Alma materin isoveli valvoo : feministitutkijoiden tunnustuksia akateemisesta arvioinnista

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc/4.0/ Alma materin isoveli valvoo : feministitutkijoiden tunnustuksia akateemisesta arvioinnista © 2022 SQS – Suomen Queer-tutkimuksen Seuran lehti Published version Harjunen, Hannele; Karkulehto, Sanna; Saresma, Tuija Harjunen, H., Karkulehto, S., & Saresma, T. (2022). Alma materin isoveli valvoo : feministitutkijoiden tunnustuksia akateemisesta arvioinnista. SQS : Suomen Queer-tutkimuksen Seuran lehti, 16(1), 28-37. https://doi.org/10.23980/sqs.121880 2022 SQS 1/2022 28 Pervopeili Katsaus Hannele Harjunen, Sanna Karkulehto ja Tuija Saresma Hannele Harjunen, Sanna Karkulehto ja Tuija Saresma ALMA MATERIN ISOVELI VALVOO Feministitutkijoiden tunnustuksia akateemisesta arvioinnista Alma materilla viitataan siihen korkeakouluun tai yliopistoon, jossa tutkija tai opettaja on suorittanut akateemisen tutkintonsa. Alma mater on latinaa, ja se tarkoitti alun perin, antiikin Roomassa, maaäiteinä pidettyjä jumalattaria, kertoo Wikipedia (https://fi.wikipedia.org/wiki/Alma_mater). Ajatus hoivaavasta maaäidistä omaksuttiin akateemiseen maailmaan keskiajalla perustetussa Bolognan yliopistossa, maailman vanhimmassa yliopistossa, jonka motto oli ”Alma mater studiorum” eli ”opintojen hoitava äiti”. Nyky-yliopistoa ei luonnehdi niinkään hoiva, vaan pikemminkin kiire ja kilpailu. Usein naistapaiseksi mielletyn hoivaamisen ja parantamisen sijaan tutkimuksesta ja työskentelystä yliopistoissa tuntuukin tulleen yleensä miestapaisena pidettyä aggressiivista kyynärpäätaktiikan käyttöä, kilvoittelua paremmuudesta ja jatkuvaa huippusuoritusten tavoittelua, vaatimusta ja suoritusten arviointia. Jo opiskelijat ovat kovilla, ja alma materiin vielä opintojensa jälkeenkin jäävät saavat tottua työssään toistuvaan arvioitavana olemiseen. Akateeminen työ on jatkuvaa luupin alle antautumista. Ajatus yliopistojen maaäideistä tai feminiinisistä jumalattarista on jäänyt kaikkialla valvovan pikkusieluisen isoveljen peukalon alle. Sen sijaan, että tieteen tekeminen tuntuisi parantavalta, se on liian usein pikemminkin stressaavaa ja hajottavaa, toisinaan jopa sairastuttavaa. Akateeminen arvioitavana oleminen herättää paljon tunteita, kuten herättää myös arvioiminen. Usein näistä tunteista ja kokemuksista puhutaan epävirallisissa yhteyksissä luotettujen kollegoiden tai läheisten kanssa. Tunteiden purkaminen ja usein hankalien kokemusten muistelu ja sanoiksi pukeminen on parhaimmillaan kollegiaalista jakamista, puhdistavaa tunnustamista ja yhtä aikaa sekä terapeuttista että poliittista yhteistoimintaa. Meillä kirjoittajilla on kullakin ollut mahdollisuus uramme eri vaiheissa keskustella arviointiin liittyvistä kokemuksista sekä yhdessä että erikseen kollegamme ja ystävämme Leena-Maija Rossin kanssa, ja koska tällaiset kokemuksia purkavat keskustelut ovat olleet paitsi puhdistavia myös silmiä avaavia sekä näkemystä syventäviä, haluamme jakaa tässä kirjoituksessa tunteitamme ja kokemuksiamme vastaavanlaisella tavalla myös julkisesti. Pyrimme kirjoituksessamme kertaamaan arvioinnin kokemuksia, joiden uskomme auttavan muitakin arviointien laatimisen ja vastaanottamisen tunnemyrskyissä. Tavoitteenamme on tunnustaa ja tunnistaa akateemiseen arviointiin liittyviä kokemuksiamme ja niitä tunteita, joita arviointi meissä herättää. Kirjoituksemme sekaan olemme koonneet joukon Post-it-muistilappuja ensimmäisistä hajanaisista ajatuksistamme siitä, mitä arvioinneissa niin arvioijina kuin arvioitavina olisi hyvä muistaa ja pitää mielessä. Kutsumme lukijoita jatkamaan tällaisten toisiamme akateemisessa työssä hoivaamaan pyrkivien muistilappujen tekoa ja jakamista samalla kun toivomme, että tästä kirjoituksesta olisi myös muutoin iloa ja hyötyä mahdollisimman SQS 1/2022 29 Pervopeili Katsaus Hannele Harjunen, Sanna Karkulehto ja Tuija Saresma monille. Ainakin meille kirjoittajille tämän tekstin tuottaminen ja prosessointi yhdessä – arviointiin ja arvioitavana olemiseen liittyvien tunnustusten jakaminen ja kuuleminen – on ollut merkityksellistä. Tunnustuskulttuuriin voi, ja on monesti syytäkin, suhtautua kriittisesti. Foucault’laisittain ajatellen tunnustaminen on teknologia, jonka avulla itseä on muokattu ja muokataan, myös yhteydessä moderniin valtiolliseen hallintaan. Foucault’n (1975) kuuluisa teesi tarkkailemisesta ja rankaisemisesta liittyy siihen, että modernisoituva ihminen alkoi sisäistää tarkkailun mekanismeja osaksi itsetarkkailua samaan aikaan, kun modernisoituva yhteiskunta kykeni erilaisin tarkkailun, normalisaation ja poissulkemisen tekniikoin tuottamaan sellaisia tottelevaisia ja kurinalaisia yksilöitä kuin se kansantaloudellisesti ja tuotannollisesti tarvitsi. Siinä missä uusliberaalin, nykyisin lähinnä kilpailuun ja tulosten mittaamiseen keskittyvän ja miestapaisen akatemian yli ulottuva foucault’lainen panoptikon, orwellilainen isoveljen valvova silmä, on hallinnan keino, näyttäytyy puhuminen toiminnasta valvovan silmän alla meille naistapaisena. Sen sijaan, että pitäisimme tässä tunnustamista naiivina antautumisena foucault’laisen biovallan alaiseksi, tunnustuksellisuus voidaan nähdä Laura Saarenmaan (2007) tavoin myös ”kädenojennuksena kohti empaattista yhteisöä, jonka ymmärrystä ja hyväksyntää puhuja tunnustuksellaan tavoittelee”. Silloin tunnustukselliseen sävyyn puhuminen ei ole individualistinen (psykologinen) teko, vaan tunnustuksellinen puhe suunnataan kuulijalle. Tunnustuksellisella teolla tavoitellaankin tällöin yhteisön – vaikkapa hoivaavan alma materin – jäsenyyttä samalla, kun ollaan tietoisia siitä, että jokainen tunnustava subjekti on tietyssä historiallisessa todellisuudessa – esimerkiksi prekaarissa akateemisessa maailmassa – kamppaileva sosiaalinen toimija. Kun haavoittumisen kokemusten jakamisen äärellä syntyvä tunnustuksellinen yhteisö muotoutuu naistapaisissa tai mielestämme suorastaan feministisissä hoivaavissa ja kannattelevissa suhteissa, se ei Saarenmaata mukaillen ole enää riippuvuustai valtasuhde, vaan kenties myös, kuten tahdomme ajatella, feministinen ja jopa queer toisin tekemiseen perustuva voimavara. Olemme koonneet tähän kirjoitukseen fragmentteja meidän kolmen kirjoittajan käymistä keskusteluista arvioiduksi tulemisen ja arvioimisen kokemuksista sekä kaikuja niistä keskusteluista, joita olemme käyneet muiden akatemiassa toimivien kanssa näistä aiheista. Tulemme eri tieteenaloilta, mutta olemme kaikki feministisiä tutkijoita. Tämä on keskeinen tekijä arvioitavana olemisessa: yhtäältä feministisen tutkimuksen ja meidän kohdallamme nimenomaan sukupuolentutkimuksen tekeminen on, samalla tavoin kuin monitieteisyys tai tietei- SQS 1/2022 30 Pervopeili Katsaus Hannele Harjunen, Sanna Karkulehto ja Tuija Saresma denvälisyys, meitä toisinaan marginalisoiva ja joissakin arvioissa (so. joissakin feministisen viitekehyksen ulkopuolelta tulevien arvioissa) jopa dismeritoiva tekijä, vaikka meille itsellemme se tarkoittaa tieteenalakohtaisten ja tutkimuksellisten raja-aitojen ylittämistä ja laajaalaisuutta kapean, disiplinäärisen erikoistumisen sijaan. Toisaalta marginaalinen asema mahdollistaa arviointiin liittyvän vallan tarkastelun tietyn kaksoisstandardin ja queerinkin katseen kautta niin arvioinnin kohteena kuin tekijänä. Jatkuvasti luupin alla Arviointityö ja arvioinnin kohteena oleminen on akateemisen elämän arkipäivää, halusimme sitä tai emme. Se on keskeinen osa akateemista työnkuvaa. Meitä arvioidaan ja me arvioimme muita tutkijoina, opettajina ja asiantuntijoina jatkuvasti, olipa kyse tutkimusrahoituksen tai työpaikkojen hausta, opetustaidosta, ohjaamisesta, julkisista esiintymisistä, uralla etenemisestä tai tutkimuksen ja tutkimustulosten määrästä ja laadusta. Yliopistoista onkin vuosien mittaan muokattu instituutioita, joissa jokaisen työntekijän jokaista siirtoa tarkkaillaan ja joissa meidät asetetaan käymään keskenämme uusliberalistista tuloksellisuuskisaa. Yliopistoissa työskenteleville lukuisat tuloksellisuutta mittaavat ohjelmat ja järjestelmät ovat tuttuakin tutumpia, sillä sen lisäksi, että arvioimme ja mittaamme muita, vastuu omien tulostemme seuraamisesta ja ilmoitusvelvollisuudesta on sälytetty meille itsellemme. Tehokkuuttamme ei siis tarkkaile pelkkä instituution valvova silmä, vaan me tarkkailemme sitä myös itse. Tämän lisäksi tutkijoiden on pakko antautua säännöllisesti ulkopuolisen arvioinnin kohteeksi, jos he mielivät julkaista tutkimustuloksiaan, saada tutkimusrahoitusta tai edetä urallaan. Meidän on myös pakko toimia osana valvontakoneistoa ja arvioida toisia, sillä se on keskeinen osa akateemista toimijuutta ja liittyy keskeisesti uraportailla etenemiseen. Mitä pidemmälle urallamme etenemme, sitä enemmän toimimme itse arvioijina. Akateeminen toimijuus edellyttää siis sekä arvioinnin kohteena olemista että arvioiden laatimista. Myös jälkimmäisen toiminnan avaaminen ja siitä keskusteleminen voi olla feminististä, toisia ja itseäkin hoivaavaa toimintaa, johon voi liittyä myös kapinaa: arvioijan ei tarvitse toimia omaa valta-asemaansa korostaen ja jopa väärinkäyttäen, vaan toisen, arvioitavan, asemaan asettuen ja rakentavasti arviointiin suhtautuen. Feministinen ja/tai queer orientaatio tunnetusti lisää arvioinnin kohteena olemiseen ja arviointiin vielä omanlaisensa sävyn tai tason. Feministinen ja/tai queer tieto voi näyttäytyä dismeriittinä, tai sitä ei nähdä erityisenä osaamisen alueena. ESIMERKKI 1: Perinteisen tieteenalan koulutuksen saaneen, sittemmin myös sukupuolentutkimukseen paneutuneen tutkijan työnhakuun liittyvässä arvioinnissa perinteisen tieteenalan SQS 1/2022 31 Pervopeili Katsaus Hannele Harjunen, Sanna Karkulehto ja Tuija Saresma arvioijat toteavat hänen opetuskokemuksestaan näennäisen neutraalisti mutta tässä asiayhteydessä piikikkäästi, korostaen ”vain” sukupuolentutkimuksen ja feministisen teorian opetuskokemusta ikään kuin se olisi muuta opetuskokemusta vähäisempää: ”She has extensive experience in teaching gender studies and feminist theory.” Oma lukunsa ovat julkisuudessa esitetyt ”arviot” ja tutkijoiden sekä heidän tutkimusaiheidensa mustamaalaamiset. Tällaisen pahantahtoisen leimaamisen kohteena ovat usein juuri sukupuolentutkijat ja queer-tutkimusta tekevät tutkijat. He joutuvat esimerkiksi sosiaalisessa mediassa edustamansa tieteenalan vuoksi toistuvasti hyökkäysten ja maalituksen kohteiksi. Jatkuvan tarkkailun alaisena ja arvioinnin kohteena oleminen on raskasta. Olemme kaikki varmasti kokeneet, etteivät arviot ja arvioinnit ole todellakaan yksinomaan myötäsukaisia. Arviointi on harvemmin ainoastaan miellyttävä kokemus, vaikka positiivisia arvioita voi olla ilahduttavaa laatia ja vastaanottaa. Parhaassa tapauksessa kriittinenkin arviointi esitetään kuitenkin riittävän rakentavasti ja kannustavasti, arvioitavan tutkimusta ja uraa tukien ja tehtyä työtä arvostaen. Yleisempi kokemus vaikuttaa silti olevan, että arviointien vastaanottaminen tuntuu epäreilulta tai lannistaa. Näiden kokemusten haavoittavuutta voi miettiä myös siltä kannalta, miten itse toimimme arvioijina. Ovatko arviointimme tylyjä tai loukkaavia, vai pystymmekö esittämään kriittisetkin huomiot kannustavasti? Arvion tekijän on ehkä arvioitavaa helpompi ymmärtää, että hyvä arvio ei välttämättä ole kehuva arvio – eniten hyötyä voi ollakin kriittisestä lausunnosta, jos se on perustellusti kirjoitettu, osoittaa kehittämisen paikat ja sisältää kehittämisohjeita. Akatemiassa työtä tekevä joutuu elämään jatkuvasti myös eriasteisten hylkäämiskokemusten kanssa. Tämä voi olla henkisesti raskasta, ja vaikutukset saattavat olla kauaskantoisia. Tiedämme väitöskirjantekijöitä, jotka ovat lopettaneet tutkimuksen tekemisen alentuvien ja väheksyvien refereelausuntojen jälkeen; tiedämme senioritutkijoita, jotka ovat vaihtaneet alaa, kun vuosien jatkuvasta hakemisesta ja erinomaisista arvioista huolimatta vakinainen työsuhde tai rahoitus ei ole osunut kohdalle. Tiedämme myös niitä, jotka eivät herkeämättömän kilpailun ja (ehkä toistuvan) loppuunpalamisen takia enää pysty jatkamaan työskentelyään akateemisella eivätkä oikein millään muullakaan uralla. Osalle myös arvioijana toimiminen tuntuu vieraalta, jopa mahdottomalta siihen liittyvän, monesti näkymättömäksi jäävän vallankäytön takia. Akateemisen arvioinnin kohteena olemisen ja akateemisten arvioiden laatimisen voi sanoa olevan lajeja, joihin oppii vähitellen – jos oppii. Nykymuotoisen arvioinnin ankaruus tulee kuitenkin monelle aloittelevalle tutkijalle yllätyksenä. Akateemista työtä tehdään usein henkilökohtaisesta kiinnostuksesta tutkimukseen ja omalla persoonalla. Arviot omasta työstä tuntuvat varsinkin yliopistouran herkässä alkuvaiheessa väistämättä henkilökohtaisilta, vaikka ne yrittäisi etäännyttää koskemaan vain ”ammattiminää” tai tehtyä työtä. Negatiiviset kokemukset voivat helposti jäädä päälle. Joskus ne voivat jäädä jopa vuosiksi mieleen kummittelemaan, kuormittamaan ja heikentämään jaksamista. Tällaiset kokemukset nakertavat sekä yksityistä että akateemista toimijuutta. Usein arvioinnin kohteena olemiseen liittyy erilaisia häpeän, syyllisyyden ja huonommuuden tunteita, ja paksua nahkaa tarvitaan. Myös arvioijat joutuvat väistämättä tilanteisiin, joissa on pakko sanoa totuus esimerkiksi siitä, että käsikirjoitus ei täytä julkaistavan artikkelin tai väitöskirjan kriteerejä. Siitä huolimatta akateemisen työn tekemisen ei pitäisi edellyttää erityistä paksunahkaisuutta tai kohtuuttoman kritiikin sietokykyä. Kriittistä arviointia on pystyttävä kuitenkin käsittelemään – ja myös antamaan – sillä se on ehtona akateemisessa maailmassa selviytymiseen katkeroitumatta ja jonkinlaisen henkisen tasapainon säilyttäen. SQS 1/2022 32 Pervopeili Katsaus Hannele Harjunen, Sanna Karkulehto ja Tuija Saresma Arviointi on arviointilaji Akatemiassa toimivia arvioidaan uran alkutaipaleelta asti. Päästäkseen yliopistoon väitöskirjatutkijaksi on täytynyt läpäistä jo monen monta arviointia: maisterintutkielman arvosanan on oltava tarpeeksi korkea, väitöskirjan aiheen tarpeeksi kiinnostava ja omaperäinen, tutkimussuunnitelman tarpeeksi kunnianhimoinen mutta tarpeeksi toteutuskelpoinen, siihenastisen uran tarpeeksi lupaava ja uskottava. Tosin ”tarpeeksi” kiinnostava, uskottava, omaperäinen, kunnianhimoinen, toteuttamiskelpoinen, lupaava ja uskottava väitöstutkimus harvoin enää riittää. Jatko-opintojen rahoituksesta käydään tiukkaa kilpailua, ja tutkijakoulupaikat ovat harvassa. Aivan liian usein menestys edellyttää enemmän kuin tarpeeksi. Uran alussa varsinainen arviointi kuitenkin vasta alkaa. ESIMERKKI 2: Akateemiseen julkaisuun lähetetyn artikkelikäsikirjoituksen vertaisarviolausunnot ovat ristiriitaiset: arvioija 1 kiittelee, referee 2 tyrmää täysin ja hylkää, koska käsikirjoituksen tutkimusongelma ja tutkimusaineiston konteksti eivät ole hänen mielestään ”kiinnostavia”. Lehti päättää olla julkaisematta artikkelia, koska hylkäävän lausunnon antaneen asiantuntijan näkemystä on kunnioitettava. Kiittävän lausunnon antaneen asiantuntijan näkemyksellä ei ole merkitystä. Jokaista julkaistavaksi tarkoitettua tutkimusartikkelia arvioidaan yhä tiukemmin kriteerein. Artikkelit on mielellään julkaistava arvostetuissa ja korkealle rankatuissa kansainvälisissä tiedelehdissä, mikä tuottaa esimerkiksi pienillä kielialueilla toimiville ja marginaalisia aiheita tarkasteleville tutkijoille monesti ongelmia. Ongelmaksi muodostuu myös se, jos vertaisarvioijiksi valitaan asiantuntijoita, jotka eivät itse ole kiinnostuneita arvioitavasta tutkimusalasta tai -alueesta tai eivät esimerkiksi arvosta arvioinnin kohteena olevia teoreettisia eivätkä metodologisia valintoja. Joskus asiantuntija taas on liiankin lähellä tutkittavaa aihetta ja ryhtyy vartioimaan reviiriään. Näitäkin on nähty, eli kyse ei ole spekulaatiosta. Nimettömät refereelausunnot saattavat saada hikikarpalot otsalle kokeneemmaltakin tutkijalta, eikä akateeminen anekdootti ”Arvioija 2:n” suoranaisesta häijyydestä ehkä ole täysin tuulesta temmattu. Asiantuntijoiden lausunnoissa tutkijoiden työn laatua voidaan arvioida enemmän tai vähemmän asiallisesti, eettisesti ja oikeudenmukaisesti, arviointi kun on kuitenkin aina sitä mitä se on: arviointilaji. Lajin luonteen mukaisesti se on todettu vähiten huonoksi tavaksi tehdä tarvittavia päätöksiä ja ratkaisuja esimerkiksi julkaisuprosesseissa tai tutkimusrahoitushauissa. ”Vähiten huono” kertoo silti siitä, että ongelmatonta se ei ole. Yhä useammin onkin täysin vakavissaan ehdotettu, että esimerkiksi tutkimushankerahoituksia voitaisiin mielivaltaisuuden välttämisesti myöntää hakijoille arpomalla. SQS 1/2022 33 Pervopeili Katsaus Hannele Harjunen, Sanna Karkulehto ja Tuija Saresma ESIMERKKI 3: “As will be clear from the preceding sections [...] this is an outstanding proposal, both intellectually rigorous and of urgent topical concern. Indeed, it is certain that as the results of the research are published, during and after the life of the project, they will receive considerable academic and media attention and may, in the long term, impact upon government policy. [...] This is a terrific proposal that should be funded as a matter of priority.” Hankkeelle ei myönnetty rahoitusta. Tutkimushankerahoituksen hakeminen on yksi pidemmälle urallaan ehtineiden tutkijoiden keskeisistä työtehtävistä, ja niihin liittyvä arviointi herättää monissa suuria epäreiluuden ja turhautumisen tunteita. Tätä kirjoittaessa sähköpostiin saapui tieto vuoden 2021 Suomen Akatemian hakujen tilastoista. Rahoituksen oli saanut noin 14 prosenttia hakemuksista. Säätiörahoituksissa rahoitettujen määrä jää usein reilusti alle 10 prosenttiin. Kilpailu on siis kovaa, ja päätökset tuottavat pettymyksiä, masentavat ja turhauttavat. Liian monet erinomaisiksi arvioidut tutkimushankkeet jäävät rahoittamatta resurssien puutteen vuoksi. Miksi edes hakea tutkimusrahoitusta, jos sitä ei myönnetä edes erinomaisiksi arvioiduille hankesuunnitelmille? Toisaalta suuri osa yliopistojen tutkimusja opetushenkilökunnasta velvoitetaan hakemaan tutkimusrahoitusta, koska saavutettu tutkimusrahoitus on yliopistojen tuloksellisuuden ja tehokkuuden mitta. Mitä suurempi hakuvolyymi hyviä ja erinomaisia hankehakemuksia yksittäisillä yliopistoilla on, sitä paremmat mahdollisuudet niillä on saavuttaa himoittua ulkopuolista rahoitusta. Työntekijöiden pettymykset ja turhautuneisuus, jopa petetyksi tulemisen tunteet, ovat ilmeisesti pieni hinta yliopistojen keskenään käymässä kilpailussa. Akateemiset työläiset jäävät valitettavan usein yksin arvioinnin kokemuksen ja sen pintaan nostamien tunteiden kanssa. Näiden tunteiden käsittelemiselle ei ole aiemminkaan ollut yliopistossa juuri tilaa, mutta uusliberaalin yliopiston henki, jossa kaikki kilpailevat kaikkien kanssa yhä niukentuvista resursseista, tekee kaikesta entistäkin vaikeampaa. Tämä on suomalaisen tiedepolitiikan yksi keskeisistä ongelmista, tai oikeammin suoranaisista vioista. Arvioijankaan tehtävä ei ole helppo. ESIMERKKI 4: Ohjaajalla on kaksi todella lupaavaa ja tasavertaista väitöskirjatutkijaa, joiden molempien olisi tärkeää saada rahoitus väitöskirjansa tekoon välittömästi. Nämä nuoret tutkijat on kuitenkin pakko asettaa paremmuusjärjestykseen, oli sitten kyse apurahalausunnoista tai työtehtävää hakeneiden arvioinnista. Ohjaaja pelkää, että kakkoseksi asetettu jää ilman rahoitusta ja päätyy työttömäksi työnhakijaksi. Valinta on siitä huolimatta pakko tehdä. Sekään ei silti varmista rahoitusta edes ykköseksi asetetulle. Akateemisen rekrytoinnin ja henkilöarvioinnin varjopuolia ESIMERKKI 5: Kahdessa vakituisen tehtävän täytön asiantuntijalausunnossa asetetaan yksi ja sama tutkija kiistatta ykköseksi ja korostetaan, että tämän rekrytoiminen laitokselle olisi erittäin suositeltavaa. Tehtävään valitaan laitosjohdon päätöksellä asiantuntijoiden kymmenenneksi asettama hakija, jonka kelpoisuuden katsottiin nipin napin riittävän tehtävään. Päätöksestä ei voi valittaa. SQS 1/2022 34 Pervopeili Katsaus Hannele Harjunen, Sanna Karkulehto ja Tuija Saresma Akateemisissa rekrytoinneissa työpaikkaa hakevien tutkijoiden koko tutkimuksellinen tuotanto, opetustaito sekä kyky vastata mitä kummallisimpiin kysymyksiin arvioidaan läpikotaisin. Lopullisista rekrytointipäätöksistä vastaa pääsääntöisesti arvovaltainen virantäyttötoimikunta, joka valinnoissaan joko ottaa tai ei ota huomioon yliopiston ulkopuolisilta asiantuntijoilta pyydettyjä arviointeja ja lausuntoja hakijoiden pätevyydestä. Eivätkä asiantuntijalausunnotkaan tunnetusti tee aina oikeutta kaikille hakijoille siinä mitassa kuin olisi aihetta. ESIMERKKI 6: Kauan ja paneutuneesti opetustyötä tehnyt, opetuspalkintojakin saanut pitkän linjan sukupuolentutkimuksen tutkija-opettaja on jälleen yhdessä tehtäväntäytössä arvioinnin kohteena. Hän pitää opetusnäytteen, yhden lukuisista. Aiemmista opetusnäytteistä hän on saanut arvosanaksi milloin erinomaisen, milloin hyvin hyvän – ei kuitenkaan koskaan hyvää huonompaa. Tällä kertaa arvosana on tyydyttävä. Perusteluja ei anneta. Myöhemmin selviää, että toinenkin samaa tehtävää hakenut kriittisen sukupuolentutkimuksen tekijänä profiloitunut, samoin pitkän opetuskokemuksen omaava hakija on arvioitu opetustaidoltaan tyydyttäväksi. Kolmas hakija, joka edusti samaa oppialaa kuin raati – jossa ei ollut yhtään sukupuolentutkijaa – sai arvosanaksi erinomaisen. Akateemisten työpaikkahakujen opetusnäytteet ovat erikoista teatteria ja performanssia, jossa muka-objektiivisesti arvioidaan keinotekoisessa tilanteessa hakijoiden opetustaito. Arvioitavana on tuolloin ihminen kokonaisuudessaan: hänen persoonansa, ulkoinen olemuksensa, äänensä, eleensä ja puhetapansa sen sijaan, että arvioijat keskittyisivät vain pedagogiseen taitoon. Opetusnäytteessä arvioidaan hakijan läsnäoloa ja vuorovaikutustaitoja – opettajana esiintymistä ja opettajan esittämistä, performoimista, ja juuri tämän vuoksi opetusnäytteistä saatava palaute voi mennä erityisen paljon ihon alle. Toisinaan arviointiin vaikuttaa myös opetusnäytettä antavan hakijan tutkimuksellinen tausta. Esimerkiksi opetusnäytettä antavan hakijan monitieteinen ja tieteidenvälinen tutkimusintressi saattaa olla disiplinäärisyyden rajoista tarkkojen arvioijien näkökulmasta uhkaavaa ja muodostua siten hakijalle haitaksi. ESIMERKKI 7: Yliopiston kehityskeskustelussa (nyk. tavoitekeskustelu) vuosia pätkätöitä tehneen tutkija-opettajan tehtävänkuva sekä henkilökohtainen työkokemus, tuloksellisuus ja tehokkuus edellyttäisivät sekä hänen hoitamiensa tehtävien vaatimustason että hänen henkilökohtaisen suoriutumisensa perusteella merkittävää palkankorotusta. Kehityskeskustelusta vastaavan lähijohtajan mukaan määräaikaisen työn tehtävänimikettä ei voi muuttaa sen vaatimustasoa vastaavaksi eikä tehtävänimikkeen vaatimustasoa voida nostaa. Laitoksen palkkabudjetissa ei ole varoja nostaa palkkaa edes työntekijän henkilökohtaisen suoriutumisen perusteella. Palkkausta ei nosteta. Jokainen yliopiston palkkalistoilla työskentelevä käy säännöllisesti kehitysja arviointikeskustelun lähijohtajansa kanssa. Työntekijöiden palkka koostuu vaatimustasosta, joka määräytyy tehtävänimikkeen ja tehtävänkuvan perusteella, ja henkilökohtaisen suoriutumisen tasosta, joka määritellään tehtävän hoidon tuloksellisuuden perusteella. Jokaisen kuuluisi siis ansaita palkkansa sekä työtehtäviensä vaativuustason että henkilökohtaisen suoriutumisensa eli käytännössä tuloksellisuutensa ja tehokkuutensa perusteella. Näistä varsinkin jälkimmäistä arvioidaan tutkimushenkilökunnan osalta sen perusteella, miten paljon, miten korkeatasoisissa ja miten kansainvälisissä julkaisuissa työntekijä vuosittain julkaisee, miten paljon hän on hakenut onnistuneesti yliopistolleen ulkopuolista rahoitusta, miten paljon ja miten laadukkaasti hän ohjaa ja opettaa ja miten aktiivisesti hän toimii SQS 1/2022 35 Pervopeili Katsaus Hannele Harjunen, Sanna Karkulehto ja Tuija Saresma yhteiskunnallisena vaikuttajana merkittävissä yhteiskunnallisissa organisaatioissa tai instituutioissa. Oman työn jatkuva mittaaminen ja mittauttaminen on uuvuttavaa, mutta omasta työstä tulee taatusti vielä uuvuttavampaa silloin, kun sen taloudellisin mittarein arvioitu arvostus ei kasva, vaikka määrällisin ja laadullisin asetetut tavoitteet on saavutettu tai jopa ylitetty. Uralla etenemistä arvioidaan myös, kun harkitaan työntekijöiden vakinaistamista tai haetaan dosentuureja. Usein dosenttilausunnot ovat mairittelevaa luettavaa, mutta sellaisiakin tapauksia on, joissa arvioijat ovat todenneet, ettei hakijan tuotanto vielä riitä dosentin arvonimeen, tai se riittää vain täpärästi. Dosentuurihakemuksia voidaan myös odotusten vastaisesti hylätä opetusnäytteiden arvioinnin perusteella. Osaltaan arvioimisen ennakoimattomuuteen vaikuttavat usein yliopistoittain vaihtelevat dosentuureja koskevat vaatimukset. ESIMERKKI 8: Asiantuntija lausuu arvioitavana olevasta tutkijasta, että tämä kannattaisi määräaikaiseen työsuhteeseen palkkaamisen sijaan ehdottomasti vakinaistaa, sillä tämä on tuottelias tutkija ja arvostettu opettaja, jonka julkaisuprofiili on harvinaisen monipuolinen. Tutkija palkataan kahdeksi vuodeksi perusteena määräaikainen projekti, johon tutkija on itse saanut kovasti kilpaillun rahoituksen. Vakinaistaminen on omanlaisensa ongelma. Usein yliopiston ulkopuoliset eivät voi käsittää, miten yliopistoissa roikutetaan tutkijoita löyhässä hirressä vuosikausia. Jopa sijaisuuksiin tai määräaikaisiin tehtäviin pyydetään asiantuntijalausuntoja. Näillä ei näytä välttämättä olevan lopulta merkitystä: kun asiantuntija ehdottaa määräaikaiseen tehtävään arvioidun henkilön työsuhteen vakinaistamista, lausunto jätetään niiltä osin huomioimatta. Myös yliopistohallinto voi olla arvaamaton. Kokemusta on nimittäin myös siitä, että jo alkanut vakinaistamisprosessi voidaan keskeyttää johonkin hallinnolliseen seikkaan, ei siis edes vakinaistettavan pätevyyden arviointiin, vedoten. Tällainen tempoilevuus rekrytoinnissa aiheuttaa stressiä, epävarmuutta ja katkeruutta, kuten myös epäluottamusta työnantajaa kohtaan. Nyt, kun apulaisprofessuureista on tullut uudestaan akateemisia uraportaita, kuulemme kauhutarinoita niiden ylimitoitetuista vakinaistamistavoitteista, tiukoista puolivuosittaisista arvioinneista ja kollegoista, joita ei ole vakinaistettu arvioinnin päätteeksi, vaan he ovat joutuneet etsimään töitä muualta. Yleinen epäluottamus yliopistoa kohtaan työnantajana lisääntyy entisestään. Toisin tekemisen mahdollisuus Jotta voimme puhua akateemiseen arviointiin liittyvistä moninaisista tunteista, on