Peilipojasta tarinoimassa : tyrnäväläisen kerrontaperinteen performanssit 2000-luvulla

84 J@RGONIA - ELEKTRONINEN JULKAISU ISSN 1459-305X Julkaisija: Helan tutkijat ry. © Tiina Mattila 28/2016 http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201612095006 Peilipojasta tarinoimassa. Tyrnäväläisen kerrontaperinteen performanssit 2000-luvulla Tiina Mattila Artikkelissa tutkitaan tyrnäväläisen Peilipoika-tarinaperinteen rooleja paikallisessa sosiaalisessa elämässä 2000-luvulla. Edesmenneeseen tietäjään liittyvää kerrontaa analysoidaan tarkastelemalla erilaisia kerrontatilanteita ja hyödyntämällä niiden performatiivista tulkintaa. Tietäjäperinnettä koskevat tutkimukset ovat usein tarkastelleet tietäjiä kerrontakohteena ja niiden tavoitteena on ollut muun muassa menneisyyteen liittyvän uskomusmaailman rekonstruoiminen. Tämän artikkelin tavoitteena on sen sijaan avata kerrontaperinteen merkityksiä nyky-yhteisössä performatiivisen tulkinnan kautta, jota ei ole hyödynnetty läntisten alueiden tietäjäperinteen tutkimuksessa. Artikkelin lähtökohtana on erityisesti folkloristiikan ja kulttuuriantropologian aloilla jaettu käsitys kerronnasta kulttuurisena performanssina, jota muovaavat sekä kerrontaa koskevat yhteisölliset käsitykset että kertojan henkilökohtaiset motiivit. Tutkimusaineisto on koottu 2007−2014 haastattelujen ja osallistuvan havainnoinnin avulla. Kerrontatilanteiden analyysin kohteena ovat 15 teemahaastattelua, 2 muistelutilaisuutta ja 2 kahvipöytäkeskustelua. Artikkelissa osoitetaan kerronnan kiinnittyvän tilanteisuuteen, joka luo erilaisia performansseja. Kerronnan performanssit ilmentävät erilaisia merkityksiä. Keskeistä kerronnan muotoutumiselle ovat siihen liittyvät kontekstit eli se kuka tarinoita kertoo, missä, milloin ja kenelle. Tietäjää koskeva kerronta on joukko erilaisiin tilanteisiin kiinnittyviä sosiaalisia prosesseja, ei pelkästään tarinoiden uudelleenkerrontaa ja muistamista. Avainsanat: Peilipoika, tarina, kertoja, kerronta, perinne, (kulttuurinen) performanssi, tilanteisuus, etnografia J@rgonia vol. 14, nro 28 (2016) ISSN 1459-305X Mattila, T. (2016). Peilipojasta tarinoimassa. Tyrvänäläisen kerrontaperinteen performanssit 2000luvulla. J@rgonia, 14 (28). http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201612095006 85 Johdanto Maailma on muuttunut. Tarinoiden kertominen ihmisten kesken on jäänyt sangen vähäiseksi. Mutta siihen uskon, että Tyrnävältä löytyy vielä ihmisiä, jotka tietävät tarinoita Peilipojasta. [1] Tällä tavoin pohti tarinankerronnan merkitystä tyrnäväläistaustainen Sauli (nimi muutettu) vuonna 2007, kun aloitin kandidaatintutkielmaani paikkakunnalla kerrottavista, 1900-luvun alussa elänyttä tietäjää, "Peilipoika" Armas Pasasta, koskevista tarinoista. Tutkimukseni edetessä ja kasvaessa väitöskirjatyöksi Saulin optimismi tarinoiden elävästä merkityksestä on osoittautunut perustelluksi, sillä tarinoita kerrotaan edelleen. Tarinoita kertovat kuitenkin myös nuoret ihmiset – toisin kuin Sauli ehkä pelkäsi. Toisaalta Sauli viitannee kommentillaan myös iäkkäisiin kertojiin: iäkkäillä kertojilla on hallussaan arvokasta tietoa, ehkä henkilökohtaisiakin kokemuksia tietäjästä. Miksi tietäjätarinoita Peilipojasta kerrotaan edelleen 2000luvulla ympäröivän maailman muuttumisesta huolimatta? Mitä kertojat haluavat tarinoillaan viestittää ja millaisia rooleja kerronta saa paikallisessa sosiaalisessa elämässä? Tarinoiden päähenkilö, Peilipoika Armas Pasanen, eli 1900-luvun alkupuolella Oulun eteläpuolella, Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevassa pienessä maalaiskylässä Tyrnävällä. Pasanen eli tavallista perhe-elämää, viljeli maata pääasiallisena työnään sekä teki lisäksi puuja rautasepän töitä. Erityinen henkilö, tietäjä, Armas Pasasesta tuli hänen poikkeuksellisen kykynsä ansiosta – paikalliset ihmiset puhuvat edelleen Pasasesta tietäjänä. Tarinoiden mukaan Pasanen pystyi näkemään menneitä ja tulevia tapahtumia kahden vastakkain asetetun peilin avulla. Pasanen tunnetaankin näkijän kyvyistään, esimerkiksi parantajana hänen ei kerrota toimineen. Eri-ikäisille ihmisille niin kerronta kuin tietäjyys kuitenkin merkitsevät eri asioita. Tarinankerronta ei ole pelkkää viihdettä tai suullista perinnettä, eikä se tarjoa pelkästään tietoa tietäjästä. Kertojalle tarinankerronta on myös tapa käsitellä modernisoituneen yhteiskunnan mukanaan tuomia muutoksia, vaikeita aiheita, kuten yliluonnollisuutta, pohtia ja ottaa kantaa, neuvotella menneisyydestä ja nykyisyydestä, luoda ja vahvistaa paikallisidentiteettiä. (Ks. Abrams 2010, 139−140, 142−144; vrt. Arlander 2015, 7−16.) Tietäjätarinoita on usein käsitelty suomalaista kansanuskoa koskevien tutkimusten yhteydessä (ks. esim. Haavio 1967; Siikala 1999; Stark 2006; Piela 2010; Pulkkinen 2014). Tutkimusten tavoitteena on usein ollut historiallisen rekonstruktion luominen tietäjien ja heidän aikalaistensa uskomusmaailmasta, siihen liittyvästä tapakulttuurista ja mentaliteeteista. Tutkimukset ovat osoittaneet tietäjien olleen aikalaisilleen merkittäviä yhteisön poikkeushenkilöitä, kyvynhaltijoita, joilla oli yhteys tuonpuoleiseen ja hallussaan muilta salattua tietoa. Tietäjien apuun on turvauduttu monenlaisissa tilanteissa. Tutkimuksissa tietäjätarinat luetaan usein uskomustarinoihin kuuluviksi. [2] Tietäjäperinnettä käsittelevät tutkimukset ovat usein keskittyneet Itä-Suomeen ja Karjalaan. Itäiseen perinteeseen liittyy vahvasti muun muassa runolaulukulttuuri sekä osana tietäjän toimintaa että tietäjiä koskevaa kerrontaa. Itäistä perinnettä koskevissa tutkimuksissa onkin usein kiinnitetty vastaavasti huomiota sekä tietäjien että J@rgonia vol. 14, nro 28 (2016) ISSN 1459-305X Mattila, T. (2016). Peilipojasta tarinoimassa. Tyrvänäläisen kerrontaperinteen performanssit 2000luvulla. J@rgonia, 14 (28). http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201612095006 86 runonlaulajien toimijuuteen. (Ks. Tarkka 2005; Pentikäinen 2010; Stepanova 2014; myös Enges 2012.) Läntisen perinteen tietäjätarinat ovat harvoin runomuotoisia. Mahdollisesti tästä johtuen niitä on usein käsitelty tavalla, jossa huomio on keskittynyt tietäjiin kerrontakohteena. Kerrontaan performanssina, eli kerrontatapoihin erilaisissa kerrontatilanteissa, ei ole juurikaan kiinnitetty huomiota. Kerronnan hahmottaminen performansseina – sosiaalisesti, kulttuurisesti ja esteettisesti merkittyinä esityksinä – avaakin kattavammin niitä merkityksiä, joita yhteisö antaa suulliselle perinteelle (ks. Anttonen & Apo 2001). Tässä artikkelissa tutkin läntistä tietäjäkerrontaa performanssina tarkastelemalla Peilipoika-tarinoiden kerrontaa erilaisissa kerrontatilanteissa. Artikkelin lähtökohtana on ajatus tarinankerronnasta kulttuurisena performanssina, jota muovaavat monenlaiset yhteisölliset käsitykset tarinankerronnasta sekä kertojien erilaiset henkilökohtaiset, kerrontaa ohjaavat motiivit. Kertojat voivat ilmaista kerronnan syitä suoraan, mutta ne tulevat esille myös eri kerrontatilanteisiin liittyvissä kerrontatavoissa. Tarinankerronta on arkielämän puhetavoista erottuva kommunikoinnin muoto, sanoilla tekemisen performanssi, joka esitetään yleisölle tietyssä kontekstissa (ks. Abrams 2010, 130). [3] Tarkastelen artikkelissani millä tavoin kertojat toimivat ja miten he kehystävät Peilipoikaa koskevia tarinoitaan erilaisissa kerrontatilanteissa, kuka tarinoita kertoo ja kenelle. Tutkimusaineistoni koostuu erilaisissa kerrontatilanteissa kerätyistä tarinoista sekä kerrontatilanteiden osallistuvasta havainnoinnista. Aineistonani on 15 teemahaastattelua (vuosilta 2007−2014), 2 muistelutilaisuutta (vuosilta 2008 ja 2011) sekä 2 kahvipöytäkeskustelua (vuosilta 2011 ja 2013), joista olen laatinut kenttämuistiinpanot. [4] Tutkimuskohteena suullisen perinteen kerronta Lähestyn Peilipoika-tarinoiden kerrontaa kerrontatilanteiden analyysin ja performatiivisen tulkinnan avulla. (Ks. esim. Irvine 1997; Hymes 1997; Duranti 1997.) [5] Erilaisia kerrontatilanteita ovat siis teemahaastattelut, muistelutilaisuudet ja kahvipöytäkeskustelut. Teemahaastatteluissa en ole hyödyntänyt valmiita kysymyksiä, vaan mahdolliset kysymykseni olivat kerrontaa tarkentavia ja liittyivät lähinnä tietäjän toimintaan, kykyyn tai esimerkiksi Armas Pasasen perhesuhteisiin. Muistelutilaisuudet ovat yhteisöllisiä keskustelutilaisuuksia, joissa kerrotaan paikallisista historiallisista tapahtumista ja henkilöistä. Kahvipöytäkeskusteluiksi nimeämäni kerrontatilanteet edustavat epämuodollisia, yhteisöllisiä kerrontatilanteita, joiden olemassaolo ei riipu esimerkiksi tutkimusasetelmasta. Hahmotan tarinankerronnan merkityksellisenä toimintana ja kiinnitän huomiota siihen, mitä kerronnassa ja kerrontatilanteissa tapahtuu (vrt. Maggio 2014, 91). Niiden tarkastelussa on tärkeää huomioida kuka tarinoi kenelle, missä, milloin, millä tavalla ja millä tavoin kuulijat osallistuvat tilanteisiin. Ennen kerronnan performatiivisuuteen syventymistä on kuitenkin syytä hahmottaa suulliseen perinteeseen liittyvän kerronnan luonnetta. Artikkelissani tarinalla tarkoitetaan suullisena perinteenä siirtyvää ainesta, kerronnalla viitataan ilmaisuun. Tarina on siis se materiaali, jota kerronnan avulla esitetään. Kerronta koostuu tarinan ohella myös esimerkiksi kertojan tarinaa koskevasta kannanotosta. Kerronta ilmaisee sen, mitä tarina kertojalle J@rgonia vol. 14, nro 28 (2016) ISSN 1459-305X Mattila, T. (2016). Peilipojasta tarinoimassa. Tyrvänäläisen kerrontaperinteen performanssit 2000luvulla. J@rgonia, 14 (28). http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201612095006 87 merkitsee ja miten kertoja haluaa tarinan kuulijoilleen välittää. (Ks. esim. Ikonen 2001, 185−186; Kaivola-Bregenhøj 2001; Apo & Harvilahti 2001.) Kerronnallisuus on yleisinhimillinen tapa ymmärtää elämää, se kiinnittyy todellisuuteen ja siihen liittyviin kokemuksiin. Kerronta on kokemusten rakentamista ja jäsentämistä tarinallisessa muodossa. Kerronnan avulla voidaan kommunikoida, jäsentää ja käsitteellistää kokemuksia, tietoisuutta, tunteita ja todellisuutta. (Abrams 2010, 176; Eskola & Suoranta 2003, 22–23, 123; Lipponen 1999, 65; Lehtonen 1998, 16; Wikström 2004, 275; Ukkonen 2006, 190.) Erityisen hyvin tämä tuli esille Peilipoika-tarinoihin liittyvissä kahvipöytäkeskusteluissa, jotka ovat luonteeltaan spontaaneja keskustelutilanteita. Kyläilytilanteessa, tutussa ympäristössä ja tuttujen ihmisten seurassa, keskustelijat alkoivat helposti puhua tarinallisessa muodossa esimerkiksi paikallishistorian tapahtumista. Kerronta ei kuitenkaan toimi pelkästään ymmärryksen tai jäsentämisen apuna, vaan sen avulla voidaan myös muokata kokemuksia uudelleenrakentamalla ne symbolisesti kielen kautta (Jackson 2002, 15−16; Abrams 2010, 63−64). Kertoja voi siis "rakentaa" esimerkiksi vanhoihin tapahtumiin liittyviä tarinoita uudelleen suhteessa omiin kokemuksiinsa. Peilipoikatarinoiden kertoja voi siis kerronnassaan liittää tietäjähahmoon uusia piirteitä, kuten selittää kykyä nykylääketieteen avulla. Kun tarkastelun kohteena on suullinen perinne, onkin syytä huomata kerronnan tulkitseva luonne; kertoja representoi ja konstruoi asioita nykyhetkessä suhteessa menneeseen. Eri-ikäiset ihmiset ovat kertoneet Peilipoika-tarinoita yhä uudelleen ja uudelleen eri aikoina. Tässä kulkemisen prosessissa tarinoihin on kytkeytynyt erilaisia näkemyksiä, eri aikoina yhteisesti jaettuja käsityksiä ja uskomuksia (Savolainen 2015, 96). Suullinen perinne, traditio, on joustava ja luova prosessi; uusia traditioita syntyy ja vanhoja muokataan uudelleen eletyssä sosiaalisessa kontekstissa ja vuorovaikutuksessa. (Ks. esim. Siikala 1997, 63; Abrams 2010, 26.) Vaikka kerronnassa on aina omat yksilöpsykologiset ulottuvuutensa ja kertoja jättää siihen oman jälkensä kokemustensa pohjalta, se on kuitenkin osa laajempaa sosiaalista kokonaisuutta (ks. myös Jackson 2002, 15; Abrams 2010, 63−64). Samaa sukupolvea edustavat Peilipoika-tarinoiden kertojat jakavat samankaltaisia kokemuksia ja heidän kerrontatapansa ovatkin suhteellisen samanlaisia. Tarinankerronta on siis yhteisöllistä ja sillä on omat toistuvat tapansa, se on sidoksissa paikalliskulttuuriin, aikaan ja ympäristöön. Kertojien maailmankuvat heijastuvat suullisiin representaatioihin ja tarinasisältöihin (ks. esim. Laslett, Maynes, Pierce 2008, 3–4; Lehtonen 1998, 31–32; Lipponen 1999, 65; Sintonen 1999, 45, 50). Peilipoika-tarinoiden kerronta on kuitenkin aktiivista vuoropuhelua yhteisön kanssa, se vaikuttaa sekä kertojaan että kuulijaan. Tietäjästä ei kerrota ainoastaan kysyttäessä, vaan kerronta elää tietyissä tilanteissa. Tarinankerronnan kautta hahmotetaan maailmaa, tehdään sitä ymmärrettäväksi, annetaan merkityksiä ja kiistellään niistä. Suullinen perinne on sosiaalisen elämän väline, jossa yksittäinen tarina on osa kommunikointiprosessia. Tietty tarina ei valikoidu kerrottavaksi syyttä ja kertoja pyrkiikin aina osoittamaan tarinallaan jotakin kuulijalle. (Cruikshank 1998, 41.) Kuulijaksi valikoituminen ja kuulijan rooli ovat myös tärkeä osa kerrontatilannetta. On siis huomioitava, että tarinan esitystilanteeseen liittyvät kontekstit (esimerkiksi paikka, aika, yleisö) ja kerronnan muodot ovat yhtä tärkeitä kuin itse tarina. J@rgonia vol. 14, nro 28 (2016) ISSN 1459-305X Mattila, T. (2016). Peilipojasta tarinoimassa. Tyrvänäläisen kerrontaperinteen performanssit 2000luvulla. J@rgonia, 14 (28). http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201612095006 88 Suullinen perinne performanssina Performatiivisuus liittyy jokapäiväiseen elämään. Yksilöillä on erilaisia rooleja sen mukaan, missä ympäristössä he kulloinkin ovat. (Ks. mm. Butler 1990; Butler 1997.) Performanssit tuovat esille yhteisöllisiä rajoja rakentamalla, ylläpitämällä, vahvistamalla tai neuvottelemalla yhteisön jäsenten välisiä suhteita (Fuoss 1995, 94; ks. myös Lewis 2013, 1−4). Peilipoika-tarinoihin liittyvissä kenttätöissäni havaitsin, että kerronnantavat vaihtelevat erilaisissa kerrontatilanteissa. Kertojat siis esiintyivät eri tavoin erilaisille yleisöille. Kertojat noudattivat myös erilaisia rooleja kerrontatilanteista riippuen – muistelutilaisuudessa kertoja saattoi olla kuulija, vaikka hän olisi kertonut haastattelutilanteessa useitakin tarinoita. Ajatus siitä, että suullinen kerronta on kulttuurinen performanssi, onkin varsin vakiintunut muun muassa kulttuuriantropologiassa, kulttuurintutkimuksessa ja folkloristiikassa (ks. Katriel & Philipsen 1990; Hamera 2006; Abrams 2010; Lewis 2013; Korom 2013; ks. myös Evans 1987). Kerrontaa koskeva performanssi on erityinen, esteettisin ominaisuuksin jokapäiväisestä puheesta eroava kommunikoinnin tapa. Performanssilla on oma erityinen paikkansa, aikansa ja yleisönsä – sillä on tietyt tunnusmerkit, jotka erottavat sen arkisesta keskustelusta. Erityisen hyvin performatiivisuus on tullut esille Peilipoikaan liittyvissä haastatteluissa ja muistelutilaisuuksissa, jotka ovat erikseen järjestettyjä, arkisen elämän ulkopuolisia kerrontatilanteita. Peilipoika-tarinat ovat suullista perinnettä (oral tradition) eli tarinoiden siirtymistä suullisesti sukupolvelta toiselle. Suullinen perinne on dynaamista ja historiallista ja sen siirtyessä eteenpäin sisältö muuttuu (Abrams 2010, 176). Kerronta siis muovautuu yksittäisen kertojan toimesta ja muun muassa Peilipoika-tarinoita kertovan ikä ja kokemukset vaikuttavat siihen, millä tavoin hän tietäjähahmosta kertoo. Suullista perinnettä koskevat haastattelutkin ovat performansseina, sillä ne kehystetään erityisellä tavalla ja esitetään yleisölle (Abrams 2010, 130−132, 176). Keskeistä kerronnan performatiivisuudessa on siis se, miten kerronta, puhe-esitys, tapahtuu tietyssä tilanteessa. Kertoja muovaa kerrontaansa tiettyyn tilanteeseen liittyvien odotusten mukaiseksi toiminnaksi. Yksittäistä tarinaa tarkasteltaessa sitä ei tulisikaan erottaa sen muodosta, sen performanssista. Peilipoika-tarinoiden kertoja ei siis kerro tarinoita samalla tavalla erilaisissa tilanteissa. Peilipoika-tarinoiden kerrontaa koskevat kuitenkin tietyt konventiot, jotka voivat ilmetä esimerkiksi erityisinä puhetapoina, kaavoina tai fraaseina. Nämä konventiot kiinnittyvät tilanteisuuteen eli siihen, mitä ja miten tietäjästä kerrotaan tiettynä aikana tietylle yleisölle. Erityiset puhetavat vaikuttavat siihen tulkintaan, jonka kuulija tekee sanoista ja niiden merkityksistä. (Bauman 1975, 296; Abrams 2010, 130−131.) Kerrontatilanteet ovat muodoltaan erilaisia: ne voivat olla suunniteltuja ja järjestettyjä (haastattelut ja muistelutilaisuudet) tai spontaaneja (kahvipöytäkeskustelut), yksityisiä (haastattelut ja kahvipöytäkeskustelut) tai julkisia (muistelutilaisuudet). Toiminta tietyissä kerrontatilanteissa voi olla odotuksenmukaista ja siihen voi näin ollen liittyä erilaisia konventioita. (Ks. Lewis 2013, 10−11.) Aiheen lisäksi tilanteisuus siis luo kerronnalle erityispiirteitä. (Ks. Katriel & Philipsen 1990, 86–89.) Tulkitsen analyysissani tarinankerrontaa performatiivisesti tarkastelemalla kerrontaa suhteessa niihin tilanteisiin, joissa se tapahtuu. (Ks. Abrams 2010, 137−144.) J@rgonia vol. 14, nro 28 (2016) ISSN 1459-305X Mattila, T. (2016). Peilipojasta tarinoimassa. Tyrvänäläisen kerrontaperinteen performanssit 2000luvulla. J@rgonia, 14 (28). http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201612095006 89 Peilipoikaan liittyvä tarinankerronta on erilaista eri tilanteissa, koska kerrontaan liittyy yhteisöllisiä käsityksiä siitä millaista kerronnan tulee tai saa olla tietyn yleisön edessä. Lisäksi kerronnalla voi olla omia yksilöllisiä ja henkilökohtaisia päämääriä. Hyvä kertoja paitsi muistaa suullisena perinteenä kulkevia tarinoita, myös tietää miten niitä kannattaa kertoa erilaisissa tilanteissa. Tässä mielessä performanssi on olennainen osa menestyksekästä kerrontaa. (Ks. esim. Cruikshank 1998, 28; Polletta 2006, 1−4; Abrams 2010, 137−139; vrt. Katriel & Philipsen 1990, 77−78.) Tarinankerronnan ja tutkimuksen etnografiaa Eri-ikäiset ihmiset tuntevat Peilipoika-tarinoita Tyrnävällä. Huomasin tämän jo lapsuudessani, mutta erityisesti Peilipoika-tarinoihin liittyviä kenttätöitä tehdessäni (Mattila 2008; Mattila 2012). Kuulin itse ensimmäistä kertaa tarinoita Peilipojasta alakouluikäisenä opettajaltamme 1990-luvulla. Olen usein pohtinut, olisinko koskaan kuullut tarinoita Peilipojasta, mikäli en olisi niitä koulussa kuullut. Peilipojasta ei nimittäin kerrottu mielellään lapsille 1990-luvulla. Ehkä tästä johtuen osa ikäisistäni, 1980-luvulla syntyneistä, ei ole koskaan kuullutkaan Peilipojasta. Tarinoita olen kerännyt haastattelemalla paikallisia, 20–90-vuotiaita ihmisiä ja havainnoimalla erilaisia kerrontatilanteita. Ikäryhmittäin tarkasteltuna vanhimmat kertojat ovat yleensä miehiä, nuorimmat taas naisia. Osan kertojista tunsin ennalta, tuntemattomia kertojia tavoitin haastatteluja varten julkaisemalla paikallislehdessä kaksi yhteydenottopyyntöä vuosina 2007 ja 2011. [6] Tämä oli hienovarainen tapa lähestyä ihmisiä, sillä entisenä paikkakuntalaisena tiesin, etteivät kaikki halua kertoa Peilipojasta, ainakaan kenelle tahansa. Ilmoitusten perusteella tulleiden yhteydenottojen suuri määrä yllättikin minut, sillä sain kymmenittäin yhteydenottoja puhelimitse, postitse ja sähköpostitse. Eri-ikäisillä ihmisillä tuntui olevan halu ja tarve kertoa tarinoita. Tarinankerronta paljastui monimediaiseksi, sillä osa yhteyttä ottaneista lähetti minulle vanhoja lehtikirjoituksia tai mainitsi teoksista, kuten kotiseutuhistoriikeista tai Internet-sivuista, joissa oli kirjoituksia Peilipojasta. [7] Osassa vanhoista lehtikirjoituksista Peilipoikaa ei edes mainittu. Esimerkiksi kempeleläisen myymälähoitaja Martta Saxin murhaa koskeva uutinen vuodelta 1934 ei mainitse Peilipoikaa, mutta tarinat kertovat Peilipojan osallistuneen murhaajan selvittämiseen. [8] Tapaus muistettaneen juuri sen vuoksi, että Peilipoika toimi nimismiehen apuna ja siksi kertojat liittävät aiheeseen myös sellaisia lähteitä, jotka eivät varsinaisesti puhu tietäjästä. Yhteydenotoille oli tyypillistä oman kerronnan vähätteleminen. Varsinkin vanhemmat ihmiset kertoivat ottavansa yhteyttä juuri siksi, ettei tutkimukseeni tule ”väärää tietoa” ja esittivät omakohtaisiin tai läheisen ihmisen kokemuksiin perustuvat näkemyksensä tietyistä tapahtumista. Tästä huolimatta kertojat toivat esille, että joku toinen henkilö ”tietää” asiasta mahdollisesti enemmän. Kertojat halusivat ottaa etäisyyttä aiheeseen korostamalla tarjonneensa vain yhden näkökulman ja mainitsemalla muista kuulemistaan Peilipoikaan liittyvistä tapauksista. J@rgonia vol. 14, nro 28 (2016) ISSN 1459-305X Mattila, T. (2016). Peilipojasta tarinoimassa. Tyrvänäläisen kerrontaperinteen performanssit 2000luvulla. J@rgonia, 14 (28). http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201612095006 90 Osa kertojista suostui varsinaiseen haastatteluun vasta kerrottuani anonymiteetin säilymisestä. Useimmat kertojat huomauttivatkin, etteivät kerro tarinoita kenelle tahansa. Varsinkin vanhemmat kertojat kertoivat aiheen olevan vaikea erityisesti nykyaikaisen modernin ajattelun vuoksi; tarinointia tietäjästä ei koettu sopivaksi nykyajan konteksteissa. Tietäjästä kertominen koettiin noloksi tai jopa vaaralliseksi ensisijaisesti sen vuoksi, että muut kyläläiset voisivat leimata kertojan yliluonnolliseen uskovaksi. Osittain sama tuli esille nuorten kertojien kanssa. Tietäjien edustama yliluonnollisuus liitettiin kerronnassa usein menneeseen aikaan. Monet kertojista ihmettelivätkin sitä, että aiheesta uskalletaan puhua. Iäkkäämpi, n. 80-vuotias, Hans oli yllättynyt yhteydenottojen suuresta määrästä siitä mainitessani: – – vaan minä ajattelin tuosa, että pitäähän sitä kertua, enkä arvannu, että on ihmiset olleetki näin [innokkaita kertomaan].. aika on muuttunu, että ovat rohkastuneet ja ottaneet yhteyttä. [9] Vanhemmat kertojat usein mainitsivat kuulleensa lapsuudessaan Peilipojasta vanhemmiltaan, kun nämä olivat turvautuneet tietäjän apuun. Noin 50-vuotiaan Merjan maininta tiivistää hyvin nuorempien kokemuksia kerronnasta: Niin se isäkin kyllä puhu, jos siltä kyseli, mutta se mieluummin aina sano, että mikä lie huluppana ollu.. nii, että ei sitä oo oikeen siihen aikaan [1960−1980-luvuilla] arvostettu.. – – Onko se ollu sitte vähän semmone, että pietty vähän omituisena. [10] Haastattelutilanteet olivat rentoja, vaikken tuntenut ennestään suurinta osaa kertojista. Haastattelut järjestettiin kertojan kotona. Vanhempien kertojien puolisot osallistuivat usein keskusteluun. Tavanomaista oli se, että kertojat tiedustelivat aluksi omaa taustaani, "Niin kenenkä tyttöjä sinä olet?" tai kyselivät olenko sukua tietyille henkilöille. Osa kertojista tiedusteli taustaani jo yhteydenottovaiheessa. Kertojat kokivat minut ehkä tuttavakseen oman tyrnäväläisyyteni ja sukutaustani vuoksi. Kerronnassa esiin nousevat aiheet, yhdessä rennon tunnelman kanssa, herättivät ajatuksen luottamuksesta. Kertojat pohtivat usein tarinankerronnan ohella tietäjien kykyä ja sen poikkeuksellisuutta, sen olemassaolon mahdottomuutta varsinkin nykyyhteiskunnan kontekstissa, yhteiskunnan muutosta (koulutuksen ja terveydenhuollon muuttumista), yliluonnollisuutta ja omaa uskoa yliluonnollisuuteen. Tämä on mielenkiintoista, sillä en kysynyt haastattelutilanteissa kertojien omaa suhtautumista tietäjään, kykyyn tai yhteiskunnallisiin muutoksiin. Kerronta elää erilaisissa tilanteissa (muistelutilaisuudet, kahvipöytäkeskustelut), joihin kertojat saattoivat haastatteluiden yhteydessä viitata. Muistelutilaisuudet ovat paikallisten julkisten tahojen, kuten kotiseutuyhdistysten järjestämiä tapahtumia, jotka koskevat paikallista historiaa. Tapahtumia järjestetään kotiseututalolla tai vastaavissa historiallisissa paikoissa. Tilaisuuksissa voi olla nimettyjä puhujia, mutta ajatuksena on, että osanottajat keskustelevat yhdessä menneistä ajoista. Julkisissa tilaisuuksissa puhuvat yleensä vanhemmat mieskertojat, nuoret kuuntelevat. Muistelutilaisuuksiin osallistuu yleensä enemmän vanhempaa väkeä kuin nuoria. Havainnoimissani muistelutilaisuuksissa kerronta oli sisällöltään yleistävää ja koski lyhyehköjä tapahtumakuvauksia. Tietäjästä tuotiin esille vain asioita, jotka voitiin J@rgonia vol. 14, nro 28 (2016) ISSN 1459-305X Mattila, T. (2016). Peilipojasta tarinoimassa. Tyrvänäläisen kerrontaperinteen performanssit 2000luvulla. J@rgonia, 14 (28). http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201612095006 91 yhteisesti osanottajien kesken jakaa. Kerronnan sosiaalisina säätelijöinä toimivat vanhemmat (mies)kertojat, sillä he asettivat omalla kerronnallaan rajat muille. Esimerkiksi tarkkoja omakohtaisia kokemuksia kertojat eivät tuoneet esille. Ristiriitaisista asiantiloista puhumista ja spekulointia pyrittiin välttämään. Havainnoimassani muistelutilaisuudessa [11] eräs kertoja esitti Peilipojan tosiasiassa olleen liminkalainen, sillä maantieteellisesti Peilipojan kotitalo sijaitsi Tyrnävän ja Limingan jakamalla raja-alueella. Vanhemmat kuulijat tyrmäsivät väitteen, osa tuohtui väitteestä vahvasti. [12] Myös haastatteluissa Peilipojan korostettiin olevan tyrnäväläinen. Tämä herätti ajatuksen yhteisestä paikallisidentiteetistä, jota tarinoinnilla voidaan rakentaa ja vahvistaa. (Ks. Sintonen 1999; Kaivola-Bregenhøj 1997: 202−212.) Yhteinen paikallisidentiteetti rakentuu yhteisesti jaetuille käsityksille. Paikallisuuden teema tuli esille myös kahvipöytäkeskusteluissa, joihin osallistui eriikäisiä ihmisiä, sekä miehiä että naisia. Kyseessä oli kyläilytilanne, jossa useampia henkilöitä kokoontui yhden osanottajan kotiin, esimerkiksi lasten syntymäpäiville. Osallistujat alkoivat helposti puhua tutussa seurassa maailmanmenosta, hyvin usein keskustelut kääntyivät tarinointiin paikallisista oudoista tapahtumista ja erikoisista ihmisistä. Osallistujat liittivät Peilipojan Tyrnävän paikallishistoriaan kyseenalaistamatta. Keskustelutilanteissa oli mukana 3−5 ihmistä, osapuolet tunsivat toisensa hyvin. [13] Samanlaisia keskustelutilanteita syntyi jo lapsuudessani, 1990luvulla, ihmisten kyläillessä toistensa luona. Tällaisiin keskustelutilanteisiin kertojat viittasivat myös haastattelujen yhteydessä. Haastattelutilanteet olivat hyvin samanlaisia kuin kahvipöytäkeskustelut, vaikka haastattelut olivatkin erikseen järjestettyjä tilanteita ja osallistujia oli vähemmän. Tarinankerronta erilaisissa tilanteissa Erityisesti haastattelut ja kahvipöytäkeskustelut ovat osoittaneet Peilipoikaan liittyvän tarinaperinteen moninaisuuden ja rikkauden. Näissä kerrontatilanteissa erilaiset tarinat elävät rinnakkain, samat kertojat tuovat esille kuvauksia erilaisista tapahtumista ja niitä voivat kertoa eri-ikäiset kertojat. Tarinoihin liittyvä kerronta on intertekstuaalista, sillä kertojat viittaavat kerronnassaan sekä kuulemiinsa erilaisiin tarinoihin että toisiin aineistolähteisiin ja kerrontatilanteisiin. (Ks. esim. Koski 2011, 42−43.) Haastattelut ja kahvipöytäkeskustelut ovat yksityisiä kerrontatilanteita. Näin ollen rikas tarinaperinne elääkin ikään kuin pinnan alla. Iäkkäimpien kerronta on haastatteluissa ja kahvipöytäkeskusteluissa on vakavaluontoista ja todistelevaa. Tapahtumien osapuolten nimet ja paikat ovat vanhimmille kertojille tärkeitä. Kyse on eräänlaisista kronikaateista, omakohtaisia (tai läheisen) kokemuksia koskevista kertomuksista. Kuvaukset olivat pitkiä ja sisälsivät usein alustuksia useistakin eri tapahtumista. Nämä seikat ilmaisivat kertojan tunteneen kerrontakohteen hyvin. Seuraava esimerkki Peilipojan veljentyttären, Helgan, kertomuksesta on oiva osoitus kerronnan laveudesta: – – se asu sielä Korvesa niin ei se ollu mitenkään, seurustellu, kotihommat teki ja lapset hoiti. Niinku semmosta perhe-elämää, ei J@rgonia vol. 14, nro 28 (2016) ISSN 1459-305X Mattila, T. (2016). Peilipojasta tarinoimassa. Tyrvänäläisen kerrontaperinteen performanssit 2000luvulla. J@rgonia, 14 (28). http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201612095006 92 mitenkään näkyvää, eikä virkamiehiä.– – ja hoitivat karjaa ja saivat rahhaa meijeristä. Maanviljelyksellä elivät – – ei sitä julikisesti saanu sanua, että se tiesi niin ja niin. Se ei halunnu mittään semmosta. – – sillon, ku häjäsä joku tuli, ku hukkumisia haettiin tai semmosta, niin kysyttiin, että misä se on. Ja Armas-setä katto ja näki hukkuneet, esimerkiksi. – – Ei se – – oo mikkään semmonen tuomittava asia, että se pannaan jotenki semmosesta poppakonsteista.. – – Ihan häjäsä vain, jos joku tartti. Vaan ei uskaltanu sanua sitäkään Ala-Temmeksen murhamiestä. Ei uskaltanu nimiä sanua. Sano vaan, että siellähän se kynti pellolla. [14] Esimerkissä Helga myös olettaa kuulijan tuntevan erilaisia Peilipoikaan liittyviä tapahtumia ja tarinoita, sillä Ala-Temmeksen murhamiehellä hän viittaa Martta Saxin murhaajaan. Tällaisia viitteitä tai tapauksia ei muistelutilaisuuksissa tuotu esille, sillä tapahtumien kulusta voidaan olla montaa mieltä. Muistelutilaisuudessa kyseisestä tarinasta olisi nostettu esille ainoastaan tietäjän ammatti, perhesuhteet ja se, että hän auttoi ihmisiä muun muassa hukkuneiden etsimisessä. Nuorimmat kertojat kertovat tarinoita ainoastaan haastatteluissa ja kahvipöytäkeskusteluissa, sillä muistelutilaisuuksissa kertojina toimivat ainoastaan vanhemmat kertojat. Nuorten kerronnalle oli ominaista se, ettei historiallisia seikkoja tunneta kovin hyvin tai pidetä tärkeinä. Tästä johtuen kerronta saikin piirteitä, jotka puuttuivat vanhempien kertojien kerronnasta. Peilipoika esitettiin jopa sadunomaisena hahmona, synkän metsän keskellä asuvana erakkona. Kerronnassa pyrittiin myös hakemaan selitystä tietäjän kyvylle. Seuraavassa 24-vuotias Maria pyrkii selittämään Peilipojan kyvyn aktivoitumista lääketieteellisin keinoin. Epilepsiakohtauksenkohan ne sitten saa.. siinähän tullee pää kippeeksi... – – Niinku sillähän on ollu se kirkas heijastava kynttilä siinä ja heijastava pinta, mittäänhän kirkasta heijastavvaahan ei saa kattua, kun on epilepsia.. että jos se onki sieltä kautta saanukin jonku semmosen kohtauksen, kun on kattonu sinne.. vaan misä vaiheesa se on nähäny niitä näkyjä sitte... [15] Kaikissa kerrontatilanteissa suosittuja tarinoita olivat sellaiset, joissa instituution edustaja, kuten paikallinen kirkkoherra (joka myös mainitaan nimeltä), joutui naurunalaiseksi. Tarinat olivat yksinkertaisia ja lyhyitä, jopa vitsinomaisia. Peilipojan ja kirkkoherran lisäksi tapahtumiin liittyvien nimiä ei mainittu. Se myös tehnee niiden muistamisesta helpompaa ja siksi eri-ikäiset kertojat tuntevat kyseisiä tarinoita. Näitä tarinoita kerrottiin naurun sävyttämänä. Noin 70-vuotias Heikki kertoi nauraen tarinaa siitä kuinka pappi testasi Peilipojan kykyä: Se Tyrnävän pappi, se Soriola, kokkeili niitä Peilipojan tietoja sillain, että piilotti oman sormuksesa heinäsuopaan ja meni sitte sinne Peilipojan tykö kyselemmään sitä sormusta Peilipoikapa tiesi eeltäkäsin, että se on tulosa ja millä asialla. Se tuumas vaan sille papille, että "Ota sieltä minne oot pannukki!" [16] J@rgonia vol. 14, nro 28 (2016) ISSN 1459-305X Mattila, T. (2016). Peilipojasta tarinoimassa. Tyrvänäläisen kerrontaperinteen performanssit 2000luvulla. J@rgonia, 14 (28). http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201612095006 99 FM Tiina Mattila työskentelee väitöskirjatutkijana kulttuuriantropologian oppiaineessa Oulun yliopistossa. Väitöstutkimus käsittelee pohjoispohjalaisen tietäjäkerronnan merkityksiä 1900-luvun yhteiskunnallisessa murroksessa. Viitteet [1] Saulin kirje vuodelta 2007. [2] Tietäjiä koskevia tarinoita löytyy mm. Kansanrunousarkiston uskomustarinakortistosta. SKS KRA Uskomustarinakortisto D Tietäjät, noidat. Kortistoa on hyödynnetty folkloristisissa tutkimuksissa runsaasti. Erilaiset tarinat on luokiteltu uskomustarinoiden kortistoon lähinnä niiden yliluonnollisuuteen liittyvän sisältönsä vuoksi. On huomattava, että erilaisten uskomustarinoiden kerrontatavat voivat vaihdella merkittävästi. Myös Peilipoikaan liittyviä tarinoita löytyy uskomustarinakortistosta. [3] Tässä artikkelissa esitys, performanssi ja performatiivisuus ymmärretään toistensa synonyymeina. [4] Tutkimusaineisto on osa laajempaa aineistokokonaisuutta, jonka olen kerännyt tietäjätarinoita koskevia tutkimuksiani varten. Tässä artikkelissa tarkastelen kuitenkin vain osaa aineistokokonaisuudesta. Kaikkien haastatteluihin osallistuneiden nimet on anonymisoitu. [5] Kerrontatilanteita koskevasta analyysista ei ole käytössä yhtenäistä nimitystä. [6] Mattila 2007; Mattila 2011. [7] Ks. esim. Väänänen 1937a; Väänänen 1937b; Väänänen 1937c; Pääkkönen 1994; Heikkinen 1996; Keränen 2003; Asunmaa 2005; Kukkumaija 2005; Murha.info 2012. [8] Kaleva. Kaamea ryöstömurha Kempeleessä. 8.5.1934. N:o 103 [9] Hansin haastattelu vuodelta 2007. Myös kaikki vanhemmat kertojat toivat saman esille. [10] Merjan haastattelu vuodelta 2007. Merjan lisäksi Meiju, Maria, Maini ja Maisa jakoivat samanlaiset kokemukset kerronnasta. [11] Peilipoika-muistelutilaisuus 9.5.2008. [12] Samasta aiheesta julkaistiin myös kirjoitus paikallislehdessä samoihin aikoihin, kun julkaisin ensimmäistä kertaa oman yhteydenottopyyntöni (Keränen 2007). Sain kirjoituksen johdosta vihaisia yhteydenottoja. Paikalliset halusivat katkaista virheellisen informaation kulun ottamalla yhteyttä minuun, sillä he tiesivät minun tutkivan aihetta. J@rgonia vol. 14, nro 28 (2016) ISSN 1459-305X Mattila, T. (2016). Peilipojasta tarinoimassa. Tyrvänäläisen kerrontaperinteen performanssit 2000luvulla. J@rgonia, 14 (28). http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201612095006 100 [13] Tutkimusasetelmasta osallistujat eivät tienneet etukäteen. Tosin keskustelu saattoi siirtyä Peilipoikaan sen vuoksi, että osallistujat tiesivät minun tutkivan paikallista tietäjähahmoa. [14] Helgan haastattelu vuodelta 2007. [15] Marian haastattelu vuodelta 2007. Kaikki nuoremmat kertojat pohtivat modernin lääketieteen ja tietäjän kyvyn yhteyttä. [16] Heikin haastattelu vuodelta 2007. Haastattelutilanteissa kaikki kertojat tunsivat kyseisiä tarinoita. [17] Meijun haastattelu vuodelta 2014. [18] Marian haastattelu vuodelta 2007. [19] Merjan haastattelu vuodelta 2007. [20] Maisan haastattelu vuodelta 2007. Lähteet ja kirjallisuus Haastattelut Hans (s. 1930-luvulla). 29.8.2007. Harri (s. 1920-luvulla). 21.9.2007. Heikki (s.1930-luvulla). 10.9.2007. Helga (s. 1930-luvulla). 12.5.2007. Herkko (s. 1910-luvulla). 15.8.2007. Maini (s. 1960-luvulla). 12.5.2007. Maisa (s. 1980-luvulla). 12.5.2007. Maria (s. 1980-luvulla). 7.5.2007. Merja (s. 1960-luvulla). 7.5.2007. Meiju (s. 1980-luvulla). 11.9.2014. Sakari (s. 1950-luvulla). 17.8.2007. Senni (s. 1920-luvulla). 15.8.2007. J@rgonia vol. 14, nro 28 (2016) ISSN 1459-305X Mattila, T. (2016). Peilipojasta tarinoimassa. Tyrvänäläisen kerrontaperinteen performanssit 2000luvulla. J@rgonia, 14 (28). http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201612095006 101 Simo (s. 1940-luvulla). 9.5.2008. Sulho (s. 1950-luvulla). 21.8.2007. Sulo (s. 1940-luvulla). 7.5.2007, 12.5.2007. Haastatteluaineisto on tekijän hallussa. Kahvipöytäkeskustelut Kenttämuistiinpanot. Tyrnävä. 3.7.2011. Kenttämuistiinpanot. Tyrnävä. 6.7.2013. Muistelutilaisuudet Muistojen tulva -teoksen julkistamistilaisuus. Muistojen tulva -teoksen toimituskunta. 11.6.2011 Tyrnävän Korvenkylä. Tyrnävä. Peilipoika-muistelutilaisuus. Limingan Kotiseutuyhdistys ja Tiina Mattila. 9.5.2008 Limingan kirjasto. Liminka. Internetlähteet Kukkumaija. 2005. Peilipoika. http://keskustelu.suomi24.fi/t/1582877/peilipoika [haettu 20.7.2007] Murha.info. 2012. Martta Saxin murha Kempeleessä vuonna 1934. http://www.murha.info/phpbb2/viewtopic.php?t=7791 [haettu 20.7.2012] Lehtiaineistot Heikkinen, Voitto. 1996. Muistoja Korven Armaasta. Rantalakeus 27.3.1996. Kaleva. 1934. Kaamea ryöstömurha Kempeleessä. 8.5.1934. Keränen, Pekka. 2007. Lisätietoa tutkijalle. Peilipoika oli liminkalainen. Rantalakeus 29.8.2007. J@rgonia vol. 14, nro 28 (2016) ISSN 1459-305X Mattila, T. (2016). Peilipojasta tarinoimassa. Tyrvänäläisen kerrontaperinteen performanssit 2000luvulla. J@rgonia, 14 (28). http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201612095006 102 Mattila, Tiina. 2007. Yhteydenottopyyntö. Kuka muistaa Peilipojan? Rantalakeus 8.8.2007 ja 15.8.2007. Mattila, Tiina. 2011. Peilipoikatutkimukseen toivotaan lisää tietoja. Rantalakeus 23.11.2011. Väänänen, Kalle. 1937a. Tyrnävän kaukonäkijän puheilla. Suomen kuvalehti 1937: 42. Väänänen, Kalle. 1937b. Kaukonäkijä Armas Pasanen. Suomen kuvalehti 1937: 51. Väänänen, Kalle. 1937c. Kaukonäkijä Armas Pasanen. Suomen kuvalehti 1937: 52. Kirjallisuus Abrams, Lynn. 2010. Oral History Theory. Abingdon: Routledge. Anttonen, Pertti & Apo, Satu. 2001. Performanssi. Perinteentutkimuksen terminologia. http://www.helsinki.fi/folkloristiikka/opiskelu/terminologia.htm#performanssi [haettu 25.11.2016] Apo, Satu & Harvilahti, Lauri. 2001. Tarina. Perinteentutkimuksen terminologia. http://www.helsinki.fi/folkloristiikka/opiskelu/terminologia.htm#tarina [haettu 5.10.2016] Arewa, Ojo E. & Dundes, Alan. 2013 [1964]. Proverbs and the Ethnography of Speaking Folklore. Teoksessa The Anthropology of Performance: A Reader, ed. Frank J. Korom, 61−72. Malden, MA, Wiley-Blackwell. Arlander, Annette. 2015. Mikä esitystutkimus? Teoksessa Esitystutkimus, toim. Annette Arlander, Helena Erkkilä, Taina Riikonen, Helena Saarikoski, 7−25. Helsinki: Kulttuuriosuuskunta Partuuna. Asunmaa, Martti. 2005. Peilipoika. Teoksessa Merestä noussut maa. Tyrnävän historia 1800–2000, toim. Martti Asunmaa ja Kyllikki Matinolli, 442–443. Tyrnävä: Tyrnävän kunta. Bauman, Richard. 1975. Verbal Art as a Performance. American Anthropologist 77, 2: 290–311. Butler, Judith. 1990. Performative Acts and Gender Constitution: An Essay in Phenomenology and Feminist Thought. Teoksessa Performing Feminism: Feminist Critical Theory and Theatre, ed. Sue-Ellen Case, 270–282. Baltimore: Johns Hopkins University Press. Butler, Judith. 1997. Excitable Speech. A Politics of the Performative. New York: Routledge. J@rgonia vol. 14, nro 28 (2016) ISSN 1459-305X Mattila, T. (2016). Peilipojasta tarinoimassa. Tyrvänäläisen kerrontaperinteen performanssit 2000luvulla. J@rgonia, 14 (28). http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201612095006 103 Cruikshank, Julie. 1998. The Social Life of Stories: Narrative and Knowledge in the Yukon Territory. Lincoln & London: University of Nebraska Press. Duranti, Alessandro. 1997. Universal and Culture-specific Properties of Greetings. Teoksessa Linguistic Anthropology. A Reader, eds. Alessandro Duranti, 188−213. Malden, MA: Wiley-Blackwell. Enges, Pasi 2012: ”Minä melkein uskon.” Yliluonnollinen ja sen kohtaaminen tenonsaamelaisessa uskomusperinteessä. Turku: Turun yliopisto. Eskola, Jari & Suoranta, Juha. 2003. Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino. Evans, George Ewart. 1987. Spoken History. London: Faber and Faber. Fuoss, Kirk W. 1995. “Community” Contested, Imagined, and Performed: Cultural Performance, Contestation, and Community in an Organized-labor Social Drama. Text and Performance Quarterly 15, 2: 79–98. Haanpää, Riina. 2008. Rikosten jäljet. Etsivän työtä yhteisön, suvun ja perheen muistissa. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C Scripta lingua Fennica edita, osa 270. Turku: Turun yliopisto. Haavio, Martti. 1967. Suomalainen mytologia. Porvoo: Werner Söderström Oy. Hamera, Judith, ed. 2006. Opening acts. Performance in/as Communication and Cultural Studies. Thousand Oaks: Sage Publications. Hymes, Dell. 1997. Ways of Speaking. Teoksessa Linguistic Anthropology. A Reader, eds. Alessandro Duranti, 158−171. Malden, MA: Wiley-Blackwell. Ikonen, Teemu. 2001. Tarina ja juoni. Teoksessa Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä, toim. Outi Alanko & Tiina Käkelä-Puumala, 184–206. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Irvine, Judith T. 1997. Formality and Informality in Communicative Events. Teoksessa Linguistic Anthropology. A Reader, eds. Alessandro Duranti, 172−187. Malden, MA: Wiley-Blackwell. Jackson, Michael. 2002. The Politics of Storytelling: Violence, Transgression, and Intersubjectivity. Copenhagen, Denmark: Museum Tusculanum Press. Kaarlenkaski, Taija. 2012. Kertomuksia lehmästä. Tutkimus ihmisen ja kotieläimen kulttuurisen suhteen rakentumisesta. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura. Kaivola-Bregenhøj, Annikki. 1997. Kertomuksia inkerinsuomalaisten identiteeteistä. Teoksessa Kaukaa haettua. Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä, toim. Anna Maria Viljanen ja Minna Lahti, 202–212. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura. J@rgonia vol. 14, nro 28 (2016) ISSN 1459-305X Mattila, T. (2016). Peilipojasta tarinoimassa. Tyrvänäläisen kerrontaperinteen performanssit 2000luvulla. J@rgonia, 14 (28). http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201612095006 104 Kaivola-Bregenhøj, Annikki. 2001. Kerronta. Perinteentutkimuksen terminologia. http://www.helsinki.fi/folkloristiikka/opiskelu/terminologia.htm#kerronta [haettu 5.10.2016] Katriel, Tamara & Philipsen, Gerry. 1990. What we need is communication. Teoksessa Cultural Communication and Intercultural Contact, ed. Donal Carbaugh, 77–93. Hillsdale: Erlbaum. Kertzer, David I. 1988. Ritual, Politics & Power. New Haven: Yale University Press. Keränen, Pekka. 2003. Peilipoika. Teoksessa Tuulimaa. Limingan kotiseutukirja, 301–304. Liminka: Pekka Keränen. Kortelainen, Kaisu. 2008. Penttilän sahayhteisö ja työläisyys. Muistitietotutkimus. SKS:n toimituksia 1178. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kroskrity, Paul V. 2009. Narrative Reproductions: Ideologies of storytelling, Authoritative Words, and Generic Regimentation in the Village of Tewa. Journal of Linguistic Anthropology 19, 1: 40−56. Laslett Barbara, Maynes Mary Jo, Pierce Jennifer L. 2008. Telling stories. The Use of Personal Narratives in the Social Sciences and History. Ithica: Cornell University Press. Lehtonen, Mikko. 1998. Merkitysten maailma. Kulttuurisen tekstintutkimuksen lähtökohtia. 2. painos. Tampere: Vastapaino. Lewis, John Lowell. 2013. Anthropology of Cultural Performance. New York: Palgrave Macmillan. Lipponen Lasse. 1999. Kertomus kulttuurisesti suuntautuneen psykologian ydinmetaforana. Teoksessa Kulttuuri ja psykologia, toim. Juhani Ihanus, 49–74. Helsinki: Yliopistopaino. Maggio, Rodolfo. 2014. The Anthropology of Storytelling and the Storytelling of Anthropology. Journal of Comparative Research in Anthropology and Sociology 5, 2: 89−106. Makkonen, Elina. 2006. Instituution suullinen historia. Teoksessa Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä, toim. Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo, 245– 270. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Makkonen, Elina. 2009. Muistitiedon etnografiaa tuottamassa. Joensuun yliopiston humanistisia julkaisuja 58. Joensuu: Joensuun yliopisto. Mattila, Tiina. 2008. Kerro, kerro kuvastin. Tyrnäväläisen Peilipoika Armas Pasasen henkilökuva ja rooli kyläyhteisössä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Kandidaatin tutkielma. Oulu: Oulun yliopisto, humanistinen tiedekunta, kulttuuriantropologia. J@rgonia vol. 14, nro 28 (2016) ISSN 1459-305X Mattila, T. (2016). Peilipojasta tarinoimassa. Tyrvänäläisen kerrontaperinteen performanssit 2000luvulla. J@rgonia, 14 (28). http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201612095006 105 Mattila, Tiina. 2012. Liminaalinen tietäjä. Peilipoika-tarinoiden kulttuuriset merkitykset ja tietäjäkuva suomalaisen tietäjätradition valossa. Pro gradu. Oulu: Oulun yliopisto, humanistinen tiedekunta, kulttuuriantropologia. Mustonen, O. A. F. 1911. Taikanuotta eli opas taikojen kerääjille. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Pentikäinen, Juha. 2010. Marina Takalo: runonlaulaja ja näkijä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Phelan, Peggy. 2015 [1993]. Performanssin ontologia: representaatiota ilman toisintamista. Alkuperäinen artikkeli Unmarked: The Politics of Performance, suomentanut Helena Erkkilä. Teoksessa Esitystutkimus, toim. Annette Arlander, Helena Erkkilä, Taina Riikonen, Helena Saarikoski, 383−406. Helsinki: Kulttuuriosuuskunta Partuuna. Piela, Ulla. 2010. Kansanparannuksen kerrotut merkitykset Pohjois-Karjalassa 1800ja 1900-luvuilla. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto. Polkinghorne, Donald. 1995. Narrative Configuration in Qualitative Analysis. Teoksessa Life History and Narrative, eds. J. Amos Hatch & Richard Wisniewski, 5– 23. London: Falmer Press. Polletta, Francesca. 2006. It Was Like a Fever: Storytelling in Protest and Politics. Chicago, University of Chicago Press. Pulkkinen, Risto. 2014. Suomalainen kansanusko. Samaaneista saunatonttuihin. Helsinki: Gaudeamus. Pääkkönen, Matti. 1994. Peilipoika. Teoksessa Oulun seudun murrekirja, toim. Matti Pääkkönen, 118–119. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Salmi-Niklander, Kirsti. 2006. Tapahtuma, kokemus ja kerronta. Teoksessa Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä, toim. Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo, 199–220. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Savolainen, Ulla. 2015. Muisteltu ja kirjoitettu evakkomatka. Tutkimus evakkolapsuuden muistelukerronnan poetiikasta. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura. Siikala, Anna-Leena. 1997. Toisiinsa virtaavat maailmat. Teoksessa Kaukaa haettua. Kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä, toim. Anna Maria Viljanen & Minna Lahti, 46–68. Helsinki: Suomen Antropologinen Seura. Siikala, Anna-Leena. 1999. Suomalainen šamanismi. Mielikuvien historiaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Simonsuuri, Lauri. 1960. Tarinahaavi. Tarinoiden keruuopas. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. J@rgonia vol. 14, nro 28 (2016) ISSN 1459-305X Mattila, T. (2016). Peilipojasta tarinoimassa. Tyrvänäläisen kerrontaperinteen performanssit 2000luvulla. J@rgonia, 14 (28). http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201612095006 106 Sintonen, Teppo. 1999. Etninen identiteetti ja narratiivisuus. Kanadan suomalaiset miehet elämänsä kertojina. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Stark, Laura. 2006. The Magical Self. Body, Society and the Supernatural in Early Modern Rural Finland. Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia. Stepanova, Eila. 2014. Seesjärveläisten itkijöiden rekisterit. Tutkimus äänellä itkemisen käytänteistä, teemoista ja käsitteistä. Tampere: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura. Tarkka, Lotte. 2005. Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821−1921. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Ukkonen, Taina. 2000. Menneisyyden tulkinta kertomalla. Muistelupuhe oman historian ja kokemuskertomusten tuottamisprosessina. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Vento, Urpo. 1980. Kerronta rituaalina. Teoksessa Kertojat ja kuulijat, toim. Pekka Laaksonen, 93–103. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Virtanen, Leea. 1988. Suomalainen kansanperinne. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Wikström, Tiina. 2004. Tricksterin jäljillä. Katsaus ilmiön historiaan ja teoreettiseen lähestymiseen. Teoksessa Pohjois-Amerikan intiaaniuskonnot. Kirjoituksia muutoksesta ja jatkuvuudesta, toim. Riku Hämäläinen, 275–307. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.