Ekososialisaatio ja ekoindividuaatio sivistysideaaleina : ekososiaalisen kasvatuksen teorian kritiikkiä

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-ND 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nd/4.0/ Ekososialisaatio ja ekoindividuaatio sivistysideaaleina : ekososiaalisen kasvatuksen teorian kritiikkiä © 2023 Kasvatus & Aika Published version Moilanen, Antti; Moilanen, Pentti Moilanen, A., & Moilanen, P. (2023). Ekososialisaatio ja ekoindividuaatio sivistysideaaleina : ekososiaalisen kasvatuksen teorian kritiikkiä. Kasvatus ja aika, 17(3), 50-63. https://doi.org/10.33350/ka.125835 2023 Ekososialisaatio ja ekoindividuaatio sivistysideaaleina ARTIKKELI https://doi.org/ 10.33350/ka.125835 Ekososialisaatio ja ekoindividuaatio sivistysideaaleina – Ekososiaalisen kasvatuksen teorian kritiikkiä Antti Moilanen & Pentti Moilanen Tässä teoreettisessa artikkelissa arvioimme kriittisesti ekososialisaation ja ekoindividuaation käsitteitä sivistysideaalin kuvaajina. Selvitämme siis, miten käsitteet soveltuvat määrittämään kasvatustoiminnan päämääriä. Tätä tarkoitusta varten kuvaamme kasvatustieteen peruskäsitteitä, tulkitsemme ekososialisaation ja ekoindividuaation käsitteitä ja niiden taustalla olevaa käsitystä kasvatuksesta, arvioimme käsitteitä kriittisesti ja ehdotamme ratkaisuja niiden ongelmiin. Esitämme, että ekososialisaatio ja ekoindividuaatio ovat ongelmallisia käsitteitä sivistysteoreettisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Ekososialisaatio ei ole sosialisaatiota, eikä ekoindividuaatio ole individuaatiota. Argumentoimme myös, että kasvatusteoria, johon ekososialisaation ja ekoindividuaation käsitteet nojaavat, ei sovellu normatiivisen sivistysideaalin muotoiluun. Ehdotamme, että ekososiaalisuus voisi olla käsite, johon ekososialisaation ja ekoindividuaation merkitykset voitaisiin liittää. Johdanto Tässä teoreettisessa artikkelissa tarkastelemme ekososialisaation ja ekoindividuaation käsitteitä ja analysoimme näitä uusia kasvatustieteellisiä termejä. Selvennämme ja analysoimme ekososialisaation ja ekoindividuaation käsitteiden sisältöä sekä niiden taustalla olevaa käsitystä kasvatuksesta. Arvioimme näitä käsitteitä kriittisesti kasvatuksen päämääriä kuvaavina käsitteinä ja esitämme mahdollisuuksia ekososiaalisen kasvatuksen teorian kehittämiselle. Ekososialisaatio ja ekoindividuaatio ovat uusia 2020-luvun alussa kehitettyjä kasvatustieteellisiä termejä, joiden tarkoituksena on auttaa ekokriisiin vastaamisessa kasvatuksen avulla. Ekososialisaation käsite on peräisin Sami Keton ja Raisa Fosterin artikkelista Ecosocialization – an Ecological Turn in the Process of Socialization (ks. Keto & Foster 2021). Jani Pulkin artikkeli Ajatuksia ekoindividuaation kasvatusfilosofiasta esittelee ekoindividuaation käsitteen (ks. Pulkki 2021). Sami Keto, Raisa Foster, Jani Pulkki, Arto O. Salonen ja Veli-Matti Värri yhdistävät ekososialisaation ja ekoindividuaation käsitteet osaksi ekososiaalista kasvatusta artikkelissaan Ekososiaalinen kasvatus – Viisi teesiä rat50 Kasvatus & Aika 17 (3) 2023, 50–63 kaisuehdotuksena antroposeenin ajan haasteeseen (Keto ym. 2022). Näissä tutkimuksissa määritellään ekososialisaation ja ekoindividuaation luonnetta sekä perustellaan näiden käsitteiden tarpeellisuutta kasvatustieteessä. Ekososialisaation ja ekoindividuaation käsitteitä hyödynnetään ekososiaalisen kasvatuksen teoriassa. Tämän teorian mukaan ekososiaalisen kasvatuksen tehtävänä on edistää kasvavien ekososialisaatiota ja ekoindividuaatiota (Keto ym. 2022, 54). Ekososiaalisen kasvatuksen teoriaan sisältyy siis se lähtökohta, että kasvatus on pohjimmiltaan sosialisaatiota ja individuaatiota ohjaavaa toimintaa. Myös Pulkki (2021, 49) ymmärtää kasvatuksen tällä tavoin tutkimuksessaan ekoindividuaatiosta. Tämä käsitys oikeuttaa ekososialisaation ja ekoindividuaation käsitteiden kehittämistä, sillä sen näkökulmasta kasvatuksen teorian rakentamisessa ei ole muita vaihtoehtoja kuin muokata sosialisaation ja individuaation käsitteitä. Ekososiaalisen kasvatuksen teoriassa kuvataan kasvatuksen päämääriä mannermaisen kasvatusfilosofian käsitteistä poikkeavalla tavalla. Mannermaisessa saksalaisen kielialueen kasvatusteoriassa nähdään tyypillisesti, että kasvatuksen tehtävänä on edistää sivistystä (Bildung), täysi-ikäisyyttä (Mündigkeit) tai emansipaatiota (Emanzipation) (ks. Benner 1991; Klafki 1964, 2007; Mollenhauer 2016). Muita eurooppalaisessa kasvatusfilosofiassa muotoiltuja kasvatuspäämääriä ovat esimerkiksi ”eksistoiminen maailmassa aikuisella tavalla” (Biesta 2019) ja persoonallisuus (Persönlichkeit) (Schröder 1999). Sosialisaation ja individuaation käsitteitä ei siis käytetä kasvatuksen tavoitteena olevan ihmisihanteen määrittämisessä. Mannermaisessa sivistysteoreettisessa kasvatusfilosofian perinteessä kasvatusta ymmärretään siten, että sen tehtävänä on tehdä itsensä tarpeettomaksi kehittämällä kasvavien kykyä itsenäiseen ja vastuulliseen ajatteluun ja toimintaan. Kasvatus on suhteellisen autonomista siinä merkityksessä, ettei yhteiskunnallisten ryhmien intressejä kasvavia kohtaan hyväksytä sellaisenaan, vaan niitä valikoidaan ja muokataan pedagogisten kriteerien mukaan. Intressit kasvavia kohtaan ovat oikeutettuja, mikäli ne edistävät heidän itsenäisyyttään, kriittisyyttään ja onnellisuuttaan. Lasten ja nuorten itsenäinen toiminta on kasvatuksessa keskeisessä roolissa siinä merkityksessä, ettei heitä sosiaalisteta valmiiseen ihmisenä olemisen malliin, vaan heitä tuetaan oman persoonan aktiivisessa muokkaamisessa. Siten kasvatus on yhtä aikaa kulttuurin säilyttämistä ja uudistamista. (Benner 1991; Klafki 1964; Mollenhauer 2016.) Suomalaisessa kasvatustieteessä on kehitetty aikaisemmin ekososiaalisen kasvatuksen ja sivistyksen teoriaa modernin pedagogiikan perinteen pohjalta. Teorioissa nimittäin kuvataan nykyisessä yhteiskunnallis-historiallisessa tilanteessa tarvittavan kasvatuksen päämääriä sivistyksen käsitteen avulla. Salosen ja Bardyn (2015) ekososiaalisen sivistyksen teoria, Värrin (2018) teoria ekologisesta sivistyksestä sekä Moilasen ja Salosen (2022) planetaarisen sivistyksen teoria kuuluvat niihin. Näiden teorioiden sivistysideaalit kuvaavat ihmisihannetta, jota kasvatuksen tulisi edistää. Ekososiaalinen sivistys, ekologinen sivistys ja planetaarinen sivistys nähdään tavoitteina, joiden saavuttaminen luo edellytyksiä ekologisten ja sosiaalisten ongelmien ratkaisemiselle globaalissa mittakaavassa. Ekososiaalisen kasvatuksen teorian käsitteet eroavat sivistysteoreettisen pedagogiikan käsitteistä. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että esitellyt uudet käsitteet – ekososialisaatio ja ekoindividuaatio – ovat toimivia kasvatuksen päämääriä kuvaavina käsitteinä. Tässä artikkelissa arvioimmekin näitä käsitteitä kriittisesti sivistysteoreettisina käsitteinä. Artikkelissa myös selvitämme, voidaanko ekososialisaation ja ekoindividuaation käsitteiden ongelmia ratkaista muotoilemalla niiden sisältämiä ajatuksia uuden käsitteen tai uusien käsitteiden avulla. Miten ekososiaalisen kasvatuksen teorian ymmärrystä ihmisen kasvusta https://doi.org/ 10.33350/ka.125835 51 Ekososialisaatio ja ekoindividuaatio sivistysideaaleina tulisi kuvata, jotta kuvaus olisi ongelmattomampi? Näihin kysymyksiin vastataksemme tarkastelemme kasvatustieteen peruskäsitteitä, selvennämme ja analysoimme ekososialisaation ja ekoindividuaation käsitteitä ja niiden taustalla olevaa ymmärrystä kasvatuksesta, arvioimme näitä käsitteitä kriittisesti ja ehdotamme ratkaisuja niiden ongelmiin. Oma positiomme on sivistysteoreettinen. Nojaamme saksalaisen pedagogiikan edustajien kehittämään kasvatusja sivistysteoriaan (ks. Benner 1991; Klafki 1964; Mollenhauer 2016). Kasvatustieteen oppikirjat, joiden avulla määrittelemme kasvatustieteen peruskäsitteitä, ovat osa tätä perinnettä (Danner 2004; Raithel ym. 2009; Koller 2014; Krüger & Helsper 2004; Seel & Hanke 2015; Siljander 2002). Toisin sanottuna näkökulmamme ulkopuolelle jäävät esimerkiksi analyyttinen ja pragmatistinen kasvatusfilosofia (ks. Leiviskä 2018). Artikkelin ensimmäisessä pääluvussa kuvaamme kasvatustieteen peruskäsitteitä. Tarkemmin ottaen selvennämme, mitä kasvatus, sosialisaatio, individuaatio ja sivistys tarkoittavat. Artikkelin toisessa pääluvussa tulkitsemme ekososiaalisen kasvatuksen teorian ymmärrystä kasvatuksesta sekä ekososialisaation ja ekoindividuaation käsitteitä. Selvennämme, millaisen kasvatuskäsityksen pohjalta ekososialisaation ja ekoindividuaation käsitteet on kehitetty. Artikkelin kolmannessa pääluvussa tarkastelemme ekososialisaation ja ekoindividuaation käsitteitä ja niihin liittyvää kasvatusteoriaa kriittisesti ja muotoilemme vastauksen niiden ongelmiin. Pohdimme myös ekososiaalisen kasvatuksen suhdetta autonomian ideaaliin. Artikkelin lopuksi esitämme johtopäätöksiä siitä, kuinka ekososiaalisen kasvatuksen teoriaa tulisi kehittää jatkossa. Sosialisaation ja individuaation käsitteet suhteessa sivistysteorian peruskäsitteisiin Kasvatustieteen peruskäsitteinä voidaan pitää ainakin kasvatusta, sivistystä, sivistyskykyisyyttä, sosialisaatiota, opetusta, oppimista ja koulutusta. Riippuu tosin oppikirjasta, mitä käsitteitä esitellään kasvatustieteen peruskäsitteinä (ks. Danner 2004; Raithel ym. 2009; Koller 2014; Krüger & Helsper 2004; Seel & Hanke 2015; Siljander 2002). Individuaatio mainitaan joissakin kasvatustieteen oppikirjoissa kasvatustieteen peruskäsitteenä (ks. Raithel ym. 2009; Seel & Hanke 2015), kun taas toisissa perusteoksissa individuaatio tulee esille sosialisaation yhteydessä ilman tieteenalan peruskäsitteen statusta (ks. Krüger & Helsper 2004). Tarkastelemme seuraavaksi, mitä kasvatuksella, sosialisaatiolla, individuaatiolla ja sivistyksellä tarkoitetaan. Kasvatus on tietoista ja tavoitteellista toimintaa, jonka tarkoituksena on vaikuttaa toisen ihmisen persoonan ja asenteiden rakentumiseen. Harkittua kasvatustoimintaa kutsutaan intentionaaliseksi kasvatukseksi, kun taas heikommin tiedostettu kasvattava vaikuttaminen on funktionaalista kasvatusta. Tyypillisesti kasvatus tapahtuu aikuisen ja kasvavan sukupolven välillä, vaikka kasvatusta ei olekaan välttämättä tarpeellista rajata juuri aikuisten ja lasten väliseksi vuorovaikutukseksi. Kasvattaja ja kasvatettava ovat yleensä eri henkilöitä, mutta joskus puhutaan itsekasvatuksesta. Interaktiona kasvatusta luonnehtii epäsymmetrisyys eli se, että kasvattajan ja kasvatettavan kyvyt ja kehitys eroavat toisistaan. Sivistysteoreettisessa kasvatusajattelussa kasvatuksen päämääränä on tehdä itsensä tarpeettomaksi, mikä edellyttää kasvavan itsenäisyyden ja vastuullisuuden edistämistä. Täysi-ikäisyyden ja sivistyksen ideaalit sisältävät nämä itsenäisyyden ja vastuullisuuden tavoitteet. (Danner 2004, 4–5; Raithel ym. 2009, 21–33; Seel & Hanke 2015, 12–16; Siljander 2002, 24–29.) Siinä missä kasvatus on tietoista ja harkittua toimintaa, pidetään sosialisaatiota ennen kaikkea ei-tietoisena ja ei-intentionaalisena prosessina. Sosialisaation tuloksena on se, että 52 https://doi.org/ 10.33350/ka.125835 Kasvatus & Aika 17 (3) 2023, 50–63 ihmisestä tulee yhteiskunnan toimintakykyinen jäsen. Tämän lopputuloksen toteutuminen edellyttää sitä, että ihminen sisäistää riittävässä määrin yhteisössä vallalla olevat tavat, arvot, uskomukset, roolit ja normit. Joskus sosialisaatioon liitetään myös enkulturaatio eli kulttuurin peruskykyjen oppiminen ja kulttuuripääoman omaksuminen. Nyky-ymmärryksen mukaan sosialisaatio ei tapahdu siten, että ihminen omaksuu elämäntavan käytänteet ja säädökset sellaisinaan, vaan yhteiskunnallistumisen ja uusintamisen ohessa sosialisaatio merkitsee yhteiskunnan ja kulttuurin uudistamista ja oman identiteetin yksilöllistymistä. Siksi individuaatio on sosiaalistumisen rinnakkaisprosessi. Yleisellä tasolla sosialisaatio tapahtuu yksilön jatkuvassa vuorovaikutuksessa sosiaalisen ympäristön kanssa. Primaarisosialisaatio toteutuu ennen kaikkea varhaislapsuudessa perheessä ja muissa lähisuhteissa, kun taas sekundaarisosialisaation paikkoja ovat vertaisryhmät, kaveripiiri, koulu ja työelämä. (Danner 2004, 4; Raithel ym. 2009, 59–65; Seel & Hanke 2015, 13–14; Siljander 2002, 41–47.) Individuaatio tarkoittaa kehitystä ainutkertaiseksi yksilöksi ja ainutkertaisen elämänpolun rakentumista. Sitä voidaan kutsua myös itseytymiseksi ja itsetoteutukseksi. Individuaatiota tukevassa kasvatuksessa keskeisessä roolissa on kasvavan yksilöllisyys, tilan antaminen hänen kasvulleen, itsenäinen vapaa-ajan järjestäminen ja persoonallinen vapaus. Individuaatio voidaan ymmärtää myös personalisaationa. Se merkitsee oman itsen muokkaamista sivistysja oppimisprosesseissa vuorovaikutuksessa yhteiskunnan ja kulttuurin kanssa. Personalisaatio edellyttää sitä, että ihminen saavuttaa mahdollisuuden vapautua sosiaalisista pakoista, asettaa omia arvojaan ja muuttaa ympäröiviä olosuhteita. (Krüger & Helsper 2004, 80; Raithel ym. 2009, 60–61; Seel & Hanke 2015, 310–311.) Siinä missä kasvatuksessa toiminnan tekijä ja kohde ovat eri henkilöitä, ovat sivistysprosessin subjekti ja objekti sama henkilö. Siksi sivistystä voidaan kutsua itsekasvatukseksi. Sivistystä on mahdollista pyrkiä edistämään kasvatuksen ja opetuksen avulla, mutta kukaan ei voi sivistyä toisen ihmisen puolesta. Ihanteellisen ihmisen ominaisuuksia kuvaavana käsitteenä sivistys viittaa itsemääräämiseen, kriittisyyteen, reflektiivisyyteen, vastuullisuuteen, aktiiviseen kansalaisuuteen sekä kykyjen monipuoliseen kehitykseen. Sivistysteoriat painottavat eri tavoin materiaalista sivistystä eli tietojen ja arvojen sisäistämistä ja formaalista sivistystä eli yksilön kykyjen kehitystä. Kategoriaalisen sivistyksen teoria on dialektinen synteesi materiaalisista ja formaaleista sivistysteorioista. Teorian mukaan syvällisesti ja soveltamiskelpoisesti omaksutuista materiaalisista sisällöistä tulee formaaleja kykyjä, joiden avulla ihminen kykenee ymmärtämään ja arvottamaan maailmaa sekä toimimaan maailmassa. Sivistys tapahtuu ihmisen ja maailman välisessä vuorovaikutuksessa, jossa ihminen omaksuu ja arvioi kulttuuria. Siten sivistykseen liittyy keskeisellä tavalla nykyisen ylittäminen jollakin sitä paremmalla. Tässä mielessä sivistys on kulttuurin uudistamista ja kehittämistä. (Danner 2004; Raithel ym. 2009, 36–39; Seel & Hanke 2015, 17– 20; Siljander 2002, 29–37.) Ekososialisaation ja ekoindividuaation käsitteet ekososiaalisen kasvatuksen teoriassa Ekososiaalisen kasvatuksen päämääränä on edistää ekososialisaatiota ja ekoindividuaatiota. ”Keskeisenä periaatteena ekososiaalisessa kasvatuksessa on sosialisaatioja individuaatioprosessien ekososiaalinen tulkinta” (Keto ym. 2022, 61). Tämä näkemys nojaa käsitykselle siitä, että kasvatuksella on sosialisaatioja individuaatiotehtävä. Ekososiaalista kasvatusta ja ekoindividuaatiota koskevissa artikkeleissa esitetäänkin, että kasvatus tulisi ymmärtää sosialisaatiota ja individuaatiota edistävänä ja ohjaavana toimintana. Keton ja kollegohttps://doi.org/ 10.33350/ka.125835 53 Ekososialisaatio ja ekoindividuaatio sivistysideaaleina jen (2022, 54) mukaan ”ihmisenä kasvulle voidaan jäsentää kaksi välttämätöntä, mutta samalla toisiinsa jännitteisessä suhteessa olevaa tavoitetta: sosialisaation kautta yksilöstä kasvaa yhteiskunnan toimintakykyinen jäsen; individuaatio puolestaan viittaa yksilöllisen ja persoonallisen identiteetin ja elämänpolun muodostumiseen”. Pulkki (2020, 49) taas esittää, että ”kasvatus on ytimeltään sosialisaation pedagogista ohjaamista, jotta yksilöstä tulisi yhteiskunnan toimintakykyinen jäsen, sekä yksilökehityksen (individuaatio) edistämistä, jotta ihminen löytäisi ainutlaatuisen persoonallisen identiteettinsä ja elämänpolkunsa”. Keto ja kollegat (2022) ja Pulkki (2021) perustelevat tätä käsitystä kasvatuksesta Antikaiseen (1993), Biestaan (2020), Damoniin (2006), Ruitenbergiin (2013) ja Siljanderiin (2002) viitaten. Koska Ruitenbergin (2013) artikkeli käsittelee Biestan kasvatusajattelua ja Antikainen (1993) viittaa teoksessaan Damoniin, otetaan ekososiaalisen kasvatuksen teoriassa esille kolme käsitystä kasvatuksen sosialisaatioja individuaatiotehtävästä. Niitä ovat Siljanderin sivistysteoreettinen, Biestan eksistentialistis-fenomenologinen ja Antikaisen kasvatussosiologinen ymmärrys kasvatuksesta. Siljander ja Biesta ymmärtävät kasvatusta siten, että sen päämääränä on edistää kasvavien kykyä itsenäiseen ja vastuulliseen toimintaan. Sivistysteoreettista kasvatustieteen perinnettä edustava Siljander (2002) hahmottaa kasvatusta siten, että sillä on sivistystehtävä, sosialisaatiotehtävä ja identiteettitehtävä. Tarkemmin ottaen kasvatuksen tehtävänä on edistää lapsen ja nuoren kykyä itsemääräämiseen ja uutta luovaan toimintaan (sivistystehtävä), kasvua yhteisön sosiaalisiin reunaehtoihin (sosialisaatiotehtävä) sekä yksilöllisen identiteetin rakentumista (identiteettitehtävä) (Siljander 2002, 48–49). Sivistys tarkoittaa ihmisen monipuolista kehitystä autonomiseksi persoonaksi siten, että hän omaksuu ja arvioi kulttuuria (Klafki 2018, 268–304; Moilanen 2022, 53–91). Ihmisen ja kulttuurin välisenä suhteena sivistys on kulttuurin produktiivista omaksumista eli omaksi tekemistä, uudelleen elävöittämistä ja aktivoimista, suhteellistamista, muokkaamista, muuttamista, jatkokehittelyä sekä lopulta oman aktiivisuuden ja luovuuden vapautumista (Klafki 2018, 273; Moilanen 2022, 60–70). Mannermaiseen kasvatusja sivistysteoriaan nojaavan mutta myös siihen kriittisesti suhtautuvan Biestan kasvatusteoriassa kvalifikaatio, sosialisaatio ja subjektifikaatio kuuluvat kasvatuksen tehtäviin (Biesta 2020). Kasvatuksen tehtävinä kvalifikaatio merkitsee tietojen ja taitojen opettamista ja sosialisaatio implisiittistä tai eksplisiittistä kulttuurin, perinteen ja käytäntöjen (re)presentaatiota (Biesta 2020, 92). Kvalifikaatio ja sosialisaatio ovat yhteensopivia sellaisen kasvatusta koskevan ymmärryksen kanssa, jossa kasvatus nähdään ennalta määrättyjen tietojen ja taitojen välittämisenä. Biesta kutsuu tällaista tulkintaa pedagogisesta kasvatustoiminnasta kultivaatioksi (ks. Biesta 2014). Samalla Biesta (2014; 2019) korostaa, ettei subjektifikaatiota voida ymmärtää kultivaatioksi, koska silloin kasvattaja määrittäisi, kuinka kasvatettavan tulisi elää. Subjektifikaatio onkin mahdollista ainoastaan vaatimuksena itsenäiseen toimintaan, jossa toista ihmistä kehotetaan eksistoimaan subjektina (Biesta 2020, 94–95). Subjektifikaation päämääränä on herättää ihmisellä halu eksistoida täysi-ikäisellä tavalla itsensä tuhoamisen ja maailman tuhoamisen välimaastossa niin, että hän tekee oikeutta itselle, muille ihmisille ja maailmalle (Biesta 2019). Ekososiaalisen kasvatuksen teorian ymmärrys kasvatuksesta sosialisaatiota ja individuaatiota tukevana toimintana näyttäisi sopivan parhaiten yhteen Antikaisen kasvatuksen käsitteen kanssa. Kasvatussosiologian oppikirjassaan Antikainen (1993, 76) ottaa esille sosiaalipsykologisessa tutkimuksessa tehdyn erottelun sosialisaation eli muihin liittymisen ja yksilöitymisen eli ihmisen minätunteen ja persoonallisen identiteetin kehittymisen välillä (Antikainen 1993, 76). Antikainen (1993) viittaa Damonin (2006, 1–15) näkemykseen, jonka mukaan sosialisaation funktiona on luoda ja ylläpitää suhteita muihin ihmisiin, tulla 54 https://doi.org/ 10.33350/ka.125835 Kasvatus & Aika 17 (3) 2023, 50–63 yhteiskunnan hyväksytyksi jäseneksi, säädellä omaa käytöstä yhteiskunnan koodien ja standardien mukaan sekä tulla yleisellä tasolla toimeen muiden kanssa, kun taas individuaation funktiona on kehittää käsitys omasta itsestä, löytää oma paikka sosiaalisesta järjestyksestä mutta myös ymmärtää omaa erityislaatuisuutta sekä sovittaa se yhteen sosiaalisten suhteiden vaatimusten ja yhteiskunnallisten roolien kanssa. Antikainen lisää tähän, että sosiologiassa yksilöityminen ymmärretään yhteiskunnallisesti tuotettuna yksilöllisyytenä. Tällä väitteellä hän ilmaisee, etteivät sosialisaatio ja individuaatio ole toistensa vastakohtia. ”[…] [S]osialisaation rinnalla tapahtuu niiden yksilöllisten valmiuksien kehittyminen, joiden avulla yksilö voi mm. hallita paremmin sosiaalistumistaan” (Antikainen 1993, 77). Antikainen (1993, 77) määrittelee tämän pohjalta kasvatuksen sosialisaation näkökulmasta sosiaalisessa toiminnassa rakentuvaksi ja historiallisesti muuttuvaksi toiminnaksi, jossa autetaan ja ohjataan uuden sukupolven sosiaalista ja yksilöllistä kehitystä. Tämä kasvatuksen käsite ei ole vahvasti normatiivinen siinä mielessä, että se kuvaisi kasvatuksen sivistysihannetta. Riippuu historiallis-yhteiskunnallisista olosuhteista, millaisia kykyjä ja asenteita kasvatuksessa omaksutaan. ”Kasvatus on vaihdellut eri aikoina ja eri maissa johtuen kulttuurin ja yhteiskunnallisen tilanteen eroista. Kulttuurin sisältämät arvot, normit ja toimintatavat ohjaavat kasvatusta” (Antikainen 1993, 11). Mitä sitten ekososialisaatio ja ekoindividuaatio ovat? Ekososialisaatiolla viitataan määritelmällisesti ”sosiaalistumisen prosesseihin, joilla ihminen kiinnittyy paitsi toisiin ihmisiin myös muihin eliöihin” (Keto ym. 2022, 54). Keto ja Foster (2021, 7) muotoilevat saman asian hieman toisin: ”Suora vuorovaikutus muiden lajien kanssa tekee meistä sitä, miksi tulemme vastaavalla tavalla kuin me rakennamme identiteettiämme vastavuoroisessa prosessissa muiden ihmisten kanssa. Kuvataksemme tätä prosessia olemme nimenneet sen ekososialisaatioksi.” Ekososialisaation käsite siis täsmentää, ettei ihminen kehity pelkästään yhteiskunnan ja kulttuurin viitekehyksessä, vaan myös vuorovaikutus muiden lajien kanssa vaikuttaa kasvuumme. Käsite kuvaa yhtäältä tapaa, jolla ihminen kehittyy, mutta toisaalta myös tämän kehitysprosessin päämääriä. Ekososialisaation käsite sisältää luokittelun tasoista, joilla ekososialisaatiota voidaan selittää. Ensimmäinen taso viittaa siihen, että ekososialisaatio tapahtuu vuorovaikutuksessa muiden elävien olentojen kanssa. Kyse on siitä, että mikrobit, kasvit ja eläimet vaikuttavat ihmisen kehitykseen. Ekososiaalisen kasvatuksen teoriassa mainitaan esimerkkinä tällaisesta vuorovaikutuksesta mikrobien ja ihmisen suhde. Mikrobien esitetään vaikuttavan ihmisen psykologisiin ja fysiologisiin prosesseihin sekä käyttäytymiseen, minkä lisäksi ihminen tarjoaa mikrobeille elinympäristön (Keto ym. 2022, 54–55; Keto & Foster 2021, 8). Mikrobit eivät ole kuitenkaan ainoita ekososialisaatiota edistäviä toimijoita, vaan myös kasveilla ja eläimillä on sama rooli. Mitä monipuolisimpiin ekosysteemeihin ihminen osallistuu ja mitä lähempänä hän on muita eliöitä, sitä enemmän edistyvät hänen ekososialisaatioprosessinsa (Keto ym. 2022, 55; Keto & Foster 2021, 9). Ekososialisaation toinen taso määrittää, miten ihminen on vuorovaikutuksessa muiden lajien ja ympäristönsä kanssa. Tätä toista tasoa kuvataan viittaamalla Merleau-Pontyn fenomenologiaan, Abramin ekofenomenologiaan ja asubjektiivisuuden käsitteeseen. Ekososiaalisen kasvatuksen teoriassa nähdään Merleau-Pontyn havainnon fenomenologiaan nojaten, että ihmisen maailmasuhteella on esiobjektiivinen alkuperä. Esiobjektiivisen maailmasuhteen käsitteellä viitataan keholliseen ja ei-käsitteelliseen tapaan kokea todellisuutta (Keto ym. 2022, 55). Tämän esiobjektiivisesti koetun maailman nähdään olevan käsitteiden ja kategorioiden avulla jäsennettyä todellisuuden kokemusta rikkaampi. Ekososiaalinen yhteisö ymmärretään Abramiin viitaten ”enemmän kuin ihmisen maailmaksi”, ja sen kokemisen nähdään edellyttävän käsitteellisestä merkityksenannosta luopumista. Ekososialisaatio on https://doi.org/ 10.33350/ka.125835 55 Ekososialisaatio ja ekoindividuaatio sivistysideaaleina ”antautumista reflektiota edeltävälle kompleksisemmalle ja eloisammalle olemassaololle” (Keto & Foster 2021, 11). Asubjektiivinen kokemus, joka ei erota subjektia ja objektia, mahdollistaa enemmän kuin ihmisen maailman kokemisen. Taide ja taidekasvatus nähdään ekososialisaation teoriassa keinoina edistää asubjektiivisuutta (Keto ym. 2022, 56; Keto & Foster 2021, 13–14). Ekososialisaation kolmas taso sisältää eettisen latauksen, sillä se luonnehtii preskriptiivisesti vuorovaikutusta ihmisen, muiden lajien ja elottoman luonnon kesken. Ekososiaalisen kasvatuksen teoriassa nähdään, että eliöillä on kyky ylläpitää homeostaasia, kasvaa, lisääntyä, kehittyä, vastata ympäristön muutoksiin, tuntea, kommunikoida ja vastata ympäristöönsä (Keto ym. 2022, 56). Vaatimukset ei-inhimillisen eettiseen kohteluun perustuvat tähän seikkaan. Ekososialisaation teoriassa kritisoidaan ajatusta, jonka mukaan ihmisen moraalisia siteitä luontoon määritettäisiin oikeudenmukaisuuden käsitteellä. Teorian kehittäjien mukaan empatian käsite soveltuu tähän tarkoitukseen oikeudenmukaisuuden käsitettä paremmin, sillä sen avulla voidaan kuvata ihmisen esiobjektiivista suhdetta maailmaan. Empatia sisältää ekososiaalisen kasvatuksen teoriassa kognitiivisen, affektiivisen ja kehollisen ulottuvuuden, ja erityisesti kaksi jälkimmäistä empatian muotoa ovat keskeisessä roolissa ekososialisaatiossa. Empatia ei rajaudu pelkästään suhteisiin muihin ihmisiin, vaan ihminen kokee empatiaa myös muita lajeja ja ekosysteemejä kohtaan. Ekososialisaation ydinajatuksena on, että ihmisen on mahdollista kehittää empatiakykyään ottamalla osaa ekososiaalisiin yhteisöihin (Keto & Foster 2021, 13). ”Onnistunut ekososialisaatio luo perustan empatian ja huolenpidon piirin laajentamiselle enemmän kuin ihmisen maailmaan ja sitä kautta kestävän elämänorientaation muodostamiselle” (Keto ym. 2022, 57). Ekoindividuaatio tarkoittaa ”täydempää kollektiivisten velvoitteiden täyttymistä” (Pulkki 2021, 58). Käsite kuvaa ”ihmisen itsetajuisuuteen ja moraaliseen vastuuseen heräämisen prosessia eli itseytymistä” (Keto ym. 2022, 58), ja se viittaa ”ihmisyksilön itsetietoisuuden kehittymiseen” (Keto ym. 2022, 57). Toisin sanottuna ekoindividuaatio on individuaatiota, jossa ihminen saavuttaa moraalisen vastuun. Ekoindividuaation teoriassa moraalia ei kuitenkaan ymmärretä ihmiskeskeisesti vastuullisena suhteena toisiin ihmisiin, vaan myös vastuu muita lajeja kohtaan kuuluu moraalin piiriin. Siten ekoindividuaatio on individuaatiota ympäristöä ja muita eliöitä kunnioittavalla tavalla. Pulkki ajattelee, että tavanomaiseen individuaatioon liittyy kilpailemista, taistelemista, oikeutuksentuntoa luonnon hyödyntämiseen, omistushaluisuutta ja tiedostamattomuutta velastamme ympäristölle. Tämä johtuu Pulkin mukaan siitä, että ihmiset ymmärtävät itsensä ympäristöstä erillisinä olentoina. Artikkelissaan hän nimittäin liittää edellä mainitut kielteiset ominaisuudet dualistiseen ajatteluun sekä ympäristön ja yksilön näkemiseen toisistaan erillisinä asioina (ks. Pulkki 2021, 50–53). Ekoindividuaatio perustuu päinvastaiselle kokemukselle siitä, että ihminen ja ympäristö ovat saman systeemin osia. Tätä periaatetta Pulkki kuvaa Järvilehdon systeemisen psykologian sekä Macyn buddhalaista psykologiaa ja systeemiteoriaa yhdistävän ajattelun avulla. ”Ekoindividuaation ajatus lähtee systeemisen psykologian yhden eliöympäristö-järjestelmän ajatuksesta kahden erillisen järjestelmän sijaan” (Pulkki 2021, 51). Kun ihminen käsittää itsensä tällä tavalla, on hänen suhteensa maailmaan myönteisempi. Ekoindividuaatio on kohtuullisuutta, joustavuutta ja kiitollisuutta, jotka saavutetaan ihmisen ja ympäristön ykseyden oivaltamisen myötä (Pulkki 2021, 50–53). Ekoindividuaatio ei tarkoita pelkästään ymmärrystä yksilön ja ympäristön kuulumisesta samaan järjestelmään, vaan siihen liittyy myös laajemmin ympäristölle suotuisaa minuuden kehitystä, jota Pulkki kutsuu ekologiseksi minuudeksi. Tällainen minuus vastaa perinteisen yksilökeskeisen individuaation ongelmiin. Ekologinen minuus johtaa joustavuuteen, kilpai56 https://doi.org/ 10.33350/ka.125835 Kasvatus & Aika 17 (3) 2023, 50–63 lukeskeisyyden ja oikeutuksentunnon vähenemiseen sekä yhteistyön ja jakamisen vahvistumiseen (Pulkki 2021, 53). Pulkki määrittelee ekologisen minuuden luonnetta Naessin syväekologian avulla. Ekologinen minuus on ymmärrystä aidon minuuden ja egon erosta, muihin eläviin olentoihin identifioitumista, monilajiseen yhteisöön kuulumista, minuuden laajenemista ja syventymistä itseoivallusten myötä, itsemme näkemistä toisissa ja ekologisen tuhon välttämistä (Pulkki 2021, 53–54). Ekologinen minuus on yhteydessä yksilön ja ympäristön erottelemattomuuteen, sillä Pulkin mukaan itseoivallukset vähentävät erillisyyden kokemusta luonnosta. ”Ekologiselle minälle maailma on osa itseä ja itse on osa maailmaa” (Pulkki 2021, 55). Identifioituminen ympäristöön merkitsee sitä, että ympäristön suojelu koetaan oman itsen suojeluna ja ympäristön tuhoutuminen oman itsen tuhoutumisena. Ekoindividuaatiolle on ominaista asubjektiivinen kokemuslaatu. Asubjektiivisuuden käsitteen Pulkki määrittelee Pylkön, Salmisen ja Vadénin syväekologiseen ajatteluun nojaten. Ekoindividuaation teoriassa asubjektiivisuus ymmärretään subjektin ja objektin erottelemattomuutena, alkuperäiskansaistumisena sekä pidättäytymisenä maailman hallitsemisesta, käytöstä ja omistamisesta (Pulkki 2021, 55–57). Alkuperäiskansaistuminen tarkoittaa ”ekologisesti kypsistä elämäntavoista oppia ottamista, yhden maapallon luonnonvaroilla toimeen tulemista ja näitä mahdollistavan yksilökehityksen prosessin kasvatuksellista mahdollistamista” (Pulkki 2021, 57). Kyse ei siis ole alkuperäiskansojen elämäntapoihin palaamisesta vaan niistä oppimisesta. Asubjektiivisia kokemuksia tarvitaan, jotta ihminen voisi luopua kognitiivisista rakenteista, jotka erottavat minän ja maailman. Tylsyys, rakkaus, hoiva, meditaatio ja taide mahdollistavat tällaiset kokemukset (Pulkki 2017, 57). Ekososiaalisuuden käsitteen potentiaali ja autonomian haaste Tieteellisten käsitteiden kehittämisen takaa löytyy poliittisia motiiveita (Goertz & Mazur 2008, 24). Kasvatustieteen käsitteiden osalta tämä tarkoittaa sitä, että uusien käsitteiden avulla voidaan nostaa koulutuspoliittiseen keskusteluun teemoja, jotka liittyvät koulun ja kasvatuksen laiminlyötyihin kehittämistarpeisiin. Ekososialisaation ja ekoindividuaation käsitteiden kehittämisen poliittinen motivaatio on perusteltu, sillä kasvatuksella on tehtävänsä ekokriisiin vastaamisessa. Mannermaisen pedagogiikan lähtökohtien mukaan kasvatuksen päämääränä on edistää kasvavien itsenäisyyttä, kriittisyyttä ja onnellisuutta (Benner 1991; Klafki 1964; Mollenhauer 2016). Tätä lähtökohtaa voidaan kritisoida siitä näkökulmasta, että ihmisen vastuun piiriin kuuluvat myös ympäristö ja muut eliöt (Moilanen & Salonen 2022; Värri 2018). Kasvatuksen on siis edistettävä lasten ja nuorten kykyä ja valmiutta huomioida ei-inhimillisen arvo. Siksi ekososialisaation ja ekoindividuaation käsitteet on kehitetty perustellusta syystä. Ekososiaalisen kasvatuksen teoriassa kasvatus määritellään sosialisaatiota ja individuaatiota edistäväksi ja ohjaavaksi toiminnaksi. Näyttäisi siltä, että tämä käsitys on omaksuttu Antikaisen (1993) kasvatussosiologian oppikirjasta. Tätä tulkintaa perustelee se, että sosialisaation ja individuaation käsitteet on ymmärretty pitkälti Antikaisen (1993) määritelmien tavoin ja että muissa ekososiaalista kasvatusta koskevissa tutkimuksissa tarkastelluissa kasvatusteorioissa kasvatuksen päämääriä käsitellään laajemmin. Biesta (2020) ja Siljander (2002) nimittäin ajattelevat, että täysi-ikäisyys on keskeinen kasvatuksen päämäärä. Ekososiaalisen kasvatuksen teorian kasvatusteoreettiset lähtökohdat ovat ongelmalliset kahdesta syystä. Ensinnäkään kasvatustieteessä sosialisaation ja individuaation käsitteiden tehtävänä ei ole määritellä kasvatuksen tavoitteena olevaa ihmisihannetta. Sosialisaatio ja individuaatio ovat paremminkin kasvatuksen osa-alueita kuin yksityiskohtaisia käsityksiä https://doi.org/ 10.33350/ka.125835 57