Yrittäjyys- ja kansalaiskasvatuksen uusliberalistiset tendenssit ordoliberalismin näkökulmasta

This is an electronic reprint of the original article. This reprint may differ from the original in pagination and typographic detail. Author(s): Title: Year: Version: Please cite the original version: All material supplied via JYX is protected by copyright and other intellectual property rights, and duplication or sale of all or part of any of the repository collections is not permitted, except that material may be duplicated by you for your research use or educational purposes in electronic or print form. You must obtain permission for any other use. Electronic or print copies may not be offered, whether for sale or otherwise to anyone who is not an authorised user. Yrittäjyysja kansalaiskasvatuksen uusliberalistiset tendenssit ordoliberalismin näkökulmasta Harni, Esko Harni, E. (2014). Yrittäjyysja kansalaiskasvatuksen uusliberalistiset tendenssit ordoliberalismin näkökulmasta. Kansalaisyhteiskunta, 2014(1), 71-90. http://files.kotisivukone.com/kyts.kotisivukone.com/KY-lehti/2014-1/art_harni2.pdf 2014 Kansalaisyhteiskunta 1 (2014), 71—90 ARTIKKELIT YRITTÄJYYSJA KANSALAISKASVATUKSEN UUSLIBERALISTISET TENDENSSIT ORDOLIBERALISMIN NÄKÖKULMASTA Esko Harni* * YTM, KM Esko Harni on osa-aikainen tuntiopettaja Jyväskylän yliopistossa ja valmistelee yrittäjyyden poliittista luonnetta myöhäiskapitalistisessa yhteiskunnassa käsittelevää väitöskirjaa valtio-opin oppiaineeseen. Email: [email protected].fi Vuonna 1947 julkaistussa teoksessaan Civitas Humana (suom. Ihmisten Valtio) saksalainen talousja yhteiskuntatieteilijä Wilhelm Röpke on huolestunut yrittäjyyden ja vapaan markkinatalouden roolista sotien ja totalitarismin runtelemassa Euroopassa. Pyrkiessään artikuloimaan vaihtoehtoa markkinoiden vapautta ja itseohjautuvuutta korostavan laissez faire-liberalismin ja kollektivistisen talousja yhteiskuntasuunnittelun välille, hän kirjoittaa seuraavasti: ”Vapaata markkinatalouttahan voidaan sosiologis-vitaalis-moraalisessa suhteessa verrata holviin, joka sen vuoksi tarvitsee lujempia kannatinpylväitä” (Röpke 1947, 155). Röpkelle keskeinen kysymys oli, kuinka turvata yrittäjyyden rooli massayhteiskunnan ja luokkakonfl iktien läpäisemässä yhteiskunnassa (ks. esim. Bonefeld 2012). Kuinka luoda yrittäjyydestä koko yhteiskuntaa lävistävä eetos ja eettinen viitekehys? Kuinka siis tehdä yrittäjyydestä ”lujat kannatinpylväät”, jotka pitävät optimaalisesti toimivaa markkinataloutta toiminnassa? Röpken lausuma ja huoli eivät ole menettäneet merkitystään viimeisen seitsemänkymmenen vuoden aikana: yrittäjyydestä on tullut eräs keskeisimmästä poliittisista ja yhteiskunnallisista käsitteistä viime vuosina. Selkeä esimerkki tästä on yrittäjyyskasvatuksen entistä intensiivi- 72 sempi tuominen kasvatuksen ja koulutuksen piiriin, aina esikouluista yliopistoihin (Harni 2014, tulossa). Tässä artikkelissa tarkastellaan kansalaiskasvatukseen kytketyn yrittäjyyskasvatuksen uusliberalistisia tendenssejä ordoliberalismin perinteen näkökulmasta, ja etenkin sen erään keskeisimmän edustajan Wilhelm Röpken1 ajatuksista käsin. Artikkeli on luonteeltaan pääasiallisesti käsitteellis-teoreettinen katsaus yrittäjyysja kansalaiskasvatuksen ordoliberalistisiin tendensseihin, mutta aineistona hyödynnetään myös yrittäjyysja kansalaiskasvatusta koskevia koulutuspoliittisia dokumentteja ja politiikkaohjelmia. Artikkelissa ei pyritä esittämään, että suomalaisessa koulutuspolitiikassa 2000-luvulla olisi eksaktisti kyse ordoliberalismista. Ordoliberalismia lähestytään ja hyödynnetään pikemminkin historiallisena paradigmana2, josta käsin kyetään artikuloimaan keskeinen ulottuvuus yrittäjyysja kansalaiskasvatusta koskevaan kriittiseen keskusteluun ja tutkimukseen. Teoreettisina viitekehyksinä artikkelissa toimivat Michel Foucault’n (2008) ordoliberalismi tulkinta, Wilhelm Röpken teokset Ihmisten Valtio (1947) ja Taloustieteen perusongelmia (1951) sekä muutamat ordoliberalismia käsittelevät kommentaarit (ks. esim. Bonefeld 2012; Virtanen 2006; Vähämäki 2009). Artikkelin taustalla on hypoteesi siitä, että analyysit, joissa on sinänsä terävästi analysoitu sekä puolustettu yrittäjyyskasvatusta osana hyvinvointivaltiodiskurssia ja demokraattista kansalaiskasvatusta (ks. esim. Ikonen 2006), eivät välttämättä ole ottaneet huomioon uusliberalismille, ja etenkin ordoliberalismille tyypillistä tendenssiä muokata koko yhteiskuntaruumiista kilpailun ja tehokkaiden markkinamekanismien kenttä. Ordoliberalismin näkökulmasta markkinamekanismit ja koko yhteiskunnan kattava yrittäjyys eivät ole missään mielessä luonnollisia tai valtiosta erillisiä: ne on luotava yhteiskuntapoliittisten interventioiden avulla. Ordoliberalismissa markkinat ovat kyllä ”totuuden lopullinen mittari”, mutta eivät sen vuoksi että niitä luonnehtisi spontaanius tai jokin luonnollinen ominaisuus, vaan pikemminkin siksi, että niiden toimintaan puututaan jatkuvasti valtiovetoisten, yhteiskuntapoliittisten interventioiden kautta. Nämä interventiot luovat puitteet tehokkaalle markkinataloudelle. Artikkelissa esitetään, että yrittäjyyskasvatusta sellaisenaan tai kytkettynä kansalaiskasvatukseen voidaan tietyin varauksin pitää esimerkkinä tällaisesta interventiosta. Siitä huolimatta, että artikkelissa esitetään jossain määrin kritiikkiä eräitä kriittisiä yrittäjyyskasvatuksen analyyseja kohtaan, ei tarkoitus ole osoittaa niitä sinänsä vääriksi. Pyrkimys on pikemminkin täydentää näitä analyyseja näkökulmalla, jonka keskeisimmät huomiot voidaan tiivistää seuraavasti: 1) Yrittäjyysja kansalaiskasvatukseen kytkeytyvä uusliberalistinen koulutusja yhteiskuntapolitiikka ei ordoliberalismin näkökulmasta tiivisty aja- 73 tukseen vapaista – valtiosta tai yhteiskunnasta erillisistä – markkinoista. Ordoliberalistisen perinteen valossa kyse on pikemminkin markkinoista ja kilpailumekanismeista, jotka on luotava aktiivisten yhteiskuntaja koulutuspoliittisten interventioiden kautta 2) Ordoliberalismin näkökulmasta markkinaja kilpailumekanismit, yhteiskuntapolitiikka ja kansalaisuus eivät ole toisistaan erillisiä elementtejä, vaan tarvitsevat toisiaan ja muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, eräänlaisen yleistetyn kilpailun olemuksen, eidoksen. Tästä näkökulmasta käsin kansalaiskasvatukseen kytketty yrittäjyyskasvatus voidaan ymmärtää kilpailun ja tehokkaasti toimivien markkinamekanismien luomisena, ei niinkään niiden täydentäjinä, paikkaajina tai passiivisena reagointina suhteessa niihin. 3) Mikäli yhteiskuntaja koulutuspolitiikan on aktiivisesti luotava tilaa markkinamekanismeille yhteiskuntaan, ei yrittäjyysja kansalaiskasvatuksen välinen problematiikka ole lähtökohtaisesti niin selkeä kuin sitä puolustavissa tai kritisoivissa teksteissä usein oletetaan. Uusliberalistinen koulutuspolitiikka, johon kansalaiskasvatukseen kytketty yrittäjyyskasvatus ainakin jossain määrin sisältyy, ei nimittäin ordoliberalismin artikuloimasta näkökulmasta käsin ole ainoastaan reagointia ja sopeutumista vapaiden markkinoiden vaatimuksiin, vaan näiden ”vapaiden” markkinoiden aktiivista luomista. Konteksti Artikkelissa pureudutaan laajasti katsottuna yrittäjyyden, uusliberalismin ja kansalaisuuden väliseen problematiikkaan. Yrittäjyydestä, yrittäjämäisistä käytännöistä ja esimerkiksi yrittäjyyskasvatuksesta on kirjoitettu viime vuosina runsaasti (ks. esim. Ikonen 2006; Korhonen 2012; Brunila & Mononen-Batista Costa 2010; Harni 2014, tulossa; Berglund 2013). Yrittäjyydestä ja yrittäjyyskasvatuksesta on tullut osa niin kansallisia politiikkaohjelmia (Opetusministeriö 2009, 2004), opetussuunnitelmia (Opetushallitus 2004) kuin esimerkiksi maahanmuuttajien työllistämishankkeita (Könönen 2013). OECD:n linjauksissa yrittäjyyskasvatuksesta näyttää tulleen varsinainen taikasana. Sen on nähty turvaavan niin Euroopan taloudellinen kehitys, kansallinen hyvinvointi kuin sosiaalinen yhteenkuuluvuuskin. (Euroopan komissio 2003.) Yrittäjyyden ideassa ei ole kyse ainoastaan tehokkuuden lisäämisestä, vaan myös arvomaailman muutoksesta. Yrittäjyys on alkanut symbolisoida vapautta, luovuutta, edistystä ja tehokkuutta vastapainona byrokratialle, keskushallinnolle sekä kansalaisten oma-aloitteisuuden tuhoavalle ja tasapäistävälle hyvinvointivaltiolle. (Brunila & Mononen-Batista Costa 2010, 207.) 74 Yrittäjyyden ja kansalaisuuden välisen suhteen tarkastelu on ollut runsasta etenkin Michel Foucault’sta innostuksensa saaneessa hallinnan tutkimuksessa (gouvernementalité) (ks. ”hallinnallisuudesta” Foucault 1991). Hallinnan tutkimuksessa kansalaisuutta on tarkasteltu osana uusliberalistista hallinnan eetosta, jolloin siinä korostuvat itsen vastuullistamisen, aktiivisuuden ja joustavuuden ihanteet. Kansalaisuus määrittyy näissä näkökulmissa muutoksena oikeuksia korostavasta hyvinvointivaltiollisesta kehyskertomuksesta kohti velvollisuuksia korostavaa uusliberalistista hallinnan eetosta. (ks. esim. Saastamoinen 2010.) Hallinnan tutkimuksen näkökulmasta uusliberalismissa on keskeistä yrittäjämäisen subjektin, yrittäjäminän (”enterprising self”) tuottaminen, jossa juuri koulutuksella on keskeinen rooli. Kriittisessä yrittäjyyskasvatustutkimuksessa korostetaan muun muassa, että ”koulutuksella on tärkeä asema uusliberalistisen hallinnan toteuttamisessa, koska se kohdistuu yksilön mielen sisältöihin kuten oppimiskykyyn, uteliaisuuteen, joustavuuteen ja luovuuteen ja suuntaa niitä tuotannon palvelukseen” (Keskitalo-Foley, Komulainen & Naskali 2010, 22). Ikonen (2006) on puolestaan huomauttanut, että yrittäjyyskasvatus ei välttämättä ole – tai sen ei ainakaan välttämättä tarvitse olla – sidoksissa uusliberalistiseen kehyskertomukseen. Yrittäjyyskasvatus – kansalaisen taloudellista autonomiaa etsimässä -kirjassaan hän esittää yrittäjyyskasvatuksen soveltuvan yhtä lailla hyvinvointivaltiolliseen kuin uusliberalistiseen kehyskertomukseen, mutta näkökulmasta riippuen sen saavan varsin erilaisia merkityksiä. Ikosen mukaan keskeistä on yrittäjyys-käsitteen reartikulaatio, jonka avulla yrittäjyyden käsite irrotettaisiin sen hegemonisesta käytöstä ja tuotaisiin osaksi demokraattisempaa ja vastuullisempaa yrittäjyysdiskurssia. (Ikonen 2006, 62–70.) Viittaan artikkelissa ”yrittäjyysja kansalaiskasvatuksen uusliberalistisilla tendensseillä” edellä kuvattuun keskusteluun. Jaan esimerkiksi Ikosen (2006) esittämän huomion, jonka mukaan yrittäjyyskasvatus voidaan asettaa palvelemaan niin uusliberalistista kehyskertomusta kuin solidaarisuutta ja demokraattisia arvoja korostavaa kansalaiskasvatusta. Olen myös Ikosen (emt.) kanssa samaa mieltä siitä, että yrittäjyys on ambivalentti ja poliittinen käsite, ja täten se voidaan haluttaessa reartikuloida kohti kestävämpää ja vastuullisempaa yrittäjyysdiskurssia. Esitän kuitenkin, että vastakkainasettelu markkinoiden spontaaniutta korostavan uusliberalistisen kehyskertomuksen ja solidaarisuutta sekä demokraattisuutta korostavan kansalaiskasvatuksen välillä ei ole johdonmukainen kriittisen yrittäjyyskasvatustutkimuksen kannalta. Yrittäjyyskasvatuksessa ei ole ainoastaan kysymys kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisuuden markkinoitumisesta, saati perinteisten, markkinoiden ulkopuolella ajateltuna olevien sfäärien passiivisesta reagoinnista suhteessa markkinoiden muuttuviin tarpeisiin. Esitän, että ordoliberalismin näkökulmasta yrittäjyyskasvatus voidaan ymmärtää osana tehokkaasti toimivien markkinoiden luo- 75 mista, jossa heterogeeniset dispositiivit, kuten koulutus, kulttuuri ja lait pyrkivät puuttumaan yhteiskunnan ja elämän ehtoihin sellaisenaan ja luomaan koko yhteiskuntaan eräänlaisen kilpailun ja erottautumisen logiikan olemuksen, eidoksen. Tästä näkökulmasta käsin yrittäjyyskasvatus toki tähtää markkinoille orientoituneiden subjektiviteettien luomiseen, mutta ei – ainoastaan tai välttämättä – sen vuoksi, että kansalaisuus tai kansalaisyhteiskunta on saatava muistuttamaan tehokasta markkinalogiikkaa, vaan ennen kaikkea siksi, että tehokkaat markkinat luodaan ja tehdään mahdolliseksi näiden yrittäjämäisten subjektiviteettien kautta. Uusliberalismi ja ”biopolitiikan synty” Uusliberalismista on kirjoitettu paljon niin yhteiskuntatieteellisessä, fi losofi - sessa kuin kasvatustieteellisessä tutkimuksessa (ks. esim. Rinne 2002; Hilpelä 2004; Harvey 2007; Mirowski & Plehwe 2009). Silti käsite on edelleen, kuten Koivusalo (2012, 198) osuvasti huomauttaa, ”eräänlainen sekasotku, johon liitetään milloin mitäkin näkemyksiä”. Etenkin suomalainen uusliberalismi on monimuotoinen kokonaisuus, joka koostuu niin amerikkalaisesta ”think tank” -visioinnista, valtion roolin jopa hieman tekopyhästä arvostelusta kuin hyvinvointivaltion puolustamisesta rajattoman kilpailun avulla (emt). Artikkelissa uusliberalismia lähestytään Michel Foucault’n tarjoamien välineiden ja käsitteiden kautta. Artikkeli pohjautuu pitkälti Foucault’n Collège de Francen Naissance de la biopolitique (1978–79) -luennoilla esitettyyn luonnehdintaan, jonka mukaan uusliberalismi on pikemminkin useita eri käytäntöjä yhdistävä poliittisen hallinnan ohjelma tai organisoinnin malli, kuin yksinkertainen kaiken sisälleen sulkeva ideologia tai aate (ks. myös Hänninen 2010). Artikkelissa yhdytään muun muassa Vähämäen (2009, 195) esittämään tulkintaan, jonka mukaan Foucault’n näkemys uusliberalismista ”uutena ohjauksen ja sääntelyn tekniikkana auttaa ylittämään paikoillaan junnaavaan keskustelun, jossa uusliberalismi nähdään valtiollisen sääntelyn purkamisena ja julkisen vallan yhteiskuntaan puuttumisen minimointina.” Vuosien 1978–79 Naissance de la biopolitique -luennoilla Foucault’ta kiinnosti erityisesti uusliberalistisen hallinnan haaste vapauden käyttöä koskevana poliittisena ohjelmana. Tämä haaste näyttäytyi ongelmana siitä, kuinka voidaan hallita vapauden kanssa eläviä ja vapaudesta synnytettyjä subjektiviteetteja. Oikeusliberalismia enemmän luennoilla käsiteltiin talousliberalismia ja sen mukanaan tuomia haasteita hallinnalliselle järjelle ja markkinoilla toimivien taloussubjektien kontrolloinnille. On tietenkin muistettava, ettei uusliberalismi vielä 70-luvun lopussa yhdistynyt niin vahvasti globaalin talouden 76 diskursseihin tai Thatcherin ja Reaganin uuskonservatiiviseen arvomaailmaan. (Koivusalo 2012, 196–198.) Siinä missä Foucault’n vuosien 1977–78 Securité, territoire, population -luennot käsittelevät hallinnallisuuden genealogiaa klassisesta Kreikasta ja Roomasta, aina kristillisen pastoraatin kautta 1600–1700 lukujen valtiojärkeen ja ”poliisitieteisiin”, vuoden 1978–79 luennot keskittyvät hallinnallisuuden liberaaleihin ja uusliberaaleihin muotoihin. Uusliberalismin historiaa ja hallinnan muotoja Foucault käsitteellistää kahdesta eri näkökulmasta käsin: II maailmansodan jälkeinen ordoliberalismi Saksan liittotasavallassa ja niin kutsutun Chicagon koulukunnan uusliberalismi Yhdysvalloissa. Chicagon koulukunnan ja ordoliberaalien näkemystä uusliberalismista yhdistää keynesiläisyyden, sisällöllisen suunnittelun sekä talouden mekaniikkaan puuttuvan yhteiskuntapolitiikan kritiikki. Kuitenkin siinä missä Chicagon koulukunnan uusliberalismi pyrki tuomaan taloudellisen analyysin kaikille elämän osa-alueilla, ordoliberalismi peräänkuulutti markkinoiden ”kylmyyttä” paikkaavaa, mutta samalla sitä hyödyntävää elämänpolitiikkaa (Vitalpolitik). Amerikkalainen uusliberalismi on juuri tässä mielessä ordoliberalismia radikaalimpaa sekä eräällä tavalla naiivimpaa, sillä se pyrkii miehittämään koko yhteiskunnallisen rakenteen myös niissä suhteissa, joilla ei ole mitään tekemistä rahatalouden kanssa taloudellisella analyysilla. Ordoliberalismin peräänkuuluttama markkinoita mahdollistava ja niitä tukeva yhteiskuntapolitiikka pyrittiin korvaamaan amerikkalaisessa uusliberalismissa yksilötoimijoiden talousteoreettisella käyttäytymistieteellä. (Koivusalo 2012, 202–204.) Uusliberalismissa on Foucault’lle kyse paitsi uudenlaisesta hallinnallisen järjen muodosta, myös biovallan järjen ja kentän laajenemisesta. Virtanen (2006, 214) esittää, että vaikka Naissance de la biopolitique -luentoja ensisilmäyksellä näyttää luonnehtivan pyrkimys erottaa 1900-luvun liberalismi ihmisten hallinnan järkenä klassisen poliittisen taloustieteen liberalismista, on luennoissa lopulta kysymys biovallan järjen uudelleen määrittelystä, joka laajentaa sen käsittämään markkinoiden elämästä huolehtimisen. Biovalta siirtyy siis koskettamaan – ihmisten, valtion ja väestön hyvinvoinnin ohella – markkinoiden olemassaoloa luomalla puitteet tehokkaille kilpailuja markkinamekanismeille. Juuri tätä suhdetta saksalaiset Freidburgin koulukunnan ordoliberaalit pyrkivät Foucault’n (2008, 75–101) mukaan valaisemaan. Foucault’n ordoliberalismi-tulkinnassa painottuu yhteys biovallan ulottuvuuteen, joka ei ainoastaan turvaa ja pyri lisäämään väestön hyvinvointia, vaan pyrkii pikemminkin eräänlaiseen yhteiskunnan tai elämän tuotantoon, jossa heterogeeniset elementit – kuten koulutus, kasvatus, kulttuuriset ehdot ja oikeus – pyrkivät puuttumaan elämän ja yhteiskunnan ehtojen kokonaisuuteen sellaisenaan. (vrt. Biebricher 2011.) 77 Ordoliberalismi ja markkinoiden anti-naturalismi Ordoliberalismia kehittelivät sodanjälkeisessä Saksan liittotasavallassa Ludwig Erhardtin ympärille kehittynyt ryhmittymä, joka koostui lähinnä talousja oikeustieteilijöistä, joista keskeisimpinä mainittakoon Walter Eucken, Wilhelm Röpke, Franz Böhm sekä Alfred Müller-Armack. Euckenin vuonna 1936 perustama Ordo-aikakausilehti toimi tämän ryhmittymän, jota on myöhemmin kutsuttu Freidburgin koulukunnaksi, yhdistävänä tekijänä. Ordoliberalismi ei koskaan kehittynyt puolueeksi tai muuksikaan perinteiseksi poliittiseksi entiteetiksi. Kyseessä oli pikemminkin akateemisista talousja oikeustieteilijöistä koostunut ryhmittymä, eräänlainen ”think tank” -verkosto, joka vaikutusvaltaisilla kirjoituksillaan loi pohjan sodanjälkeisen Saksan liittotasavallan talousja yhteiskuntapolitiikalle. (ks. esim. Bonefeld 2012; Foucault 2008, 75–101.) Ordoliberalismin taustalla on modernin saksalaisen valtion ja sen legitimiteetin kriisi, joka ulottuu aina Weimarin tasavallan aikoihin, ja joka kulminoitui viimeistään toisen maailmansodan jälkeisessä natsismin ja fasismin kokemuksessa. Kansallissosialismin runtelemassa sodan jälkeisessä Saksassa ei enää voitu turvautua yhteiseen historiaan, vahvaan keskushallintoon tai yhteiseen ideaan saksalaisuudesta, jotka olisivat voineet antaa oikeutuksen valtion olemassaololle. Tästä syystä sodanjälkeistä Saksaa vaivasi Foucault’n mukaan todellinen ”valtion pelko”. (Foucault 2008, 75.) Ordoliberaalien mukaan tuleva Saksan valtio voisi perustua ainoastaan taloudelliselle vapaudelle ja sen turvaamiselle: valtio oli luotava tyhjästä talouden ehdoilla, talouden tarpeisiin. Yhteiskuntapolitiikan (Gesellschaftspolitik) tärkeäksi tehtäväksi muodostui tämän vapauden turvaaminen ja markkinoiden sekä niillä toimivien aktiivisten taloussubjektien luominen. Näin ordoliberalismi käänsi päälaelleen klassisen liberalismin ongelmanasettelun, jonka esimerkiksi amerikkalainen uusliberalismi otti jossain määrin itsestäänselvyytenä. Klassiselle liberalismille valtio tulee aina ensin. Siinä pyritään minimoimaan valtion roolia ja muodostamaan valtioton tila valtion sisälle. Ordoliberalismin kohdalla taas valtio ei ole ennalta annettu, tai siitä käsin ei lähdetä. Ongelmana on pikemminkin luoda markkinoiden avulla tilaa valtiolle. (Foucault 2008, 101–129.) Kuvatessaan ordoliberalismin suhdetta kollektivismiin ja klassisen liberalismin perinteeseen, Röpke (1951, 47) kirjoittaa seuraavasti: ”[…] yhtä päättävästi kuin hylkäämme monopolikapitalismin ja pääomien jättiläismäisen kasautumisen, yhtä päättävästi torjumme myös antaa mennä -periaatteen […] Elinkelpoinen ja tyydyttävä markkinatalous ei synny siten, että tieten tahtoen pidämme käsiämme ristissä. Se on päinvastoin taidokas luomus […]” 78 Ordoliberalismin suhdetta vapaisiin markkinoihin voidaan kuvata seuraavanlaisen käsitepari-yhdistelmän avulla: taloudellinen – poliittinen vapaus – auktoriteetti yritys – järjestys Keskeistä kaikkien käsiteparien kohdalla on, että ne ovat symbioottisessa suhteessa toisiinsa. Taloudellinen sfääri on ordoliberalismille keskeisintä, mutta se ei ole mahdollista ilman poliittista, ilman vahvaa, taloudellista sfääriä mahdollistavaa valtiota. Tähän seikkaan liittyy myös toinen käsitepari. Taloudellinen vapaus on mahdollista vain auktoriteetin kautta: vain vahvana auktoriteettina toimiva valtio voi luoda taloudellisen vapauden. Järjestys, ”Ordnung”, johon myös ordoliberalismin käsite pohjautuu, takaa puolestaan yrityksen ja yrittäjyyden eetoksen, jonka on määrä läpäistä koko yhteiskunta. Ordoliberalismille markkinoiden optimaalinen toiminta vaatii valpasta ja aktiivista yhteiskuntapolitiikkaa. Markkinamekanismit ja kilpailu on tehtävä mahdollisiksi, on luotava niiden ennakkoehdot ja turvattava niiden toiminta. Interventioiden määrä saattaa olla yhtä lukuisa kuin keynesiläisessä talouspolitiikassa, mutta niiden luonne on täysin eriävä. Ordoliberalismin mukaan markkinoihin ei pidä puuttua sisällöllisesti, vaan on kohdistettava interventiot niihin ehtoihin, jotka tekevät markkinatalouden mahdolliseksi. Yhteiskuntapoliittisia interventioita ei siis ordoliberalismissa suunnata markkinoille, vaan markkinoita varten. (Virtanen 2006, 216.) Ordoliberalismin artikuloimasta markkinoiden ja kilpailumekanismien antinaturalismista käsin voidaan muotoilla kolme keskeistä strategista funktiota: 1. Teoreettinen jako taloudelliseen perustaan ja poliittis-juridiseen ylärakenteeseen on ordoliberalismin näkökulmasta kestämätön. Markkinat ja kilpailumekanismit eivät ole luonnollisia, saati toisilleen vastakkaisia, vaan vaativat toimiakseen lukuisia yhteiskuntapoliittisia interventioita. 2. Ordoliberalismin mukaan on hylättävä historiallinen hypoteesi, jonka mukaan sosiaalis-poliittiset muutokset ovat yksinkertaisesti seurausta talouden muutoksista. 3. Ordoliberalismille kapitalismia tai mitään universaalia kapitalismin logiikkaa ei ole olemassa. Vähämäen (2009, 204–205) tulkinnan mukaan ordoliberalismin näkemys poikkeaa radikaalisti modernin valtioajattelun ja oikeuspositivismin perinteestä, jossa aina ensin tulevat luonto ja yksilön subjektiivinen tai luonnolli- 85 mukaan siinä missä uusliberalismi hyväksyy ainoaksi taloutta sääteleväksi tekijäksi markkinat, hyvinvointivaltion traditio katsoo, että talouden päämäärät ovat alisteisia yhteiselle päätöksenteolle. Hyvinvointivaltion kehyskertomuksesta käsin yrittäjyyskasvatuksen juuret ovatkin yhteistyötä, yhteisvastuuta ja solidaarisuutta korostavassa autonomisen aktiivisen kansalaisuuden ideassa. Autonomisen kansalaisen ajatuksella on Ikosen mukaan pitkät juuret suomalaisessa historiassa ja tämän vuoksi voidaan sanoa, että yrittäjyyskasvatus on pikemminkin paluuta menneeseen ja vanhaan kansalaiskasvatukseen, kuin kokonaan uuteen uustai talousliberalistiseen kertomukseen. (Ikonen 2006, 35–36.) Yrittäjyysja kansalaiskasvatuksen uusliberalistiset tendenssit ordoliberalismin valossa Artikkelissa on edellä käsitelty 1) ordoliberalismin keskeisiä piirteitä uusliberalistisena ohjelmana, 2) kuvattu kuinka kansalaiskasvatus on viimeisen vuosikymmenen aikana yhdistetty entistä intensiivisemmin yrittäjyyskasvatukseen ja yrittäjäyhteiskuntaan sekä 3) esitetty tulkintoja yrittäjyysja kansalaiskasvatuksen uusliberalistisista tendensseistä. Keskeisimpinä viimeiseksi mainituista on nostettu esille Risto Ikosen (2006) esittämä kansalaiskasvatuspainotteinen tulkinta sekä hallinnan tutkimuksesta innoittuneet ”yrittäjäminuus” -analyysit (ks. esim. Korhonen 2012). Kuinka yrittäjyysja kansalaiskasvatuksen uusliberalistisia tendenssejä voidaan sitten tarkastella ordoliberalismin näkökulmasta? Mitä yrittäjäkansalaisuuteen kasvattaminen tarkoittaa uusliberalismissa, mikäli uusliberalismia tarkastellaan ordoliberalismin tavoin ”taidokkaana luomuksensa”, eikä niinkään spontaanina, luonnollisena tai itseorganisoituvana järjestelmänä? Esitän seuraavassa näkökulmia näitä kysymyksiä silmällä pitäen. Esitän, että vaikka esimerkiksi hallinnan tutkimuksen näkökulmat eivät sulje ulos ordoliberalismista käsin artikuloitua näkökulmaa – itse asiassa päinvastoin – niin ordoliberalismin kautta kyetään ymmärtämään selkeimmin sen, mitä yrittäjyyskasvatus tekee uusliberalistisessa yhteiskunnassa: se tekee interventioita, ei markkinoille, vaan markkinoita varten ja pyrkii muodostamaan eettis-moraalisen viitekehyksen ja ”lujat kannatinpylväät”, mitkä mahdollistavat tehokkaasti toimivan ja koko yhteiskuntaan leviävän markkinalogiikan. Vuonna 2003 Suomen hallitus hyväksyi yrittäjyyden politiikkaohjelman ja vuonna 2007 työn, yrittämisen ja työelämän politiikkaohjelman. Molempien politiikkaohjelmien tavoitteena on yritteliäs yhteiskunta, työvoiman täysimääräinen käyttäminen ja saatavuus, yrittäjyyden ja yritysten kasvun edistäminen 86 sekä työelämän laadun ja työn tuottavuuden parantaminen. (Opetushallitus 2010, 3.) Yrittäjyysja kansalaiskasvatusta määrittelevissä koulutuspoliittisissa dokumenteissa puolestaan korostetaan, ettei yrittäjyys ei ole mikään erityinen ammatillinen kompetenssi tai tietty kvalifi kaatio, vaan kokonainen olemisen tapa, ihmisen asenne itseensä, toisiin ihmisiin ja ympäröivään yhteiskuntaan (ks. esim. Opetusministeriö 2004, 2009). Edellisen kaltaiset, yrittäjyysja kansalaiskasvatukseen kytkeytyvät poliittiset päämäärät ja ihanteet tulevat hyvin lähelle ordoliberalismin ajatusta koko yhteiskunnan kattavasta yrittäjyydestä ja yrityksen ideologiasta, jotka muodostavat eettisen viitekehyksen tehokkaasti toimivalle markkinataloudelle. Koko yhteiskunnan kattava yrittäjämäisyys ja yrittäjyyden ideologia korostuvat molemmissa näkökulmissa, eivät niinkään erityisinä taitoina, kvalifi kaatioina tai ammatillisina kompetensseina, vaan tapana ja asenteena elää ja olla ihminen. Yrittäjyydestä muodostuu ordoliberalismissa “lujat kannatinpylväät” (Röpke 1947, 155), jotka pitävät optimaalisesti toimivaa markkinataloutta toiminnassa. Ordoliberalismissa ei oleteta, että markkinat itsessään vievät asioita oikeaan suuntaan. Itse asiassa, ja tämä on nähdäkseni olennaisinta, ordoliberalismin mukaan tehokkaasti toimivat markkinat eivät ole olemassa ennen kuin ne luodaan. Yhteiskuntapolitiikan, kuten yrittäjyyteen tähtäävän kasvatusja koulutuspolitiikan, tehtävä on luoda puitteet ja mahdollisuudet markkinoille. Tähän puolestaan tarvitaan lukuisia interventioita, jotka eivät kuitenkaan kohdistu markkinoihin sinänsä, vaan niiden poliittisiin, kulttuurisiin ja psykologisiin edellytyksiin, jotka ovat aina muotoiltava kunkin ajan vaatimusten mukaisiksi. Mikäli otetaan vakavissaan Röpken edellä mainittu, sekä samalla koko ordoliberalismin perinnettä hyvin kuvaava periaate, voidaan tarkastella mitkä ovat markkinatalouden ”psykologiset ja poliittiset edellytykset”, jotka on muotoiltava tämän ajan vaatimusten mukaisiksi? Kasvatusta, ja etenkin kansalaisuuteen kasvattamisesta voidaan epäilemättä pitää eräänä keskeisenä esimerkkinä tehokkaan markkinatalouden edellytyksistä. Kasvatus luo puitteet sille millaiseksi ihmiset mieltävät itsensä, millaisia suhteita ihmiset luovat toistensa välille, millaisia arvoja ja asenteita ihmiset arvostavat, ja niin edelleen. Aktiiviseen yrittäjäkansalaisuuteen kasvattamista voidaan ordoliberalismin näkökulmasta käsin tarkastella tehokkaan markkinatalouden edellytyksenä, sillä ihmiset eivät ole yrittäjiä luonnostaan. Vai miksi muuten yrittäjyyteen tulisi kasvattaa ja aktivoida niin intensiivisesti? Yrittäjämäiset kansalaiset, kuten kaikki muutkin tehokasta markkinataloutta konstituoivat puitteet on luotava aktiivisen yhteiskuntapolitiikan kautta. Ordoliberalismin näkökulmasta esimerkiksi Ikosen (2006) huomiot uustai talousliberalistisesta kehyskertomuksesta eivät välttämättä tavoita olennaisia piirteitä ordoliberalismille tyypillisestä tavasta ymmärtää yhteiskuntapolitii- 87 kan ja markkinoiden välistä suhdetta. Ikosen (emt., 38) mukaan talousliberalistisessa kertomuksessa esimerkiksi markkinaehtoinen yrittäminen nähdään ”luonnollisena olotilana”, tai että ”markkinat vievät asioita omalla painollaan oikeaan suuntaan”. Kuitenkaan näin ei ole ordoliberalismin kohdalla. Markkinaehtoinen yrittäjyys ei ole ordoliberalismin näkökulmasta millään tavalla luonnollista, vaan haurasta ja itse asiassa lopulta täysin keinotekoista. Ikosen (emt.) vastakkain asettamat erot hyvinvointivaltiollisen ja uusliberalistisen kehyskertomuksen välillä eivät siis välttämättä ole eroja ordoliberalismin näkökulmasta, etenkään jos tämä vastakkainasettelu artikuloidaan sen perusteella mikä niiden suhde on oletettuun markkinoiden luonnollisuuteen, spontaaniuteen tai itseorganisoituvaan luonteeseen. Vaikka Ikonen (2006) käsittelee ansiokkaasti yrittäjyyskasvatusta ja aktiivista kansalaisuutta osana demokraattista ja vastuullista hyvinvointivaltiodiskurssia, painottuu hänen uustai talousliberalismi kritiikkinsä liialti amerikkalaisen uusliberalismiin sekä ajatukseen markkinoiden spontaaniudesta ja luonnollisuudesta. Toisaalta myös ordoliberalismissa korostetaan, että markkinat ovat lopullinen totuuden mittari, tai “toteamisen periaate”, kuten Foucault (2008, 120) on ordoliberalismi-tulkinnassaan esittänyt. Kuitenkin ordoliberalismissa – ja etenkin Wilhelm Röpken (1947 & 1951) teksteissä – korostetaan eksplisiittisesti myös sitä, etteivät markkinat ja markkinamekanismit sellaisenaan vie asioita oikeaan suuntaan. Markkinat ja kaikkialle yhteiskuntaan levittäytynyt yrittäjyys ja yrityksen ideologia takaavat sen, että ihmiset toimivat markkinatalouden edellytysten mukaisesti. Lopulta kyse onkin siitä, ettei mitään markkinataloutta tai markkinoiden sfääriä ole, elleivät ihmiset toimi niiden ehtojen mukaisesti tai kunnioita niiden sisäistä logiikkaa. Ordoliberalismin artikuloimassa uusliberalismissa kasvatusja koulutuspolitiikka on asetettava markkinatalouden palvelukseen, mutta ei minään rasitteena, vaan välttämättömänä ehtona sille, että markkinataloudelliset periaatteet toimivat. Edellisen toteaminen ei vielä välttämättä tarkoita mitään normatiivista, vaan pikemminkin auttaa ymmärtämään kasvatusja koulutuspoliittisten interventioiden keskeisyyttä (markkina)talouden toimivuuden kannalta. On totta, ettei ordoliberalismin näkökulma yrittäjyyskasvatukseen eksplisiittisesti sulje ulos esimerkiksi hallinnan tutkimuksen yrittäjäminuus-analyyseja (ks. esim. Korhonen 2012) tai Ikosen (2006) kansalaiskasvatuspainotteista yrittäjyyskasvatustulkintaa. Ordoliberalismin näkökulmasta kuitenkin ajatus markkinoiden autonomisuudesta, luonnollisuudesta sekä spontaaniudesta käyvät ongelmalliseksi. Ordoliberalismin näkökulmasta käsin kansalaiskasvatukseen kytketty yrittäjyyskasvatus voidaan ymmärtää selkeämmin ja eksplisiittisemmin markkinoiden ja niiden ennakkoehtojen toteuttamisena, ei niinkään reagointina spontaaneihin ja itseorganisoituviin markkinoihin, kuten esimerkiksi Ikonen (2006) on 88 kriittisessä luennassaan uusliberalismin ja yrittäjyyskasvatuksen suhdetta tarkastellut. Tämä artikkeli esittää, että ordoliberalismi ilmaisee parhaiten sen, mitä uusliberalistiseksi tulkittu yrittäjyyskasvatus, etenkin sisäisen yrittäjyyden merkityksessä tekee: se suorittaa interventioita ei markkinoille sinänsä, vaan markkinoita varten. On totta, etteivät ordoliberaalit eksplisiittisesti kirjoittaneet yrittäjyystai kansalaiskasvatuksesta. Se, mikä on kuitenkin selvää, on että ordoliberaalien ihanneyhteiskunta ei koostu kansalaisista (missään alkuperäisessä mielessä), vaan yrittäjistä ja kilpailijoista. Kyse ei ole ordoliberalismin kohdalla kuitenkaan siitä, että kansalaisuus – joka olisi alun perin ollut jotain muuta – pyrittäisiin muokkaamaan yrittäjyydeksi, vaan siitä, että se mitä olemme tottuneet kutsumaan kansalaisuudeksi on ordoliberaaleille yrittäjyyttä, eräänlaista kansalaishyveellisyyttä mikäli eettistä termistöä halutaan käyttää. Tästä näkökulmasta käsin tulevat nähdäkseni hyvin ymmärretyksi ne koulutusja työvoimapoliittiset reformit, jotka pyrkivät yrittäjyyden ja yrityksen ideologian entistä intensiivisempään toteuttamiseen kaikilla ihmisen elämän osa-alueilla. Näistä reformeista ja politiikkaohjelmista olen artikkelissa nostanut esille etenkin yrittäjyysja kansalaiskasvatukseen liittyviä tendenssejä. On myös totta, että olisi historiallisesti anakronistista tulkita toisen maailmansodan jälkeistä saksalaista yhteiskuntaja talouspolitiikkaa sellaisenaan suhteessa yrittäjyysja kansalaiskasvatukseen kytkeytyvään kansalliseen koulutuspolitiikkaan 2000-luvulla. Artikkelin tarkoitus ei ole kuitenkaan esittää, että yrittäjyyskasvatuksessa olisi eksaktisti kysymys ordoliberalistisesta talousja yhteiskuntapolitiikasta. Tarkoituksena on pikemminkin esittää historiallispoliittinen paradigma, josta käsin voidaan ymmärtää kasvatusja koulutuspoliittisten käytänteiden ja ihanteiden merkitys uusliberalistisessa politiikassa, ja tätä myötä artikuloida selkeämmin mahdollisia kriittisiä puheenvuoroja yrittäjyysja kansalaiskasvatuksen uusliberalistisia merkityksiä kohtaan. Viitteet 1 Kuten esimerkiksi Bonefeld (2012) on esittänyt, Wilhelm Röpke on ilmaissut ordoliberaaleista kenties selkeiten eettis-moraalis viitekehyksen merkityksen markkinatalouden ja ”vapaiden” markkinoiden toimivuuden kannalta. Tästä syystä artikkelissa keskitytään ordoliberalismin kohdin lähinnä ainoastaan Röpken teksteihin. Röpken kautta kyetään nähdäkseni parhaiten artikuloimaan yhteiskuntapoliittisten interventioiden, kuten yrittäjyyskasvatuksen, merkitys eettisen viitekehyksen luomiseen, mikä puolestaan takaa markkinoiden järjestyksen (”ordnung”). 2 Viittaan paradigmalla Giorgio Agambenin (2002) metodologisiin pohdintoihin. Agambenin mukaan paradigma ei ole universaali, abstrakti tai yleinen malli, jota sovelletaan yksittäisiin empiirisiin ilmiöihin. Paradigma on pikemminkin singulaarinen ”esimerkki”, mikä 89 tekee ymmärrettäväksi ilmiöitä laajemmalta alueelta. Artikkelini kohdalla tämä tarkoittaa, että ordoliberalismi ymmärretään ”singulaariseksi” historialliseksi esimerkiksi, jonka kautta analysoidaan ja pyritään ymmärtämään nykyistä uusliberalistista (koulutus)politiikkaa. Ordoliberalismi paradigmana pyrkii paitsi lisäämään ymmärrystä uusliberalistisesta politiikasta, mutta myös rakentamaan ja käsitteellistämään laajempaa ongelmakenttää, artikkelini tapauksessa kansalaisuuden ja yrittäjyyden välistä suhdetta sekä niiden pohjalta rakennettuja mahdollisia kriittisiä puheenvuoroja. Kirjallisuus Agamben, Giorgio (2002). What is paradigm? http://www.egs.edu/faculty/giorgio-agamben/articles/what-is-a-paradigm/ [Viitattu 2.9.2014] Becker, Gary (1964/1993). Human Capital: A Theoretical and Empirical Analysis, with Special Reference to Education. Chicago: University of Chicago Press Beglung, Karin (2013). Fighting against all odds: Entrepreneurship education as employability training. Ephmera 13(4), 717–735. Biebrich, Thomas (2011). The Biopolitics of ordoliberalism. Foucault studies 12, 171–191. Brunila, Kristina & Sari Mononen-Batista Costa, (2010). Tiedon, työllisyyden, osaamisen, yrittäjyyden ja tasa-arvon eurooppalainen Suomi. Teoksessa Katri Komulainen, Seija Keskitalo-Foley, Maija Korhonen & Sirpa Lappalainen (toim.) Yrittäjyyskasvatus hallintana. Tampere: Vastapaino, 207–230. Bonefeld, Werner (2012). Freedom and the Strong State: On German Ordoliberalism. New Political Ecoomy Dean, Mitchell (2013). The Signature of Power: Sovereignty, Governmentality and Biopolitics. SAGE. Euroopan komissio (2003). Vihreä Kirja – Yrittäjyys Euroopassa. http://www.yrittajakoulu.fi / tietotori/Liikanen_EU_%20green.paper.fi .pdf [Viitattu 15.7.2014] Foucault, Michel (1991). Governmentality. Teoksessa Graham Burchell, Colin Gordon, & Peter Miller (toim.), The Foucault Effect. Studies in governmentality with two lectures and an interview with Michel Foucault. London: Harvester Wheatsheaf, 87–104. Foucault, Michel (2008). The Birth of Biopolitics: Lectures at the Collège de France, 1978—1979. New York: Palgrave Macmillan Foucault, Michel (2010). Turvallisuus, Alue, Väestö. Suom. Antti Paakkari. Helsinki: Tutkijaliitto Hardt, Michael & Antonio Negri (2010). Empire. Harvard University Press Harni, Esko (2014). Mielivaltaista kasvatusta, yrittäjyyskasvatusta, (hyväksytty julkaistavaksi). Aikuiskasvatuksen tutkimusseuran vuosikirja Tietokykykapitalismi. Harvey, David (2008). Uusliberalismin lyhyt historia. Tampere: Vastapaino Hilpelä, Jyrki (2004). Järjen epäilyä vai suunnittelemattomuuden ylistystä? – ekskursio uusliberalistiseen koulutuspolitiikkaan. Kasvatus 1(35), 55–65. Hobbes, Thomas (1651/1991). Leviathan, eli Kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta. Tampere: Vastapaino Hänninen, Sakari (2010). Politiikka hallinnan analytiikassa. Teoksessa Jani Kaisto & Miikka Pyykkönen (toim.) Hallintavalta: Sosiaalisen, politiikan ja talouden kysymyksiä. Helsinki: 90 Gaudeamus, 71–94. Ikonen, Risto (2006). Yrittäjyyskasvatus: kansalaisen taloudellista autonomiaa etsimässä. Helsinki: Minerva Keskitalo-Foley, Seija & Katri Komulainen & Päivi Naskali (2010). Risto Reipas riskinottaja: Koulutuspolitiikan ihannekansalainen. Teoksessa Katri Komulainen, Seija Keskitalo-Foley , Maija Korhonen & Sirpa Lappalainen (toim.), Yrittäjyyskasvatus hallintana. Tampere: Vastapaino, Koivusalo, Markku (2012). Kokemuksen politiikka: Michel Foucault’n ajattelun järjestelmä. Helsinki: Tutkijaliitto. Korhonen, Maija (2012). Yrittäjyyttä ja yrittäjämäisyyttä kaikille? Uusliberalistinen hallinta, koulutettavuus ja sosiaaliset erot peruskoulun yrittäjyyskasvatuksessa. Joensuu: University of Eastern Finland Könönen, Jukka (2013). Pääomaa etsimässä: Maahanmuuttajien työllistymisen tutkimus ja työmarkkinat ilman tuotantoa. Tiede & Edistys (3) 38, 187–209 Mirowski, Philip & Dieter Plehwe (2009). The Road from Mont Pelerin: The Making of the Neoliberal Thought Collective. London: Harvard University Press Opetushallitus (2004). Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet. Helsinki: Opetushallitus Opetushallitus (2010). Osallistuva kansalaisuus ja yrittäjyys. http://www.oph.fi /download/119835_Osallistuva_kansalaisuus_ja_yrittajyys_Liite_5.pdf [Viitattu 15.7.2014] Opetusministeriö (2004). Yrittäjyyskasvatuksen linjaukset ja toimenpideohjelma. http://www. minedu.fi /OPM/Julkaisut/2004/yrittajyyskasvatuksen_linjaukset_ja_toimenpideohjelma [Viitattu 15.7.2014] Opetusministeriö (2009). Yrittäjyyskasvatuksen suuntaviivat. http://www.minedu.fi /export/ sites/default/OPM/Julkaisut/2009/liitteet/opm07.pdf [Viitattu 15.7.2014] Rinne, Risto (2002). Kansallisen koulutuspolitiikan loppu. Teoksessa Risto Honkonen (toim.) Koulutuksen lumo: retoriikka, politiikka ja arviointi. Tampere: Tampere University Press Röpke, Wilhelm (1947). Ihmisten Valtio. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiön kirjapaino. Röpke, Wilhelm (1951). Taloustieteen perusongelmia. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino Saastamoinen, Mikko (2010). Aktiivisen kansalaisuuden vastatulkintoja: Neuroottinen ja hylätty kansalaisuus. Teoksessa Jani Kaisto & Miikka Pyykkönen (toim.) Hallintavalta. Sosiaalisen, politiikan ja talouden kysymyksiä. Helsinki: Gaudeamus, 230–253. Saloniemi, Kirsi (2011). Aktiivinen kansalaisuus ja avoimet oppimisympäristöt tulevaisuudessa. Kemi-Tornion ammattikorkeakoulujen julkaisuja. Tomperi, Tuukka & Nelli Piattoeva (2005). Demokraattisten juurten kasvattaminen. Teoksessa Tomi Kiilakoski, Tuukka Tomperi & Marjo Vuorikoski (toim.) Kenen kasvatus? Kriittinen pedagogiikka ja toisin kasvatuksen mahdollisuus. Tampere: Vastapaino, 247–286. Valtioneuvosto (2005). Yrittäjyyden politiikkaohjelma 2003–2007. http://valtioneuvosto.fi /tietoarkisto/politiikkaohjelmat_2003-2007/yrittajyys/ohjelma/fi .pdf [Viitattu 15.7] Virtanen, Akseli (2006). Biopoliittisen talouden kritiikki. Helsinki: Tutkijaliitto. Vähämäki, Jussi (2009). Itsen alistus: Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa. Helsinki: Tutkijaliitto / LIKE