avulla maallikkokerronnassa pyritään ymmärtämään mielisairaudeksi katsotun poikkeavuuden syitä ja arvioimaan sen parannettavuutta. Ensin huomioni on kerronnassa, jossa mielisairautta selitetään kansanuskoon ja kristilliseen maailmankuvaan pohjautuvien kansanomaisten tautikäsitysten kautta. Artikkelini kolmannessa, viimeisessä analyysiluvussa taas tarkastelen kerrontaa, jossa mielisairauden tulkintoja konstruoidaan aikakauden mielisairaanhoidolle tunnusomaisten käsitysten [3] vaikutuksen alaisena. J@rgonia 26/2015 ISSN 1459-305X Anna Kinnunen: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika” http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 33 Narratiivit kulttuuristen käsitysten esiintulopintoina Hulluuden sosiaalinen organisoiminen mielisairauksiksi ja -sairaanhoidoksi on 1800– 1900-lukujen modernisoituville yhteiskunnille tyypillinen ilmiö (Salo 1992, 61, 93; Salo 1996, 29; Nygård 1998, 194). Sitä ymmärtääkseen on Foucault’n mukaan huomioitava esiintulopinnat (engl. surfaces of emergence), eli osoitettava, missä sairaudeksi ja anomalioiksi nähdyt yksilölliset erot ensimmäisinä ilmaantuivat, pantiin merkille ja tulkittiin. Esiintulopinnat vaihtelevat aikakausittain, mutta 1800-luvun läntisessä Euroopassa niitä olivat yksilön läheisimmät sosiaaliryhmät, kuten perhepiiri sekä työja uskonnollinen yhteisö, jotka olivat herkästi poikkeamia aistivia. (Foucault 2005 [1969], 57–58.) 1900-luvun alun Suomessa koen mielisairauden ensimmäisenä havainneeksi sosiaaliryhmäksi perheen ohella kyläyhteisön [4]. Sen jäsenet tarkkailivat toistensa käyttäytymistä, kehoa ja työkykyä; huomasivat niissä tapahtuneet muutokset nopeasti ja pitivät siten yllä sosiaalista kontrollia (Nygård mts. 75; Saarinen 2003, 27–28; Vilkuna 2010, 77–78; ks. myös Löfström 1999, 73–76). Esiintulopintojen, kehittyvän psykiatrian sekä esimerkiksi oikeuslaitoksen ja tuomioistuinten välisissä suhteissa muodostui omanlaisensa merkitysjärjestelmä, uusi diskurssi, jossa taas syntyi uusi sosiaalinen objekti, mielisairas. Mielisairaiden katsottiin tarvitsevan hoitoa juuri tällaisia yksilöitä varten varatuissa laitoksissa, mielisairaaloissa. (Foucault mts. 58–62.) Ymmärrän aineistoni tekstit esiintulopintojen kielellisiksi ilmauksiksi, kerronnaksi, jossa ollaan tekemisissä mielisairauden ensimmäisenä havainneen sosiaaliryhmän tulkintojen kanssa. Narratiivisen tutkimuksen eri suuntauksista sitoudun traditioon, jossa kerronta nähdään kommunikaation, merkityksenannon ja maailmanjäsentämisen perustavanlaatuisena muotona (Honkasalo 2000, 65–68; Bruner 2004 [1987], 694; Hyvärinen 2006, 1, 14). Ihmisille on luonteenomaista jäsentää ja ilmaista mielisairautta ja -sairaita koskevia kokemuksiaan kielellisesti, kertoen. Se, millä tavalla ihmisten tulisi merkityksellistää kokemuksiaan, taas on valtaan kytkeytyvä, usein kiistanalainen prosessi (De Fina & Georgakopoulou 2012, 125–128). 1900luvun alussa käydyn marginaaleja koskevan vilkkaan yhteiskunnallisen keskustelun (ks. Mattila 1997; Hietala 2009; Ahlbeck ym. 2013) näen määrittelyvaltaan kytkeytyväksi kamppailuksi siitä, millaisia merkityksiä tiettyihin ihmisryhmiin tulisi liittää – eli toisin sanoen: millaisia narratiiveja mielisairaiden kaltaisista ihmisistä tulisi esittää, ja kenellä on siihen oikeus? Tarkemmin määrittelen narratiivit kontekstisidonnaisiksi, kokemuksia ja käsityksiä jäsentäviksi ja välittäviksi merkityskokonaisuuksiksi (Polkinghorne 1988, 15–16; Piela 2003, 308; Piela 2010, 40–41.) Jerome Bruneria (1990, 43, 47; ks. myös Hyvärinen 2010, 138–141; Piela 2010, 43–44) mukaillen ymmärrän narratiivit kaksoismerkityksen kautta. Yhtäältä narratiivit sisältävät kiteytynyttä kulttuurista tietoa ja kertomisen taitoa eli ne ovat eräänlaisia mielen työkaluja, joiden avulla todellisuuden jäsentäminen tapahtuu. Toisaalta narratiivit representoituvat aina ja ennen kaikkea sosiaalisessa kanssakäymisessä konstruoituvina kielellisinä ilmauksina. Luen aineistoni tekstejä kerronnallisen kompetenssin pohjalta konstruoituina narratiiveina, joissa kertojat jäsentävät mielisairaita koskevia käsityksiään ja kokemuksiaan aikakautensa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. J@rgonia 26/2015 ISSN 1459-305X Anna Kinnunen: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika” http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 34 Olennaista on, että kerronta on kertomista suhteessa jo kerrottuun; se kytkeytyy jaettuihin käsityksiin, uskomuksiin ja ideologioihin sekä niitä horjuttaviin vastakertomuksiin (Savolainen 2015, 96). Brunerin (1990, 47–48, 77, 97) mukaan narratiiveihin liittyy herkkyys tunnistaa kanonisoinnit, kuten kulttuurisesti hallitsevat normit ja niitä koskevat poikkeamat. Marginaalien asemaa pohtivan vuosisadan takaisen keskustelun tulkitsen dominoivan aseman tavoitteluksi tulkinnoille, joissa mielisairaat näyttäytyivät yhteiskunnan epäkelpoina toisina. Koska narratiivit sisältävät aina myös kertojansa perspektiivin (Bruner mts. 77), tarkastelen tekstejä kerrontana, jossa kertojat suhteuttavat omia näkemyksiään kanonisiin tai tästä asemasta kilpaileviin tulkintoihin, kuten kansanlääkinnän taudinselityksiin sekä modernisoituvan yhteiskunnan ja mielisairaanhoidon käsityksiin. Tulkitsen kerrontaa prosessina, jossa kertojilla on mahdollisuus – joko tietoisesti tai tiedostamattaan – sekä hyväksyä että kyseenalaistaa hallitsevia ja haastavia kulttuurisia tulkintoja (ks. Andrews 2004a, 1–2; Andrews 2004b, 23–25; Kinnunen 2013). Kohtaamisissa syntyneitä tekstejä: aineisto ja sen tulkinnan lähtökohdat Aineistoni on osa SKS:n kansanrunousarkiston kansanlääkintäkortistoa, jossa se on sijoitettu asiasanan mielenvikaisuus alle. Kansanlääkintäkortisto sisältää kymmenisentuhatta kopiokorttia, joihin arkiston työntekijät ovat jäljentäneet sairauksia ja niiden parantamista käsittelevää kansanperinnettä (ks. Laaksonen & Saarinen 2004, 53). Kortisto on jaettu teemoittain pienempiin kokonaisuuksiin, kuten aineistonani hyödyntämääni mielenvikaisuus-alakortistoon, joka käsittää noin kuusisataaviisikymmentä eri tekstiä, yhteensä tuhatkunta korttia. Kyseessä on alun perin pääasiassa suullinen kerronta, joka on muuntunut kirjalliseen muotoon perinteenkerääjän kirjatessa kertojan puhetta muistiinpanoihinsa. Alkuperäisessä kerrontakontekstissaan, eli useimmiten perinteenkerääjän ja kertojan kohtaamisessa, mielenvikaisuus-teema on todennäköisesti ollut eräänlainen kerronnan sivutuote, joka on noussut esille kerääjän pyytäessä kertojaa esittämään kansanparannukseen liittyvää perinnettä. Arkiston tutkijat ohjasivat kerääjiä suuntaamaan huomionsa tiettyihin, merkityksellisinä ja arvokkaina pitämiinsä perinteenlajeihin ja teemoihin (Peltonen 2004, 200, 204, 206), joista kansan terveysja sairauskäsitykset olivat yksi esimerkki (ks. esim. Mustonen 1936, 38–46). Mielenvikaisuus-kortiston vanhimmat tekstit on arkistoitu 1800-luvun puolivälin jälkeen, uusimmat 1950-luvulla. Olen rajannut aineistoni vuosiin 1900–1950. Kyseinen viiden vuosikymmenen mittainen ajanjakso on erityisen olennainen kansanomaisten tautikäsitysten ja mielisairaanhoidon tulkintojen vuorovaikutuksen kannalta, sillä 1800-luvulla virinnyt keskustelu kansankunnan terveydestä ja mahdollisesta rappeutumisesta kiihtyi 1900-luvun puolella – erityisesti 1930-luku sterilisaatiolakeineen oli kiivasta mielisairaiden toiseuttamisen ja eristämisvaateiden aikaa – mutta samanaikaisesti usko kansanlääkintään ja perinteisiin taudinselityksiin istui kansan keskuudessa usein tiukasti. Kuten kansanrunousarkiston aineistojen kohdalla yleensäkin, mielisairaista aineistossani kertovat ihmiset ovat pääasiassa maanviljelijöitä tai muuta maaseudun ja pienten paikkakuntien rahvasta. Kertojat puhuvat mielisairaudesta joko yleisesti, sen syitä ja parannettavuutta pohtien tai konkreettisemmin, henkilökohtaisia kokemuksia J@rgonia 26/2015 ISSN 1459-305X Anna Kinnunen: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika” http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 35 lähipiirinsä mielisairaista kertoen. Arkistoaineistoja tarkasteltaessa on kuitenkin aina huomioitava, että kyseessä ei ole kertojan suora puhe menneisyydestä, vaan kyseessä ovat sekä aineettomissa että aineellisissa kohtaamisissa syntyneet, monin tavoin suodattuneet tekstit ja kertojaäänet (ks. Seppä 2015). Kertojan ohella kerrontatilanteessa on ollut läsnä myös perinteenkerääjä, jonka intressit jättivät teksteihin jälkensä, ja viimekädessä keruutyötä ja arkistoaineistojen koostamista ohjasivat arkiston työntekijät ja aikakauden tutkimusparadigmat (Peltonen 2004, 200– 205; Mikkola 2009, 97–119). Tulkitessani tekstejä kolmessa seuraavassa analyysiluvussa pyrin pohtimaan, mitkä ja miten erinäiset tekijät ovat vaikuttaneet kerronnan lopulliseen, arkistoituun muotoon. Mielisairaus huomiota herättäneenä poikkeavuutena Yhteisön huomion herättänyt ja mielisairaaksi tunnistamisen aiheuttanut poikkeavuus oli sekä fyysistä että henkistä. 1930-luvulla arkistoidussa tekstissä paikallisen hullun kuvataan olleen fyysisesti niin epätavallisen voimakas ja aggressiivinen, että edes neljä miestä ei kyennyt tätä liikuttamaan. Kyseisen ihmisen erilaisuus kerrotaan vakavaksi ja mahdollisesti koko yhteisölle vaaralliseksi, sillä sille ei mahtanut mitään muulla ”kuin Jumalan sanalla tai terä aseella” [5]. Myös mielisairaalaverkoston kehittämisen taustalla vaikutti ajatus mielisairaiden vaarallisuudesta ja näiden aiheuttamasta laajasta yhteiskunnallisesta uhasta, joka oli samalla sekä fyysistä että henkistä. Mielisairauksiin yhdistettiin arvostelukyvyn ja viettikontrollin heikkeneminen, moraaliton käyttäytyminen ja perinnöllisyys; erityisen epäilyttävinä ja mielisairauksille alttiina nähtiin työväenluokkaiset naiset (Ahlbeck-Rehn 2006, 122–124; Ahlbeck 2015, 233, 235–239). Aineistossani mielisairaudesta kerrotaan fyysisen erilaisuuden ja sen aiheuttaman vaarallisuuden ohella poikkeavuutena, joka ilmeni puheissa, ajatusten ja toiminnan johdonmukaisuudessa sekä älyssä. Seuraava kertoja erittelee käsityksiään vähämielisiksi nimittämästään ihmisryhmästä, johon hän kuvaavasti sijoittaa monella tavalla erilaisiksi katsomiaan ihmisiä: Löyhkö puhuu rikkaudestaan ja puhuu semmoisia jotka ei tapahdu ikinä, kiittelee vaimoos sekä itsees. Hassu tekee työtä mutta toisen kerran joista ei ole mitään hyötyy esimerkiksi mittaavat maita, kaivaavat kuoppia, tekeevät rajoja – – jne. Löylyn lyömä joka ei ole viisas eikä vähämielinenkään, toisia sanoja sanoo hyvin lapsellisia mutta toisinaan sanoo niin viisaita sanoja joita harvoin kuulee viisaalta. Hullu, ei tiedä mistään. Heikkomielinen on hullun ylistysnimi. Wähämielinen ei ole ihan hullu. Töperö, Huomaamatoin, Hoksaamatoin Typerä, Ykskamari on tyhjä, Yksruuvvipois, Käsittämätöin, ne tarkoittavat samaa. Mielipuoli, Mielivikanen, tarkoittaa enenmiten syntymästä saatu hulluus. – – [6] Kerronnasta on pääteltävissä, että esimerkiksi tavoitteeseen pyrkimättömän ja siten turhana pidetyn työn tekeminen huomattiin ja koettiin epänormaaliksi. Tiettyjen mielisairaiden kaltaisten marginaaliryhmien kykenemättömyys yhteiskuntaa vaurastuttavaan rationaaliseen ajatteluun ja toimintaan huolestutti myös degeneraatiodiskurssissa, mutta aineistossani suhtautuminen työtä syystä tai toisesta tekemättömiin ihmisiin on neutraalimpaa, vähemmän marginalisoivaa. J@rgonia 26/2015 ISSN 1459-305X Anna Kinnunen: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika” http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 36 Kykenemättömyys työhön vaikutti yksilön ja tämän lähipiirin toimeentuloon, mutta kerronnassa sairauden ja heikentyneen työkyvyn yhtälöä ei kuitenkaan käsitellä laajempana, koko yhteisöä tai yhteiskuntaa koskevana ongelmana. Sekä Toivo Nygård (1998, 18) että Kustaa H. J. Vilkuna (2010, 100) ovat esittäneet näkemyksen, jonka mukaan yhteisöt saattoivat suvaita mielisairaana pidettyä yksilöä hyvinkin, mikäli tämän ei katsottu olevan vaaraksi ympäristölleen. Myös aineistossani se turvallisuus, jota mielisairaat saattoivat uhata ja jonka vaarantaminen koetteli yhteisön sietokyvyn rajoja, liittyy kanssaihmisten fyysiseen koskemattomuuteen; ei niinkään yhteisön henkiseen tilaan ja sen mahdolliseen rappioon. Degeneraatiodiskurssissa mielisairauksilla oli vahva kytkös luokkaan ja ruumiillisuuteen. Keskiluokan uskottiin olevan evoluution mittapuilla työväenluokkaa korkeammalla askelmalla, eikä se siksi ollut yhtä taipuvainen sairastumaan tiettyihin, esimerkiksi siveettöminä taipumuksina ilmeneviin mielen sairauksiin. Toisaalta ruumiillisena pidetyllä alaluokalla ei ollut sellaista herkkyyttä, luovuutta ja älykkyyttä, jotta se olisi henkisen yläja keskiluokan tavoin kyennyt kärsimään esimerkiksi melankoliasta. (Ahlbeck-Rehn 2006, 182–184; Ahlbeck 2015, 237; Salmela 2015, 107–108; Tuohela 2015, 225–226; ks. myös Pietikäinen 2013, 56–58.) Aineistostani ei ole erotettavissa vastaavaa mielisairauksien, luokan ja ruumiillisuuden kytköstä. Hiljaisuus kertoo joko siitä, ettei teema ollut kansanomaisessa ajattelussa merkityksellinen, tai siitä, ettei sitä koskeva kerronta päätynyt perinteen arkistoituun muotoon saakka. Ilmeisin syy lienee se, että ihmiset, joilta mielenvikaisuutta koskevat tekstit on kerätty, olivat sitä läpeensä ruumiillisena pidettyä alaluokkaa, jonka ominaisuuksista muun muassa perinnöllisyystieteilijöiden ja mielisairaanhoidon ammattilaisten teoretisoinneissa neuvoteltiin. Nämä ihmiset todennäköisesti näkivät itsensä ja lähipiirinsä toisin, mutta mahdollisuudet osallistua esimerkiksi ajan lehdistössä käytyyn yhteiskunnalliseen, saati tieteelliseen, keskusteluun olivat olemattomat. Toisaalta kerronta mielisairauden ja seksuaalisuuden kytköksistä on voitu jättää huomiotta perinteen tallennustilanteessa tai sensuroida arkistoitaessa, sillä vaikka kansa näyttäytyikin oppineiston silmissä usein pakanallisena, perinteen keruutyötä ohjasi romantisoitunut ajatus ideaalin kansalaisen, kansakunnan ja kansallisen menneisyyden konstruoinnista (ks. Knuuttila 1994, 18–19, 28; Sarmela 2007, 14–15; Rantala 2009, 221–229; ks. myös Knuuttila 1999). Tämän kulttuurisen kuvan tuottamisen kannalta kerronta mielisairaiden vieteistä ja ruumiillisuudesta ei välttämättä ollut oleellista tai soveliasta – ellei tavoitteena sitten ollut luoda vastakuvaa, esimerkkiä ihmisestä, joka ei ollut ajan ihanteiden kaltainen. Kaikkiaan mielisairaus näyttäytyy maallikkokerronnassa vaivana, jonka piiriin sijoitetaan monenlaisia poikkeavuuden muotoja ja jonka rajat ovat usein epäselvät. Vuonna 1932 arkistoidussa tekstissä todetaan kuvaavasti, miten ”hullut ovat hulluimpia aina keväällä, kun ojat aukeavat ja taas syksyllä, kun maa on kahella karvalla” [7]. Kerronnan voi tulkita yritykseksi jäsentää mielisairautta ja -sairaita koskevia kokemuksia agraarikulttuurille ominaiseen tapaan luonnonkierron mukaan, mutta toisaalta näen sen heijastavan myös mielisairauden ymmärtämisen vaikeutta: kuten keväisin ja syksyisin muutostilainen luonto, myös hulluus on liikehtivää ja rajoiltaan epäselvää. Esimerkiksi rajanveto terveyden ja sairauden välillä on toisinaan häilyvää. Osassa teksteistä – kuten edellä siteeraamani, vähämielisiä luokittelevan tekstin alussa – kerrotaan ihmisistä, joiden poikkeavuutta ei välttämättä J@rgonia 26/2015 ISSN 1459-305X Anna Kinnunen: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika” http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 37 merkityksellistetä sairaudeksi vaan kenties pikemminkin kylähulluudeksi. Sellaisilla ilmauksilla kuten löylyn lyömä, hupsu, hassu ja – mikä kiinnostavinta – sanalla hullu on kansanperinteessä ollut todennäköisesti myös toisenlainen, sairauteen liittymätön tai vähintäänkin terveyden ja sairauden rajankäynnin suhteen epäselvä merkitys [8]. Laajassa mittakaavassaan se lienee kuitenkin karsiutunut kansanlääkintäkortistosta pois arkiston työntekijöiden seuloessa kortistoon sisällytettäviä tekstejä. Aineistossani kerronta hulluudesta ja hulluista, samoin kuin mielenvikaisuudesta ja mielenvikaisista, onkin suurimmaksi osaksi nähtävissä kerronnaksi sairaudesta; sitä pyritään hoitamaan, lääkitsemään ja parantamaan tai todetaan sen olevan parantumatonta laatua. Hulluuden parannettavuuden ja mahdollisten parannuskeinojen pohdinta tarjosi kansalle yhden keinon ymmärtää mielisairaudeksi katsotun poikkeavuuden syitä. Varhaiskantaisia taudinselityksiä tutkineen Lauri Hongon (1960, 55–56) mukaan sairauksien selittäminen ja niitä koskevan teorian muodostaminen oli yhteisöissä usein inhimillinen pakko, sillä sairaudet uhkasivat yhteisöjen vakiintunutta sosiaalista järjestystä. Sairauden alkuperän ja merkityksen selvittäminen sekä parannusriitin organisoiminen toimivat yhteisön välineenä ottaa sairaus hallintaansa. Etnomedisiinisessä tutkimuksessa on myös laajemmin tunnistettu ihmisten tarve tehdä sairauksia mielekkäiksi löytämällä selitys sille, mistä tauti on peräisin, sekä syy sille, miksi sairaus on iskenyt juuri tiettyyn ihmiseen (Honkasalo 2008, 98). Seuraavissa luvuissa tarkastelen kahta aineistosta hahmottamaani tulkintamallia, joiden avulla kerronnassa pyritään ymmärtämään mielisairaudeksi katsotun poikkeavuuden syitä ja arvioimaan sen parannettavuutta. Mielisairauden selittäminen kansanomaisten tautikäsitysten kautta: käsityksiä ulkosyntyisestä panentataudista Elias Lönnrotin (1984 [1832], 191) mukaan suomalaiset käsittivät tautien alkuperän kahtalaiseksi. Jumalantaudit olivat kuolemaan johtavia, jumalallista alkuperää olevia ankaria tauteja. Panentataudit taas olivat parannettavissa olevia tauteja, joita pahansuovat ihmiset olivat aiheuttaneet erilaisilla maagisilla menettelyillä. Käsitys tautien kahdenlaisesta alkuperästä ohjaa tekstiä, jossa kerrotaan hulluuden parantamisesta leipomalla kukko, jonka sisälle laitetaan käärme. ”Jos tämä hullu oli ihmisten tekemä niin hän söi sen kukon mistään välittämättä ja parani, mutta jos hullu oli Jumalan tekemä, niin ei hän ollut niin hullu että käärmekukon olisi syönyt vaan jäi edelleen hulluksi” [9]. Yhteisöissään ihmiset olivat nähneet toisten mielisairaiksi luokittelemiensa yksilöiden paranevan, kun taas toisten tila pysyi muuttumattomana. Ajatus hulluuden kahtalaisesta syntytaustasta tarjosi yhden selityksen: parantuneet hullut olivat kanssaihmisten taikomia, parantumattomat Jumalan hulluiksi tekemiä. Toisintojensa lukumäärän suhteen jumalantauti on kuitenkin harvinainen hulluuden selitys. Aineistossani kyllä toistuu tekstejä, joissa mielisairaus on seurausta normirikkeestä, toisinaan suoranaisesta synnistä, mutta merkille pantavaa on, että useimmiten sairaus lankeaa norminrikkojan rangaistukseksi ilman mainintaa Jumalan toimista. Pahat teot, joista hulluuden kerrotaan aiheutuvan, heijastavat kuitenkin yhä esimoderneille yhteisöille tyypillisiä, kristilliseen moraaliin kytkeytyviä käsityksiä. Hulluus ei ole seurausta teollistuvan yhteiskunnan uusista perisynneistä, kuten J@rgonia 26/2015 ISSN 1459-305X Anna Kinnunen: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika” http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 38 laiskuudesta, juoppoudesta tai likaisuudesta. Sen sijaan mielenvikaisen kerrotaan alun perin olleen ylpeä ja rietas tyttö [10], ehtoollisleivän tai muun kirkon omaisuuden varastaja tai häpäisijä [11], perheenjäsenensä surmaaja [12] tai – kuten seuraavassa sitaatissa – seksuaalisuutta ja lisääntymistä koskevien normien rikkoja: Eräs porvoolainen isäntä ei ollut huolinut lapsia (oli ehkäissyt lasten syntymisen). Kun hän eräänä jouluaattoiltana tuli saunasta huomasi hän penkillä istumassa monta lasta. Hän kysyi, kenen lapsia ne olivat, kun olivat näin myöhään liikkeellä. ”Me olemme teidän lapsianne, joita te ette ole ottaneet vastaan”, vastasivat lapset. Isäntä tuli mielisairaaksi tämän jälkeen heti. [13] Myös ajan mielisairaanhoito asetti itsensä eräänlaiseksi norminvartijaksi. Tämä näkyy selkeästi aikalaisteksteissä, kuten Karin Neuman-Rahnin (1924, 122–125) mielisairaanhoitajattarien oppikirjassa, jossa kirjoittaja käsittelee homoja biseksuaalisuutta esimerkkeinä ”sairaalloisesti muuntuneesta tahtoelämästä”. Myös itsetyydytys, eli ajan termien mukaisesti onania, nähtiin psykiatriassa yleisesti mielisairauden aiheuttajana – tai vähintäänkin sen seurauksena (ks. Achté 1981, 10, 13, 16, 20; ks. myös Hirvonen 2014, 191–192). Homoseksuaalisuuden patologisoinnin kohdalla mielisairaanhoito jatkoi kirkon perintöä, jossa kansan käyttäytymistä oli aikaisempina vuosisatoina kontrolloitu leimaamalla homoseksuaalisuus synniksi (Stålström 1995, 373, 394). Tulkitsen myös aineistoni tekstit, joissa mielisairaus on seurausta normirikkeestä, kerronnaksi, jossa kyse on mielisairauden syiden selittämisen sijaan normien ylläpidosta. Kerronta ei ole selitysvaan varoituslorea, jonka avulla yhteisöissä pyrittiin ohjaamaan jäsenten käyttäytymistä ja moraalia (ks. Honko 1960, 57, 59–60, 62–63). Vaikka tällainen kerronta ei välitäkään tietoa mielisairauden selitysmalleista, se ilmentää, miten mielisairaus nähtiin riittävän ankaraksi rangaistukseksi vakavasta, yhteisön sosiaalista järjestystä uhanneesta rikkeestä. Samalla mielisairaus pyrittiin ottamaan hallintaan tekemällä siitä olennainen varoitusloren elementti, minkä voi tulkita yhdenlaiseksi mielisairauden käsittelyksi. Vaikeasti ymmärrettävä mutta väistämättömästi läsnä oleva ilmiö tehtiin merkitykselliseksi valjastamalla se palvelemaan yhteisön etua varoittavana esimerkkinä siitä, mihin tahallinen normirikkomus saattoi johtaa. Jumalantaudin sijasta panentatauti on aineistossani erittäin yleinen mielisairauden selitys. Eräässä 1900-luvun alussa arkistoidussa tekstissä ohjeistetaan, että tehtäessä ihminen hulluksi ”on mentävä hautaan, otettava ruummiin pääkallosta aivopölyä, pantava sitä kahvikuppiin, annettava se juova, kyllä varmasti tulee hullu” [14]. Kalma uskottiin myös useiden muiden tautien syyksi, ja sen selitettiin tarttuvan vainajan eritteistä tai ruumiin kanssa tekemisissä olleista aineista ja esineistä. Tauti saattoi tarttua suoraan kalmasta, kuten ruumiinpesuvedestä, mutta usein syynä oli sairaaksi syöttäminen, jolloin kalma oli sekoitettu salaa uhrin juomaan tai ruokaan. (Honkasalo & Hinkkanen 2003, 28–30; Sarmela 2007, 299; Naakka-Korhonen 2008, 200–201.) Käsityksessä syöttämällä aiheutetusta, ulkosyntyisestä panentataudista kiteytyy kansanuskoon pohjautuva mielisairauden tulkintamalli, jossa sairastuneessa itsessään piileviä fyysisiä tai psyykkisiä syitä ei tunneta. Sen sijaan mielisairautta käsitellään kertomalla siitä tautina, joka on tullut ihmiseen ulkoapäin ja ottanut yksilön kehon ja mielen hallintaansa. Tämä itsenäinen, kehon ulkopuolelta tullut tauti on mahdollista J@rgonia 26/2015 ISSN 1459-305X Anna Kinnunen: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika” http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 45 tapahtunutta, uusiin hoitomuotoihin ja mielisairaalaverkoston purkamiseen johtanutta kehitystä olisi mahdollista tarkastella prosessina, jossa maallikkokäsityksillä ja - kokemuksilla oli sijansa. Mielenterveyttä ja -sairautta kulttuurisesta näkökulmasta tarkasteleva tutkimus on viime vuosina vilkastunut ilahduttavasti, mutta mielisairaus vaivana nykykulttuurin kontekstissa on kuitenkin edelleen niukasti tarkasteltu tutkimusaihe. Kuten mielisairauden maallikkotulkintoja modernisaation kehyksessä tarkasteltaessa, nykypäivän maallikkokäsitysten ja mielisairaanhoidon suhteen hahmottaminen tarjoaisi todennäköisesti yhtä lailla mielenkiintoisia ja moninaisia näkymiä hallitseviin ja haastaviin terveyttä, sairautta ja ihanteellista elämää koskeviin kulttuurisiin tulkintoihin. FM Anna Kinnunen tekee Itä-Suomen yliopistossa perinteentutkimuksen väitöskirjaa hulluuden kulttuurisesta konstruoinnista. Viitteet [1] Mielisairaiden suuri määrä suhteessa hoitolaitosten potilaskapasiteettiin johtui osaltaan siitä, että degeneraatioteorioiden myötä mielisairaisiin alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota. Toisinaan rappeutumisen pelko sai degeneroituneiden määrän näyttäytymään liioitellun suurena. (Ks. Mattila 1997.) Lisäksi yksilön luokittaminen mielisairaaksi tapahtui nykyiseen nähden toisenlaisten kriteerien kautta, minkä vuoksi esimerkiksi kehitysvammaiset saatettiin lukea mielisairaiksi (ks. Harjula 1996). Myös tässä tekstissä analysoimani aineiston kohdalla voidaan kysyä, olivatko kerronnan kohteena olevat ihmiset nykytietämyksen valossa ”todella” mielisairaita vai esimerkiksi vammaisia. Näen sairauksia koskevien käsitysten olevan kuitenkin aina, myös nykypäivänä, kulttuurisesti konstruoitua tietoa (ks. Hakosalo 1997, Helman 2007 [1984]; ks. myös Hacking 1999, 100–124). Tärkeää ja totta on aina se, millaisen poikkeavuuden tietyssä historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa eläneet ihmiset ovat kulloinkin kokeneet ja tulkinneet mielisairauden ilmentymäksi. [2] Tarkoitan modernisaatiolla Suomessa erityisesti 1800-luvun puolivälistä lähtien kiihtynyttä yhteiskunnan murroskautta, joka ilmeni ja toteutui useina osaprosesseina, muun muassa teknisinä innovaatioina, kaupungistumisena sekä ihmisten uudenlaisena liikkuvuutena ja järjestäytymisenä (ks. Stark 2006; Mikkola 2009, 13–14, 34–39). Ennen kaikkea viittaan modernisaatiolla niihin prosesseihin, jotka johtivat muutoksiin terveyttä ja sairautta koskevissa käsityksissä. 1800-luvun jälkipuolella tapahtunut bakteriologian synty johti laajaan hygieniakampanjaan, jossa puhtautta vaadittiin ihmisten fyysisen elinympäristön ohella myös keholta ja mieleltä. Modernin, terveen yhteiskuntaruumiin katsottiin edellyttävän terveitä kansalaisia ja näiden vahvoja ja työteliäitä ruumiita. (Meinander 2004, 436–437; Uimonen 2004.) [3] Viitatessani 1900-luvun alkuvuosikymmenten mielisairaanhoidolle tunnusomaisiin käsityksiin tarkoitan tulkintoja, joita leimasi usko mielisairaiden henkiseen ja fyysiseen rappioon. Degeneraation pelko oli olennainen osa aikakauden mielisairaanhoidon diskurssia, mikä on nähtävissä esimerkiksi Karin Neuman-Rahnin J@rgonia 26/2015 ISSN 1459-305X Anna Kinnunen: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika” http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 46 (1924, 136–137) laatimasta mielisairaanhoitajien oppikirjasta, jossa kirjoittaja muun muassa kuvailee degeneraation ilmenemistä luonteen oikullisuutena, moraalisena ja älyllisenä alemmuutena sekä ulkoisina epänormaaliuksina. Näen ajan suomalaisen mielisairaanhoidon valtavirran osallistuneen työteliään ja terveen modernin mallikansalaisen konstruointiin tuottamalla käsityksiä älyltään puutteellisesta ja viettiensä vietävästä mielisairaalapotilaasta, eräänlaisesta yhteiskunnan mallimuukalaisesta (ks. myös Salo 1996, 49–50). [4] 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Suomi oli maalaisyhteiskunta, jossa asutuksen enemmistö keskittyi maaseudulle tai pieniin taajamiin (Virrankoski 2012, 226, 350– 351). Mielisairaiden antaminen elätteelle yksityisiin perheisiin oli yleistä, ja erityisesti maaseudulla elätteelle annettiin noin puolet kuntien huollettaviksi joutuneista mielisairaista (Hirvonen 2003, 117). Ihmiset, joilta analysoimani aineisto on kerätty, ovat aikakauden agraarikulttuurin jäseniä, maanviljelijöitä ja muita maaseudun tai pienten paikkakuntien asukkaita, joiden tulkitsen Foucault’n ajattelua mukaillen olleen 1900-luvun alun Suomessa usein se sosiaaliryhmä, joka ensimmäisenä havaitsi ja tulkitsi yksilön mielisairauden. [5] SKS KRA. Mannonen, Ulla 7545. 1938. Valkeasaari. Aineistoa siteeratessani esitän kerronnan samassa muodossa, jossa perinteenkerääjä on kirjannut sen ylös. Jättämällä esimerkiksi kirjoitusvirheet korjaamatta olen halunnut välittää mahdollisimman autenttisen kuvan ajan kielenkäytöstä ja kirjoitustaidosta. Paikoin olen lyhentänyt tekstiä jättämällä muutamia sanoja pois, minkä olen merkinnyt kahdella peräkkäisellä ajatusviivalla. Sulkuihin merkityt lisäykset eivät ole omia huomioitani, vaan todennäköisesti kerääjän tai arkiston työntekijöiden tekemiä huomautuksia. Olen tarkastanut siteeraamieni tekstien alkuperäisen kirjoitusasun SKS:n Joensuun perinnearkiston mikrofilmeiltä. [6] SKS KRA. Andersson, A. G. 353. 1901. Tuusula. [7] SKS KRA. Paulaharju, Samuli 20579. 1932. Kittilä. [8] Kansanperinteessä sanan hullu sairauteen liittymätön merkitys tulee esille erityisesti sananlaskuissa. Esimerkiksi sananlaskuissa ”hullu akan ottaa, mielipuoli ottamatta jättää” (SKS KRA. Syrjälä, Hannes 1151. 1923. Kärsämäki) sekä ”hullu taivaan takkoo, mielpuol´ tyttäresä” (SKS KRA. Kronqvist, Hjalmar VK 45:11. 1915. Keitele) hullulla on sanaan mielipuoli nähden keveämpi merkitys: hullu on rohkea yksilö tai norminrikkoja mutta kyseessä eivät välttämättä ole terveyttä ja sairautta koskevien rajojen ylitykset. Hulluuden kansanomaisista nimityksistä ja luokituksista ks. myös Vilkuna 2010, 83–88. [9] SKS KRA. Pohjanvalo, Pekka 215. 1936. Salmi. [10] Esim. SKS KRA. Rissanen, Santeri 311. 1937. Iisalmi; SKS KRA. Hyvärinen, J. 935. 1937. Sortavala; SKS KRA. Säikkälä, Sylvi KT 139:4. 1938. Suistamo, Palomylly. Yhteisöllisiä normeja ylläpitävä kerronta ylpeistä ja riettaista, hulluiksi tulevista nuorista naisista lähenee degeneraatiodiskurssille tyypillisiä narratiiveja hulluuden ja aikakauden ihanteiden kannalta vääränlaisen naiseuden yhteydestä. Kuten artikkelini ensimmäisessä analyysiluvussa esitän, hulluuden syitä ja J@rgonia 26/2015 ISSN 1459-305X Anna Kinnunen: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika” http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 47 parannettavuutta pohtivaksi selitysloreksi luokittelemastani kerronnasta ei vastaavaa naiseuden, seksuaalisuuden ja hulluuden kytköstä ole kuitenkaan havaittavissa. [11] Esim. SKS KRA. Tallimäki, Emil VK 95:29. 1903. Renko; SKS KRA. Harju, Otto 2360. 1938. Konginkangas. [12] Esim. SKS KRA. Toppila, Jorma KRK 226:539. 1935. Rantsila. [13] SKS KRA. Nenonen, Martti KRK 131:344. 1935. Jaakkima. [14] SKS KRA. Itkonen, Vilho 124. 1907. Jyväskylä. [15] SKS KRA. Paulaharju, Samuli 20581. 1938. Kajaanin mlk. [16] Esim. SKS KRA. Tuomela, Ilmari KRK 202:51. 1936. Vimpeli; SKS KRA. Paulaharju, Samuli 5356. 1912. Hailuoto; SKS KRA. Väätänen, A. 241. 1901. Juva; SKS KRA. Kaukonen, Väinö 735. 1933. Varpaisjärvi. [17] Esim. SKS KRA. Mäkipalo, Tauno 469. 1933. Heinävesi. [18] Esim. SKS KRA. Kuitunen, Oskari 1931. 1911. Kangasniemi. [19] SKS KRA. Korhonen, Sirkka 262. 1950. Tuusniemi. [20] SKS KRA. Toivonen, Heikki E 193: s. 240–241. 1950. Lappajärvi. [21] SKS KRA. Toijonen, Juho KT 120:43. 1936. Muolaa, Kyyrölä. Muita esim. SKS KRA. Paulaharju, Samuli 21933. 1933. Oulu. [22] SKS KRA. Harju, Otto 2121. 1938. Viitasaari. [23] SKS KRA. Harju, Otto 1093. 1938. Karstula. [24] SKS KRA. Paulaharju, Samuli 20580. 1932. Pudasjärvi. [25] SKS KRA. Paulaharju, Samuli 20592. 1932. Kiiminki. [26] SKS KRA. Laitinen, Ilmari & Punttala, Veikko Duodecim E 190:470. 1950. Rovaniemi. Tämän tekstin tulkinnasta ks. myös Honkasalo & Hinkkanen 2003, 33– 34. [27] SKS KRA. Laitinen, Ilmari & Punttala, Veikko Duodecim E 190:455. 1950. Rovaniemi. [28] Esim. SKS KRA. Karhu, J. 4150. 1936. Mäntylä. [29] SKS KRA. Laitinen, Ilmari & Punttala, Veikko Duodecim E 190:455. 1950. Rovaniemi. J@rgonia 26/2015 ISSN 1459-305X Anna Kinnunen: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika” http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 48 Kirjallisuus Achté, Kalle, toim. 1981. Professori A. Th. Saelanin muistikirjat I–III. Osa 1. Helsinki: Helsingin yliopistollinen keskussairaalaliitto. Achté, Kalle. 1991. 150 vuotta psykiatriaa. Lapinlahden sairaalan historia. Nurmijärvi: Recallmed oy. Ahlbeck-Rehn, Jutta. 2006. Diagnostisering och disciplinering. Medicinsk diskurs och kvinnligt vansinne på Själö hospital 1889–1944. Åbo: Åbo Akademis förlag. Ahlbeck, Jutta. 2015. Ratkaisuna sterilisaatio. Kansakunnan parasiitit ja naisruumiin uhka. Teoksessa Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi, toim. Jutta Ahlbeck, Päivi Lappalainen, Kati Launis, Kirsi Tuohela & Jasmine Westerlund, 233–259. Turku: Utukirjat. Ahlbeck, Jutta, Päivi Lappalainen, Kati Launis & Kirsi Tuohela. 2013. Degeneraatio ja modernisoituva Suomi. Sairauden kulttuuristen merkitysten jäljillä. Kulttuurintutkimus 30, 2: 3–15. http://www.jyu.fi/kulttuurintutkimus/KT_2-2013_315_Degeneraatio_ja_modernisoituva_Suomi.pdf [Haettu 14.10.2014] Andrews, Molly. 2004a. Opening to the Original Contributions. Counter-Narratives and the Power to Oppose. Teoksessa Considering Counter-Narratives. Narrating, Resisting, Making Sense, toim. Michael Bamberg & Molly Andrews, 1–6. Amsterdam/Philadelphia: John Benjamins Publishing Company. Andrews, Molly. 2004b. Memories of Mother: Counter-Narratives of Early Maternal Influence. Teoksessa Considering Counter-Narratives. Narrating, Resisting, Making Sense, toim. Michael Bamberg & Molly Andrews, 7–26. Amsterdam/Philadelphia: John Benjamins Publishing Company. Bruner, Jerome. 2004 [1987]. Life as Narrative. Social Research 71, 3: 691–710. Bruner, Jerome. 1990. Acts of Meaning. Cambridge: Cambridge University Press. De Fina, Anna & Alexandra Georgakopoulou. 2012. Analyzing Narrative. Discourse and Sociolinguistic Perspectives. Cambridge: Cambridge University Press. Foucault, Michel. 2000 [1975]. Tarkkailla ja rangaista. Helsinki: Otava. Foucault, Michel. 2005 [1969]. Tiedon arkeologia. Tampere: Vastapaino. Hacking, Ian. 1999. The Social Construction of What? Cambridge/London: Harvard University Press. Hako, Matti. 1957. Kansanomainen lääkintätietous. Helsinki: SKS. J@rgonia 26/2015 ISSN 1459-305X Anna Kinnunen: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika” http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 49 Hakosalo, Heini. 1997. Sairaudet kulttuuri-ilmiönä – Tieteenhistoriallinen näkökulma. Tiede & Edistys 22, 2: 152–159. http://elektra.helsinki.fi/se/t/03563677/22/2/sairaude.pdf [Haettu 17.9.2014] Harjula, Minna. 1996. Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. Helman, Cecil G. 2007 [1984]. Culture, Health and Illness. London: Hodder Education. Hietala, Marjatta 2009. Eugeniikan ja rotuhygienian tausta ja seuraukset. Tieteessä tapahtuu 27, 8: 14–19. http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/2559/2363 [Haettu 14.1.2015] Hirvonen, Helena. 2003. Hourukuuri mieleltänsä wiallisille. Suomalaista mielisairaanhoitoa 1800-luvun lopulta vuoteen 1930. Teoksessa Decursus morbi – taudin kulku. Näkökulmia terveyteen ja sairauteen keskiajalta nykyaikaan, toim. Helena Hirvonen, 115–129. Joensuu: Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys. Hirvonen, Helena. 2014. Suomalaisen psykiatriatieteen juuria etsimässä. Psykiatria tieteenä ja käytäntönä 1800-luvulta vuoteen 1930. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto. Honkasalo, Marja-Liisa. 2000. Miten sairaus rakentuu sosiaalisesti. Teoksessa Terveyssosiologian suuntauksia, toim. Ilka Kangas, Sakari Karvonen & Annika Lillrank, 53–73. Helsinki: Gaudeamus. Honkasalo, Marja-Liisa. 2008. Reikä sydämessä. Sairaus pohjoiskarjalaisessa maisemassa. Tampere: Vastapaino. Honkasalo, Marja-Liisa & Reea Hinkkanen. 2003. Sairaaksi syöttämällä tai säikähtämällä. Teoksessa Sairas, potilas, omainen. Näkökulmia sairauden kokemiseen, toim. Marja-Liisa Honkasalo, Ilka Kangas & Ullamaija Seppälä, 13–45. Helsinki: SKS. Honko, Lauri. 1960. Varhaiskantaiset taudinselitykset ja parantamisnäytelmä. Teoksessa Jumin keko. Tutkielmia kansanrunoustieteen alalta, toim. Jouko Hautala, 43–111. Helsinki: SKS. Honko, Lauri. 1983. Terveyskäyttäytymisen kokonaisuus. Teoksessa Kansa parantaa, toim. Pekka Laaksonen & Ulla Piela, 25–51. Helsinki: SKS. Honko, Lauri. 1994. Kulttuuri ja sairaus. Teoksessa Sairaus ja ihminen. Kirjoituksia parantamisen perusteista, toim. Katja Hyry, 13–40. Helsinki: SKS. Hyvärinen, Matti. 2006. Kerronnallinen tutkimus. http://www.hyvarinen.info/material/Hyvarinen-Kerronnallinen_tutkimus.pdf [Haettu 5.6.2013] J@rgonia 26/2015 ISSN 1459-305X Anna Kinnunen: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika” http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 50 Hyvärinen, Matti. 2010. Eletty kertomus ja luonnollinen narratologia. Teoksessa Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset. Jälkiklassisen narratologian suuntia, toim. Mari Hatavara, Markku Lehtimäki & Pekka Tammi, 131–157. Helsinki: Gaudeamus. Johannisson, Karin. 1994. Den mörka kontinenten. Kvinnan, medicinen och fin-desiècle. Stockholm: Norstedts. Joutsivuo, Timo. 1995. Kehon tilojen moninaisuus. Terveys yksilöllisenä tasapainotilana Galenoksesta renessanssiin. Teoksessa Terveyden lähteillä. Länsimaisten terveyskäsitysten historiaa, toim. Timo Joutsivuo & Heikki Mikkeli, 31–58. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. Jäntti, Saara. 2012. Bringing Madness Home. The Multiple Meanings of Home in Janet Frame’s Faces in the Water, Bessie Head’s A Question of Power and Lauren Slater’s Prozac Diary. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Kaila, Martti. 1950. Mielitaudit. Helsinki: WSOY. Kinnunen, Anna. 2013. Kohtaamisia kerronnan tilassa. Mielisairaalapotilaita koskevan muistelukerronnan rakentuminen. Elore 20, 2: 33–53. http://www.elore.fi/arkisto/2_13/kinnunen.pdf [Haettu 18.5.2015] Kleinman, Arthur. 1988. The Illness Narratives. Suffering, Healing, and the Human Condition. New York: Basic Books. Kleinman, Arthur, Leon Eisenberg & Byron Good. 1978. Culture, Illness and Care. Clinical Lessons from Anthropologic and Cross-Cultural Research. Annals of Internal Medicine 88, 2: 251–258. Knuuttila, Seppo. 1994. Tyhmän kansan teoria. Näkökulmia menneestä tulevaan. Helsinki: SKS. Knuuttila, Seppo. 1999. Sankariaika suomalaisessa kansanrunoudentutkimuksessa 1930-luvulla. Teoksessa Ajan paineessa. Kirjoituksia 1930-luvun suomalaisesta aatemaailmasta, toim. Pertti Karkama & Hanne Koivisto, 101–129. Helsinki: SKS. Kurki, Tuulikki. 2002. Heikki Meriläinen ja keskusteluja kansanperinteestä. Helsinki: SKS. Kurki, Tuulikki. 2004. Tekstit kansanrunousarkiston liepeillä. Teoksessa Kansanrunousarkisto, lukijat ja tulkinnat, toim. Tuulikki Kurki, 65–90. Helsinki: SKS. Laaksonen, Pekka & Jukka Saarinen, toim. 2004. Arkiston avain. Kansanrunousarkiston kortistot, hakemistot, luettelot, lyhenteet. Helsinki: SKS. Lehtonen, Turo-Kimmo. 1995. Bakteerien ja henkisten ruttotautien siemenet. Puhdas elämä suomalaisessa terveysvalistuksessa 1890-luvulla. Teoksessa Terveyden lähteillä. Länsimaisten terveyskäsitysten historiaa, toim. Timo Joutsivuo & Heikki Mikkeli, 205–252. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. J@rgonia 26/2015 ISSN 1459-305X Anna Kinnunen: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika” http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 51 Löfström, Jan. 1999. Sukupuoliero agraarikulttuurissa. ”Se nyt vaan on semmonen”. Helsinki: SKS. Lönnrot, Elias. 1984 [1832]. Suomalaisten maagisista parannuskeinoista. Väitöskirja Om finnarnes magiska medicin vuodelta 1832. Teoksessa Lönnrotin aika, toim. Pekka Laaksonen, 189–194. Helsinki: SKS. Mattila, Markku. 1997. Suomalainen rotuhygienia. Tieteessä tapahtuu 15, 8. http://www.tieteessatapahtuu.fi/897/MATTILA.pdf [Haettu 14.1.2015] Meinander, Henrik. 2004. Ruumiista kulttuurin kiintopiste. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria 4. Koti, kylä, kaupunki, toim. Kirsi Saarikangas, Pasi Mäenpää & Minna Sarantola-Weiss, 436–451. Helsinki: Tammi. Mikkola, Kati. 2006. Modernisaation vastavirrassa. Uutuuksien vastustuksen syitä ja keinoja modernisoituvassa Suomessa. Teoksessa Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860–1960, toim. Hilkka Helsti, Laura Stark & Saara Tuomaala, 169–212. Helsinki: SKS. Mikkola, Kati. 2009. Tulevaisuutta vastaan. Uutuuksien vastustus, kansantiedon keruu ja kansakunnan rakentaminen. Helsinki: SKS. Mustonen, O. A. F. toim. 1936. Taikanuotta eli opas taikojen kerääjille. Helsinki: SKS. Naakka-Korhonen, Mervi. 1997. Vaivasta taudiksi. Lapamatoon liittyvä kansanparannus erityisesti pohjoiskarjalaisen aineiston valossa. Helsinki: SKS. Naakka-Korhonen, Mervi. 2008. Kansa vaivojensa parantajana. Teoksessa Savo ja sen kansa, toim. Riitta Räsänen, 187–220. Helsinki: SKS. Neuman-Rahn, Karin. 1924. Sielullisesti sairas ihminen ja hänen hoitonsa. Helsinki: WSOY. Nygård, Toivo. 1998. Erilaisten historiaa. Marginaaliryhmät Suomessa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Jyväskylä: Gummerus. Ojakangas, Mika. 1995. Mentaalihygienia ja lapsuus. Lasten sopeutuminen onnellisuuden ja hyvinvoinnin ehtona 1920–1940-lukujen Suomessa. Teoksessa Terveyden lähteillä. Länsimaisten terveyskäsitysten historiaa, toim. Timo Joutsivuo & Heikki Mikkeli, 291–314. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. Peltonen, Ulla-Maija. 2004. Kalevalan riemuvuoden kilpakeruu ja hyvän kerääjän käsite. Teoksessa Kansanrunousarkisto, lukijat ja tulkinnat, toim. Tuulikki Kurki, 199–217. Helsinki: SKS. Piela, Ulla. 2003. Kansanomaiset terveyskäsitykset ja yhteisöllisyys. Teoksessa Tutkijat kentällä, toim. Pekka Laaksonen, Seppo Knuuttila & Ulla Piela, 304–327. Helsinki: SKS. J@rgonia 26/2015 ISSN 1459-305X Anna Kinnunen: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika” http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 52 Piela, Ulla. 2006. Luonto ja muuttuvat maailmat kansanlääkinnässä. Teoksessa Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860–1960, toim. Hilkka Helsti, Laura Stark & Saara Tuomaala, 277–331. Helsinki: SKS. Piela, Ulla. 2010. Kansanparannuksen kerrotut merkitykset Pohjois-Karjalassa 1800ja 1900-luvuilla. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto. Pietikäinen, Petteri. 2013. Hulluuden historia. Helsinki: Gaudeamus. Polkinghorne, Donald E. 1988. Narrative Knowing and the Human Sciences. Albany, New York: State University of New York Press. Porter, Roy. 2002. Madness. A Brief History. Oxford: Oxford University Press. Rantala, Pälvi. 2009. Erilaisia tapoja käyttää kylähullua. Kalkkimaan pappi aatteiden ja mentaliteettien tulkkina 1800-luvulta 2000-luvulle. Turku: K&H-kustannus. Rissanen, Anu. 2012. Työtä, sokkeja, lääkkeitä. Siilinjärven piirimielisairaala ja potilaiden hoitomuodot vuosina 1926–1959. Painamaton Suomen historian pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto, Historian ja etnologian laitos. Saatavilla wwwmuodossa: https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/37823/URN:NBN:fi:jyu201205131643.pdf?sequence=1 [Haettu 18.5.2015] Saarinen, Tuija. 2003. Poikkeusyksilö ja kyläyhteisö. Tutkimus Heikan Jussin (Juho Mäkäräisen) elämästä ja huumorista. Helsinki: SKS. Salmela, Anu. 2015. Hulluuden vallassa? Neuvottelu itsemurhan sairausluonteesta 1800-luvun jälkipuolen tuomioistuimissa. Teoksessa Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi, toim. Jutta Ahlbeck, Päivi Lappalainen, Kati Launis, Kirsi Tuohela & Jasmine Westerlund, 105–131. Turku: Utukirjat. Salo, Markku. 1992. Luonnosta laitoksiin. Hulluuden muodonmuutokset ja mielisairaalalaitoksen vakiintuminen. Tapaustutkimus julkisen mielisairaanhoidon synnystä ja vakiintumisesta Englannissa. Helsinki: VAPK. Salo, Markku. 1996. Sietämisestä solidaarisuuteen. Mielisairaalareformit Italiassa ja Suomessa. Tampere: Vastapaino. Sarmela, Matti. 2007. Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto 2. http://www.kolumbus.fi/matti.sarmela/Suomenperinneatlas.pdf [Haettu 19.10.2015] Savolainen, Ulla. 2015. Muisteltu ja kirjoitettu evakkomatka. Tutkimus evakkolapsuuden muistelukerronnan poetiikasta. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura. Seppä, Tiina. 2015. Kohtaamisia menneen kanssa. Tutkimus kansanrunousaineistojen synnystä ja myöhemmistä tulkinnoista. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura. J@rgonia 26/2015 ISSN 1459-305X Anna Kinnunen: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika” http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512103964 53 Stark, Laura. 2005. Taikuus ja kristinusko. Suomalaisen maalaisyhteisön kaksi moraalijärjestelmää 1800-luvulla. Teoksessa Kansanetiikkaa. Käsityksiä hyvästä ja pahasta, toim. Pekka Laaksonen, Seppo Knuuttila & Ulla Piela, 84–103. Helsinki: SKS. Stark, Laura. 2006. Johdanto: Pitkospuita modernisaation suolle. Teoksessa Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860–1960, toim. Hilkka Helsti, Laura Stark & Saara Tuomaala, 9–46. Helsinki: SKS. Stålström, Olli. 1995. Homoseksuaalisuuden sairausleiman synty ja sen psykoanalyyttiset tulkinnat. Teoksessa Terveyden lähteillä. Länsimaisten terveyskäsitysten historiaa, toim. Timo Joutsivuo & Heikki Mikkeli, 373–397. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. Tuohela, Kirsi. 2015. Sielun ja mielen sairaus. Varhaiset psyykkisen sairastamisen omaelämäkerrat Suomessa. Teoksessa Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi, toim. Jutta Ahlbeck, Päivi Lappalainen, Kati Launis, Kirsi Tuohela & Jasmine Westerlund, 195–232. Turku: Utukirjat. Uimonen, Minna. 1999. Hermostumisen aikakausi. Neuroosit 1800ja 1900-lukujen vaihteen suomalaisessa lääketieteessä. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. Uimonen, Minna. 2004. Modernin terveydenhoidon ruumiinkulttuurit. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria 4. Koti, kylä, kaupunki, toim. Kirsi Saarikangas, Pasi Mäenpää & Minna Sarantola-Weiss, 452–458. Helsinki: Tammi. Vilkuna, Kustaa H. J. 2010. Katse menneisyyden ihmiseen. Valta ja aineettomat elinolot 1500–1850. Helsinki: SKS. Virrankoski, Pentti. 2012. Suomen historia. Maa ja kansa kautta aikojen. Helsinki: SKS.