Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa

Acta electronica Universitatis Lapponiensis 253 TIINA QVIST Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Akateeminen väitöskirja, joka Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan suostumuksella esitetään julkisesti tarkastettavaksi Lapin yliopiston Esko ja Asko -salissa kesäkuun 1. päivänä 2019 klo 12 Rovaniemi 2019 Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Väitöskirjan ohjaajat: Merja Kinnunen Kirsti Lempiäinen Suvi Ronkainen Väitöskirjan esitarkastajat: Päivi Honkatukia Marita Husso Vastaväittäjät: Marita Husso Leo Nyqvist Taitto: Taittotalo PrintOne Kansi: Minna Kurttila Suunnittelutoimisto Tammikuu Oy. Etukannen kuva: Ellan Räisänen, Venuksen vaate (2016). Acta electronica Universitatis Lapponiensis 253 ISBN 978-952-337-138-5 ISSN 1796-6310 elektronisen väitöskirjan pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-337-138-5 Tiivistelmä Tiina Qvist Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Rovaniemi: Lapin yliopisto, 2019, 280 sivua Acta electronica Universitatis Lapponiensis 253 ISBN 978-952-337-138-5 ISSN 1796-6310 Tutkimuksessa on kyse parisuhdeväkivaltailmiön sovittelukäytännöistä. Hahmotan parisuhdeväkivaltarikosten sovittelumenettelyä käytännön toimintana ja oikeuden instituutiona sen yhteiskunnallisessa kontekstissa. Tarkastelen sovittelukäytäntöjä empiirisesti erityisesti uhrinäkökulmasta. Suomessa valtaosa sovitteluun ohjautuvista lähisuhdeväkivaltarikoksista on parisuhdeväkivaltaa, jossa uhri on nainen ja epäilty tekijä hänen nykyinen tai entinen kumppaninsa. Parisuhdeväkivallan sovittelumenettely on kytketty rikosoikeusjärjestelmään, mutta sillä on yhteys myös sosiaalipalveluihin. Menettelyssä on kyse sovittelulain mahdollistamasta toimintatavasta, jossa konflikti palautetaan asianosaisten selvitettäväksi, jotta he voivat käsitellä rikoksesta sen uhrille aiheutuneista henkisistä ja aineellisista haitoista sekä pyrkiä omatoimisesti sopimaan niiden hyvittämisestä. Parisuhdeväkivaltarikoksissa sovittelu ja sopimukseen suostuminen johtavat tyypillisesti syyttäjän syyttämättäjättämispäätökseen eli toimenpiteistä luopumiseen rikosprosessissa. Paikannan parisuhdeväkivallan sovittelua kriittisesti lähestyvän tutkimukseni väkivallan käytäntöjä ja avuntarpeiden tunnistamista palvelujärjestelmässä koskevien tutkimusten joukkoon. Analyysi on aineistolähtöistä, mutta myös teoriasidonnaista siten, että aineisto ja teoria ovat keskenään jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Aineistoista tehdyt havainnot ovat tutkimusprosessin edetessä sidottu teoriaan. Teoreettisena viitekehyksenä lähestyn parisuhdeväkivallan sovittelua yhteiskunnallisen hallinnoinnin, sukupuolistuneen väkivallan, moraalisten järjestysten, toimijuutta sekä haavoittuvuutta koskevan käsitteistön näkökulmia yhdistellen. Hallinnan analytiikasta käsin ymmärrän sovittelun uusliberaalina hallinnan tai käyttäytymisen ohjailun muotona, joka korostaa sopimuksellisuutta. Sovitteluinstituutio on hallintavallan käyttäjä sekä käytäntöjä luova toimija, joka määrittää kohteitaan eli väkivallan osapuolia; subjektin asemaa ja toimijuutta. Samalla se menettelyssään osallistuu etenkin uhrin haavoittuvuuden määrittelyyn. Hallintavallan käsittein voidaan analysoida sekä yleisesti subjektiin kohdistuvia käytäntöjä että yksilötasoisia subjektin toimijuuteen vaikuttavia itsen muovaamisen käytäntöjä. Sopimukset ovat hallinnan välineitä, jotka tuottavat asiaintiloja ja tietynlaista ymmärrystä; ne ovat vapaaehtois3 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa 4 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa ta, mutta vahvasti ohjautuvaa sitoutumista sovitteluinstituution ideologian määrittämien suuntaviivojen mukaisesti. Tarkastelen sovittelua myös institutionalisoituneena puhetapana, joka hallinnoijana ja tietämisen retoriikkana rakentaa moraalijärjestystä koskien parisuhdeväkivaltaa, sukupuolta, uhriutta ja tekijyyttä. Moraalisen järjestyksen termillä viittaan niihin oikeuksiin, vastuisiin, velvollisuuksiin ja syyllisyyksiin, joita puheteoissa väkivaltaa sekä uhrin ja epäillyn tekijän asemia koskien rakennetaan. Tutkimuksessa kysytään: 1) Miten parisuhdeväkivaltarikos merkityksellistyy osana sovittelumenettelyn käytäntöjä? ja 2) Millaista toimijuutta sovittelumenettelyssä luodaan parisuhdeväkivallan uhrille ja epäillylle tekijälle? Tutkimus on empiirisiltä aineistoiltaan ja lähestymistavoiltaan moninainen. Aineisto koostuu seuraavista toisiaan täydentävistä kokonaisuuksista: 1) Kaikille Suomen sovittelutoimistoille ja kolmelle väkivaltatyötä tekevälle järjestölle osoitetut kyselyt, lisäksi kaksi Suomen Sovittelufoorumi ry:n julkaiseman opaskirjan artikkelia, 2) 146:n eri parisuhdeväkivaltatapauksen sopimusasiakirjat, 3) kaksi sovittelutoimistossa tehtyä asiantuntijahaastattelua, 4) parisuhdeväkivallan sovittelun uhriteemaisessa työryhmässä käyty asiantuntijakeskustelu sekä 5) parisuhdeväkivallan sovittelumenettelyyn osallistuneen uhrin haastattelu. Aineistojen erilaisuus on johdattanut tutkimusta monimenetelmälliseksi. Analyysimenetelmien osalta kyselyvastausten, artikkelitekstien, asiantuntijahaastattelujen sekä parisuhdeväkivallan uhrin haastattelua analysoin sisällönanalyyttisesti. Sopimusasiakirjoja tarkastelen tarinallisen argumentaatioanalyysin avulla ja asiantuntijoiden keskustelua erittelen sekä argumentaatioettä retorisen analyysin keinoin, lisäksi käytän kevyttä kategoria-analyyttistä otetta. Analyysin tuloksena esitän, että sopimuksellisuuden myötä parisuhdeväkivaltarikos häivyttyy. Sen seurauksena sekä uhrin että epäillyn tekijän toimijuudelta katoaa kärki. Väkivaltarikos määrittyy sopijaosapuolten kahdenvälisenä ristiriitana, jonka eskaloituminen näyttäytyy yksittäisenä, lievänä ja tahattomana vahinkona. Uhriuden merkitys eli sen olemassaolo ja väkivallan vahingoittavat seuraukset katoavat. Esitän, että sovittelumenettelyn instituutionaalisissa nykykäytännöissä uhri samalla vastuutetaan väkivallasta ja jätetään vaille suojelua. Uhrin oikeusturvan, oikeuksien, etujen, tarpeiden ja uhriutumisen prosessuaalisuuden kannalta nämä yhdessä saattavat tarkoittaa moninkertaista uhriutumista. Nykyinen parisuhdeväkivallan sovittelumenettely ole toimiva osa palvelujärjestelmän väkivaltatyötä, vaan osa rikosoikeusprosessia. Ehdotan, että väkivallan ennaltaehkäisemiseksi, katkaisemiseksi ja jälkihoitamiseksi tulee kehittää sovitteluun ohjaamisen sijaan osapuolten auttamisja tukipalveluita. Palveluohjauksen kautta uhrit ja tekijät saavat apua väkivaltaja muihin ongelmiin sekä tukea niistä selviytymiseen. Parisuhdeväkivaltatapauksissa sovittelun ei tule missään tilanteessa korvata rikosoikeusprossia. Avainsanat: parisuhdeväkivalta, rikos, rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelu, sopimus, hallintavalta, sukupuolistunut väkivalta, toimijuus, haavoittuvuus, uhriutuminen, moraalijärjestys, oikeusturva, sosiaalinen ongelma, uhrien ja tekijöiden auttamispalvelut Abstract Tiina Qvist Mediating cases of violence in intimate relationships in Finland Rovaniemi: University of Lapland, 2019, 280 pages Acta electronica Universitatis Lapponiensis 253 ISBN 978-952-337-138-5 ISSN 1796-6310 This study examines mediation practices in cases of violence crimes in intimate relationships. In this study, mediation is seen as a practical procedure and an institution of the criminal justice system in the context of Finnish society. The purpose of the study is to contribute empirical knowledge about mediation practices, especially from the victim’s point of view. In Finland, the majority of cases of domestic violence crimes that lead to mediation are cases of violence in an intimate relationship where the victim is a woman and the offender is a current or former male partner. The mediation of intimate partner violence is attached to the criminal justice system, but it also has a loose connection with social services. The most important law is the Act on Conciliation in Criminal and Certain Civil Cases. Based on the law, mediation is a voluntary method of conflict management in which the mediator, through a particular mediation process, helps those involved reach an agreement that satisfies the arguing parties. The aim of mediation is to agree independently on how to compensate the victim for the harm caused by an offence. In cases of violence crimes in intimate relationships, consenting to sign the mediation agreement typically means that the prosecutor drops the charges. The study is based on qualitative data. However, the interaction between data and theory is constant. The observations from the data are bounded to the theory during the research process. Mediating cases of intimate partner violence is examined in the framework of combining the concepts of governmentality, gendered violence, moral orders, agency and vulnerability. Mediation is seen as a neo-liberalistic form of administration or governmentality that emphasizes the reconciliation between the parties. Mediation as an institution of the criminal justice system is an administrator and an actor creating the practices that define the parties of the violence; the position and the agency of the subject. At the same time mediation procedures define especially the vulnerability of the victim. Governmentality as a concept refers both to the practices that are directed toward a subject from above and the individual practices that shape the agency of the subject as a target of self5 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa 6 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa management. Mediation agreements are the instruments of administration and they create certain facts and understanding. The agreements are voluntary but a strongly directed commitment to the guidelines of the institutionalized mediation ideology. As a rhetoric of knowing, the institutionalized practices of mediation in the work of different actors who encounter mediation of intimate partner violence, such as the police, prosecutors, officials and mediators, are building the moral order concerning intimate partner violence, gender, the victim and the offender. The term moral order refers to those rights, responsibilities, obligations and guiltiness that are constructed in the institutionalized rhetoric dealing with the positions of the victim and the offender. The study pursues its aims through the following questions: 1) How the meaning of violence of the crime in intimate relationship takes on as a part of the mediation practices and 2) How are the agencies of the victim and the offender constructed in mediation practices? The diverse data consist of five complementary sets: 1) inquiries to all Finnish mediation offices and three organizations that encounter mediation of intimate partner violence, and the Finnish Forum for Mediation guidebook texts that deal with the mediation of intimate partner violence, 2) mediation documents in 146 cases of intimate partner violence, 3) interviews with two mediation office experts, 4) discussion with experts in the workshop of mediating intimate partnership violence from the victim’s point of view and 5) interview with one victim of intimate partnership violence who has participated in mediation. The analysis is data driven, with content analysis being the method applied in inquiries, guidebook texts, and interviews with mediation office experts and with the victim. Mediation documents are analysed using narrative argument analysis and discussion with both argument and rhetorical analyses and a slight touch of category analysis. The study argues that in intimate partnership violence mediation practices, the violence crime itself fades in the procedure of reaching a mediation agreement. In the context of mediation, the violence crime is displayed as a single, non-severe, unintended and accidentally escalated conflict between two equal parties. As a consequence, the real agency of both the victim and the offender vanishes. In particular, the meaning of being a victim, its existence and its damaging consequences disappear. The victim is not recognized and interpreted as a victim. On the contrary, the study argues that in the current mediation practices, the victim of intimate partner violence is equally responsible for the conflict that has led to violence crime. At the same time, one experiences violence and is left without protection. Together, all these processes can cause multiple and severe victimization. The study calls for attention to intimate partner violence mediation practices, which are not a functional part of the services provided by social work and health-care professionals or organizations that have expertise in violence and that are used to encountering and working with victims and offenders subjected to close relationship violence. Instead of mediation, the study emphasizes the need for co-operation between different professionals 7 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa and services that use prevention, intervention and monitoring of intimate partner violence and help and support people subjected to problems concerning violence, alcohol and mental health in order to cope in everyday life. Mediation in cases of violence in intimate relationships must never replace criminal justice proceedings. Keywords: intimate relationship violence, crime, Act on Conciliation in Criminal and Certain Civil Cases, mediation, agreement, governmentality, gendered violence, agency, vulnerability, victimization, moral order, legal protection, social problem, helping victims and offenders Kiitokset ”Mua kiinnostaa kyllä melkein kaikki mahdollinen, että on vaikea sanoa vaan muutamaa juttua”, totesin eräässä maisteriopintojen alkuvaiheen illanvietossa, kun silloinen sosiologian professori Asko Suikkanen tiedusteli opiskelijoilta, mitkä aihealueet ja sivuaineet ketäkin kiinnostivat. Totta tosiaan asianlaita oli juuri niin, sillä minulla ei vielä tuolloin ollut suunnitelmia opiskelujen suhteen, mutta olin utelias ja kiinnostunut tiedosta ja sen tuottamisesta. Tutkijanuraani ovat tämän uteliaisuuden lisäksi kuljettaneet sekä onnekas sattuma että ennen kaikkea useat hienot ihmiset, yhteisöt ja kohtaamiset. Seppo Raiski, sinulta olen saanut perusopintojen alkuvaiheesta lähtien kannustusta, tukea ja uskoa itseeni ja taitoihini. En ikinä unohda sinua tai sanojasi! Kiitos myös siitä, että johdatit minut pro gradu -tutkielmavaiheessa Suvi Ronkaisen puheille, sille tielle jäin. Suvi Ronkaisen tutkimusapulaisena törmäsin ensimmäisen kerran parisuhdeväkivallan sovitteluaiheeseen ja kiinnostukseni heräsi oitis. Suvin ansiosta, myötävaikutuksesta ja esimerkistä jatkoin väitöskirjatutkijaksi. Kiitos myös Juha Karhu sekä Jukka Mäkelä, loitt e uskoa siihen, että tutkijan ura alkoi tuntua minulle ei vain mahdolliselta, vaan juur i sopivalta polulta. Suurin ja syvin kiitos ohjaajilleni Merja Kinnuselle, Kirsti Lempiäiselle sekä Suvi Ronkaiselle. Onneni on ollut saada ohjaajat, joista jokainen on tuonut tutkimukseeni omaa vahvaa osaamistaan. Merjan tieto ja näkemys ovat jalostaneet etenkin tutkimukseni rakenteellista jäsennystä. Merja on myös se lämpö ja sitkeys, joka löytää vahvuuteni tutkijana ja uskoo minuun myös silloin, kun minä itse en sitä tee. Kirsti tuli ohjaajakseni tutkimuksen puolivälissä. Kirstin taito innostaa ja näyttää suuntaa ennen kaikkea tutkimukseni teoreettisissa kysymyksissä on vienyt työtäni merkittävästi eteenpäin. Kirstin tietovaranto on huikean laaja ja se on ohjannut minua olennaisten asioiden ääreen. Suvi, koko tutkimusprosessin ajan sinä olet ollut minun ohjaukseni ja tutkimustyöni peruskallio, se jolta aukeaa avaruudellinen näkymä tutkimukseni kulkuun. Sinun apuusi ja tukeesi olen voinut luottaa kaikissa prosessin vaiheissa, erityisesti loppuvaiheen parannusehdotuksiin suhtauduin jokseenkin pyhästi. Sinä olet myös alati haastanut pohtimaan tutkimustietoa ja jakanut tutkijuuden haasteet väkivaltatutkimuksen saralla. Merjan, Kirstin ja Suvin kanssa käydyissä keskusteluissa olen saanut ensiarvoisen oivaltavia, tarkkanäköisiä ja kriittisen rakentavia ajatuksia, huomioita ja kommentteja. Ihailen teitä inspiroivia, taitavia ja viisaita naisia täydestä sydämestäni! Ohjaajatrion rinnalla on kulkenut Mirva Lohinivan asiantuntemus laillisissa kysymyksissä sovitteluaiheeseen liittyen, kiitos sinulle! Koen, että Lapin yliopiston oikeustieteiden 8 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa I Johdanto Kun puhuin meistä ulkopuolisille, töissä aamukahveilla tai treenien jälkeen saunassa, puhuin unelmastani, siitä joka olisi voinut olla totta, mutta joka ei kuitenkaan koskaan todeksi tullut. Puhuin ainoastaan hyvistä hetkistä, ja niillä sanoilla minä rakensin sellaista todellisuutta, jonka meille halusin. Minulla oli kaksi elämää: se josta puhuin ja se josta en puhunut. En kokenut varsinaisesti valehtelevani. Minä vain jätin jotain kertomatta. Edellinen tekstikatkelma on Laura Mannisen osittain omaelämäkerrallisesta romaanista Kaikki anteeksi (2018, 230). Ote kuvaa parisuhdeväkivallan dynamiikkaa. Se kertoo sekä surusta että väkivaltaan liittyvästä häpeästä, joka saattaa vaientaa väkivaltaa kokeneen. Väkivallan kokemusten myötä uhrin suhteellisuudentaju hämärtyy ja epänormaalista tulee uusi normaali (Husso 2003; Lundgren 2012). Samalla ote kertoo, kuinka syvä tunneside, läheisyys ja lojaalius tekijää kohtaan sekä sitkeä toivo muutoksen tuovasta huomisesta sitovat uhrin väkivaltaiseen suhteeseen, tai hidastavat siitä irrottautumista. Toiveet ja odotukset väkivallattomasta tulevaisuudesta liittyvät keskeisesti parisuhdeväkivallan dynamiikkaan huolimatta niiden realistisuudesta. Romaanin minäkertoja mainitsee sanat, joiden avulla hän kertoo rakentaneensa toiveidensa parisuhdetta, sen olemusta määrittävää ihannetta väkivaltaisen parisuhteen todellisuuden sijaan. Väkivallan kohteeksi joutuminen on kokemus, jota on usein vaikea itse käsittää, saati selittää muille. Usein uhri ehtii kohdata paljon vaikeita ja tuskallisia tunteita, tapahtumia ja tilanteita ennen kuin synkäksi sivujuoneksi tai väistyväksi häiriöksi mielletty väkivalta hahmottuu kokijaa itseään ja ihmissuhdetta uhkaavaksi pääjuoneksi, jonka poistumiseen ei voi enää uskoa (Haavind 1982). Tässä tutkimuksessa kielen keinoin tuotettu ja vahvistettu vastuu, syyllisyys, tarinallisuuteen sidotut ideaalit, sanat, puhetavat sekä hallinnan konkreettiset muodot laajemmassa institutionaalisessa mittakaavassa ovat keskeisiä. Tutkimuksessani tarkastelen parisuhdeväkivallan sovittelumenettelyä institutionaalisena ilmiönä Suomessa. Tarkemmin sanoen tutkin parisuhdeväkivallan sovittelukäytäntöjä ja niiden seurauksia sekä väkivaltarikoksen että uhrin ja tekijän kannalta. Etenkin parisuhdeväkivallan uhriin vaikuttavat sovittelukontekstissa ambivalentisti samalla väkivallantekijän ja instituution vallankäytölliset ja hallinnalliset toimet, mutta uhrin odotetaan myös säätelevän itse itseään ja tarpeitaan. Lähestyn sovittelumenettelyä erityisesti parisuhdeväkivaltarikoksen uhrilta edellytetyn toimijuuden, hänelle asetetun aseman ja siihen liitettyjen oikeuksien ja vastuiden näkökulmasta. Lyhyemmin ilmaistuna kyse on eräänlaisesta uhrin toimijuuden ohjailun 15 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa tarkastelusta sovittelukontekstissa. Parisuhdeväkivallalla tarkoitan nykyiseen tai entiseen puolisoon kohdistuvaa henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa.1 Kansainvälisesti mitattuna Suomi on korkean parisuhdeväkivallan maa. Edelleen kansainvälisesti katsoen Suomessa lähisuhdeväkivaltatapausten sovittelumenettely on käytössä poikkeuksellisen laaja-alaisena (Honkatukia 2011, 64, 138; Honkatukia 2015a; Honkatukia 2015b).2 Vuonna 2017 Sovitteluun ohjatuissa lähisuhdeväkivaltarikoksissa rikoksesta epäiltyjä miehiä oli 1 657 (72 %) ja naisia 639 (28 %) ja suurin osa sovitteluun ohjatusta lähisuhdeväkivallasta oli parisuhdeväkivaltaa (88%). Suurimmassa osassa tapauksista (80%) oli yksi rikoksesta epäilty ja yksi asianomistaja. Vuonna 2017 tyypillisin sovitteluun ohjattu rikosnimike oli pahoinpitely (72%), mutta mukana oli joitakin törkeitä pahoinpitelyjä sekä tapauksia, joissa oli kyse myös seksuaalirikoksesta. Rikosnimike ei kaikissa tapauksissa kertonut väkivallan vakavuudesta, sillä pahoinpitelyt sisälsivät myös kuristamistapauksia. (Rikos-ja riita-asioiden sovittelu 2017.) Sukupuoli määrittää parisuhdeväkivallan kokemista ja tekemistä sekä ilmiön ymmärtämistä. Tutkimukseni kohdistuu väkivallan uhreihin, parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneisiin naisiin. Tilastojen valossa väkivallan seurauksena Suomessa kuolee väkilukuun suhteutettuna enemmän naisia kuin muissa länsimaissa, pois lukien Yhdysvallat (Lehti 2010; Piispa ym. 2006; Salmi ym. 2009, 4). Naisiin kohdistuva väkivalta on Suomen merkittävin ihmisoikeusloukkaus. Lähes joka kolmas suomalaisnainen on ollut väkivaltaisessa parisuhteessa. Vuonna 2005 naisista 43,5 prosenttia (18-74-vuotiaat) oli kokenut vähintään kerran miehen tekemää fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa tai väkivallalla uhkailua 15 vuotta täytettyään. Suomalaisista naisista 18 % on kokenut fyysistä väkivaltaa nykyisessä parisuhteessaan ja 45% entisessä parisuhteessaan. (Piispa ym. 2006.) Suomessa kuolee vuosittain keskimäärin 20 naista parisuhdeväkivallan uhrina (esim. Niemi-Kiesiläinen 2004, 35-36; Lehti ym. 2012) ja parisuhdeväkivallan seurauksena fyysisiä vammoja aiheutuu noin puolelle parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneista (Piispa 2008, 106). Vain pieni osa parisuhdeväkivaltaa tehneistä miehistä hakee apua. Poliisin tietoon heistä tulee vain osa, joka koostuu lähes yksinomaan vakavaa fyysistä väkivaltaa tehneistä. (Holma & Nyqvist 2017, 120.) Tarkasteltaessa suomalaista henkirikollisuutta, ovat lähisuhdeväkivallan seurauksena kuolleet naiset toiseksi suurin uhriryhmä syrjäytyneiden ja alkoholisoituneiden miesten keskinäisten rikosten jälkeen (Lehti 2014; Lehti & Kivivuori 2014). Henkirikollisuusseurannan mukaan henkirikoksen tekijä on pahoinpidellyt uhria aiemmin lähes puolessa naisiin kohdistuneista parisuhdetapoista (Salmi ym. 2009, 3). 1 Rikoslaissa lähisuhdeväkivallaksi katsotaan väkivaltaa sisältävä rikos, joka on kohdistunut tekijän aviopuolisoon tai entiseen aviopuolisoon, sisarukseen tai sukulaiseen suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa taikka henkilöön, joka asuu tai on asunut tekijän kanssa yhteistaloudessa tai on tai on ollut muuten näihin rinnastettavan henkilökohtaisen suhteen takia hänelle läheinen (Rikoslaki 20 luku, 16 §). 2 Euroopassa Suomen lisäksi ainakin Itävallassa, Kreikassa ja Romaniassa sovitellaan ko. tapauksia. Ranskassa ja Luxemburgissa taas lähisuhdeväkivallan sovittelu on kokonaan kielletty. 16 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa 17 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Suomi on lukuisin kansainvälisin sopimuksin sitoutunut kunnioittamaan, suojelemaan ja toteuttamaan ihmisoikeuksia, joihin kuuluvat myös naisten oikeus elämään ja tasa-arvoon sekä suoja väkivaltaa vastaan. Suomi haluaa näyttäytyä naisten oikeuksien edelläkävijänä ja ehkä sen vuoksi meillä on pitkään ajateltu, ettei naisiin kohdistuva väkivalta ole vakava ongelma. Tämän lisäksi parisuhdeväkivalta on yksityisen piiriin jäävää piilorikollisuutta, josta vain pieni prosenttiosuus ilmoitetaan poliisille. Naisten parisuhteissa kokema väkivalta tulee viranomaisten käsittelyyn tyypillisesti vasta, kun väkivalta on jatkunut pitkään (Piispa 2004). Tällöin väkivaltarikosten ilmoittamisen syynä on yleensä avun hakeminen tai halu saada väkivalta loppumaan (Heiskanen & Roivainen 2005, 141-143). Väkivalta on kokijalleen pitkäkestoinen psyykkinen rasite. Jatkuva väkivallan uhka tai sen pelko sekä lieväkin fyysinen väkivalta parisuhteessa pitävät yllä kodin negatiivista jännitettä ja uhrin stressitilaa ja voivat muodostaa uhrille trauman (Husso 2003; Kotanen & Smolej 2014, 17), sillä trauman sietokyky on eri ihmisillä erilainen. Väkivalta on ilmiönä sukupuolistunut ja erityisesti väkivallan seuraukset tekevät näkyväksi sukupuolirakenteen valtaeron (Ronkainen 2008, 396). Huomioimalla naisja miesyksilöiden ylittävä sukupuoliero, voidaan pohtia yhteiskunnallisten valtasuhteiden ja asenteiden sukupuolistuneisuutta sekä niiden vaikutuksia väkivallan kohteiden ja käyttäjien elämään. Kun huomioidaan väkivallan ajallinen kehitys eli sen taipumus muuttua vakavammaksi ja raaemmaksi, korostuu naisten osuus väkivallan kokijoina, väkivallan seurauksista kärsivinä ja apua tarvitsevina. Uhriasioiden parissa työskentelevät suomalaiset asiantuntijat ovat tuoneet esiin sukupuolten eritystarpeet rikosten uhreina (Honkatukia 2011, 34; Mäkeläinen & Husso & Mäntysaari & Notko & Virkki 2012), sillä miehet ja naiset (ja myös lapset) uhriutuvat eri tavoin. Väkivallan ja sukupuolen saamat tulkinnat vaikuttavat poliittisiin ratkaisuihin, lainsäädäntöön ja siihen, miten auttamispalvelut järjestetään (Hautanen 2010) sekä siihen, minkälaisia toimintatapoja uhrin suojelemiseksi vakiinnutetaan. Väkivallan pitkäaikaisten seurausten vuoksi uhrit myös tarvitsevat erityiskohtelua ja suojelua väkivallan jatkumiselta (Honkatukia 2011, 35; Noponen 2007, 18). Siten osapuolten auttamiseksi ja väkivaltaan puuttumiseksi on väkivallan sukupuolistumiseen liittyvä ymmärrys välttämätöntä. Rikosja riita-asioiden sovittelutoiminta käynnistyi Suomessa 1980-luvulla. Nykyisin se on vakiintunutta ja lailla säädeltyä toimintaa, jota on kehitetty ja tutkittu useiden vuosikymmenten ajan.3 Sovittelutoimintaa ohjaa laki rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta (1015/2005). Suomessa sovittelumenettely on alun perin tarkoitettu sovellettavaksi lieviin, vähäisiin ja lähinnä aineellisia haittoja aiheuttaviin rikoksiin. Sovittelumenettelyä on menestyksekkäästi sovellettu esimerkiksi varkauksiin, vahingontekoihin ja moniin nuorten tekemiin rikoksiin. Se, sopiiko sovittelume3 Restoratiivisen oikeuden periaatteita lähtökohtanaan pitävä tutkimustraditio on Suomessa suhteellisen vahva (mm. tutkimusyksiköitä sekä tieteellisiä lehtiä). 18 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa nettelyn käyttö lähisuhdeväkivaltarikoksiin, erityisesti parisuhdeväkivaltaan, on monin tavoin kyseenalainen ja kompleksinen asia. Tutkimukseni käsittelee nimenomaan parisuhdeväkivallan sovittelua, jota valtaosa soviteltavasta lähisuhdeväkivallasta on. Tutkimus ei ota kantaa muunkaltaisten pahoinpitelyrikosten sovitteluun. Samaan aikaan lähisuhdeväkivallan sovittelua on kritisoitu 1990-luvulta alkaen erityisesti sukupuolistuneen väkivallan tutkimuksen piirissä. Erityisesti parisuhdeväkivallan sovittelusta on 2000-luvulla käyty julkista keskustelua puolesta ja vastaan. Parisuhdeväkivallan sovittelun kritiikissä sen on katsottu sisältävän huomattavia eettisiä haasteita ja sen on nähty olevan käytäntönä lähtökohtaisesti ristiriidassa parisuhdeväkivallan ilmenemismuotoja ja sen seurauksia koskevan tutkimustiedon kanssa. Viime vuosina kiistely sovittelun soveltuvuudesta parisuhdeväkivaltaan on ollut Suomessa kiivainta ja kahtiajakautuneinta erityisesti uhrijärjestöjen ja sovitteluinstituution välillä (esim. Henttonen 2012, 44-45; Honkatukia 2015a, 55; Qvist 2012). Joidenkin uhrijärjestöjen mukaan sovittelu on painottunut tekijän näkökulmaan ja tekijän hyötyyn, kun taas sovitteluinstituution piirissä uhrin asemaa koskevat näkemykset ovat moninaisia (Honkatukia 2015a, 61). Vaikka sovittelututkimusta on tehty Suomessa määrällisesti paljon, on varsinaisia sovittelukäytäntöjä koskeva tutkimus edelleen vähäistä, etenkin parisuhdeväkivallan ollessa teemana. Tutkimus intiimisuhteissa käytetyn väkivallan sovittelusta on Suomessa keskittynyt siihen, miten sovittelua tulisi toteuttaa restoratiivisen oikeuden teoriaan pohjautuvan idean mukaan ja kuinka se voisi ideaalitapauksessa ratkaista väkivaltaongelman. Sovittelun toimivuutta arvioitaessa sen teoreettisten periaatteiden korostaminen on vienyt huomiota siitä tosiseikasta, että tutkimustietoon perustuva näyttö sovittelun soveltuvuudesta ja käytännön toimivuudesta parisuhdeväkivallan yhteydessä on puutteellista ja ristiriitaista. Tutkittu tieto sovittelun soveltuvuudesta parisuhdeväkivaltaan perustuu lähinnä sovittelun asianosaisten kokemuksiin välittäen menettelystä ristiriitaisen kuvan. Parisuhdeväkivallan kompleksiseen luonteeseen liittyen etenkin uhrien sovittelukokemukset ja tunteet sovitteluprosessista ovat olleet negatiivisia ja vastakohtaisuuksien värittämiä (esim. Flinck & Iivari 2004, 96-127; Iivari 2010a, 124-126; Honkatukia 2015a, 63, 89). Tarkasteltaessa sovitteluprosessin uhrikokemuksia on havaittu, että tilastollinen analyysi antaa laadullista tutkimusta, kuten haastattelua positiivisemman kuvan uhrikokemuksesta. Esimerkiksi haastatteluissa tuotettua moninaista, ristiriitaista ja vastakohtaisuuksia esiin tuovaa uhrikokemusta sovittelumenettelystä ei tule tarkastella ainoastaan numeraalisena tietona vaan sitä tulisi analysoida sellaisenaan, laadullisena kuvauksena, joka paljastaa jotakin olennaista sovittelukokemusten kompleksisuudesta. (Honkatukia 2015a, 64, 67, 90.) Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sovitteluideologian perusteita suhteessa käytännön menettelyyn siten, että painotus on käytäntöjen tutkimisessa. Tarkoituksena on hahmottaa sovitteluideologisia lähtökohtia, jotta myös parisuhdeväkivallan hahmottaminen ilmiönä sovittelukontekstissa tulee mahdolliseksi. On tärkeää pohtia 19 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa sitä, miten sovittelussa tunnistetaan parisuhdeväkivallan erityisiä piirteitä, sillä tilanne on kaksijakoinen. Yhtäältä sovitteluteoria tunnistaa vakavan väkivallan seurausten mahdollisuuden ja huomioi maininnoin erityisen haavoittuvassa asemassa olevat uhrit, kuten parisuhdeväkivallan uhrit. Toisaalta särkyvyys ja traumatisoituminen eivät tule keskeisinä käsitteellistetyiksi sovittelun mallinnuksissa. On tärkeää tietää, miten sovittelumallinnuksiin pohjaavissa sovittelukäytännöissä kohdataan ja reflektoidaan toimijoiden erilaisia tilanteita sekä eroja särkyvyyden ja haavoittuvuuden kannalta, sillä väkivallan uhreista puhuttaessa kyse ei ole marginaaliryhmästä. Kiinnostus parisuhdeväkivallan sovitteluun tämän tutkimuksen kohteena perustuu sekä väkivaltaongelman yleisyyteen ja vakavuuteen suomalaisessa yhteiskunnassa että kehityskulkuun, jonka myötä sovitteluun ohjattujen lähisuhdeväkivaltarikosten määrä on THL:n tilastoinnin mukaan kasvanut maassamme merkittävästi viimeisen vuosikymmenen aikana. Sovitteluun ohjattujen lähisuhdeväkivaltarikosten määrä oli vuonna 2009 1017 tapausta (Rikosja riita-asioiden sovittelu 2009) ja se on jatkanut vuosittaista kasvuaan siten, että vuonna 2017 sovitteluun ohjatuissa aloitteissa oli 2482 lähisuhteessa tapahtunutta väkivaltarikosta, joista sovittelusopimus tehtiin 1409 tapauksessa (Rikos-ja riita-asioiden sovittelu 2017).4 Suomessa parisuhdeväkivallan sovittelu yleistyi koko 1990luvun ja erityisesti vuoden 2004 jälkeen, kun rikoslakiuudistuksessa niin sanottu uhrin vakaata tahtoa koskeva lakipykälä poistettiin. Pykälä mahdollisti pahoinpitelyn syyttämättä jättämisen asianomistajan pyynnöstä. (Niemi-Kiesiläinen 2005b, 273.) Uhrin päätösvalta tekijän rangaistavaksi saattamisen suhteen siirtyi siis periaatteessa rikosoikeusjärjestelmälle ja sen toimijoille, joiden rangaistusvastuu korostui. Uhrin aseman parantamiseen liittyen vuonna 2011 läheiseen kohdistetut lievät pahoinpitelyt säädettiin virallisen syytteen alaisiksi rikoksiksi (Kotanen & Smolej 2014, 7), jolloin poliisi voi tutkia ja syyttäjä syyttää lähisuhteen lievistä pahoinpitelyrikoksista ilman asianomistajan suostumusta tai pyyntöä. Rikoslain (rikoslaki 19.12.1889/39, 21 luku 16.2§) muutosten myötä yhä useampi parisuhdeväkivaltatapaus ohjautui sovitteluun.5 Samalla lisääntyi tarve arvioida sovittelumenettelyn merkitystä väkivallan katkaisemisessa. Sovittelun edellytyksiä ja tapauksen soveltuvuutta arvioitaessa korostetaan erityisen harkinnan käyttöä silloin, kun tapauksiin liittyy osapuolten moniongelmaisuutta tai monimutkaisia ongelmia, kuten päihdeja mielenterveysongelmia (Flinck 2013, 141). 4 Vertailun vuoksi vuonna 2015 Rikosja riita-asioiden sovitteluun ohjatuissa aloitteissa oli noin 2 200 lähisuhteessa tapahtunutta henkeen ja terveyteen kohdistunutta rikosta. Sovitteluprosessi käynnistyi 68 prosentissa näistä sovitteluun ohjatuista rikosasioista. Sopimus syntyi 80 prosentissa käynnistyneistä sovitteluprosesseista. (Rikosja riita-asioiden sovittelu 2015.)Vuonna 2016 Rikosja riita-asioiden sovitteluun ohjatuissa aloitteissa oli noin 2 300 lähisuhteessa tapahtunutta henkeen ja terveyteen kohdistunutta rikosta. Sovitteluprosessi käynnistyi 68 prosentissa näistä sovitteluun ohjatuista rikosasioista. Sopimus syntyi 77 prosentissa käynnistyneistä rikosasioiden sovitteluprosesseista. (Rikosja riita-asioiden sovittelu 2016.) 5 Lisäksi sovitteluun ohjautumisen kasvukehitykseen on vaikuttanut yleisen ilmoituskynnyksen madaltuminen. 20 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Käytän väkivaltarikoksen kohteeksi joutuneesta henkilöstä uhri -käsitettä sitä arvottamatta. Kuka tahansa voi olla väkivallan uhri, mutta silti uhriutumisen näkökulma institutionaalisissa käytännöissä on yhä marginaalissa ja suuri osa väkivaltaa käsittelevistä vakiintuneista diskursseista kantaa mukanaan implisiittistä tekijän näkökulmaa. Kuka tahansa voi olla myös väkivallan tekijä. Kyky ja mahdollisuus väkivaltaan ovat universaaleja, aina läsnäolevia ja liittyvät ihmisenä olemiseen. Väkivallassa on kyse ihmisten välisistä suhteista, siitä miten ihmiset toimivat suhteessa toisiin ihmisiin ja laajemmin kaikkeen elävään ja olevaan, sillä valta tuottaa ja rajoittaa subjekteja, on subjektiuden ehto. Valta, kuten väkivalta syntyy monimutkaisissa prosesseissa eivätkä valtasuhteet ole yksisuuntaisia tai kausaalimallein ymmärrettäviä. (Foucault 1975.) Väkivallan rakenteellistuminen eli tapa, jolla sitä harjoitetaan, arvostetaan, arvotetaan tai tuomitaan, on kulttuurista ja sukupuolistunutta (Ronkainen & Näre 2008, 12, 14). Yhteiskunnallisten käytäntöjen kautta ihmisiä sopeutetaan hyväksymään eriarvoisuutta ylläpitäviä toimintatapoja tai valintoja sekä uusinnetaan muun muassa sukupuolten välistä epätasa-arvoa. Ja silti kun jokin tapahtuma tai ilmiö nimetään väkivallaksi, määrittyy se samalla paheksuttavaksi, koskemattomuutta loukkaavaksi ja vääräksi teoksi. Väkivalta pakenee käsitteellistyksiä ja sitä kautta myös sen tunnistaminen on vaikeaa, vaikka samanaikaisesti väkivallan uhrien ja tekijöiden kokemuksissa väkivalta on erityisen läsnä. Käytännöissään väkivallan sovittelu merkityksellistää ja määrittelee jatkuvasti sitä, mikä ymmärretään parisuhdeväkivallaksi. Tarkastelen sovittelua ensisijaisesti menettelynä, joka on kytketty rikosoikeusjärjestelmään, mutta sillä on yhteys myös sosiaalipalveluihin. Tutkimukseni yhdistää elementtejä sosiologiasta, sosiaalipolitiikasta sekä oikeustieteestä. Tutkimuksessa analysoidaan oikeudellisia instituutioita sekä niiden käytäntöjä yhteiskunnallisessa kontekstissa. Tarkemmin määritellen tutkimus edustaa oikeussosiologista suuntausta, sillä oikeussosiologiselle kysymyksenasettelulle tyypillisesti voimassa olevaa oikeutta ei tässä pidetä annettuna ilmiönä, vaan olen kiinnostunut siitä, miten oikeutta uusinnetaan oikeusjärjestelmään kuuluvan institutionalisoituneen sovittelujärjestelmän käytännöissä. Ymmärrän institutionaalisten käytäntöjen tarkastelun ulottuvan sovittelujärjestelmän prosessuaalisista menettelyistä sovittelun asiantuntijoiden puheeseen ja sovittelun osapuolten toimijuuteen saakka. Tutkimukseni yleisenä näkökulmana on kysymys julkisen ja yksityisen, oikeuden ja sosiaalisen sekoittumisesta. Paikannan tutkimukseni väkivallan institutionaalisia käytäntöjä ja avuntarpeiden tunnistamista palvelujärjestelmässä koskevien tutkimusten joukkoon. Väkivallan käytäntöjä ja avuntarpeita ovat Suomessa 2000luvulla tarkastelleet muun muassa Suvi Keskinen (2005), joka on sosiaalityön alaan kuuluvassa väitöskirjassaan tutkinut perheammattilaisten väkivaltatyössään tuottamia käsityksiä väkivallasta, parisuhteesta ja vanhemmuudesta. (ks. myös Nyqvist 2001; Lahti 2001; Oranen 2001; Husso 2003; Nikunen 2005; Ojuri 2004; Piispa 2004; Ruuskanen 2005; Lindholm 2008; 21 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Partanen 2008; Ronkainen 2008; Notko 2011; Hurtig 2013a; sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta Kotanen 2013; väkivaltakulttuurin historiasta Lidman 2015, naisten tekemästä väkivallasta Lattu 2016.) Helena Jokila (2010) on puolestaan oikeustieteiden alaan kuuluvassa väitöstutkimuksessaan perehtynyt seksuaalirikosten todistusteoreettisiin näyttöongelmiin tuomioistuinkeskusteluissa sekä Teija Hautanen (2010) on sosiaalipolitiikan alan väitöskirjassaan tutkinut huoltoriitojen viranomaiskäsityksiä perhesuhteiden väkivallasta. Tutkimuksellani osallistun erityisesti lähisuhdeväkivaltaa ja siihen puuttumista käsitteleviin aiempiin tutkimuskeskusteluihin. Auttamisen ammattikäytäntöjen tutkimisen myötä tutkimuksellisia intressejä ovat 2000-luvulla yhdistäneet uhriutumisen ja särkyvyyden seurausten huomioiminen sekä niiden ohittamiseen liittyvä ambivalenssi palvelujärjestelmässä. Väkivallan seuraukset ja särkyvyys ovat tavallisia aiheita naisiin kohdistuvan väkivallan ja traumatisoitumisen teoreettisissa keskusteluissa. Sen sijaan ne eivät ole tyypillisiä väkivallan käsitteellistämistapoja hyvinvointivaltion käytännöissä. (Ronkainen 2008, 392, 397.) Tutkimukseni avaa moninaisen näkymän siihen, miten uhriutumiseen suhtaudutaan erilaisissa konteksteissa. Samalla tutkimusaineistot avaavat myös väkivallan arkista puhetapaa. Tutkimukseni voi nähdä eräänlaisena vallankäytön analyysina, sillä tarkastelen sovittelumenettelyn prosessuaalisia vaiheita kriittisesti. Katson, että sovitteluinstituution käytännöt eivät ole arvovapaita korostaessaan konfliktia yksilöiden välisenä omaisuutena, vaan käytännöt ovat suuressa määrin poliittisia ja sosiaalisesti kontekstuaalisia. Tuon esiin parisuhdeväkivaltaa koskevan sovittelumenettelyn vallankäytöllisiä tai valtasuhteisia kytköksiä oikeudellisen lisäksi sosiaaliseen; etenkin yksilöön, erityisesti väkivallan uhriin ja hänen toimintamahdollisuuksiinsa. Ajattelen, että sekä väkivalta kokemuksellisena että sovitteluinstituution valta rakentavat ja muotoilevat jatkuvasti menettelyn osapuolia. Valtasuhteet ja riippuvuus tuottavat käytäntöjen subjektin, joten huomiota on kiinnitettävä siihen, miten valta toimii sekä millaisia käytäntöjä, suhteita ja subjekteja se tekee mahdolliseksi. Toisin sanoen keskeinen kysymys kuuluu, miten sovitteluinstituution käytännöt osallistuvat väkivallan osapuolten, erityisesti uhrien, toimijuuden ohjailuun? Aiheena parisuhdeväkivallan sovittelu on ajankohtainen, sillä juuri sovittelukäytäntöjen ja niiden seurausten tutkimusta on Suomessa pitkään peräänkuulutettu. Tutkimuksen yleisenä tehtävänä on tuottaa uutta tietoa parisuhdeväkivallan sovittelukäytännöistä sekä niihin liittyvistä haasteita ja ristiriidoista. Tutkimustuloksia voidaan käyttää arvioitaessa parisuhdeväkivallan sovittelumenettelyn eettistä perustaa; sovitteluperiaatteiden ja –käytäntöjen välisiä ongelmia. Tutkimukseni kautta voin osaltani vaikuttaa institutionalisoituneiden ja yhteiskunnallisten sovittelukäytäntöjen kehitykseen vastaamaan nykyistä paremmin väkivallan osapuolten etuja ja palvelutarpeita. Tavoitteenani on myös edistää parisuhdeväkivallan tunnistamista ja siihen puuttumista väkivallan osapuolten ja virallistahojen kohtaamisissa. Tutkimus on kontribuutio väkivaltatyön sekä palvelujärjestelmän ja lainsäädännön kehittä- 22 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa miseen liittyvään keskusteluun. Tutkimustuloksia voidaan käyttää monialaisesti väkivallan auttamiskäytäntöjen kehittämisessä väkivaltatyön ammattilaisten, sovittelujärjestelmän sekä rikosoikeusjärjestelmän keskuudessa. Tutkimuksen tulosten avulla löydetään sekä korjaavia että ennaltaehkäiseviä keinoja lähisuhteissa käytetyn väkivallan vähentämiseksi ja saadaan yleistä tietoa väkivallan mekanismeista. 23 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa II Tutkimuksen toteutus Tutkimuksen lähtökohdat Aineistojeni analyysissä päättelyn logiikka on abduktiivinen eli teoriaohjaava. Määrittelen päättelyn logiikan kuitenkin osuvammin teoriasidonnaiseksi, sillä analyysini on edennyt aineistojen ehdoilla, niiden lähtökohdista käsin. Tutkimusprosessini on edennyt ja syventynyt tutkimushavaintojen, kirjallisuuden sekä teoriatiedon vuoropuhelussa. Empiiristen aineistojen havainnoista on prosessin avulla muodostettu käsitteellinen näkemys tutkittavasta ilmiöstä. Tätä käsitteellistystä on tutkimuksen edetessä edelleen tarkennettu ja sidottu teoreettisiin näkökulmiin. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys on sekä hallinnan analytiikassa että toimijuudessa ja näkemykseni mukaan tieto tuottaa hallintaa, jolla on vaikutuksia subjektin toimijuuteen. Voidaan siis ajatella, että myös tieteellinen tutkimus on vallankäyttöä, sillä tutkimuksen tavoitteena on tuottaa tietoa. Tutkimusvalintoja tehdessäni olen itse tutkijana mitä suurimmissa määrin vallankäyttäjä. Tutkija ottaa aina kantaa tehdessään tutkimusta, on siis siten jo lähestymistavaltaan lähtökohtaisesti kriittinen (Hautanen 2010, 71). Tämän perusasetelman lisäksi tutkimustani voi luonnehtia kriittiseksi kolmella tapaa. Ensimmäiseksi, tavoitteeni on ollut tutkia sitä, minkälaista todellisuutta sovittelukäytännöt tuottavat ja minkälaisia seurauksia tällä todellisuudella rikokselle ja väkivallan osapuolille on. Tarkastelen sovittelua nimenomaan käytännöistä käsin, enkä niiden ideaalikuvien perusteella, joita sovitteluliike ja useat sovittelun teoreettisia perusteita korostavat tutkimukset tuovat esiin. Tutkimuksen lähestymistapaa voi luonnehtia kriittiseksi suhteessa parisuhdeväkivallan sovitteluun siksi, että tutkimuksen tarkoitus ei ole uusintaa sovittelun ideologista käsitystä siitä, mitä parisuhdeväkivallan sovittelun tulisi ideaalitapauksessa olla tai miten menettelyn tulisi ihannetapauksessa edetä. Läpi tutkimuksen olen kiinnittänyt huomioni sovitteluideaalien ja -käytäntöjen kohtaamispisteisiin ja eroihin yrittäen yksinkertaistaen hahmottaa sitä, missä kulkevat ideaaliajattelun ja käytäntöjen rajat. Tiedostan sen, että sovitteluideaali itsessään sisältää useita sisäisiä ristiriitoja, joita olisi aiheellista tarkastella lähemmin, mutta joiden analysoiminen rajautuu tämän tutkimuksen ulkopuolelle. Jossain määrin on myös vaikea hahmottaa varsinaisten sisäisten ristiriitaisuuksien ja niiden käytäntöön heijastumien alkuperää ja syy-seuraus -suhteita, kyse on enemmänkin eräänlaisesta asioiden jatkumosta samalla janalla. On kuitenkin todettava, että sovitteluideaalin sisäiset epäjohdonmukaisuudet avartavat tulkintamahdollisuuksia ja tuovat siten välittömiä ongelmia käytäntöön sovellettaessa. 24 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Kaikkiaan tutkimuksessa käytetty teoreettinen käsitteistö tarjoaa näkökulman tarkastella sovittelua empiirisesti uhrinäkökulmasta. Analyysi on lähtökohdaltaan aineistolähtöistä ja perustuu aineistoista tutkimuskysymysten pohjalta tekemiini havaintoihin ja tulkintoihin. Kuitenkin analyysi on myös teoriasidonnaista moninaisten teoreettisten näkökulma-avausten kautta. Painotukset ovat muuttuneet siten, että erityisesti tutkimuksen loppuvaiheessa teoretisointi on tarkentanut aineiston analyysissä esiin nousseita asioita. Teoreettinen hallinnan analytiikan näkökulma käsitteellistyksineen on suunnannut huomiota ja ollut runsas työkalupakki näiden empiriasta esiin nostamieni havaintojen jäsentämisessä ja ymmärrettäviksi tekemisessä. Empiiriset havainnot vuoropuhelussa teoreettisen, sovittelua hallintana kuvaavan valtakäsityksen ja käsitteistön kanssa ovat auttaneet tarkastelemaan parisuhdeväkivallan sovittelua kriittisesti sekä näkemään selkeämmin moniaineksisia aineistojani kokonaisuutena yhdistävät seikat. Lähtökohtana on ollut kysymys, miksi tällaista vakavaa ja yleistä sosiaalista ongelmaa sovitellaan Suomessa niin laajasti? Kysymys on herättänyt pohtimaan instituutioiden valtaa, niiden toimia ja käytäntöjä suhteessa ihmisten elämänongelmiin, kuten väkivaltaan. Hallinnan käsitteistön ohjaamana olen tarkentanut tutkijan katsettani sekä sovittelun teoreettisiin lähtökohtiin että niihin empiriasta nouseviin vastakkaisiin käsityksiin ja näkemyksiin, joita rikosasioiden sovittelua kohtaavilla toimijoilla sovittelumenettelystä ja parisuhdeväkivallan luonteesta on konfliktuaalisena tai alistavana vallankäyttönä. Tutkimukseni keskeisintä aineistoa ovat sopimusasiakirjat, joiden tarkastelulle konflikti -ja vallankäyttönäkemykset ovat antaneet puitteensa. Ajattelen, että instituution menettelyssään tavoittelemat sopimukset ovat hallinnan konkreettisimpia välineitä, ne ohjaavat väkivallan osapuolia etenkin ylhäältä käsin, mutta jossakin määrin myös heidän itseohjautuvuuttaan luoden. Empiiriset havainnot ovat puolestaan täsmentäneet tutkimuksen käsitteistöä siten, että sovittelun teoreettinen lähtökohta konfliktikeskeisenä ratkaisumenetelmänä on saanut suuren osan huomiostani. Mielenkiintoani on vahvistanut edelleen se lakeihin perustuva, tutkimuskirjallisuudesta nouseva sekä empirian vahvistama havainto, että sovittelu tyypillisesti johtaa syyttämättäjättämispäätökseen parisuhdeväkivaltatapauksissa. Yksinkertaisesti kiteyttäen havainnot ovat herättäneet minussa ihmetystä: vakava väkivalta on mahdollista sovittaa Suomessa anteeksipyynnöllä, jos asia menee sovitteluun, ja jos väkivaltaa on käytetty parisuhteen kontekstissa. Olen pohtinut, mitä tämä tarkoittaa erityisesti väkivaltarikoksen uhrin kannalta, joka kohtaa kyseisessä tilanteessa moninkertaista, yksityistä ja institutionaalista vallankäytöllistä toimintaa. Kysymykset uhrin äänen, kokemuksen ja näkemyksen kuulumisesta tai kuulumattomuudesta sekä uhrin oikeuksista tai menettelyn yleisestä oikeudenmukaisuudesta ovat syventäneet ja monipuolistaneet teoreettista käsitteistöni siten, että olen tarkentanut katseeni uhriin toimijuuden ja haavoittuvuuden käsitteiden kautta. Moraalijärjestysten ja sukupuolistuneen väkivallan käsitteellistykset ovat auttaneet parisuhdeväkivallalle tyypillisen naisuhrin asemoinnissa yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin jännitteisiin jäsennyksiin. 31 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa epätietoisuutta siitä, mikä THL:n rooli on eli kuinka paljon STM voi delegoida ohjausta ja valvontaa THL:lle ja mitä se käytännössä tarkoittaa. Elokuussa 2011 sain THL:n suunnittelijalta viestin, että THL ei toimi kaikkien tutkimuslupahakemuksessani mainittujen asiakirjojen lupaviranomaisena, sillä syyttäjäviranomaisten tai tuomioistuinten asiakirjat eivät kuulu THL:n toimivallan piiriin. Tutkimusta koskevat asiakirjat tuli saattaa vireille sovittelutoiminnan asiakirjoja koskien sosiaalija terveysministeriöön, joka toimii sovittelutoiminnan asiakirjojen lupaviranomaisena, kun kyse on useamman kuin yhden AVI:n asiakirjoista. Syyttäjäviranomaisten ja tuomioistuinten (käräjäoikeudet) asiakirjoja koskien tutkimuslupahakemus osoitettiin oikeusministeriöön, sillä vielä tässä vaiheessa ajatuksenani oli, että seuraan joidenkin sovittelutapausten prosessuaalista etenemistä sovittelusta syyttäjän syyteharkinnan kautta (syyttäjän syyttämättäjättämispäätös tai nostettu syyte) mahdolliseen oikeuskäsittelyyn (oikeudenistuntojen asiakirjat) saakka. THL siirsi ystävällisesti tutkimusasiakirjani oikean viranomaistahon käsittelyyn. Oikeusministeriön pyynnöstä tarkensin sekä sovitteludokumenttien keräämisen ajallista rajausta vuosille 2011-2012 että oikeusasteen suhteen rajasin tutkimukseni koskemaan käräjäoikeuden oikeudenistuntojen päätöksiä. Myöhemmin kuitenkin luovuin aikeesta kerätä kyseisiä asiakirjoja, koska totesin niiden informaatioarvon olevan vähäinen. Syyttäjät kirjaavat päätösten perustelut hyvin lyhyesti, usein yhdellä virkkeellä, jos tapaus jätetään syyttämättä sovinnon perusteella (myös Honkatukia 2011, 113). Sain 20.4.2012 sosiaalija terveysministeriöltä virallisen luvan (Päätös STM/2871/2011) koskien salassa pidettävien tietojen luovuttamisesta tutkimustarkoitukseen. Myönnetty lupa koski viranomaisen julkisuudesta annetun lain 5§:ssä tarkoitettuja viranomaisen asiakirjoja. Tutkimuksessani varsinaisten sopimusten ohella viranomaisten asiakirjoja ovat ne muutamat asiakirjat, joissa sovittelu keskeytetään tai sitä ei käynnistetä, sekä sovittelijoiden kirjalliset kuvaukset osapuolten erillistapaamisista ja yhteisistä sovitteluistunnoista. Tutkimuslupapäätöksessä todettiin, että havainnointia ja haastattelua varten riittäisi tutkijan sovittelijalta ja sovittelun osapuolilta pyytämä kirjallinen suostumus. Syyskuussa 2012 lähestyin Suomen sovittelutoimistoja toisen kerran STM:n tutkimusluvan kera. Tällä kierroksella sain viiden sovittelutoimiston dokumentteja sekä kolme kaupunkikohtaista tutkimuslupahakemusta, joiden käsittelyn jälkeen sain ko. kaupunkien sovittelutoimiston parisuhdeväkivaltajuttujen dokumentteja. Sovitteludokumenttien lisäksi esitin edelleen pyynnön saada havainnoida varsinaisia sovitteluistuntoja, mikäli vapaaehtoisia asianosaisia ja sovittelijoita löytyy. Kolmannen aineistopyyntökierroksen tein tammikuussa 2013 kaikkiin niihin sovittelutoimistoihin, jotka eivät olleet lähettäneet sovitteludokumentteja. Lisäksi luovuin havainnointiajatuksesta ja pyysin sovittelutoimistoja kyselemään asiakkailtaan, olisivatko he halukkaita osallistumaan tutkimushaastatteluun sovitteluprosessia koskien. Haastattelupyynnön välitin kaikkiin Suomen sovittelutoimistoihin pää- 32 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa asiassa postitse kirjeellä. Sähköpostin välityksellä lähestyin pyynnölläni muutamia toimistoja, joihin olin saanut hyvän kommunikaatioyhteyden jo aiemmin. Huhtikuussa 2013 lähestyin sovittelutoimistoja vielä neljännen kerran. Tuolloin olin keskustellut tutkimuksestani ja aineistonkeruun haasteista sovittelua käsittelevässä seminaarissa, jossa luennoin sovittelupalvelun viranomaisille. Sovittelun ammattihenkilöstön kehotuksesta selkeytin ja lyhensin sovittelutoimistojen asiakkaille suunnattua infokirjettä tutkimuksesta. Lähetin infokirjeen sähköpostitse kaikille Suomen sovittelutoimistoille lukuun ottamatta Ahvenanmaata, joka jo aiemmin talvella ilmoitti, että parisuhdeväkivallan asianosaisten haastattelujen toteutus on miltei mahdotonta, sillä kyseisiä tapauksia on ko. toimistossa soviteltavina erittäin harvoin, keskimäärin yksi tapaus vuodessa. Sovittelutoimistot eivät lähestyneet minua infokirjeen lähettämisen jälkeen yhtä sovittelutoimistoa lukuun ottamatta. Kyseinen sovittelutoimisto kutsui minut syksyllä 2014 esittelemään paikkakunnallaan tutkimustani vapaaehtoisten sovittelijoiden koulutustilaisuudessa. Pyysin koulutustilaisuuden esittelyssäni sekä vapaehtoisia sovittelijoita että sovittelun ammattihenkilöstöä osallistumaan tutkimukseeni antamalla suostumuksensa haastatteluun sekä välittämällä sovittelun asiakkaille kutsua osallistua tutkimukseen. Lisäksi pyysin jälleen sovittelutoimistoilta sovitteluasiakirjoja tarkasteltavakseni. Tilaisuuden jälkeen sain syksyllä 2014 haastatella yhtä sovittelutoiminnan ammattihenkilöä sekä yhtä vapaaehtoista sovittelijaa. Haastattelut kestivät noin tunnin ja ne käsittelivät haastateltavien kokemuksia sovittelumenettelyn soveltuvuudesta parisuhdeväkivaltarikoksiin. Viimein, eri väylien kautta esittämieni lukuisten pyyntöjen jälkeen, sain kerättyä Suomen sovittelutoimistoista myös riittävän määrän dokumenttiaineistoa tutkimuskäyttöön. Tässä vaiheessa luovuin aikeestani haastatella parisuhdeväkivallan asianosaisia. Tutkimuseettiset kysymykset ja tutkijan asemoituminen Tutkijalla itsellään on vastuu työn etiikasta. Tutkimusprosessi on täynnä jatkuvia valintoja ja työvaiheita, jotka sisältävät eettisiä pohdintoja. Eettiset ja metodologiset kysymykset kietoutuvat toisiinsa, eettisyys on keskeinen asia tutkimuskohteen ja -menetelmien valinnassa, aineiston keruussa, ilmiötä koskevassa lähestymissekä käsittelytavassa, tiedon luotettavuuden pohdinnassa sekä tulosten raportoinnissa ja niiden vaikuttavuutta määritettäessä. Kyse on yksinkertaisesti siitä, millaiset ratkaisut ja millaisissa tilanteissa ovat tutkimuksessa sallittuja ja mitkä eivät, mikä tutkijan työssä on oikein ja mikä väärin (Hautanen 2010, 69). Tutkimuksen eettiset ja metodologiset kysymykset ovat osa ihmisen moraalista toimintaa ja moraalinen pohdinta on keskeisessä osassa tutkimuksessa tehtävissä valinnoissa ja niihin liittyvässä vastuullisuudessa (ks. Edwards & Mauthner 2002, 14). Moraali ilmentää tutkijan arvomaailmaa, sensitiivisyyttä ja sitoumuksia. Tutkijan moraalinen toiminta, 33 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa kuten luottamuksellisuus, oikeudenmukaisuuden vaaliminen ja ihmisten kunnioittaminen, ovat eettisen toiminnan, tiedon sekä valintojen perusta tutkimusprosessin aikana. Parija lähisuhdeväkivalta on ilmiö, jota pidetään yleisesti vaikeasti lähestyttävänä, kiistanalaisena ja sensitiivisenä tutkimusaiheena. Ilmiö on piilossa, sillä väkivallan kokemuksista helposti vaietaan. Se herättää vahvoja ja ristiriitaisia tunteita; hämmennystä, torjuntaa, ohipuhumista, ennakkoluuloja, vähättelyä, surua, pelkoa, inhoa ja suuttumusta. Aihe saatetaan kokea niin ikäväksi ja vastenmieliseksi, ettei siihen haluta tarttua tai sitä ja sen luonnetta kieltäydytään näkemästä. Minna Nikunen (2008) sanoo, että väkivallan tutkija asettuu tutkimuksensa myötä tahtomattaankin osaksi väkivaltatutkimukseen kohdistuvia yhteiskunnallisia kiistoja (Nikunen 2008). Aiheena parisuhdeväkivalta on sukupuolipoliittisten kiistojen keskiössä, joten väkivaltaan ja sukupuoleen liittyvät jännitteet ovat tutkimuksen teossa todella läsnä. Tutkimukseni tuo väkivallan ja sukupuolen suhteeseen vielä kolmannen vaikeusastetta lisäävän tekijän, sovittelun. Tutkimusaiheena parisuhdeväkivallan sovittelu on sekä yksityisesti että yhteiskunnallisesti arkaluontoinen, joten olen kiinnittänyt erityistä huomiota tutkimuksessa mukana olleiden yksityisyyden turvaamiseen. Tutkimukseni noudattaa salassapitosäännöksiä kaikkiin saatuihin tietoihin (kyselyt, sopimusasiakirjat, asiantuntijakeskustelu sekä haastattelut) nähden. Tutkimukseen liittyvästä henkilötietojen käsittelystä on toimitettu asianmukaisesti tutkimusrekisteriä koskeva tieteellisen tutkimuksen rekisteriseloste henkilötietolain (523/1999) 36 ja 37 §:ssä tarkoitettuna ilmoituksena tietosuojavaltuutetulle. Tutkimus on jo suunnitelmavaiheessa läpikäynyt Lapin yliopiston eettisen ennakkoarvioinnin. Tutkimus ja sen tulokset eivät aseta uhkaa väkivallan uhrien tai epäiltyjen tekijöiden tai muiden tutkimukseen osallistuneiden hyvinvoinnille. Kerätty tutkimusaineisto on ollut vain tutkijan henkilökohtaisessa käytössä. Kaikki tutkimusaineisto on anonymisoitu ennen analyysivaihetta. Sovittelijat ja järjestöjen väkivaltatyöntekijät vastasivat tekemiini kyselyihin anonyymisti instituutioidensa edustajina, joten niiden osalta henkilöihin liitettäviä tunnistetietoja ei syntynyt. Asiantuntijakeskustelun, kahden sovittelutoimistoa edustavan asiantuntijan sekä Sannin haastattelun anonymisoin litteroiduiksi teksteiksi välittömästi kunkin aineistonkeruuvaiheen jälkeen, erotin siis äänet henkilöistä ja hävitin alkuperäiset haastattelunauhat. Asiantuntijakeskustelun osallistujat sekä sovittelutoimistoa edustavat asiantuntijat merkitsin litteroituihin teksteihin omilla tunnisteillani. Sopimusasiakirjojen osalta tein tutkijana erillisen salassapitositoumuksen koskien viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) säädöstä sovittelutoimiston hallussa olevien asiakirjojen julkisuudesta tai muun sovitteluasioiden käsittelyyn osallistuvan henkilön vaitiolovelvollisuudesta. Kaikki sopimusasiakirjojen mahdollisesti sisältämät henkilöllisyyttä tai tunnistettavuutta kuvaavat tiedot poistettiin ennen aineiston analyysia, eikä ketään tutkimukseen osallistunutta henkilöä voida tunnistaa. Kyselyistä, sopimusasiakirjaotteista, haastatteluista sekä tutkimuksen tapausluettelon tiivistelmästä olen poistanut kaikki yksityiskohdat, jotka epäsuorasti kuvaavat ihmisten elämäntilanteita, ominaisuuksia, lähipiiriä, paikkoja tai muita tunnistettavuutta lisääviä seikkoja. Aineistojen esimerkkikatkelmat sekä tapausluettelotiivistelmä ovat piirteiltään lyhyitä ja yleisiä, niiden sisällönkuvaukset liittyvät väkivallan selittämiseen. Asiantuntijakeskustelun jotkut osallistujat saattavat olla tunnistettavia niille, jotka tuntevat parisuhdeväkivallan sovittelusta käytävää keskustelua. Toisaalta ajattelen, että he ovat antaneet lupansa keskustelun nauhoittamiseksi tutkimuskäyttöön ja heidät tulee nähdä toimijoina ja osallisina, joilla on ollut valta ohjata kertomaansa tai jättää halutessaan jotakin sanomatta ja kontrolloida siten keskustelutilannetta. Tiedon tuottamisen tarpeen turvaamiseksi säilytän anonyymiä aineistoa salasanalla turvattuna tiedostona (litteraatiot) sekä lukitussa kaapissa (sopimusasiakirjat) kaksi vuotta väitöskirjan tarkastamisen jälkeen. Sen jälkeen hävitän aineiston. Tutkijan tunteista Tutkimuseettinen pohdinta on myös osa sitä emotionaalista työtä, jota väkivallan tutkija joutuu tekemään suhteessa aiheeseensa ja aineistoihinsa (Hautanen 2010, 71). Tutkittaessa intiimisuhteen väkivaltaa, ei tutkijassa itsessään voi olla koskaan liikaa tietynlaista sensitiivisyyttä. Olen tietoisesti työstänyt sitä, että säilytän tutkimusta tehdessäni sellaisen nöyryyden, joka pitää mielen ja sydämen avoimena. Yhtä kaikki ulkoa ja oman itsen sisältä tuleva palaute, kaikki kohtaamiset ja keskustelut olen mieltänyt henkilökohtaisesti positiivisena voimavarana ja ajatellut, että annan omille käsityksilleni ja maailmankuvalleni mahdollisuuden avartua tutkimusmatkani varrella. Tutkimusta tehdessäni olen kuulostellut tunteitani ja jaksamistani, arvioinut sitä miten tunteeni vaikuttavat tutkimusprosessin valintoihin ja vaiheisiin, tai miten tunteet auttavat minua tiedon ja tietämisen äärelle, virittävät katsomaan tarkemmin, analyyttisemmin. Esittäessäni tutkimukseni aiheen tutkijayhteisön ulkopuolisille henkilöille, olen usein ensimmäiseksi kuullut kommentin: ”Myös naiset ovat väkivaltaisia”, tai minulle on kerrottu kokemuksia ja näkemyksiä naisten käyttämästä henkisestä väkivallasta, johon mies on ikään kuin ”pakotettu” vastaamaan fyysisellä väkivallalla. Minulta on myös tiedusteltu vuosien mittaan useampaankin otteeseen, olenko minä parisuhteessani pahoinpidelty nainen, koska aiheeni on tämä. Yhtä usein olen vastannut, että tuskin pystyisin tutkimaan aihetta, jos olisin. Se ei silti tarkoita, ettenkö voi samaistua väkivallan uhrin tai tekijän tunteisiin, ajatuksiin ja kokemusmaailmaan, jotta tiedän mistä puhutaan, kun puhutaan lähija parisuhdeväkivallasta. Tutkittaessa ollaan aina henkilökohtaisessa suhteessa tutkimusaiheeseen. Tutkija on aina, tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän osa sitä maailmaa, jota tutkii, hän ei havainnoi kohdettaan etäältä, ei ylätai ulkopuolelta. 34 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa 35 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Suomessa sovitteluinstituution asema on melko vahva ja sovittelututkimusta ovat tehneet lähinnä instituution piirissä toimivat henkilöt, jolloin näkökulma on ollut pitkälti sovittelun vahvuuksissa ja kehittämistyössä osana virallista oikeusjärjestelmää. Sovittelun teoreettisen perustan korostuminen ja sen arvopohja heijastuvat parija lähisuhdeväkivallan sovitteluun ja sen tutkimukseen niin, että sovittelu nähdään ennen kaikkea mahdollisuutena vapaaehtoisuuteen perustuvan luonteensa vuoksi. Tämä johtaa helposti suhtautumistapaan, jossa tiedostetuille ja tunnustetuille olemassa oleville riskeille annettu painoarvo pienenee. Tutkimustyön tekeminen vahvasti sovittelumyönteisessä maastossa ja toisaalta julkisessa keskustelussa kiistanalaisesta aiheesta on ollut haastavaa ja herättänyt ristiriitaisia tunteita. Olen huomannut, että sovittelun kehittämistyö myös lähisuhdeväkivallan osalta on niin päämäärätietoista ja selvyytenä pidettyä, että kriittisiin puheenvuoroihin, keskusteluyrityksiin ja tieteellisen tiedon tuottamiseen saatetaan suhtautua sovitteluinstituution piirissä herkästi torjuvasti ja vähätellen. Tutkijan motiiveja saatetaan epäillä, jolloin vedotaan siihen, että tutkijan halu tutkia kyseistä aihetta on jollakin tapaa tarkoitushakuista. Tutkimukseni kannalta kysymykset tiedosta ja sen tuottamisesta ovat siis samalla kysymyksiä vallasta, niistä lainalaisuuksista, joilla tutkimuskohde tavoitetaan tai siihen käsiksi pääsemistä rajoitetaan. Tiedon sosiologia on suuressa määrin vallan sosiologiaa, jossa keskeistä on tutkimusaiheeseen sisään pääsy tai siitä ulossulkeminen. Tiedon tuottamisen kannalta on olennaista se, että tutkijalla on mahdollisuus saavuttaa tutkimuskohteensa, hänen sallitaan tehdä tutkimusta ja tuottaa uutta tietoa, eikä hänen tutkimustaan ohiteta tai rajoiteta. Vasta analysoituani tutkimusaineistoni kokonaisuudessaan, olen ymmärtänyt, miksi lukuisat yritykseni tavoittaa uhrien ja epäiltyjen tekijöiden kokemus toistuvilla sovittelutoimistoihin suunnatuilla havainnointija haastattelupyynnöillä jäivät tuloksettomiksi. Uhriutumisen kokemuksen institutionaalinen vaientaminen heijastuu aineistoihini, juuri uhrit ovat henkilökohtaisine kokemuksineen kadonneet sovitteluinstituutiosta tavoittamattomiin, lähes olemattomiin. Virallisten tutkimuslupien saamisen jälkeen tutkimukseni haasteeksi nousi tietynlaisen luottamuksen saavuttaminen sovittelukentän toimijoiden silmissä. Koin aineistonkeruuvaiheessa, että tutkimuskentän tavoittaminen ja kentälle pääsy oli minulta rajoitettu. Kaikkiaan tutkimusaineiston keruu oli haastava, turhauttava ja aikaavievä prosessi, jonka aikana tutkimusaihe väistämättä kapeutui ja tutkimuksen teko viivästyi. Koen, että omalla kohdallani tutkimuksen tekoa on hankaloittanut ennen kaikkea sovitteluinstituutiosta riippumaton taustani. Minulla ei ole minkäänlaista aiempaa suhdetta sovittelutoimintaan, olen tullut tutkimusaiheen piiriin täysin ”kentän” ulkopuolelta, en ole koskaan toiminut esimerkiksi vapaaehtoissovittelijana. Tätä joukkoon kuulumattoman, ulkopuolisen asemaa kuvaa osuvasti erään vapaaehtoisen sovittelijan kanssa vuosia sitten, tutkimustaipaleeni alussa, käymäni lyhyt dialogi. Mainitsin hänelle toiveestani päästä havainnoimaan sovittelun osa- 36 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa puolten erillistai yhteistapaamisia, johon sovittelija nyökkäsi ja esitti kysymyksen: ”Oletko koskaan harkinnut vapaaehtoiseksi sovittelijaksi kouluttautumista?” Vastasin kieltävästi ja perustelin pidättäytymistäni toiveella pysytellä mahdollisimman objektiivisena sovittelututkijana. Keskustelu tyrehtyi kommenttiini. Lisäksi koen, että hankaluuksia on aiheuttanut myös se, että minut on joissakin yhteyksissä määritelty sovitteluinstituution piirissä niin sanotun feministisen väkivaltatutkimuksen edustajaksi huolimatta siitä, että olen itse korostanut olevani kiinnostunut ensisijassa väkivallan uhriudesta ja tekijyydestä. Vahva ennakkoasennoituminen tutkijuuteeni on entisestään vaikeuttanut empiirisen aineiston keräämistä. Lisäksi tutkimustyölle on asettanut oman haasteensa se, että tutkimuksen etenemisen myötä kriittinen suhtautumiseni parija lähisuhdeväkivallan sovitteluun on vahvistunut samalla kun uhrinäkökulma on tarkentunut. Tieto on tapauksessani lisännyt henkilökohtaisesti kokemaani tuskaa. Tutkimusta tehdessä olo on tuntunut usein raskaalta, olen kokenut ahdistuksen, surun, epäoikeudenmukaisuuden sekä voimattomuuden tunteita. Väkivallan läsnäolo sekä samalla sen piilottaminen, siitä vaikeneminen, sen selittäminen erilaisilla syillä ja ohittaminen seurausten osalta ovat nostaneet pintaan negatiivisia tunteita. Näitä tunteita olen opetellut kohtaamaan, sietämään ja säätelemään. Silti ja juuri edellä mainituista syistä olen tarkastellut aineistoani systemaattisesti ja tarkasti, mitään sensuroimatta, väheksymättä tai ylikorostamasta. Osaltaan tutkimustyötäni on helpottanut, että olen aika ajoin tietoisesti ottanut, ja kuten mainittu, myös joutunut ottamaan aiheeseeni konkreettista etäisyyttä. Jokaisen tauon ja vaiheen jälkeen olen voinut reflektoida aiempia tulkintojani ja tunteitani niin sanotusti uusin analyyttisin silmin. Aiheen jännitteisyys, sitä koskevat kiistat sekä omat ristiriitaiset tunteeni ovat kaikki kasvattaneet sisua ja siten motivoineet minua työskentelyssäni. Olen ajatellut, että teen tätä tutkimusta syystä, ja myös kuullut lukuisista suista vuosien varrella, että tutkimukseni on tärkeä ja sillä on yhteiskunnallista merkitystä. Ajattelen, että tutkimukseni on merkityksellinen, koska se tuo esiin parisuhdeväkivallan sovittelumenettelyn epäkohtia ja puutteita. Siten tekemilläni tulkinnoilla voi olla merkitystä institutionaalisten käytäntöjen kehittämiselle. Tutkimuksen rakenne Tutkimus jakautuu johdannon lisäksi kymmeneen lukuun. Tutkimuksen ensimmäiset neljä lukua kuvaavat yleisemmin parisuhdeväkivaltaa, sovittelua ja käytettyä teoreettista käsitteistöä. Aineiston analyysiä käsitteleviä lukuja on viisi kappaletta, ne koostuvat luvuista 5-9. Johdannossa nostan esiin tutkimukseni lähtökohtia ja perusteita. Luvussa kaksi käsittelen tutkimuksen toteutusta ja eettisiä haasteita. Luvussa kolme esittelen tutkimuksen teoreettisia lähtökohtia. Neljännessä luvussa kiinnitän parisuhdeväkivallan sovittelumenettelyn sen oikeudelliseen kontekstiin- 37 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa sa. Luvussa viisi erittelen sovittelukyselyä ja väkivaltatyöntekijöiden näkemyksiä parisuhdeväkivallan sovittelusta sekä kahta opaskirjan artikkelia. Luvussa kuusi analysoin sopimusasiakirjojen tarinallisuutta sekä sovittelutoimistossa tekemiäni haastatteluja. Luvussa seitsemän tarkastelen sopimusten teknistä ja käsitteellistä luonnetta sekä uhriutumisen prosessuaalisuutta. Kahdeksannessa luvussa erittelen sovittelumenettelyn asiantuntijoiden keskustelua, jonka aiheena on uhrin asema ja oikeudet parisuhdeväkivallan sovittelussa. Luvussa yhdeksän tarkastelen parisuhdeväkivallan uhrin, Sannin, tapauksen kautta uhrin haavoittuvuutta sekä fyysisen ja seksuaalisen parisuhdeväkivallan sovittelun ongelmallisuutta. Luvussa kymmenen esittelen aineiston analyysiin pohjautuvana toimenpide-ehdotuksena mallin väkivallan katkaisemiseksi, jota hyödyntäen voidaan poliisin tietoon tulevat parija lähisuhdeväkivaltarikokset ohjata suoraan palvelujärjestelmän piiriin. Tutkimukseni lopuksi pohdin keskeisiä tuloksia, johtopäätöksiä sekä aineistojen kautta esille nousseita kysymyksiä. Parisuhdeväkivalta yhteiskunnallisena ja sosiaalisena ongelmana Asian nimeäminen sosiaaliseksi ongelmaksi on kulttuurinen, moraalinen, tulkinnallinen ja arvolatautunut prosessi, jossa on keskeistä, että jokin yhteiskunnallisesti tärkeä asiantila ja sen seuraukset koetaan ongelmallisiksi ja sen vuoksi niihin täytyy puuttua (Loseke & Best 2003). Parisuhdeväkivalta lähisuhdeväkivallan muotona on sosiaalinen ja yhteiskunnan rakenteissa oleva ihmisoikeusongelma, rikosoikeusjärjestelmää koskeva ongelma, tasa-arvokysymys sekä syrjintää (Pehkonen 2003; Nousiainen & Pentikäinen 2017, 65). Lähtökohta ja yhä ajankohtainen kysymys tehokkaille kansallisille toimille on naisiin kohdistuvan väkivallan6 tunnustaminen merkittäväksi ihmisoikeusongelmaksi Suomessa. Samalla naisiin kohdistuva väkivalta on globaalisti laaja ongelma. Parisuhdeväkivalta seurauksineen vaikuttaa kokonaisvaltaisesti ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin ja työllistää paitsi poliisia ja oikeuslaitosta, myös sosiaalija terveysalan eri sektoreita. Väkivallan kokijoiden ja tekijöiden auttamisen lisäksi parisuhdeväkivallassa on kyse muun muassa lasten huoltoon, tapaamiseen, elatusmaksuihin ja osapuolten asumisjärjestelyihin liittyvistä kysymyksistä. (Husso 2003, 13.) Parisuhdeväkivalta tulee yhteiskunnalle kalliiksi. On laskettu, että noin 60 000 asukkaan kunnassa kotona tapahtuvan väkivallan kustannukset ovat yli 100 000 euroa kuukaudessa, vuositasolla lähes 1,2 miljoonaa euroa (Ensija turvakotien liitto 2017). 6 Naisiin kohdistuva väkivalta on muun muassa lähija parisuhdeväkivaltaa, mutta ei ainoastaan sitä. Kaikki naisiin kohdistuva väkivalta ei tapahdu lähisuhteissa eikä lähisuhdeväkivalta kohdistu ainoastaan naisiin. Naisiin kohdistuva väkivalta on määritelmällisesti väkivaltaa, joka kohdistuu naisiin siksi, että he ovat naisia. 38 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Poliittinen havahtuminen väkivaltaan sosiaalisena ongelmana, johon hyvinvointivaltion on reagoitava, on tapahtunut Suomessa eurooppalaisittain myöhään. Suomessa perheessä ja parisuhteessa tapahtuvan väkivallan tunnistaminen ja tunnustaminen toimenpiteitä vaativaksi ongelmaksi käynnisti 90-luvulla väkivaltatyön kriisityönä. Vasta vuonna 1997 väkivalta-teema kytkettiin ensimmäisen kerran valtakunnalliseen suunnitelmaan sosiaalija terveydenhuollon järjestämisestä. Suunnitelmassa mainittiin kuntien velvollisuudesta tehdä naisiin ja lapsiin kohdistuvaa väkivallan ehkäisytyötä. Vuonna 1999 käynnistyi ensimmäinen laaja valtakunnallinen sosiaalityön projekti, jonka tavoitteena oli naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisy. Projekti kehitti perhe-, parisuhdeja lähisuhdeväkivaltaan ehkäisyja hoitokäytäntöjä lapsille, naisille ja miehille. (Naisiin kohdistuvan…2003.) Ensimmäinen kansallinen ohjelma väkivallan vähentämiseksi valmistui vuonna 2005 (Kansallinen ohjelma.. 2005). Niin sanotun uhriperspektiivin tuleminen osaksi väkivallasta käytyjä keskusteluja ja havahtuminen uhrien tarvitsemaan tukeen on myös ollut hidasta. Samalla kun rikosuhrityö ja ylipäätään rikoksen uhreille tarjotut palvelut tulivat Suomeen, alettiin väkivallan kokemukset ja seuraukset ymmärtää vahvemmin trauman käsitteistön avulla ammatillisena jäsennystapana. (Ronkainen 2008, 390-391, 392, 395.) Leo Nyqvistin (2001) mukaan huolimatta sitä, että väkivalta perheissä on mittava sosiaalipoliittinen ongelma, ovat palvelujärjestelmän toimenpiteet sen ehkäisemiseksi olleet vähäisiä. Uhrin asemaa on viime vuosikymmenen aikana parannettu tukipalveluja kehittämällä, vaikka ne yhä edelleen ovat pitkälti paikkakunnittain vaihtelevia ja osin sattumanvaraisia. Tämä koskee etenkin pitempiaikaista tukemista, jonka julkinen rahoitus on Suomessa vähäisempää kuin muissa Pohjoismaissa. (Honkatukia 2011, 2.) Tämänkaltaisesta järjestelmästä väkivallan uhrit ovat alttiita tipahtamaan pois ja jäämään yksin. Edelleen Suomesta puuttuvat valtakunnalliset uhrien ja tekijöiden hoidon toimintamallit. Suomalaisessa rangaistusjärjestelmässä ei myöskään ole ollut hoidon ja rangaistuksen yhteensovittamista. Valtion ensisijaisen vastuun ohella on Suomessa suuri osa väkivaltaan liittyvästä sosiaalisesta työstä ollut käytännössä konkreettista väkivaltatyötä väkivallan kokijoiden ja tekijöiden kanssa tekevien toimijoiden, pitkälti projektirahoitteisten järjestöjen vastuulla. Suomessa naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisessä ja siihen puuttumisessa on ollut merkittävä rooli Ensija turvakotien liitolla. Suomalainen hyvinvointivaltio on ollut erityisen tolerantti suhteessa väkivallan yleisyyteen. Yhteiskunnan suhtautuminen naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ilmentää ja vahvistaa valtaja sukupuolirakenteita, jotka puolestaan vaikuttavat muun muassa rikosja prosessioikeudellisissa järjestelmissä (Andersson 2011). Lainsäädännössämme näkyy pohjoismaisittain viive sellaisten lakien säätämisessä, jotka kriminalisoivat parisuhteessa ja perheessä tapahtuvaa väkivaltaa ja seksuaalista väkivaltaa suojaten tällaisen väkivallan uhria. Suomessa puuttumattomuus on johtanut korkeisiin kuolleisuuslukuihin sekä pitkään jatkuneisiin väkivaltakierteisiin (Niemi-Kiesiläinen 39 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa 2004; 2005a). Kuitenkin yleinen asenneilmapiiri on viime vuosikymmenen kuluessa kiristynyt lähisuhteissa käytettyä väkivaltaa vastustavaksi ja julkinen keskustelu aiheesta lisääntynyt. Samalla lainsäädäntö on alkanut huomioida uhrin turvallisuuden aiempaa paremmin. (esim. Honkatukia 2011; Kotanen 2013.) Parisuhdeväkivalta rikkoo ja rajoittaa uhrin itsemääräämisoikeuden sekä perusja ihmisoikeuksien toteuttamista (oikeus turvalliseen elämään Suomen perustuslaissa 11.6.1999/731). Etenkin ihmisoikeudellisesta näkökulmasta parisuhdeväkivalta uhriuttaa ja rajoittaa yksilön vapautta moninaisten toimijuuteen vaikuttavien prosessien kautta. Mitä haavoittuvampi uhri on, sitä heikommin hän pystyy toimimaan rationaalisesti myös asiansa viranomaiskäsittelyssä ilman tukea. Voidaan puhua uhripolitiikasta, eli siitä, miten rikosten uhrien asema ymmärretään ja järjestetään yhteiskunnassa. Tällöin pohdittavaksi tulee se, ketkä nähdään legitiimeinä uhreina sekä miten uhrien asema huomioidaan kriminaalipolitiikassa, viranomaistoiminnassa ja tukipalvelujen resursoinnissa. (Honkatukia 2011, 9, 73, 55.) Ihmisoikeusnäkökulma on olennainen vahvistettaessa naisiin kohdistuvan väkivallan kriminalisointia, sillä se parantaa uhrin asemaa ja suojaa (Kotanen 2013). Kansainväliset sopimukset ja velvoitteet naisiin kohdistuvan väkivallan torjunnassa Suomi on ollut vastentahtoinen väkivallan ongelman konstruoinnissa ja kokijoiden särkyvyyden tunnistamisessa (Ronkainen 2008, 397). Suomessa 90-luvun lopussa esiin noussut hyvinvointivaltion poliittisia toimijoita sitouttava huoli väkivallasta syntyi vastauksena kansainvälisen poliittisen kentän sopimuksiin ja toimenpideohjelmiin, joista tärkeimmät ovat YK:n CEDAW –sopimuksen ratifiointi ja Pekingin julistus (Pehkonen 2003). Kansainväliset ihmisoikeussopimukset, julistukset sekä maakohtaiset rikoslait ovat keskeisiä naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisessä. Ihmisoikeussopimuksiin perustuen valtion velvollisuus on puuttua naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, jottei se teoillaan tai tekemättä jättämisellään syyllistyisi ihmisoikeuksien loukkaamiseen. Suomen saamat huomautukset YK:n Naisten oikeuksien sopimuksen komitealta (CEDAW), Pekingin julistus ja toimintaohjelma (1996) naisten oikeuksien edistämisestä sekä Euroopan Unionin strategia sukupuolittuneen väkivallan vähentämiseksi ovat kansainvälisiä sopimuksia ja julistuksia, jotka velvoittavat Suomea toimimaan suunnitelmallisesti naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi. (Naisiin kohdistuvan väkivallan… 2010, 9–10.) CEDAW-komitea on vuonna 2014 esittänyt huolensa lähisuhdeväkivallan sovittelun laajuudesta Suomessa sekä sovittelun riskeistä uhrille. Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta eli Istanbulin sopimus astui voimaan Suomessa elokuussa 2015. Istanbulin sopimus on ensimmäinen nimenomaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja perheväkivaltaa sääntelevä Euroopassa sovellettava kansainvälinen sopimus, jonka tarkoituksena on ehkäistä ja poistaa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, suojata väkivallan uhreja ja saattaa tekijät vastuuseen teoistaan. Historiallinen sopimus laajentaa valtioiden oikeudellisesti sitovia velvoitteita väkivallan ehkäisemisestä, väkivallan vastaisen työn koordinoinnista ja uhrien auttamisesta. Sopimus toteaa naisiin kohdistuvan väkivallan olevan naisten syrjintää ja yksi vakavimmista sukupuoleen perustuvista ihmisoikeusloukkauksista. Sopimus velvoittaa valtioita auttamaan kaikkia perheväkivallan uhreja sukupuolesta riippumatta, mutta korostaa sitä, että naiset ja tytöt ovat erityisasemassa. Istanbulin sopimus edellyttää Suomelta poikkihallinnollisia toimintaohjelmia sekä velvoittaa Suomea koordinoimaan naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista laaja-alaisesti. Sopimuksessa korostetaan väkivallan uhrin tarvetta tukeen ja suojeluun, mikä velvoittaa turvakotien, uhreille tarkoitetun päivystävän puhelimen ja muiden tukipalvelujen järjestämiseen. Istanbulin sopimuksessa korostetaan lähisuhdeväkivallan rangaistusarvoa, mitä voi pitää jossakin määrin vastakkaisena Suomen rationaalisen ja humaanin kriminaalipolitiikan lähtökohtiin nähden. Suomessa pitkäaikaisena tavoitteena on ollut lieventää rangaistusjärjestelmää, joten keskustelua rangaistusten koventamisen tarpeesta ei juuri ole syntynyt. (Kainulainen & Niemi 2017, 141.) Edelleen Istanbulin sopimus edellyttää, ettei lähisuhdeväkivallan uhria pakoteta sovittelunkaltaisiin vaihtoehtoisiin ratkaisutai tuomitsemismenettelyihin (artikla 48). Sopimuksen selitysmuistiossa7 korostetaan, että lähisuhdeväkivallan dynamiikan vuoksi väkivaltaa kokenut ei koskaan voi olla sovittelutilanteessa tasavertaisessa asemassa tekijän kanssa ja siksi tämäntyyppisen väkivallan sovittelua tulisi välttää (kohta 252). Lähisuhdeväkivallan uhri ei ole pelkästään fyysisen tai seksuaalisen väkivallan uhri, vaan usein kyse on itsemääräämisoikeuden laajamittaisesta ja jatkuvasta loukkaamisesta. Sopimuksen selitysmuistiossa todetaan myös, että valtion tulee huolehtia siitä, etteivät sovittelukäytännöt johda lähisuhteessa tapahtuvien rikosten palautumiseen yksityisasioiksi, vaan uhreilla tulee olla sovitteluun osallistumisesta huolimatta tasavertainen mahdollisuus oikeudenkäyntiin. Istanbulin sopimuksen mukaan rangaistusta ankaroittavina perusteina tulisi huomioida monia lähisuhdeväkivallan erityispiirteisiin liittyviä tekijöitä, kuten se että teko on kohdistanut entiseen tai nykyiseen puolisoon, seurustelukumppaniin tai perheenjäseneen (artikla 46). Myös lapsen läsnäolo väkivaltatilanteessa katsotaan raskauttavaksi seikaksi, vaikka lapsi ei olisi itse väkivallan kohde. Edelleen perusteina mainitaan esimerkiksi väkivallan toistuvuus sekä uhrin erityinen haavoittuvuus, kuten korkea ikä tai vammaisuus. (Euroopan neuvoston yleissopimus…2011.) Euroopan unionissa 25.10.2012 voimaan astunut uhridirektiivi asettaa jäsenmaille useita velvoitteita uhrin aseman parantamiseksi ja se oli pantava kansallisesti täytäntöön kolmen vuoden kuluessa voimaantulosta eli Suomessa takaraja oli syksy 2015. Direktiivissä korostuvat lähisuhdeväkivallan uhrin oikeudet sovitteluedelly7 Istanbulin sopimuksen selitysmuistio: https://rm.coe.int/16800d383a, para. 251–253. 40 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa 47 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa elämän neuvoteltavuutena. (Giddens 1991, 215.) Tällöin ehkäisevän ja edistävän sosiaalipolitiikan sopimus suojaa intiimin piiriä eli kansalaisten itsevastuullisuutta, omaa toimijuutta ja sitoutumista hyviin valintoihin oman terveyden, hyvinvoinnin ja turvallisuuden edistämiseksi. Vaikuttavuusretoriikka sisältää ajatuksen suunnitelmasta, tahdosta ja valinnoista, sanalla sanoen toimijuudesta, johon liittyy tarve oman minuuden rajojen ylläpitämiseen ja varjeluun. Toimijuus edellyttää ennen kaikkea selkeästi rajansa tunnistavaa, yksilöllistä tietoisuutta omasta ainutlaatuisesta ja aidosta minuudesta. (Sulkunen 2006b, 35, 36.) Myös Suvi Ronkainen ja Sari Näre (2008) ovat todenneet, että postmodernin rajat ovat hämärtyneet, yksityinen ja julkinen huokoistunut sekä normaaliuden ja poikkeavuuden rajat hälvenneet. Elämänkulussa totuutta ja valhetta, oikeaa ja väärää on vaikea erottaa toisistaan. Tämä edellyttää yksilöltä itseltään jatkuvaa riskien arviointia. (Ronkainen & Näre 2008, 9.) Yksilöllisen vapauden henkilökohtaisen valinnan kieli pönkittää poliittisen kentän ohjelmia. ”Uusi” julkishallinto perustuu kustannustehokkaaseen yritykseen löytää mahdollisimman varhain ja tarkasti potentiaaliset riskiryhmät esimerkiksi erilaisten sosiaalisten indikaattorien avulla (Eräsaari 2009, 82). Teija Hautasen (2010) mukaan keskeiseksi osaksi nykyistä sosiaalipolitiikkaa ja sosiaalityötä on tarpeiden arvioinnin sijaan muodostunut juuri riskejä arvioiva työskentelyote (Hautanen 2010, 166). Tiettyjen asioiden käydessä ongelmalliseksi tai vahingolliseksi niihin puututaan ja ne kehystetään yhteisellä poliittisella kielellä. Tarkoituksenmukaisilla tekniikoilla ja toimenpiteillä ongelmaan voidaan puuttua, vaikuttaa ja esittää toimia sen korjaamiseksi. Ongelmien ja ratkaisujen erillisyys ja rajat liudentuvat ja ongelmaksi muodostuminen on sisäisessä yhteydessä parannuskeinojen etsimiseen, niiden yhteensopivaksi tekemiseen. (Rose 1999, 61-97; Miller & Rose 2010, 51, 74, 213.) Muutosta kohti jälkimodernia yhteiskuntaa rajoittavat kuitenkin eriarvoisuuskysymykset. Baumanin (2007) mukaan individualismin sisällä vallitsee yhteiskunnallinen kerrostuneisuus ja hierarkia eri väestöryhmien taloudellisissa ja sosiaalisissa asemissa. Lakeihin perustuva hallinnollisen vallan käyttö on vastaus siihen, kuinka kommunikatiivinen mielipiteenja tahdonmuodostus voidaan institutionalisoida (Habermas 1997, 296-302). Silti lakeihin kirjatut oikeudet eivät takaa oikeuksia käytännössä ja monilta puuttuvat sosiaaliset ja taloudelliset resurssit oikeuksiensa toteuttamiseen (Bauman 2007, 58). Sopiminen ja sovittelu Sopiminen yhtenä sosiaalisen toiminnan muotona korostaa myös vähäosaisten toimijuutta sitouttamalla osapuolia vapaaehtoisin lupauksin. Sovittelumenettelyn tavoitteena on, että sosiaalipoliittinen toimintaohjelma kompensoi, täydentää sekä auttaa rikollisuuden aiheuttamien ongelmien kohtaamisessa. (Sovittelun mahdollisuuksista sosiaalihuollon… 1988, 32.) Alkuperäisessä merkityksessä sopimus on tarkoitettu sovittavaksi tahdoltaan vapaiden, tasa-arvoisten ja sopimuksen seurauk- 48 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa set ymmärtävien osapuolten välillä. Kuitenkin yksityisoikeudellisissa yhteyksissä sopijaosapuolten valta ja ymmärrys voivat olla epäsuhtaisia. Hyvinvointivaltiollisissa suhteissa, joissa toinen osapuoli on viranomainen tai julkinen organisaatio, voivat sopimuksen vapaehtoisuus ja sopijaosapuolten tasavertaisuus olla vielä kyseenalaisempia, myös silloin kun sisällöstä on neuvoteltu. (Julkunen 2006, 215.) Asianosaisten sovitteluun osallistamisen yleisenä tavoitteena on vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa, koska osallistuminen ja kuulluksi tuleminen edistävät moraalista oppimista ja vastuunottoa, ja samalla myös yhteisön normien ja arvojen oletetaan selkiintyvän, vakiintuvan ja vahvistuvan. Valtaa eivät edusta vain auktoriteetit, vaan yksilön oma ympäristö. Sanotun kontrolli sijoittuu suhteisiin ja samalla kaikkialle, tiivistyy yksilön arkeen ja mieleen. (Hurtig 2013b, 127.) Johanna Hurtig (2013b) on tutkinut lestadiolaisten uskonnollisten yhteisöjen toimintaa väkivaltatilanteissa. Hurtigin tutkimuksessa väkivaltaa parisuhteessa selvitettiin ja soviteltiin uskontoa edustavien toimijoiden väliintulolla. Analyysissä nousee keskeiseksi yhteisesti koettujen tunteiden, yhteistunteiden ja toimijuuden välinen suhde. Yhteistunteet ovat tiettyyn eetokseen liittyviä tunteita, joita yhteisiin päämääriin, arvoihin, normeihin ja uskomuksiin sitoutuneet yksilöt kokevat. Yhteistunteet auttavat yhteisöön identifioitumisessa, jolloin yhteisö odottaa jäseniltään tyyntä toimijuutta. Tyyni toimijuus on sopeutuvaa sekä vallitsevaa kulttuuria kannattelevaa ja uusintavaa. (Hurtig 2013b, 127.) Parisuhdeväkivallan sovittelueetoksessa tämänkaltaisten yhteistunteiden oletetaan vaikuttavan osapuolten toimijuuteen suotuisalla tavalla. Vastuunoton, katumuksen ja hyvityksen odotetaan vahvistavan epäillyn tekijän itsehillintää ja vähentävän uusintarikollisuutta. Vastaavasti kuulluksi tulemisen oletetaan vahvistavan uhrin ihmisarvoa, itsemääräämisoikeutta ja toimintakykyä. (Flinck & Elonheimo 2010, 119.) Sovittelumenettely uusintaa uusliberaaleja hallinnan muotoja, sillä sopimuksen solmimisella väkivallan osapuolet vahvistavat vastaavansa itse itsestään, erityisesti epäilty tekijä lupaa parantaa tapansa. Sovittelumenettelyn ja sopimuksen myötä yksilön vastuu ja velvollisuus on käyttää valtaa itseensä. Yksilön odotetaan neuvottelevan rationaalisesti asiastaan, tarpeistaan, aiheutuneista vahingoista ja niiden hyvityksistä, mutta samalla näyttävän rikoksella loukattuja tunteitaan. Hänen odotetaan pyytävän ja saavan anteeksi, oppivan kokemuksestaan sekä kontrolloivan muutosta väkivallattomaan tulevaisuuteen. Sekä sovittelutilanteessa että sopimuksin yksilöt ohjataan kanssatoimijoina sekä sopimaan väkivalta että säätelemään itse sen ilmenemistä ja seurauksia, muuttamaan toimintatapoja ja yleisemmin muotoilemaan omaa elämäänsä. Tähän yksilöllistymiseen liittyy moraalisen oppimisen ulottuvuus: itsen hallinta oikeita valintoja tekemällä on jokaisen eettinen velvollisuus itseä, toisia ja koko yhteiskuntaa kohtaan (Skeggs 2014, 56-57). Lupton (1995) toteaa yhteiskunnan moraalisen sääntelyn keskittyvän eettisiin ja moralisiin minän käytäntöihin ihmistoimijan kategorisoimisessa ja rakentamisessa (Lupton 1995, 149). Sopimusretoriikalla kansalaisia puhutellaan autonomisina ja 49 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa vastuullisina subjekteina (Julkunen 2006, 216), jotka sitoutuvat sovitteluprosessiin ja solmittuun sopimukseen. Sukupuolistunut parisuhdeväkivalta Väkivalta –termillä tarkoitan fyysistä voimankäyttöä, joka vahingoittaa toista ihmistä fyysisesti ja psyykkisesti (Hautanen 2010, 14; Hearn 1998, 16). Väkivalta sisältää fyysisen voimankäytön lisäksi laajemmin uhkauksia, pelottelua ja vallan käyttämistä toisen hallitsemiseksi. Väkivallan dynamiikassa oleellisia ovat sen seuraukset; se mitä tapahtuu väkivaltaisen teon tai tilanteen jälkeen. Väkivallalla tehdään jakoja ihmisten väliin, muutetaan vuorovaikutussuhteita ja valta-asemia sekä muokataan ihmisten toimijuuksia. Väkivalta muuttaa tekijöitä, kohteita, heidän suhteitaan ja koettua sosiaalista tilaa. (Ronkainen 2017, 22.) Käytän pääasiallisesti termejä parisuhdeväkivalta sekä intiimisuhteissa käytetty väkivalta tarkoittaessani nykyiseen tai entiseen puolisoon kohdistuvaa fyysistä, psyykkistä ja seksuaalista väkivaltaa tai niiden uhkaa. Valinnalla korostan myös väkivallan intimiteettiin ja sukupuolistuneisuuteen kietoutuvaa vallankäytöllistä dynamiikkaa (Husso 2003; intohimorikoksesta Liukkonen 1994). Usein väkivallan puhetavoissa korostetaan yksilöä tai hyödynnetään sukupuolen peittäviä kategorioita, kuten perhettä tai väkivallan tekijöitä. Itse ajattelen, että parisuhdeväkivallan termi tavoittaa parhaiten tutkimani ilmiön neutraloimatta sukupuolta tai valtaa. Samasta syystä tässä tutkimuksessa intiimisuhteen väkivaltaa ei käsitellä yleistävän perheväkivalta –termin kautta. Käsitys perheväkivallasta perheen sisäisenä ongelmana vallitsi Suomessa pitkään ennen kuin huomiota alettiin kiinnittää perhekokonaisuuden sisäisiin valtasuhteisiin. Perheen sisällä ihmiset ovat eri asemissa tekijöinä, uhreina, miehinä, naisina, lapsina ja vanhempina ja asemien erittelyn kautta voidaan myös paremmin auttaa väkivallan uhreja ja tekijöitä. (esim. Husso 2003, 95-99; Keskinen 2005, 172-173.) Tietyissä yhteyksissä käytän rinnakkain parisuhdeväkivallan ja lähisuhdeväkivallan termejä. Lähisuhdeväkivallan termiä käytän silloin, kun viittaan lähteisiin, joissa käytetään laajempaa lähisuhdeväkivallan käsitettä. Tällöin kyseeseen tulevat lähinnä sovitteluun liittyvä materiaali, kuten oikeudelliset asiakirjat, tieteellinen tutkimuskirjallisuus tai asiantuntijakeskustelut. Sovittelussa lähisuhteeksi katsotaan nykyiset ja entiset parisuhteet, läheiset sukulaisuusja perhesuhteet (sisaruus, sukulaisuus suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa) sekä vastaavat läheiset ihmissuhteet (Flinck 2013, 140; Flinck & Elonheimo 2010, 110-111). Rikosuhrija uhritutkimusten mukaan suurin osa lähisuhdeväkivallaksi luokitellusta väkivallasta on parisuhdeväkivaltaa ja se on ehkä tavallisin väkivallan muoto. Tutkimustulosten valossa parisuhdeväkivalta ei ole symmetristä sukupuolten välillä, sillä parisuhdeväkivalta on tyypillisesti naisten kokemaa väkivaltaa ja se poikkeaa miesten kokemasta niin laadultaan, kestoltaan kuin vakavuudeltaankin. (Niemi-Kiesiläinen 2005b, 232-233; Heiskanen 2002.) Suomalaisen miesuhritutkimuksen mukaan naisten väkivallan kokemuksia määrittävät seksuaalisen väkivallan mahdollisuus ja tekijän läheinen suhde uhriin. Leo Nyqvistin (2008) mukaan naisten parisuhdeväkivaltakuvauksia hallitsee jatkuva psyykkisen väkivallan läsnäolo seurauksineen. Väkivallan psyykkinen ulottuvuus on tyypillisesti väkivallalla uhkaamista ja siihen liittyen uhrin tuntemaa pelkoa. (Nyqvist 2008, 152.) Sukupuolella on merkitystä traumatisoitumisen alttiuden ja sen tyypillisyyden suhteen. Naisten ja miesten väkivaltakokemukset eroavat väkivallan muodon ja tekijöiden ohella myös väkivallasta aiheutuneiden seurausten osalta. Naisille väkivaltakokemuksista aiheutuu useammin sekä psyykkisiä seurauksia että fyysisiä vammoja ja naisilla myös parisuhdeväkivallan tapahtumakertoja on ollut useammin. (Niemi-Kiesiläinen 2005a, 232-233; Heiskanen 2002; Heiskanen & Ruuskanen 2010; Piispa & Heiskane n 2017, 80-81.) Naisten riski traumatisoitua kokemastaan väkivallasta on suuremp i kuin miesten, mikä johtuu todennäköisesti siitä, että väkivallan tilanteet ja niide n toiminnan mahdollisuudet ovat naisilla erilaiset kuin miehillä (Ronkainen 2001a ; 2008, 14, 15). Suomalaisen uhrien palveluprosesseja tarkastelleen tutkimukse n mukaan apua ja tukea tarjoaviin palveluihin ottavat yleensä yhteyttä vakavaa parisuhdeväkivaltaa kokeneet naiset (Honkatukia 2011). Silti on selvää, että molemma t sukupuolet voivat olla väkivallan tekijöitä ja uhreja ja parisuhdeväkivaltaa esiint yy myös samaa sukupuolta olevien parisuhteissa. Sukupuoli on perustavanlaatuinen ihmisiä määrittävä kategoria, joka rakentuu kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa identiteettien ja vastuiden määrittelyn kautta. Sukupuoli vaikuttaa asenteiden, käsitysten ja uskomusten kautta siihen, miten väkivalta merkityksellistetään sekä sen selittämisen ja siihen puuttumisen käytäntöihin.9 Todellisuudessa sukupuolta koskevat määrittelyt ovat monin tavoin kytköksissä vallan jakautumiseen ja sen käyttöön erilaisissa yhteiskunnallisissa, sosiaalisissa ja oikeudellisissa rakenteita tuottavissa ja ylläpitävissä sekä väkivaltaa eriarvoistavissa näkyvissä tai näkymättömissä institutionaalisissa käytännöissä. (mm. Ronkainen & Näre 2008, 21-25; Keskinen 2010, 243–244.) Valta voidaan nähdä yhteiskunnallisena rakenteena, jolloin sen sukupuolijärjestelmää uusinnetaan muun muassa poliittisessa päätöksenteossa sekä esimerkiksi tiettyjen väkivaltaa koskevien näkemysten kyseenalaistamattomana valta-asemana kansalaiskeskusteluissa tai mediassa (Niemi & Kainulainen & Honkatukia 2017, 13). Sukupuoleton sukupuoli muodostuu sukupuolittuneen todellisuuden, seksualisoituneen kulttuurisen kuvaston ja ääneen lausumattomien sukupuolittuneiden odotusten, sukupuolineutraalin puheen ja viranomaiskäytäntöjen ristiriidasta (Ronkainen 2001a; 2001b; 2008, 396). Samalla sukupuolen kategorioiden sisällöt 9 Vuonna 2017 vain muutamassa Suomen kunnassa oli toimintaohjelma naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiselle työlle (Lidman 2017a). 50 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa 51 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa muotoutuvat ja muuttuvat kulttuurisesti ja historiallisesti (Niemi & Kainulainen & Honkatukia 2017, 12).10 Tutkin parisuhdeväkivaltailmiötä sovittelumenettelyn kontekstissa. Rajaudun tarkastelemaan parisuhdeväkivaltaa, jota on valtaosa sovittelun piiriin tulevista lähisuhdeväkivaltatapauksista. Edelleen tavallisia soviteltavia parisuhdeväkivaltarikoksia ovat pahoinpitelyt, joiden uhrina on nainen ja epäiltynä tekijänä on mies. Väkivalta ei synny tyhjästä eikä se tapahdu tyhjiössä. Se ei myöskään toistu ja uusiudu itsestään, vaan sitä ylläpidetään, tuetaan ja sen jatkuminen mahdollistetaan tietyssä ajassa, tilanteessa ja asenneilmapiirissä. (Nenola 1986, 192.) Rakenteelliset vallan ja hallinnan ulottuvuudet ulottuvat yksilöiden elämään tuottaen ja ylläpitäen sukupuolistunutta väkivaltaa yksityisessä parisuhteessa. Parisuhde on heteroseksuaalisuuden ja yhteiskunnallisen sukupuolijärjestelmän ydin, johon kohdistuvat odotukset muovaavat riippuvuuksia ja valtasuhteita (Ronkainen 2017, 32). Väkivalta määrittyy sukupuolistuneeksi myös toimijuuden tasolla, sillä heteroseksuaalisessa parisuhteessa ylläpidetään kulttuurisidonnaisia käsityksiä rakkaudesta, seksuaalisuudesta, parisuhteesta, perheestä sekä miesten ja naisten, vaimon ja miehen, äidin ja isän rooleista. Näillä normatiivisilla käsityksillä on vaikutusta sekä väkivallan syntyyn että väkivallasta selviytymiseen. (Husso 2003; Nyqvist 2008; Hearn 1998.) Juuri parisuhde muodostaa kontekstin henkiselle, fyysiselle ja seksuaaliselle väkivallalle ja erottaa lähisuhdeväkivallan muusta väkivallasta. Parisuhdeväkivalta on sitä sukupuolistuneempi ilmiö, mitä vakavammasta väkivallasta on kyse (Piispa 2011). Parisuhdeväkivaltaa kokeville naisille koti on tyypillisesti vaarallisin paikka ja väkivallantekijä on usein oma kumppani (Husso 2003, 16). Myös naisten kokema seksuaalinen väkivalta liittyy usein parija seurustelusuhteisiin (Siren & Honkatukia 2005; Piispa ym. 2006; Heiskanen & Ruuskanen 2010; Danielsson & Salmi 2015). Suhteessa muuhun väkivaltaan on parisuhdeväkivallalla erityinen luonne rikoksena, väkivallan muotona ja kokemuksena, sillä se kietoutuu intiimiin läheisyyteen fyysiseen ja/tai seksuaaliseen koskemattomuuteen kahdenvälisen tunneja luottamussuhteen alueelle (mm. Giddens 1992, 61–62; Husso 2003, 13; Honkatukia 2011, 24). Uhrin haavoittuvuus syntyy juuri luottamussuhteen sisäisestä väkivallasta, joka korostaa uhrin pelon ja ahdistuksen tunteita ja joita väkivallan fyysinen konteksti edelleen vahvistaa (esim. Husso 2003). Parisuhdeväkivallassa kyse on ennen kaikkea vallasta; se on puolisoon kohdistuvaa alistavaa vallankäyttöä ja kontrollointia. Fyysinen väkivalta on luonteeltaan pakottavaa kontrollia. Kyse on valtasuhteiden ilmentämisestä väkivallan ja sen 10 Suomessa julkisessa puhetavassa sekä lainsäädännössä näkyy väkivallan sukupuolineutraali puhetapa, jossa sukupuoli tuotetaan sukupuolettomana. Myös suomalainen väkivaltatutkimus oli ennen 2000luvun taitetta vähäistä, kapea-alaista ja sukupuolineutraalia. Sittemmin väkivaltatutkimuksemme on lisääntyvästi alkanut tarkastella vallankäytön, väkivallan ja sukupuolen kysymyksiä ja erityisesti fyysisen ja seksuaalisen väkivallan kokemuksia intiimisuhteessa ja perheessä. 52 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa uhan avulla. Parisuhdeväkivallan katkaisuprojektin asiakkaita tutkinut Leo Nyqvist toteaa tutkimustuloksissaan, että parisuhteen väkivallan dynamiikassa keskeistä on usein voimakas kumppanin kontrollipyrkimys, johon muut väkivallan muodot ovat sidoksissa ja jossa sukupuolen merkitys tai sukupuolistumisen dynamiikka on merkityksellistä (Nyqvist 2001, 122) väkivallan tekijän tai uhrin biologisen sukupuolen sijaan. Parisuhdeväkivalta on prosessi, jolle on ominaista tekijän yhä dominoivampi ote uhristaan (Husso 2003). Uhrin arjessa väkivalta tyypillisesti normalisoituu väkivallan syklisyyden eli lämpimän, uhkaavan ja väkivaltaisen käytöksen vuorottelun myötä. Uhri oppii selviytymään syklissä eikä välttämättä tunnista tilannettaan. (esim. Husso 2003, 72-74, 324; Lungren 2012; Piispa 2011, 23.) Kehämäinen jännitteiden kasvu sekä väkivalta ja anteeksipyyntö seuraavat toisiaan. Kahdenvälisessä tunnesuhteessa uhriin kohdistuva väkivalta tekee sen kokijasta erityisen haavoittuvan, jolloin väkivallan vaikutukset uhrin toimijuuteen ovat keskeinen ongelma. Kaava toistuu samana. Väkivallan jatkuessa pitkään uhrin elintila pienenee ja usko itseen, omiin kykyihin, mahdollisuuksiin ja voimavaroihin alentuu selvästi. Kun uhrin omanarvontunne on alentunut, on tekijän helpompi hallita häntä. Jo väkivallan uhka voi lamaannuttaa toimintakyvyttömäksi (Kainulainen 2017), joten on selvää, että kokonaisvaltainen kontrolli tekee väkivallan kokijoista kykenemättömiä hakemaan apua omin voimin (Honkatukia 2011, 37). Tutkimusten mukaan naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa eivät selitä uhriin vaan tekijään liittyvät piirteet (vrt. Piispa 2004; 2008), mutta uhrin kannettavaksi väkivalta helposti kääntyy. Väkivallan kokemukset tuottavat juuri uhrille häpeää ja syyllisyyttä. Parisuhdeväkivalta on monitahoinen ilmiö, se sisältää muun muassa fyysisiä, henkisiä, seksuaalisia, sosiaalisia, taloudellisia ja hengellisiä väkivallan muotoja. Minna Piispa (2002; 2008) on laajaan naisten vastauksista muodostuvaan kyselyaineistoon perustuen jäsentänyt parisuhdeväkivallan erilaisia ilmenemistyyppejä lyhyen väkivallan historiaksi, parisuhdeterroriksi, henkiseksi piinaksi sekä episodiksi menneisyydessä. Piispan tavoitteena oli selvittää, eroavatko väkivallan kuvaukset toisistaan puolisoiden elämäntilanteen mukaan ja vaihteleeko miehen kontrolli ja vallankäyttö suhteessa väkivallan luonteeseen. Sukupuolistuneen väkivallan tutkimus on kiinnittänyt huomiota väkivallan seurauksiin ja siksi erityisesti uhrin asema on tunnistettu ja sitä on voitu analysoida. Väkivaltarikoksen uhriksi joutuminen voi olla tapahtuma, joka kietoutuu syvälle ihmisen elämänhistoriaan ja ihmissuhteisiin. Uhrille väkivallan kokeminen läheisessä ihmissuhteessa on kriisitilanne, joka traumatisoi. Väkivallan prosessit vaikuttavat uhriin ja haavoittavat uhria monin tavoin ja kauaskantoisesti. (esim. Campbell 2002.) Fyysisen ja seksuaalisen parisuhdeväkivallan psyykkisinä, fyysisinä ja sosiaalisina seurauksina naisille uhriutumisen prosesseissa aiheutuu muun muassa jatkuvia pelkotiloja, ahdistusta, masennusta, häpeää, itsetunnon romahtamista, voimattomuutta, alentunutta stressinsietokykyä, psykofyysisiä vaivoja sekä kohonnut 53 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa itsemurhariski (Heiskanen & Piispa 1998, 25-28; Husso 2003). Seurauksiin vaikuttavat ainakin rikoksen vakavuus ja laatu sekä uhrin henkilökohtaiset ominaisuudet, elämäntilanne ja aiemmat kokemukset. Sukupuolistuneella väkivallalla ei viitata yksioikoisesti miehiin väkivallan tekijöinä ja naisiin uhreina. Sen sijaan sukupuolta lähestytään pitkälti sukupuolen tuottamisen näkökulmasta, jolloin sukupuoli rakennetaan ja rakentuu sosiaalisissa suhteissa. Sukupuoleen liittyvien kulttuuristen merkitysten sekä arkisten kokemusten ajatellaan muotoutuvan dynaamisesti ideologioissa ja käytännöissä ja suhteessa muihin eroihin kuten ikään, luokkaan, seksuaaliseen suuntautumiseen tai etnisyyteen. Väkivallan tutkimisen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että kiinnostus suuntautuu niihin merkityksiin, joilla yhteiskunta ja sen institutionalisoidut toimintatavat liittävät väkivallan, sukupuolen ja seksuaalisuuden toisiinsa. (ks. myös Ronkainen 1998; Keskinen 2005; Keskinen 2010.) Erojen näkökulmasta vallan ja väkivallan suhde ei ole staattinen tai aina ennalta lukittu, vaan väkivaltatilanteissa ja väkivaltaa sisältävissä ihmissuhteissa voi olla valta-asemien ja vallankäytön ilmentymien vaihtelua. Tällöin väkivallassa itsessään on eroja myös väkivallan vakavuuden, kohteen, toistuvuuden ja seurausten suhteen. Esimerkiksi miesten ja naisten väkivallantekoja käsittelevän tutkimuksen tulee huomioida väkivallan erilaiset kontekstit sekä tapahtumien ja merkitysten erot ja samankaltaisuudet. (Keskinen 2005, 60-91.) Voidaan myös kysyä, miten nämä yhteiskunnalliset väkivallan ja sukupuolen määrittelyprosessit vaikuttavat ihmisten elämässä. Sukupuolistuneen väkivallan kehyksestä katsoen väkivalta ei näyttäydy yksilöllisenä ongelmana, vaan se on monin tavoin sidoksissa erilaisiin vallan muotoihin parisuhteessa, perheessä sekä instituutioissa. Väkivallan sukupuolistuneisuuden avulla voidaan tavoittaa jatkuva kamppailu ja neuvottelu sukupuolen merkityksistä väkivaltatilanteissa, auttamisen ja oikeuden käytännöissä sekä julkisessa keskustelussa (Niemi& Kainulainen & Honkatukia 2017, 12). Tutkimukseni aineistot kertovat tilanteista, joissa yleensä nainen on väkivallan kohteena ja mies tekijänä. Tämä ei mahdollista väkivallan sukupuolistuneisuuden laajaa reflektointia – siis sen kysymistä, millaisia eroja naisten ja miesten kokemuksissa ja ajattelutavoissa väkivallan tekijöinä ja uhreina esiintyy. Miesten ja naisten eroja uhreina tai tekijöinä ei myöskään sovittelusta keskusteltaessa tai aineiston dokumenteissa juurikaan käsitellä. Väkivallan sukupuolistuneisuus näyttäytyy tutkimuksessani pohdintoina parisuhteen tasa-arvosta, uhriudesta ja tekijyydestä, kahdenvälisestä kommunikaatiosta sekä niihin liittyen väkivallan syitä, seurauksia ja sukupuolirooleja koskevista arvoista, asenteista, uskomuksista ja arkisista käytännöistä. Nämä ovat kaikki alueita, joiden merkityksiä voi hahmottaa sukupuolistuneiksi. Pitkälti kyse on heteroseksuaalisesta toimintakulttuurista ja ajattelusta. 54 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Toimijuuden avauksia Tutkimuksessani toimijuuden käsite on keskeinen. Parisuhdeväkivallan uhrin ja tekijän subjektiasemien sekä toimijuuden tarkastelu mahdollistaa sovittelukäytäntöjen syvällisen analyysin. Hahmotan sitä, millaista toimijuutta parisuhdeväkivallan sovittelukäytännöissä osapuolille rakennetaan, mitä heiltä edellytetään ja kuinka väkivallan kokemus ymmärretään. Väkivalta rajoittaa, kahlitsee ja hallitsee kohteensa toimijuutta ja siksi sen analyysi on aina myös vallan analyysia (Ronkainen 2002; 2008; Keskinen 2005). Ymmärrän toimijuuden teoreettisella idealla valtajakojen kautta analysoidun suhteen toiminnan mahdollisuuksien, resurssien ja ehtojen välillä. Toimijuus mahdollistuu, jos toimijalla on valtaa tehdä valintoja ja päätöksiä, joten valta nähdään toimijuuden resurssina. Toimijuuteen liittyy yksilön ymmärrys valintojen ja tekojen seurauksista sekä mahdollisuus vaikuttaa niihin. Peruskysymys on se, onko ihmisellä eri tilanteissa vaihtoehtoisia tapoja ja mahdollisuuksia toimia. Teko ilmentää toimijuutta vain, jos toimijalla on vapaus ja valta toimia tai jättää toimimatta. (esim. Giddens 1984, 9, 14; Bourdieu 1987, 128.) Autonominen ja aktiivinen yksilö nähdään helposti toimijana, mutta myös asioihin ja olosuhteisiin sopeutuva yksilö on toimija (Meyer & Jepperson 2000, 106). Suvi Ronkaisen (1999, 85; 2006; 2008) mukaan toimijuus on mielekäs käsite silloin, kun yksilöllä on olemassa mahdollisuus toimia, neuvotella merkityksistä annetuissa kehyksissä tai tehdä valintoja. Pakko, alistaminen tai vaihtoehdottomuus kaventavat toimijuuden tilaa. Samalla kun toimijaksi nimeäminen on subjektiuden tunnustamista, eivät toimijuuden odotukset verrattuna henkilöiden mahdollisuuksiin, toimintatilaan tai resursseihin ole välttämättä suhteessa toisiinsa. (Ronkainen 2006; 2008, 388.) Jyrki Jyrkämän (2008) mukaan toimijuutta ja valtaa tulee tarkastella kohteellisena ja kontekstiin liittyvänä. Jyrkämä on soveltanut toimijuuden käsitettä ikääntymisen tutkimiseen, jonka yhteydessä hän määrittelee toimijuutta myös yleisemmin. Toimijuuteen liittyvässä keskustelussa pohditaan yksilön, yhteiskunnallisten rakenteiden ja lainalaisuuksien välisiä suhteita. On oleellista kysyä, missä määrin yksilö ohjaa toimintaansa valinnoillaan vai ohjaavatko yksilön toimintaa rakenteet ja eritasoiset lainalaisuudet. Jyrkämä tuo esiin Anthony Giddensin tavan ymmärtää toimijuuden ja vallan väliset yhteydet, jossa rakenteet ovat tekijöitä, jotka sekä rajoittavat ja määräävät että mahdollistavat ja ohjaavat ihmisten toimintaa. Samalla kun rakenteet voivat estää ja rajoittaa toimijuutta, ne voivat myös luoda toimintamahdollisuuksia. Toimijuus mahdollistuu rakenteisiin kietoutuvien mahdollisuuksien, yhteiskunnallisten ilmiöiden ja yksilön tavoitteellisen toiminnan dynamiikan kautta. Rakenteet muodostuvat sekä uusiutuvat ”tässä ja nyt” ihmisten käytännöissä ja rationaalisessa toiminnassa. Ihminen on toimijana rakenteiden omaksuja, kantaja, uusintaja sekä niiden hyväksikäyttäjä. Sekä toiminnalla että tekijyydellä on muutosvoimaa ja molemmissa tapauksissa toimija voisi tehdä toisinkin, toimijana subjekti tietää nämä asiat ja pohtii valintojaan, tekijänä ei. Subjektilla on 55 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa sekä toimijana että tekijänä valtaa, koska hänen olemisellaan on kausaalisia vaikutuksia ympäristöön, mutta vain toimijana subjekti käyttää valtaa. Valta ottaa tekijät hallintaansa ja kulkee heidän lävitseen. (Jyrkämä 2008, 190–192; Jyrkämä 2007, 203; Heiskala 2000, 189; Giddens 1984, 9, 14.) Max Weberin mukaan käyttäytyminen, eritoten sosiaalinen toiminta on sosiologian varsinainen tutkimuskohde. Weberin mukaan inhimillisestä käyttäytymisestä voidaan erottaa omiksi alueikseen toiminta ja sosiaalinen toiminta, joista toiminta eroaa sosiaalisesta toiminnasta siten, että siitä puuttuu toimijan suuntautuneisuus toisten ihmisten subjektiiviseen merkityksenantoon. Käyttäytymisessä puolestaan on samoja elementtejä kuin toiminnassa, mutta siitä puuttuu käyttäytyjän kyky tiedostaa tekemisensä luonne. Weberin ajattelussa toiminnan prototyyppi on päämäärärationaalinen toiminta, joka on muun muassa päämäärää tavoittelevaa sekä toimijan vapaasti valitsemaa. (Heiskala 2000, 50, 51, 52, 53.) Ihmiset tulkitsevat sosiaalisesti tuotettua todellisuutta valitsemalla itselleen, merkityksellisiä tapoja toimia sen sijaan että he passiivisesti toistavat olemassa olevia, sosiaalisia ja kulttuurisia järjestyksiä (Vaattovaara 2015, 76). Kuitenkin toimijuuden muotoutumista määrittelevät monenlaiset kulttuuriset, sosiaaliset ja historialliset ehdot sekä näihin kietoutuva valta. Vain sellaiset yhteiskunnalliset ja kulttuuriset käytännöt, joita toistetaan yhä uudelleen, voivat säilyttää asemansa ja luoteensa (Heiskala 2000, 197). Dorothy Smithin (2002; 2005; 2006) kehittämän institutionaalisen etnografian hallinnan suhteita käsitteleviin ajatuksiin pohjautuen ymmärrän sovittelujärjestelmän institutionaalisena toimijana, jolloin on keskeistä tarkastella subjektin toimijuuden mahdollisuuksien lisäksi erityisesti niitä institutionaalisia tekijöitä, jotka pakottavat, velvoittavat, vaativat ja rajoittavat yksilön toimijuutta. Hallinnan suhteita koskevat kaikki sovittelumenettelyyn liittyvät viranomaiskäytännöt oikeusjärjestelmästä ja lainsäädännöstä sosiaalityöhön sekä perhettä, parisuhdetta ja sukupuolta koskeviin kulttuurisiin järjestyksiin saakka. Instituutiot ovat osa subjektin itsensä ulkopuolista todellisuutta ja pitävät itsepintaisesti kiinni tästä todellisuudestaan, halusipa henkilö sitä tai ei. Instituutiot kohdistavat subjektiin pakottavaa voimaa, jota hänen on vaikea muuttaa tai vältellä. Ne kohdistavat pakottavaa voimaa sekä itsessään, pelkästään oman tosiasiallisuutensa kautta että kontrollimekanismiensa välityksellä. Instituutioiden maailman objektiivisuus on ihmisen tuottamaa ja rakentamaa, objektivoitunutta inhimillistä toimintaa, eikä sitä vähennä se, ettei yksilö kenties ymmärrä instituutioiden tarkoitusta tai toimintaperiaatteita. Sosiaalista maailmaa luonnehtivalla objektiivisuudella ei siis ole muuta ontologista statusta kuin se inhimillinen toiminta, jonka se on tuottanut. Ihmisen ja sosiaalisen maailman, hänen tuotoksensa, välinen suhde on ja pysyy dialektisena. (Berger & Luckmann 1995, 73-74.) Väkivalta synnyttää ihmisten välisiin suhteisiin kaaosta, epäjärjestystä ja tuo uhkaa sekä vaikeita moraalisia ristiriitoja. Toimijuutensa kautta ihminen on kosketuksissa tunteisiinsa ja kaikkeen siihen, mitä hänessä itsessään tapahtuu. Väkivalta tuottaa 56 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa usein kokemuksen toimijuuden kaventumisesta, sillä väkivalta musertaa, hajottaa ja kaventaa ihmistä kapeuttaen arviointikykyä ja toimintamahdollisuuksia. Myös väkivaltaa käyttävä määrittää väkivallan kohteen toiminnallisia vaihtoehtoja. (esim. Ronkainen 2001.) Väkivallan suhdedynamiikan ilmiössä on samaan aikaan moraalisen toimijuuden laajentamista, poikkeamista ja rikkomista. Esimerkiksi perhe on systeeminen kokonaisuus, jonka jäsenten toimintalogiikka rakentuu suhteiden ja tilanteiden erilaisten reunaehtojen limittymisistä. Valtasuhteet voivat mitätöidä turvallisuuden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden. (Hurtig 2013b, 122, 138.) On muistettava, että etenkin väkivallan uhri on aktiivisilla ja itsenäisillä toimillaan ja toimijuudellaan murtautunut ulos intiimiin yksityisyyteen kietoutuvasta parisuhdeväkivallasta hakiessaan apua ja hakeutuessaan virallisjärjestelmän piiriin. Suomalaista väkivaltatyötä tutkinut Suvi Keskinen (2005) arvostelee sitä, että väkivaltaa kokeneeseen naiseen kohdistetaan raskaita autonomisen ja vahvan toimijuuden odotuksia ja samalla suljetaan pois uhrikokemuksista puhuminen (Keskinen 2005, 361). Katson Suvi Ronkaisen (2006; 2008, myös Johanna Niemi-Kiesiläinen 2005b) tapaan, että menettelynä juuri parisuhdeväkivallan sovittelu kietoutuu konkreettisimmin kysymyksiin väkivallan kokijan toimijuudesta, vapaasta tahdosta ja sen vahvuuden asteesta sekä mahdollisuuksista toimia tai tehdä valintoja omaa asiaansa koskien, toisin sanoen valtaan ja vapauteen päättää asioista ja suunnata omaa toimintaansa. Lähtökohta on jo sinänsä paradoksaalinen, sillä sovittelussa uhrilta, jonka todellisuutta fyysinen ja henkinen väkivalta ovat murtaneet ja jota väkivalta on haavoittanut, odotetaan toimijuutta, jonkinlaisen position ottamista suhteessa epäiltyyn tekijään sekä kokemaansa väkivaltaan ja sen hyvittämiseen. Sovittelumenettelyyn osallistuminen ja sen toteutuminen jo itsessään vaativat uhrilta tietyn määrän aktiivisuutta ja vahvuutta eli toimijuutta. Voidaan sanoa, että sovitteluinstituutio oleellisesti määrittää etenkin väkivallan uhrin subjektiasemaa ja toimintatilaa ja sopeuttaa häntä omiin puitteisiin käytäntöjensä kautta. Sovittelussa sopimisen kohteena ovat siten aina henkisten ja aineellisten vahinkojen lisäksi myös väkivallan osapuolten toiminta ja teot, etenkin väkivallan kohteen toimijuuden mahdollisuudet ja toiminnan luonne, toisin sanoen näkemys uhriudesta ja uhriutumisen asteesta. Subjektiviteetti eli minuus (erityinen tapa, jolla henkilö ajattelee, tuntee ja toimii) ja toimijuus ovat läheisessä suhteessa toisiinsa. Kokemus tulla asemoiduksi tietyllä tavalla suhteessa tiettyihin subjektipositioihin avaa myös erilaisia toimijuuksia. (Ronkainen 1999, 31, 95.) Sovittelukontekstissa on keskeistä tarkastella sitä, mitä toimijuuden ehdoista, määrityksistä ja määräytymisestä; toimijuuteen velvoittamisesta, sen rajoittamisesta tai siitä vapauttamisesta seuraa väkivaltarikokselle, uhrille tai epäillylle tekijälle. Toimijuuden ymmärtäminen ennen kaikkea mahdollisuuksina, rajoina ja rajoitteina kykyjen tai valintojen sijaan ohjaa analyysin painopisteen yksilön tilanteeseen sekä sen vuorovaikutuksessa rakentuviin yhteisiin merkityksiin (Ojala ym. 2009, 14-14, 22-23; Tuomaala 2011, 13: Jäppinen 2013, 152). 63 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa IV Sovittelumenettely Sovittelu restoratiivisen oikeuden ilmiönä Rikosten sovittelusta tehtiin Suomessa vakinaista ja valtakunnallista vuonna 2006. Sovittelu perustuu ja sitä ohjaa laki rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta (1015/2005).13 Laki astui voimaan 1.1.2006 ja sen soveltaminen alkoi 1.6.2006. Lainsäädännöllisesti sovittelu on puolueeton, vaitiolovelvollisuuteen, vapaaehtoisuuteen sekä turvallisuuteen perustuva maksuton palvelu, jota on saatavilla kaikkialla Suomessa. Toiminnan lakisääteistämisestä huolimatta sovitteluun valikoitumisen kriteerit vaihtelevat yhä pitkälti paikallisten viranomaisten harkinnan ja asenteiden mukaan (Sambou & Uotila 2010, 167; Lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelu...2019, 16), joten lähisuhdeväkivaltatapausten sovittelukäytännöt ovat epäyhtenäisiä maan eri osissa. Systemaattisia työvälineitä väkivallan riskinarviointiin, eli väkivaltatilanteiden vakavuuden sekä niihin liittyvän kuolemanvaaran ja väkivallan toistumisen vaaran arviointiin ei ole kansallisesti kattavasti käytössä sovitteluun ohjaavilla tahoilla ja sovittelutoimistoilla sovittelun edellytysten arvioinnissa (Lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelu...2019, 1, 16, 30-31). Sovittelumenettelyn taustateoria on restoratiivinen eli korjaava oikeus. Kyse on sovittelulain mahdollistamasta toimintatavasta, jossa rikokset nähdään osapuolten konflikteina, jotka palautetaan asianosaisten selvitettäväksi rikosoikeudelle vaihtoeh13 Laki rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta (1015/15) määrittelee sovittelun tarkoituksen, toiminnan periaatteet, yleiset edellytykset, sovittelussa käsiteltävät asiat, sovittelutoimiston, sovittelijan, sovittelun ohjaajan sekä sovittelutoiminnan vastuuhenkilön tarkoituksen ja tehtävät. Laki määrittelee sen, millainen asia soveltuu otettavaksi sovitteluun, kenellä on mahdollisuus tehdä sovittelualoite, kenelle tieto sovittelu mahdollisuudesta tulee kulloinkin antaa sekä sovittelupaikan eli sovittelutoimiston. Edelleen laki määrittelee sovittelupalvelun järjestämisvelvollisuudesta, tuottamisesta, sovittelutoimintaan osallistuvien henkilöiden kelpoisuusvaatimuksista sekä täydennyskoulutuksesta. Lain mukaan sovittelutoiminnan yleinen johto, ohjaus ja valvonta kuuluvat sosiaalija terveysministeriölle. Vuosina 2006—2015 sovittelupalveluiden järjestämisvastuu kuului aluehallintovirastoille. Sovittelulain muutoksen myötä 1.1.2016 alkaen sovittelupalveluiden järjestämisvastuu siirtyi Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle (THL). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos vastaa sovittelutoimintaan liittyvistä tehtävistä, kokoaa rikosja riita-asioiden sovittelua koskevaa tilastotietoa, seuraa ja tutkii sovittelutoimintaa sekä koordinoi sen kehittämistä. Samalla sovittelupalveluiden järjestämisen valvonnan vastuu siirtyi Sosiaalija terveysalan lupaja valvontavirasto Valviralle. (HE 329/2014.) Sosiaalija terveysministeriön yhteydessä toimii sovittelutoiminnan ohjausta, kehittämistä sekä seurantaa varten asettama rikosasioiden sovittelun valtakunnallinen neuvottelukunta. Valtioneuvosto asettaa sen kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Sovittelupalveluja tuottavat Suomessa kunnat, järjestöt tai yhdistykset toimeksiantosopimusten perusteella. Sovittelun organisoi ja valvoo useimmiten kuntien sosiaalitoimi (esim. Honkatukia 2015a, 58). 64 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa toisella tai rinnakkaisella sovittelumenettelyllä. Sovitteluideologia perustuu ihmisten mahdollisuuteen osallistua keskinäisen riitansa ratkaisuun sekä rikokseen liittyvien tapahtumien selvittämiseen. Sovittelulain 1§:ssä rikosasioiden sovittelulla tarkoitetaan ”maksutonta palvelua, jossa rikoksesta epäilylle ja rikoksen uhrille järjestetään mahdollisuus puolueettoman sovittelijan välityksellä kohdata toisensa luottamuksellisesti, käsitellä rikoksesta sen uhrille aiheutuneita henkisiä ja aineellisia haittoja sekä pyrkiä omatoimisesti sopimaan toimenpiteistä niiden hyvittämiseksi.” Rikosja riita-asian käsittelyn lähtökohtana ovat osapuolten näkökulmat, tarpeet, toiveet ja tavoitteet (Flinck 2013, 22, 24). Enemmän kuin rangaistusta, restoratiivinen oikeus korostaa sen tärkeyttä, että osapuolia autetaan ja heidän tarpeisiinsa vastataan (esim. Elonheimo 2010). Yksi sovittelun päämäärä on käsitellä ulkopuolisen ja vapaaehtoisen sovittelijan avulla uhrille aiheutuneita haittoja sekä sitä, miten rikoksen tekijä voi hyvittää tekonsa uhrille. Restoratiivisen oikeuden ydintä on rikosseuraamuksen sovittelu aktiivisena, henkilökohtaisena, omaehtoisena ja keskustelevana menettelytapana. Ida Mielityinen (1999) esittää restoratiivisuuden arvojen näkyvän siten, että rikosta ei määritellä ensisijaisesti lakien rikkomisena vaan konfliktuaalisena, tekona yksityistä ihmistä vastaan, ihmisten välisten suhteiden loukkaamisena. Näin seuraamuksen tulee ensisijaisesti olla uhrin aineellisten vahinkojen hyvittäminen ja henkisten haittojen korjaaminen sekä rikoksentekijän ja uhrin selviytymisen tukeminen. Ajattelutapaan liittyvät rikoksen taustalla olevien syiden ymmärtäminen, rikoksen uhrin aseman parantaminen, ihmisten käyttäytymiseen vaikuttaminen sekä yhteiskunnan arvojen vahvistaminen. (Mielityinen 1999, 3; Iivari 2010, 59,60-61; Stakes 2011, 22–23; Flinck 2013, 15, 16, 17.) Oikeudenkäytössä korostuu oikeuden kohteen aseman muuttuminen objektista subjektiksi (Iivari 2010, 61). Sovittelu on osa informaalia oikeutta, joka tarkoittaa virallisesta oikeudenkäytöstä poikkeavaa, oikeuden ulkopuolista rikosten ja riitojen ratkaisumenetelmää (Matthews, 1988, 2). Yhteisen neuvottelun aikana pyritään rakentavalla keskustelulla selvittämään tapahtunutta asiaa, sekä sopimaan mahdollisten vahinkojen korvaamisesta. Jos osapuolet saavuttavat yhteisessä neuvottelussa yhteisymmärryksen, asiasta laaditaan sopimus. Sovitteluteorian mukaan sopimuksen solmiminen ei kuitenkaan ole sovittelun itsetarkoitus, vaan olennaista on itse prosessi ja dialogi. Sovittelussa laadittu sopimus on osapuolia sitova, ja se toimitetaan tiedoksi myös syyttäjälle sekä poliisille. (Flinck & Elonheimo 2010, 122). Syyttäjällä säilyy aina virallisen syytteen alaisissa rikoksissa lopullinen harkintavalta syytteen nostamisesta, vaikka asianomistaja luopuisi rangaistusvaatimuksesta. Sovittelun jälkeen syyttäjä siis arvioi tapauksen vakavuutta ja päättää, tekeekö hän syyttämättäjättämispäätöksen vai viekö hän tapauksen oikeuteen. Sovittelun lopputulos voi vaikuttaa syyteharkintaan, sillä sovinto on yksi peruste seuraamusluonteiselle syyttämättäjättämiselle kohtuusperusteella. Sovittelun paikka julkisessa palvelujärjestelmässä on jäsentymätön, sillä laissa sovittelun paikkaan ei oteta kantaa. Jännite rikosoikeudellisten ja sosiaalipalvelullisten tavoitteiden välillä on edelleen olemassa. Sovittelu asettuu kolmen eri institutionaa- 65 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa lisen ja normien määrittämän osa-alueen risteyskohtaan. Se on kiinteä osa rikostenja riita-asioiden oikeusprosessia ja seuraamusjärjestelmää rikosoikeusjärjestelmässä. Sovittelun ja rikosoikeusjärjestelmän keskinäistä suhdetta on pohdittu sen suhteen, tuleeko sovittelujärjestelmän täydentää rikosoikeusjärjestelmää vai muodostaa oma instituutionsa, joka toimii virallisen rikosoikeusjärjestelmän ulkopuolella (mm. Johnstone & van Ness 2007, 557-558). Lisäksi sovittelulla nähdään olevan yhteys sosiaalihuoltoon ja sosiaalipalveluihin sosiaalista kontrollia harjoittavana tahona, sekä vapaaehtoistyöluonteensa vuoksi yhtymäkohta myös kansalaisyhteiskunnan vapaaehtoistoimintaan. Oikeusjärjestelmä seuraamusjärjestelmän osana, sosiaalihuolto sosiaalista kontrollia harjoittavana tahona sekä kansalaisjärjestö asianosaisten itseään koskevien osallistumismahdollisuuksien sekä maallikkosovittelijoiden myötä luovat kontekstin sen sisälle sijoittuvien väkivallan osapuolten toiminnalle. Instituutioiden leikkauspisteessä erilaiset ajattelutavat kohtaavat. Sovittelun säänteleminen on määrittänyt sen asemaa suhteessa rikosoikeusjärjestelmään kahdessa suunnassa. Yhtäältä sovittelulle on etsitty selkeästi oikeuskäsittelyä korvaavaa roolia, toisaalta oikeuskäsittelyä täydentävää tehtävää. Silloin kun sovittelua tarjotaan vaihtoehtona oikeuskäsittelylle, korostuu sen institutionaalinen luonne. Institutionalisoituna toimintatapana sovittelulle yritetään luoda edellytykset itsenäisenä oikeuden tai sosiaalihuollon osajärjestelmänä, jolloin tuomioistuimella olisi enää vähän valtaa sovittelun tulokseen. Se, että sovittelun asemaa halutaan itsenäistää, ei kuitenkaan merkitse sitä, että se voisi eriytyä rikosoikeusjärjestelmästä täysin omalakiseksi toimijaksi. Sovitteluorganisaatio ja virallinen oikeusjärjestelmä ovat toisistaan riippuvaisia sovitteluun ohjaamisen, sopimuksen täytäntöönpanon, syyteharkinnan sekä mahdollisen rangaistusseuraamuksen kautta. (Iivari 2001, 473, 476-477.) Sovittelu ei ole osa sosiaalihuoltoa, vaikka sovittelupalvelut toimivat sosiaalipalveluorganisaatioissa ja sitä tarjotaan valtaosin kunnallisten sosiaalipalvelujen yhteydessä14 ja toimintaa hallinnoidaan sosiaalija terveysministeriön alaisuudessa. Jussi Vesikansa (2012) kuvaakin sovittelua jonkinlaisena sosiaalipalvelujen ulkoisena jatkeena, muusta irrallisena valtiorahoitteisena lisäresurssina, joka toimii itsenäisenä palveluna. Sovittelun kytkös sosiaalityöhön on löyhä ja ohjauksellinen Sosiaalihuoltolain (1301/2014) kautta. Se, että sovitteluideologiassa korostetun asianosaisten tarpeen mukaisiin tukipalveluihin ohjaamisen käytännöt ovat yhä poliisin ja sovittelutoimistojen käytännön sovittelutoiminnassa kehittymättömiä ja puutteellisia (Lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelu...2019,1, 31-32), osoittaa osaltaan, että sovittelun rooli kansalaisyhteiskunnan epävirallisena konfliktinratkaisijana on korostunut. Tämä on ongelmallista erityisesti parisuhdeväkivaltarikoksissa, koska se vahvistaa parisuhdeväkivaltailmiön yksityisyyteen, varsinaisesti virallisen oikeusjärjestelmän 14 Sovittelupa lvelut näyttävät olevan eriytyneitä sosiaalihuollosta lukuun ottamatta alaikäisiä rikoksesta epäiltyjä, jotka ovat yhdistävä kohderyhmä. 66 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa ulottumattomiin, kietoutuvaa luonnetta. Aiemmin on esitetty, ettei nykyinen sovittelumenettely ole parisuhdeväkivaltatapauksissa toimiva osa palvelujärjestelmää, vaan osa rikosseuraamusjärjestelmää, se on sopimuksellisuutensa kautta keskeisesti eräs oikeuden käyttämä resurssi. Väkivallan katkaisemiseksi ja ennaltaehkäisemiseksi tulee kehittää muita väkivallan osapuolten auttamisjärjestelmiä ja tukipalveluita (esim. Niemi-Kiesiläinen 2004; 2005b; Qvist 2010; 2012). Lähisuhdeväkivallan sovittelun käytäntöjä ohjaavat sovittelulain ja sen esitöiden lisäksi lähisuhdeväkivallan sovittelun hyvän käytännön mallinnus, jota THL on päivittänyt viimeksi vuonna 2013 (Flinck 2013, 140). Suomessa väkivalta ei ole tunnistettuna ilmiönä sovittelua ohjaavassa lainsäädännössä, joten laki mahdollistaa väkivaltarikosten, myös lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelun poliisin tai syyttäjän sovittelualoitteesta. Suomessa rikosja riita-asioiden sovittelu suhteutuu viralliseen rikosoikeusjärjestelmään siten, että sovittelu on oikeuskäsittelylle korvaava tai sille rinnakkainen menettely. Jos poliisi siirtää sovittelussa olleen virallisen syytteen alaisen rikoksen syyttäjälle syyteharkintaan, syyttäjä voi joko nostaa syytteen tai tehdä syyttämättäjättämispäätöksen. Virallisen syytteen alaisissa rikoksissa oikeusviranomaiset päättävät, edellyttääkö niin sanottu yleinen etu mahdollisesta sovinnosta huolimatta asian käsittelyn jatkamista rikosoikeusprosessissa. Kukin viranomainen harkitsee asiakokonaisuutta tapauskohtaisesti ja päättää itsenäisesti, minkä merkityksen antaa sovinnolle rikosprosessissa. Syyttäjien näkemyksiä lähisuhdeväkivallan sovittelusta käsittelevästä tutkimuksesta (2010) käy ilmi, että lähisuhdeväkivallan sovitteluun varauksella suhtautuvat syyttäjät kiinnittivät sovittelukelpoisuutta koskevassa tapauskohtaisessa harkinnassaan huomiota erityisesti aiheutuneiden vammojen laatuun, tekotapaan ja väkivallan toistuvuuteen. Teon vakavuus oli tällöin keskeinen arviointikriteeri. (Sambou & Uotila 2010, 170.) Useat lainkohdat virallisen rikosseuraamusjärjestelmän piirissä voidaan huomioida sovittelun syyteharkinnan ja rangaistusseuraamuksen suhteen. Tällöin sovittelu voi vaikuttaa monin tavoin osapuolten oikeusasemaan rikosprosessin eri vaiheissa. Osapuolten välillä saavutettu sovinto voi toimia esitutkinnan rajoittamisen, syyttämättä jättämisen, rangaistuksen lieventämisen tai tuomitsematta jättämisen perusteena. Käytännössä sovittelu voi johtaa toimenpiteistä luopumiseen rikosprosessissa tai se vaikuttaa hyvin usein tuomioistuimessa rangaistusta lieventävänä tai rangaistukseen kokonaan tuomitsematta jättämisen perusteena. (esim. Takala & Mielityinen 2001; Niemi-Kiesiläinen 2004; Elonheimo & Flinck 2010, 12; Honkatukia 2015a, 57.) Laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa (689/1997) säätää ”saavutetun sovinnon” syyttämättä jättämisen perusteeksi eräissä tapauksissa, ellei tärkeä yleinen tai yksityinen etu muuta vaadi. Tähän lakiin perustuen syyttäjä saa jättää syytteen nostamatta muun muassa silloin, kun oikeudenkäyntiä ja rangaistusta olisi pidettävä kohtuuttomana tai tarkoituksettomana ottaen huomioon rikoksesta epäillyn ja asianomistajan välillä saavutettu sovinto. Lisäksi voidaan ottaa huomioon epäillyn muu toiminta 67 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa tekonsa vaikutusten estämiseksi tai poistamiseksi, hänen henkilökohtainen tilanteensa, teosta hänelle aiheutuvat muut seuraukset, sosiaalija terveydenhuollon toimet tai muut seikat. Sovittelussa aikaansaatu sovinto on säädetty rangaistusta lieventäväksi perusteeksi (Laki rikoslain muuttamisesta 515/2003). Sopimiseen liittyy siis rikoksentekijän hyöty, sillä jos sopimus syntyy, niin epäilty tekijä ei yleensä joudu rikosoikeudelliseen vastuuseen. Mikäli tapaus etenee tuomioistuimeen, syyttäjät tuovat aina oikeuskäsittelyssä esiin sen, että osapuolet ovat tehneet keskinäisen sopimuksen. Käytännössä pelkästään sovitteluun osallistuminen voi olla peruste syyttämättä jättämiselle, vaikka sopimusta ei olisikaan syntynyt (Ahlstedt 2005, 17; Honkatukia 2015a, 92) Rikoslain (ROL 1;6 1;7-8) perusteella. Lisäksi, jos rikoksen katsotaan olevan ilmeisen vähäinen, eikä asianomistaja esitä sovittelun jälkeen rangaistusvaatimusta, voidaan esitutkinta lopettaa myös virallisen syytteen alaisissa rikoksissa (Esitutkintalaki 805/2011, 3 luku 9 § 1). Tutkinnanjohtaja voi tehdä myös esitutkinnan rajoittamisesityksen syyttäjälle, minkä jälkeen syyttäjä voi lopettaa esitutkinnan jos perusteet rajoittamiselle ovat olemassa (Esitutkintalaki 3 luku 10 § 1). THL:n selvityksessä poliisit toivat esiin, että sovittelun vaihtoehtona on käytännössä usein se, ettei lähisuhdeväkivaltarikosta käsitellä ollenkaan esitutkinnassa (Lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelu...2019, liite 3, 24). Suomessa sovittelu julkilausuu suhtautuvansa uhriin ja tekijään tasa-arvoisesti (Kinnunen 2012, 23-25). Käytännössä tämä tarkoittaa uhrin ja tekijän neutraalin kohtelun ihannetta sovittelun yhteistapaamisissa. Puolueettomuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteiden mukaan osapuolia on sovittelussa kuultava ja kohdeltava tasavertaisesti ja oikeudenmukaisesti sekä suhtauduttava heidän tarpeisiin, etuihin ja tavoitteisiin tasapuolisesti. Sovittelussa ei ratkaista rikosoikeudellista vastuuta, eli syyllisyyttä tai rangaistusseuraamusta. Syyttäjät tekevät syyteharkinnan teon vakavuuden perusteella ja kokonaisharkintaa käyttäen. Kuitenkin tutkimus, joka tarkasteli syyttäjien ja sovittelijoiden näkemyksiä lähisuhdeväkivallan soveltuvuudesta sovitteluun, toteaa että keskimäärin 90 % sovitteluun menneistä tapauksista päättyy syyttämättäjättämispäätöksen tekemiseen lähisuhdeväkivaltatapauksissa. Haastatellut syyttäjät jättivät syytteet pääsääntöisesti nostamatta törkeää lievemmissä lähisuhdeväkivaltarikoksissa, joissa oli tehty sopimus. (Sambou & Uotila 2010, 174.) Myös muiden tutkimusten mukaan sovittelu vaikuttaa syyttämättä jättämiseen sovittelusopimuksen perusteella vakavan parisuhdeväkivallan kohdalla (esim. Laitinen 2012; Niemi-Kiesiläinen 2004; Honkatukia 2011, 112–113). Edelleen myös lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelua selvittävän työryhmän raportin mukaan osa syyttäjistä lähetti sovitteluun pääsääntöisesti rikoksia, joissa sovinto voi mahdollistaa syyttämättäjättämispäätöksen. Syyttäjistä 71 prosenttia arvioi sovitteluun lähettämistä sillä perusteella, että sillä voi olla vaikutusta syyteharkintaan. (Lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelu...2019, 1.) Sovitteluideologiassa lähisuhdeväkivallan sovittelu nähdään nimenomaan uhrin etua ajavana menettelynä ja matalan kynnyksen palveluna vakavissa rikoksissa (Sovit- telu…2010, 127; Strang & Braithwaite 2002). Toisella tapaa ajateltuna etenkin parisuhdeväkivallan uhrin etu, asema, oikeusturva ja sen merkitys korostuvat, kun hän sovittelussa tyypillisesti luopuu korvausja rangaistusvaatimuksistaan. Silloin kun sovittelun hyvät toimintatavat toteutuvat, on sovittelun osapuolilla mahdollisuus saada tietoa sovittelusopimuksen kohtuullisuudesta ja sopimuksen merkityksestä (Flinck 2013, 39) asemaansa ja oikeusturvaansa liittyen. Sovittelusopimus solmitaan aina osana virallista rikosseuraamusjärjestelmää, joten sitä tehtäessä osapuolten välille syntyy oikeussuhde ja sovittelun myötä asianosaisten oikeusturvassa tapahtuu muutoksia. Sovittelussa tehty yksityisoikeudellinen sopimus on ensisijainen oikeustoimi eli se on osapuolia sitova (Flinck 2013, 112). Laillisesti sitovaa sopimusta ei voida purkaa kuin erityisin perustein. Restoratiivisen oikeuden yksi suurimmista ongelmista ja haasteista on juuri uhrin etujen ja tarpeiden kokonaisvaltainen huomioiminen. Suomessa lähisuhdeväkivallan sovittelu on saanut osakseen paljon kritiikkiä. Jo sovittelulakia valmisteltaessa lakivaliokunnan mietinnössä nostettiin esiin kriteerejä, jolloin lähisuhdeväkivaltarikoksia ei tule ottaa soviteltaviksi, muun muassa väkivallan toistuvuuteen ja uhrin painostamiseen liittyen. Asiaa käsiteltäessä lakivaliokunta (LaVM 13/2005 vp) ilmaisi kantansa, jonka mukaan lähisuhdeväkivallan osapuolten ohjausta sovitteluun tulee rajata ja etenkään toistuvaa lähisuhdeväkivaltaa ei tule sovitella. Lähisuhdeväkivallan erityispiirteiksi nimettiin väkivallan toistuvuus ja pitkäkestoisuus, väkivallan vakavoituminen ajan kuluessa sekä konteksti; tunneperäiseen kiintymykseen perustuva ihmissuhde, jonka yhtenä ulottuvuutena on luottamuksellisuus (Lakivaliokunnan mietintö 13/2005 vp). Lähisuhdeväkivalta on ollut mukana hallitusohjelmissa 1980-luvulta lähtien. Perusteenaan uhrin oikeusturvan vaarantuminen, kirjattiin lähisuhdeväkivallan sovittelun rajaaminen tavoitteeksi Jyrki Kataisen hallitusohjelmaan. Lähisuhteissa tapahtuva väkivalta ja sen sovittelu on huomioitu pääministeri Sipilän hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa vuosille 2016–2019. Ohjelmassa todetaan lähisuhdeväkivallan olevan yksi suurimmista sukupuolten tasa-arvoon liittyvistä ongelmista. Tasa-arvo-ohjelmaan kirjattiin, että naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja lähisuhdeväkivaltaa sovitellaan harkiten, kansainvälisten sopimusten ja velvoitteiden mukaisesti. Hallituskauden tavoitteeksi asetettiin täsmentää sovitteluun ohjaamista ja sovittelun rajaamista näissä tapauksissa. (Lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelu...2019, 8, 21.) Tasa-arvo-ohjelmaan kirjattiin, että naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja lähisuhdeväkivaltaa sovitellaan harkiten, kansainvälisten sopimusten ja velvoitteiden mukaisesti. Hallituskauden tavoitteeksi asetettiin täsmentää sovitteluun ohjaamista ja sovittelun rajaamista näissä tapauksissa. (Lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelu… 2019, 8.) Sovitteluohjausta tekevillä viranomaisilla on myös sisäisiä ohjeita soveltuvien tapausten rajaamiseen. Poliisihallituksen ohjeessa rikosasioiden sovittelusta (02.12.2013 2020/2013/4355) todetaan: ”Lähtökohtaisesti törkeiden rikosten ja toistuvan lähisuhdeväkivallan sovitteluun ohjaamiseen tulee suhtautua pidättyvästi.” Valtakunnansyyttäjänviraston asettaman sovittelutyöryhmän mietinnön (31.1.2006) mukaan 68 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa 69 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa lähisuhdeväkivaltaa sisältäviä tapauksia ei pidä sovitella, jos väkivalta on kyseisessä suhteessa toistuvaa tai kun osapuolet ovat jo aikaisemmin osallistuneet sovitteluun lähisuhdeväkivallan vuoksi tai jos tekijän suhtautuminen tapahtuneeseen rikokseen tai tekijän ja uhrin välinen suhde muutoin osoittaa tekijän pitävän väkivallan käyttöä hyväksyttävänä keinona ristiriitojen ratkaisemiseksi. Toistuva väkivalta katsotaan sovittelun esteeksi vain silloin, kun se on jo aiemmin saatettu viranomaisen tietoon. Suuren yleisön sovitteluun kohdistuva kritiikki on nousut pitkälti siitä, että se ei ole vakuuttunut sovittelun kyvystä palauttaa rikoksella loukattujen normien arvoa. Uhrin hyvittämiseen sekä tekijän vastuuttamiseen liittyvät elementit on sovittelumenettelyä koskevassa julkisessa keskustelussa koettu usein vähäisiksi tai katteettomiksi. Suomessa useat järjestöt ovat jo vuosia vaatineet, että lähisuhdeväkivallan sovittelusta luovutaan vaihtoehtona rikosprosessille. Tuoreimmissa kannanotoissaan järjestöt totesivat, että lähisuhdeväkivallan sovitteluun sisältyy vakavia riskejä uhrin kannalta, eivätkä sovitteluprosessit tuo muutosta uhrien tilanteeseen.15 Rikoksen uhria pidetään suomalaisessa oikeudenkäynnissä vahvana toimijana. Syyttäjän tehtävänä on syytteen ajaminen, mutta rikoksen uhrilla on oikeus esittää syyttäjän rinnalla omia vaatimuksiaan (ROL 1:14), kuten uutta todistelua, vaatia syytetylle toisenlaista rangaistusta kuin syyttäjä tai oikeudenkäynnissä voidaan käsitellä myös uhrin esittämät vahingonkorvausoikeudelliset vaatimukset. Rikoksen uhrilla on oikeus ajaa asiassaan itse syytettä käräjäoikeudessa16, vaikka poliisi tai syyttäjä olisi arvioinut asiaa toisin. Syyttämättäjättämispäätöksestä voi myös kannella valtakunnansyyttäjälle. (Kainulainen & Niemi 2017, 149.) Kun huomioidaan parija lähisuhdeväkivaltatapausten dynamiikka, herää kuitenkin kysymys siitä, onko rikoksen uhrilla resursseja toimia vahvan ja aktiivisen toimijan tavoin asiansa ajamiseksi. On aiheellista kysyä, minkälaista toimijuutta ja minkälaista uhriutta on ylipäänsä mahdollista yhteensovittaa osapuolten yhteisessä sovittelutilanteessa? Viime vuosikymmenen aikana on tehty lukuisia lakimuutoksia, joilla lähija parisuhteessa tapahtuvien väkivaltarikoksiin syyllistyneiden rikosvastuuta on kirkastet15 Kannanotoissaan 5.12.2018 Naisjärjestöjen Keskusliitto yhteistyössä jäsenjärjestöjensä Monika-Naiset liiton, Naisten Linjan ja Rusetti – Vammaisten naisten valtakunnallinen yhdistyksen kanssa vaativat lähisuhdeväkivallan sovittelusta luopumista (www.naisjarjestot.fi/vaikuttaminen/kannanotot-ja julkaisut/kannanotot). Edelleen 12.12.2018 yhdeksän järjestöä (kannanoton ovat allekirjoittaneetAmnesty International Suomen osasto ry,Ensija turvakotien liitto ry,Lyömätön Linja Espoossa ry,Monika-Naiset liitto ry,Naisasialiitto Unioni ry,Nicehearts ry,Seta ry,Setlementti Tampere ry, Tukikeskus Varjo sekä Viola ry) jättivät kannanoton lähisuhdeväkivallan sovittelusta perheja peruspalveluministeri Annika Saarikolle. Kannanotossa järjestöt esittivät, että lähisuhdeväkivallan sovittelusta nykyisessä muodossaan tulisi luopua. (www.amnesty.fi/lahisuhdevakivallan-sovittelussa-vakavia-riskeja-uhrin-kannalta-jarjestot-jattivat-kannanoton-saarikolle/.) 16 Vuonna 2006 alettiin soveltaa säännöstä, jonka mukaan myös parisuhdeväkivaltatapaus voidaan täysimittaisen oikeudenkäynnin järjestämisen sijaan ratkaista asiakirjojen pohjalta käräjäoikeudessa kirjallisessa menettelyssä ilman pääkäsittelyä, mikäli syytetty ja asianomistaja tähän suostuvat (Honkatukia 2011, 77). Käräjäoikeuksissa yksittäisestä pahoinpitelystä tuomitaan tavallisesti sakkorangaistus, keskimäärin noin 40 päiväsakkoa ja joskus myös lyhyt ehdollinen vankeusrangaistus. 70 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa tu. Suomessa rikokset jaetaan kahteen ryhmään: virallisen syytteen alaisiin rikoksiin ja asianomistajarikoksiin. Virallisen syytteen alaisissa rikoksissa syyttäjä voi nostaa syytepyynnön asianomistajan tahdosta riippumatta, kun taas asianomistajarikoksissa syyttäjä ei voi toimia ilman asianomistajan esittämää syyttämispyyntöä. (Vuorenpää 1999, 86-87.) Lähisuhdeväkivaltarikokset jaetaan vakavuusasteensa mukaan törkeään pahoinpitelyyn, pahoinpitelyyn sekä lievään pahoinpitelyyn. Kaikki edellä mainitut ovat nykyisin virallisen syytteen alaisia rikoksia, samoin kuin lähes kaikki seksuaalirikokset. Rikoslain syyteoikeuksia on muutettu siten, että rikosprosessin käynnistämistä tai jatkamista ei enää jätetä uhrin päätettäväksi (luovuttu niin sanotusta vakaan tahdon pykälästä) pahoinpitelyjen ja seksuaalirikosten osalta, koska se altistaa esimerkiksi painostukselle ja kostolle (Kainulainen & Niemi 2017, 140). Muutoksia on perusteltu kansainvälisillä ihmisoikeussopimuksilla, joiden velvoitteisiin Suomi on sitoutunut: tyypillisesti naisiin kohdistuvat rikokset tulee tutkia, syyttää ja rangaista samalla tavoin kuin muutkin väkivaltarikokset.17 Yleisesti katsoen lain tasolla uhrin oikeudet ovat Suomessa hyvät, mutta käytännössä ne eivät välttämättä toteudu. Rikosoikeusjärjestelmissä on perinteisesti kiinnitetty enemmän huomiota rikoksesta epäiltyjen kuin uhrien oikeuksiin. Kainulaisen ja Niemen (2017) mukaan Suomessa rikoslaki on tekijäkeskeinen, sillä sen rikostunnusmerkistöissä ei erikseen kiinnitetä huomiota väkivallan osapuolten keskinäiseen suhteeseen, väkivallan toistuvuuteen tai uhrin erityiseen haavoittuvuuteen. He toteavat, että Suomen lainsäädännössä ei edes ole lähisuhdeväkivallan tai lähisuhteen määritelmää. Kaikkea väkivaltaa kohdellaan lähtökohtaisesti samalla tavoin, osapuolten keskinäisestä suhteesta riippumatta. Lainsäädännössä lähisuhdeväkivaltaa ei ole muutenkaan systemaattisesti huomioitu tai tunnistettu vakavuuden ja pitkäkestoisten väkivaltakierteiden tunnuspiirteiden osalta. Rangaistusta määrättäessä rikosten tekijän ja uhrin välinen läheinen suhde tai väkivallan toistuminen eivät ole raskauttavia perusteita. Pitkään jatkunutta lähisuhdeväkivaltaa ei siis pidetä Suomessa rangaistusta ankaroittavana seikkana. (Kainulainen & Niemi 2017, 152, 155.) Rikoslaissa on keskitytty fyysiseen väkivaltaan, joka on aina rikos. Tavallisesti kyseessä on pahoinpitely (RL 21:5). Lähisuhteessa väkivallantekijä voi syyllistyä pahoinpitelemisen lisäksi tyypillisesti vahingontekoihin rikkoessaan omaisuutta, kotirauhan häiritsemiseen, vapaudenriistoon, laittomaan uhkaukseen, seksuaalirikoksiin sekä henkirikokseen tai sen yritykseen. Kyseiset rikollisiksi määritellyt teot voivat olla vain osa tekijän kontrollia, eikä sen kaikkia muotoja ole säädetty rangaistaviksi. Yksittäisiin tekoihin pohjautuva rangaistus saattaa vaikuttaa väkivallantekoihin tai niiden toistumiseen nähden lievältä ja syyte on myös voitu jättää nostamatta, vaikka väkivalta ja uhkaukset olisivat uhrille vakavia. Jo nykyisiä säännöksiä tulkittaessa useita rikollisia tekoja tulisi olla mahdollista tutkia ja käsitellä samalla 17 Edelleen viime vuosina rikoksen uhrin turvallisuuden sekä viranomaisten tunnistamisvalmiuksien parantumisen yhtenä konkreettisena esimerkkinä voidaan mainita lähestymiskielto. 71 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa kertaa riippumatta siitä, ovatko ne tapahtuneet osana yhtä väkivaltaista tilannetta vai pidemmän ajanjakson kuluessa.18 Esimerkiksi toistuvat erilliset pahoinpitelyt pitäisi ottaa huomioon, kun arvioidaan pahoinpitelyn tunnusmerkistön täyttymistä. Myös yksittäisten lievien pahoinpitelyjen sijasta kyseessä pitäisi olla perusmerkistön mukainen pahoinpitely. (Kainulainen & Niemi 2017, 142-143, 144-145, 152, 155.) Lisäksi on tutkittu, että kaikkia lähisuhteissa tapahtuneita lieviä pahoinpitelyjä ei edes poliisin esitutkintaprosessissa käsitellä lain edellyttämällä tavalla. Poliisi saattaa määrittää esitutkinnassa virallisen syytteen alaisen lähisuhdeväkivaltarikoksen ”tavalliseksi”, ei-lähisuhteessa tehdyksi lieväksi pahoinpitelyksi, joka on asianomistajarikos. Tällöin tutkinta helposti keskeytyy tai päättyy heti alkuunsa. (Kotanen & Smolej 2014, 25.) Implisiittinen tekijän näkökulma sisältyy jo lähtökohdiltaan restoratiivisuuden teoriaan. Restoratiivisen liikkeen juuret sisältävät kriittisen suhtautumisen rankaisemista kohtaan. Korjaava oikeus nähdäänkin lähtökohdiltaan poikkeavana länsimaisen retributiiviseen eli rankaisukeskeiseen oikeusjärjestelmään verrattuna (Jokinen 2012, 14-15), jossa rangaistus on yhteiskunnan reaktio rikokseen ja oikeusprosessin nimenomaisena tarkoituksena on aiheuttaa tekijälle eli tuomitulle vahinkoa (Brunila 2010, 31). Tavoite tehdä oikeudenkäytöstä inhimillisempää ovat edesauttaneet sovittelun kehitystä. On ajateltu, että korjaava oikeus toteuttaa ajatusta kestävämmästä ratkaisusta verrattuna oikeuden päätökseen (Flinck 2013, 15), kun se korostaa osapuolten auttamista ja heidän tarpeisiinsa vastaamista enemmän kuin rangaistusta. Suomessa ja yleisemmin Pohjoismaissa sovittelutoiminnan muotoutuminen on ollut seurausta juuri rationaalisesta ja humaanista kriminaalipoliittisesta ajattelusta. Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää se, miksi myös lähisuhdeväkivallan sovittelua on meillä haluttu kehittää. Kun rangaistuksen sisältöä ja tavoitteita on viimeisten vuosikymmenten aikana osin tulkittu uudelleen, on erityisestävyyden vaatimuksen painopiste siirtynyt rikoksentekijän ei-rankaisevan yksilölliseen kasvatuksen ja kuntoutuksen suuntaan. Ajattelutavaltaan sovittelu edustaakin suomalaisen kriminaalipolitiikan ihanteita. Suomalaisessa kriminaalipolitiikassa rikosoikeusjärjestelmä nähdään rikoksen ehkäisyn viimeisenä saarekkeena. Rikollisuus nähdään sosiaalisen syrjäytymisen seurauksena, jolloin sen ehkäisyyn on käytettävä ensisijaisesti sosiaalipolitiikan keinoja kovien tuomioiden sijaan. (Honkatukia 2015a, 55.) Rikosoikeusjärjestelmään liittyvänä tavoitteena pidetään turhien oikeudenkäyntien välttämistä lievissä ja erityisesti nuorten tekemissä rikoksissa. (Iivari 2001, 474; Iivari 2010b, 58.) Monet sovittelun ideologit katsovat, että sovitteluun liittyy itsessään periaatteellinen rangaistusfilosofinen kannanotto (Takala 1998, 8; Iivari 2001). 18 Myös rikosuhritutkimuksissa väkivallantekoa lähestytään yksittäisenä tekona, jolloin väkivallan kierteessä elävän voi olla vaikea erotella kaikesta kokemastaan vain yhtä tekoa. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa kartoittavissa kyselyissä väkivaltaa lähestytään puolestaan uhrin ja väkivallantekijän välisestä suhteesta käsin ja kysytään erikseen nykyisen tai entisen puolison väkivaltaisuudesta. (Piispa & Heiskanen 2017, 77.) Yhteisöllisyyden sekä sosiaalisten ja yhteiskunnallisten normien vahvistaminen ovat korjaavan oikeuden tavoitteita. Kinnusen (2012, 23–25) mukaan restoratiivinen oikeus nähdään sosiaalisena pääomana, joka vaikuttaa yhteisöä vahvistavasti.19 Yleisestävyyden pelotustarkoitus onkin muuntunut yleisen järjestyksen ja oikeusperiaatteiden ylläpitämiseksi. Yleisestävyyden katsotaan toimivan silloin kun yleinen järjestys kyetään turvaamaan ja yhteiskunnan jäsenet saadaan vakuuttuneiksi siitä, että oikeusperiaatteita kunnioitetaan. Jotta oikeusperiaatteet todetaan kannatettaviksi, on esimerkiksi rikosten osapuolten kohteluun liittyvien normien tultava yhteiskuntapoliittisesti perustelluiksi. (Iivari 2010a; Iivari 2010b.) Sovitteluprosessi Sovittelun lähtökohtana on tapahtunut rikos. Sovittelu käynnistyy sovittelualoitteesta, jonka rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta annetun lain 3. luvun 13. §:n mukaan vain poliisitai syyttäjäviranomaisella on oikeus tehdä sovitteluun ryhtymisestä, jos kyseessä on väkivaltaa sisältävä rikos, joka on kohdistunut epäillyn puolisoon, lapseen, vanhempaan tai muuhun heihin rinnastettavaan läheiseen (Laki rikosja eräiden riita-asioiden sovittelusta 1015/2005). Suomessa valtaosa soviteltavista jutuista tulee sovitteluun syyttäjän syyteharkinnan tai poliisin esitutkinnan yhteydessä. Syyttäjän päätös ohjata parisuhdeväkivaltarikos sovitteluun pohjautuu asiakirjoihin ja syyttäjän järjestelmästä tulevaan tietoon. Syyttäjällä ei yleensä ole henkilökohtaista yhteyttä osapuoliin. Suomessa alueiden välillä on todettu vaihtelua siinä, missä vaiheessa tutkintaa lähisuhdeväkivaltatapauksen sovittelualoite ohjautuu sovittelutoimistoille (Lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelu...2019, 1). 19 Ihmisten välistä toimintaa muovaavat käytännöillä on omanlainen sosiaalinen historiansa. Sovittelutoiminnan periaatteet voidaan tunnistaa erilaisista heimoyhteisöistä. Esimerkiksi maorien, inuiittien sekä Amerikan intiaanien keskuudessa on ratkottu ihmisten välisiä riitoja ja rikoksia sovittelemalla. Myös kristillinen etiikka korostaa sovinnon teon tärkeyttä ja ihmisen elämistä sovinnossa lähimmäisten kanssa sekä sovitusta, rauhaa ja anteeksiantoa. Se korostaa myös sovinnon tärkeyttä oikeuden käsitteellä, jossa korostuvat ihmisen eläminen sovinnossa lähimmäisten kanssa sekä sovituksen merkitys. Juhani Iivarin (2004) mukaan heimoyhteisöllinen sovittelu murtui länsimaisen markkinataloudellistumisen myötä 1900luvulla, kun etniset relaatiot hävisivät urbaanin kulttuurin nousun sekä individualismin kasvun myötä. Sovittelun synnyinmaassa 1970-luvun Yhdysvalloissa haluttiin sovittelulla suojella ja vahvistaa huono-osaisten ryhmien oikeuksien toteutumista, asianosaisten lisääntyvää osallistumisoikeutta sekä oikeuden byrokratian vähentämistä lakijärjestelmän valtaa hajauttamalla. Sovittelun menetelmiä sulautettiin yhä enemmän oikeusjärjestelmään. (Iivari 2004, 178–179; Iivari 2010, 47-48; Matthews 1988, 4-6.) Restoratiivisen oikeuden kehityksen voidaan sanoa alkaneen Euroopassa 1980sekä 1990luvulla. Norja oli ensimmäinen restoratiivisen toiminnan aloittava maa, jonka alkuperäisenä sovellusalana oli nuorisorikollisuus. Suomi, Itävalta, Englanti, Wales sekä Saksa aloittivat sovittelua kehittävän toiminnan 1980luvulla. Suomessa toiminta alkoi Vantaalla 1983 kirkon kriminaalityönä. Vantaan kaupunki vakinaisti sovittelutoiminnan vuonna 1986 osaksi sosiaaliviranomaisten työtä. Tämän jälkeen toiminta laajeni sekä ja vakiintui muilla paikkakunnilla. (Kinnunen 2012, 23.) Sovittelua on myöhemmin sovellettu muun muassa myös työyhteisöja rakennusriitoihin, koululaisten ja naapureiden riitoihin sekä perheasioiden ratkaisuun. 72 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa 79 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa levät parisuhdeväkivaltaa ja sen sovittelua. Tarkastelin sitä, millaisten puhetapojen varassa eri instituutioiden toimijat tulkitsevat parisuhdeväkivallan sovittelua. Parisuhdeväkivallan sovittelu toiminnan ja ohjeistuksen näkökulmista Sovitteluideaalissa rikos käsitetään yksittäisenä tapahtumana, joten myös sovittelu nähdään kertaluonteisena. Sovittelijakyselystä käy ilmi, että sovittelijat olivat pääosin tyytyväisiä lakiin perustuvaan käytäntöön sovittelualoitteen tekemisessä. He näkivät uhkana sen, että väkivallan tekijä voi painostaa uhria sovitteluun ilman sovittelulaissa määriteltyä syyttäjän ja poliisin aloiteoikeutta. Sovittelijoiden mukaan erityisesti rikoksen kertaluonteisuutta koskevat ajatukset ovat ongelmallisia intiimisuhteissa käytetyn väkivallan suhteen. Sovittelussa on mahdollista käsitellä vain yksittäisiä tapahtumia. Sovittelu ei sovellu pitkäkestoisen väkivallan käsittelyyn. (Vastaaja/ S2) Sovittelufoorumin mukaan sovittelun vahvuus on se, että se on nopea ja konkreettinen interventio, jossa asianosaisia autetaan silloin kun väkivaltaa ilmenee ensi kerran, eivätkä ongelmat ole vielä vaikeutuneet (Sovittelu…119). Sovittelun etu matalan kynnyksen palveluna ei nykyisellään foorumin mielestä kuitenkaan täysin toteudu, koska sovittelulain 13 §:n mukaan vain poliisitai syyttäjäviranomaisella on oikeus tehdä sovittelualoite, jos kyseessä on väkivaltarikos, joka on kohdistunut puolisoon, lapseen, vanhempaan tai heihin rinnastettavaan läheiseen. (Sovittelu… 2010, 127). Väkivaltatyöntekijät ja heidän lisäksi muutama kyselyyn vastannut sovittelija korostivat, että lähes kaikkien parisuhdeväkivaltatapausten taustalta löytyy jo aiemmin tapahtunutta henkistä ja fyysistä väkivaltaa tai sillä uhkailua, mutta niistä ei ole tehty rikosilmoitusta. Väkivaltatutkimusten mukaan väkivallantekojen taustalla on usein ollut pitkään jatkunutta henkistä väkivaltaa, erilaista alistamista ja kontrollointia sen tullessa virallisten tahojen tietoon (mm. Morris & Gelsthorpe 2000; Niemi-Kiesiläinen 2005a, 228; Ojuri 2001, 9; Piispa 2004). Myös Sovittelufoorumi tunnistaa sen, etteivät yksittäiset ja lyhytkestoiset väliintulot välttämättä riitä ratkaisemaan parisuhdeväkivallan problematiikkaa, sillä tapauksiin liittyy usein uhrin traumatisoituminen. Tällöin voi olla tarpeellista järjestää useita sovitteluistuntoja. (Sovittelu…2010, 122.) Sovitteluideaalin mukaan on oleellista, että ohjaajat tarkistavat jutun tapauskohtaista soviteltavuutta arvioidessaan, onko kyseessä osapuolten ensimmäinen sovittelukerta (Sovittelu…2010, 116-126). Tiedustellessani sovittelijakyselyssä sitä, sovittelevatko alueelliset sovittelutoimistot uusiutuneita parisuhdeväkivaltarikoksia 80 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa (sekä samojen kumppaneiden välillä toistuvaa, että saman tekijän uuteen kumppaniin kohdistamaa väkivaltaa), yli kaksi kolmasosaa vastaajista ilmoitti, ettei toistuvaa parisuhdeväkivaltaa sovitella tai sitä sovitellaan erittäin harvoin. Sovittelijakyselyn vastauksista käy kuitenkin myös ilmi, että virallista taustamateriaalia väkivaltahistoriasta ei esitutkinnassa ole yleensä saatavilla. Väkivaltatyöntekijöiden näkemyksen mukaan poliisilla ei useinkaan ole riittävästi tietoa suhteen taustoista ja tilanteesta sovittelualoitteen tekemiseen. Nykyisen lain tulkinnan mukaan toistuvaa väkivaltaa ei voi sovitella – mutta mikä on toistuvaa? Vain ne teot, jotka ovat tulleet poliisin tietoon? Tietääkö poliisi tilanteesta riittävästi siinä vaiheessa, kun kertoo asianomistajalle sovittelun mahdollisuudesta? (Vastaaja/Naisten linja 14) Sovitteluliikkeen piirissä on väkivallan sovittelumenettelystä muotoiltu hyvän käytännön mallinnus, johon sisältyy monivaiheinen ja moniammatillinen tapauksen soveltuvuusarviointi. Tavoitteena on, että poliisi, syyttäjä ja sovittelun ammattihenkilöstö arvioivat sovittelun edellytyksiä tapauskohtaisesti. Arvio sovittelun esteistä ja edellytyksistä syntyy asiakirjojen sekä asianosaisten erillisja yhteistapaamisissa kootun tiedon pohjalta. (Elonheimo & Flinck 2010,12; Flinck & Iivari 2004, Sovittelu… 2010, 120-121, 126.) Väkivallan toistuvuus sovittelukriteerinä on kuitenkin käytännössä merkityksetön. Tämä johtuu siitä, että muilla kuin oikeusviranomaisilla ei ole mahdollisuutta saada toistuvuutta osoittavaa taustamateriaalia yksittäisestä väkivaltatapauksesta. Parisuhdeväkivallan sovittelun asiantuntijat tiedostavat tämän varsin hyvin (ks. esim. Iivari 2010a, 43-47). Sovittelijakyselyn perusteella näyttää siltä, että käytännössä yhden parisuhdeväkivaltajutun soveltuvuudenarviointi perustuu keskimäärin yhdelle erillistapaamiselle kummankin osapuolen kanssa sekä yhdelle yhteistapaamiselle. Sovittelijakyselyssä painottui erillistapaamisten merkitys sovittelun edellytysten arvioinnin kannalta mm. uhrin kokeman uhkan suhteen. Väkivaltatyöntekijät tuovat esiin, että nykykäytännössä tapauskohtaisen riskinarvioinnin sijaan sovitteluun ohjaus perustuu usein pelkästään asiakirjoihin. Sovittelutoimistot sanovat tapaavansa osapuolet ensin erikseen ja selvittävänsä että uhria ei painosteta tai riskiä väkivallan uusimiseen ei ole, mutta käytännössä sitä ei kaikissa toimistoissa ja tapauksissa noudateta. Väkivallan riskinarviointi (tähän on menetelmiä ja mittareita) pitäisi tehdä aina harkittaessa sovittelua. (Vastaaja/ Rikosuhripäivystys 15) Rikosuhripäivystys korostaa sitä, että osapuolet tulee tavata erikseen ennen sovittelua. Käytännössä tätä suositusta ei aina sovittelutoimistoissa kuitenkaan noudateta. Suosituksen mukaan myös syyttäjän pitäisi aina tavata osapuolet ennen sovittelua. Sovittelumenettelyä edeltävä tapauksen soveltuvuuden moninainen arviointi ei siis 81 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa useinkaan toteudu käytännön prosessissa hyvistä mallinnuksista huolimatta. Sovitteluun ohjauksen selkeiden kriteereiden ja menettelyn puuttumisen myötä jutun soveltuvuus sovitteluun arvioidaan usein vasta sovitteluistunnossa, jonka toteutumisen ratkaisee lopulta asianosaisten myöntyvyys (myös Niemi-Kiesiläinen 2005b). Väkivaltatyöntekijöiden vastauksissa korostui erityisesti väkivallan uhrin oikeuksien puutteellinen huomioiminen sovitteluprosessissa. Myös väkivallan sovittelumenettelyn mallinnukseen sisältyy osapuolten riittävä informointi sovittelusta sekä sen merkityksestä oikeusprosessissa (Sovittelu…2010, 120). Rikosuhripäivystys korostaa, että uhrin tulee saada riittävästi tietoa rikosprosessin vaiheista kokonaisuudessaan ja mahdollisuuksistaan vahingonkorvauksiin sekä ymmärtää oikeusturvassaan sovittelun myötä tapahtuvat muutokset. Vaikka sovittelussa oikeuksista kerrotaan, sovittelijat usein korostavat puolueetonta asemaansa ja siihen vedoten eivät korosta kummankaan puolen erityisiä oikeuksia. Sovittelijan intressissä on myös onnistunut sovittelu ja mahdollinen sopimus, jolloin asioita jotka saisivat osapuolet pohtimaan sovittelun mieltä tai riskejä ei välttämättä korosteta. (Vastaaja/ Rikosuhripäivystys 15) Kokemukseni mukaan sovittelusta saatu tieto esim. jutun mahdollisesta jatkosta käräjäoikeudessa on ollut hyvin puutteellista. (Vastaaja/Rikosuhripäivystys 17) Sovittelun ei pitäisi viedä asianomistajalta oikeuksia, jos juttu etenee tuomioistuimeen tai ainakin sopimuksen purku pitäisi olla helpompaa. ”Onnistuneen” sovittelun merkitys lieventävänä tuomioistuimessa ei pitäisi olla automaatio. (Vastaaja/Rikosuhripäivystys 16) Ideaalin mukaan sovittelu on vapaaehtoinen menettely, joka voidaan keskeyttää, ellei edellytyksiä sovintoon ole (Sovittelu...2010,120). Sopimus solmitaan aina osana virallista rikosseuraamusjärjestelmää (Iivari 2010a, 24), joten sovittelu vaikuttaa asianosaisten oikeusturvaan. Lähisuhdeväkivallan sovittelua Suomessa käsittelevästä raportista käy ilmi, että silloin kun syyttäjä jätti syyttämättä sovitellussa tapauksessa, niin pääasiallisin perustelu oli sovittelussa syntynyt sopimus, ei tapauksen vakavuusaste (Flinck & Iivari 2004). Sovitteluideaalin mukaan sopimukseen pääsy ei saa olla sovittelun itsetarkoitus, vaan olennaista on asianosaisten tasavertaiseen dialogiin pohjaava prosessi, muutoksen mahdollisuus sekä uhrin kärsimien haittojen hyvittäminen oikean rangaistuksen, hoidon tai korvaussumman sijaan (Elonheimo 2004, 183, 187; Sovittelu… 2010, 118,122). Sovittelijakyselystä käy ilmi, että lähes kaikissa vuonna 2008 sovitelluissa parisuhdeväkivaltaa koskevissa jutuissa solmittiin sopimus. Epäillyt tekijät sitoutuivat yleisimmin sopimuksissa aineettomiin korvausmuotoihin. Tällöin hyvitykset olivat pääasiassa pahoittelu ja anteeksipyyntö sekä sitoumus avun piiriin hakeutu- 82 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa misesta. Rikosuhripäivystys nostaa vastauksissaan esiin sen, että koska solmitut sopimukset ovat lähtökohtaisesti laillisesti sitovia, ei niitä voida purkaa kuin erityisin perustein. Erityisesti korvausmuotoihin liittyen solmittu sopimus heikentää uhrin oikeusturvaa, mikäli juttu etenee tuomioistuimeen. Sovittelun perusajatuksena on uhrin hyvittäminen, mutta se tuntuu unohtuneen monissa sovittelun käytännöissä, joissa varmistetaan herkemmin se, että uhri ei esim. ”rahasta” ja vaadi liian isoja korvauksia tekijältä (se että uhri tyytyy selvästi pienempiin korvauksiin kuin mihin hän olisi oikeutettu, ei tunnu olevan niin iso ongelma sovittelijoille). (Vastaaja/ Rikosuhripäivystys 15) Uhri on ohjattava saamaan tukea ja neuvoja omasta näkökulmastaan esim. korvausja rangaistusvaatimuksista ja niistä luopumisen merkityksestä hänen oikeusturvaansa. (Vastaaja/ Rikosuhripäivystys 16) Erityisen seurantavaiheen tai jatkuvan seurannan liittämistä sovitteluun pidetään tarpeellisena lähisuhdeväkivaltatapauksissa hyvän sovittelun hyvän käytännön mallinnuksen tai ongelmien pitkäkestoisuutta määrittelevien kriteerien mukaan (Sovittelu 2010…122; Flinck & Iivari 2004, 192; Elonheimo & Flinck 2010, 12). Sovittelufoorumi suosittaa jatkuvaa seurantaa etenkin lähisuhdeväkivallan uhrin turvallisuuden varmistamiseksi (Sovittelu… 2010, 122). Tämän johdosta tiedustelin sovittelijoilta sitä, millä tavalla sopimusten seuranta toteutetaan ja kuinka kauan se kestää. Vastausten mukaan seurannan toteutus vaihtelee sopimuskohtaisesti. Sovittelutoimisto seuraa sopimuksen toteutumista joko puhelinsoitoin tai asiakastapaamisin. Sovittelijakyselyn mukaan seuranta-aika kestää keskimäärin neljästä kuuteen kuukauteen. Usein vain rahakorvausten toteutumista uhrille seurataan maksuaikataulun loppuun saakka. Rahakorvauksia ei parisuhdeväkivaltatapauksissa kuitenkaan juuri käytetä. Mikäli osapuolet tekevät käyttäytymissopimuksen, voidaan siihen määritellä seuranta-aika. Sovittelijakyselystä kävi ilmi, että sovittelutoimistojen tiedossa ei yleensä vuonna 2008 ollut, kuinka monta soviteltua parisuhdeväkivaltajuttua jätettiin syyttämättä syyteharkinnassa. Tieto on tärkeä, mikäli tarkoituksena on seurata väkivallan muutostyöskentelyä. Sovittelijakyselyn vastausten perusteella voidaan sanoa, että nykykäytännöistä näyttää puuttuvan systemaattinen ja pitkäkestoinen jälkiseuranta, joka koskisi väkivallan uusimisriskiä, osapuolten selviytymistä tai sitoutumista väkivallan katkaisemista edistäviin palveluihin. Vastauksissa tuotiin esiin se, että jatkopalveluja ei monilla alueilla ole aina edes tarjolla. Christa Pelikanin (2000) mukaan sovittelussa rikoksesta epäillyn käyttäytyminen muuttuu pysyvästi vain harvoin, tai väkivalta loppuu ilman sitovasti sovittuja velvoitteita. Yleisesti sovittelututkimuksessa Suomessa ei ole selvitetty ja seurattu tekijöiden varsinaista hakeutumista jatkotoimenpiteenä palvelujen piiriin sovitteluidean ja -sopimuksen mukaisesti. 83 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Sovittelijat ja väkivaltatyöntekijät korostivat vastauksissaan yksimielisesti palvelujärjestelmän kehittämistä siten, että väkivallan osapuolet saavat asiantuntevaa sekä tarpeitaan vastaavaa apua ja tukea viranomaistahoilta, kuten restoratiivisen oikeuden ideaali korostaa (vrt. Mielityinen 1999, 2-7). Sovittelijat painottivat, että sovittelun tarkoituksena on käynnistää väkivaltaongelman työstäminen palveluohjauksen avulla. Sovittelussa on mahdollista tehdä asiakasohjausta muiden palvelujen piiriin. Sovittelu ei ole terapia. Sovittelussa on usein ongelmana asianosaisten tai toisen päihdeongelma ja siihen liittyvät erityiskysymykset. (Vastaaja/ S 2) Moninaisissa ongelmissa, joita on jatkunut pitkään, ei välttämättä voi ratkaista sovittelussa. Sovittelu ei ole hoitomenetelmä, asianosaiset pitäisi saada asianmukaiseen hoitoon. (Vastaaja/ S 10) Sovitteluideaalissa sovittelun tavoitteena nähdään sen kyky katkaista väkivaltaa pysyvästi tarjoamalla palveluohjausta osapuolten ongelmiin (Sovittelu…2010, 119). Sovitteluideaalin mukaan sovittelumenettelyssä halutaan mieluummin tukea uhrin selviytymistä kuin rangaista väkivallan tekijää, joten sovittelun tehtävä on hoitoon motivoiminen (Flinck & Iivari 2004). Aineiston perusteella ei palveluohjauksen suhteen ole kuitenkaan parisuhdeväkivallan sovittelussa vakiintunutta, saati yhtenäistä käytäntöä. Väkivaltatyöntekijöiden toivat esiin, että parisuhdeväkivallan uhrit ja epäillyt tekijät tulisi sovittelun sijaan ohjata väkivalta-, mielenterveysja päihdetyöpalveluiden piiriin. Lähisuhdeväkivallan sovittelua on perusteltu sillä, että se mahdollistaa osapuolten ohjaamisen avun piiriin saamaan apua väkivaltaongelmaan. Tähän ei mielestäni tarvita sovittelua, ohjausta voi tehdä myös suoraan oikeisiin auttajatahoihin. Riski siihen, että sovittelu pahentaa tilannetta ja mahdollistaa väkivallan jatkumisen, on painava peruste olla varovainen. (Vastaaja/Rikosuhripäivystys 15) Väkivaltatyöntekijät kyseenalaistivat sovittelujärjestelmän kyvyn katkaista parisuhdeväkivaltaa. He puolsivat voimakkaasti näkemystä, jonka mukaan henkilökohtainen auttamisprosessi pitäisi voida erottaa kokonaan rikosoikeudellisesta prosessista. Myös sovittelijakyselyyn vastanneista kaksi kolmasosaa oli sitä mieltä, että sovittelua ei tule käyttää seuraamusten sijaan. Tällöin sovittelua pohdittiin suhteessa oikeusprosessiin tyyliin: Sovittelu on oikeuden ulkopuolinen tapa käsitellä asiaa, ei oikeuden korvike. (Vastaaja/S 4) 84 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Sovittelu ei myöskään voi aina johtaa syyttämättäjättämiseen. Sovittelu ei välttämättä korvaa oikeutta, vaan rikosoikeudellinen vastuu pitää myös kantaa. (Vastaaja/S 10) Osalliset saattavat sitoutua sovittelusopimukseen, koska ovat itse päättämässä sopimuksen sisällöstä. (Rikosprosessi on erillinen asia). (Vastaaja/ S12) Reilun 15 vuoden työkokemuksella väkivaltaa käyttäneiden miesten parissa niin vapaudessa kuin vankilassa, en näe mitään perusteita sille, että yhteiskunnallinen oikeusjärjestelmämme tukisi lähisuhdeja perheväkivallan osalta sovittelun kaltaista järjestelmää. Oikeusjärjestelmän ja palvelujen (järjestöjen ja muiden toimijoiden) välistä yhteistyötä tulisi kehittää niin, että ne huomioivat jokaisen väkivallan osallisen yksilölliset avuntarpeet. Oikeusjärjestelmässä tulisi huomioida, että kotona parisuhteessa tai perheessä tapahtuva väkivalta on aina rikos, josta seuraa rangaistus. (Vastaaja/ Lyömätön Linja 13) Toivoisin lakimuutosta, joka rajaisi nämä [parisuhdeväkivallan] rikoksen sovittelun ulkopuolelle. (Vastaaja/ Naisten linja 14) Parisuhdeväkivallan osapuolten neuvotteluasemat Parisuhdeväkivallan sovittelussa kysymykset vastuusta ja sen paikantumisesta ovat erittäin olennaisia. Sovittelumenettelyn periaatteisiin sisältyy ajatus, jonka mukaan rikos tuomitaan moraalisesti ja ihmistä kohdellaan vapaana yksilönä. Teon sovitusta esim. vahingonkorvausten maksamisella pidetään riittävänä muodollisena anteeksipyyntönä. (Duff 2001, 110-111.) Sovittelumenettelyä koskevissa teksteissä korostetaan rikoksen tekijän vastuuttamista teostaan (esim. Mielityinen 1999, 2-7; Pelikan 2000). Sovittelun eettiset periaatteet kuitenkin toteavat, että sovittelussa ei etsitä syyllisiä ja rangaistusta, vaan käyttäytymisen muutosta edistäviä keinoja oppimisen kautta (Flinck & Iivari 2004, 33; Sovittelu… 2010, 119). Suomessa sovitteluideaalin ja –käytännön välinen ero näkyy siinä, että sovittelun julkilausuttuna edellytyksenä on vastuunotto, mutta silti meillä voidaan sovitella parisuhdeväkivaltatapauksia, joissa epäilty tekijä neutraloi tai kiistää vastuunsa (esim. Flinck & Iivari 2004, 120, 189). Useissa ulkomaisissa sovitteluohjelmissa vain myönnettyjä tekoja voidaan sovitella (Niemi-Kiesiläinen 2005b, 277). Vastuukysymykset ovat oleellisia väkivallan katkaisemisen suhteen (ks. Keskinen 2005). Ilman tekijän vastuunottamista ei muutosta väkivallan katkaisemiseksi voi tapahtua. (Vastaaja/Lyömätön Linja 13) Erittäin ongelmallisena suomalaisessa sovittelukäytännössä näyttäytyy väkivallan kohteen, uhrin asema toimijana. Joidenkin tutkimusten mukaan sovittelu toimii 85 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa erityisen hyvin väkivaltarikoksissa, koska kyseisissä konflikteissa on riittävästi energiaa intensiivisen osallistumisen ja dialogin mahdollistamiseksi etenkin uhrin edun nimissä (esim. Braithwaite 2002). Sovitteluideaali odottaa osapuolten aktiivista osallistumista prosessiin, jotta sitoutuminen muutokseen mahdollistuisi keskustelun ja tunteiden ilmaisemisen avulla (Elonheimo 2004; Sovittelu… 2010, 118). Tämä kuitenkin edellyttäisi väkivallan tekijän vahvaa sitoutumista oman toimintansa muuttamiseen. Kaikki väkivaltatyöntekijät ilmaisivat vastauksissaan huolensa erityisesti parisuhdeväkivallan sovittelun uhrin alisteisesta asemasta ja turvallisuudesta. Heidän mukaansa on huomioitava, että väkivallan uhri kokee henkisen trauman, joka vaikuttaa hänen minuuteensa ja lisää riskiä siihen, että uhri myöntyy sopimukseen, joka ei ole hänen etunsa mukainen. Väkivaltatyöntekijöiden mukaan uhri kokee myös syyllisyyttä sekä yleensä aina jonkinasteista väkivallan pelkoa ja uhkaa. Näin on usein niissäkin tapauksissa, joissa fyysinen väkivalta on molemminpuolista. Väkivaltatyön näkökulmasta sovitteluideaalin mukainen niin sanottu uhrisensitiivinen lähestymistapa asettuu sovittelumenettelyssä vähintäänkin kyseenalaiseksi. Jos uhrilla oli pelkoja, kehotettiin harkitsemaan kannattaako sovitteluun suostua. (Vastaaja/ S 10) Henkinen ja fyysinen vallankäyttö vaikuttaa syvästi kohteeksi joutuvan minuuteen. Kyse ei ole tasa-arvoisesta asetelmasta, kun tällaisen väkivallan traumatisoima uhri laitetaan kohtaamaan väkivallan tekijän ( mikäli uhri ja tekijä ovat aina edes yksiselitteisesti identifioitavissa). Uhrin itsetunto, ajatukset ja tunteet ovat kietoutuneet vahvasti väkivallan tekijän mielenliikkeisiin, uhka ja pelko pitävät uhrin alitajuisesti varuillaan – tällaisessa tilanteessa uhrin on vaikea tavoittaa omia tunteitaan, ajatuksiaan ja tahtoaan, mikä sovittelutilanteessa olisi mielestäni perusedellytys tasaveroiselle kohtaamiselle. Riski siihen, että uhri lamaantuu sovittelutilanteessa ja myöntyy asioihin (sopimukseen, korvauksiin ym.), jotka eivät ole hänen etunsa mukaisia, on iso. Uhri ei usein osaa nimetä kokemuksiaan pitkään aikaan edes väkivallaksi. Sovittelussakin uhri kokee helposti, että häntä epäillään ja syytetään osasyylliseksi tapahtumiin, ja siitä lähtökohdasta hänen on esim. hyvin hankala vaatia hyvitystä ja korvauksia. (Vastaaja/Rikosuhripäivystys 15) Sovittelulain täytäntöönpanon arviointitutkimus vahvistaa, että lähisuhdeväkivallan sovittelu ei edistänyt vastapuolen ymmärrystä tai henkisten haittojen käsittelyä, saati helpottanut oloa sovittelun jälkeen (Iivari 2010a, 104, 125-126). Suvi Ronkainen (2006) puhuu toimijuuden vaateesta tarkoittaessaan niitä yhteiskunnallisia käytäntöjä, joiden kautta vastuu väkivallasta asetetaan uhrille. Sovittelumenettelyssä väkivallan aiheuttamien tunteiden ja mahdollisen traumatisoitumisen merkitys pienenee ja uhrilla oletetaan olevan voimavaroja tilanteesta keskustelemiseen ja myötävaikuttamiseen väkivallan loppumiseksi. (Ronkainen 2006, 532-538.) 86 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Väkivallan tekijän vastuullisuus ja väkivallan lopettamiseen tähtäävä työskentely ei voi olla uhrin vastuulla tai siinä, että uhri suostuu saman pöydän ääreen tekijän kanssa. (Vastaaja/ Lyömätön Linja 13) Sovittelussa pitää olla tilaa myös uhrin katkerille, loukatuille ja raivokkaille tunteille, uhria ei voida vaatia heti ymmärtämään tekijää ja antamaan tälle anteeksi. (Vastaaja/ Rikosuhripäivystys 15) Sovitteluideaaliin sisältyy ajatus, että rikokseksi määritelty väkivallanteko on seurausta parisuhteessa tapahtuneesta konfliktista. Näin ajateltuna molemmat osapuolet ovat velvollisia ratkaisemaan yhdessä rikoksen ja sitä edeltäneen ongelman. Vakavistakin fyysisistä vammoista huolimatta väkivallan tapahtuma nähdään helposti tilannetekijöistä tai olosuhteista johtuvaksi keskinäiseksi riitelyksi enemmän kuin rikokseksi tai väkivallaksi. Sovittelufoorumi pitää ongelmallisena sitä, että tekijää rangaistaessa huomio kiinnitetään rikokseksi määrittyvään tekoon, jolloin ympäröivä todellisuus eli väkivallan motiivit, kontekstit ja merkitykset jäävät tarkastelussa toissijaisiksi (Sovittelu… 2010, 17). Edelliseen liittyen Suomessa on viime aikoina nostettu esiin konfliktilähtöisen parisuhdeväkivallan tutkimusperinne, jossa molemmat osapuolet nähdään vastavuoroisesti sekä väkivallan kohteina että tekijöinä (Flinck 2009, 445; Salmi 2009, 123-133). Sen ajattelutapa on samansuuntainen vuorovaikutusteorioiden kanssa, joiden mukaan suhteen kommunikaatio-ongelmat ovat merkittäviä väkivallan syitä ja selittäjiä. Mikäli väkivalta ymmärretään parisuhdedynamiikasta johtuvana kaksintaisteluna, niin raja verbaalisen riidan ja fyysistä koskemattomuutta loukkaavan rikoksen välillä muodostuu häilyväksi. Konfliktin kehyksessä väkivallan ”väkivaltaisuus”, osallisten erilainen vastuu ja toimintamahdollisuudet sekä väkivallan vakavuuden erot ja seuraukset katoavat (Ronkainen 2009, 460-461). Erityisesti jälkihoidon kannalta väkivallan vuorovaikutusmalli on ongelmallinen, sillä se vaikeuttaa mahdollisten psyykkisten oireiden tulkintaa uhriutumisen seurauksiksi (Niemi-Kiesiläinen 2005a, 229). Konflikti vastaan vallankäyttö vai joku muu? Väkivaltatyötä tekevistä tahoista niin Naisten linja, Lyömätön Linja kuin Rikosuhripäivystyskin korostivat vastauksissaan parisuhdeväkivaltaa vallankäytön muotona. Näkemykseen väkivallasta vallankäyttönä sisältyy se, että epäillyn tekijän halutaan ottavan vastuun väkivaltaisesta käyttäytymisestään. Naisten linjan ja Rikosuhripäivystyksen vastauksissa korostui syvä huoli uhrin haavoittuvasta ja epätasa-arvoisesta asemasta sovittelussa suhteessa väkivallan tekijään. Lyömättömän Linjan vastauksissa painottui asetelma miehestä väkivallan tekijänä ja naisesta uhrina. Väkivaltatyön- 87 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa tekijät kyseenalaistivat sen, että parisuhdeväkivallan sovittelu hyödyttäisi uhria sekä korostivat väkivallan rikosluonteen vakavuutta. Väkivalta on ihmisoikeuskysymys. (Vastaaja/Lyömätön Linja 13) Kyselyyn vastanneista sovittelijoista vajaa kolmasosa tulkitsi väkivallan vallankäyttönä, kun yli kaksi kolmasosaa sovittelijoista oli omaksunut konfliktilähtöisen näkemyksen väkivallasta. Sovittelijoiden vastauksista saattoi havaita jatkuvaa rajankäyntiä sille, milloin väkivalta ymmärrettiin vallankäyttönä ja milloin konfliktina. Toisaalta epäillyn tekijän vastuu väkivallan teosta korostui, mutta samalla painottui myös väkivallan vastavuoroisuus ja väkivallantekoa ympäröivät olosuhteet, joiden kautta vastuu jaettiin molempia osapuolia koskevaksi. Sovittelijakyselyn vastauksista kävi ilmi myös sukupuolistuneen vallankäytön näkökulma, sillä muutama sovittelija toi esiin erillisen naisja miestyön tarpeen väkivaltakierteen katkaisevana jatkotoimenpiteenä. Vaikka tekijän ja uhrin sukupuolta ei määritelty sovittelijakyselyssä, yksilöitiin väkivallan kohde niissä vastauksissa, joissa sukupuoli ylipäänsä nostettiin esiin yleensä naiseksi, jonka turvallisuuden takaavia keinoja eriteltiin. Annettiin [sovittelussa] vinkkejä yhteistyöhankkeesta, joka tähtää naisten turvallisuuden lisäämiseen. (Tukipalvelu naisille, jotka ovat olleet fyysisen, psyykkisen tai seksuaalisen väkivallan kohteina. (Vastaaja/ S1) Jotkut vastaajat mainitsivat kuitenkin, että väkivalta on ilmiönä monimuotoinen ja kritisoivat väkivallan tekijän ja uhrin stereotyyppisiä asetelmia. Kaikki ei ole pitkään jatkunutta, alistavaa väkivaltaa vaan ihmiset ovat hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. (Vastaaja/ S 7) Ei ole aina niin, että miehet lyövät ja naiset alistuvat. (Vastaaja/S 8) Sovittelufoorumin teksteissä tuotetaan parisuhdeväkivallan sovittelusta sekä konfliktilähtöistä diskurssia että sukupuolineutraalia ajattelutapaa. Toisaalta sen edustajat tunnistivat parisuhdeväkivallan erityisluonteeseen liittyvän pitkäkestoisuuden, mutta toisaalta parisuhdeväkivallan sovittelu nähtiin kahden tasa-arvoisen osapuolen välisenä lyhytkestoisena menettelynä. Michael Johnsonin ja Kathleen Ferraron (2000) tutkimuksen mukaan osa parisuhdeväkivallasta, johon sisältyy fyysistä väkivaltaa, on luonteeltaan molemminpuolista kontrollia ja valtataistelua, vaikka naisten ja miesten käyttämän väkivallan muodot vaihtelevat. Vastavuoroinen väkivalta on kyseisen tutkimuksen mukaan kuitenkin suhteellisen harvinaista. Aineiston perusteella voi sanoa, että uhrin ja epäillyn tekijän sukupuolistuneet asetelmat näkyvät konfliktilähtöisen ja sukupuolineutraalin vastaustavan murtuessa. 88 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Uusintakysely Tein toisen lyhyen mielipidekyselyn väkivaltaa ja sovittelukäytäntöjä koskien toukokuussa 2013 Naisten linjalle, Rikosuhripäivystykselle sekä Lyömättömälle Linjalle. Julkinen keskustelu lähija parisuhdeväkivallan sovittelusta oli tuolloin polarisoitunutta, kiivasta ja toisinaan vihamielistä. Vallitsevassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä koin tarpeelliseksi päivittää tutkimustani varten järjestöjen näkemyksiä parisuhdeväkivallan sovittelusta. Naisten linja suhtautui 29.4.2013 yhä kielteisesti parisuhdeväkivallan sovitteluun, eikä sen mielestä parisuhdeväkivaltaa tule sovitella. Myöskään Rikosuhripäivystyksen kannanoton 6.5.2013 sekä Lyömätön Linja Espoossa kannanoton 13.5.2013 mukaan suhtautuminen parisuhdeväkivallan sovitteluun ei ollut juuri muuttunut vuoden 2008 jälkeen. Sekä Rikosuhripäivystys että Lyömätön Linja Espoossa suhtautuivat lähisuhdeväkivallan sovitteluun yhä erittäin varauksellisesti ja tiettyjä reunaehtoja painottaen. Molemmat järjestöt korostivat sitä, että toistuvaa ja vakavaa lähisuhdeväkivaltaa ei pidä sovitella. Lisäksi niiden mukaan uhri ja tekijä tulisi ohjata aina aktiivisesti jatkopalvelujen piiriin saamaan apua niin uhrikuin tekijälähtöisesti. Rikosuhripäivystys painotti erityisesti uhrin tahdon ja oikeuksien huomioimista sovitteluprosessissa, sekä uhrille suunnattujen palvelujen merkitystä väkivallan aiheuttaman trauman käsittelyssä. Lyömätön Linja Espoossa kannanotossa tuotiin esiin sovitteluprosessin edellytyksenä väkivallan tekijän halukkuus ja motivaatio sitoutua palveluun, jossa hän voi käsitellä väkivaltaa ja sen taustalla olevia tekijöitä. (Henkilökohtainen tiedonanto sähköpostitse järjestöiltä; Lyömätön Linja Espoossa 13.5.2013; Naisten Linja 29.4.2013; Rikosuhripäivystys 6.5.2013.) Yhteenveto Tarkastelin edellä sovittelukäytäntöjen sekä sovitteluideaalien välistä suhdetta. Kyselyjen perusteella vaikuttaa siltä, että yleiset sovitteluperiaatteet eivät kykene vastaamaan parisuhdeväkivallan erityisluonteen asettamiin haasteisiin. Väkivallan myötä suhteesta tulee vallankäytöltään epätasapainoinen. Tällöin on kysyttävä, menettääkö sovitteluideaalin perusedellytys kahden sovittelutilanteessa tasavertaisena neuvottelevan kumppanin välillä merkityksensä. Aineiston perusteella suurimmat eroavaisuudet parisuhdeväkivallan sovittelussa koskivat sovittelumenettelyä, osapuolten valta-asemaa sovittelukeskusteluissa sekä väkivallan toistuvuutta. Alla kuvaamani tyypittely tiivistää sovitteluideaalin ja – käytännön välillä olevan kuilun, joka on huomioitava parisuhdeväkivallan uhrin oikeusturvan toteutumisen kannalta: 95 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa sovittelumenettelystä miltään tietyltä ajanjaksolta. Lukumäärien käyttö tässä yhteydessä liittyy aineiston tyypillisyyden arviointiin, sen sisäisten elementtien vertailuun esimerkiksi väkivallan luonnetta, uhriutta ja tekijyyttä koskien. Taulukko 2: Sopimusten luonne Sopimuksen tekohetki Väkivallan asianosaiset Väkivallan teot Väkivallan syyt Sopimusten sisältö nykyinen/ päättynyt parisuhde (mahdolliset yhteiset lapset) fyysinen väkivalta: lyöminen, kuristaminen, kaataminen, kiinni pitäminen, estäminen, teräaseen käyttö tai sillä uhkailu kommunikaation/ luottamuksen puute, alkoholi, mielenterveysongelmat, mustasukkaisuus, stressi, väsymys, työttömyys, työkiireet taloudelliset huolet anteeksipyyntö, pahoittelu, lupaus parantaa käyttäytymistä, lupaus vähentää alkoholia, lupaus luottamuksesta, lupaus kommunikaatiosta, yhteinen oppiminen, toisen ymmärtäminen, toisen kunnioittaminen, rahallinen korvaus Sovittelukontekstissa läheisessä suhteessa käytetyn väkivallan yhteydessä ajatus symbolisesta korjaamisesta korostuu. Valtaosaan sopimuksia on kirjattu lähinnä aineettomia tunnepuoleen ja käyttäytymiseen liittyviä asioita. Sopimuksissa yleisimmät sopimukseen kirjatut hyvittämiset ovat anteeksipyyntö ja anteeksianto, mikäli sellainen on lausuttu, sekä tekijän pahoittelu ja katumus. Sopimuksissa ei uhreilla ole yleensä vahingonkorvausvaatimuksia tekijälle. Aiheutuneiden vahinkojen rahakorvauksista sovittiin harvoin ja korvaussummat olivat pieniä. Rahallisia vahingonkorvauksia on kirjattu kuuteentoista sopimukseen. Korvaukset käsittävät omaisuudelle aiheutettuja pienehköjä vahinkoja kuten silmälaseja, kännyköitä, ovia, kosmetiikkatuotteita tai muita rikkoutuneita esineitä. Korvausvaatimuksia saatetaan esittää myös lääkärija sairaalakuluista, terapiakuluista, lääkekuluista, menetetystä työtulosta, kosmeettisesta haitasta sekä aiheutuneesta fyysisestä ja psyykkisestä kivusta ja särystä. Yhdessätoista sopimuksessa korvauksille on määritelty tarkka euromäärä. Vahingonkorvaussummat näissä yhdessätoista tapauksessa ovat vaatimattomia. Pienin korvaussumma käsittää uhrin koiran hoitoa veloituksetta, arvoltaan 15 euroa per päivä. Suurin yksittäinen korvaussumma on 1000 euroa. Yhdentoista tapauksen korvaussummien keskiarvo on 419,18 euroa. Sovittelijoilla ei ole valtuuksia päättää korvausten suuruudesta eivätkä he saa painostaa osapuolia korvausratkaisuihin. Korvauksen määrää arvioitaessa mittaamiseen ei saa sisältyä rangaistustarkoitusta, vaan huomioon otetaan vain vahingon suuruus. Korvausratkaisujen tulee olla kohtuullisia ja oikeassa suhteessa vahingon suuruuteen, tekijän vastuuseen ja tekijän kykyyn korvata aiheuttamansa vahingot. Kumpikaan osapuoli ei saa hyötyä taloudellisesti asiassa. (Flinck 2013, 102-104.) 96 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Korvausja rangaistusvaatimusten ensisijainen sopimuksellisuus käy ilmi tapauksesta, jossa osapuolet eivät tehneet sopimusta. Mies oli valmis korvaamaan aiheuttamastaan kivusta ja särystä 300 €. Nainen oli valmis luopumaan korvausja rangaistusvaatimuksista 650€:lla. Osapuolet eivät päässeet asiassa sopuun. Sovittelussa ei syntynyt sopimusta. (Sovittelutapaus 28/ Pahoinpitely/ Mies-Nainen) Sopimuksiin on kirjoitettu yleisinä tavoitteina se, miten osapuolet aikovat jatkossa ehkäistä väkivaltaa. Käyttäytymissopimuksina epäillyt tekijät lupasivat muuttaa omia toimintatapojaan, kuten vähentää alkoholin käyttöä, hakeutua palvelujärjestelmän piiriin saamaan apua henkilökohtaisiin ongelmiinsa, alkaa keskustella kuormittavista asioista sekä opetella luottamusta ja vuorovaikutustaitoja. Esimerkiksi erilaiset terapiaohjelmat on kirjattu mainintoina suurimpaan osaan sopimuksia. Vastaavasti myös väkivallan uhrit lupasivat muuttaa jatkossa käyttäytymistään kuten opetella vuorovaikutustaitoja ja vähentää alkoholinkäyttöä. Väkivallan syistä alkoholi on kirjattu sopimuksiin yksittäisenä ja merkittävimpänä selityksenä. Muita yleisiä syitä ovat muun muassa stressi, väsyminen, kommunikaation tai luottamuksen puute, työttömyys tai työkiireet sekä taloudelliset huolet. Sopimuksissa asianomistaja eli uhri päättää, luopuuko hän rangaistusvaatimuksesta tai vahingonkorvausvaatimuksista vai ei. Kahta sopimusta lukuun ottamatta kaikissa muissa aineistoni solmituissa sopimuksissa asianomistaja eli uhri on rastinut sopimuskohdan: ”Asianomistaja luopuu rangaistusvaatimuksesta sopimuksen täyttymisen jälkeen”. Lisäksi yhdessä sopimuksessa ei ole merkintää rangaistusvaatimuksista luopumisen osalta. Kaikista aineiston sopimuksista kahdessa ei ole merkintää korvausvaatimuksista ja lopuissa sopimuksissa uhri on rastinut sopimuskohdan: ”Asianomistajalla ei ole muita korvausvaatimuksia”. Tämä tarkoittaa, että asianomistajalla ei ole muita vaateita sovittelussa vapaamuotoisesti sovittujen asioiden lisäksi. Luvussa IV käytin väkivaltatyöntekijöille suunnattua kyselyaineistoa, jossa Rikosuhripäivystys nosti esiin seuraavan tapausesimerkin. Tämän sovittelun läpikäyneen tapauksen valossa voidaan havaita, kuinka suuri merkitys sopimuksella on koko sovitteluprosessin kannalta. Poliisi ohjaa sovitteluun lähisuhdeväkivaltajutun, jota on esitutkinnassa tutkittu joko törkeänä pahoinpitelynä tai tapon yrityksenä. Sovittelussa tehdään sopimus ja uhri luopuu kaikista rangaistusja vahingonkorvausvaatimuksista. Syyttäjä katsoo kyseessä olleen törkeä pahoinpitely ja nostaa syytteen. Juttu etenee tuomioistuinkäsittelyyn. Uhri muuttaa mielensä korvausten suhteen, on yhteydessä sovittelutoimistoon, syyttäjään ja tuomariin ja pyytää sovittelusopimuksen purkua. Oikeusviranomaiset ehdottavat, että uhri pyytäisi sopimuksen purkua heti oikeusistunnon aluksi, mutta uhri pelkää tekijää eikä uskalla esittää vaatimustaan istunnossa julkisesti. Tekijä tuomitaan pahoinpitelystä 4 kk:n ehdolliseen vankeusrangaistukseen eikä häntä määrätä suorittamaan uhrille lainkaan vahingonkorvauksia. Sovittelusopimus katsotaan tuomiota lieventävänä. (Tapausesimerkki/Rikosuhripäivystys) Laillisesti sitovaa sopimusta ei voida purkaa kuin erityisin perustein. Kyseisessä esimerkkitapauksessa, jossa uhrin oikeusturvaa loukattiin, olisi voinut vedota lähinnä sopimuksen pätemättömyyteen, koska se solmittiin painostuksen alla. Taulukko 3: Sopimusten seuraukset Sopimuksen seuraukset Rikosoikeuden piiriin kuuluvat teot Parisuhteen nykytila määrittää väkivallan luonnetta Syynä ei esitetä väkivaltaa itsessään Rangaistusvaatimuksista luopuminen Väkivallan osapuolten toimijuuden tuottaminen Analyysini on aineistolähtöistä ja metodina sovelsin argumentaatioanalyysia. Jäsensin argumentaatioanalyysissä erojen ja yhtäläisyyksien kautta parisuhdeväkivallan uhrin ja epäillyn tekijän toimijuutta määritteleviä ja tuottavia selitysmalleja. Hyödynsin tarkastelussani myös tarinallisen tarkastelun elementtejä, sillä sopimuksilla on kronologisesti etenevä juoni, oma erityinen tapansa esittää, luoda ja ylläpitää merkityksiä väkivaltarikosta ja sen toimijuutta koskien. En kuitenkaan tehnyt perinteistä narratiivista tutkimusta. Tarinallisuus on tutkimuksessani pikemminkin looginen keino hahmottaa sovittelua sekä sitä tapaa, jolla todellista väkivallan tekoa ja kokemusta käsitellään. Tarinallisuus toimi analyysissani yleisenä näkökulmana sekä viitekehyksenä, ei varsinaisen analyysin työkaluna. Erittelin aineistostani sen merkityksistä tiiviitä tiheitä kohtia (Hyvärinen 1998, 319), jotka voi nimetä myös ydinkohdiksi. Ydinkohdat ovat keskeisiä ilmaisuja tai arviointeja väkivallan osapuolten toimijuuden merkityksellistymisen tai toimijuuden eri asteisen määrittymisen kannalta. Kiinnitin huomioni sopimusasiakirjojen sisällön lisäksi niihin tapoihin, joilla väkivaltaa selitetään. Käytän sopimusasiakirjojen lisäksi myös kahden sovittelutoimistossa työskentelevän henkilön, sovittelun ammattihenkilön sekä vapaaehtoisen sovittelijan haastatteluja. Haastatteluja tarkastelin sisällönanalyyttisesti. Olen tiivistänyt niiden olennaisen informaation ja tarkastellut haastattelujen keskinäisiä yhtäläisyyksiä ja eroja suhteessa dokumentteihin. Puolistrukturoidut teemahaastattelut toimivat sekä taustamateriaalina että asiantuntijatietona, jonka olen asettanut vuoropuhelunomaiseen yhteyteen sopimusten kanssa. Tällä keskinäisellä yhteydellä tarkoitan 97 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa sitä, että asiakirjojen ja haastattelujen katkelmat yhdessä vertautuvat toisiinsa, ja monipuolistavat sekä syventävät kirjoittamaani tuomalla esiin parisuhdeväkivallan sovittelun jännitteitä ja ristiriitoja. Tarinallisen tarkastelun avulla tavoitan sen prosessuaalisen käsittelylogiikan, jolla sovitteluun ohjattua väkivaltarikosta ja siten myös väkivallan toimijuutta selitetään sopimusasiakirjoissa. Keskeistä on väkivallalle annettujen merkitysten muutos menneen, nykyisen ja ennakoidun tulevaisuuden välillä, sillä kielenkäyttö on vallan käytäntö, joka muokkaa sosiaalista todellisuutta. Tarina on maailmaa jäsentävä ajallinen kokonaisuus, joka etenee tapahtumakulkuna tai sarjana. Tarinalla on alku, keskikohta ja loppu. Ajallisesti kehittyvinä tarinoilla haetaan järjestystä elämänkulkuun. Tarinat kiinnittyvät aina esittämisyhteyteensä ja niillä tehdään tilanteisesti erilaisia asioita. Ihmisten minuudet ja identiteetit rakentuvat pitkälti tarinoina ja näin ne suuntaavat toimijoita ja heidän tietämistään myös tulevaisuuteen. Vaikka tarinat ovat yksityisiä ja yksilökohtaisia, ovat ne myös yhteisiä, sillä niiden tapahtumat tuovat samalla esiin jotain yleistä inhimillisestä kokemuksesta. Ne osallistuvat poliittisten projektien muodostumiseen, ymmärtämiseen, niiden hallitsemiseen ja rakentamiseen. Tarinat jäsentävät ihmisen eettistä paikkaa maailmassa ja niiden avulla jaetaan kokemuksia, luodaan luottamusta ja ylläpidetään ryhmiä. (tarinallisuudesta esim. Alasuutari 2011; Hänninen 2002, 107-108; Hyvärinen 2006.) Ajattelen, että osapuolten yhteisessä sovittelukeskustelussa tarina muotoutuu tilanteisesti, sosiaalisesti ja ennen kaikkea instituution kontekstissa. Lähestyin tarinaa David Hermanin (2009) tapaan prototyypin jäsennyksen kautta. Prototyyppi korostaa sitä, että aineisto voi olla vain osittain ja tietyiltä piirteiltään tarina. Herman esittää neljä elementtiä prototyyppiä koskevalle mallilleen. i) Tarina on tilanteellinen representaatio eli se luodaan ja esitetään aina vuorovaikutuksellisesti. ii) Kyseinen representaatio kannustaa tulkitsijoita tekemään päätelmiä erillisten tapahtumien ajallisesta järjestyksestä. iii) Nämä tapahtumat johdattavat jonkinlaiseen epäjärjestykseen tai häiriöön ja iv) tämä representaatio välittää kokemuksen siitä, millaista on elää tapahtumien epäjärjestyksen läpi, jolloin prototyyppiseen tarinaan sisältyy myös tapahtumia koskeva tietoisuus. (Herman 2009, 14.) Tarinat ovat merkitysten rajaamia sekä moraalisesti ja emotionaalisesti jännitteisiä ja niissä rakennetaan syy-seuraus -suhteita asioiden välille. Sovittelussa osapuolten yhteisissä keskusteluissa yhteisesti kerrottu tarina sijoittuu siis tilanteeseen ja sillä on jokin tarkoitus. Tarina on syystä tai toisesta aina jollekin yleisölle kerrottu. Tarinoissa arvioidaan jatkuvasti yksilön toimijuutta ja tekoja, tarinankerrontaa itsessään muokkaavat sekä sovittelun puhetapa, että sovittelumenettelyn tavoite eli sopimus. Ymmärrykseni mukaan kyse on parisuhdeväkivallan kokemisesta ja sitä koskevasta muutoksesta, tarinan loppu eli osapuolten yhteinen sovittelutilanne antaa merkityksen ja tulkinnan sekä aikaisemmin tapahtuneelle että tulevaisuudessa tapahtuvalle (Ricœur 1984). Käyttämäni aineisto, sopimusasiakirjat, eivät olen tavanomaista kerronnallisen ja narratiivisen tutkimuksen aineistoa. Sopimusasiakirjojen laadinta on ohjeistettua ja 98 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa niiden tulisi perustua tosiasioihin. Juuri sen takia kiinnitän huomioni siihen, mitkä asiat käsitetään niin merkityksellisiksi, että ne on dokumentoitu sopimuskuvauksiin. En väitä, että narratiivisella analyysillä voisi tavoittaa autenttisen näkemyksen siitä, mikä on ollut parisuhdeväkivaltatapausten reaalinen tapahtumainkulku, mitä todellisuudessa on tapahtunut. Olennaisia eivät ole esitetyt faktat eli todellisia tapahtumia jäljittelevä esitys. Kaikkiaan autenttisten tapahtumien tavoittaminen tällä tutkimuksella olisi mahdotonta. Sen sijaan kiinnostukseni kohteena on se, millä tavoin tarina rakentaa sosiaalista todellisuutta (Hänninen 2002). Sovittelumenettely on kiinteä osa oikeuden seuraamusjärjestelmää, joten valtakytkentänsä ja normatiivisuutensa vuoksi se väistämättä muokkaa sekä niitä jäsennyksiä, joiden kautta tulkitsemme rikosoikeudellisten seuraamusten todellisuutta, kuten tuomioita tai tuomitsematta jättämistä, että konkreettista todellisuutta seurauksineen (vrt. Niemi-Kiesiläinen 2002, 340). Lisäksi tarkastelen tarinoita ylhäältä alaspäin kulttuurisesti, sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti rakentuvina esityksinä ja puhetapoina. Sovittelu tapahtuu tietyssä yhteiskunnallisessa kontekstissa, jossa väistämättä merkityksellistetään parisuhdetta, sen normatiivisia ehtoja ja rajoja sekä suhteen osapuolten käyttäytymistä. Ylipäänsä kaikkea sitä, millaista hyväksyttävän ja toimivan, niin sanotusti ”normaalin” parisuhteen tulee olla. Michel Foucault nimittää tätä normaalin ja ei-normaalin välistä jaottelua ja paremmuusjärjestykseen asettamista normalisoivaksi hallinnaksi (Alhanen 2007, 139–150). Ydinmallista selitysmalliin Seuraavaksi tarkastelen sopimuksia. Ydinmallin peruslogiikka mukailee aineistossa kuvattujen tapahtumien juonellista kulkua, niiden päälinjaa, on ikään kuin selitysmallien kerronnallinen kaava. Se on aineiston kattava kuvaus kaikista selitysmalleista sisältäen sekä yksittäisiä ainutkertaisia sopimuskohtaisia tapahtumia ja tapahtumakulkuja, että sellaisia osia, jotka vähintään olemuksellisesti löytyvät myös muista malleista. Ydinmallin metaforana toimii ajatus tarinallisuudesta, mutta se jäsentyy enemmän väkivallan argumentointitapoina kuin perinteisenä tarinana. Analyysini kohdistui sopimustekstien juoneen ja rakenteeseen hahmottaen sen, millaisen ydinmallin ne yhdessä muodostavat. Juoni keskeisenä elementtinä yhdistää yksittäiset tapahtumat toisiinsa koherentiksi ja merkitykselliseksi kokonaisuudeksi, se korostaa tapahtumien vaikutusta tarinan kehittymiseen ja lopputulokseen (tarinallisuudesta Hyvärinen 1998, 319–323; 2004). Ajattelen, että juonessa tapahtumat suhteutetaan niitä edeltäviin ja niiden jälkeen kerrottuihin tapahtumiin ja yhdessä ne luovat uskottavan kuvan muutoksesta. Se, että juonitiivistelmän luominen aineistosta on ylipäätään mahdollista, tarkoittaa sitä, että sovittelun kontekstissa parisuhdeväkivallasta kerrotaan koherentilla tavalla. Erilaisuudet koskevat lähinnä väkivallan syiden painotuseroja. Tarina parisuh99 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa 100 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa deväkivallasta on arvolatautunut ja väkivaltarikosta selitetään tiettyyn järjestykseen asetetuilla tapahtumilla. Ydinmalli kiteyttää parisuhdeväkivallan sovitteluajattelun sovinnollisen luonteen eli kausaaliset syy-seuraus -suhteet ja yhteydet tapahtumien välillä, sekä kytkökset laajempaan institutionaaliseen ja kulttuuriseen järjestykseen. Ydinmalli on minun itse luomani ja siten keinotekoinen esimerkki, jonka sovittelusopimukset kronologisessa kerronnassaan yhdessä rakentavat. Kielellisesti ydinmalli rakentuu aineiston eniten käytetyistä sanoista ja ilmauksista. Ydinmalli: Osapuolet keskustelivat tapahtumista hyvässä hengessä. Heillä on samansuuntainen näkemys tapahtumista ja siihen johtaneista syistä. Tilanne kehittyi keskinäisestä riitelystä, jonka johdosta mies menetti malttiaan. Sovittiin, että alkoholin liiallista käyttöä rajoitetaan, joka on suurin syy ristiriitoihin. Nainen kertoi, että suhteessa on ollut jonkin verran mustasukkaisuutta. Ristiriidat on aiemmin selvitetty yhteisymmärryksessä. Miehen käsi saattoi ottaa naista kasvoihin käsirysyn yhteydessä. Hän myöntää, että on voinut tilannetta rauhoitellessaan tönäistä naista, jolloin nainen on kaatunut. Miehen ei ollut tarkoitus vahingoittaa naista ja hän pahoittelee voimankäyttöään. Mies ja nainen sopivat, että hakeutuvat ensi tilassa yhteiseen parisuhdeterapiaan. Menettelyllä he pyrkivät löytämään ajatukset keskinäiselle luottamukselleen ja suhteen jatkolle. Mies ja nainen ovat miettineet riitelemisen tapoja; asioista tulee keskustella enemmän ja avoimemmin, jotta tilanteen kiristymiseltä vältyttäisiin. Mahdolliset erimielisyytensä he käsittelevät jatkossa puhumalla. Mies ottaa yhteyttä Jussi-työhön ja hakee apua myös muilta tahoilta, kuten mielenterveystoimistosta tai A-klinikalta, johon hänellä on jo kontakti olemassa. Mies kertoi ottaneensa opiksi tapahtuneesta ja vakuutti, ettei fyysistä väkivaltaa enää hänen taholtaan tapahdu. Ei myöskään uhkaavaa käytöstä. Mies totesi tekonsa olleen väärin ja pyytää sitä anteeksi. Nainen hyväksyi miehen anteeksipyynnön. Tapahtuman vakavuus on tiedostettu molempien osapuolten taholta. Molemmat sitoutuvat siihen, etteivät jatkossa loukkaa toisiaan henkisesti tai fyysisesti. Nainen myöntää osallisuutensa tapahtumiin ja lupaa kiinnittää huomiota käyttäytymiseensä. Nainen kertoi aikovansa ottaa yhteyttä kriisipäivystykseen tapahtuman läpikäymiseksi sekä mahdollisesti muihin auttaviin tahoihin. (Pahoinpitely / Mies-Nainen) 101 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Tarinallisina esityksinä sopimuksissa on väkivaltaan ja asianosaisiin liittyen monenlaista toimintaa, toimintoja ja toimijoita. Näissä tarinoissa väkivallan osapuolten elämänhallintaan liittyy monia haasteita ja ongelmia. Väkivallan syyt ja seuraukset rakentuvat pääasiassa kolmen selitysmallin kautta ja näiden selitysmallien perusrakenne toistuu samankaltaisena kaikissa sopimuksissa. Tunnistamani kolme näkyvintä väkivallan selitysmallia ovat vuorovaikutuksen häiriintyminen -selitysmalli, toimijalähtöinen selitysmalli sekä yhteiskunnallinen selitysmalli. Havainnollistan näitä malleja aineistokatkelmien avulla. Aineistokatkelmien kautta tuon esiin, miten tietty institutionaalinen väkivallan selitysmalli elää yksittäisessä sovittelutapauksessa. Aineistoesimerkit olen valinnut niin, että ne kuvaavat aineiston moninaisuutta, jolloin aineistosta rakentamani kuva muodostuisi mahdollisimman kattavaksi. Selitysmallien avulla luon kokonaiskuvaa aineistosta ja sen kirjosta. Lisäksi nostan esiin keskeisiä ongelmia väkivaltarikoksen sekä väkivallan osapuolten toimijuuden kannalta. Huomioni kiinnittyy siihen, millaisesta asiasta soviteltavassa parisuhdeväkivaltarikoksessa nähdään sovitteluinstituutionaalisissa käytännöissä olevan kyse. Haen siis sitä, mistä väkivallan oletetaan johtuvan. Edelleen kiinnitän huomioni siihen, millä tavalla sovittelussa rakennetut väkivallan selitysmallit jäsentävät uhrin ja tekijän toimijuutta sekä sitä, minkälaisia seurauksia selittämisellä on itse väkivaltarikokselle. Menettelyn tavoite on sopimuksen solmiminen siitäkin huolimatta, että osapuolten näkemyserot väkivaltarikoksesta voivat olla perustavanlaatuisesti suuret. Nainen kertoo, että mies kehollaan painanut häntä keittiön kaappeja vasten ja kuristanut kurkusta. Naisen sanojen mukaan mies oli kaatanut hänet, jolloin hän oli lyönyt silmäkulmansa keittiönkaappiin ja silmäkulmaan tullut mustelma. Mies kiistää kuristaneensa vaimoaan. Hän kertoo, että naisella ollut kädet pään molemmin puolin kaulalla, joista hän on ottanut kiinni. Miehen mielestä nainen on kaatunut omia aikojaan, jolloin lyönyt silmäkulmansa kaappiin. (Sovittelutapaus 33/ Pahoinpitely/ Mies-Nainen) Kaikki kolme selitysmallia löytyvät usein yhdestä sovittelutapauksesta. Jokainen aineistoni tapaus sisältää piirteitä vähintään kahdesta eri selitysmallista, joten tekemässäni jäsentelyssä on väistämättä pelkistyksiä sekä toisaalta myös aineistoesimerkkien päällekkäisyyksiä. Asetelman antamasta mahdollisuudesta huolimatta en ole rakentanut aineistosta varsinaisia tyyppikertomuksia (vrt. Hänninen 2002) siten, että olisin sijoittanut aineistoni tarinat kyseisiin kolmeen tyyppiin ja jäsentänyt jokaisesta yhden tyypillisen esimerkkitarinan. Perustelen valintaani sillä, että tällöin kaikki yksilölliset tarinat olisivat hukkuneet kolmen keinotekoisen tarinan alle. Sen sijaan olen pitänyt tärkeänä sitä, että sopimuksiin dokumentoitu tapahtumien kirjo (kaikessa keskinäisessä samankaltaisuudessaankaan) sekä niissä käytetty kieli eivät peity vaan tulevat esitetyksi sellaisena kuin sovittelun ammattihenkilöstö ja vapaaehtoiset sovittelijat ovat ne sopimuksiin kirjanneet. Olen valinnut muutaman 102 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa aineistokatkelman, jossa esitän argumentaatiotapojen kiinnittymisen kuhunkin malliin. Loput selitysmallien esimerkit löytyvät kokonaisuudessaan liitteestä 1. Hahmottamani väkivallan selitysmallit eivät ole ainoastaan jotain, jolla parisuhdeväkivaltaa jälkikäteen selitetään, vaan ne myös ohjaavat ja sanallistavat tulkintaa väkivallasta, parisuhteesta ja suhteen osapuolista. Selitysmallit toimivat moneen suuntaan ja vaikuttavat siihen, miten ja mitä intiimisuhteissa ja –suhteista ajatellaan. (myös Husso 2003.) Aineiston kautta rakentamani selitysmallit nimeän seuraavasti: vuorovaikutuksen häiriintyminen, toimijalähtöisyys ja väkivallan häviäminen sekä yhteiskunnallinen selitysmalli. Parisuhdeväkivallan selitysmallit: vuorovaikutus, toimija ja yhteiskunta a. Vuorovaikutuksen häiriintyminen Yhdeksi yleisimmistä väkivallan syistä sopimuksiin on nimetty parisuhteen osapuolten keskinäiseen vuorovaikutukseen liittyviä ongelmia, kuten kommunikaation tai luottamuksen puute tai epäonnistunut kommunikaatio. Tällöin selitysmallissa parisuhdeväkivalta nähdään osoituksena perheenjäsenten vuorovaikutuksen häiriintymisestä. Siinä myös itse väkivalta nähdään yhtenä vuorovaikutuksen muotona. Vuorovaikutusta korostava puhetapa juontaa 1990-luvulle saakka vallinneeseen tapaan puhua parisuhdeväkivallasta. Sen teoreettinen kehys perustuu perheterapiasta peräisin olevalle perhedynaamiselle teorialle. Perhedynaaminen teoria korosti ajatusta, jonka mukaan suhteen molempien osapuolten nähtiin vaikuttaneen väkivallan syntyyn. (Niemi-Kiesiläinen 2004, 66-67.) Sosiaalipalvelujärjestelmässä erityisesti perheessä tapahtuvan väkivallan katsotaan kytkeytyvän perheen vuorovaikutussuhteiden ongelmallisuuteen tai hyvinvointikysymykseen, ja syyllistämisen suhteen ollaan varovaisia (Lahti 2001; Husso 2003; Keskinen 2005; Honkatukia 2011, 35). Aineistoni sovittelukuvauksesta käy hyvin ilmi, että myös sovittelutoimiston ammattihenkilöt pohtivat väkivallan ja konfliktin välistä eroa uhrin kanssa käydyn puhelinkeskustelun jälkeen, ennen väkivallan osapuolten erillistapaamista: Nainen vähäpuheinen puhelimessa toimiston henkilökunnan kanssa. Erillistapaamisissa pitäisi saada rakennettua luottamus, että hän uskaltaa puhua tapahtumasta ja tavoitteesta. Pelkääkö hän miestä? Miksi pakeni poikansa luo yöllä? Mikä on riita ja mikä on väkivalta? Tarve saada ulkopuolista apua? Miehen kanssa voisi keskustella kommunikaatiosta, tapa riidellä, alkoholin osuus elämässä, terapia? (Sovittelutapaus 76/ Pahoinpitely/ Mies-Nainen) 103 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Sovittelussa näkemys parisuhdeväkivaltarikoksesta piirtyy konfliktikeskeisenä. Epäillyn tekijän uhriin kohdistama pahoinpitely ymmärretään vastavuoroisena väkivaltana, jolloin kyseessä on ristiriita osapuolten välillä. Myös Flinck (2013) rinnastaa konfliktin, riidan ja rikoksen käsitteet seuraavasti: Konfliktilla tarkoitetaan selkkausta, ristiriitaa tai kiistaa, joka on syntynyt kahden tai useamman osapuolen välille esimerkiksi silloin, jos heidän arvonsa, tavoitteensa tai etunsa ovat vastakkaisia. Konflikti voi johtaa rikollisiin tai väkivaltaisiin tekoihin ja sovittelulla voidaan estää niiden kehittyminen rikoksiksi. Rikoksiin liittyy usein erilaisia konflikteja ja sellaisia moraalisesti vääriä tekoja, jotka eivät täytä rikoksen tunnusmerkistöjä. Riitaja konflikti käsitteitä käytetään usein rinnakkain. Käsitevalinnalla on tarkoitus kuvastaa rikoksen tai riidan taustalla ja sen johdosta syntynyttä ihmisten välistä ristiriitatilannetta, jota sovittelussa käsitellään ja ratkotaan. Sovittelu on ennen kaikkea konfliktinratkaisumenetelmä. (Flinck 2013, 20–21.) Väkivalta häivyttyy merkittävästi, kun se ymmärretään tilanteisesti, osana pariskunnan tapaa ratkaista keskinäisiä erimielisyyksiään. Minna Nikusen (2001, 43) mukaan tekijän vastuullisuutta vähennetään, kun osa siitä osoitetaan uhrille. Vastuu siirtyy, kun väkivallan motiivi nähdään yhteisenä. Tämän järkeilyn mukaan suhteen osapuolten pitäisi yhdessä ratkaista yhteinen ongelmansa toisella tapaa. Parisuhdeväkivallan sovittelumenettely sisältää tämänkaltaisen näkemyksen, sillä osalliset jäsennetään tietynlaisen suhteen, ihmissuhteen ja sitä kautta määrätyllä väkivallan motiivikonstruktiolla toisiinsa. (Nikunen 2001, 43.) Tällaisessa ajattelussa osapuolten riidan katsotaan edenneen fyysiseksi väkivallanteoksi, eikä eroa tekijän ja uhrin välille voida oikeastaan tehdä. Sovittelukontekstissa rajaa fyysisen ja henkisen väkivallanteon välillä ei aina ole olemassa, vaan fyysinen väkivalta on ikään kuin tapahtunut ilman varsinaisia tekijöitä riidan yhteydessä, sen ei-toivottavana sivutuotteena. Parisuhteen kontekstissa väkivallan osalliset sekä erilaiset teot ja tilanteet kategorisoidaan usein samoiksi, jolloin väkivallan syyt ja sisällöt kadottavat merkityksensä (vrt. Dobash & Dobash 1998). Huomion kiinnittyessä teon ohella ja sijasta osapuolten keskinäiseen vuorovaikutukseen ja teon taustasyihin, nähdään väkivallan sijaan kahden välille syntynyt kiista tai selkkaus. Tällöin jo lähtökohtaisesti ohjaudutaan katsomaan väkivaltaa molemminpuolisena riitelynä, johon voidaan löytää syy jostakin rikosta edeltäneestä ärsykkeestä, ongelmasta tai motiivista. Eräänä perustavana esimerkkinä sovitteluideaalin sisäisestä ristiriidasta voi mainita sen, että sovittelussa ei etsitä syyllisiä, mutta kuitenkin tekijää halutaan rangaista. Konfliktin kehyksessä edellä mainitun kaltainen ristiriita johtaa sovitteluneuvottelussa vastuun jakautumiseen väkivallan osapuolten välillä, jolloin kysymys syyllisyydestä menettää merkitystään. Sopimuskuvauksissa epäilty tekijä yleensä vastuutetaan käyttämästään väkivallasta, mutta toisaalta myös väkivallan vastavuoroisuus ja tilannekohtaisuus tulevat voimakkaasti esille. Tällöin sopimuksiin on kirjattu yleensä se, mitä uhri on sanonut tai jättänyt sanomatta, tehnyt tai jättänyt tekemättä ennen väkivallan kohteeksi joutumistaan, miten hänen aktiivinen tai pas- 104 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa siivinen käytöksensä on ollut ärsyke väkivallan tekijälle. Ajatuskulun mukaan uhri on käyttäytymisellään tai reagoinnillaan tilanteessa aiheuttanut tai edesauttanut häneen itseensä kohdistuneen pahoinpitelyn. Tämän näkemyksen valossa epäillyn tekijän ja uhrin asemat liudentuvat, jopa katoavat, ja väkivalta on vääjäämättä molemminpuolista sekä uhri osasyyllinen kokemaansa fyysiseen väkivaltaan. (ks. myös Virkki & Lehtikangas 2015; Virkki & Jäppinen 2017.) Vaikka tekoa ei menettelyssä oikeuteta, uhrin vastuullistamisen kautta hänet velvoitetaan sopimaan rikosjuttunsa. Molemmat osapuolet siis vastuullistetaan omasta osuudestaan väkivallassa, osapuolista tulee kanssavastuullisia. Samalla väkivaltarikos normalisoituu ei-väkivaltana ja osana riitaisaa parisuhdetta. Riitaisa suhde jakaa vastuun lisäksi myös toimijuutta siten, että uhri ei määrity ensisijaisesti uhriksi eikä epäilty tekijä varsinaiseksi tekijäksi. Väkivallan olemassaolo samaan aikaan ikään kuin kielletään nimeämällä sille lukuisia eri syitä ja väkivalta itsessään on näiden syiden seuraus. Teija Hautasen (2010) tutkimuksen vuorovaikutusdiskurssia koskevat tulokset ovat yhdenmukaisia tutkimukseni vuorovaikutuksen häiriintyminen -selitysmallin kanssa. Hautanen tunnistaa huoltoriitojen oikeudenkäyntiasiakirjoista vuorovaikutusdiskurssin, jossa väkivalta nähdään riitana ja vaikean parisuhteen ilmentymänä. Väkivallan olemassaolo ja sen merkitys huoltoriitaa koskevassa ratkaisussa kielletään tai sitä vähätellään usein juuri vuorovaikutusdiskurssiin vetoamalla. (Hautanen 2010, 161-164; Hautanen 2017, 133.) Sopimusten rikosnimikkeissä väkivalta on rikoksen tunnusmerkit täyttävä teko tai tekoja, jolle on nimetty epäilty tekijä ja uhri, mutta sopimuksen kuvausosiossa asetelma muuttuu ja epäilty tekijä, uhri sekä väkivaltarikos häipyvät taustalle ja niiden väliset rajat katoavat. Väkivallan näkeminen perheen vuorovaikutuksen ongelmana johtaa siihen, että sitä ei nähdä rikosoikeudellista puuttumista tarvitsevana ilmiönä (Niemi & Kainulainen & Honkatukia 2017, 13). Molemmat asianosaiset totesivat, että ”tämänlaisen” asian takia sovittelutilanteeseen tuleminen oli jo kovin hankalaa ja laittoi ajattelemaan asiaa ja omaa toimintaa tilanteissa, joissa riitoja uhkaa syntyä. Molemmat asianosaiset olivat yhtä mieltä siitä, että tämän kaltaiset riidat kotona ovat todella harvinaisia. Tämä nimenomainen poliisin tutkima pahoinpitely oli molempien osapuolien mukaan poikkeustapaus, jossa ”mopo karkasi käsistä”. Mies ja nainen ovat jo ennen sovittelua keskustelleet asiasta ja luvanneet toisilleen, ettei tämän kaltaisia riitelyjä enää käydä. (Sovittelutapaus 93/ Pahoinpitely/ Mies-Nainen) V: Ei se yleensä ole vain se, mitä paperissa lukee, jos ajatellaan kuulustelupöytäkirjoja, jotka on tehty heti tapahtuman jälkeen ja joissa käsitellään vain sitä juuri tapahtunutta, niin kun lähdetään käymään sitä siitä ympäriltä läpi, mitä on tapahtunu muutama päivä ennen, tai onko se tilanne lähteny kehkeytymään jo jostakin aikaisemmasta, niin kyllä siellä hyvin usein on semmosia ennakkomerkkejä, syyllistämättä nyt uhria millään taval- 111 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Molemmat asianosaiset kokevat keskustelun jälkeen ymmärtävänsä toisiaan paremmin sekä syitä, mitkä ovat vaikuttaneet tapahtuneeseen. (Sovittelutapaus 125/ Lievä pahoinpitely, lievä vahingonteko, laiton uhkaus, kunnianloukkaus, viestintäsalaisuuden loukkaus/ Mies-Nainen, Nainen-Mies) Silloin kun molemmat osapuolet ovat sekä asianomistajia että epäiltyjä tekijöitä, ei sovitteluun soveltuvuus ole lähtökohtaisesti sen perustellumpaa kuin tapauksissa, joissa uhri ja epäilty tekijä ovat eri henkilöitä. Myös molemminpuolinen väkivaltarikos saattaa häivyttää väkivallan tekemisen ja kokemisen. Myös molemminpuolinen väkivalta jäsentyy konfliktina, jolloin väkivallan vakavuus ja sen seuraukset osapuolille katoavat. Naiselle ei ollut jäänyt pahoinpitelystä suuremmin jännitteitä ja tuntui, että hän osaa pitää puoliaan. (Sovittelutapaus 70/ Pahoinpitely (Mies), lievä pahoinpitely (Nainen) Keskusteluapua on saatu terapiasta ja yhteisiltä ystäviltä. Miehellä ja naisella on tavoitteena ja pyrkimyksenä harmoninen tulevaisuus, jossa olisi mahdollisimman vähän riitoja. Mikäli syntyy ärtymystä, toinen poistuu ulos tai toiseen huoneeseen jo ennen riidan syntymistä. Asiasta keskustellaan, kun molemmat ovat rauhoittuneet. (Sovittelutapaus 121/ Pahoinpitely/ Molemmat u/t) Molemmat ovat sitä mieltä, että ihmisinä he eivät oikein sopineet toisilleen. Mies ymmärtää nyt, miten hänen käyttäytymisensä provosoi naisen mustasukkaisuutta. Nainen menetti itsehillintänsä, koska mies tuntui olevan täysin välinpitämätön. Mies myöntää provosoineensa näin naista ja on siitä pahoillaan. Tilanne ajautui molemminpuoliseen tönimiseen, jossa mies koki toimineensa itsepuolustukseksi. Nainen myös solvasi. (Sovittelutapaus 122/ Pahoinpitely/ Molemmat u/t) Kyseisenä ajankohtana osapuolten välille syntyi mökillä riita vaikeaan erotilanteeseen liittyen. Riidan seurauksena syntynyt voimankäyttö ei ollut tarkoituksellista kummankaan puolelta. (Sovittelutapaus 141/ Pahoinpitely ja laiton uhkaus (Mies), lievä pahoinpitely (Nainen) Väkivallan nimeäminen konfliktina johtaa helposti tilanteeseen, jolloin väkivalta tietynlaisena toimintana, jolla on seurauksia, häviää. Uhrin uhrius häivyttyy merkittävästi ja epäillyn tekijän toimijuus vähenee. Vastuu väkivallasta jakautuu sopijaosapuolten kesken. Kyse on aktiivisesta väkivallan poiskertomisesta, väkivalta, jolla on uhri ja epäilty tekijä suljetaan tilanteisesti ulos sovittelukeskustelusta. Konfliktin kehyksessä uhrit ja tekijät katoavat ja samalla väkivaltaongelma jää taustalle, se esittäytyy vähäisenä ja tilapäisenä vuorovaikutuksen ulottuvuutena (vrt. Ronkainen 2008, 15). 112 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa b. Toimijalähtöisyys ja väkivallan häviäminen Kutsun toista selitysmallia toimijalähtöiseksi. Tällöin sopimuksissa kuvatut ongelmat ovat ensisijaisesti henkilöön eli toimijaan liittyviä. Mallissa korostuvat yksilöpsykologia ja henkilöhistoria, sillä parisuhdeväkivalta nivotaan osaksi osapuolten erilaista toimintakykyä tai henkilökohtaisen elämän haasteita ja ongelmia. Sopimuskuvauksissa ihmisen käsittelemättömät tai kohtaamattomat ongelmat saattavat johtaa parisuhteessa väkivallan tekijän ja uhrin välisiin asetelmiin ja rooleihin. Väkivalta saatetaan käsittää myös uhrin ongelmaksi, jos hänen ei katsota toimivan ongelman poistamiseksi. Auttamisen näkökulmasta sopimusten kuvauksissa kyse on usein siitä, millaisia palveluja osapuolet, yleensä epäillyt tekijät, tarvitsevat toimijalähtöisesti. Tutkimusten mukaan runsas alkoholinkäyttö voi lisätä lähisuhdeväkivallan riskiä sekä vaikuttaa väkivallan uusiutumiseen, vakavuuteen ja seurauksiin. Seuraukset ovat vakavampia silloin, kun väkivallan tekijä tai suhteen molemmat osapuolet ovat päihtyneitä. Väkivallasta myös ilmoitetaan useammin poliisille kun tekijä on päihtynyt. Uhrin oma päihtymys sen sijaan vähensi väkivallan ilmoittamista poliisille jopa neljännekseen. (Piispa & Heiskanen 2009.) Suomessa parisuhdeväkivallan sovittelussa ei ole palveluohjauksesta olemassa vakiintunutta käytäntöä. Pääosin palveluohjaus vaikuttaa olevan asianosaisten itsensä vastuulla. Moninaiset toisen tai molempien väkivallan osapuolen henkilökohtaiseen elämänhallintaan tai ominaisuuksiin liittyvät vaikeudet ja ongelmat ovat sopimuksissa yleisiä, etenkin väkivallan epäillyn tekijän päihdeongelma on todella yleinen (myös Säävälä ym. 2006, 54-55). Alkoholi on kirjattu sopimuksiin merkittävimpänä yksittäisenä selityksenä väkivallan käytölle. Sopimuskuvauksissa päihteiden käyttöön liittyvät mielen liikkeiden arvaamattomuus ja käytöksen säätelykyvyn ongelmat. Päihdeongelmien on todettu tuottavan uusia ongelmia (Hulkko 2011, 99-100), sillä ne heikentävät impulssikontrollia ja yleisesti elämänhallintaa. Mies tietää oman tilanteensa ”mitä viina tekee lääkkeiden kanssa yhdessä”. Kumpikin on sitä mieltä, että alkoholin käyttöä on vähennettävä ja niin on tehtykin. (Sovittelutapaus 25/ Pahoinpitely /Mies-Nainen) Sekä mies että nainen tuovat esille halun sitoutua viinan käytön vähentämiseen: vaihtoehtona on, että alkoholin käyttöä on vain yhtenä päivänä viikossa lauantaisin. Mikäli edellinen ei onnistu, seuraavana vaihtoehtona on avun hakeminen AA:sta. Hieman molempia emmityttää, mutta tuttavia AA:ssa on, jotka voisivat tukea. (Sovittelutapaus 26/ Pahoinpitely /Nainen-Mies) Nämä kyseiset pahoinpitelyt [kaksi pahoinpitelyä] ovat ensimmäiset väkivallanteot miehen taholta naista kohtaan. Mies lupaa naiselle, että jatkossa hän pyrkii kaikin keinoin välttämään väkivaltaa naista kohtaan. Tällä hetkellä mies asustelee naisen luona, 113 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa mutta pyrkii hankkimaan oman asunnon lähiaikoina. Miehellä on vuosien mittainen päihdeongelma ja tapahtumia edelsi parin viikon rankka juominen. Osapuolten mielestä sillä on ollut vaikutusta tapahtumien kulkuun. (Sovittelutapaus 86/ Pahoinpitely, kaksi eri kertaa /Mies-Nainen) Myös lähisuhdeväkivaltaan syyllistyneet miehet itse tyypillisesti nimeävät alkoholin selityksenä väkivaltaiselle käytökselleen (Partanen 2008, 20). On huomattava, että vaikka alkoholi ja sen liikakäyttö on nimetty sopimuksissa yleisimmäksi pitkäkestoisten ja merkittävien ongelmien aiheuttajaksi parisuhteissa, niin silti soviteltava väkivaltarikos on kirjattu poikkeuksellisena ja yksittäisenä alkoholin vaikutuksen alaisena tehtynä tekona. Huomionarvoista on se, että alkoholi on kulttuurisena väkivallan selittäjänä niin vahva, että myös uhrin alkoholiongelma voi olla sopimuksessa syy ja seuraus hänen kokemalleen väkivallalle. Seuraavasta sopimuskuvauksesta käy ilmi, että epäillyn tekijän toistuvista väkivallanteoista sekä hänen käyttämästään teräaseesta ja sillä uhkailusta huolimatta huomio saatetaan kiinnittää lähinnä uhrin henkilöhistoriaan, käyttäytymiseen sekä alkoholin ongelmakäyttöön. Mies myöntää, ettei hänellä ole oikeutta uhata ketään sanoin, toin eikä millään aseilla. Aikaisemmat kahnaukset ovat olleet sanallisia ja ne on yhteisesti sovittu. Naisen erillistapaamista edeltävän päivänä on hänen käsivarteensa tullut veitsen viiltoja. Mies kertoi kuorineensa hedelmää ja nainen oli tullut hänen viereensä humaltuneena. Mies oli pyytänyt naista menemään nukkumaan ottaen sidontaotteen. Tässä yhteydessä veitsi osui naista käsivarteen ja poskeen tuli naarmu. Kumpikin osapuoli sanoi alkoholin olleen syynä tapahtumaan. Nainen toteaa entisellä elämällään olleen suuren vaikutuksen käyttäytymiseensä. Hän kertoo käyvänsä edelleen säännöllisesti terapiassa psykiatrisella klinikalla, koska häntä on aiemmin uhattu aseella. He ovat yhdessä päättäneet jättää väkevät alkoholit pois elämästään. Mies kertoo, että naisen edellä mainitut päätökset vahvistavat liittoa ja tuovat positiivista muutosta elämään. Mies on pahoillaan tapahtuneesta eikä usko sen koskaan toistuvan. (Sovittelutapaus 99/ Pahoinpitely, laiton uhkaus/ Mies-Nainen) Alkoholismin selittäminen parannettavaksi sairaudeksi ja runsaasti päihteitä käyttävien ikään kuin syyntakeettomaksi mieltäminen osaltaan kieltävät väkivallan ja pitkittävät väkivallan tekijän ja uhrin kärsimystä (Husso 2003). Sopimuksissa yleisimmät toimijalähtöiset ongelmat koskevat päihteiden ohella laajemmin mielenterveysongelmia sekä muita sosiaalisia ongelmia, harvoin varsinaista väkivallan käyttöä (myös Sambou & Uotila 2010, 172). Mielenterveydellisinä ongelmina aggressiivisuus, vihan hallintaan tai itsehillintään liittyvät kysymykset korostuvat. Sopimuskuvauksissa mainitaan usein psyykkiset, diagnosoidut häiriöt tai sairaudet, joihin liittyy ainakin implisiittisenä sanallistamisena epäillyn tekijän käytöksen häiriöt ja arvaamattomuus sekä henkinen kuormittuminen ja stressi, jotka 114 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa altistavat väkivallan käytölle. Mielenterveysongelmat ovat myös erotettavissa päihdeongelmien ohella omaksi keskeiseksi kategoriakseen osapuolten palveluohjausta ajatellen. Myös joko toisen tai molempien suhteen osapuolten mustasukkaisuus persoonallisuuden piirteenä mainitaan sopimusteksteissä keskeisenä fyysisen väkivallan laukaisijana, joko päihteiden ongelmakäyttöön liittyen tai yksinään. Mustasukkaisuus johtaa sopimuksissa etenkin uhrin kontrollointiin ja rajoittamiseen, ja niiden kautta fyysiseen vahingoittamiseen. Toisaalta mustasukkaisuutta saatetaan käyttää selityksenä myös osapuolten välillä vallinneessa kommunikaatiohäiriössä tai epäluottamuksessa esimerkiksi ”eivät jatkossa ruoki toistensa mustasukkaisuutta” -ilmaisulla. Väkivallan jäsentäminen mustasukkaisuuden kautta voidaan ymmärtää eräänlaisena stereotyyppinä tai myyttinä, nimeämisen tapana, joka asenteiden ja tulkinnan tasolla luonnollistaa ja yksinkertaistaa parisuhteiden ongelmia ja sukupuolten välisiä valtasuhteita (Husso 2003, 68, 94-95, 132). Osapuolet ovat rakentavasti voineet purkaa ongelman syitä ja yhteisymmärryksessä tunnistaneet sen aiheuttajat: a) Miehen viikonloppujen raju alkoholin käyttö vastapainona pitkille työajoille. b) Miehen traumaattiset kokemukset edellisestä avioliitosta, joka purkautuu alkoholin käytön yhteydessä voimakkaana mustasukkaisuutena. Epäilty mies myöntää tapahtuneet väkivaltaisuudet naista kohtaan, katuu niitä aidosti ja myöntää avoimesti tarvitsevansa ammattiapua. (Sovittelutapaus 17/ Pahoinpitely, kaksi eri kertaa/Mies-Nainen) Edelleen sopimuksissa ja haastatteluissa esiin nousevat väkivaltaisen parisuhteen toisen tai molempien osapuolten varhaisen lapsuusiän lähisuhteen väkivallan uhrikokemukset. On todettu, että lapsuusajan suhde hoitavien aikuisten kanssa saattaa vaikuttaa väkivaltaisuuteen aikuisiällä yksilökohtaisesti (Säävälä ym. 2006, 40). Muun muassa koetun väkivallan vakavuus, muodot ja vaihtelu sen toistuvuudessa vaikuttavat siihen, mitä väkivallalle altistumisesta seuraa (Holt ym. 2008). Hulkko ja Ojuri esittävät, että taustalla voi olla sekä väkivaltatilanteessa reagointi persoonallisuushäiriönä että mallioppiminen väkivaltaisesta käyttäytymisestä, millä selitetään väkivallan periytyvyyttä sukupolvelta toiselle (Hulkko 2011, 81-82; Ojuri 2004, 2324). Esimerkiksi lapsuuden kokemusten kautta omaksutut toimintamallit mallioppimisena sekä aggressioiden syntyminen saattavat siirtyä myöhempiin parisuhteisiin henkilön harjoittamana fyysisenä väkivaltana ja uhriutumisena. Sekä uhrien että tekijäksi epäiltyjen elämänhistoriassa voi olla paljon kärsimystä; traumaattisia kokemuksia, hylkäämistä ja turvattomuutta. Häpeään sidottu arvottomuuden kokemus saattaa heijastaa vaikutuksensa käyttäytymisja tunnemalleina henkilön sosiaalisiin suhteisiin. Kuitenkaan sovittelumenettely ei ole väkivaltaisen käyttäytymisen tai muiden ongelmien, saati niiden henkilökohtaisten taustojen käsittelyyn keskittyvä hoitomenetelmä, terapia tai ohjelma. 115 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa V: Joissakin tapauksissa se on puhdasta vallankäyttöä tekijän suunnalta, hirveen usein siellä on taustalla molempien paha olo sillä tavalla, että muissa aikaisemmissa suhteissa on ollu kykenemättömyyttä keskustellen hoitaa tilanteita tai jos on eri mieltä asioista. On hirveen paljon sellasta, että lapsuudessa on koulukiusaamistaustaa aika monella tekijällä, perheessä on alkoholiongelmaa, erityisesti aika monella naisuhrilla on päihdeperhetaustaa, jossa mahollisesti isä on käyttäytyny väkivaltaisesti eli tavallaan se on tuttu, totuttu malli. Jotkut naiset on sanonutkin, että päätin, etten koskaan ottais isäni kaltaista miestä ja nyt huomaan, että olen semmosen kanssa ja vanhemmissa pariskunnissa on yleensä muita parisuhteita takana, joissa on myös ollu hankaluuksia, kyllä ne hyvin pitkälle on selvittämättömiä, myös itsetunnon kysymyksiä. Ja kun suomalaiselle viina ei sovi, kyllä varmaan se yhteinen nimittäjä, mitä siellä taustalla on, on semmonen molemminpuolinen pahaolo historiasta, menneisyydestä. A: Nää päihdeongelmat, mielenterveysongelmat ja monesti osapuolten taustat, jo ihan sieltä lapsuudesta ja nuoruudesta lähtien, sieltä paljastuu aika monesti, että tämä uhri on saattanu olla jo lapsuudessa ja nuoruudessa väkivallan uhri kotona ja sitten voi paljastua, että tekijä, rikoksesta epäilty on tottunu siihen jo lapsuudessa ja nuoruudessa, että se on ihan hyväksytty tapa toimia, että fyysisesti vahingoittaa toista, ja kaikki työttömyys, syrjäytyminen. Varsinkin uhriutuneen uhrin kannalta, joka ajattelee, että minä oon tämmönen ja minä ansaitsen saada turpaan, niin voi olla, että on mahollisuus katkaista uhrin kierre. Aika vähän meillä on semmosia juttuja missä osapuolet olis selvinpäin, että varsinkin rikoksesta epäilty olis selvinpäin, yleensä sekä tekijä että uhri on jonkun päihteen vaikutuksen alaisena, toisaalta korkeasti koulutetut, heidän välisissä jutuissa ei välttämättä alkoholi tai päihteet oo kuvioissa mukana. Näissä varsinkin ne väkivallantekijät on aika narsistisia tyyppejä ja uhrit sellaisia, että jotenkin täytyy se kulissi ylläpitää. Mies kertoi terapiasuhteensa jatkuvan, joten voi käsitellä tapahtumia omalta osaltaan. Erillistapaamisessa naiselle annettiin informaatiota Rikosuhripäivystyksestä. Alkoholin käyttöä ruvetaan selkeästi vähentämään ja mies on odotuslistalla yksilöterapiaan. Lisäksi hän ottaa yhteyttä Lyömättömään linjaan tai vastaavaan, jossa voi puhua miesten ajatusmaailmaan liittyvistä asioista ja siten oppia ymmärtämään omassa menneisyydessä tapahtuneita asioita ja niiden vaikutusta tähän päivään. (Sovittelutapaus 119/ Pahoinpitely/ Mies-Nainen) Naisten väkivaltakokemuksia selvittäneessä uhritutkimuksessa selvisi, että 41 prosenttia miehistä, joiden isä oli ollut väkivaltainen perhettään kohtaan, oli ollut väkivaltainen omaa puolisoaan kohtaan. Jos isä ei ollut väkivaltainen perhettään kohtaan, oli 14 prosenttia miehistä joskus ollut väkivaltainen puolisoaan kohtaan. (Heiskanen & Piispa 1998, 61.) Kriisikeskus Mobileen tulleista parisuhteessaan väkivaltaisista miehistä yli puolet raportoi nähneensä omien vanhempiensa välistä väkivaltaa ja yhtä moni kertoi, että lapsuudessa heitä itseään kohtaan oli oltu 116 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa väkivaltaisia. Yli kolmasosalla miehistä ainakin toisella vanhemmalla oli ollut alkoholiongelma. (Holma & Nyqvist 2017, 117.) On huomattava, että väkivaltaisuuden selittäminen yksinomaan tekijän omilla lapsuudenkokemuksilla neutraloi ja oikeuttaa väkivaltaa ja siirtää sen syyn tekijän itsensä ulkopuolelle (ks. väkivallan selitysmalleista myös Nyqvist 2001, 22-23; Holma & Partanen 2008). Samalla se petaa väkivallan ylisukupolvisuuden kierrettä. Terhi Partasen (2008) tutkimuksessa lähisuhdeväkivaltaa käyttäneiden miesten ryhmäterapiassa väkivallan tekijät rakensivat uhripuhettaan monin tavoin. He asemoivat itsensä uhrin positioon muun muassa tuottamalla puhetta itsestään oman avuttomuuteensa tai voimattomuuteensa uhreina (helplessness), (nais)puolison sanallisen tai tunne-elämää koskevan väkivallan (nagging) uhreina, oman lapsuutensa väkivaltaisten kokemusten (parent’s or significant others’ violence, i.e. social heritage) uhreina sekä vetoamalla biologiaansa (genetic heritage of violence) tai työstressiinsä (work stress). Vahvimmillaan miesten uhripuhe oli silloin, kun he asemoivat itsensä oman lapsuutensa uhriksi. Terapiakontekstissa miehet itse selittivät väkivaltaista käyttäytymistään lapsuudessa koetun väkivallan aiheuttamalla traumalla. (Partanen 2008, 142.) Sovittelussa väkivallattoman tulevaisuuden kannalta on olennaista, osallistuuko epäilty tekijä terapiaohjelmiin, vai jäävätkö ne vain sopimuslomakkeeseen kirjatuiksi lupauksiksi niin sanottuina käyttäytymissopimuksina. Sopimuksissa asianosaiset ilmaisevat halunsa ja tarpeensa ottaa apua vastaan. Lisäksi sopimuksista käy ilmi, että suhde johonkin palvelutahoon saattaa jo olla olemassa sovitteluun tultaessa. Sovittelumenettelyn keskeiseksi tavoitteeksi nimetään sen väkivallan osapuolille tarjoama palveluohjaus, mutta tässä yhteydessä ohjaus vaikuttaa liian vahvalta ilmaisulta. Usein kyse on siitä, että sovittelutoimisto tiedottaa osapuolia paikkakunnalla tarjolla olevista palveluista lähettämällä kirjallista materiaalia. Varsinainen ohjautuminen jatkopalveluihin jää osapuolten oman aktiivisuuden ja motivaation varaan. Haastattelemani sovittelun ammattihenkilö näkee palveluohjauksen olevan osa sovittelupalvelua. A: Mahdollisuus on asiakkaat saattaa jonnekin, että he saavat apua tai ainakin tarjota heille vaihtoehtoja, heillä on jonkunlainen tieto mistä löytää. Uhri saa tiedon siitä, että ei tarvi kestää sellaista elämää missä väkivalta on läsnä tavalla tai toisella, että hänellä on mahdollisuus päästä pois siitä ja mistä hän voi hakea apua vaikka tulis äkillinen tilanne, koska monesti ihmiset ei tiiä, eivätkä kehtaa mennä ystävien, sukulaisten luo tilannetta pakoon. En oikein näe, että sovittelulla on semmosta hokkus-pokkus konstia näin lyhyessä prosessissa siihen, että voitaisiin sataprosenttisesti turvata se väkivallaton tulevaisuus. Sopimuksissa osapuolten välinen parisuhdetai perheterapia sekä väkivallan tekijän ja uhrin yksilöterapia erottuvat toisistaan siten, että lupauksella parisuhdeterapiaan hakeutumisesta halutaan selvittää suhteen jatkumisen edellytykset. Yksi- 117 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa löterapian kautta epäilty tekijä ja/tai uhri puolestaan hakee apua henkilökohtaisiin ongelmiinsa tai suhteesta irrottautumiseen. H: Miten väkivaltaa koskevia vastuukysymyksiä otetaan sovittelussa puheeksi ja millä tavallaan niitä työstetään? V: Kyllähän se on niin tapauskohtaista, joissakin tapauksissa asia on selvitetty jo ennen kuin he tulevat tänne, he on keskustelleet siitä, joissakin tapauksissa he on käyneet jo terapeutilla tai kriisityössä yhessä keskustelemassa tapahtumaa läpi, joissakin tapauksissa taas pariskunta on eläny sen jälkeen niin kuin mitään ei ois tapahtunut ja siitä asiasta ei oo puhuttu sanaakaan, silloin ne vastuukysymykset on tietysti hyvin erilaisia, asiakkaat puhuu niistä aika erilailla. V: Pyritään saamaan uhri miettimään uhrin roolia ja omaa hyvinvointia suhteessa, että mitkä on ne rajat, minkä yli ei ole enää suostuvainen menemään ja vähän semmosta mitä sitten jos, miten hän toimis, keitä on turvaverkon ihmiset siinä ympärillä, keneen vois ottaa yhteyttä, kuka vois auttaa mahollisesti eroprosessissa tai mitä on ne tahot, mihin voi mennä tiukassa tilanteessa, tehdään semmosta turvakartoitusta. Väkivallan tekijän kanssa samalla tavalla käydään läpi hänen vastuu teosta ja mahollisesti sitä, mitä hän itte aattelee, miks on käyttäytyny sillä tavalla ja mistä se tulee, tuleeko se jostakin vanhoista kokemuksista, joita hänellä ois syytä mennä käymään läpi ja toki aina tekijöillekin palveluohjauspaikkoja käydään läpi. Seuraava vapaaehtoisen sovittelijan haastattelupätkä kuvastaa kulttuurisesti jaettua käsitystä väkivallan uhrin toimijuudesta. Uhriutuminen tunnistetaan, mutta samalla sen luonne kyseenalaistetaan, sillä juuri uhrilta odotetaan aktiivista toimijuutta erityisesti avun hakemisen suhteen. Ajatuskulun mukaan on olemassa jokin muu syy kuin uhriutuminen itsessään, mikäli uhri jää väkivaltaiseen suhteeseen tai ei hae apua kokemaansa väkivaltaan. Sen sijaan, että huomio kiinnittyisi väkivallan tekijän tekoon, syyllistetään uhri kokemastaan väkivallasta ja kyseenalaistetaan uhrin uhrius pohtimalla hänen motiivejaan. Väkivallan katsotaan olevan ennen kaikkea uhrin ongelma, koska hän ei toimi ja lähde pois väkivaltaisesta suhteesta. Samalla ei myöskään tunnisteta sitä, että juuri suhteesta lähteminen voi olla uhrille paitsi hyvin vaikeaa niin suoranaisesti hengenvaarallista. Edelleen väkivallan tekijän vastuu väkivallasta saattaa jäädä toissijaiseksi. Vapaaehtoinen sovittelija tunnistaa puutteellisesti parisuhdeväkivallan luonnetta ja dynamiikkaa edellä mainittujen piirteiden osalta sekä niiden vaikutuksista uhrin toimijuuteen. V: Onhan siellä syyt sille, että ihminen on parisuhteessa, jossa hän on uhri, missä käytetään väkivaltaa, eikä se tekijäkään koskaan voi mitenkään hyvin, eikä hän ole onnellinen siitä tilanteesta, että hakkaa vaimoansa tai miestänsä, vaan hän voi siellä valtavan huo- 118 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa nosti ja parisuhde ei toimi, se ei ole millään tavalla onnellinen tai tasapainoinen. Se on kuitenkin monen toive ja haave, että semmoinen olis. Joku syy siinä on, miksi siinä on ja pysyy, lähtemättä siitä pois, hakematta siihen apua. Yksilön vastuulla oleva parisuhde ja siihen liittyvät velvoitteet ja odotukset vääristyvät eikä uhrin haavoittuvuutta ja sen seurauksia tunnisteta (ks. myös Husso ym. 2013). Voi ajatella, että vapaaehtoisen sovittelijan näkemys parisuhteen ristiriitaisesta luonteesta estää häntä nimeämästä väkivaltaa väkivaltana ja siten uhrius jää näkymättömäksi. Myös väkivallan ja ei-väkivallan syklisyys osana parisuhdeväkivallan luonnetta syventää ilmiön epämääräisyyttä ja vaikeuttaa entisestään sen tavoitettavuutta. Sovittelujärjestelmän puitteissa ei tulisi koskaan käyttää hyväksi uhrin intiimisuhteeseen liittämiä toiveita, joiden todellisuuspohja voi olla vääristynyt. Sovittelumenettely voi osaltaan edesauttaa uhrin häpeän, itsesyytösten ja arvottomuuden tunteiden pysyvyyttä etsimällä selityksiä epäillyn tekijän väkivaltaiselle käyttäytymiselle osapuolten parisuhteesta tai uhrin käyttäytymisestä. Päättyneen suhteen sovittelussa vastuukysymykset eriytyvät väkivallan osapuolten henkilökohtaista toimijuutta korostavaan suuntaan. Mikäli osapuolet ovat eronneet rikoksen jälkeen, niin usein sopimusten kuvauksissa painottuu se, kuinka erityisesti epäilty tekijä, mutta usein myös uhri punnitsevat jatkossa käyttäytymistään, jottei vastaavia väkivallantekoja tapahtuisi tulevaisuudessa. Näin on myös niissä tapauksissa, kun väkivalta on molemminpuolista, mutta suhde on päättynyt. Mies on pahoitellut ja pyydellyt anteeksi käyttäytymistään naiselta ja totesi sovittelussakin, ettei hänen käyttäytymiselle ole mitään oikeutta. Molemmat toivoivat toisilleen pelkkää hyvää jatkossa. (Sovittelutapaus 115/ Pahoinpitely, kaksi eri kertaa/ Mies-Nainen) He ottavat itse tästä vastuun. Mies lupaa, ettei hän ole enää tekemisissä naisen kanssa, samoin nainen lupaa, ettei ole tekemisissä miehen kanssa. (Sovittelutapaus 117/ Pahoinpitely, laiton uhkaus/ Nainen-Mies) Molemmat ovat sovittelussa myös ymmärtäneet toisen osapuolen näkökulman ja perustelut käyttäytymiselleen. (Sovittelutapaus 122/ Pahoinpitely/ Molemmat u/t) Väkivaltarikoksen jälkeen eronneet suhteen osapuolet voivat käsitellä sovittelussa väkivaltaa ja tehdä sovinnon niin, että molemmat osapuolet voisivat jättää väkivaltatapahtuman taakseen. Suhteessa eläville kumppaneille parisuhdeväkivallasta on puolestaan voinut tulla ääneen lausuttu uhka osapuolten hyvinvoinnille. Miehen ja naisen suhde on päättynyt eikä kummallakaan ole halua jatkaa parisuhdetta. Nainen toivoo, että mies ymmärtää tekonsa merkityksen eikä uusi sitä enää koskaan 119 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa tulevaisuudessa. Nainen toivoo, ettei hänen enää tarvitse pelätä miehen kohtaamista. Mies katsoo, että pelkoon ei ole aihetta eikä hän pyri naisen juttusille. (Sovittelusopimus 82/ Pahoinpitely/ Mies-Nainen) Mies miettii jatkossa omaa käyttäytymistään, jotta vastaavaa ei tapahdu myöhemmin. Osapuolet kokevat käydyn keskustelun puhdistaneen ilmapiiriä. Mies ja nainen jatkavat elämää erillään ja lupaavat olla häiritsemättä ja vahingoittamatta toisiaan. (Sovittelutapaus 88/ Pahoinpitely/ Mies-Nainen) Mikäli väkivaltatilanne uusiutuu, vaihtoehtona on erilleen muutto. (Sovittelutapaus 26/ Pahoinpitely/ Nainen-Mies) Nainen sanoi, että hän tietää väkivallan raaistuvan, jos väkivaltaisuuksia tulee lisää. (Sovittelutapaus 39/ Lievä pahoinpitely /Mies-Nainen) Väkivallan vaikutukset lapsiin ovat tutkitusti vakavia, joten väkivalta lapsiperheessä on aina lastensuojeluasia. Parisuhteen väkivalta vaikuttaa aina välittömästi tai välillisesti lasten kokemuksiin, vanhempana toimimiseen sekä perhe-elämään kokonaisuudessaan (esim. Holden 2003). Kyse on tyypillisesti pitkittyneestä tilanteesta, jossa väkivalta on normalisoitunut osaksi perheen elämää. Osapuolten yhteiset lapset nostetaan myös sopimuksissa esiin, sillä vanhempien huoli ja syyllisyys lapsen voinnista väkivallan kokijana on keskeinen. Tunnistetaan, että lapsen todistamat väkivaltatilanteet vanhempien välillä ovat vahingollisia lapselle, vaikka häneen ei suoraan kohdistuisi sanoja tai tekoja. Kuvauksissa toimijuus huoltajana ja vanhempana motivoi väkivallan osapuolia yhteistyöhön liittyen juuri lapsen hyvinvoinnin turvaamiseen. Taustalla on vahva lapsen parasta koskeva ajattelu, joka on myös tietynlainen vanhemmuutta koskeva moraalinen vaade. Vanhempina osapuolet haluavat lapsen vuoksi säilyttää mahdollisimman asialliset keskinäiset välit ja suostua sovitteluun lapsen hyvinvoinnin vuoksi, vaikka keskinäinen parisuhde oli päättynyt tai päättymässä. Sopiminen näyttäytyy sovittujen käyttäytymissääntöjen turvaamisena ja siten pyrkimyksenä väkivallan ja muiden ongelmien minimoimiseen etenkin lapsen tapaamiskäytäntöjä koskevissa arjen järjestelyissä. Sopimuskuvauksiin on voitu kirjata sellaisten elinolosuhteiden edesauttaminen, joissa uhrin ei tarvitse kohdata väkivaltaa käyttävää tai yhteisen lapsen tai lasten ei tarvitse jatkossa altistua välillisesti väkivallalle. Mies on saanut apua elämäntilanteensa selvittelyyn psykiatriasta. Keskustelussa tuli esille lasten tapaamiset ja hyvinvointi. Isä haluaa olla mukana lasten elämässä. Mies ja nainen sopivat yhdessä, että lasten tapaamiset sovitaan ennakkoon ja niistä pidetään kiinni. Lasten ollessa vanhemman kanssa, yhteyttä otetaan vai lapsia koskevissa asioissa sekä epäasiallisia ja uhkailevia viestejä ei laitella toisille. Mies lupasi olla soittelematta eikä tule naisen ja lasten luokse luvatta. Nainen tuntee itsensä väsyneeksi arjessa elä- 120 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa mäntilanteen riitaisuuden takia. (Sovittelutapaus 23/ Lievä pahoinpitely, viestintäsalaisuuden loukkaus, näpistys/ Mies-Nainen) Heillä on ollut riitaa jo pahoinpitelyepäilyä edeltäneenä viikonloppuna, jolloin lapset olleet paikalla. Silloin nainen kertoo ensimmäisen kerran pelänneensä miestään. Nainen ehdottanut vanhimmalle lapselle, että hän voi vapaasti puhua perheen tilanteesta esim. kouluterveydenhoitajalle, koska nähnyt, että tapahtumat vaivaavat lasta. Alkuviikosta riitä kärjistynyt, kun nainen ollut laittamassa lapsille aamupalaa. Mies kertoo, että hän oli tuolloin suuttunut, koska luullut naisen manipuloivan lapsia häntä vastaan väittämällä miehen lyövän naista. (Sovittelutapaus 33/ Pahoinpitely/Mies-Nainen) Nainen on tapahtuman jälkeen muuttanut pois kotoa, lapset asuvat hänen luonaan, hän ei aio jatkaa suhdetta miehen kanssa. Lasten huoltajuus hänellä, miehellä on tapaamisoikeus. Lastensuojelu on aktiivisesti mukana. On pyörittänyt perheen arkea ennen ja jatkaa sitä nyt samalla tavalla mutta ilman miestä. Oma lähipiiri tukena, sekä arjessa ja varsinkin lasten ”tapaamisjärjestelyissä” (= miehen kohtaaminen). (Sovittelutapaus 77/ Pahoinpitely/ Mies-Nainen) Toisaalta käsitys perheen yhtenäisyydestä voi olla niin vahva, että sopimuksissa saatetaan puhua parisuhteesta tai perheestä, jos osapuolilla on yhteisiä lapsia, vaikka heidän keskinäinen suhteensa olisi päättynyt ennen sovittelua. Uhrin auttamisen näkökulmasta on merkityksellistä, miten parisuhdeväkivalta ymmärretään osana perhesuhteita. c. Yhteiskunta väkivallan selittäjänä Yhteiskunnallinen selitysmalli kontekstoi väkivaltaan olosuhteita, elämäntilanteita sekä kulttuurisia tekijöitä. Mallissa tekijän väkivallan syyksi nimetään tyypillisesti jokin ulkoinen taloudellisen tilanteen hallitsemattomuuteen liittyvä olosuhde. Mallissa väkivallan selityksinä yleisiä ovat työttömyys ja sen aiheuttama osattomuus tai toisaalta töistä ja opinnoista aiheutunut stressi. Vaikea elämäntilanne tai vaativat elinolot aiheuttavat paineita, huolta ja turhautumista epäillylle tekijälle, joka purkaa kuormitustaan väkivallalla. Hahmottelemistani kolmesta mallista kyseistä mallia käytetään sovittelun kontekstissa vähiten. Ajattelen mallin vähäisen käytön olevan osaltaan yhteydessä siihen, että mikäli parisuhdeväkivallan syyt tulkitaan ensisijaisesti kahdenvälisestä suhteesta tai yksilöstä itsestään johtuviksi, on kulttuurista tai rakenteellista näkemystä vaikea hyväksyä. Miehellä on ollut huoli jaksamisestaan, rahan riittävyydestä ja taloudellisesta tilanteestaan ja tämä on aiheuttanut paineita sekä pinnan palamista. (Sovittelutapaus 23/ Lievä pahoinpitely /Mies-Nainen) VII Väkivallan merkitystenannot ja sopimuksellisuuden määrittyminen Sopimusten tekstuaalinen tarkastelu Seuraavaksi siirryn aineiston yleisestä narratiivisesta analyysistä sopimusten tekstuaaliseen analyysiin. Hallinnan perspektiivistä katson, miten sopimukset on kirjoitettu, miten asioista kerrotaan byrokraattisen ”koneiston” tuottamissa hallinnan ja ohjailun välineissä eli sopimuksissa. Käytän aineistona edelleen sopimusasiakirjoja sekä kahta asiantuntijahaastattelua. Tässä luvussa asiantuntijahaastattelut ovat eri roolissa kuin edellisessä luvussa, nyt ne ovat eräänlaisia aineistosta nousevien havaintojeni kommentaattoreita. Tarkastelen sopimustekstejä osana oikeuden prosesseja ja vakiintuneita käytäntöjä, joissa ne on tehty. On selvää, että lainsäädännön perusperiaatteet vaikuttavat keskeisesti siihen, millaiseksi yksityisoikeudellisten sopimusasiakirjojen ymmärrys parisuhdeväkivallasta muodostuu. Tarkastelen, millaisilla käsitteellisillä ja teknisillä ilmaisuilla väkivaltarikoksesta rakennetaan sopimuksissa tekstuaalista ”totuutta” eli millaisia merkityksiä väkivalta ja sen toimijuus saavat. Analyysissa toin sopimusten asiasisällön (tapahtumainkuvaukset) lisäksi esiin sopimuskuvauksille ominaisia teknisiä piirteitä, lähinnä sitä miten tarina esitetään sanasto-, lauseja tyylivalintojen osalta (Lieblich ym. 1998, 12-18). Se, miten kieltä käytetään ja miten asioista kerrotaan vaikuttaa vahvast i siihen, miten asiat mielletään ja mihin perustuen käytäntöjä luodaan. Merkityksenantoja analysoiden tuon esiin muun muassa sovittelukontekstissa väkivaltailmiöö n liittyviä asenteita, asemia ja rooleja: miten väkivalta esitetään; onko sillä vastuull isia toimijoita tai toiminnan kohteita. Kielelliset valinnat ja merkityksenannot vaikuttavat ajan myötä rakentuviin symbolisiin merkityksiin, yhteiskunnallisiin ilmiöihi n ja kulttuurin muuttumiseen (Leiwo & Pietikäinen 1996, 104-105). Edelleen tarkastelen sovittelukontekstissa väkivallan toistuvuuden ja vakavuuden huomioimista , henkistä väkivaltaa ja uhriutumisen prosessuaalisuutta sekä yleisemmin sitä, mis sä määrin sovittelu on rikosoikeudellinen ja missä määrin sosiaalinen menettely. Samalla pohdin, mitä sovittelun asema rikosoikeuden ja ja sosiaalityön välissä merkitsee uhrin oikeusturvan kannalta. Kieli määrää sen, millaista politiikkaa väkivallan ympärille rakentuu ja rakennetaan. Tiedostan sen, että sovitteluasiakirjoihin välittyy vain vähän ja valikoidusti tietoa osapuolten ja sovittelijoiden keskinäisistä suullisista vuorovaikutustilanteista. Juuri siksi se, mitä vuorovaikutustilanteiden puheesta nostetaan selkeästi sopimuksissa esiin, on merkityksellistä. Ei ole koskaan sattumaa, mitä todellisuudesta puetaan sanoiksi, valikoidaan esitettäväksi ja mitä piilotetaan hiljaisuuteen; mitkä ovat 127 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa niitä asioita, jotka jäävät sanoittamatta ja kertomatta, joista vaietaan. Kieli ei vain kuvaa, vaan luo todellisuutta. Kieli on sekä sosiaalisesti rakennetun todellisuuden tärkein sisältö että myös sen tärkein väline yhteisten kokemusten ja tiedon keräämisessä ja uudelleentulkinnassa. Kielen myötä ja kielen avulla erilaiset motivaatioja tulkintaskeemat sisäistetään institutionaalisesti määritellyissä muodoissaan. (Berger & Luckmann 1995, 152, 153-154.) Näen, että sovittelujärjestelmän hallinnan harjoittajat eli sovittelun ammattihenkilöstö sekä vapaaehtoiset sovittelijat sopimustekstien tuottajina sanoittavat ja tulkitsevat väkivaltaisen parisuhteen todellisuutta omalla kielellään, joka on tarkoituksenmukainen ennen kaikkea sopimuksellisuuden näkökulmasta. Sopimusten tarkastelun kautta voidaan vastata kysymyksiin ”kuinka hallitaan” tai ”kuinka olemme hallittuja” (Kaisto 2010, 55). Mitchell Deanin (1999) hallinnan analytiikan harjoittamisen ulottuvuuksista kiinnitin huomioni kahteen seikkaan. Ensiksi eri ttelin sitä, millaisin teknisin keinoin hallinta tapahtuu. Toiseksi tarkastelin sitä, millaisia väkivallan toimijuuksia hallinta muovaa. Näin hallinta on toimintaa, jossa aina joihinkin rationaalisuuksiin tukeutuvat hallintatekniikat pyrkivät muovaamaan kohteidensa toimijuuksia tai identiteettejä sellaisiksi, jotka mahdollistavat itsen hallinnan. Hallinta on menestyksekästä vain, mikäli hallinnan kohteet kokevat ja tunnistavat itsensä halutulla tavalla sekä käyttäytyvät odotusten mukaisesti. (Dean 1999, 30-33.) Sopimuksista voidaan tehdä tulkintoja samalla sekä siitä, kuinka yksilöä asetetaan sovittelukontekstissa johonkin asemaan että niistä tavoista, joilla yksilö itseään asettelee ja asettuu kyseenomaisessa kontekstissa suhteessa väkivaltaan. Tulkinnat väkivallasta saattavat kummuta uskomuksista ja oletuksista, siitä miksi ja millaisia väkivaltaisia tekoja tehdään missäkin tilanteessa. Ennakko-oletuksia vahvistava tieto vahvistaa uskomuksen instituution sekä yksilön itsensä silmissä. Ennen kaikkea kyse on hallintatekniikkojen ja itsen muovaamisen käytäntöjen välisistä suhteista ja sopimuksellisesta synteesistä. Subjekti itse on näiden hallintatekniikoiden ja itsen muovaamisen käytäntöjen kooste, hybridi, jonka toimijuuden keskus voidaan selvittää tilanteisella analyysillä (Kaisto 2010, 70). Eri asia on se, onko ja missä määrin sovittelusopimuksilla on konkreettisesti sopijaosapuolia vastaisuudessa velvoittavaa valtaa esimerkiksi palvelujärjestelmään hakeutumisen tai väkivallattoman elämän kannalta. Joka tapauksessa se, minkälainen ymmärrys parisuhdeväkivallasta sovittelussa rakennetaan, vaikuttaa väistämättä paitsi yksilöiden ja parisuhteen osapuolten elämään, niin myös yleisempään käsitykseen intiimisuhteiden väkivallasta. Sopimuksen laatimisen suhteen sovittelijoita muistutetaan siitä, että sopimuksen kielen ja käsitteiden tulee olla selkeitä (Flinck 2013, 114). Sovittelusopimusten asiasisältö on kirjattu objektiivista sekä neutraalia kuvaustapaa tavoitellen, usein tekstin subjektit on korvattu passiivimuotoisella luonnehdinnalla tekemistä ilmaisevissa lauseissa, esimerkiksi ”tapahtuman vakavuus on tiedostettu”, ”tapahtuma sai ajattelemaan tilanteita, joissa riitoja uhkaa syntyä” tai ”tapahtumasta on otettu opiksi”. 128 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa 129 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Myös sekä epäillyn tekijän että uhrin näkemyksistä on luonnehdinta, yleensä väkivallan tekijän näkemys tapahtumainkulusta esitetään jonkinlaisena pääjuonteena, johon väkivallan uhrin näkemys sovitetaan tai joka kommentoi päätarinaa. Sovittelumenettelyä puolletaan sillä, että se mahdollistaa yksilölliset ratkaisut sekä osapuolten tarpeita vastaavan sopimisen (Flinck 2013). Kuitenkin sopimustekstien sisällöissä nämä yksilölliset mahdollisuudet ovat näennäisiä, sillä tarpeita vastaava sopiminen käsittää valtaosissa sopimuksia yhdenmukaisena aineettomana hyvityksenä lähinnä pahoittelun ja käyttäytymistä koskien lupauksen jatkopalveluun hakeutumisesta tai hoidon piirissä jatkamisesta. Sopimukset noudattavat samankaltaista institutionaalista ja mekaanista kaavaa sekä sisällöllisten seikkojensa että teknisen muotokielensä puolesta. Kaavalla tarkoitan sitä, että sopimuksissa käytetään yhteneväistä ja rutiininomaista retorista kieltä, jolla haetaan myös yhteinen näkemys sisällöstä eli tietynkaltaisesta tapahtumaketjusta sekä tuodaan esiin osapuolten toimijuuden merkitys suhteessa väkivaltaan. Sopimuksen solmimiseen tähtäävän kielen ilmaisutavat ja sisällöt ovat asiakirjoissa niin yhteneväiset, ettei niiden käyttö ole sattumanvaraista. Merkillepantavaa on se, että sopimuksissa väkivalta esitetään sen vakavuudesta ja/ tai ongelmien moninaisuudesta huolimatta tilannesidonnaisena, riitatilanteisiin liittyvänä ja niissä kertaluonteisena esiintyvänä. Osallisuus on sana, joka liittyy läheisesti väkivaltatilanteeseen ja siihen liittyviin vastuukysymyksiin sekä yksiettä molemminpuolisen fyysisen väkivallan tapauksissa. Sopimuksiin on pääsääntöisesti kirjattu sanat: uhri myöntää osallisuutensa tapahtumiin. Kuvauksissa osapuolet ovat hyvässä hengessä/ ja samaa mieltä tapahtumien kulusta ja siihen johtaneista syistä/tekijöistä/ ja osapuolilla on yhtenevä tai samansuuntainen näkemys tapahtumista ja osapuolet sitoutuvat ymmärtämään toista osapuolta sekä keskustelemaan ja kunnioittamaan jatkossa toisen fyysisiä rajoja tai fyysistä koskemattomuutta. Osapuolet eivät jatkossa loukkaa toisiaan henkisesti tai fyysisesti. Usein kysymykset koskien luottamusta tai luottamuspulaa mainitaan ongelmien aiheuttajiksi. Restoratiivisen teorian ideaalit korostuvat sopimustekstien sanamuodoissa. Näitä yleisimmin toistuvia sanoja ovat: keskusteleminen, kohtaaminen, kommunikointi, kasvaminen, oppiminen, riita, ristiriitatilanne, erimielisyys, tiedostaminen, vuorovaikutus ja ymmärtäminen. Analysoimissani parisuhdeväkivallan sopimuksissa termi luottamus mainitaan todella usein. Sopimuksissa yleisesti esitetyn ajatuskulun mukaan osapuolten epäonnistunut keskinäinen kommunikaatio ja luottamus muodostavat ongelman, josta seuraa väkivallanteko tai tekoja. Sopimuksissa kommunikaation ja luottamuksen käsitepari toimii kahteen suuntaan suhteessa osapuolten väliseen parisuhteeseen. Se on olennainen sekä parisuhteen jatkumisen että sen päättymisen kannalta. Kuvauksissa nostetaan esiin, että parisuhteen jatkuessa väkivallan molemmat osapuolet ovat alkaneet keskustella yhteisistä asioista aiempaa perusteellisemmin. Sopimusteksteihin on yleensä kirjattu, että suhteen jatkuessa osapuolten välinen luottamus on kasvanut tai he ovat oppineet/ opettelevat luottamuksen merkityksestä parisuhteessa sovitte- 130 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa lun ja/tai varsinaista väkivallantekoa koskevan ”pysähtymisen” myötä. Sopimuksissa tuotetaan käsitystä, jonka mukaan väkivalta ei toistu enää osapuolten yhteisen sovitteluistunnon jälkeen, koska sekä uhrin että epäillyn tekijän luottamus suhteen toiseen osapuoleen vahvistuu. Tällöin olennaisina asioina pidetään sekä osapuolten avointa keskinäistä vuorovaikutusta ennen sovittelua, sovittelussa ja sovittelun jälkeen että epäillyn tekijän ja uhrin henkilökohtaisia toimenpiteitä väkivallan uusiutumisen ehkäisemiseksi. Suhteen päätyttyä sopimuksissa puolestaan saatetaan tuoda esiin luottamuksen kääntöpuoli epäluottamus, joka on väkivaltaan ja muihin ongelmiin liittyen aiheuttanut osapuolten eron tai epäselvyyttä suhteen jatkosta. Luottamuksen käsitteen esille nostaminen juuri parisuhdeväkivallan sovittelun yhteydessä voi ajatella tarkoituksenmukaisena ja luontevana valintana, kun huomioidaan se, miten keskeinen käsite luottamus on sekä niin sanotun hyvän ja tasa-arvoisen parisuhteen kuin restoratiivisen oikeuden arvojen kannalta. Restoratiivinen oikeus pyrkii ideaalisesti sosiaaliseen ja toiminnalliseen korjaamiseen. Silti auttamistyön näkökulmasta turvallinen ja luottamukseen perustuva parisuhde ei yleensä korjaannu osapuolten keskinäisen kommunikaation varassa ilman tekijän henkilökohtaista työskentelyä varsinaisen väkivaltaongelman poistamiseksi (Hyvärinen & Hautamäki 2013). Väkivalta kokemuksena särkee jotain hyvin keskeistä nimenomaan luottamukseen perustuvassa tunnesuhteessa. Sanojen lisäksi vaikenemisella tai vääristävällä ja vähättelevällä puheella voi rikkoa ja satuttaa väkivallan uhria. Kun ulkopuolinen kertoja jättää mainitsematta muiden kuin tekijän mielenliikutukset, tapahtumien haavoittavuus muiden osalta jää tunnustamatta (Ronkainen & Näre 2008, 12–16). Vailla yhteisesti kerrottua ja jaettua todellisuutta uhri jää irralliseksi omasta kokemuksestaan. Uhrille väkivallasta toipumisen ja selviytymisen kannalta on tärkeää, että koettu todellisuus väkivallasta on yhdenmukainen kerrotun todellisuuden kanssa. Sen myötä tulee mahdolliseksi käsitellä, jäsentää ja ymmärtää omaa kokemustaan. Sopimuksissa käsitellään tekstuaalisen mekaanisen kaavan avulla enemmän soviteltavaa tapausta kuin väkivallan osapuolia, ihmisiä itseään. Niukkojen, neutraaliutta tavoittelevien ja passiivia ilmaisevien sanamuotoilujen ja tekstuaalisten valintojen kautta uhrit esineellistyvät ja väkivalta teknistyy. Väkivallan teknistyessä sen merkityksestä on vaikea kiistellä. Sopimusten maininnat koskevat uhrille aiheutuneiden aineellisten vahinkojen ohella vähäisiä ja lieviä fyysisiä vammoja. Kuvauksissa uhriin esimerkiksi saattaa tulla nirhauma tai mustelma, uhrin ei kerrota kärsineen, haavoittuneen tai vammautuneen. Uhriin teräaseella tehtyjä haavoja tai viiltoja saatetaan nimittää myös naarmuiksi. Teräasetta koskevien mainintojen yhteydessä uhrin kokemukseen liittyen on sopimuksiin saatettu kirjata, ettei uhri kokenut tapahtumatilanteessa uhkaa tai pelännyt. Uhrin kokema pelko liittyy menneeseen ja kertaluonteiseen väkivallantekoon, joka myöhemmin poistetaan sovittelulla. Mitä näkyvämpiä ruumiinvammoja tai ruhjeita epäilty tekijä on uhrille rikoksella aiheuttanut tai mikäli tekoon on liittynyt teräaseen käyttö tai sillä uhkaaminen, sitä yksi- 131 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa tyiskohtaisemmin ja monisanaisemmin on sopimuskuvauksiin kirjattu molempien osapuolten näkemykset tapahtumista ja ajankohdan olosuhteista. Mikäli uhrin tunteita sopimuksissa sivutaan, ne esitetään suhteessa väkivallantekijään, jolloin maininnat koskevat pääosin sitä, että uhri kokee helpotusta sovittelun myötä ja antaa anteeksi epäillylle tekijälle. Sopimuksissa saatetaan erikseen mainita myös se, ettei uhri nykytilanteessa pelkää epäiltyä tekijää tai hän ei halua joutua tätä tulevaisuudessa pelkäämään. Vielä erillistapaamisten kuvauksissa uhrien tunteita ja tuntemuksia saatetaan toisinaan lyhyesti käsitellä. Ainoastaan yhdessä aineistoni tapauksessa, jossa sovittelu ei käynnistynyt, mainitaan uhrin epäiltyä tekijää kohtaan kokema pelko perusteena. Mahdollinen puolustava argumentti tässä kohtaa voisi vedota siihen, että sovittelusta karsiutuvat pois ne tapaukset, joissa uhri pelkää väkivallan tekijää ja kokee painostusta. Parisuhdeväkivallan dynamiikka kuitenkin kätkee sisäänsä pelon kokemuksen ja tekijän suojelun seurauksilta, eikä minkään tapauksen suhteen voida varmuudella tietää, mikä on totuus uhrin epäiltyä tekijää kohtaan tuntemasta pelosta.27 Toisaalta epäillyn tekijän tekijyys etäännytetään väkivallasta. Sopimuskuvauksissa pahoinpitelyn tai lievän pahoinpitelyn rikosnimikkeen täyttävä fyysinen väkivalta saatetaan sanallistaa tönimiseksi, tuuppimiseksi, huitaisuksi, läpsäisyksi, käden ottamiseksi poskeen, kiinnipitämiseksi, liikkumisen estämiseksi, voimankäytöksi, tilanteen rauhoittamiseksi tai muuksi yksittäiseksi teoksi, joka implikoi ei-fyysistä väkivaltaa, persoonatonta passiivisuutta, satunnaisuutta, tahattomuutta, vahinkoa, väärinymmärrystä ja jopa itsepuolustusta. Sovittelukontekstissa pahoinpitely saatetaan selittää maltin menettämiseksi, kunnianloukkaus nimittelyksi ja haukkumiseksi ja laiton uhkaus asiattomiksi yhteydenotoiksi tai asiattomaksi käyttäytymiseksi sekä maininnoiksi epäillyn tekijän hallussa tai lähettyvillä olevasta teräaseesta väkivallantekoon liittyen. Käsirysy on sana, jota käytetään vahvistamaan kuvausta väkivallan molemminpuolisuudesta, riitely ikään kuin väistämättä ajautuu ja etenee fyysiseksi, jolloin pahoinpitelyrikoksella ei ole enää varsinaista tekijää. Ilmaisua käytetään samalla tavalla ja samassa merkityksessä sekä silloin kun toinen osapuoli on uhri ja toinen epäilty tekijä että silloin kun molemmat osapuolet ovat uhreja ja epäiltyjä tekijöitä. Kirjoittamalla kuvausta etäännyttävästi, teksti voi tulla helposti tulkituksi tekijättömäksi kokonaisuudeksi, eräänlaiseksi absoluuttiseksi tekstiksi, jolloin sen totuudellisuutta tai tulkinnallisuutta on vaikeaa arvioida (Ricoeur 2000, 61). Epäillyn tekijän ja uhrin tunteiden osalta sopimuskuvauksissa on eroja sen suhteen, että rikoksella aiheutetun vahingon hyvittämisja korvausvastuussa olevan tekijän katumus, lupaukset ja pahoittelu nostetaan kuvauksissa esiin. Osin tästä saattaa johtua se, että myös epäillyn tekijän tunteita rikoksen ympärillä käsitellään 27 Tähän liittyen uhri itse on avainasemassa tärkeiden todisteiden säilyttämisessä ja siksi erilaisen näytön ja todisteiden hankkiminen väkivallasta voi olla vaikeaa. Näytön puuttuessa sana sanaa vastaan -tilanne on väkivallan uhrin kannalta erityisen hankala. 132 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa uhria yksityiskohtaisemmin. Sopimuksissa nostetaan usein esiin väkivallan tekijän ahdistuksen, masennuksen sekä syyllisyyden tunteet. Fyysistä parisuhdeväkivaltaa ei sovitteluasiakirjoissa esiinny ilman henkistä väkivaltaa. Silti sopimukset eivät juuri käsittele väkivallan psyykkisiä vaikutuksia uhriin, sitä miten fyysinen ja psyykkinen väkivalta ovat vaikuttaneet uhrin mielenterveyteen tai henkiseen hyvinvointiin. Uhrin negatiivisia tunteita ei juuri käsitellä, puhumattakaan mahdollisista traumakokemuksista, vaikka parisuhdeväkivallan tiedetään jättävän uhriinsa pitkäaikaiset jäljet ja erilaiset psyykkiset vauriot ja vammat ovat enemmän kuin todennäköisiä. Mahdollisten psyykkisten vaikutusten käsittely sopimuksissa tulisi huomioida, sillä uhrin kokeman henkisen väkivallan järjestelmällisellä kirjaamisella voi edesauttaa syy-yhteyden todistamista aiheutuneisiin psyykkisiin vaurioihin, esimerkiksi mielenterveyden häiriöihin nähden. Tällöin henkisen väkivallan rinnastus esimerkiksi pahoinpitelyn rikosnimikkeeseen mahdollistuu. Määrittelyvalta asuu kielessä ja se paikallistuu tulkintatapoihin. (Husso 2003). Sovittelujärjestelmän, kuten muidenkin instituutioiden, valta on sen kyky pitää yllä ja synnyttää merkityksiä kantavaa pragmaattista kieltä. Sovittelumenettelyn voi sanoa edustavan ritualistista ja performatiivista järjestelmän ylläpitämistä, joka perustuu siihen, että se ensin systemaattisesti luo kuvaa parisuhdeväkivallasta riitelynä ja sen jälkeen edellyttää sovittelussa tapahtuvaa sovintoa. Ensin annetaan riitelyn tapahtua, sitten annetaan sovittelun tapahtua. Kun väkivaltarikoksesta sovitaan institutionaalisen menettelyn kautta, sillä on väistämättä vaikutuksia uhrin ja väkivallan tekijän toimijuuteen. Uhrin päätösvalta tekijän rangaistavaksi saattamisen suhteen kasvaa teosta, joka menettelyssä merkityksellistyy tilapäisenä riitelynä. Sovitteluprosessissa sekä uhrin että epäillyn tekijän toimijuudelta häviää kärki ja väkivaltarikos muuttuu yhteiseksi hyväksyttävää käytöstä koskevaksi ongelmatarinaksi. Yhteisessä sovittelukeskustelussa voi olla kyse tilannekohtaisen moraalisen järjestyksen rakentamisesta Laurent Thévenot’n teoretisoinnin tapaan. Thévenot’n ajattelussa ihmisten toiminta ja asemat toisiinsa nähden muuttuvat tilanteen ja kulloisenkin toiminnan kriteerien mukaan (Thévenot 2007, 410). Tarkastelun keskiöön nousevat tällöin toiminnan kriisiytymisen hetket, jolloin toimijoiden on suhteutettava toimintaansa uuteen tilanteeseen kognitiivisten kykyjensä varassa. Nämä hetket avaavat mahdollisuuden tarkastella ”normaalin” toiminnan perusteita. (Boltanski & Thévenot Laurent 1991.) Ajattelen, että sovitteluneuvottelussa väkivallan osapuolet ovat tilanteessa, jossa heidän on nimenomaisesti suhteutettava toimintaansa uudella tavalla väkivallan tullessa julkiseksi virallisen tahon piirissä. Sovittelussa ei näin ehkä ensisijaisesti ole kyse niinkään siitä, onko sovittelulle ja sovinnolle edellytyksiä, joita sovitteluneuvotteluissa (osapuolten erillissekä yhteistapaamisissa) ikään kuin selvitettäisiin. Kyse voi olla pikemmin siitä, että sovittelutapaamisten kontekstissa, tietyssä tapaamisajassa ja -paikassa sekä sovittelijat että osapuolet itse rakentavat intuitiivista ymmärrystä, jossa uhri, epäilty tekijä ja sovittelijat lähestyvät toisiaan luottamuksen kontekstissa, eräänlaisessa yhteisessä tahdossa. Sovittelussa merkityk- 133 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa senantoja tehdään sidoksissa sovittelukontekstiin, sen toimintaja ajattelutapoihin sekä sidoksissa osapuolten väliseen suhteeseen, ja myös yleisemmin kulttuuriseen käsitykseen perheestä. Sovinto on tietyllä tapaa oletus ja odotus, koska parisuhteen, väkivallan ja sovittelutilanteen koko konteksti on kahdenvälisen suhteen läpäisemä. Thévenot (2011) nostaa esiin yhteiselämää rakentavan kieliopin, joka rakentuu kahden toisiaan seuraavan operaation, kommunikoimisen ja sovittelun avulla. Sovittelun tavoitteena on muodostaa yhteisyys sovittelemalla erilaiset ja erimieliset äänet yhdeksi kokonaisuudeksi. Thévenot toteaa, että sovittelun mahdollistamiseksi on toimintaympäristöä muokattava siten, että tulee tietoiseksi toisten valintamahdollisuuksista (eli täytyy tuntea panokset) sekä ilmaisee omat mielipiteensä häpeilemättä (eli on proaktiivinen, puuttuu tapahtumiin, tekee siirron ja ottaa tilaa). Varsinainen sovittelu tapahtuu neuvottelemalla erilaisten mielipiteiksi ja tavoitteiksi puettujen hyvien välillä, mutta kaikilla intressiryhmillä ei kuitenkaan ole samanlaista mahdollisuutta saada ääntänsä kuuluviin. (Thévenot 2011, 9-10, 13.) Sovittelutilanne hyödyntää luottamusta moraalisella tavalla arveluttavasti olettaessaan, että väkivallan haavoittamalla uhrilla on resursseja toimia itseään ja asiaansa käsittelevässä jutussa. Uhri-tekijä –kategoriaparin sijaan sovittelutilanteessa herätetään henkiin kategoriapari sopijaosapuoli-sopijaosapuoli, jolloin valtasuhde heidän väliltään katoaa. Tasavertaisiksi sopijaosapuoliksi määrittyneiden odotetaan tulevan toista osapuolta vastaan, hakevan aktiivisesti yhteisymmärrystä ja suostuvan lopulta sovinnon solmimiseen. Väkivallan osapuolet sekä sovittelijat rakentavat välilleen ”siltaa” tai jaettua ymmärrystä yksilöllisistä kokemuksista, toiveista ja näkemyksistään yhteisen institutionaalisessa kielessä tapahtuvan merkityksenannon avulla. Kerrotulle haettu merkityksenanto näyttäytyy sovinnollisena yhteistyönä. Sosiaalinen todellisuus vaikuttaa ihmisen minäkäsitykseen, joten on luonnollista, että osapuolet haluavat näyttäytyä myönteisessä valossa omissa ja toisten kanssakeskustelijoiden silmissä tällaisessa institutionaalisessa kohtaamisessa. Sosiaalisessa vuorovaikutuksessa minuuden merkitys korostuu silloin, kun siihen liittyy vahvasti negatiivisia, leimaavia mielikuvia. Sopimuksesta voi muodostua väkivallan osapuolille eräänlainen onnistumisen mittari, jonka solmimatta jättäminen merkitsee negatiivisten merkitysten vahvistumista asianosaisten identiteetissä. Väkivaltakokemuksesta etäännyttävää ja väkivallattomaan tulevaisuuteen suuntaavaa yhteistyötä asianosaisten välillä voi olla lopulta vaikea jäsentää sovittelutilanteessa muuna kuin sopimuksen solmimisena. Vanhoillislestadiolaisen uskonyhteisön perheriitojen sovittelua tutkineen Johanna Hurtigin mukaan sovittelujärjestelmä välittää osapuolten yhteiseen keskusteluun sen institutionaalista ”totuutta” sekä näkemyksiä, joita sovittelujärjestelmä itsessään edustaa. Ymmärtävä ja sopeutuva toimija katsoo rakenteellisten, eettisten tai moraalisten ongelmien ohi ja tulkitsee epäkohdat sattumanvaraisuuden tai inhimillisen heikkouden kautta. Näin yhteisön moraalisidos venyy ja vastuunottamisen näkökulma ohittuu. (Hurtig 2013b, 128, 129.) 134 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Väkivallan toistuvuuden huomioiminen sopimuksissa Sovittelulain lähtökohtana on, että toistuvan väkivallan sovitteluun soveltuvuutta tulee harkita erityisen huolellisesti. Sovittelutoimisto toimii portinvartijana soveltuvuusarvioinnin tekijänä. Soviteltava tapaus käy läpi kaksi soveltuvuusharkintaa; ensin viranomainen harkitsee, jonka jälkeen sovittelutoimisto harkitsee omalta osaltaan. Ensimmäisenä viranomaisaloitteen tekevä poliisi tai syyttäjä käyttää viranomaisen ammatillista harkintavaltaa siinä, voiko jutun ohjata soviteltavaksi ja esittää sovittelua jutun osapuolille. Sen jälkeen sovittelutoimistossa ensin sovitteluohjaaja ja sitten vapaaehtoiset sovittelijat käyttävät harkintaansa arvioiden, voiko kyseistä tapausta sovitella ”rikoksen laatu ja tekotapa, rikoksesta epäillyn ja uhrin keskinäinen suhde sekä muut rikokseen liittyvät seikat kokonaisuutena” huomioiden. (Sovittelulaki 1015/2005, 3§; Ala-Kurikka & Elonheimo 2015, 40-41.) Ala-Kurikka ja Elonheimo (2015) rinnastavatkin vallankäytössään sovittelumenettelyn ja viranomaisten harkintavallan toisiinsa. Sovitteluprosessissa useat viralliset tahot käyttävät subjektiivista harkintavaltaansa eli arvioivat, tulkitsevat, määrittävät ja suhteuttavat rikokseen liittyen parisuhteen tilanteita ja todellisuutta, nojaavat ennen kaikkea käsityksiin, asenteisiin ja arvoihinsa jutun soveltuvuutta arvioidessaan. Tällöin jokaisen tahon erillinen ja kaikkien tahojen yhteinen tulkinnanvara tapauksen soveltuvuutta koskien on suuri. Sovittelulain kriteerit tapauksen soveltuvuusarviointiin ovat hyvin yleiset, joten laki sallii poliisin, syyttäjän, sovittelutoimistojen ja vapaaehtoisten sovittelijoiden merkittävän vallankäytön kriteerien arvioinnissa. (Ala-Kurikka & Elonheimo 2015.) Etenkin vapaaehtoisia sovittelijoita koskien on huomioitava, että he eivät ole asiantuntijoita tai ammattilaisia väkivaltatyön suhteen. Siten uhrin alistamisen, painostuksen, manipuloinnin, voimavarojen tai sovitteluhalukkuuden aitouden tunnistaminen ja tunnustaminen on jo teoriassa haastavaa. Sovittelijoita ei voi nähdä myöskään puolueettomina kolmansina osapuolina, sillä he tekevät monia sovittelukelpoisuutta koskevia määrittelyjä, tulkintoja ja päätöksiä muun muassa siitä, millä kriteereillä juttu etenee erillistapaamisista yhteistapaamiseen tai keskeytyy sovitteluprosessissa. Vapaaehtoiset sovittelijat johtavat keskustelua yhteistapaamisessa ja siten mahdollistavat sovittelua sen suhteen, minkä sovittelukeskusteluissa katsotaan olevan asiaankuuluvaa ja minkä toisarvoista. Heidän ymmärryksensä suodattamana rakennetaan jatkuvasti merkityksiä väkivaltarikosta edeltävien ja sen jälkeisten tilanteiden, tapahtumien, tekojen sekä osapuolten toimijuuden suhteen. Vapaaehtoiset sovittelijat tekevät aktiivisia valintoja sen suhteen, ketä kuullaan ja missä määrin sekä minkälaisia ratkaisuja, toimintatapoja ja perusteluja muutoksen edellytyksiksi ja mahdollistajiksi nostetaan esiin. Kaikki nämä valinnat ja sanotun uudelleenmuotoilut väistämättä suuntaavat sovittelua. Lisäksi on selvää, että tulkintaan ja päätöksiin vaikuttavat sovittelijoiden omat ajatusmallit, maailmankuvat, ihmiskäsitykset, elämänkatsomus ja arvot, sekä yleisemmin koko korjaavan 135 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa oikeuden heijastamat arvot. Dingwall ja Greatbatch huomioivat jo 1990-luvun Englannissa tekemässään tutkimuksessa, että asianosaisten oma päätöksenteko ja oman normijärjestelmän käyttö eivät välttämättä toteudu sovitteluprosessissa, vaan sovittelijan näkemykset oikeasta ratkaisusta vaikuttavat lopputulokseen (Dingwall & Greatbatch 1991, 293-297). Suhteessa subjektiiviseen harkintaan ja arvioon, ovat olemassaolevat riskit esimerkiksi väkivallan toistuvuuden ja sovittelun vapaaehtoisuuden suhteen tosia ja suuria. A: Soveltuvuus on hyvin tapauskohtaista ja sovitteluedellytykset pitää selvittää todella hyvin, että asia voidaan ottaa soviteltavaksi ja on ihan hyvä, että asiakkaat on aika avoimia ja rehellisiä kun heidän kanssaan keskustelee ja kertoo, että edellytyksiä selvitetään ja kerron prosessista, että edellytyksiä tarkkaillaan ja sovittelijat kysyvät samoja asioita mitä minä. Asiakkaalta me kysytään tai ainakin minä kysyn aina, että onko teillä aikasemmin ollut tämmöstä fyysistä väkivaltaa. V: Sen näkee jutusta ja senhän varmistaa jo lähtökohtaisesti sovittelunohjaaja, onko siinä sitä toistuvuutta tai tuleeko niissä alkuselvityskeskusteluissa ilmi, toki voihan tulla prosessin aikana ilmi jotakin muutakin. H: Miten ammattihenkilöstö sekä vapaaehtoiset sovittelijat saavat varmuuden siitä, että sovittelu on uhrille täysin vapaaehtoista? A: Ei oikeastaan voi muuten saada selville kuin kysymällä ja näissä kinkkisimmissä jutuissa, missä on erillistapaamiset järjestetty ja yhteisneuvottelu, niin on jouduttu prosessia pidentämään asianomistajan tilanteen vuoksi, jos esimerkiksi asumisjärjestelyt on veitsenterällä, että asutaan vielä yhdessä ja ollaan hakemassa asuntoa tai toinen on muuttamassa pois. Niissä pitää olla aika hienovarainen ja kuulostella, ettei hankaloita asianomistajan elämää. Käytännössä luotettavaa tietoa parisuhteen väkivaltahistoriasta on vaikea saada, sillä selvittäminen edellyttäisi sovittelun osapuolten välisen dialogin aikaansaamista (Sambou & Turunen 2012, 7-9; Umbreit 2001). Tunteista, kuten pelosta keskusteleminen väkivaltaan liittyen on sovittelussa yleensä vähäistä. Lisäksi lähisuhdeväkivallan uhreille tyypillisesti tunteita on vaikea kuvata, sillä uhrin strategia on usein juuri tunteiden turruttaminen, jotta hän kestäisi väkivaltaa. Vihan tunteiden kieltäminen on puolestaan voinut edelleen pahentaa väkivallalle altistumista, sillä kieltäminen aiheuttaa puolustuskyvyttömyyttä. (Väänänen 2011, 115-116.) On syytä kysyä, miten uhrin oma tahto sovitteluun voidaan kartoittaa aidosti ja sensitiivisesti niin, ettei uhrille ole vaaraa epäillystä tekijästä, jos hän siitä kieltäytyy? Miten uhrin oma subjektiivinen kokemus voidaan varmuudella sovittelutilanteissa erottaa väkivallan tekijän kokemuksesta? On vaikea arvioida, voiko sovittelu olla 136 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa uhrin edun mukaista ja miten sovittelun merkitys avautuu uhrille, jonka asema tai alisteisuus nykyisessä tai entisessä parisuhteessa ei ole viranomaisten tiedossa. Uhrille ymmärrys sovittelussa tehtävien ratkaisujen merkityksestä asiansa ja oikeusturvansa kannalta ei tarkoita välttämättä samaa kuin mitä se lainsäätäjälle tarkoittaa. Uhrin suostumuksen aidon vapaaehtoisuuden suhteen ei voida tietää, millaisia muotoja esimerkiksi uhkaamisella ja painostamisella voi olla. Tekijän vastustaminen voi uhrille tarkoittaa entistä vakavampia seurauksia (Kainulainen 2017). Sovittelun edellytyksiä selvitetään asianomistajalta kuulustelutilanteessa tiedusteltuun tietoon pohjaavien asiakirjojen ohella väkivallan osapuolten kanssa käytävissä puhelinkeskusteluissa sekä myöhemmin erillisja yhteistapaamisissa. Esitutkintamateriaalin ohella sovittelun ammattihenkilön tapausja tilannekohtainen arvio, sekä etenkin osapuolten suostumus ovat avainasemassa sovittelun aloittamisessa. Moninaisten arviointivaiheiden perusteella voisi ajatella, että tapaukset, joissa sovittelu järjestetään, valikoidaan tarkasti ja edellytykset arvioidaan huolellisesti. Kuitenkaan systemaattisia työvälineitä väkivallan riskinarviointiin ei ole kattavasti käytössä sen paremmin sovitteluun ohjaavilla viranomaisilla kuin sovittelutoimistoillakaan (Sambou & Uotila 2010; Lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelu...2019, 1, 16, 30-31). Aineistoni sopimuskuvauksissa tuodaan ilmi, että väkivallan osapuolet ovat saattaneet kokea elämänsä kriisiytyneeksi jo ennen väkivaltarikosta. Kuvauksissa on jonkin verran suoria mainintoja fyysisen väkivallan toistuvuudesta, mutta epäsuorasti ne viittaavat pitkäaikaisten ja monien elämän eri osa-alueiden ongelmien sekä fyysisen väkivallan läsnäoloon. Samansuuntaiseen tulokseen on päätynyt huoltoriitojen oikeudenkäyntiasiakirjoja tutkinut Teija Hautanen (2010). Hänen mukaan väkivallan painoarvo katoaa epäsuorasti siten, että sen olemassaolo ei ole luettavissa suoraan tekstistä vaan väkivalta häviää toisten perheongelmien joukkoon (ks. Hautanen 2010, 192; myös Keskinen 2005, 231). Aineistoni väkivallan osapuolet ilmaisevat sopimuksissa paitsi aikeensa niin ennen kaikkea halunsa, tarpeensa ja valmiutensa ottaa apua vastaan. Silti yhä tänäkin päivänä asianosaisten ohjaamisessa tarpeen mukaisiin tukipalveluihin on merkittäviä puutteita poliisissa ja sovittelutoimistoissa (Lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelu...2019, 1). Aineistostani käy ilmi, että jo poliisin esitutkinnan aikana on voinut tulla esiin, että on olemassa aiempi parisuhteen väkivaltahistoria, josta ei ole tehty ilmoitusta poliisille, eikä sitä siten myöskään ole pidetty esteenä sovittelulle (Sambou & Uotila 2010, 170). THL:n Lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelu -selvityksen (2019) mukaan sovittelun edellytysten arvioimisessa sovitteluun ohjaavat tahot ja sovittelutoimistot kokevat toistuvan väkivallan määritelmän vaikeaksi. Samasta selvityksestä käy ilmi, että aiemman osapuolten välisen väkivallan ei yleensä katsota olevan esteenä sovittelulle, mikäli sen ei tunnisteta täyttävän parisuhdeterrorin tunnuspiirteitä, eikä väkivalta ole aikaisemmin tullut poliisin tai sovittelutoimiston tietoon. (Lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelu...2019, 1, 31.) 143 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa A: Jutuista saattaa monesti paljastua erillistapaamisissa ja vielä siellä yhteisissä neuvotteluissa, että voi olla sitä sellaista vallankäyttöäkin ja uhri vähän niinku ajattelee, että ei hän halua sille toiselle tästä mitään rikosrekisteriä, näinhän he yleensä sanovat, että he on sopineet jo kotona ja haluavat saada päätökseen sen jutun. Sovitteluun suostuva uhri tuntee vastuuta paitsi kohtaamastaan väkivallasta, niin myös tekijästä ja hänen tulevaisuudestaan. Usein uhrin sovittelumotiivina voi olla lähinnä väkivallan tekijän etu eikä niinkään hänen oma etunsa. Yleensä väkivallasta huolimatta suhde on tai on ollut merkityksellinen uhrille ja tunnesuhde tekijään saattaa jatkua silloinkin, kun parisuhde on jo päättynyt. On ongelmallista, jos sovittelujärjestelmä hyväksyy parisuhdeväkivallan dynamiikkaan sisältyvän ajatuksen siitä, ettei uhri itse ja hänen etunsa ole etusijalla, vaan uhrin tulee huomioida ennen kaikkea rikostekoon ja sovintoon, suhteeseen ja jopa epäillyn tekijän hyvinvointiin liittyvät syyt. Miten sovittelumenettely voi turvata uhrin aseman ja oikeudet, jos myös uhri itse ajattelee sovittelumenettelyyn suostuessaan lähinnä väkivallan tekijää ja hänen etuaan? Onko sovittelujärjestelmä senkaltainen suljettu systeemi, jonka suojissa väärinkäytöksiä siedetään tai ne jopa oikeutetaan? Sovittelumenettely näyttäytyy uhrin oikeutena, kun sitä aktiivisesti tarjotaan lähisuhdeväkivaltatapausten yhteydessä rationaalisena ja uhrin etua korostavana ratkaisuna asiaan. Analyysini perusteella voi sanoa, että sovittelu nimetään uhrin oikeudeksi etenkin silloin, kun uhrin ja epäillyn tekijän parisuhde jatkuu sovitteluhetkellä. Sovitteluperiaatteissa parisuhdeväkivallan uhri asettuu neuvotteluun kykeneväksi ideaaliuhriksi tai vahvaksi toimijaksi, joka puolustaa oikeuksiaan, mutta samalla sovittelumenettely rajaa uhriksi nimetyn toimintatilaa. Aineistoni perusteella sovittelussa ei käytännössä ole kyse parisuhdeväkivallan uhrin oikeudesta ja mahdollisuudesta saada varsinaista hyvitystä asiassaan tai tulla kuulluksi tarpeidensa osalta. Myös Honkatukian tutkimuksessa (2015) sovittelun läpikäyneiden uhrien haastattelusta käy ilmi, että yhteisessä sovitteluneuvottelussa keskusteltiin eniten rikoksesta ja uhrin rahallisesta hyvittämisestä, kun taas rikoksen seurauksista uhrille keskusteltiin harvemmin (Honkatukia 2015a, 79). On luonnollista, että parisuhdeväkivallan uhri pohtii omaa käytöstään, jolloin hänellä on tarve selvittää nykyisen tai entisen suhteensa ongelmakohtia. Suvi Ronkaisen (1999) mukaan kyse on reflektoivasta toimijuudesta, kun mieleen painuneet hetket koettuina ja muistettuina mahdollistavat minää arvioivan toimijuuden (Ronkainen 1999, 215-216). Sovittelussa ongelman ydin on se, että järjestelmä tekee keskinäiseen vuorovaikutukseen vedoten mahdolliseksi parisuhdeväkivallan dynamiikassa vastuuseen, häpeään ja syyllisyyteen keskeisesti sisältyvien asetelmien pysyvyyden ja uusintamisen. On vaara, että sovittelutilanteessa toistuvasta uhriutumisesta saattaa tulla ikään kuin terveen itsekkyyden vastakohta virallisen järjestelmän puitteissa, sillä sovittelussa uhri laitetaan asemaan, jossa hän toimii epäitsekkäästi edistäessään suostumuksellaan hyväksi ja toivottavaksi määriteltyä asiaa eli rikosasian ratkaisua ja sopimuk- 144 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa sen syntymistä. Epäitsekäs uhri on hyvä uhri ennen kaikkea sopimukseen tähtäävän järjestelmän näkökulmasta. Uhrin kokemaa kärsimystä ei saa vähätellä, eikä uhrin vastuulle ja suostumuksen varaan tule asettaa rikosasian ratkaisemista sopimuksella. Rikoslain pykälät, jotka rajautuvat vastaamaan tietynlaisia tekoja, ovat kiistämättömiä turvatessaan yksilön koskemattomuutta, mutta sovittelussa tämän koskemattomuuden turvaamisesta luovutaan yksityisoikeudellisen sopimuksen kustannuksella. Parisuhdeväkivallan sovitteluneuvottelu ei voi olla aidosti ratkaisukeskeinen niin kauan kuin epäilty tekijä ja uhri saatetaan yhteiseen keskusteluun ja uhrin huomioiminen on alisteista rikoksen tekijän huomioimiselle ja ongelmat ovat alisteisia sopimuksen solmimiselle. Uhrin tulee saada oikeutus omille henkilökohtaisille tunteilleen ja kokemuksilleen ja tulla kuulluksi ennen kaikkea yksilönä, jolloin myös henkilökohtainen voimaantuminen ja eheyttävä itsetuntemus kasvavat. Parisuhdeväkivallan sovittelu ei ole väkivaltatyötä, vaan menettelyn voi sanoa edustavan väliaikaista väliintuloa, joka ei kuitenkaan puutu varsinaisiin ongelmiin. Asiakaslähtöisyyden myös sovittelumenettelyn piirissä tulee tarkoittaa sitä, että toimitaan oikeasti asiakkaiden eikä järjestelmän ehdoilla. A: On mahdollisuus niitten ihmisten kanssa keskustella ja antaa palveluohjausta, koska aika useasti varsinkin rikoksen uhri on aivan yksin ja hänellä on miljoona kysymystä ja ko ei ittekkään osaa vastata kaikkeen, että miten rikosprosessi tarkalleen ottaen menee ja mitä käräjillä tapahtuu. Ja tietenkin henkinen puoli, ei pelkästään konkreettinen prosessipuoli, monesti ne ihmiset on jotenkin kauhean asiallisen järkeviä ja ajattelevat kauhean loogisesti asioista, mutta kuitenkin kuulee sen, että tunnepuoli on jäänyt kokonaan pois, että siitä ois hyvä puhua. Sovittelu rikosoikeudellisen ja sosiaalisen välissä: väkivallan uhrin oikeusturvasta Sovittelusopimuksissa väkivaltarikoksen varsinaisina syinä esitetään joko osapuolten keskinäisiin suhteisiin, heidän sisäisiin ominaisuuksiin tai heidän ulkopuolisiin olosuhteisiin liittyviä tekijöitä. Väkivallan käyttö itsessään ei sopimuksissa oikeastaan koskaan ole sopimisen kohteena, vaikka väkivaltarikos on peruste sovittelumenettelyn aloittamiselle. Sovittelumenettelyssä väkivaltarikos ei tule käsitellyksi rikoksena, väkivalta ei määrity rikoksena vaan seurauksena osapuolten yhteisestä ja/ tai pääasiassa toisen osapuolen yksityisestä ongelmasta. Rikosja riita-asioiden laajaa ohjautumista soviteltavaksi puolletaan sillä, että sovittelulla saavutetaan kustannussäästöjä kaikissa oikeusprosessin vaiheissa. Sovittelu säästää niin esitutkintaviranomaisten, syyttäjien kuin tuomioistuinten resursseja. (HE 329/2014.) Vuonna 2017 yhden rikostai riita-asian käsittely sovittelussa maksoi yhteiskunnalle keskimäärin 450 euroa (Rikosja riita-asioiden sovittelu 145 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa 2017). Mikäli mittarina käytetään taloudellisia näkökohtia, kustannussäästösyitä, ja parisuhdeväkivallan sovittelu nähdään yhteiskunnalle taloudellisesti oikeuskäsittelyä hyödyllisempänä tapana ratkoa rikoksia, ovat kysymykset juuri väkivallan uhrin oikeusturvasta sekä osapuolten jatkoavusta enemmän kuin relevantteja. Suomessa lähisuhdeväkivallan vuosittainen sovitteluun ohjautuvuus on niin laajaa ja runsasta, että voidaan kysyä, missä määrin sovittelu näissä tapauksissa on aidosti vapaaehtoinen menettely? Sitä tarjotaan, suositellaan, siihen aktiivisesti ohjataan ja suostutellaan, sopimuksen tekemistä kannustetaan, tuetaan ja tavoitellaan kiinteänä seuraamusjärjestelmän osana. Onko hyväksyttävää, että sovittelumenettelyn oikeutusta perustellaan menemällä uhrin selän taakse ja sanotaan, että uhri saa vapaasti valita haluaako hän sovitella asiassaan? Ja mikä tärkeintä, onko se vapaasti valitsemista, jos virallisjärjestelmän puitteissa vakiintunutta ja systemaattista vaihtoehtoa sovittelumenettelylle ei ole, eikä sellaista edes tavoitella palvelujärjestelmän piiriin ohjauksessa? Onko nykyisessä parisuhdeväkivallan sovittelumenettelyssä enemmän kyse pakottavasta valinnasta kuin vapaasti valittavasta vaihtoehdosta? A: Minä pyrin päätöksissä siihen, että jos asianomistaja sanoo, että hän ei halua sovittelua, sanon että okei ja muotoilen sen päätöksen sillä tavalla, että siinä ei lue että asianomistaja peruu tai kieltäytyy sovittelusta, vaan että se pyritään muotoilemaan jollakin muulla tavoin, esimerkiksi että esitutkintamateriaalin perusteella asia ei sovellu ja siinä on tietenkin mainittu tämä laki ja lakivaliokunnan mietintö, mitä siinä sanotaan, aina se ei tietenkään ole mahdollista, mutta kyllä pyritään se vapaaehtoisuus ja sitä korostetaan meillä molemmille osapuolille. Tietenkin joskus joku saattaa sanoa, että eipä tässä ole vaihtoehtoja, mutta toki me tehdään selväksi, ettei rikosprosessi välttämättä pääty siihen, että vaikka he kävis täällä keskinäisen sovinnon tekemässä, niin ei me voida sanoa, etteikö asia etenis. Etenkin uhrin kieltäydyttyä, tulee heti tehdä se johtopäätös, että tapaus ei sovellu soviteltavaksi. Seuraavasta sovitteluohjaajan tekemästä kuvauksesta piirtyy esiin uhrin aseman ja menettelyn vapaaehtoisuuden välinen jännitteisyys. Miehen ja naisen välit nyt vaikeat. Tulossa huoltajuusoikeudenkäynti yhteisestä lapsesta. Osapuolet ovat eronneet heti tapahtuman jälkeen. Mies suostuu kuitenkin sovitteluun, koska mieluummin käsittelee asiaa täällä kuin käräjillä. Nainen kertoo miehen syyllistyneen useisiin kotirauhan rikkomisiin tilanteen jälkeen, poliisien jo kehotettua häntä paikalta poistumaan. Nainen kertoo vaihtaneensa lukot ja asuneensa muualla, koska pelännyt miestä. Nainen kertoo, ettei ole miestä lyönyt tai millään lailla tähän koskenut, vaan että mies on käynyt häneen käsiksi useita kertoja ja varastanut asunnon avaimet. Kerron sovittelusta ja sen suhteesta oikeusjärjestelmään. Kerron, että täällä tarkoitus on käsitellä pahoinpitelyasioita ja osapuolille järjestetään mahdollisuus sopia asiat heidän näin halutessaan. Kerron, ettei lakimiestä voi mukaan ottaa. Puhutaan toisen osapuolen kohtaamisesta, joka olisi naisen mukaan hänelle vaikeaa. Nainen olisi valmis tuleman 146 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa sovittelutoimistoon selvittämään asiaa, mutta toista osapuolta ei halua prosessin aikana nähdä. Puhutaan vielä sovittelusta ja kohtaamisen tärkeydestä prosessissa sekä vapaaehtoisuudesta. Nainen kertoo, ettei kaiken henkisen ja fyysisen väkivallan jälkeen halua miehen kanssa saman pöydän ääreen. (Sovittelutapaus 146, sovittelu ei käynnistynyt/ Lievä pahoinpitely/ Mies-Nainen) Se, että yksilön täytyy tehdä jotakin, tarkoittaa välttämätöntä, pakon sanelemaa valintaa. Klaus Holzkampin (1983) mukaan ajattelun ohjaamiseksi valtarakenteen pönkittämisen kannalta tarkoituksenmukaiset mahdollisuudet asetetaan vastakkain, jolloin niiden mukaan toimiminen näyttäytyy yksilön kannalta funktionaalisena ja samalla mahdollisuuksien yhteiskunnallinen pakkoluonteisuus peittyy. Yksilöt valitsevat sen, mitä tarjotut subjektipositiot avaavat valittavaksi (Ronkainen 1999, 51-52). Vallankäytön perusteita on syytä arvioida perusteellisesti. Aineiston analyysi antaa syyn kysyä, kumpi on tärkeämpi, sopimuksen syntyminen vai prosessi. Sovitteluideologian mukaan tapahtunut rikos on sovittelun keskiössä, mutta käytännössä tapahtuu juuri päinvastoin. Sopimusteksteissä rikosteko jää toissijaiseksi, sillä epäillyn tekijän ja uhrin asemat hämärtyvät. Sovittelukontekstissa väkivaltarikos kerrotaan muista ongelmista johtuvaksi tilapäiseksi riitelyksi osapuolten välillä, ja se poistuu ennen kaikkea paremman keskinäisen kommunikaation avulla. Mikäli väkivaltarikos ei tule käsitellyksi rikoksena eikä varsinaista fyysistä väkivaltaa ole tapahtunut vaan satunnaisia ”riitelyvahinkoja”, niin ajatuskulusta seuraa, että väkivallan uhreja ja tekijöitä ei ole olemassa eikä kukaan oikeastaan edes tarvitse apua. Voi siis sanoa, että sovittelun konfliktikeskeisessä ajatusmallissa ei ole olemassa etenkään väkivallan seurauksia, vaikka todellisuudessa väkivaltaan liittyy paljon inhimillistä kärsimystä, joka ei millään tavoin vähene tai poistu sillä, että sen luonnetta väheksytään tai väärinymmärretään virallisjärjestelmän puitteissa. Ohipuhumisella väkivalta tai muut ihmisen kohtaamat ongelmat eivät katoa, vaan ne sekoittavat ja kuormittavat mieltä, jolloin ihminen voi kadota itseltään. Väkivallan puutteellinen jälkiseuranta sovittelussa kautta maan on tästä osuva esimerkki. Mikäli tavoitteena olisi aidosti uhriutumisen seurausten huomioiminen sekä väkivallan katkaisu ja ennaltaehkäisy, väkivallan seurannan käytännöt priorisoitaisiin korkealle. Sen sijaan sovittelun nykykäytännöissä väkivaltaisuuden seuranta on olematonta (Honkatukia 2015a, 61; Honkatukia 2015b; Pikkarainen 2013, 68; Iivari 2010a; Lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelu...2019,1). Parisuhdeväkivallan sovittelun ongelmallisia puolia voi mielestäni kuvata osuvasti Sari Näreen (2000) jäsentämällä näkymätöntämisen käsitteellä, jolla viitataan tiedostamisen välttelyn prosessiin. Teoilla ilmaistua väkivaltaa kieltäydytään näkemästä väkivaltana, tyypillisesti uhriutuminen jätetään tunnistamatta tai uhria syyllistetään, sillä näkemyksen mukaan uhrilla itsellään olisi ollut todellinen mahdollisuus valita joutuuko väkivallan kohteeksi vai ei. (Näre 2000.) Sovittelussa on kyse viranomaistoiminnasta, eräänlaisesta restoratiivisen oikeuden ”työkalusta” ja sen keskeisen tehtävän suorituksesta. Tämänkaltainen sovitte- 147 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa lun liian tiivis suhde rikosoikeusjärjestelmään johtaa siihen, ettei uhrin asemaan ja hyvinvointiin kiinnitetä riittävästi huomiota. Mikä tällöin on sovittelun todellinen hyöty uhrille? On selvää, että tuomioistuimella ei juuri ole mahdollisuuksia auttaa väkivallan osapuolia, mutta tämä tosiasia ei silti tee sovittelusta parempaa, saati toimivaa ratkaisua nimenomaan auttamisjärjestelmänä, sillä sovittelun tehtävä ei sisällä varsinaista väkivaltatyötä, joista huolehtivat ammattilaiset, kuten sosiaalityöntekijät ja psykologit. Parisuhdeväkivallan sovittelumenettelyn ei koskaan pidä korvata rikosoikeusprosessia ja poistaa rangaistusta, jotta uhrin oikeusturva ei vaarannu. Rikosoikeudella, rankaisemisella ja rangaistusuhilla on aina välillinen vaikutus ihmisten moraalikäsitysten luomiseen, vahvistamiseen ja ylläpitämiseen. Voi sanoa, että rikosoikeus muodostaa luottamuksensuojan kontrolloimalla ihmisten sosiaalista vuorovaikutusta. (Tolvanen 2006, 569.) V: Toivon, että lähisuhdeväkivallan sovittelusta ei tule koskaan syyttämättäjättämispäätöstä, vaan että niistä syytetään ja annetaan ainakin sakkorangaistus, koska väkivalta on tapahtunut ja se on väärin ja tekijä ansaitsee rangaistuksensa. Mä haluaisin, et sovittelu nähtäis erillisenä osana, tai sama prosessihan se on, mutta se on yksi haara, ehdottomasti se tuomio, ei syyttämättäjättämispäätöstä ja sovittelu on oma juttu. Näen ne tärkeinä asioina. A: Asiakkaille sanotaan, ettei rikosprosessi välttämättä pääty, että tää toki voi vaikuttaa siihen syyttäjän tekemään ratkaisuun, mutta ei me voida luvata, että syyttämättäjättämispäätös tulee. Oon aina sanonu, oli mikä sovittelualoite hyvänsä, jos on virallisen syytteen alainen, että vielä ei ole kuulunut, että negatiivisesti ois vaikuttanu osapuolten saavuttama sovinto rikosprosessiin, että päinvastoin se voi vaikuttaa positiivisesti. Oon yrittäny näissä lähisuhdeväkivaltajutuissa osapuolille sanoa, että tää on teille mahdollisuus tulla keskustelemaan tapahtumasta ja kerron mitä erillistapaamisissa keskustellaan ja sovittelijat siellä kysyvät, että miten haluaisit tämän asian sopia, mitä odotat siltä yhteiseltä sovitteluneuvottelulta. Suomessa parisuhdeväkivallan sovittelun harjoittamiseen kohdistuva kritiikki kohtaa säännönmukaisesti perustelut, joissa todetaan, että rankaiseminen on tehoton vaihtoehto väkivallan vähentämiseksi. Voi kysyä, onko tässä tilanteessa aidosti kyse jonkinlaisesta vastakkainasettelusta, vaihtoehtoina sovittelukäsittely tai oikeusmenettely? Mielestäni sovittelumenettelyn ja rikosoikeusjärjestelmän dikotominen ja tarkoituksellinen vastakkainasettelu ei ole mielekäs asetelma. Se ei ole edes relevantti kysymys parija lähisuhdeväkivallassa, jossa molemmat menettelyt ovat saman kolikon eri puolia. Oikeusmenettelyn ja sovittelun esimerkillisestä peräkkäisyydestä nostan esiin valtakunnallisen Vakavien rikosten jälkisovittelu -pilottihankkeen (Konttila 2015), jossa jälkisovittelu tapahtuu aina tuomion saamisen jälkeen. Jälkisovittelussa keskitytään rikoksen osapuolten vuorovaikutukseen, 148 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa ei sopimukseen. Uhrin tarpeet ja uhrin tukeminen ovat menettelyssä ensisijaiset ja osapuolten jälkihoidosta huolehditaan. (Konttila 2015.) Sopimusten mukaan etenkin epäillyistä tekijöistä suurella osalla on jo olemassa jokin säännöllinen kontakti palvelujärjestelmään heidän tullessaan rikosasian sovitteluun. Mikä on tällöin sovittelun funktio? Aineiston valossa näyttää siltä, että soviteltava parisuhdeväkivalta on monella ulottuvuudella sosiaalinen ongelma, sillä aineistossani joko toisen tai molempien osapuolten elämänhallintaan liittyvät henkilökohtaiset vaikeudet ovat yleisiä. Väkivaltatyön ammattilaiset ovat tunnistaneet väkivallan yhteyden sen taustalla vaikuttaviin päihdeja mielenterveysongelmiin (esim. Hautamäki 2016). Sopimuksissa on mainittu, että joko epäilty tekijä, uhri tai molemmat osapuolet erikseen tai yhdessä ovat olleet ennen sovittelua, sen aikana tai aikovat tulevaisuudessa olla yhteydessä lukuisiin palvelujärjestelmän tahoihin elämänhallintaa koskevien ongelmiensa tiimoilta. Mainittuja palvelutahoja on erittäin runsaasti. Olen kerännyt sopimuksista kaikki nimetyt tahot, tai tahoja, joihin ainakin toisella asianosaisella on jokin sidos, koskevat maininnat aakkosjärjestyksessä lueteltuina seuraavasti:28 Taulukko 5. Sopimuksiin kirjatut palvelutahot Sopimuksiin kirjatut palvelutahot A-klinikka, AA-vertaistukiryhmä, akuutti psykiatrinen klinikka, avokriisihuolto, Jussi-työ, kriisikeskus, koulupsykologi, lastensuojeluviranomaiset, Lyömätön Linja, lääkäri, mielenterveystoimisto, neuropsykologi, pariterapia, perheasiainneuvottelukeskus, perheja kasvatusneuvola, psykiatriakeskus, psykologi, päihdeklinikka, päihdeterapia, Rikosuhripäivystys, ryhmäkeskustelu, sosiaalitoimi, terapeutti, työvoimatoimisto, vankila, yksilöterapia. Parisuhdeväkivaltaa kohtaavat naiset ja miehet kaikissa sosioekonomisissa yhteiskuntaluokissa. Voidaan pohtia, onko parisuhdeväkivallan sovittelumenettelyyn ohjautuminen painottunut huono-osaisiin ja syrjäytymisvaarassa oleviin, heihin, joilla useita elämää kuormittavia tekijöitä osuu päällekkäin. Aineistoni ei anna tähän kysymykseen suoraa vastausta. Kuitenkin sosiaalisen osattomuuden huomioiminen on oleellista sen vuoksi, että palvelujärjestelmän on vaikea tavoittaa juuri todellisia avuntarvitsijoita. Sosiaalisten ongelmien mahdollinen moninaisuus ei tarkoita sitä, 28 Suomessa lähisuhdeväkivallan alueella, jonka parissa sekä sosiaalipalvelut että sovittelu työskentelevät, ei ole kovin vahvaa yhteistyötä (Vesikansa 2012). Edelleen Suomessa sovittelun ja uhripalvelujen välinen yhteistyö on ollut ja on edelleen vähäistä paikallisesti. Kansallisella tasolla sovittelulla on edustaja Rikosuhripäivystyksestä, mutta tähän saakka ei millään muulla uhrijärjestöllä ei ole ollut edustajaa sovittelun johtoryhmässä. Paikallistasolla sovittelutoimistojen ja oikeusviranomaisten välillä on jonkin verran yhteistyötä esimerkiksi säännöllisten tapaamisten muodossa, joissa sovittelun roolista ja käytännöistä käydään keskustelua. (Honkatukia 2015a, 61.) Käytännössä uhripalvelujen tai sosiaalityön edustajat harvoin osallistuvat näihin tapaamisiin, vaikka sovittelun ammattihenkilöt ovat toivoneet yhteistyön syventämistä (Iivari 2010a, 75-76). 149 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa että syrjäytymisvaarassa olevat ihmiset ovat kohtaloonsa tuomittuja erityistapauksia, jotka ovat toisina ohitettavissa ja marginalisoitavissa tuloksekkaan auttamisen sijaan. Toisaalta sovittelun asema sosiaalityönä on linjassa seuraamusharkinnan kanssa, jossa huomioidaan rangaistavan ja vahingonkorvausvelvollisen asema, kyvyt ja henkilöön liittyvät ominaisuudet, kuten esimerkiksi varattomuus, päihteidenkäyttö tai sosiaalisen suojelun tarve (Iivari 2010b, 61). Etenkin uhrin tulee saada poliisilta tietoa ja ohjausta ensisijaisesti rikoksen uhrin tukipalveluihin sekä uhridirektiiviin (8 artikla) että esitutkintalakiin (805/2011) perustuen. Uhridirektiivi muutti esitutkintalakia vuonna 2016 siten, että lain 4 luvun 18 §:n mukaan poliisilla on velvollisuus ilmoittaa uhrille tämän käytettävissä olevista tukipalveluista, uhrin oikeuksista ja käytettävissä olevista keinoista asianomistajan suojelemiseksi terveyteen tai turvallisuuteen kohdistuvalta uhalta. Hallituksen esityksen (HE 66/2015 vp)29 mukaan poliisin on ilmoitettava uhrille minkälaista tukea hän voi saada ja keneltä. Kohdan nojalla ilmoitusvelvoite koskee sekä viranomaisten että järjestöjen tarjoamia palveluja. Poliisilla on velvollisuus ohjata rikoksen uhrit tukipalveluihin riippumatta siitä, ohjaako poliisi rikoksen sovitteluun. Poliisiviranomaisen tekemä suora ja systemaattinen ohjaus esitutkinnasta palvelujärjestelmän piiriin olisi jo sinällään väkivallan osapuolia motivoivaa ja sitouttavaa. Lisäksi se on järjestettävissä kohtuullisin resurssein ja järjestelyin ympäri maata. Väkivallan asianosaisten on luontevaa ja turvallista ohjautua palvelujärjestelmän piiriin, kun aloitteentekijänä on juuri viranomainen ja rikosprosessi toteutuu palveluohjauksesta huolimatta. Restoratiivisen oikeuden uhrin asemaa Suomessa, Alankomaissa sekä Itävallassa tarkastelleen tutkimuksen (Bolivar, Aertsen & Vanfraechem 2015) mukaan suuri osa haastatelluista uhreista koki jääneensä ilman tarvitsemaansa pitkäaikaista palvelujärjestelmän apua ja tukea. Sovittelun ammattihenkilön haastattelusta käy ilmi, että erityisesti väkivallan uhrien avunsaantia ovat parantaneet viranomaistahon konkreettiset toimet, kuten hänen yhteystietojensa välittäminen suoraan Rikosuhripäivystykselle. Osapuolten tiedot voidaan välittää sovittelusta tukija jatkopalveluihin, jos osapuolet sitä haluavat ja antavat siihen suostumuksensa (Flinck 2013, 96). Oleellista on se, että jatkopalveluita, joihin väkivallan osapuolia voidaan jo esitutkinnasta ohjata, on ylipäänsä tarjolla ympäri maan. Yhä pitkäaikaista tukea tarjoavista palveluista on Suomessa huomattava puute. (Iivari 2010a, 78-86; Honkatukia 2015a, 60-61; Honkatukia 2015b). 29 Hallituksen esityksellä (66/2015 vp) parannetaan asianomistajien asemaa rikosoikeudellisessa menettelyssä. Ehdotetuilla säännöksillä parannetaan asianomistajan mahdollisuuksia saada tietoa oikeuksistaan sekä saatavilla olevasta tuesta ja suojelusta. Ehdotuksella asianomistajalle tehtävästä henkilökohtaisesta arvioinnista tarkoituksena on asianomistajan haavoittuvuuden tunnistaminen ja sen selvittäminen, onko asianomistaja erityisen suojelun tarpeessa asiaa esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä käsiteltäessä sekä asianomistajan mahdollisesti tarvitsemien erityistoimenpiteiden määrittäminen. Ehdotetuilla säännöksillä katsotaan olevan myönteisiä sukupuolivaikutuksia erityisesti naisiin kohdistuvan väkivallan, kuten lähisuhdeväkivallan ja seksuaalirikosten, uhrien asemaan. 150 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa H: Musta on hienoa, että te teette yhteistyötä Rikosuhripäivystyksen kanssa. A: Kyllä. H: Sehän on aika poikkeuksellista vielä nykyäänkin Suomessa? A: No kyllä, ja se on hankalaa, kun on vähäiset resurssit, niin ei oo mahdollista kaikille samalla lailla tarjota palvelua, mutta meillä kyllä toimii saumattomasti. Hirveästi on itteä helpottanu, koska nyt on ollu haasteellisia juttuja, on niitä ollu aikasemminkin, on ollu helppo kun on uhrin saanu siirrettyä Rikosuhripäivystykseen ihan sillä tyylillä, että on antanu asiakkaan nimen ja puhelinnumeron ja asiakas on monesti luvannu, että kerro koko juttu, niin hänellä on helpompi soittaa tai vastata puheluun kun hän tietää, että työntekijä tietää eikä tarvi taas aloittaa alusta. V: Sillä tavalla tehdään yhteistyötä, että aina palvelua tarvitaan ja aina ainakin esitteet annetaan ja käydään läpi, että tämmöisiä palveluita on olemassa. Pääsääntöisesti asiakkaat itte ottaa yhteyttä tahoihin, me puolletaan niitten käyttöä. *** H: Onko yleistä sovittelun yhteydessä, että jatkopalveluun on helppo mennä? V: Ei se mitä asiakkaitten kanssa on puhunu, niin mihinkään palveluun ei tunnu olevan kauhean helppo mennä, aika iso kynnys, varsinkin jos ei oo koskaan käyttäny mitään palveluita. Semmosilla jotka on käyttäny palveluita sosiaalipuolella on ehkä helpompi, kriisipuolella tai mielenterveystoimiston palveluita. Pikkaraisen tutkimuksessa (2013) väkivaltaa kokeneet naisuhrit kokivat sosiaalitoimen sovittelua parempana auttajana. Tutkittaessa uhrien syitä suostua sovitteluun, nimettiin pääasiallisena perusteena sovitteluun osallistumiselle halu välttää käräjäoikeuskäsittely tai sakkorangaistus. Lisäksi nimettiin muun muassa seuraavat seikat: sovittelulla epämiellyttävä asia haluttiin hoitaa alta pois epävirallisesti, jotkut halusivat saada vahvistuksen kokemalleen vääryydelle ei-virallisen järjestelmän puitteissa, toiset suostuivat sovitteluun, koska pelkäsivät oikeusprosessia tai epäiltyä tekijää tai sitä että oikeuskäsittely pahentaa suhteen tilannetta. (Pikkarainen 2013, 28, 58.) Seuraavassa puhelinkeskustelussa ennen erillistapaamista uhri perustelee lyhyesti suostumuksensa sovitteluun. Nainen sanoo, että mies on hänen ex-poikaystävä. Haluaa sovitella asiaa, ei halua miehelle mitään pahaa. (Sovittelutapaus 135/ Pahoinpitely/ Mies-Nainen) Ulkomaisessa tutkimuksessa on todettu, että uhrit haluavat tulla kohdelluiksi kunnioituksella rikosoikeusjärjestelmässä (Walklate 2000, 200). Honkatukian tut- 151 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa kimuksista käy ilmi, että väkivallan uhrit saattavat hakea rikosoikeuskäsittelystä oikeutta, jota ilman he ovat kokeneet sovittelukäsittelyssä jääneensä. Uhrit odottavat rikosoikeudellista käsittelyltä yhteiskunnan tunnustusta kokemalleen vääryydelle ja kärsimykselle, oikeuden päätös ikään kuin lopullisesti sinetöi heidän asiansa. Oikeuskäsittelyn myötä uhri saattaa saada kokemuksen siitä, että hänen kertomustaan tapahtumista uskotaan ja että häneen suhtaudutaan vakavasti. Etenkään vakavissa rikoksissa uhrit eivät halua jäädä tunnistamattomiksi ”toisiksi”. Lisäksi uhrien kannalta tärkeää on se, että oikeuskäsittely auttaa heitä lopputuloksestaan huolimatta selviämään väkivaltakokemuksen aiheuttamasta traumasta. (Honkatukia 2011, 76; Honkatukia 2015a, 91.) Voidaan ajatella, että uhri tarvitsee tuekseen rikosoikeusjärjestelmän virallisen näkökannan kokemansa rikoksen moraalisesta ja juridisesta tuomittavuudesta. Tällöin uhrin kokema henkinen vahinko voi tulla korjatuksi ja täysimääräinen toimijuus palautetuksi. Kysymykset oikeudenmukaisuudesta ja moraalisesti oikeasta ja väärästä kietoutuvat uhreilla siten läheisesti kysymyksiin ihmisarvon tunnustamisesta. Myös vainoa lähisuhdeväkivallan muotona tutkineen Metterin (2012) mukaan uhrit sietävät vainon kokemuksiaan paremmin, kun tekijä vastuullistetaan teoistaan ja vaino nähdään yksiselitteisesti oikeustajun vastaisena toimintana (Metteri 2012, 53). Väkivaltaa kokeneet naisuhrit kokivat etenkin tekijän saaman sakkorangaistuksen sopivaksi, sillä sen katsottiin lisäävän tekijän ymmärrystä toiminnastaan ja vähentävän väkivaltaa parisuhteessa (Pikkarainen 2013, 58). Suomessa parija lähisuhdeväkivallan sovittelu voi tulla kyseeseen vain silloin, jos sitä tehdään rikosoikeudellisen prosessin rinnalla, ei sille vaihtoehtoisena. Tämä tarkoittaa, että rikosoikeudellisen prosessin päätyttyä osapuolille voidaan tarjota sovittelumahdollisuus, jos väkivallan uusiutumisriskiä ei ole. Sovittelu ei saa koskaan korvata esitutkintaa, syytteen nostamista, saati muuta rikosprosessia. Itse rikosprosessia tulee kehittää prosessuaalisen oikeudenmukaisuuden ja uhrinäkökulman vahvistamiseksi. Vaihtoehtoisesti lähisuhdeväkivallan sovittelu oikeusprosessiin sidottuna voidaan rajata sovittelulain ulkopuolelle. Kun rikos tutkitaan ja syyte nostetaan automaattisesti parija lähisuhdeväkivaltatapauksissa, pidetään yllä ja edistetään sitä lainsäädännölistä, sekä etupäässä monien järjestöjen tekemää työtä, jota lähija parisuhdeväkivallan kitkemiseksi on Suomessa viimeiset vuosikymmenet tehty. Yhteenveto Tässä luvussa tarkastelin väkivallalle annettuja merkityksiä hallinnan analytiikasta käsin. Hallinta sovitteluinstituution kontekstissa on sekä oikeuden prosesseja että vakiintunutta käytännön toimintaa. Tällöin sovittelu voidaan ymmärtää eräänlaisena käyttäytymisen ohjailun muotona, joka korostaa sopimuksellisuutta. Sovittelumenettelyä puolletaan sillä, että se mahdollistaa osapuolten yksilölliset ratkaisut ja heidän tarpeitaan vastaavan sopimisen. Kuitenkin sopimustekstien tarinoissa yksilöllisyyden ajatus on näennäinen ja katteeton. 152 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Aineistoina käytin sekä sopimusasiakirjoja että kahta asiantuntijahaastattelua. Sopimusasiakirjoja tarkastelin tarinallisen argumentaatioanalyysin avulla ja asiantuntijahaastatteluja sisällönanalyyttisesti. Aluksi analysoin hallinnan perspektiivistä sopimusten tekstuaalista luonnetta sekä sisältöä koskevien käsitteellisten tapahtumainkuvausten että teknisen ilmaisun sana-, lauseja tyylivalintojen osalta. Yleisluonnehtivien asiasisältöjen sekä teknistyneen muotokielen esittämisen kautta väkivaltarikoksesta tuotetaan mekaanista ja kaavamaista sopimuksellista tarinaa, eräänlaista tekstuaalista ”totuutta”. Tällä tarkoitan sitä, että sopimusten samanlaisina toistuvilla sisällöillä sekä yhtenevällä ja rutiininomaisella retorisella kielellä rakennetaan yksijuonista institutionaalista tietämystä koskien väkivaltaan johtaneita tapahtumia sekä osapuolten toimijuuden merkityksiä. Sovittelukontekstin mahdollistamin hallintatekniikoin neuvotellaan ja muovataan parisuhdeväkivallasta, koetusta ja kerrotusta, yhteisiä merkityksiä, yhteistä näkemystä ja yhteisymmärrystä. Osapuolten toimijuus näyttäytyy itsen hallintana kahdenvälisten ristiriitatilanteiden, henkilökohtaisten ongelmien ja väkivallattoman tulevaisuuden suhteen. Sovitteluun ohjautuvat parisuhdeväkivaltatapaukset täyttävät pahoinpitelyrikoksen tunnusmerkistön, mutta menettelyssä rikoksen raja hämärretään neuvottelemalla siitä riidan yksityisoikeudellinen sopimustoimi. Sovittelutilanteessa uhrin uhrius häivyttyy merkittävästi, kun siinä herätetään henkiin uhri-tekijä -kategoriaparin sijaan sopijaosapuoli-sopijaosapuoli -pari. Samalla uhri nimetään uudelleen kanssavastuullisena, jolla on päätösvaltaa epäillyn tekijän rangaistavaksi saattamisen suhteen. Vastaavasti epäillyn tekijän toimijuus vähenee ja vastuu rikoksesta häivyttyy. Sovitteluprosessissa väkivaltarikos muuttuu yhteiseksi, kahdevälistä hyväksyttävää käyttäytymistä ja vastuullisuutta koskevaksi (ongelma)tarinaksi. Osallisuus onkin sana, joka liittyy läheisesti ristiriitatilanteiden vastuukysymyksiin sekä yksiettä molemminpuolisen fyysisen väkivallan tapauksissa. Sopimuksiin on pääsääntöisesti kirjattu sanat: uhri myöntää osallisuutensa tapahtumiin. Sopimuskielen myötä väkivalta teknistyy ja uhrit etääntyvät ja esineellistyvät väkivallan kokemisen suhteen, jolloin väkivallan haavoittavat ja vahingoittavat fyysiset ja psyykkiset seuraukset katoavat. Osapuolten jaettuun ymmärrykseen perustuva merkityksenanto yhteisessä institutionaalisessa kielessä mahdollistaa sopimuksen syntymisen. Sovittelussa luotujen väkivaltaa ja sen toimijuutta koskevien merkityksenantojen näkökulmasta tarkastelin edelleen sitä, miten puutteelista ja heikkoa sovittelun nykykäytännöissä väkivallan toistuvuuden ja vakavuuden tunnistaminen on. Sopimuskuvauksissa ei juuri ole suoria mainintoja fyysisen väkivallan toistuvuudesta, vaikka ne epäsuorasti viittaavat fyysisen väkivallan ja moninaisten elämänhallintaongelmien läsnäoloon. Erittelin myös oikeusjärjestelmän olematonta kykyä huomioida parisuhteen henkistä väkivaltaa ja sen seurauksia uhrin suojaamisen ja uhriutumisen syvenemisen estämisen näkökulmista. Haavoittavien uhrikokemusten eri muotoja ei tunnisteta parisuhdeväkivallan sovittelussa. 255 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Tapaus 82 Pahoinpitely Mies korvaa naiselle kivusta, särystä, rikkoutuneesta materiasta ja terveydenhuoltokuluista. Suhde päättynyt eikä kumpikaan halua sitä jatkaa. Miehestä hyvä pyytää anteeksi kasvotusten, nainen tarvitsee aikaa anteeksipyynnön hyväksymiseen ja toivoo että mies ymmärtää tekonsa merkityksen eikä uusi sitä enää koskaan. Nainen toivoo, ettei hänen tarvitse pelätä miehen kohtaamista. Sopimus, Mies-nainen Korvausvaatiseuranta muksia 290 €, ei luovu rangaistusvaatimuksesta Tapaus 83 Lievä pahoinOvat miettineet keinoja välttää ja ratkaista ristiriitatilanteet rauhallisin keinoin inhimillisesti. Pinnan tiukentuessa toinen voi poistua tilanteesta, kunnes tilanne on jälleen rauhoittunut. Väkeviä viinoja ei perheessä enää käytetä. Sopimus, Mies-nainen Ei korvausvaapitely seuranta timuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 78 Pahoinpitely, kotirauhan rikkominen, vahingonteko Erillisja yhteistapaaminen. Pahoinpitelysyytteen kohdalla kysymys molemminpuolisesta väärinymmärryksestä. Odotukset illan suhteen olivat erilaiset. Nainen halusi poistua ja mies esteli pitämällä naisesta kiinni. Naisen mielestä tilanteessa ei esiintynyt väkivaltaa eikä siihen liittynyt uhkaavaa tilannetta. Nainen katuu rikosilmoituksen tekemistä ja mies sitoutuu vähintään puolen vuoden raittiuteen, lasten läsnä ollessa ei nautita alkoholia. Mies korvannut rikkoutuneen materian. Sovitteluprosessi ja keskustelut ovat lähentäneet ja parantaneet parisuhdetta ja keskinäistä luottamusta. Sopimus Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 79 Pahoinpitely Erillisja yhteistapaaminen. Osapuolet keskustellut kotona ja sopineet asian. Kummallakaan ei ristiriitaisia käsityksiä tapahtuneesta. Tavoitteen jatkaa normaalia arkista elämää rauhallisesti yhdessä, mies kertoo, ettei vastaavat teot tule enää toistumaan. Lisäksi kertoo, ettei käytä enää alkoholia, nainen uskoo ja luottaa miehen sanoihin. Pahoinpitely säilyy hänen mielessään opetuksena itselleen. Sopimus, seuranta Mies-nainen Ei rangaistusvaatimuksia, ei korvausvaatimuksia Tapaus 80 Pahoinpitely Erillisja yhteistapaaminen. Mies maksanut korvauksia naiselle kivusta, särystä ja revenneestä vaatteesta. Molemmat sitä mieltä, että väkivalta ei ole hyväksyttyä. Selkeästi sitä mieltä molemmat, että on paras jatkaa eri teillä. Sopimus, seuranta Mies-nainen Ei rangaistusvaatimuksia, korvausvaatimuksia 200 € Tapaus 81 Pahoinpitely Jatkossa molemmat pyrkivät panostamaan perhe-elämän arkisten ongelmien ratkaisemiseen asiallisesti. Molemmille ulkopuolista apua esim. mielenterveystoimistosta. Huomio alkoholinkäyttöön, ettei se olisi humalahakuista. Molemmille lapsen hyvinvointi tärkeää. Sopimus, seuranta 4 kk Nainen-mies Ei rangaistusvaatimuksia, ei korvausvaatimuksia 256 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Tapaus 84 Törkeä pahoinpitely, pahoinpitely Erillisja yhteistapaamiset, halukkaita jatkamaan yhteistä elämää ja muuttamaan tapojaan ratkaista riitojaan. Ristiriitatilanteissa puhutaan avoimesti ja ilmaistaan asiat selkeästi ja selvin päin. Viikonlopuille muutakin sisältöä kuin alkoholin käyttö. Sopimus, seuranta, 5 kk Mies-nainen (törkeä), Nainen-mies (pahoinpitely) Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 85 Pahoinpitely Mies ottanut opiksi eikä uusintaa tule. Jatkavat yhteiseloaan ja ovat miettineet riitelemisen tapojaan; asioista tulee keskustella enemmän ja ottaa ajatuksille aikalisää. Mies kertoo käyneensä mielenterveysasemalla keskustelemassa tapahtumista ja mielialastaan. Sopimus, seuranta Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 86 Pahoinpitely (kaksi kappaletta) Erillisja yhteistapaamiset, ovat ensimmäiset väkivallanteot naista kohtaan. Ovat viettäneet aikaa yhdessä eikä väkivaltaista käytöstä ole ollut. Mies lupaa naiselle, että jatkossa hän pyrkii kaikin keinoin välttämään väkivalta naista kohtaan. Mies hankkii lähiaikoina oman asunnon. Miehellä vuosien mittainen päihdeongelma ja tapahtumia edelsi rankka juominen. Sillä ollut molempien mielestä vaikutusta tapahtumien kulkuun. Sopimus, seuranta, kivusta, särystä ja kosmeettisesta haitasta 200 € naiselle Mies-nainen Korvausvaatimuksia 200 €, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 87 Lievä pahoinpitely Erillisja yhteistapaaminen, ei ole ollut aiemmin väkivaltaa heidän välillään, jatkossa molemmat pyrkivät siihen, että mahdolliset riidat hoidetaan puhumalla, ääritapauksessa toinen lähtee tilanteesta pois. Naisella ei pelkoa tai kaunaa miestä kohtaan, vaan perhe-elämä jatkuu normaalisti ja tästä tapahtumasta on otettu opiksi. Sopimus, seuranta Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 88 Pahoinpitely Mies miettii jatkossa omaa käyttäytymistään, jotta vastaavaa ei tapahdu myöhemmin. Osapuolet jatkavat elämää erillään ja lupaavat olla häiritsemättä ja vahingoittamatta toisiaan. Sopimus, seuranta Mies-nainen Korvausvaatimuksia 750 € lääkärikuluista sekä fyysisistä ja psyykkisistä kivuista, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 89 Lievä pahoinpitely Keskustelua yhteiselämästä; mies välttää jatkossa ryyppyputkia, jotka ongelmakohtia, hellittää arkea, jotta ei stressaannu ja väsy, joka johtaa usein ryyppyputkiin. Nainen lupaa olla provosoimatta miestä, mikäli tämä on väsynyt ja ärtynyt. Sopimus, seuranta Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia 257 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Tapaus 90 Pahoinpitely Naisen teon taustalla ollut vahva humalatila, tapahtuneen jälkeen hän on onnistuneesti pyrkinyt välttämään alkoholin käyttöään. Osapuolet asuvat erillään, lasten kasvatusja huoltajuusasiat ovat pystyneet hoitamaan hyvin, lapset ovat säännöllisesti tekemisissä molempien vanhempien kanssa. Jos jatkossa sattuvat samoihin paikkoihin ja sanaharkkaa syntyy, niin muistutetaan että asiat sovitaan selvinpäin ja aina on lupa poistua tilanteesta. Sopimus Nainen-mies Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 91 Pahoinpitely, laiton uhkaus Mies löi naista nyrkillä päähän ja naisella veitsi kädessään, eivät pelänneet ja jatkossa selvittävät tilanteet puhumalla. Kumpikin käynyt jo aiemmin psykologin vastaanotolla. Nyt haluavat parisuhdeterapiaan. Sopimus Mies-nainen, nainen-mies Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia kummallakaan Tapaus 92 Pahoinpitely Mies vääntänyt vaimon käden eikä muista sitä humalatilan vuoksi. Sopimus Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 93 Pahoinpitely Poliisin esitutkintapöytäkirjasta käy ilmi, että osapuolet ovat riidelleet jo tapahtumaa edeltävänä iltana. Vahva humala, mies lyönyt naista, mies kiistää pahoinpitelyn ja on tuupannut naisen pois tämän lyötyä ensiksi häntä. Sovittelu ollut ”kova paikka” ja laittanut miettimään tilanteita, joissa riitoja uhkaa syntyä. Väkivalta-riitely-kuvaus Sopimus Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 94 Pahoinpitely, kotirauhan rikkominen Mies rikkonut paikkoja ja tunkeutunut asuntoon humalassa, kaatanut naisen, kuristanut ja selannut kännykän puhelut. Ei vahingoittamistarkoituksessa puristanut kurkusta. Nainen toivoo, että mies jättää pois alkoholin ja turvallista perhe-elämää, myös mies toivoo, että perhe-elämä saataisiin kuntoon, asuvat molemmat omissa asunnoissaan. Mies varaa keskusteluajan ja katsovat psykologin kanssa mitä muuta apua rinnalle. Sopimus, seuranta koska uhri soittaa toimistoon kuukauden kuluttua ja ilmoittaa miten asia on edennyt Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia 258 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Tapaus 95 Pahoinpitely Erillisja yhteistapaaminen, Mies lyönyt puolisoan useita kertoja nyrkillä päähän asunnossa. Nainen säikähtänyt tapahtunutta kovasti, miestä hävettää edelleen kovasti, tilanne perheessä ja parisuhteessa on paljon parempi kuin ennen tapahtunutta. Jatkavat alkanutta parisuhdeterapiaa ja mies yksilöterapiaa, molemmat hakevat apua myös muualta, jos tarpeen, vastaisuudessa toimitaan siten, ettei väkivalta enää toistu. Sopimus Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 96 Pahoinpitely Lapsen yhteishuoltajuus, asumusero jo ennen pahoinpitelyä ja avioeron harkinta-aika menossa, mies pahoinpidellyt naisen käymällä käsiksi, pitämällä voimakkaasti kiinni ja kuljettamalla väkisin ulos. Nainen raapinut miehen kasvoihin haavoja. Sopimus Nainen-mies, Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 97 Pahoinpitely Mies pahoinpidellyt naisen, seurustelevat edelleen. Poliisi kertonut tapahtuneesta, miehellä ei muistikuvaa päihtymistilan vuoksi, kuitenkin mies kokee, että kokemus ja jälkikäsittely on henkisesti kasvattanut. Keskustelua mahdollisista tulevista riitatilanteista ja niistä selviytymisistä ennen kuin tilanne karkaa käsistä. Sopimus Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 98 Pahoinpitely Erillisja yhteistapaaminen, mies käynyt asiakkaana mielenterveystoimistossa ja AA-ryhmässä. Näistä jonkin verran apua. Alkoholin käyttö on vähentynyt eikä hallitse koko aikaa mieltä. Valmis menemään hoitoon, jos tilanne sitä vaatii ja jos siihen on mahdollisuus. Molemmat toivovat tilanteen parantuvan, sopimaton masennuslääkitys on lopetettu. Mies pahoillaan käyttäytymisestään ja uskoo pystyvänsä hallitsemaan itsensä siten, ettei väkivaltaisia kohtauksia pääse tulemaan. Nainen hyvillään kehityksestä ja uskoo vilpittömästi miehen pystyvän vähentämään alkoholin käyttöä ja hallitsemaan väkivaltaista käyttäytymistään. Sopimus Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 99 Pahoinpitely, laiton uhkaus Mies myöntää, ettei hänellä ole oikeutta uhata ketään sanoin, teoin eikä millään aseilla. Miehen veitsi osunut humalaista naista käteen ja poskeen tullut naarmu. Alkoholi syynä tapahtumaan. Naisen entisellä elämällä suuri vaikutus hänen käyttäytymiseensä, sillä hän käy edelleen säännöllisessä terapiassa, koska aiempi kumppani käyttäytynyt väkivaltaisesti. Ovat yhdessä päättäneet jättää väkevät alkoholit pois ja nainen menossa työvoimatoimistoon. Mies kertoo, että naisen päätökset vahvistavat liittoa ja tuovat positiivista muutosta elämään. Sopimus Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 100 Pahoinpitely Useimmiten pystyvät sopimaan riitansa, pöydällä veitsi, valmiita yksilöja parisuhderyhmiin Sopimus Mies-nainen Nainen-mies Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia 259 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Tapaus 101 Pahoinpitely Haluavat jatkaa yhteistä elämää tapahtuneesta huolimatta. Sopimus Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 102 Pahoinpitely Epäilty tekijä haluaisi sovitella, ovat hänen mukaansa käyneet yhdessä terapiassa muutamia kertoja, ovat yhdessä. Asianomistaja sanoo, ettei usko väkivallan loppuvan. Mies on juonut putkeen ja ”seonnut” edellisenä iltana ja nyt putkassa. Sovittelu ei käynnistynyt, ei sopimusta, asianomistaja ei halua sovitella Mies-nainen Tapaus 103 Pahoinpitely Ovat yhdessä, pahoinpitely sovittu Sopimus Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 104 Pahoinpitely Jatkavat yhteiselämää, ovat vakiinnuttaneet suhdettaan ja menneet kihloihin Sopimus, seurantasoitto Nainen-mies Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 105 Pahoinpitely Haluavat jatkaa yhdessä, lapset on sijoitettu lastensuojelun toimenpiteenä. Ovat suurennelleet tapahtunutta, molemmat osapuolet syyllistyneet yhtäläisesti omasta mielestään vähäiseen väkivaltaan toisiaan kohtaan. Ovat havahtuneet tämän myötä vaikeaan tilanteeseensa ja hakeneet ulkopuolista apua, jotta voisivat saada elämänsä, parisuhteensa ja perheensä asiat kuntoon. Mies on muuttanut pois yhteisestä asunnosta. Sopimus Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 106 Pahoinpitely Perheen ja lasten näkökulmasta käytiin läpi tapahtunutta. Ei ole koskaan aiemmin ollut fyysistä väkivaltaa eikä tule olemaan enää koskaan. Sopimus Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 107 Pahoinpitely Molemmat haluavat ulkopuolista tukea parisuhteeseensa. Ottavat yhteyttä perheasiainneuvottelukeskukseen. Sopimus, seuranta 5 kk Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia 260 Qvist: Parisuhdeväkivallan sovittelu Suomessa Tapaus 108 Pahoinpitely Kumpikin osapuoli on tahoillaan hakenut apua heti tapahtuman jälkeen. Mies toistuvaan väkivaltaiseen käyttäytymiseen ja nainen järkyttävän tapahtuman läpikäymiseen. Sovittelutoimisto palveluohjaa edelleen lisätuen saamiseen molempia. Seuranta, jolloin molemmat kertovat käyvänsä terapiassa. Sovittelu pysäytti miettimään omaa elämää. Sopimus, seurantasoitto Mies-nainen Ei korvausvaatimuksia, ei rangaistusvaatimuksia Tapaus 109 Pahoinpitely Alkoholi tässäkin Päätös rikosasian keskeyttämisestä, koska osapuolet jättivät toistuvasti saapumatta sovittuihin tapaamisiin sekä sovitteluneuvotteluun ilman ennakkoilmoitusta. Nainen-mies Tapaus 110 Pahoinpitely Sovittelu keskeytettiin osapuolten merkittävien näkemyserojen vuoksi Mies-nainen Tapaus 111 Pahoinpitely Keskeytettiin, koska eivät saapueet paikalle Mies-nainen Tapaus 112 Pahoinpitely ja kunnianloukkaus Pitävät jatkossa yhteyttä vain, jos on oikeaa ja välttämätöntä asiaa. Keskinäinen nimittely ja haukkuminen loppuu tähän neuvottelutilanteeseen. Sopimus Mies-nainen Korvausvaade 500€, ei rangaistusvaatimuksia [Document text truncated for crawler view.]