Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97

Tomppo ym. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97 293 Erkki Tomppo, Helena Henttonen, Kari T. Korhonen, Alpo Aarnio, Arto Ahola, Juha Heikkinen, Antti Ihalainen, Heli Mikkelä, Tiina Tonteri ja Tarja Tuomainen Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97 Tomppo, E., Henttonen, H., Korhonen, K.T., Aarnio, A., Ahola, A., Heikkinen, J., Ihalainen, A., Mikkelä, H., Tonteri, T. & Tuomainen, T. 1998. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97. Metsätieteen aikakauskirja – Folia Forestalia 2B/1998: 293–374. Tässä julkaisussa esitetään valtakunnan metsien yhdeksänteen inventointiin (VMI9) perustuvat Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävaratiedot ja niiden muutokset 1968–97 sekä analysoidaan muutosten syitä. Lisäksi artikkelissa kuvataan VMI:n maastomittaus, tuloslaskenta ja luotettavuuden arviointimenetelmät. Inventoinnin otantamenetelmää, maastomittauksia ja tuloslaskentaa kehitettiin VMI9:ää varten. Maaperää, puuston rakennetta ja metsien biologista monimuotoisuutta kuvaavia tunnuksia lisättiin. Soiden turvekerroksen paksuus mitataan neljään metriin saakka ensimmäistä kertaa 1950-luvun alun jälkeen. Tavoitteena on, että maastomittauksiin perustuva inventointi yhdessä monilähteisen inventoinnin kanssa pystyy vastaamaan metsätalouden ja metsäteollisuuden muuttuneiden toimintaympäristöjen aiheuttamiin lisääntyviin tietotarpeisiin. Etelä-Pohjanmaan metsätalousmaasta lähes puolet on suota. Runsaat 75 % soista on ojitettu. Soiden ojitus ja männyn viljely ovat lisänneet mäntyvaltaisten metsien alan yli kolmeen neljännekseen metsämaan alasta. Taimikoista lähes 90 % on mäntyvaltaisia. Puuvaranto on lisääntynyt 1960-luvun lopusta 47 % ja 1990-luvun alusta 7 %. Suometsätalous on puuston vuotuista kasvua eniten lisännyt tekijä. Kasvun lisäys kankailla näyttää päättyneen ja kasvu kankailla on kääntynyt lievään laskuun, sen sijaan soilla kasvun lisäys jatkuu. Nuorten metsien lisääntyminen on lisännyt ensiharvennusmetsien alaa, vaikkakin Etelä-Pohjanmaalla näiden osuus on maan keskitasoa pienempi. Kolmasosa ojitusalueista on kunnostusojituksen tarpeessa puuntuotannon näkökulmasta katsottuna. Rahkaiset suot ja nevat lisäävät Etelä-Pohjanmaalla metsien monimuotoisuuden kannalta tärkeiden elinympäristöjen alaa. Asiasanat: Valtakunnan metsien inventointi, metsävarat, metsien kasvu, metsien tila, metsien monimuotoisuus Yhteystiedot: Erkki Tomppo, Metla, Helsingin tutkimuskeskus, Unioninkatu 40 A, 00170 Helsinki. Faksi (09) 8570 5717, sähköposti [email protected] Hyväksytty 23.6.1998 Metsätieteen aikakauskirja Metsätieteen aikakauskirja 2B/1998 Tomppo ym. 294 1 Johdanto Maamme suuralueiden metsävaratiedot perustuvat valtakunnan metsien inventointeihin (VMI). Inventointituloksista johdetaan kotimaiset ja kansainväliset metsätilastot, saadaan perusteet mm. metsäpoliittisille ohjelmille ja päätöksille, metsätalouden suunnittelulle suuralueilla, metsäteollisuuden investointipäätöksille, metsätalouden kestävyyden arvioimiselle sekä pinta-ala perusteiselle metsäverotukselle. Ensimmäinen inventointi (VMI1) tehtiin vuosina 1921–24 ja kahdeksas inventointi (VMI8) vuosina 1986–94 sekä siihen liittyvä, entisten metsälautakuntien 1–10 alueiden päivitysinventointi 1994. Keväällä 1996 alkoi yhdeksäs inventointi (VMI9) Pohjois-Savosta. Samana kesänä maastotöitä tehtiin lisäksi Keski-Suomessa. Tärkeimmät tulokset esiteltiin tulosten julkistamisesitelmissä keväällä ja kesällä 1997. Vuonna 1997 mittauksia jatkettiin Etelä-Pohjanmaalla, Ahvenanmaalla sekä osassa Rannikon ja Kymen metsäkeskusten alueita. Valtakunnan metsien inventoinnit ovat perustuneet otantaan ja maastossa tehtyihin mittauksiin sekä Lapissa 1960–80-luvuilla lisäksi ilmakuviin. Luotettavia tuloksia on voitu laskea metsälautakunnan toimintapiirin kokoisille alueille tai metsäkeskuksen metsänhoitajapiirien alueille. Kahdeksannen inventoinnin aikana otettiin tuloslaskennassa maastomittausten lisäksi käyttöön satelliittikuvat ja numeerisessa muodossa olevat peruskartan tiedot. Tärkein tavoite oli saada metsävaratiedot aikaisempaa pienemmille alueille. Menetelmän avulla laskettiin koko maalle kunnittaiset metsävaratiedot sekä tuotettiin teemakarttoja. Ensimmäiset kunnittaiset tulokset esitettiin Pohjois-Savossa vuonna 1991. Tilauksesta on laskettu myös tilakohtaisia tuloksia. Seuraavassa keskitytään pelkkiin maastomittauksiin perustuviin, koko metsäkeskuksen alueen tuloksiin. Inventointien kehittämisen taustalla ovat olleet metsätalouden ja metsäteollisuuden parin viimeisen vuosikymmenen aikana nopeasti muuttuneet toimintaympäristöt. Kansainvälinen kilpailu on globalisoitumisen mukana kiristynyt. Menestyminen edellyttää lisääntyvää tehokkuutta, esimerkiksi mahdollisimman pieniä raaka-ainevarastoja sekä ajantasaista ja tarkasti paikkaansidottua tietoa metsävaroista, hakkuumahdollisuuksista ja sopivista hakkuukohteista. 1980-luvulla metsät tulivat suuren yleisön tietoisuuteen oletettujen, ilman epäpuhtauksien aiheuttamien metsätuhojen vuoksi. 1990-luvulla sekä metsäteollisuus, metsätalous, ympäristötahot että suuri yleisö alkoivat huolestua metsätalouden, ilmastomuutosten ja ilman epäpuhtauksien mahdollisista vaikutuksista metsien biologiseen monimuotoisuuteen. Lisääntyviin tietotarpeisiin vastaaminen on edellyttänyt kaukokartoitustekniikan käyttöönoton lisäksi myös maastomittausten kehittämistä ja inventoinnin tehokkuuden lisäämistä sitä kautta. Tehokkuutta on pyritty lisäämään tutkimalla erilaisia otantavaihtoehtoja sekä kehittämällä otantatekniikkaa. Tietosisältöä on monipuolistettu lisäämällä uusia tunnuksia. Maastomittauksia alettiin kehittää jo kahdeksannen inventoinnin aikana. Kokeiluja tehtiin EteläSuomen alueella. Pohjois-Suomesta lähtien otannan suunnittelussa käytettiin monilähteiseen inventointiin perustuvaa tilavuuskarttaa ja simulointia. Samalla tarkistettiin inventoinnin tunnuksia. Monilähteisen inventoinnin uudet, numeeriset tilavuuskartat olivat yhdeksännen inventoinnin suunnittelun aikana käytössä koko maasta. Niiden avulla tehtiin laaja otantatutkimus eri otanta-asetelmien tehokkuuksien vertaamiseksi ja optimaalisen asetelman löytämiseksi. Valittu otanta-asetelma on jonkin verran harvempi kuin 8. inventoinnissa. Siitä huolimatta tulosten luotettavuus ei ole heikentynyt, vaan päinvastoin lievästi parantunut varsinkin kokonaistilavuusarvioiden osalta, mikä johtuu koealojen tehokkaammasta sijoittelusta. Maastomittausten huomattavin muutos edelliseen Etelä-Pohjanmaan inventointiin verrattuna on pysyvien koealojen perustaminen varsinaisen inventoinnin yhteydessä. Niiden avulla pyritään arvioimaan sellaisia metsässä tapahtuvia muutoksia, joita kertakoealoilla on vaikea havaita, esimerkiksi kasvupaikan muutoksia ja metsiköiden kehitystä. Toinen suurehko uudistus on uusien metsäluonnon monimuotoisuuteen liittyvien tunnusten mittaaminen tai arvioiminen. Tähän ryhmään kuuluvat muun muassa lahopuiden määrä ja laatu sekä metsien monimuotoisuuden kannalta erityisen tärkeät elinympäristöt eli avainbiotoopit. Inventoinnin tuloslaskennan vaativimpia tehtä- Tomppo ym. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97 295 viä keskivirheiden arvioiden ohella on koepuutietojen yleistäminen lukupuille, ks. luvut 2 ja 3. Yhdeksännessä inventoinnissa on käytetty ns. lähimmän naapurin menetelmää. Tätä menetelmää kehitettiin edelleen Etelä-Pohjanmaan tuloslaskentaa varten. Estimaattien keskivirheiden ja muutosten tilastollisen merkitsevyyden arviointiin käytettiin Matérnin (1960) metodia, jonka laskenta-algoritmeja kehitettiin. Tämän tutkimuksen tavoite on selvittää EteläPohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsien tila, metsävarat ja puuston kasvu sekä niiden muutokset. Tutkimukseen kuuluu otanta-asetelman ja maastomittausten suunnittelu, maastomittaukset, tuloslaskennan menetelmien kehittäminen, tuloslaskenta luotettavuusarvioineen ja raportointi. Valtakunnan metsien inventoinnin tulokset julkaistaan metsäkeskuksittain. Tässä artikkelissa esitellään varsin yksityiskohtaisesti inventoinnin menetelmää ja tuloslaskentaa. Luettelo inventoinnissa mitattavista tai arvioitavista muuttujista on liitteessä 1. Muuttujien määritelmät ja mahdolliset arvot on esitetty mittausohjeessa (Valtakunnan... 1997). Edelliset Etelä-Pohjanmaan metsälautakunnan alueen metsävaratiedot ovat peräisin vuosilta 1937, 1952, 1968, 1974, 1981 ja 1991. Metsälautakuntien muututtua metsäkeskuksiksi vuonna 1996 niiden aluerajoja muutettiin. Myöhemmin, vuoden 1998 alusta Keski-Pohjanmaan metsäkeskus lakkautettiin ja eteläosan kunnat (Halsua, Himanka, Kannus, Kaustinen, Kälviä, Lestijärvi, Lohtaja, Perho, Toholampi, Ullava ja Veteli) liitettiin Etelä-Pohjanmaan metsäkeskukseen sekä pohjoisosan kunnat (Alavieska, Haapajärvi, Kalajoki, Nivala, Reisjärvi, Sievi ja Ylivieska) Pohjois-Pohjanmaan metsäkeskukseen. Tähän artikkeliin on laskettu alkuperäisistä VMItiedoista nykyisen metsäkeskuksen alueen tuloksia 5. inventoinnista lähtien. Tätä aikaisempien inventointien aineistoja ei ole valmiiksi tallennettuna tietojenkäsittelyn edellyttämään muotoon. Seuraavassa tarkastellaan siis metsävaroja ja niiden muutoksia pääasiassa vuodesta 1968 lähtien. Vuosien 1968–96 aikana on Etelä-Pohjanmaan metsistä poistunut puuta 95 milj. m3 eli 1,1 kertaa alueen 1960-luvun lopun varanto 85 milj. m3. Soiden ojitus alkoi alueella jo ennen vuotta 1968. (Vuonna 1968 soista oli ojitettu 47 %.) Ojitukset alkoivat vaikuttaa puuston kasvuun ja erityisesti tilavuuteen 1960-luvun lopulla. Tämä 30 vuoden aikasarja antaa siten hyvän kuvan metsäkeskuksen alueen metsien kehityksestä tehostuneen metsäparannustoiminnan vaikutuskaudelta ja metsien käytön ajalta. 2 Inventointimenetelmä 2.1Otanta-asetelma Neljässä ensimmäisessä valtakunnan metsien inventoinnissa käytettiin linja-arviointeja yhtenäisillä linjoilla. VMI5:ssä linjat olivat epäyhtenäisiä ja suorakaiteen muotoisia. VMI6:sta lähtien tilavuusarviointeja tehtiin vain linjalle sijoitetuilla koealoilla ja koealoja sisältävillä metsikkökuvioilla, ei siis kaikilla linjaa leikkaavilla metsiköillä kuten viidennessä inventoinnissa. (Kaikilta metsiköiltä kirjattiin kuitenkin muutama tunnus.) Suorakaiteen tai puolisuorakaiteen muotoiselle linjalle sijoitettujen koealojen joukkoa kutsutaan jatkossa koealarypääksi. Koealarypäiden etäisyydet määräytyivät asetettujen luotettavuusvaatimusten ja käytettävissä olevan rahamäärän mukaan. Rypäiden koealojen määrä arvioitiin yhden työpäivän Kuva 1. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alue 1.1.1998. Metsätieteen aikakauskirja 2B/1998 Tomppo ym. 296 kokoiseksi työyksiköksi. Rypäiden koko ja etäisyydet säilyivät maan eteläpuoliskossa samana kahdeksanteen inventointiin saakka. VMI9:n otannan suunnittelussa käytettiin monilähteiseen inventointiin perustuvaa tilavuuskarttaa, jolla simuloitiin erilaisia otanta-asetelmia. Otannan simulointi tehtiin seuraavasti. Aikatavoitteeksi asetettiin koko Etelä-Suomen alueen mittaaminen kolmessa vuodessa 13 mittausryhmällä. Ajanmenekki 100 km2:n kokoista maa-aluetta kohti voi siten olla korkeintaan 949 minuuttia. Puuston runkotilavuuden suhteellisen otantavirheen ylärajaksi asetettiin 60 km ×60 km kokoisilla alueilla 5 %, eikä se saanut ylittää yli 0,3 prosenttiyksiköllä VMI8:n otanta-asetelman mukaisia virheitä. Simulointia varten valittiin maan eteläpuoliskosta joukko testialueita. Osalla otanta-asetelmia laskettiin otantavirheet myös metsäkeskusten alueille. VirKuva 2. Esimerkkejä a) puuston keskitilavuuden ja b) puuston kokonaistilavuuden keskivirheistä rypäiden koon, muodon ja koealojen välimatkan funktiona. Tomppo ym. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97 297 hettä arvioitaessa oletettiin tunnetuksi maa-alat ja puuston tilavuus puulajeittain satelliittikuvan kuvanalkioissa sekä koealakohtaiset kustannukset eri otanta-asetelmissa. Tarkasteltavat muuttujat olivat puuston keskitilavuus ja kokonaistilavuus. Testattaviksi valittiin joukko otanta-asetelmia seuraavasti: 1) Rypäiden muotoina testattiin suorakaidetta, puolisuorakaidetta ja lounaasta koilliseen kulkevaa suoraa. 2) Rypäiden koot asetettiin siten, että ne olivat joko yhden päivän tai puolen päivän aikana mitattavissa. Suorakaiteella käytettiin koealamääriä 8, 16, 18 ja 20 sekä puolisuorakaiteella ja suoralla koealamääriä 8, 9, 15, 16, 17, 18, 19, 20 ja 21 koealaa ryvästä kohti. 3) Koealojen väleinä rypäillä testattiin etäisyyksiä 100 m, 150 m, 200 m, 250 m, 300 m ja 350 m. 4) Rypäiden testatut etäisyydet olivat 5 km, 6,5 km, 7 km ja 8 km. Otanta-asetelmat valittiin siten, että noin viidesosa koealoista tuli pysyviksi. Pysyvät koealat olivat joka neljännellä rypäällä. Jokaisella otanta-asetelmalla sijoitettiin numeeriselle tilavuuskartalle satunnaisesti 1 000–2 000 otosta ja laskettiin kuhunkin otokseen perustuen puuston keskitilavuudet ja kokonaistilavuudet. Otoksista laskettujen tilavuuksien keskihajonnan oletettiin kuvaavan estimaattien keskivirhettä. Vertaaminen VMI8:n otanta-asetelmaan vahvisti oletuksen oikeaksi. Myös maastomittauksista ja tilavuuskartalta laskettujen tilavuuksien variogrammit olivat samankaltaiset siitä huolimatta, että tilavuusestimaatit keskiarvoistuvat jonkin verran. Kuvassa 2 on puuston keskija kokonaistilavuuden keskivirheen arvioita Etelä-Pohjanmaalla koealamäärien ja koealojen välimatkan funktiona, kun rypäiden väli on joko 7 km ×7 km tai 7,5 km ×7,5 km ja ryväs on joko suorakaide tai puolisuorakaide (suorakulma). Monista, erityisesti asetetut ehdot toteuttavista vaihtoehdoista valittaviksi jäivät lähinnä vaihtoehdot 1) suorakaideryväs 7 ×7 km:n välein, 18 koealaa (pysyvällä 14 koealaa), 300 m:n koealaväli 2) puolisuorakaide 7 × 7 km:n välein, 17 koealaa (pysyvällä 13 koealaa), 250 m:n tai 300 m:n koealaväli riippuen inventointialueesta (Henttonen 1996), vrt. kuva 2. Molemmilla arvioitu ajanmenekki oli 940 minuuttia 100 km2:ä kohti. Sekä keskiettä kokonaistilavuuden keskivirheiden keskiarvot olivat pienemmät vaihtoehdossa 1 (3,11 % ja 3,41 %) kuin vaihtoehdossa 2 (3,13 % ja 3,77 %), minkä vuoksi vaihtoehto 1 valittiin lopulliseksi otanta-asetelmaksi Pohjois-Savoon, Keski-Suomeen, Etelä-Pohjanmaalle ja Rannikon Pohjanmaan alueelle. VMI8:n otanta-asetelmaa vastaavat testiruutujen keskivirheiden keskiarvot olivat 3,0 ja 3,59. Valittu otanta-asetelma oli siten VMI8:n otanta-asetelmaa tehokkaampi erityisesti maaluokkien pinta-alojen estimoinnissa. Valitun otanta-asetelman mukaan (kuva 3) EteläPohjanmaalla mitattiin 433 koealaryvästä ja 6 745 koealaa, joista metsätalousmaalla oli 5 118 ja metsämaalla 4 417. 2.2Havainnoitavat metsikkötunnukset Valtakunnan metsien inventoinnin mittaukset ja arviot tehdään koealarypäiden koealoilta ja koealoja tai niiden osia sisältäviltä metsikkökuvioilta. Metsikkötunnusten ja niiden arvojen avulla lasketaan pinta-alaestimaatteja sekä jaetaan tarvittaessa inventointialue laskentaositteisiin pinta-alatai tilavuusestimaattien laskentaa varten. Tilavuusestimaatit johdetaan koealojen puumittauksista. Mittaukset ovat saaneet nykyisen sisältönsä inventoinneille asetettujen tavoitteiden ja useiden inventointien aikana saatujen kokemusten perusteella. Koealan keskipisteen sisältävää metsikkökuviota kutsutaan keskipistekuvioksi. Sivukuvio on puolestaan metsikkökuvio, joka leikkaa puustokoealaa, mutta ei sisällä koealan keskipistettä. Keskipistekuviolta tallennetaan aina kaikki maaluokan mukaiset metsikkötiedot riippumatta siitä, onko metsiköstä luettu puita vai ei. Sivukuvioilta tallennetaan kaikki maaluokan mukaiset metsikkötiedot, jos kuvioilta on luettu puita. Muuten sivukuvioilta tallennetaan vain metsikön osuus relaskooppikoealasta sekä maaluokkatunnukset, koska pinta-alaestimoinnissa käytetään vain keskipistekuvioita. Sen sijaan tilavuusestimoinnissa käytetään kaikkia mitattuja puita, ks. luku 3 Tulosten laskenta. Keskipistekuvioita ja niitä sivukuvioita, joilta on luettu puita, kutsutaan seuraavassa inventoinnin metsik- Metsätieteen aikakauskirja 2B/1998 Tomppo ym. 298 kökuvioiksi tai kuvioiksi. Pienin erotettava kuvio on Etelä-Suomessa yleensä 0,25 ha. Kuviotietue koostuu mm. hallintoa koskevista tiedoista sekä puuntuotannon rajoituksiin, maaperään, puustoon sekä tehtyihin ja ehdotettuihin toimenpiteisiin liittyvistä tiedoista, joita nimitetään yhteisesti kuviotiedoiksi. Tiedot arvioidaan yleensä kuviokohtaisina tai puujaksokohtaisina ja ne kuvaavat koko kuviota, jolla koeala tai sen osa sijaitsee, eivätkä pelkästään koealaan sisältyvää osaa. Kuitenkin osa tunnuksista kerätään vain koealan aluetta koskevina. Inventoinnin koeala koostuu joukosta samakeskisiä, erisäteisiä ympyröitä. Säteen pituus riippuu toisaalta tunnuksesta ja toisaalta tunnuksen arvosta, esimerkiksi puustokoealan säde puun rinnankorkeusläpimitasta. Koealat ovat seuraavat: 1. Puustokoeala (metsäja kitumaalla) on vaihtuvasäteinen rajoitettu relaskooppikoeala, ks. luku 2.4. Relaskooppikerroin Etelä-Pohjanmaalla on 2, joten d-läpimittainen puu luetaan koealalta, jonka säde rd=50 2/ . Säteen maksimiarvo on kuitenkin 12,52 m, ts. ko. sädettä vastaavaa paksummat (d > 35,4 cm) puut luetaan kiinteäsäteiseltä koealalta. 2. Avainpuulajien puiden koeala on kiinteäsäteinen koeala, säde 12,52 m, ks. luku 2.5.1. Se mitataan metsäja kitumaan keskipistekuvioilta. Tuloslaskentaa varten arvioidaan keskipistekuvion pintaala kymmenyksinä 12,52 m:n säteisen ympyrän sisällä. 3. Kaikki puulajit havainnoidaan samoin 12,52 m:n kiinteäsäteiseltä koealalta, mutta vain pysyviltä koealoilta, ks. luku 2.5.2. Tuloslaskentaa varten arvioidaan maaluokkien metsä-, kituja joutomaa pintaala kymmenyksinä 12,52 m:n säteisen ympyrän sisällä. 4. Kuolleet puut mitataan metsäja kitumaan keskipistekuvioilta kiinteäsäteiseltä koealalta, säde 7 m, ks. luku 2.6. Tuloslaskentaa varten arvioidaan keskipistekuvion pinta-ala kymmenyksinä 7 m:n säteisen ympyrän alasta. 5. Avainbiotoopit eli metsäluonnon arvokkaat elinympäristöt havaitaan ja luokitellaan metsä-, kituja joutomaan kiinteäsäteiseltä koealalta, säde 30 m, ks. luku 2.3. Luettelo inventoinnin metsikköja puutiedoista on liitteessä 1. Muuttujien yksityiskohtainen määrittely on esitetty inventoinnin mittausohjeessa (Valtakunnan... 1997). Seuraavassa on lyhyt katsaus metsikkökuvioilta ja koealoilta arvioitaviin ja mitattaviin keskeisiin tunnuksiin. Kuva 3. Etelä-Pohjanmaan maastomittausten otanta-asetelma sekä koelarypään muoto ja koko. Tomppo ym. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97 299 2.2.1 Hallintotiedot Hallintotietoihin kuuluvat kunta, kylä, tilan rekisterinumero, omistajaa koskevat tiedot ja mahdolliset puuntuotannon rajoitukset. Valtakunnan metsien inventointi kattaa kaikkien omistajaryhmien metsät, sekä puuntuotannossa olevan maan että eriasteiset suojelualueet. Inventoinnin metsätalousmaan kuvioille (sekä keskipisteettä sivukuvioille) selvitetään omistajatiedot mahdollista omistajaryhmittäisten tulosten laskentaa varten. Omistajatiedot haetaan Maanmittauslaitoksen ja verohallinnon tiedoista. Omistajaryhminä erotellaan – maatilametsänomistajat (pääasiallinen tulonlähde on maaja metsätalous) – muut yksityisluonteiset metsänomistajat – metsäteollisuutta harjoittavat yhtiöt – muut yhtiöt – metsähallitus – muu kuin metsähallituksen hallitsema valtion alue – yhteismetsät – kunnat, seurakunnat ja muut yhteisöt – jakamattomat vesijättömaat. Mahdolliset puuntuotantoa koskevat rajoitukset haetaan kuvioille etukäteen eri lähteistä, esimerkiksi luonnonsuojelulakien ja -ohjelmien liitekartoista sekä seutukaavakartoista. Lisäksi käytetään Suomen ympäristökeskuksen numeerista käyttörajoituselementtiä. Maastotyön aikana havaitut, varmuudella todetut puuntuotannon rajoitukset merkitään lisäksi myös työkartoille ja kirjataan kuviotietueelle. Rajoitukset voivat olla lakiin, asetukseen, omistajan päätökseen tms. perustuvia ja ne jaetaan kuuteen pääryhmään: 1. Luonnonsuojelulakiin perustuvia luonnonsuojelualueita ovat mm. luonnonpuistot, kansallispuistot, soidensuojelualueet, lehtojensuojelualueet, muut luonnonsuojelualueet ja luonnonsuojelulain mukaiset suojeltaviksi vahvistetut luontotyypit (Valtakunnan... 1997). Näillä alueilla on yleensä kaikki toimenpiteet kielletty. 2. Muuhun lakiin perustuvia suojelualueita ovat esimerkiksi erämaat (luonnontilaiset ja luonnonmukaisesti käsiteltävät), ulkoilureitit, valtion retkeilyalueet, muinaisjäännökset ja muut lakiin perustuvat luonnonsuojelualueet. 3. Omistajan tai haltijan (esimerkiksi Metsähallituksen ja Metsäntutkimuslaitoksen) päätökseen perustuvia suojelualueita ovat aarnialueet, luonnonhoitometsät, ojitusrauhoitusalueet, korkeat alueet, puistometsät, metsänjalostusja tutkimusmetsät, kaupunkien ja kuntien lähivirkistysalueet, puolustusvoimien harjoitusalueet sekä puolustusvoimien luonnonsuojelualueet. 4. Suojeluohjelmiin kuuluvilla alueilla lopullista päätöstä suojelusta ei vielä ole tehty, mutta alueella on valtioneuvoston periaatepäätös suojelusta tai lääninhallituksen määräämä toimenpidekielto. Ohjelmia ovat esimerkiksi kansallisja luonnonpuistojen kehittämisohjelmat, soidensuojeluohjelma, lehtojensuojeluohjelma, vanhojen metsien suojeluohjelma, rantojensuojeluohjelma, lintuvesiensuojeluohjelma, harjujensuojeluohjelma, valkoselkätikansuojeluohjelma, arvokkaiden kallioalueiden suojeluohjelma ja yksittäiset suojeluohjelmat. 5. Osalla kaava-alueita (seutu-, yleis-, asema-, rakennusja rantakaava) on puuntuotannon rajoituksia. 6. Vaihtoehtoisten hakkuumahdollisuuksien laskentaa varten voidaan maastossa esittää lisäksi metsän käsittelylle rajoituksia, jos metsikkö on arvokas luontokohde tai sitä tulisi muutoin käsitellä tavanomaista varovaisemmin. Osa avainbiotoopeista (ks. jäljempänä) kuuluu tähän ryhmään. Muita syitä rajoitukseen voivat olla maisemallisesti arvokas kuvio, kuvio on asutuksen välittömässä läheisyydessä, kuvio metsäsaarekkeessa vähäpuustoisen suon tai avosuon keskellä, kuvio jätetty elävöittämään ympäröivää avohakkuumaisemaa, kuvio metsäsaarekkeessa muun puuttoman alueen keskellä, kuviolla uhanalaisen tai harvinaisen eliölajin esiintymistai pesimisalue. Myös edellisten reuna-alueet voivat vaikuttaa rajoitusehdotuksiin. Puuntuotannon rajoituksen tarkennuksella kuvataan, kuinka voimakkaasta rajoituksesta on kysymys, esimerkiksi onko kaikki toimenpiteet kielletty vai ”luonnonmukaiset hakkuut” sallittu vai onko hakkuut sallittu alueen luonteen säilyttämiseksi. 2.2.2 Maaperäja kasvupaikkatiedot Maaperää ja kasvupaikkaa kuvaaviin tietoihin kuuluvat inventoinnissa maaluokka, maaluokan tarkennus, maaluokan muutos ja muutoksen aika, kasvu- Metsätieteen aikakauskirja 2B/1998 Tomppo ym. 300 paikkatiedot (päätyyppi, sekatyyppi, kasvupaikkatyyppi, kasvupaikan lisämääre), topografia, suosammalien peittävyys, maaperätiedot (maalaji, keskiraekoko, maaperän paksuus, kivisyys, orgaanisen kerroksen laatu ja paksuus, pintaturpeen maatumisaste), ojitustilanne, tehty ojitus ja sen ajankohta, ojitustarve, sarkaleveys, ojien kunto sekä veroluokka ja sen tarkennus. Inventoinnin metsätalousmaaluokat ovat: 1. Metsämaa on puustoista tai tilapäisesti puutonta maata, jolla puuston keskimääräinen vuotuinen kasvu suotuisimpien kasvuolojen vallitessa ja ohjekiertoaikaa käytettäessä on vähintään 1 m3/ha. 2. Kitumaa on heikosti metsää tuottavaa maata, jolla puuston kasvu on 0,10–0,99 m3/ha/v kuorineen. 3. Joutomaa on metsätalouden piiriin kuuluvaa maata, jolla edellä esitettyjen periaatteiden mukainen puuston kasvu on alle 0,10 m3/ha/v. Joutomaalla voi kasvaa vain yksittäisiä, kituliaita tai pensastavia puita. 4. Muu metsätalousmaa sisältää metsäautotiet, siemenviljelymetsät, metsätalouden pysyvät varastoja tonttialueet ja metsäkokonaisuuteen kuuluvat sorakuopat, turpeennostopaikat, riistapellot jne. Metsätalousmaan ulkopuolista maata ovat maatalousmaa, rakennettu maa, liikenneväylät ja voimansiirtolinjat. Vesialueet jaetaan sisäja merivesiin (Valtakunnan... 1997). Maaluokan tarkennuksella voidaan kuvata mm., onko metsikkö pieni ja toisen tai toisten maaluokkien ympäröimä, jolloin se voidaan ottaa huomioon hakkuumahdollisuuksia arvioitaessa. Maaluokan muutoksella ja sen ajankohdalla kuvataan metsätalousmaan sisäiset sekä metsätalousmaan ja muiden maaluokkien väliset muutokset. Siten voidaan pieniä maaluokkamuutoksia arvioida luotettavammin kuin olisi mahdollista kahden peräkkäisen inventoinnin estimaattien avulla. Menetelmällä saavutetaan sama etu kuin käyttämällä maaluokkien seurannassa pysyviä koealoja. Metsätalousmaan sisäiset ja metsätalousmaasta muihin maaluokkiin tapahtuneet muutokset kirjataan viimeisen 10 vuoden ajalta, mutta muutokset muista maaluokista metsätalousmaaksi kirjataan 30 vuoteen saakka. Kasvupaikkatiedot kirjataan metsä-, kituja joutomaalla. Kasvupaikan päätyyppi jakaa metsä-, kituja joutomaat kangasmaiksi tai soiden päätyypeiksi (korpi, räme ja avosuo). Korviksi tai rämeiksi luokitellaan myös sellaiset suot, jotka ovat luonnontilaisina olleet avosoita, mutta ojitettuina metsittyneet luontaisesti tai viljelyn seurauksena. Metsikkö luokitellaan edellä mainittuihin suon pääryhmiin, jos kivennäismaata peittävä orgaaninen kerros on turvetta tai jos aluskasvillisuudesta yli 75 % on suokasvillisuutta. Sekatyyppien avulla erotellaan aidot kasvupaikan päätyypit niiden sekamuodoista. Käytettyjä sekatyyppimerkintöjä ovat kangasmetsämäinen, korpinen, rämeinen, nevainen, lettoinen ja aiempi ei-metsätalousmaan kuvio. VMI:ssä luokitellaan sekä kankaat että suot kasvupaikkatyyppeihin seuraavasti (Lehto ja Leikola 1987, Laine ja Vasander 1990, Valtakunnan… 1997): 1. lehdot sekä lehtomaiset ja lettosuot (luonnontilaiset, ojikkoja muuttumasuot) ja lehtoturvekankaat, 2. lehtomaiset kankaat ja ruohoiset suot sekä turvekankaat, 3. tuoreet kankaat ja suursaraiset sekä mustikkaiset suot ja turvekankaat, 4. kuivahkot kankaat ja piensaraiset sekä puolukkaiset suot ja turvekankaat, 5. kuivat kankaat ja tupasvillaiset sekä isovarpuiset suot ja turvekankaat, 6. karukkokankaat ja rahkaiset suot sekä turvekankaat, 7. kalliomaat, hietikot ja vesijättömaat sekä 8. lakimetsät ja tunturit. Kankaiden kasvupaikat 1–6 ovat aina metsämaata. Kalliomaat voivat olla metsä-, kitutai joutomaata. Lakimetsäksi tai tunturikasvupaikaksi luokitetut metsiköt ovat kitutai joutomaata. Varsinkin suokasvupaikkoja tarkennetaan kasvupaikan lisämääreen avulla. Sitä käytetään kasvupaikkaluokituksen ja puuntuotoskykyyn vaikuttavien tekijöiden tarkentamiseen. Lisämääreitä ovat rimpisyys, siniheinäisyys, rahkamättäisyys, tulvaisuus, luhtaisuus, ohutturpeisuus ja talvikkityypin kangas. Puuntuotoskykyä voidaan arvioida myös topografiatiedoilla ja suosammalien peittävyydellä. Topografiatiedoilla kuvataan koealan alueen pinnanmuotoa sekä kaltevuutta lähinnä veden virtaamisen kannalta. Tarkastelun kohteena on 20 m säteinen ympyrä koealan keskipisteen ympärillä. Suosam- Tomppo ym. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97 301 malien peittävyys puolestaan kuvaa koealan kosteutta. Tämä VMI9:ssä käyttöön otettu tunnus arvioidaan metsä-, kituja joutomaan kuvioilta kiinteäsäteiseltä (säde 12,52 m) ympyrältä. Maalaji (orgaaninen, kallio, kivikko, moreeni, lajittunut) arvioidaan maaperän homogeenisuudesta riippuen 2–5 havainnon perusteella 10–30 cm:n syvyydeltä maan pinnasta 12,52 m:n säteiseltä koealalta. Jos maalaji on moreeni tai lajittunut, arvioidaan myös keskiraekoko. Kallioperän päällä olevan maaperän (orgaaninen kerros + kivennäismaa) paksuus arvioidaan silmävaraisesti. VMI9:ssä uutena tunnuksena on kivisyys, jonka avulla pyritään arvioimaan kivisyyden vaikutusta puustoon ja kasvuun. Se mitataan vain pysyviltä koealoilta. Mittaukset tehdään kivirassin avulla kiinteäsäteiseltä ympyrältä (säde 12,52 m) metsäja kitumaan kuvioilta, joilla orgaaninen kerros on ohuempi kuin 15 cm. Orgaanisen kerroksen laatu (kangashumus, mullas, multa, turve, kangashumus turvekerroksen pinnassa, turvemulta) määritetään orgaanisen kerroksen paksuuden mittauksen yhteydessä. VMI9:ssä syvyys mitataan 4 m:iin saakka. VMI8:ssa Etelä-Suomessa todettiin, oliko orgaanisen kerroksen paksuus alle vai yli 30 cm. Pohjois-Suomessa syvyys mitattiin 1 m:iin saakka. Syvyys mitataan neljän (kertakoealoilla 1– 3:n) mittauspisteen syvyyksien keskiarvona. Pisteet ovat 8 m ×8 m kokoisen neliön kulmissa, neliön keskipiste on koealan keskipiste. Tavoitteena on saada tietoa soiden laadusta ja puuntuotoskyvystä sekä turvevaroista ja turpeeseen sitoutuneen hiilen määrästä. Soiden turvekerroksen paksuus on edellisen kerran mitattu neljän metrin syvyyteen VMI3:ssa. Uusi tunnus on myös pintaturpeen maatumisaste, joka arvioidaan von Postin asteikolla, kuitenkin vain pysyviltä koealoilta. Ojitustilanne-tunnuksella erotellaan ojittamattomat ja ojitetut metsätalousmaakuviot toisistaan sekä luokitellaan ojitetut suot kuivatusasteen mukaan ojikoihin, muuttumiin ja turvekankaisiin (Valtakunnan... 1997). Muuttumat ja turvekankaat voivat olla kitutai joutomaita, jos kasvupaikan vähäravinteisuus estää metsikkökuvion luokittelun metsämaaksi. Kankailla käytetään luokitusta ojittamaton/ojitettu. Tehtynä ojituksena ja sen ajankohtana kirjataan viimeinen ojitustoimenpide enintään 30 viimeisen vuoden ajalta. Inventoinnissa arvioidaan soiden ojitustarve puuntuotannon näkökulmasta sekä mahdolliset puuntuotantoon sopimattomien soiden virheojitukset. Ojitustarvetta arvioitaessa kiinnitetään huomiota metsikön puuston ikään, määrään, tekniseen laatuun sekä elpymiskykyyn. Laajemman suoalueen ojitukseen liittyvät pienialaiset virheojitukset erotellaan muista virheojituksista. Soiden metsänkasvatuskelpoisuus perustuu tehoisaan lämpösummaan ja suotyyppiin (Valtakunnan... 1997). Uusina tunnuksina VMI9:ssä arvioidaan sarkaleveys ja ojien kunto. Ne kirjataan vain pysyvien koealojen metsä-, kituja joutomaan ojitetuilta kuvioilta. Valtakunnan metsien inventoinnin perusteella lasketaan edelleen mahdollisesti uudet veroperusteet. Sitä varten arvioidaan veroluokka kaikille metsämaan koealakuvioille, joilta on luettu puita. VMI:ssä käytetään viittä veroluokkaa (IA, IB, II, III ja IV). Veroluokka määräytyy pääasiassa kasvupaikan perusteella: IA vastaa lehtoja ja lehtomaisia kankaita (lukuunottamaatta talvikkityypin kankaita), IB tuoreita kankaita (sekä talvikkityypin kankaita), II kuivahkoa kangasta, III kuivaa ja karukkokangasta sekä metsämaan ojittamatonta korpea, IV metsämaan ojittamatonta rämettä. Metsämaa, jonka puuntuottokyky on olennaisesti pienempi kuin saman kasvupaikkatyypin normaalitilan tuottokyky, määritetään kuitenkin siihen veroluokkaan, jota se puuntuottokyvyltään vastaa. Alentuneesta puuntuottokyvystä ovat esimerkkejä mm. kallioperäiset tai poikkeuksellisen kiviset metsämaat, tuulille altista, aavaa selkävettä vastassa olevat ranta-alueet, vaaramailla olevat toistuvalla lumituhoalueella sijaitsevat metsämaat sekä soistuneet tai veden vaivaamat tai metsäpalon voimakkaasti polttamat metsämaat. Jos metsikkökuvion puuntuottokyky ei vastaa edes veroluokan IV tuottokykyä, se luetaan kitutai joutomaahan. Turvekankailla veroluokitus vastaa saman ravinnetason kankaan veroluokitusta. Muuttuman veroluokka on yleensä korkeampi kuin vastaavan ojikon tai luonnontilaisen suon veroluokka, mutta alempi kuin vastaavan kasvupaikkatyypin kankaan alentamaton veroluokka. Ojittamattomilla tai ojikkovaiheessa olevilla korvilla ja rämeillä veroluokka voi olla edellä esitettyjä luokkia III–IV korkeampi. (Veroperusteita laskettaessa luokka palautetaan verohallinnon käyttämäksi luokaksi.) Jos kuvion veroluokka poikkeaa siitä, mikä sen Metsätieteen aikakauskirja 2B/1998 Tomppo ym. 308 detäänkin yhtenä tärkeimmistä metsien monimuotoisuuden indikaattoreista. Informaatioarvoonsa nähden se on lisäksi suhteellisen helposti mitattava tunnus. VMI9:ssä mitataan kaikki kuollut puu, myös lahopuu. Etelä-Pohjanmaalla mitattiin kuollut puu kaikilta metsäja kitumaan keskipistekuviolta 7 m:n kiinteäsäteiseltä ympyrältä. (Pohjois-Savossa ja Keski-Suomessa käytetty 12,52 m:n ympyrä joka toisella koealalla muutettiin ensimmäisen vuoden kokemusten jälkeen.) Sekä pystyssä olevat (pystymmässä kuin 45°:n kulmassa olevat) kuolleet puut tai rungon osat eli pystypuut että maassa olevat kuolleet puut eli maapuut mitataan. Pystypuu mitataan, jos sen rinnankorkeusläpimitta on vähintään 100 mm ja pituus vähintään 1,3 m. Maapuun läpimitan 1,3 m:n kohdalla tyvestä päin mitattuna on oltava vähintään 100 mm ja pituuden vähintään 1,3 m. Maapuusta mitataan vain 7,0 m säteisen ympyrän sisään jäävä, keskipistekuviolla oleva vähintään 100 mm paksu osa. VMI:ssä esitettävät arviot eivät siis sisällä kaikkea kuollutta runkopuuta, kuten alle 10 cm:n vahvuista puuta, eivätkä lainkaan kantoja, oksia ja juuria. Pystyja maapuuosille arvioitavia yhteisiä tunnuksia ovat runkoluku, puulaji, puun ulkoasu, kuoren peittävyys ja lahon aste. Pystypuista mitataan rinnankorkeusläpimitta sekä niistä katkenneista pystypuista pituus, joiden latvaläpimitta on vähintään 100 mm. Maapuista mitattavia tunnuksia ovat koealan keskipistekuvion sisään jäävän osan tyviläpimitta, latvaläpimitta ja pituus. Lisäksi maapuista arvioidaan maapuun luokka, joka erottelee koholla olevat ja pahasti katkeilleet maassa olevat puut. 3 Tulosten laskenta 3.1Pinta-alaestimaatit Luvuissa 4–6 ja 9–11 esiteltävät pinta-alaestimaatit perustuvat keskipistekuvioiden tietoihin (ks. luku 2.2). Pinta-alaosuuksia estimoidaan vastaavilla keskipisteiden määrien suhteilla; esimerkiksi kangasmaan osuus metsämaan alasta lasketaan jakamalla kankaalle osuneiden keskipisteiden määrä kaikkien metsämaalle osuneiden määrällä. Laskentaositteiden kokonaispinta-alojen estimoinnissa käytetään lisäksi inventointialueen tilastoitua maapinta-alaa, joka saadaan Maanmittauslaitoksen julkaisemista kunnittaisista pinta-alatilastoista (Suomen…1998). Laskentaositteen suhteellisen osuuden arvio kerrotaan inventointialueen maapinta-alalla: AN NA SS = (3.1) jossa ASon laskentaositteen S pinta-alan estimaatti, NSon ositteeseen S osuneiden koealakeskipisteiden määrä, Non maalle osuneiden keskipisteiden määrä ja Aon inventointialueen maapinta-ala. Kukin maalle osuva keskipistekuvio edustaa siten maapinta-alaa, joka saadaan jakamalla inventointialueen maapinta-ala A maalle osuneiden keskipisteiden määrällä N, ja laskentaositteen pinta-alaa estimoidaan laskemalla yhteen ko. ositteeseen osuneiden keskipistekuvioiden edustamat pinta-alat. Avainbiotooppeja on havainnoitu 30 m säteellä jokaisesta metsä-, kitutai joutomaalle osuneesta koealakeskipisteestä (ks. luku 2.3). Koealoittaiset pinta-alaosuudet näiden 30 m säteisten ympyröiden sisällä lasketaan avainbiotoopin alan ja yhdistetyn metsä-, kituja joutomaan alan suhteena. Pinta-alaosuuksia koko alueen metsä-, kituja joutomaista estimoidaan koealoittaisten osuuksien keskiarvolla. Luvussa 12.1 esiteltävät kokonaispinta-alat on laskettu kertomalla nämä osuudet yhdistetyn metsä-, kituja joutomaan pinta-alaestimaatilla: AS NA BB mkj mkj = (3.2) jossa ABon avainbiotoopin B pinta-alan estimaatti, SBon avainbiotoopin B koealoittaisten pinta-alaosuuksien summa, Nmkj on metsä-, kitutai joutomaalle osuneiden koealakeskipisteiden määrä ja Amkj on kaavan 3.1 mukaisesti estimoitu yhdistetyn metsä-, kituja joutomaan pinta-ala. Tomppo ym. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97 309 3.2Tilavuusestimaatit Puuston tilavuusestimaattien laskenta koostuu seuraavista vaiheista: 1.tilavuustunnusten estimointi koepuille 2.tilavuustunnusten yleistys lukupuille 3.tilavuustunnusten taulukointi. 3.2.1 Tilavuustunnusten estimointi koepuille Koepuille estimoidaan tilavuudet tilavuusmalleilla, jotka männyn, kuusen ja koivun osalta on esitetty julkaisussa Laasasenaho 1982. Lepälle, haavalle ja lehtikuuselle käytetään omia tilavuusmallejaan, joita ei ole julkaistu. Muille lehtipuille käytetään koivun mallia ja muille havupuille männyn mallia. Tilavuusmalleissa ovat selittäjinä koepuille mitatut rinnankorkeusläpimitta d, yläläpimitta d6 (vain yli 8 m:n pituisilla puilla) ja pituus h. Koska Laasasenahon (1982) mallit eivät ole loogisia aivan pienille puille, käytetään alle 3 m pituisille havupuille, alle 4 m pituisille koivuille ja lepille sekä alle 5 m pituisille haavoille erillisiä julkaisemattomia pienten puiden tilavuusmalleja. Puutavaralajeittaiset tilavuudet estimoidaan Laasasenahon (1982) runkokäyrämalleilla käyttäen lähtötietoina puille kirjattuja tunnuksia: puulaji, rinnankorkeusläpimitta, yläläpimitta, pituus ja eri laatuosien pituudet. Lisäksi lähtötietoina käytetään puutavaralajeille asetettuja minimipituus ja -läpimittavaatimuksia sekä eri laatuosien suhteellisia yksikköhintoja. Puutavaralajien tilavuuksien estimoinnissa rungot pölkytetään laskennallisesti siten, että rungon arvo tulee mahdollisimman suureksi. Eri laatuosien suhteelliset yksikköhinnat ovat: tukki, laatuluokka I 3 tukki, laatuluokka II 2,5 tukki, laatuluokka III 2 kuituosa 1 3.2.2 Tilavuustunnusten yleistys lukupuille Kullekin lukupuulle haetaan koepuujoukosta puita, jotka ovat tunnuksiltaan mahdollisimman samankaltaisia ko. lukupuun kanssa. Näitä lukupuuta lähinnä vastaavia koepuita kutsutaan jatkossa lähimmiksi naapureiksi. Lähimpiä naapureita etsittäessä lukupuun ja koepuun samankaltaisuutta mitataan seuraavilla puutason muuttujilla: puulaji, läpimitta ja puuluokka; sekä seuraavilla koealakuviotason muuttujilla: metsäkeskus, lämpösumma, veroluokka ja metsikön perustamistapa. Vastinkoepuista lasketaan muotokorkeuden (kaava 3.3) ja puutavaralajeittaisten muotokorkeuksien läpimittojen neliöillä painotettu keskiarvo, joka otetaan lukupuun vastaavan muotokorkeuden estimaatiksi. fh v g = (3.3) jossa fh on muotokorkeus, von puun rungon tilavuus (tai puutavaralajin tilavuus) ja gon puun poikkileikkausala rinnankorkeudella (πd2/ 4). Mitatuissa puissa, etenkin koepuissa, on hyvin vähän pieniä puita, koska mitattavat puut valitaan relaskoopilla. Tämän vuoksi haettaessa lähimpiä naapureita alle 2 cm:n läpimittaisille puille lukupuun ja koepuun samankaltaisuutta mitataan vain kahdella muuttujalla, läpimitalla ja puulajiryhmällä. Puulajiryhminä ovat havupuut ja lehtipuut. Samankaltaisuutta mittaavien muuttujien jakaumien ääripäissä (esimerkiksi poikkeuksellisen järeät puut karulla kasvupaikalla) tulee tilanteita, joissa lukupuulle löydetyt lähimmät naapurit ovat läpimitaltaan huomattavasti suurempia tai pienempiä kuin itse lukupuu. Tällöin lukupuun lopullinen muotokorkeuden estimaatti saadaan lähimpien naapurien ja ennakkoinformaation painotettuna keskiarvona. Ennakkoinformaationa käytetään muotokorkeuksien yhtälöitä läpimitan funktioina. Funktiot on estimoitu inventointialueen koepuujoukosta lisättynä lähialueilta ja edellisessä inventoinnissa mitatuilla koepuilla. Puutavaralajiosuuksia estimoitaessa ei voida käyttää edellisen inventoinnin koepuita, koska laatuvaatimukset ovat muuttuneet inventointien välillä. Ennakkoinformaationa käytettäviä yhtälöitä laaditaan inventointialueelle kaikkiaan 18 kappaletta: 6 puulajia/puulajiryhmää ja kullekin koko rungon tilavuuden, tukkiosan tilavuuden ja hukkaosan tilavuuden muotokorkeuden yhtälöt. Metsätieteen aikakauskirja 2B/1998 Tomppo ym. 310 3.2.3 Tilavuustietojen taulukointi Muotokorkeus fh (kaava 3.3) ilmaisee puun edustaman tilavuuden pohjapinta-alayksikköä kohti. Hehtaarikohtaista pohjapinta-alaa voidaan puolestaan arvioida relaskooppikoealalta luettujen puiden ja relaskooppikertoimen q (tässä tapauksessa 2 m2/ ha) tulolla. Relaskooppiotannalla poimitun puun edustama keskitilavuus (tilavuus maapinta-alayksikköä kohti) on siis u = q fh (3.4a) Puiden lukemisessa on kuitenkin sovellettu maksimietäisyyttä R (12,52 m; ks. luku 2.4). Yli 35,4 cm läpimittaiset puut on siten luettu kiinteäsäteiseltä koealaympyrältä, jonka pinta-ala on a = π R2. Näiden puiden edustamat pohjapinta-alat saadaan jakamalla poikkileikkausala g (ks. kaava 3.3) koealaympyrän alalla a, joten niiden edustamat keskitilavuudet saadaan kaavasta ug afh= (3.4b) Laskentaositteittaisia keskitilavuuksia estimoidaan jakamalla ositteeseen kuuluvilta koealan osilta luettujen puiden edustamien keskitilavuuksien summa ositteeseen osuvien koealakeskipisteiden määrällä: vU N SS S = (3.5) jossa vSon ositteen S puuston keskitilavuuden estimaatti, USon ositteen S puiden edustamien tilavuuksien (kaava 3.4a tai 3.4b) summa ja NSon ositteeseen S osuvien koealakeskipisteiden määrä. Kokonaistilavuus lasketaan kertomalla laskentaositteen keskitilavuus ositteen pinta-alaestimaatilla: VvAU NA SSS S == (3.6) Puuston pohjapinta-alat ja keskiläpimitat laskentaositteissa estimoidaan vastaavalla tavalla kuin tilavuustunnukset: mm. liitetaulukossa 15 esitetyt pohjapinta-alat ja keskiläpimitat perustuvat siis puukohtaisiin mittauksiin eivätkä metsikkötason keskitunnuksiin. 3.3Kasvuestimaatit Kasvujen laskenta koostuu seuraavista vaiheista: 1. tilavuuskasvun estimointi koepuille, 2. tilavuuskasvujen laskenta maaluokittain, läpimittaluokittain ja puulajiryhmittäin sekä 3. kokonaiskasvun laskenta laskenta-alueelle. 3.3.1 Koepuiden tilavuuskasvujen estimointi Koepuista mitattuja kasvuun liittyviä tunnuksia ovat kuoren paksuus, sädekasvu rinnankorkeudella 5 vuoden aikana ja pituuden kasvu 5 vuoden aikana. Pituuskasvu on mitattu vain havupuilla. Lehtipuilla pituuskasvu saadaan puun latvuskerroksen, iän ja pituuden funktiona (Kujala 1980). Koepuiden tilavuuskasvu estimoidaan Kujalan (1980) esittämien kuorellisen tilavuuden ja kuorettoman poikkileikkausalan suhteen yhtälöiden avulla. Yhtälöt ovat puulajeittaisia ja ainoana selittäjänä on puun pituus. Yhtälöillä estimoidaan kuorellisen tilavuuden ja kuorettoman poikkileikkausalan suhde mittaushetkellä (r) ja 5 v sitten (r5) käyttäen mitattua pituutta ja pituuskasvua. Yhtälöllä estimoitu suhteen muutos (r–r5) vähennetään mittaushetken ”mitatun” kuorellisen tilavuuden ja kuorettoman poikkileikkausalan suhteesta. Näin saatu tilavuuden ja poikkileikkausalan suhde 5 vuotta sitten muunnetaan edelleen kuorelliseksi tilavuudeksi 5 vuotta sitten kertomalla suhde kuorettomalla poikkileikkausalalla 5 vuotta sitten. Saatu luku on puun tilavuusestimaatti 5 vuotta sitten ja 5 vuoden jakson kasvu saadaan tämän hetken tilavuuden ja 5 vuoden takaisen tilavuuden erotuksena. Jakson kasvu muutetaan vuotuiseksi kasvuksi jakamalla kasvu viidellä. 3.3.2 Tilavuuskasvujen laskenta maaluokittain, läpimittaluokittain ja puulajiryhmittäin Metsäkeskuksen alueella mitatuista koepuista las- Tomppo ym. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97 311 ketaan keskimääräinen tilavuuskasvu (m3/ha/v) puulajiryhmän (kuusi, muut havupuut, lehtipuut), läpimitan (1 cm luokat) ja maaluokan (metsämaa, kitumaa) määrittämissä ositteissa. Vastaavissa ositteissa lasketaan lukupuiden määrät. Koepuiden keskimääräiset ositteittaiset kasvut kerrotaan vastaavilla lukupuumäärillä ja edelleen maaluokan (metsämaa, kitumaa) pinta-alaestimaatilla. Saatu tulo on säilyneen puuston kokonaiskasvun estimaatti. 3.3.3 Kokonaiskasvun laskenta laskenta-alueelle Säilyneen puuston kasvuun lisätään kasvunlaskenta jakson (5 v) aikana poistuneen puuston kasvun estimaatti. Poistuma koostuu hakkuupoistumasta ja luonnonpoistumasta. Hakkuupoistuma saadaan Metsäntutkimuslaitoksen keräämistä kunnittaisista hakkuutilastoista. Luonnonpoistuman arvio perustuu poistumatutkimuksiin. Poistuneiden puiden kasvuprosentin oletetaan olleen 70 % alueen säilyneen puuston kasvuprosentista. Poistuman kasvun laskenta on kuvattu yksityiskohtaisemmin julkaisussa Salminen (1993). 3.4Tulosten luotettavuuden arviointi Inventoinnin tulokset ovat otosaineistoon perustuvia arvioita eli estimaatteja. Jos otanta-asetelma pidettäisiin muuten samanlaisena, mutta vaihdeltaisiin koko koealaverkoston sijaintia satunnaisesti, saataisiin yleensä erilaisia arvioita. Näiden arvioiden ˆ e keskiarvoa yli kaikkien mahdollisten sijoittelujen kutsutaan ko. estimaattorin odotusarvoksi e, ja arvioihin liittyvää vaihtelua kuvaa estimaattorin keskivirhe s: noin 95 %:ssa tällaisia toistoja ˆ e asettuisi arvojen e–2s ja e+2s väliin. Toisin sanoen luottamusväli (ˆ,ˆ)eses−+22 sisältää tuntemattoman odotusarvon e 95 %:ssa otoksia. Luottamusväli onkin otanta-aineistojen yhteydessä yleisesti käytetty estimaattien luotettavuuden mittari. Jos mittauksiin tai käytettäviin malleihin ei liity systemaattista virhettä, niin odotusarvo e on sama kuin arvioitavan tunnuksen todellinen arvo, ja 95 %:n todennäköisyydellä tämä arvo on luottamusvälin sisällä. Keskivirheen s todellista arvoa ei tunneta, vaan sekin on arvioitava mitatun otoksen perusteella. Tavalliset, yksinkertaiseen satunnaisotantaan pohjautuvat keskivirhe-estimaattorit eivät sovellu inventoinnin aineistoon, joka on kerätty systemaattisella otannalla (ks. luku 2.1). Lisäksi useimpiin metsätunnuksiin liittyy voimakas spatiaalinen autokorrelaatio tai trendinomainen vaihtelu: toisiaan lähellä (erityisesti samalla metsikkökuviolla) sijaitsevat alueet ovat yleensä ”samanlaisempia” kuin etäisemmät. Nämä seikat on otettu huomioon inventoinnin yhteydessä sovelletussa keskivirhelaskennassa, joka pohjautuu Matérnin (1960) esittämään neliöryhmämenetelmään. Sen soveltamiseen liittyviä yksityiskohtia on tarkemmin kuvailtu mm. julkaisuissa Salminen (1973), Ranneby (1981) ja Salminen (1985). Kaikki inventointitulokset voidaan esittää suhdeestimaatteina PX Y = joiden osoittajat X ja nimittäjät Y ovat koealoittaisten tai puukohtaisten arvojen summia. Merkitään symboleilla xi ja yi vastaavia summia yli rypään i koealojen tai puiden. Suhde-estimaattorin P keskivirhettä arvioidaan ryväskohtaisten jäännösten zi = xi– Pyi vaihtelua tutkimalla. Tästä vaihtelusta pyritään systemaattinen osa (trendi) eliminoimaan käyttämällä vierekkäisten rypäiden välisistä symmetrisistä erotuksista koostuvia neliömuotoja keskivirheen estimoinnissa: ryväsryhmä on neljän rypään neliö, i3i4 i1i2 ja kunkin ryhmän g ryväskohtaisista jäännöksistä lasketaan ryhmän sisäistä vaihtelua kuvaava neliömuoto Tzzzz giiii =−−+ () 1 4 1234 2 Tämän julkaisun keskivirhearvioiden laskennassa on käytetty tiheintä mahdollista ryhmittelyä, jossa jokainen ryväs kuuluu neljään ryhmään (vrt. esim. Salminen 1985). Tällöin estimaattorin P keskivirhearvio s saadaan kaavasta Metsätieteen aikakauskirja 2B/1998 Tomppo ym. 312 sT Y gg =∑ Tämä keskivirhe-estimaattori on harhaton (keskimäärin oikea), jos rypäiden välillä ei esiinny spatiaalista korrelaatiota. Käytännössä se osoittautuu varsin yleisesti konservatiiviseksi (esim. Salminen 1985), eli keskivirheen systemaattisen aliarvioinnin vaaraa ei ole. Kuvassa 4 näkyy pinta-alaestimaatin keskivirheen selkeä riippuvuus ositteen koosta: suuriin ositteisiin osuu enemmän koealoja ja niiden pinta-ala saadaan siten suhteellisesti ottaen tarkemmin arvioitua. Kuvassa on esitetty kolmen taulukon pintaalaestimaatit ja vastaavat suhteelliset keskivirheet 100s/p (huomaa, että molemmat akselit ovat logaritmisia). Se, että hyvin pienten ositteiden suhteellinen keskivirhe on aina likimain 100 %, on osittain laskentamenetelmästä johtuva artefakti. Hyvin pienten pinta-alojen keskivirhearvioita ei siten voida pitää luotettavina, ja sama pätee myös pienten ositteiden keskija kokonaistilavuuksiin. Todenmukaisemman käsityksen pienten pinta-alaestimaattien luotettavuudesta antanevat yksinkertaiseen satunnaisotantaan perustuvat eksaktit luottamusvälit. Esimerkiksi estimaatille 0 (yhtään koealaa ei ole osunut ko. ositteeseen) tämän välin yläraja on 8,6 km2 (jos ositteen todellinen pinta-ala olisi 8,6 km2 ja koealat täysin satunnaisesti sijoiteltuja, niin 95 %:n todennäköisyydellä ainakin yksi koeala osuisi siihen). Otantavirheen lisäksi inventointitulokseen saattavat vaikuttaa mittausja luokitusvirheet, kirjausvirheet sekä mallivirheet. Mittausja luokitusvirheitä pyritään minimoimaan henkilöstöä kouluttamalla ja käyttämällä luotettavia mittausvälineitä. Lisäksi ryhmät kontrolloivat toistensa mittauksia koko maastokauden ajan kiertämällä vuorotellen mittamaassa uudestaan jonkin toisen ryhmän mittaamia koealoja. Kirjausvirheiden minimoimiseksi maastossa käytetään tiedonkeruulaitteita, joissa on lukuisia tietojen loogisuuksia tarkistavia testejä. Tietojen loogisuustarkistuksia jatketaan myös keskustietokoneella olevilla ohjelmilla tiedonsiirron jälkeen. Mallivirheitä aiheutuu koepuiden tilavuuden ja kasvun laskennassa käytettävistä malleista ja oletuksista sekä koepuille estimoitujen tilavuuksien ja kasvujen lukupuille siirtämisessä käytettävistä malleista. Koepuiden tilavuuksien estimoinnissa käytetään yläläpimittaa, joten tilavuusestimaattien systemaattinen virhe voinee olla korkeintaan joitakin prosentteja yksittäisessä osapopulaatiossa. 4 Maan jakautuminen luokkiin 4.1Maankäyttöluokat Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen nykyinen maapinta-ala on Maanmittauslaitoksen pinta-alatilaston mukaan 1 945 400 ha (Suomen…1998). Maapintaala lisääntyi 497 000 ha, kun Etelä-Pohjanmaahan liitettiin vuoden 1998 alusta yksitoista kuntaa (ks. luku 1) entisen Keski-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueesta. Alueen maapinta-ala on lisääntynyt maan kohoamisen ja Maanmittauslaitoksen tilastotarkennusten seurauksena VMI5:stä lähtien (vuodesta 1968) noin 4 000 ha. Metsätalousmaata on nyt 1 476 000 ha eli 76 % maapinta-alasta. Rakennustoiminta on pienentänyt metsätalouden maata vuodesta 1968 lähtien noin 60 000 ha, taulukko 1 ja liitetaulukko 1. Metsätalousmaata otettiin rakennuskäyttöön erityisesti 1970-luvulla. Väheneminen Kuva 4. Pinta-alaestimaatteja ja niiden keskivirheitä. Tomppo ym. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97 313 näyttää hidastuneen 1980ja 1990-luvuilla. Metsämaata on 1 274 000 ha eli 66 % maa-alasta ja 86 % metsätalousmaasta. Soiden ojitukset ja jonkin verran myös peltojen metsitykset ovat lisänneet metsämaan alaa vuodesta 1968 lähtien 156 000 ha. Kitumaa on samaan aikaan vähentynyt 197 000 hehtaarista 101 000 hehtaariin ja joutomaa 210 000 hehtaarista 91 000 hehtaariin. Kituja joutomaiden yhteisosuus koko maa-alasta on pienentynyt 21 %:sta 10 %:iin ja metsätalousmaasta 27 %:sta 13 %:iin. Edellisestä inventoinnista (1991) metsämaan pinta-ala on lisääntynyt 32 000 ha (taulukko 1), pääasiassa soiden ojitusten kuivatusvaikutuksen takia. Samaan aikaan kituja joutomaan yhteisala on vähentynyt likimain saman verran. Metsämaan pinta-alan arvion suhteellinen keskivirhe on 1,7 %, metsäja kitumaan 1,6 % sekä metsätalousmaan 1,5 %. Inventoinnissa arvioidaan maaluokkasiirtymiä arvioimalla nykyisen maaluokan lisäksi mahdolliset maaluokkamuutokset inventointia edeltäneen 30 vuoden aikana. Pienien siirtymien arvion luotettavuus lisääntyy siten huomattavasti, ks. luku 2.2.2. Muita maaluokkia, lähinnä peltoja, on siirtynyt metsämaaksi inventointia edeltäneellä kymmenvuotiskaudella 9 000 ha (liitetaulukko 2), kun taas metsämaata on otettu muuhun, lähinnä rakennuskäyttöön 17 000 ha. Metsätalouden ulkopuolista maata (esimerkiksi entisiä viljelysmaita) on siirtymässä metsätalousmaaksi 5 000 ha. Metsätalousmaasta omistavat yksityiset henkilöt 84 %, yhteisöt ja yhtiöt (mukaanlukien kunnat ja seurakunnat) 9 % ja valtio 7 % ja metsämaasta vastaavasti 87 %, 8 % ja 5 % (liitetaulukko 3). Yksityisten omistaman metsämaan pinta-alan arvion suhteellinen keskivirhe on 2,1 % ja yhtiöiden omistaman alan arvion (23 000 ha) 16 %. Yksityisten osuudet ovat selvästi maan keskitasoa korkeampia ja vastaavasti valtion ja yhtiöiden osuudet pienempiä. Osittain tai kokonaan puuntuotannon ulkopuolella on Etelä-Pohjanmaan metsätalouden maasta 68 000 ha (vajaat 5 %), liitetaulukko 4. Rajoitukset johtuvat joko luonnonsuojelutai muista laeista (22 000 ha), virastojen päätöksistä, suojeluohjelmista (38 000 ha) tai kaavavarauksista (1 000 ha). Lisäksi inventoinnissa on arvioitu, että 81 000 ha metsätalouden maasta on joko metsien monimuotoisuuden kannalta sellaista, että metsätaloutta on harjoitettu tai sitä tulisi harjoittaa tavanomaista varovaisemmin, esimerkiksi avohakkuita ei tulisi tehdä. Metsämaasta on puuntuotannon ulkopuolella (nykyisissä suojelualueissa tai suojeluohjelmissa) 29 000 ha. Kaavavarauksia on runsas 1 000 ha. Luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkaita kohteita on lisäksi 16 000 ha. Puuntuotannon ulkopuolella olevia alueita on otosinventoinnilla arvioitavaksi vähän, joten estimaattien suhteelliset keskivirheet ovat suurehkoja. Esimerkiksi lakisääteisesti suojellun metsätalousmaan pinta-alan arvion suhteellinen keskivirhe on 36 %, liitetaulukko 4. Arviot antavat kuitenkin käsityksen suojelualueiden suuruusluokasta ja tarkentuvat alueen koon kasvaessa. 4.2Kankaiden kasvupaikat Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alue kuuluu osittain eteläboreaaliseen (rannikko) ja osittain keskiTaulukko 1. Maaluokat 1968–97. Maaluokka VMI5 (1968) VMI6 (1974) VMI7 (1981–82) VMI8 (1991) VMI9 (1997) km2% maa-alasta km2% maa-alasta km2% maa-alasta km2% maa-alasta km2% maa-alasta Metsämaa 11181 57,6 11745 60,6 12479 64,1 12425 63,9 12740 65,5 Kitumaa 1971 10,2 1989 10,3 1548 8,0 1231 6,3 1007 5,2 Joutomaa 2099 10,8 1379 7,1 844 4,3 1019 5,2 914 4,7 Tiet, varastot jne. 59 0,3 42 0,2 59 0,3 115 0,6 101 0,5 Metsätalousmaa yht. 15310 78,9 15155 78,2 14930 76,7 14790 76,0 14761 75,9 Muu maa 4101 21,1 4237 21,8 4528 23,3 4649 23,9 4693 24,1 Kokonaismaa-ala 19411 100,0 19393 100,0 19458 100,0 19440 100,0 19454 100,0 Metsätieteen aikakauskirja 2B/1998 Tomppo ym. 314 boreaaliseen (sisämaa) kasvillisuusvyöhykkeeseen. Valtakunnan metsien inventoinnissa käytetään kankaiden viljavuusluokituksessa kasvupaikkaluokitusta. Kasvupaikat jaetaan kahdeksaan ryhmään, ks. luku 2.2.2. Kasvupaikat vastaavat kyseisen kasvillisuusvyöhykkeen kankaiden metsätyyppejä. Kankaiden kasvupaikat ovat metsätyyppiluokituksella arvioituna jonkin verran karumpia kuin esimerkiksi Keski-Suomen ja Rannikon (Pohjanmaa) kankaiden kasvupaikat. Metsämaan kankaista lehtoja tai lehtomaisia on 9 %, tuoreita kankaita 49 %, kuivahkoja 36 % ja sitä karumpia loput 6 %, liitetaulukko 5. Kituja joutomaan kankaat kuuluvat aina luokkaan kalliot ja hietikot. Metsämaan kankaiden kasvupaikkaluokkien pinta-alojen arvioiden suhteelliset keskivirheet ovat lehdot ja lehtomaiset 8 %, tuoreet 4 %, kuivahkot 4 %, kuivat 10 %, karukkokankaat 71 % sekä kalliomaat ja hietikot 19 %. Keskivirheen lisäksi arvioon sisältyvät mahdolliset luokituksesta aiheutuvat virheet. Kankaiden kasvupaikat näyttäisivät muuttuneen rehevimmiksi viidenteen ja jonkin verran myös kahdeksanteen inventointiin verrattuna. VMI5:ssä lehtoja tai lehtomaisia oli 8 %, tuoreita 33 %, kuivahkoja 51 % ja karumpia loput 8%. Vastaavat luvut VMI8:ssa olivat 8 %, 47 %, 38 % ja 7 %. Syitä rehevöitymiseen ei tiedetä. Osa muutoksista voi johtua luokituseroista, mutta muutokset ovat niin suuria, että osan täytynee olla todellista. Erityisesti aukeilla ja taimikoissa aluskasvillisuus muuttuu metsän kypsyysvaiheen kasvillisuuteen nähden ja kasvupaikan arviointi on joskus vaikeaa. Pysyvät koealat tarjoavat jatkossa tehokkaan välineen kasvupaikkojen muutosten seurantaan. Liitetaulukossa 6 on esitetty kankaiden maalajijaukaumat, metsämaalle kasvupaikkatyypeittäin. Moreeni ja lajittunut maalaji on jaettu alaluokkiin keskiraekoon mukaan, ks. luku 2.2.2 ja maastotyöohje (Valtakunnan… 1997). Kankaat ovat maalajiltaan valtaosin moreenimaita (77 %), joista yli 90 % kuuluu keskiraekooltaan keskikarkeisiin. Moreenimaat ovat kasvupaikaltaan suurimmaksi osaksi tuoreita tai kuivahkoja kankaita. Metsämaan kankaista lajittuneita maita on 20 % ja kallioita 2 %. Kankaiden veroluokka määräytyy kasvupaikkatyypin ja mahdollisten tuotosta alentavien tekijöiden kuten kivisyyden, soistuneisuuden tai kunttaisuuden perusteella. Veroluokan I osuus kankailla on inventoinnin mukaan 43 %, veroluokan II 39 %, veroluokan III 14 % ja veroluokan IV 4 %, liitetaulukko 7. Veroluokkien pinta-alojen arvioiden suhteelliset keskivirheet vaihtelevat luokan IV 5,4 %:sta luokan II 2,7 %:iin. Luokan I (IA ja IB yhteensä) pinta-alan arvion keskivirhe on 3,5 %. 4.3Suot Etelä-Pohjanmaalla on soita yhteensä 687 000 ha eli 47 % metsätalouden maasta, liitetaulukot 5 ja 9. Soita on 86 000 ha vähemmän kuin 1960-luvun lopulla, taulukko 2. Muutos johtuu pääosin ojituksen aiheuttamasta ohutturpeisten tai turpeettomien soiden siirtymisestä kankaisiin. Metsämaasta suota on 40 %, kitumaasta 89 % ja joutomaasta 97 %, liitetaulukko 5. Ojitettuja soita on 520 000 ha eli 76 % suopintaalasta, mikä on noin 40 000 ha enemmän kuin edellisessä inventoinnissa. Ojitetuista soista metsämaata on 465 000 ha eli 89 %, kitumaata 50 000 ha ja joutomaata 5 000 ha. Ojittamattomista soista (166 000 ha) sekä metsämaata että kitumaata on noin neljännes, joutomaata puolet. Puuntuotantoon liian karuja soita on ojitettu 52 000 ha, liitetaulukko 10. Tämä on 8 % suoalasta ja 10 % ojitusalasta. Viheojitusten osuus ojitusalasta on lähellä koko maan keskitasoa (Tomppo ja Henttonen 1996). Valtaosa virheojituksista on liian karujen maiden ojituksia ja pieni osa sellaisia, joissa esimerkiksi veden poisjuoksutus on mahdotonta. Pienialaisia karujen soiden virheojituksia on 8 000 ha. Ne on yleensä ojitettu laajemman ojitustoiminnan yhteydessä. Ojituksen tarkoitus on muuttaa soiden vesitaloutta puiden kasvulle suotuisammaksi ja itse suo vähitellen muuttumavaiheen kautta turvekankaaksi. Ojikoita eli ojitettuja alueita, joissa kuivatuksen vaikutus aluskasvillisuudessa tai puuston toipumisessa ei ole vielä nähtävissä, on 37 000 ha, liitetaulukko 9. Näistä sekä metsämaata että kitumaata on 17 000 ha. Muuttumavaiheeseen kuivatus on edennyt 312 000 ha:lla ja turvekangasasteelle 171 000 ha:lla. Ojitettua kangasta oli VMI7:ssä 48 000 ha, VMI8:ssa 122 000 ha ja nyt 110 000 ha. Kankaiden ojitukset yleistyivät 1980-luvun alun jälkeen. Ojitetuksi kankaaksi luokitellusta maasta osa lienee Tomppo ym. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97 315 kuitenkin ollut alunperin ohutturpeista tai turpeetonta suota, koska suoala on pienentynyt. Soilla jaetaan metsämaiden lisäksi myös kitumaat ja joutomaat ravinteisuustason mukaisiin kasvupaikkaluokkiin. Ravinteisuustason lisäksi vesitalous ja ravinnetasapaino vaikuttavat puuntuotoskykyyn. VMI:ssä käytetään soille vastaavanlaisia kasvupaikkaluokkia kuin kankaille (Laine ja Vasander 1990). Etelä-Pohjanmaalla on korpisoita 132 000 ha (liitetaulukko 5). Niistä ruohoisia tai sitä viljavampia on 39 000 ha (30 %), mustikkaisia 77 000 ha (58 %) ja puolukkaisia loput 16 000 ha (12 %). Kaikki korvet ovat metsämaata. Suurin osa soista on rämeitä (491 000 ha). Niistä suursaraisia tai viljavampia on 44 000 ha (9 %), piensaraisia 227 000 ha (46 %), tupasvillaisia tai isovarpuisia 188 000 (38 %) ja rahkaisia 32 000 ha (7 %). Rämeistä 77 % on metsämaata ja 18 % kitumaita. Avosoita on 63 000 ha. Suurin osa niistä on karuja; tupasvillaisia, isovarpuisia tai karumpia on 39 000 ha. Ohutturpeisia tai turpeettomia (korkeintaan 30 cm:n turvekerros) on Etelä-Pohjanmaan soista 166 000 ha (24 %), liitetaulukko 8. Keskimääräinen turvekerroksen paksuus näillä on 19 cm. Turvekerroksen paksuudeltaan 31–50 cm:n soita on 100 000 ha (15 %), 51–100 cm:n 137 000 ha (20 %), 100– 200 cm:n 151 000 ha (22 %), 200–300 cm:n 74 000 ha (11 %) ja yli 300–400 cm:n soita 24 000 ha (3 %) ja yli 400 cm:n soita 35 000 ha (5 %). Yli metrin turvekerroksen soita on siis 41 % soiden pinta-alasta ja yli 2 metrin soita vajaa viidennes. Taulukko 2. Soiden ojitustilanne 1968–97. VMI5 (1968) VMI6 (1974) VMI7 (1981–82) VMI8 (1991) VMI9 (1997) km2% ositteen km2% ositteen km2% ositteen km2% ositteen km2% ositteen alasta alasta alasta alasta alasta Metsämaa Ojittamaton 1104 29 1025 24 729 15 483 10 438 9 Ojikko 1129 30 638 15 561 12 308 7 167 3 Muuttuma 1096 29 1874 44 2770 57 2642 57 2778 55 Turvekangas 457 12 690 16 794 16 1212 26 1705 34 Suot yhteensä 3786 100 4227 100 4854 100 4645 100 5088 100 Kitumaa Ojittamaton 1238 67 1085 57 718 48 526 47 392 44 Ojikko1) 620 33 815 43 785 52 598 53 170 19 Muuttuma 326 37 Turvekangas 30 Suot yhteensä 1857 100 1900 100 1503 100 1124 100 891 100 Joutomaa Ojittamaton 1752 84 1114 82 695 84 915 92 834 94 Ojikko1) 328 16 249 18 131 16 83 8 35 4 Muuttuma 20 2 Turvekangas Suot yhteensä 2079 100 1363 100 826 100 998 100 888 100 Metsä-, kituja joutomaa yhteensä Ojittamaton 4093 53 3223 43 2142 30 1923 28 1664 24 Ojikko1) 2076 27 1702 23 1477 21 990 15 372 5 Muuttuma 1096 14 1874 25 2770 39 2642 39 3124 45 Turvekangas 457 6 690 9 794 11 1212 18 1707 25 Suot yhteensä 7723 100 7489 100 71832) 100 67673) 100 68674) 100 1) Ennen VMI9:ää ojitettu kituja joutomaa luokiteltiin aina ojikoksi. 2) Lisäksi ojitettua kangasta 479 km2 3) Lisäksi ojitettua kangasta 1 221 km2 4) Lisäksi ojitettua kangasta 1 099 km2 Metsätieteen aikakauskirja 2B/1998 Tomppo ym. 316 5 Puulajien vallitsevuus ja metsiköiden puulajikoostumus 5.1Puulajien vallitsevuus Metsäja kitumaan jakaantuminen vallitsevan puulajin mukaan Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen nykyisellä alueella on esitetty liitetaulukossa 11 ja alueen metsien puulajivaltaisuuden kehitys viiden viimeisen inventoinnin mukaan eli vuodesta 1968 lähtien on esitetty kuvassa 5 ja taulukossa 3. Liitetaulukossa 11 on eritelty kaikki ne puulajit, joita esiintyi vallitsevina VMI9:ssä kirjatuilla keskipistekuvioilla. Puulajiosuuksien ja vallitsevan puulajin arvioinnin periaatteet on kerrottu luvussa 2.2.4. Vuonna 1968 oli nykyisen Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueella puutonta (aukeaa) alaa metsämaalla 49 000 ha, mikä oli 4,4 % silloisesta metsämaan alasta. Uuden inventoinnin mukaan puutonta alaa on enää 16 000 ha eli 1,3 % metsämaan alasta. Kuluneiden 30 vuoden aikainen puuttoman alueen jatkuva pieneneminen voi kertoa metsien uudistamisprosessin nopeutumisesta. Alueen metsämaasta on mäntyvaltaista 984 000 ha eli yli kolme neljäsosaa metsämaasta. Metsämaan soilla on mäntyvaltaisten metsien osuus 80 %. Muita kuin varsinaisia mäntyvaltaisia sisältyy mäntyvaltaisiin metsiin vajaat 1 000 ha, kun kaksi inventointikoealaa osui lehtikuusikkoon ja yksi kontortamännikköön. Mäntyvaltaisten metsien pintaala on lisääntynyt inventoinnista toiseen, edelliseen inventointiin verrattuna 52 000 ha ja vuoteen 1968 verrattuna peräti 250 000 ha. Männyn suosiosta metsien uudistamisessa kertoo myös se, että alle 40-vuotiaista metsistä on mäntyvaltaisia 85 % (liitetaulukko 15), kankailla peräti 89 %. Kuusivaltaisia metsiä on 174 000 ha eli 14 % metsämaan alasta. Valtaosa kuusikoista eli 135 000 ha kasvaa kankailla, joten kankailla kuusivaltaisten metsien osuus on 18 % ja soilla vain 8 %. Edellisiin inventointeihin verrattuna kuusivaltaiset metsät ovat vähentyneet – edelliseen inventointiin verrattuna 22 000 ha ja VMI5:een verrattuna 91 000 ha. 30 vuotta sitten kuusivaltaisia metsiä oli 24 % metsämaan alasta. Nuorista, alle 40-vuotiaista metsistä on kuusivaltaisia vain 5 %. Kuusivaltaisista metsistä lähes 80 % on yli 60-vuotiaita. Jo nyt tai piakkoin hakkuukypsistä 81–120-vuotiaista metsistä on kuusivaltaisia koko metsämaalla 27 % ja kangasmailla peräti 37 %. Lehtipuuvaltaisia metsiä on yhteensä 100 000 ha eli noin 8 % metsämaan alasta. Lehtipuuvaltaisia metsiä on soilla 57 000 ha eli 11 % suoalasta, kankailla lehtipuuvaltaisten metsien osuus on 6 %. Lehtipuuvaltaiset metsät ovat yleistyneet, sillä VMI5:n mukaan niitä oli 70 000 ha. Lehtipuuvaltaiset metsiköt ovat lähes kaikki hieskoivikoita. Rauduskoivuvaltaisia on lehtimetsistä 10 %, haapavaltaisia 4 % ja harmaaleppävaltaisia 2 %. Nuorimmissa ikäluokissa eli 1–20-, 21–40ja 41–60-vuotiaissa metsissä koivuvaltaisia metsiä on 8 %, 11 % ja 14 %. Kitumaiden metsistä on mäntyvaltaisia 96 %, lähes kaikki muu kitumaa on hieskoivuvaltaista. 5.2Puulajikoostumus Metsiköiden puulajikoostumus taulukoissa kuvataan metsämaan metsien sekapuustoisuutta. Liitetaulukossa 12a on esitetty metsien jakaantuminen metsikön vallitsevan puulajin osuuden suhteen ja taulukossa 12b havuja lehtipuuston kokonaisosuuden suhteen. Metsiköt on jaettu taulukoissa kolmeen ryhmään: Kuva 5. Puulajien vallitsevuus metsämaalla 1968–97. Tomppo ym. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97 317 – puhtaat ja lähes puhtaat yhden puulajin metsiköt tai puhtaat ja lähes puhtaat havutai lehtimetsät, joissa pääpuulajin/havutai lehtipuun osuus yli 95 % – jonkin verran sekapuuta sisältävät tai jonkin verran lehtitai havupuuta sekapuuna sisältävät havutai lehtipuumetsiköt, joissa pääpuulajin/havutai lehtipuun osuus 75—95 % – sekametsiköt tai merkittävän määrän sekä havuettä lehtipuustoa sisältävät metsiköt, joissa pääpuulajin/ havuja lehtipuun osuus alle 75 %. Mäntyvaltaisista metsistä on puhtaita tai lähes puhtaita männiköitä 55 %. Vajaa viidennes männiköistä on sekametsiköitä, ja lehtisekapuuta on yli 25 % puustosta vain joka kymmenennessä männikössä. Kuusivaltaisissa metsissä sekapuustoa on enemmän kuin männiköissä, mutta sekapuuna on enimmäkseen mänty. Kuusikoista on puhtaita tai lähes puhtaita kuusikoita noin viidennes ja puhtaita havumetsiä vähän yli puolet. Havupuustoa on alle 75 % vain joka kymmenennessä kuusikossa eli yhtä harvoin kuin männiköissäkin. Koivikoista yhden puulajin metsiä on vajaa viidennes ja puhtaita lehtipuumetsiä noin neljäsosa. Lähes 40 %:ssa koivikoista on merkittävä osuus havupuustoa. Liitetaulukoissa 13 ja 14 on tulokset eri puulajien esiintymisestä metsikön ensimmäisenä tai toisena sivupuulajina. Vastaavia tuloksia ei Etelä-Pohjanmaalle eikä muuallekaan ole ennen esitetty, koska sivupuulajien yksityiskohtainen kirjaaminen on vielä melko uusi asia inventoinnissa. Liitetaulukon 13 ensimmäinen sivupuulaji on puulaji, jonka osuus vallitsevan puujakson puustosta on pääpuulajin jälkeen seuraavaksi tärkein puuntuotoksen kannalta edellyttäen, että pääpuulajin osuus on korkeintaan 95 %. Puustoisista metsiköistä eli muista kuin aukeista aloista 53 %:lla on jokin sivupuulaji. Kahdessa kolmasosassa näistä metsistä sivupuulajia on alle 25 % puustosta. Hieskoivu on selvästi yleisin sivupuulaji. Haapaa, leppää ja muita lehtipuuta, joita oli vallitsevana puulajina noin 6 000 hehtaarilla, on sivupuulajina noin 12 000 hehtaarilla, eli 0,9 %:lla puustoisten metsien alasta. Liitetaulukossa 14 on toisen sivupuulajin esiintyminen kasvatusmetsissä ja uudistuskypsissä metsissä (kehitysluokat 4–6). Toinen sivupuulaji on näissä kehitysluokissa se puulaji, jonka osuus vallitsevan jakson tilavuudesta on suurin pääpuulajin ja ensimmäisen sivupuulajin jälkeen edellyttäen, että osuus on vähintään 5 %. Tulostaulukon rajaaminen kehitysluokkiin 4–6 johtuu siitä, että taimikkokehitysluokissa toisen sivupuulajin kirjaamisperuste on erilainen ja suojusja siemenpuustoissa toista sivupuulajia ei juuri esiinny. Kehitysluokkien 4–6 metsistä yhteensä 166 000 ha eli 17 % oli sellaisia, joihin oli kirjattu toinen Taulukko 3. Puulajien vallitsevuus metsämaalla 1968–97. Vallitseva puulaji VMI5 (1968) VMI6 (1974) VMI7 (1981–82) VMI8 (1991) VMI9 (1997) km2% metsämaan km2% metsämaan km2% metsämaan km2% metsämaan km2% metsämaan alasta alasta alasta alasta alasta Puuton 489 4,4 365 3,1 288 2,3 172 1,4 162 1,3 Mänty 7336 65,6 8074 68,7 9136 73,2 9316 75,0 9829 77,2 Kuusi 2659 23,8 2540 21,6 2240 17,9 1964 15,8 1745 13,7 Muu havupuu 1) 1) 1) 1) 2 0,0 3 0,0 9 0,1 Rauduskoivu 2) 2) 2) 2) 47 0,4 110 0,9 98 0,8 Hieskoivu 658 5,9 695 5,9 720 5,8 778 6,3 836 6,6 Haapa 16 0,1 25 0,2 31 0,2 56 0,5 40 0,3 Harmaaleppä 3) 3) 3) 3) 3) 3) 13 0,1 20 0,2 Muu lehtipuu 23 0,2 48 0,4 17 0,1 13 0,1 0 0,0 Metsämaa yhteensä 11181 100,0 11745 100,0 12479 100,0 12425 100,0 12740 100,0 1) Muut havupuut sisältyvät mäntyyn 2) Raudusja hieskoivu yhdessä 3) Lepät sisältyvät muihin lehtipuihin Metsätieteen aikakauskirja 2B/1998 Tomppo ym. 324 puustolle 2,6 %, männylle 3,1 %, kuuselle 5,4 %, koivulle 5,4 % ja muille lehtipuille 13,4 %. Vastaava keskikasvun (m3/ha/v) suhteellinen keskivirhe on kaikille puulajeille yhteensä 1,9 %, männylle 2,5 %, kuuselle 5,1 %, koivulle 5,1 % ja muille lehtipuille 13,3 %. Keskikasvun arvioiden keskivirheet ovat pienempiä kuin vastaavat kokonaiskasvun arvioiden keskivirheet, koska kokonaiskasvun arviointiin sisältyy myös metsäja kitumaan pinta-alan arvioinnin keskivirhe. 8.1.2 Kasvun muutokset 1960-luvulta 1990-luvulle Taulukossa 7 on esitetty metsäja kitumaan kokonaiskasvut (milj. m3/v), keskikasvut (m3/ha/v) ja kasvuprosentit nykyisen Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueella 5., 6., 7., 8. ja 9. inventoinnissa. Eri inventoinneissa arvioidut vuotuiset kokonaiskasvut on esitetty myös kuvassa 9. Kasvuissa on otettu huomioon 5. ja 6. inventoinnin välillä tapahtunut uusien puun tilavuusmallien käyttöönotto, joka kasvatti tilavuuksia ja kasvuja noin 3 % (Kuusela 1978). Inventointien kasvuluvut ovat kuitenkin täysin vertailukelpoisia vasta 7. inventoinnista alkaen, koska siitä alkaen inventoinneissa on mitattu läpimitaltaan alle 2,5 cm:n puita. Näiden puiden osuus kokonaiskasvusta oli 9. inventoinnissa Etelä-Pohjanmaalla 2,6 %. Puuston vuotuinen kokonaiskasvu Etelä-Pohjanmaalla on noussut 1960-luvulta 1990-luvulle noin 1,2 milj. m3, kun uusimmasta kasvuarviosta vähennetään läpimitaltaan alle 2,5 cm:n puiden kasvu. Kasvu ei ole kohonnut tasaisesti tämän noin 30 vuoden ajanjakson kuluessa, vaan se pysyi lähes samana (noin 3,5 milj. m3/v) 5. ja 6. inventoinnin välisen ajan 1960-luvun loppupuoliskolta 1970-luvun alkupuolelle ja nousi voimakkaasti 1970-luvulla 6. ja 7. inventoinnin välisenä aikana. Kokonaiskasvun arvio 7. inventoinnissa oli yli 4,4 milj. m3/v. Kasvun lisäys hidastui 1980-luvulla ja 8. inventoinnissa kokonaiskasvuksi arvioitiin 4,8 milj. m3/v. Kasvun lisäys on edelleen hidastunut 1990luvulla. Viimeisin kokonaiskasvun arvio 4,87 milj. m3/v on 1,35 % suurempi kuin viisi vuotta aikaisemmin 8. inventoinnissa arvioitu. Erotus on pienempi kuin kokonaiskasvun arvion keskivirhe. Männyn ja kuusen kokonaiskasvu 9. inventoinnissa oli jonkin verran pienempi kuin 8. inventoinnissa. Myös nämä muutokset ovat arvion keskivirheen huomioon ottaen vähäisiä. Puulajeittain tarkasteltuna männyn vuotuinen kokonaiskasvu on 1960-luvulta noussut noin 1 milj. m3. Myös lehtipuiden kokonaiskasvu on selvästi noussut. Kuusen kokonaiskasvu on sen sijaan pyTaulukko 7. Puuston vuotuinen kokonaiskasvu, keskikasvu ja kasvuprosentti yhdistetyllä metsäja kitumaalla, VMI5–VMI9. VMI51) VMI61) VMI7 VMI8 VMI9 Mittausvuosi 1968 1974 1981–82 1991 1997 Kasvuvuodet 2) 1964–1968 1970–1974 1977–1981 1987–1991 1992–1996 Kokonaiskasvu 1000 m3/v % 1000 m3/v % 1000 m3/v % 1000 m3/v % 1000 m3/v % Mänty 1627 46,1 1714 49,7 2140 48,0 2672 55,6 2649 54,4 Kuusi 1253 35,5 1041 30,2 1243 27,9 1119 23,3 1105 22,7 Koivu 541 15,3 568 16,5 934 20,9 858 17,9 937 19,2 Muu lehtipuu 104 2,9 124 3,6 145 3,2 153 3,2 177 3,6 Koko puusto 3526 100,0 3447 100,0 4462 100,0 4802 100,0 4868 100,0 Keskikasvu, m3/ha/v Koko puusto 2,7 2,5 3,2 3,5 3,5 Kasvu-%/v Koko puusto 4,2 4,1 4,6 4,2 4,0 1) VMI5:n ja VMI6:n tuloksista puuttuu läpimitaltaan alle 2,5 cm olevien puiden kasvu, VMI9:ssä 2,6 % kokonaiskasvusta. 2) Kasvuvuodet ovat kasvunlaskentajakso suurimmassa osassa aluetta. Tomppo ym. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97 325 synyt lähes samana tai hiukan pienentynyt. Kuusen osuus koko puuston yhteenlasketusta kokonaiskasvusta on siten selvästi pienentynyt viimeisten 30 vuoden kuluessa (36 %:sta 23 %:iin). Kuusen osuus kasvusta pienenee edelleen seuraavina vuosikymmeninä, koska nuoria kuusikoita on vähän. Taimikoiden ja nuorten kasvatusmetsien yhteenlasketusta pinta-alasta vain noin 5 % on kuusivaltaisia. Sekä männyn että lehtipuiden osuus kasvusta on suurentunut. Vielä 1960-luvun lopulla männyn osuus kokonaiskasvusta oli 46 %, kun se tällä hetkellä on 54 %. Lehtipuiden osuus kasvusta on samana ajanjaksona kasvanut 18 %:sta 23 %:iin. Nuorista metsistä suurin osa on nyt mäntyvaltaisia (taimikoista ja nuorista kasvatusmetsistä 85 %), joten männyn osuus kasvusta nousee todennäköisesti edelleen tulevaisuudessa. 8.1.3 Kasvu soilla ja kankailla Taulukossa 8 on esitetty metsä-ja kitumaan yhteenlasketun kokonaiskasvun arviot kankailla ja soilla 5., 8. ja 9. inventoinnissa. Kankaiden puuston kasvun nousu 1960-luvun lopulta 1990-luvulle oli suhteellisesti pienempi kuin koko puuston kasvun nousu ja 1990-luvun alkupuolella kasvu kankailla on jonkin verran pienentynyt. Puuston kokonaiskasvu kankailla oli 9. inventoinnissa lähes 4 % pienempi kuin 8. inventoinnissa. Keskikasvu sekä yhdistetyn metsäja kitumaan että metsämaan kankailla oli 9. inventoinnissa 3,9 m3/ha/v, 8. inventoinnissa 4,0 m3/ ha/v ja 5. inventoinnissa 3,4 m3/ha/v. Suopuustojen kasvu ja osuus puuston kokonaiskasvusta on noussut voimakkaasti 1960-luvulta 1990-luvulle. Suopuustojen osuus kokonaiskasvusta oli 9. inventoinnissa 38 % (männyllä 41 %, kuusella 24 % ja lehtipuilla 47 %), kun osuus 5. inventoinnissa oli 29 % ja 8. inventoinnissa 35 %. Suopuustojen osuus kasvusta on Etelä-Pohjanmaalla selvästi suurempi kuin Etelä-Suomessa keskimäärin. Soiden puuston osuus kokonaiskasvusta koko Etelä-Suomessa oli 8. inventoinnin mukaan 22 % (Tomppo ja Henttonen 1996). Puuston kasvu soilla on 1990-luvun alkupuolella edelleen noussut. Kokonaiskasvun arvio 9. inventoinnissa oli yli 10 % suurempi kuin 8. Kuva 9. Metsäja kitumaan puuston kasvu (pylväät) puulajeittain ja yhteensä 5.– 9. inventoinnissa sekä puuston kokonaispoistuma (yhtenäinen viiva) puulajeittain ja yhteensä 1965–96. Metsätieteen aikakauskirja 2B/1998 Tomppo ym. 326 inventoinnissa. Keskikasvu soilla yhdistetyllä metsäja kitumaalla oli 9. inventoinnissa 3,1 m3/ha/v, 8. inventoinnissa 2,9 m3/ha/v ja 5. inventoinnissa 1,8 m3/ha/v. Metsämaalla keskikasvut olivat vastaavasti 3,6 m3/ha/v (VMI 9), 3,5 m3/ha/v (VMI 8) ja 2,5 m3/ ha/v (VMI 5). Suopuustojen kokonaiskasvusta yli 90 % (1,73 milj. m3) oli 9. inventoinnissa ojitetuilla soilla. Ojitettujen soiden keskikasvu yhdistetyllä metsäja kitumaalla oli 9. inventoinnissa 3,4 m3/ha/ v, 8. inventoinnissa 3,2 m3/ha/v ja 5. inventoinnissa 2,2 m3/ha/v. Metsämaalla vastaavat keskikasvut olivat 3,7 m3/ha/v (VMI 9), 3,6 m3/ha/v (VMI 8) ja 2,6 m3/ha/v (VMI 5). Vertailua taulukossa 8 esitettyjen eri inventointien soiden ja kankaiden kokonaiskasvun arvioiden välillä vaikeuttaa se, että osa aikaisemmin ohutturpeiseksi suoksi luokitellusta alasta luokitellaan ojituksen jälkeen ilmeisesti ojitetuksi kankaaksi (Paavilainen ja Tiihonen 1988). Soiden pinta-alaksi arvioitiin 5. inventoinnissa 772 000 ha ja 9. inventoinnissa 687 000 ha (vähennystä noin 85 000 ha). Ojitettuja kankaita oli 9. inventoinnissa 110 000 ha, 5. inventoinnissa kankaiden ojitustilannetta ei arvioitu. Osa puuston kasvusta 9. inventoinnin ojitetuilla kankailla on ilmeisesti 5. inventoinnin aikaisten soiden puuston kasvua. Vaikka kasvupaikkojen luokittelumuutosta ei otettaisikaan huomioon, viimeisen 30 vuoden aikaisesta noin 1,2 milj. m3 vuotuisen kokonaiskasvun lisäyksestä suurin osa on soilla. Metsänparannustoiminta ja metsänhoito soilla ovat ilmeisesti viime vuosikymmeninä eniten kasvun lisäykseen vaikuttaneet tekijät EteläPohjanmaalla. 8.1.4 Kasvun vuotuinen vaihtelu Puuston kasvuun vaikuttavat metsikkötekijöiden (esim. puuston ikä ja tiheys) lisäksi ajan mukana vaihtelevat ympäristötekijät, esimerkiksi sääolot. Viiden vuoden kasvunlaskentajakso vähentää kasvun vuotuisen vaihtelun merkitystä, mutta eri inventointien kasvunmittausjaksot eivät ole esimerkiksi sääolojen suhteen täysin vertailukelpoisia. Puuston kasvun vuotuista vaihtelua kuvataan yleensä rinnankorkeusläpimitan kasvun vaihtelulla, joka selittää suuren osan runkotilavuuden kasvunvaihtelusta. Rinnankorkeusläpimitan vuotuiset kasvut ovat myös helpommin mitattavia kuin puun rungon ylempien osien kasvut. Puiden kasvunvaihtelun tarkastelussa sovellettiin Henttosen (1990) esittämää menetelmää. Yksittäisen puun läpimitan kasvun taso, kun verrataan samanikäisten puiden kasvuja yhtä tiheissä metsiköissä samanlaisella kasvupaikalla, oli 9. inventoinnin kasvunlaskentajaksolla Etelä-Pohjanmaalla männyllä noin 20 % matalammalla, kuusella noin 5 % korkeammalla ja koivulla noin 10 % matalammalla kuin 8. inventoinnin kasvunlaskentajaksolla. Männyn kasvun taso oli 9. inventoinnin kasvunlaskentajaksolla 13 % ja koivun 18 % pitkän ajan (vv. 1948–97) keskiarvotason alapuolella. Kuusen kasvun taso oli lähellä keskimääräistä. Ympäristötekijät (mm. ilmastotekijät) ovat kasvuindeksien perusteella vaikuttaneet puuston kokonaiskasvun lisäyksen pienenemiseen 1990-luvun alkupuolella. Männyn ja koivun viime vuosien alhaisen kasvuntason perusteella ei kuitenkaan voi ennustaa kasvuntason tulevaa kehitystä. Koska kasvunvaihtelu ja mahdolliset kasvun tason muutokset tulevaisuudessa eivät ole ennustettavissa, inventoinnin kasvuarvioita ei ole korjattu (eikä niitä ole tarkoituksenmukaista korjata) pitkän ajan hisTaulukko 8. Puuston kokonaiskasvu metsäja kitumaan soilla ja kankailla. VMI 51) VMI 8 VMI 9 1000 m3/v Mänty kankaat 1114 1682 1584 suot 513 1016 1083 Kuusi kankaat 1021 894 835 suot 232 216 260 Lehtipuut kankaat 385 543 582 suot 260 452 524 Yhteensä kankaat 2521 3118 3001 ojittamattomat kankaat 2622 2566 ojitetut kankaat 496 435 suot 1005 1684 1867 1) VMI5:n tuloksista puuttuu läpimitaltaan alle 2,5 cm olevien puiden kasvu. Tomppo ym. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97 327 torialliseen keskitasoon. Kasvuindekseillä ei ole myöskään korjattu aikaisempien inventointien kasvuja uuden inventoinnin tai pitkän ajan keskimääräiseen kasvun tasoon, koska tällainen menettely johtaisi kaikkien aikaisempien inventointien kasvutulosten uudelleen arviointiin jokaisella inventointikierroksella tai sitoutumista johonkin vuosijaksoon, jonka kasvun taso asetettaisiin normaalikasvuksi. 8.2Poistuma ja metsätase Taulukossa 9 on esitetty metsätaselaskelmat eri inventointien (VMI5–VMI9) välisille jaksoille. Taselaskelman avulla voidaan tarkastella puuston tilavuus-, kasvu-, ja poistuma-arvioiden luotettavuutta (Kuusela 1978). Taselaskelmassa edellisen inventoinnin tuloksena saatuun alkupuustoon lisätään inventointien välisen ajanjakson kasvu ja vähennetään poistuma, jolloin tuloksena saadun lasketun loppupuuston pitäisi olla keskivirheen (puuston tilavuusja kasvuarvion keskivirhe) rajoissa sama kuin seuraavan inventoinnin mitattu puustoarvio. Puuston poistumaa ja kokonaiskasvua on tarkasteltu taulukon 9 metsätaselaskelman lisäksi kuvassa 9. Poistumat vuosille 1965–66 on saatu julkaisusta Ervasti ja Kuusela (1968), vuosille 1967–85 Metsätilastollisesta vuosikirjasta ja vuosille 1986– 96 Metsäntutkimuslaitoksen Metinfo-tietokannasta. Ennen vuotta 1971 kuorettomina julkaistut poistumat on muutettu kuorellisiksi. Kuoren osuutena on käytetty männyllä ja kuusella 13,5 % ja lehtipuilla 15 % (Kuusela ja Salminen 1976). KeskiPohjanmaan metsäkeskuksesta Etelä-Pohjanmaan metsäkeskukseen liitetyn alueen poistumien osuuden koko Keski-Pohjanmaan tilastoiduista poistumista arvioitiin olevan puulajeittain samansuuruinen kuin Etelä-Pohjanmaahan liitetyn alueen osuus koko Keski-Pohjanmaan puuston tilavuudesta. Taulukon 9 metsätaselaskelmassa koko puustolle suurin erotus mitatun loppupuuston ja lasketun loppupuuston välillä on 3,6 % 6. ja 7. inventoinnin välisellä tasejaksolla. Tämäkin erotus on kokonaistilavuuden keskivirheen huomioon ottaen sallituissa rajoissa ja siihen vaikuttaa läpimitaltaan alle 2,5 cm:n puiden mittauksen mukaan tulo 7. inventoinnissa. Puulajeittaiset erot lasketun ja mitatun loppupuuston välillä ovat suurempia kuin koko puustolle, mikä selittyy osittain puulajiositteiden kasvuja tilavuusarvioiden suuremmalla keskivirheellä. Taulukko 9. Metsätaselaskelma Etelä-Pohjanmaan metsäkeskukselle. Inventoinnit Vuosijakso Puulaji Alkupuusto Jakson Jakson Loppupuusto Laskettu/mitattu kasvu poistuma laskettu mitattu loppupuusto 1000 m31000 m31000 m31000 m31000 m3 VMI5–VMI6 1968–74 Mänty 43287 10792 6714 47371 44809 1,06 Kuusi 28524 6558 6319 28763 27474 1,05 Lehtipuu 11844 4360 5757 10447 12677 0,82 Yhteensä 83655 21710 18790 86581 84960 1,02 VMI6–VMI7 1974–81 Mänty 44809 14980 9822 50006 51881 0,96 ja 1974–82 Kuusi 27474 8701 8402 27799 28821 0,96 Lehtipuu 12677 7553 4361 15880 16454 0,97 Yhteensä 84960 31234 22585 93684 97156 0,96 VMI7–VMI8 1981–91 Mänty 51881 24060 13741 62200 61760 1,01 ja 1982–91 Kuusi 28821 11810 10780 29851 32456 0,92 Lehtipuu 16454 10450 7097 19807 20603 0,96 Yhteensä 97156 46320 31618 111858 114818 0,97 VMI8–VMI9 1991–97 Mänty 61760 15232 9449 67543 70435 0,96 Kuusi 32456 6354 6266 32544 29581 1,10 Lehtipuu 20603 6406 4865 22143 23151 0,96 Yhteensä 114818 27992 20580 122230 123167 0,99 Metsätieteen aikakauskirja 2B/1998 Tomppo ym. 328 Lehtipuilla laskelma näyttää kuitenkin johtavan loppupuuston aliarvioon kaikilla tarkastelluilla jaksoilla. Koko puustolle tilastoidut kokonaispoistumat ovat kuitenkin taselaskelman perusteella luotettavia. Yhteenlaskettu poistuma vuosina 1968–96 oli lähes 95 milj. m3, kun vuonna 1968 puuston kokonaistilavuudeksi arvioitiin alle 85 milj. m3. Poistuma vuosina 1992–96 oli keskimäärin 3,60 milj. m3/v , mikä on 74 % pääosin samalta ajanjaksolta (luku 8.1) arvioidusta vuotuisesta kokonaiskasvusta. Männyn poistuman osuus kasvusta vuosina 1992–1996 oli 63 %, kuusen 97 % ja lehtipuiden 78 %. Kuusen vuotuinen poistuma ja kasvu ovat olleet lähellä toisiaan 1960-luvulta saakka (kuva 9). Männyllä vuotuinen kasvu on 1980ja 1990-luvuilla ollut noin 1 milj. m3/v poistumaa suurempi. 9 Metsien metsänhoidollinen tila Inventoinnissa metsämaan metsiköiden metsänhoidollinen tila eli metsikön laatu arvioidaan puuntuotannon näkökulmasta. Metsänhoidolliseen tilaan vaikuttavat muun muassa metsikön tiheys (harvuus tai ylitiheys), ikä, puulaji (puulajisuhteet kasvupaikan tuotoskykyyn nähden), hoidon taso, puuston tekninen laatu ja tuhot. Metsämaan metsiköistä on 42 % metsänhoidolliselta laadultaan hyviä (liitetaulukot 25 ja 26). Yleisin syy laadun alennukseen on metsikön puuston epätasaisuus eli epäedullinen puuston tilajärjestys tai kokojakauma. Metsiköistä on hyviä tai tyydyttäviä yhteensä 82 % ja välttäviä 14 %. Vajaatuottoisia metsiä on noin 60 000 ha eli 5 % metsämaasta. Edellisessä inventoinnissa vastaavat osuudet olivat 82 %, 13 % ja 6 %, eli melkein täsmälleen samat kuin nytkin (taulukko 10). Metsien hoitosuositusten muutokset vaikeuttavat vertailua edelliseen inventointiin. Esimerkiksi ravinnetasoltaan vähintään tuoreen kankaan taimikoissa hyväksytään nykyisin hieskoivua täydentävänä puulajina jopa 50 % kehityskelpoisten taimien runkoluvusta, kun aiemmin hieskoivua ei hyväksytty täydentävänä puulajina kankailla lainkaan. Aukeasta uudistusalasta on runsas puolet sellaista, jossa uudistushakkuusta on kulunut alle 2 vuotta, ja laatu siten inventoinnin mukaan hyvä. Vajaatuottoisia aukeita on vajaat 4 000 ha (23 % aukeista). Niissä vajaatuottoisuuden syynä on hoitamattomuus eli uudistushakkuusta on kulunut yli neljä vuotta eikä alaa ole viljelty. Pienistä taimikoista on laadultaan hyviä 57 % ja vajaatuottoisia 4 %, syynä yleisimmin hoitamattomuus. Varttuneissa taimikoissa laatu näyttää heikkenevän edellisiin kehitysluokkiin verrattuna, hyviä on enää 41 %, mutta vajaatuottoisia kuitenkin vain 5 %. Vajaatuottoisuuden syynä on yleisimmin tuho, seuraavaksi yleisimpiä syitä ovat hoitamattomuus ja luontainen harvuus (ei johdu hakkuusta tai tuhosta). Nuorista kasvatusmetsistä laadultaan hyviä on 34 %. Vajaatuottoisia metsiä on tässä kehitysluokassa peräti 22 000 ha, tosin vain 5 % kehitysluokan pinta-alasta. Yleisimmät vajaatuottoisuuden syyt ovat vähäarvoinen puulaji ja puuston heikko tekninen laatu. Varttuneet kasvatusmetsät ovat suhteellisen hyvälaatuisia, sillä laadultaan hyviä ja tyydyttäviä on peräti 89 % ja vajaatuottoisia vain 2 %. Uudistuskypsistä metsistä on vajaatuottoisia 7 %, joista suuri osa yliikäisiä. Siemenja suojuspuumetsistä on vajaatuottoisia runsas viidennes. Taimikoista ja nuorista kasvatusmetsistä on perustettu viljelemällä 32 % eli 244 000 ha. Onnistuneita viljelyitä on 233 000 ha. Loput ovat viljelynä epäonnistuneita, joissa viljelytaimia on kasvatettavassa puustossa metsikön kehityskelpoisuusrajaa vähemmän. Taulukko 10. Metsämaan metsiköiden metsänhoidollinen tila VMI8:ssa ja VMI9:ssä. VMI8 VMI9 Osuus metsämaan alasta, % Hyvä 54,0 42,3 Tyydyttävä 27,6 39,2 Välttävä 12,8 13,8 Vajaatuottoinen 5,6 4,7 Yhteensä 100,0 100,0 Tomppo ym. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97 329 10 Tuhot VMI:ssä tehdään havaintoja inventointihetkellä olevista ja sitä edeltävinä vuosina esiintyneistä tuhoista. Tavoitteena on saada tietoa tuhon aiheuttajien yleisyydestä, tuhojen laajuudesta ja tuhojen vaikutuksesta metsien elinvoimaisuuten ja puuntuotoskykyyn. Tuhot arvioidaan sekä metsikkökuvioilta että koepuista. Koepuilta arvioitujen tuhojen avulla voidaan laajoilla alueilla analysoida tuhojen vaikutusta tuotokseen. Tässä keskitytään metsikkötuhojen tarkasteluun. Metsikkökuvioilla esiintyviä tuhoja inventoitiin Etelä-Pohjanmaalla nyt toisen kerran. Ensimmäinen tuhot sisältänyt inventointi tehtiin metsäkeskuksen alueella vuonna 1991. Metsän terveydentilan muutosten seuranta helpottuu jatkossa uusien pysyvien koealojen mittausten avulla. Metsien elinvoimaisuutta voidaan mitata myös epifyyttijäkälien esiintymisen avulla. Ne arvioidaan vain pysyviltä koealoilta ja kehitysluokissa 4–8. Näiden samoin kuin koepuutunnusten tuhojen analyysi on tehtävä laajemmalta kuin metsäkeskusten alueelta. Jonkinasteista tuhoa esiintyy kaikkiaan 32 % metsämaan pinta-alasta, liitetaulukot 38–40. Suurin osa tuhoista oli lieviä (17 % pinta-alasta), jotka eivät alentaneet metsikön laatua. Laatua alentavista tuhoista todettavaa tuhoa oli 13 % metsämaan pintaalasta, vakavaa tuhoa oli 2 % ja täydellistä tuhoa oli 0,2 %. Tuhon aiheuttaja jää usein tunnistamatta, esimerkiksi, jos tuhon alkamisesta on kulunut pitkä aika. Tunnistamattomia tuhoja oli kaikkiaan 8 %:lla metsämaan alasta ja 26 % tuhojen pinta-alasta. Yksittäisistä tuhon aiheuttajista yleisimpiä olivat maaperätekijät (4 %), surmakka (4 %) ja männynversoruoste (3 %). Ryhmittäisessä tarkastelussa yleisimpiä olivat sienituhot (10 %), sitten abioottiset tuhot (6 %), hyönteisten ja selkärankaisten aiheuttamat tuhot (3 %), kilpailutekijät (3 %) ja ihmisen toiminta (2 %). Tuhon ilmiasuista selvästi yleisimpiä olivat latvatuhot, joita oli 10 %:lla metsämaan alasta. Niistä suurin osa (84 %) oli latvanvaihtoja, monilatvaisuutta tai muita latvan epämuodostumia. Latvatuhot ovat yleisiä mäntyja lehtipuuvaltaisissa metsiköissä. Neulaskatoa esiintyy 4,5 %:lla metsämaan alasta. Pystykuolleita puita havaittiin 3 %:lla pinta-alasta. Myös harsuuntumista on arvioitu. Mäntykoepuista 58 % ja kuusikoepuista 44 % on luokiteltu harsuuntumattomiksi (harsuuntumisaste alle 10 %), liitetaulukko 41. Harsuuntumisluokkaan 11–25 % kuului mäntykoepuista 34 % ja kuusista 40 %. Kohdepuista yli 60 % neulasistostaan oli menettänyt (eli vakavasti harsuuntunut) 0,4 % männyistä ja 0,7 % kuusista. Etelä-Pohjanmaalla kuuset ovat mäntyjä harsuuntuneempia. Männyt ovat kuitenkin selvästi harsuuntuneempia kuin koko Etelä-Suomessa keskimäärin ja kuuset puolestaan vähemmän harsuuntuneita (Lindgren ja Salemaa 1998). Vertailua vaikeuttaa kuitenkin se, että VMI:ssä mittaukset ajoittuvat koko kasvukauteen, kun taas metsien elinvoimatutkimuksessa harsuuntuminen pyritään arvioimaan ajanjaksona, jolla neulasmassa muuttuu vähiten. 11 Tehdyt toimenpiteet ja toimenpidetarpeet Liitetaulukoissa 29 ja 30 on esitetty tehtyjen ja ehdotettujen hakkuiden alat hakkuutavoittain. Tehtyjen hakkuiden alat on laskettu koko kymmenvuotiskauden lisäksi erikseen inventointia edeltäneelle hakkuuvuodelle sekä hakkuuvuosille 2.–5. ja 6.–10. ennen inventointia. Ehdotettujen hakkuiden alat on esitetty käyttäen ajankohtia ”myöhässä”, ensimmäinen ja toinen viisivuotiskausi . ”Myöhässä” tarkoittaa sitä, että hakkuun viivästymisestä johtuen metsikön laatu on jo heikentynyt ja siten sen tuotto alentunut. Hakkuutapoina on eroteltu ylispuiden poisto, ensiharvennus, muu harvennus, erikoishakkuu, uudistushakkuu viljelyä varten, luontaiseen uudistamiseen tähtäävä hakkuu, verhopuuhakkuu, harsintahakkuu sekä taimikon perkaus ja harvennus. Hakkuuehdotusten hakkuutavat ovat muuten samat, mutta harsintaa ei ehdoteta. Sekä hakkuiden että muiden inventoinnissa kerättävien toimenpidetietojen kirjaamisen periaatteita on kuvattu tämän luvun lisäksi luvussa 2.2.7. Inventointia edeltäneen kymmenvuotiskauden hakkuuala oli metsämaalla kaikkiaan 467 000 ha, mistä lähimmän viiden hakkuuvuoden osuus oli 63 %. Hakkuualasta oli taimikoiden harvennusta ja perkausta 138 000 ha jakaantuen melko tasan kum- Metsätieteen aikakauskirja 2B/1998 Tomppo ym. 330 mallekin viisivuotiskaudelle. Varsinaisia puutavaraa tuottavia hakkuita oli tehty viimeisten viiden vuoden aikana selvästi enemmän kuin sitä edeltäneellä viisivuotiskaudella, ensiharvennuksia peräti 2,7-kertaisesti ja esimerkiksi luontaiseen uudistamiseen tähtääviä hakkuita 2,1-kertaisesti. Uudistushakkuuala oli kaikkiaan yli 95 000 ha eli keskimäärin noin 0,75 % metsämaan alasta vuosittain. Harsintaa eli hakkuita, joissa oli poistettu metsikön vallitsevaa latvuskerrosta hävityshakkuun luonteisesti tai hakkuita, joissa oli uudistettu ikänsä ja järeytensä puolesta uudistuskypsyysrajaa saavuttamaton metsikkö, todettiin 4 000 ha. Tulevalle kymmenvuotiskaudelle hakkuita ehdotettiin 753 000 hehtaarille, eli 1,6-kertaisesti edellisen kymmenvuotiskauden todettuihin hakkuisiin verrattuna. Ehdotettu taimikon perkausja harvennusala on 1,2-kertainen edellisen kauden todettuihin toimenpiteisiin verrattuna, mutta esimerkiksi ensiharvennusten tarve on 2,6-kertainen tehtyihin hakkuisiin verrattuna. Tosin koko Etelä-Suomen alueella ensiharvennusten tarve tehtyihin hakkuisiin verrattuna on kolminkertainen (Tomppo ja Henttonen 1996). Myös uudistushakkuita on ehdotettu paljon tehtyjä enemmän, mutta tulos on metsänhoidollinen hakkuuehdotusala, ei hakkuumahdollisuuslaskelmien perusteella saatu tavoite. Koko metsämaan alasta 41 %:lle ei ehdotettu lainkaan hakkuuta seuraavalle kymmenvuotiskaudelle. Edellisen kauden aikana hakkuilla käsittelemätöntä alaa oli 63 %. Mäntyvaltaisista metsistä lepoehdotuksen sai 44 %, kuusija koivuvaltaisista 27 % ja muu lehtipuu -valtaisista 19 % (liitetaulukko 16). Hakkuuehdotuksista kaikkiaan 14 % on jo myöhässä. Uudistushakkuuehdotuksista myöhässä oli vain 9 %. Hakkuuehdotusten suhde todettujen hakkuiden määrään ja myöhässä olevien hakkuiden suhde hakkuuehdotusten koko määrään on esitetty hakkuutavoittain taulukossa 11. Mäntyvaltaisissa metsissä jo myöhässä olevia hakkuutarpeita on suhteellisesti vähemmän kuusija lehtipuuvaltaisissa (liitetaulukko 16). Erityisen usein hakkuu on viivästynyt kuusivaltaisissa nuorissa kasvatusmetsissä (33 % ehdotetuista hakkuista), koivuvaltaisissa nuorissa ja varttuneissa kasvatusmetsissä (36 ja 29 % ehdotuksista). Muu lehtipuu -valtaisissa metsissä, joita tosin on kovin vähän, hakkuu on useimmiten myöhässä. Liitetaulukossa 31 on metsäja kitumaan jaottelu sen suhteen, miten pitkä aika on kulunut viimeksi tehdystä hakkuusta. Liitetaulukon 29 tietojen lisäksi taulukossa on esitetty inventointikesän aikana ja 11–30 hakkuuvuotta sitten hakattujen alueiden ala sekä sellaisten alueiden ala, jotka ovat joko kokonaan hakkaamattomia tai hakkuusta on kulunut jo yli 30 hakkuuvuotta. Viimeisten kymmenen vuoden aikana oli hakkuilla käsitelty 37 % metsämaan alasta. Hakkaamatonta tai pitkään hakkaamatta ollutta oli 16 %. Kitumaalla ei erotella hakkuutapoja, vaan kaikki tehdyt hakkuut kirjataan ylispuiden poistoksi. Edellisen kymmenvuotiskauden hakkuuala oli lähes 6 000 ha eli vajaat 6 % kitumaan alasta. Hakkaamatonta tai pitkään hakkaamatta ollutta oli 80 % kitumaasta. Liitetaulukossa 32 on tulokset todetuista metsänhoitotöistä. Taulukon aikajaotus on muuten sama kuin hakkuiden yhteydessä, mutta aikayksikkönä on kalenterivuosi. Kirjattavia työlajeja ovat viljely, täydennysviljely ja pystykarsinta. Viljelyissä ei ole eroteltu kylvöjä ja istutuksia. Inventointia edeltäneen kymmenvuotiskauden viljelyala oli 72 000 ha, eli sama kuin (likimain) saman ajankohdan avohakkuuala. Täydennysviljelyitä todettiin 2 000 ha. Pystykarsintaa oli tehty 12 000 hehtaarilla, tästä suurin osa viimeisten viiden vuoden aikana. Ehdotetut metsänhoitotyöt on esitetty liitetaulukossa 33. Ehdotuksina on kirjattu viljely, täydenTaulukko 11. Hakkuuehdotusten osuus edellisen kymmenvuotiskauden todetusta hakkuualasta ja viivästyneiden hakkuiden osuus seuraavan kymmenvuotiskauden hakkuuehdotuksista. Hakkuutapa Hakkuuehdotusala, Hakkuu myöhässä, % edellisen 10-vuotis- % seuraavan 10-vuotiskauden todetusta kauden hakkuuhakkuualasta ehdotusalasta Taimikon perkaus ja harvennus 122 15 Ylispuiden poisto 121 19 Ensiharvennus 257 16 Muu harvennus 157 14 Uudistushakkuu keinollista uudistamista varten 169 9 Uudistushakkuu luontaista uudistamista varten 278 9 Tomppo ym. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97 331 nysviljely, heinäntorjunta, raivaus, raivausta edellyttävä viljely sekä viljely uudistushakkuun jälkeen. Pystykarsintaa ei inventoinnissa ehdoteta. Täydennysviljelyä voidaan ehdotettaa vain, jos metsikön laatu on välttävä. Raivausta ehdotetaan esimerkiksi silloin, kun raivaamattoman puuston arvioidaan estävän taimettumisen alueella, jossa on tehty luontaiseen uudistamiseen tähtäävä hakkuu, tai kun kyseessä on sellaisen vajaatuottoisen metsän uudistaminen, josta ei vielä saada käyttöpuukokoista puutavaraa. Normaalin uudistushakkuun yhteydessä tehtävää raivausta ei erikseen ehdoteta. Välitön viljelytarve alueella on 27 000 ha, mistä 5 500 ha on ensin raivattava. Raivaus-, täydennysviljelyja heinäntorjuntaehdotuksia ei ollut kuin nimeksi. Ehdotettu uudistushakkuun jälkeinen viljelyala oli 124 000 ha. Liitetaulukossa 34 on esitetty inventointia edeltäneen 30-vuotiskauden maanmuokkaukset. Aikajaotus on muuten sama kuin metsänhoitotöissä, mutta myös yli 10 vuotta vanhat muokkaukset ovat mukana taulukossa. Niiden osalta tuloksiin vaikuttanee muokkausjälkien häviämisnopeus. Muokkauslajeina taulukossa on eroteltu kevyt muokkaus, auraus ja mätästys. Kaikki kulotetut alueet, sekä muokkaamattomat että muokatut (valtaosa), on esitetty taulukossa kulotuksina. Viimeisen 10 vuoden muokkausala on kaikkiaan 85 000 ha ja koko 30 vuoden ajalta todettiin muokkauksia runsaat 150 000 ha. Yli 85 % kymmenvuotiskauden muokkauksista on ollut äestystä tai laikutusta, mätästystä runsaat 11 % ja aurausta vain 0,7 %. Kulotuksen jälkiä havaittiin vajaan kahden prosentin alueella kymmenvuotiskauden muokkausalasta. Mätästys on lisääntynyt ja auraus loppunut lähes kokonaan viimeisten 10 vuoden aikana. Maanmuokkausehdotukset on esitetty liitetaulukossa 35. Välittömästi muokkausta vaativaa alaa on 25 000 ha eli noin 2 % metsämaan alasta. Välittömistä muokkausehdotuksista 75 % oli äestystä ja loput mätästystä. Aurausta ei ehdotettu välittömänä lainkaan ja uudistushakkuun jälkeenkin vain 4 000 ha. Seuraavan kymmenvuotiskauden uudistushakkuuehdotuksiin liittyviä muokkausehdotuksia oli kaikkiaan 170 000 ha (91 % uudistettavaksi ehdotetusta alasta). Tämä kuvioittaisiin ehdotuksiin perustuva tulos on ”metsänhoidollinen muokkausmahto”, jonka suuruudella ei sinällään ole suurta merkitystä, mutta eri muokkausmenetelmien suhteelliset osuudet kuvastanevat tulevien uudistusalojen muokkaustarpeiden jakaumaa. Metsikön vesitalouteen vaikuttaneet toimenpiteet on esitetty liitetaulukossa 36, erikseen inventointia edeltäneen kymmenvuotiskauden metsäojitukset ja saman ajanjakson muut toimenpiteet sekä 11–30 vuotta sitten tehdyt ojitukset. Uudisojitukseksi luetaan inventoinnissa normaalin ensikertaisen metsäojituksen lisäksi metsitettyjen peltojen ojien kunnostus. Täydennysojitukseen voi sisältyä vanhojen ojien perkausta. Inventoinnissa kirjattiin ojitustoimenpiteenä myös soiden ennallistaminen, mutta sitä havaittiin vain yhdellä koealalla. Varsinaisten metsäojitusten lisäksi kirjattiin mahdollinen muu kuin metsäojitus, kuten yksittäiset laskuojat, tieojat, peltojen niskaojat ja metsitetyn maatalousmaan peltoojat, jos ne vaikuttivat puuston kasvuun tai ojitus kattoi koko kuvion. Näitä ”ei metsäojituksia” oli tehty 1 400 ha. Soiden uudisojituksia on inventointa edeltäneellä kymmenvuotiskaudella tehty enää 27 000 ha. Tästä alasta on (inventointihetkellä) yli viidennes ainakin vielä kitutai joutomaata. Ojien perkausta ja täydennysojitusta on tehty soilla 81 000 ha eli yli kolminkertaisesti uudisojituksiin verrattuna. Soistuneilla kankailla uudisojituksia on tehty 18 000 ha, ojien perkausta ja täydennysojitusta 9 000 ha. Liitetaulukossa 37 on esitetty metsäojitukseen soveltuva ala, jolla ojituksella voitaisiin lisätä tai pitää yllä puuntuotantoa. Ojituslajit ovat samat kuin tehdyissä ojituksissa. Ojitusehdotusta harkittaessa otetaan huomioon suon metsänkasvatuskelpoisuus suotyypin ja lämpösumman perusteella. Ojitusehdotus ei edellytä suon tai soistuneen kankaan kuulumista johonkin taloudellisesti kannattavaan suurempaan ojitusalueeseen. Metsäojitukseen soveltuvaa alaa on soilla kaikkiaan 211 000 ha. Uudisojituksia on ehdotettu 34 000 ha metsämaan ja vajaat 5 000 ha kitumaan soille. Metsämaasoiden uudisojitusehdotuksista 28 000 ha on varsinaisia uudisojituksia, loput vanhojen pelto-ojituksien kunnostusehdotuksia. Joutomaan soille ei tehty uudiseikä muitakaan ojitusehdotuksia. Jos kaikki ehdotukset toteutettaisiin, jäisi alueen soista ojittamattomiksi metsämaalla noin 15 000 ha ja kitumaalla 35 000 ha. Luonnontilaisia joutomaan soita alueella on 83 000 ha (liitetaulukko Metsätieteen aikakauskirja 2B/1998 Tomppo ym. 332 9). Perkaustai täydennysojituksen tarpeessa olevia soita on lähes 173 000 ha, mikä on noin kolmannes ojitettujen soiden kokonaisalasta. Soiden uudisojitusehdotusten ala on 1,5-kertainen edellisen kymmenvuotiskauden aikana tehtyihin ojituksiin verrattuna, ja ojien perkausja täydennystarve on yli kaksinkertainen tehtyihin ojituksiin verrattuna. Soistuneiden kankaiden uudisojituksia on ehdotettu 18 000 ha. Kankailla ojituksen kunnostusta tarvitaan vähemmän kuin soilla, sillä jo ojitetuille 110 000 kangasmaahehtaarille on tehty perkaustai täydennysojitusehdotuksia vain 7 000 ha. 12 Metsien monimuotoisuuden indikaattorit 12.1 Avainbiotooppien esiintyminen Avainbiotoopit jaettiin Etelä-Pohjanmaalla 30 luokkaan. Liitetaulukossa 46 on esitetty avainbiotooppien alat ja niiden arvo biologisen monimuotoisuuden kannalta erikseen suojelualueilla ja suojelualueiden ulkopuolella. Liitetaulukossa 47 on esitetty avainbiotooppien arvioitu luonnontilaisuus ja liitetaulukossa 48 biotoopilla tehty käsittely. Kaikkiaan avainbiotooppiluokkiin kuuluvia alueita on VMI9:n mukaan Etelä-Pohjanmaalla 9 % metsä-, kitu ja joutomaan pinta-alasta, eli yhteensä 132 000. Pinta-ala-arvion keskivirhe on 8 500 ha (suhteellinen keskivirhe 6,4 %). Avainbiotoopeista on jo suojelluilla alueilla viidennes eli 26 000 ha. VMI:n mukaan arvokkaita tai lakikohteita on 87 000 ha, joista lakikohteita on 51 000 ha eli 3 % metsä-, kituja joutomaan alasta. Lakikohteista on suojelualueilla 21 000 ha. Lakikohteiden pinta-ala-arvion suhteellinen keskivirhe on 13 %. Se ei kuitenkaan sisällä myöhemmin mainittua arviointiperusteista johtuvaa virhettä. Lain tarkoittamien erityisen tärkeiden elinympäristöjen osuus metsä-, kituja joutomaasta näyttäisi olevan selvästi suurempi kuin on arvioitu olevan koko maassa keskimäärin ja myös suurempi kuin Pohjois-Savossa ja Keski-Suomessa. Tämä johtunee suurelta osin rahkaisten soiden ja nevojen runsaudesta Etelä-Pohjanmaalla. Todellisia lakikohteita on todennäköisesti vähemmän kuin mitä VMI:ssä on arvioitu, koska lakikohteen valinnassa kiinnitetään huomiota avainbiotooppityypin alueelliseen yleisyyteen, jota ei VMI:ssä ole voitu etukäteen ottaa huomioon. Lisäksi on huomattava, että VMI:ssä ei lakikohteelle ole vaadittu pienalaisuutta tai selvää erottumista ympäristöstä. Käytännössä metsälain tulkinnassa edellytettäneen vielä tarkemmin määrittelemätöntä pienalaisuutta (Meriluoto ja Soininen 1998). Avainbiotooppiluokista eniten oli nevoja, 49 000 ha (suhteellinen keskivirhe 13 %). Nevoista lakikohteita oli 31 000 ha. Seuraavaksi yleisimpiä olivat rahkaiset suot, 38 000 ha, suhteellinen keskivirhe 12 % (lakikohteita 11 000 ha) ja ruohokorvet, 16 000 ha, suhteellinen keskivirhe 12 % (lakikohteita 155 ha). Lehtoja oli yhteensä 7 000 ha (lakikohteita vajaa 1 000 ha), näistä suurin osa tuoreita lehtoja. Avainbiotoopeista oli luonnontilaisia 57 000 ha (43 %), näistä nevoja oli 34 000 ha ja rahkaisia soita 17 000 ha. Luonnontilaisia avainbiotooppeja oli suhteellisesti eniten luhdissa. Puuntuotantoon hyvin soveltuvista avainbiotooppityypeistä, kuten rehevistä korvista ja lehdoista, suurin osa oli vähintään vähän muuttuneita. Avainbiotooppien ottaminen huomioon metsänkäsittelyssä ei vielä näy kovin voimakkaasti EteläPohjanmaan metsien kokonaiskuvassa. Useimmin käsittelemättömiä avainbiotoopeista olivat puuntuotantoon soveltumattomat alueet, kuten nevat, rahkaiset suot, kalliot ja luhdat (liitetaulukko 48). Toisaalta mm. rehevien korpien arvioihin vaikuttaa se, että VMI:ssä ei kirjata ojitettuja soita avainbiotooppiluokkiin, mikäli alkuperäinen suotyyppi ei ole tunnistettavissa. Vain 2 %:lla ruohokorvista oli avainbiotoopin luonne otettu huomioon varovaisena käsittelynä. Arvion keskivirhe näin pienissä ositteissa on kuitenkin suuri. 12.2 Kuolleen puun määrä ja laatu Yli 10 cm:n vahvuista kuollutta runkopuuta on Etelä-Pohjanmaan metsäja kitumaalla 1,6 milj. m3 (1,2 m3/ha). Maapuuta siitä on 0,97 milj. m3 (0,7 m3/ha) ja pystypuuta 0,63 milj m3 (0,5 m3/ha), liitetaulukko 42. Kuollutta puuta on keskimäärin selvästi vähemmän kuin mm. Pohjois-Savossa (3,5 m3/ha) ja Keski-Suomessa (3,0 m3/ha). Osasyynä lienee vähä- Tomppo ym. Etelä-Pohjanmaan metsäkeskuksen alueen metsävarat ja niiden kehitys 1968–97 333 puustoisten ja puuttomien soiden suuri osuus. Suurin osa puusta on mäntyä. Pystypuusta 69 % on havupuuta ja 31 % lehtipuuta, maapuusta 75 % on havupuuta ja 20 % lehtipuuta. Pitkälle edenneen lahoamisen vuoksi puulajia ei voitu lainkaan tunnistaa vain 3 %:sta lahopuuta, ja 2 % oli puuta, josta ei voitu tunnistaa, oliko kyseessä havuvai lehtipuu. Etelä-Pohjanmaalla myös järeää kuollutta puuta on suhteellisen vähän. Vähintään 30 cm:n läpimittaista kuollutta puuta on 0,1 milj. m3 (0,08 m3/ha) eli 7 % arvion kohteena olevan kuolleen puun määrästä (liitetaulukko 43). Puolet järeästä puusta on haapaa, mutta muiden lehtipuiden osuus on hyvin pieni. Suurin osa järeästä puusta on pystypuuta. Pystypuuaineksesta 85 % ja maapuusta 43 % on lahoasteeltaan kovaa tai melko kovaa ja loput eri asteista pehmeää puuta (liitetaulukko 45). Maapuusta hyvin pehmeää eli yleensä sammalien, jäkälien ja varpujen täysin peittämää on 16 %. Lähes puolet siitä on kuitenkin tunnistettu männyksi. Havupuusta on kovaa tai melko kovaa suurempi osa kuin lehtipuusta. Liitetaulukossa 44 on esitetty pystyja maapuiden tilavuudet puun ulkoasun mukaan luokiteltuina. Tilavuudeltaan eniten on pystyyn kuollutta puuta, 30 % kuolleen puun tilavuudesta. Neljäsosa lahopuun tilavuudesta on juurineen kaatuneissa puissa. Monimuotoisuutta varten tehtyjä pitkiä kuolleen puun kantoja tai tekopökkelöitä on vielä niin vähän, että ne eivät näy VMI:n tuloksissa lainkaan. 12.3 Avainpuulajit Liitetaulukossa 49 on esitetty metsien monimuotoisuuden kannalta tärkeiden puulajien runkoluvut, kun puulajeille on asetettu vähimmäisläpimittarajat. Nämä avainpuulajit on luettu kiinteäsäteiseltä koealalta ja estimaatit ovat siten tarkempia kuin liitetaulukossa 22 mahdollisesti esitetyt tulokset, ks. luku 2.5.1. Etelä-Pohjanmaalla esiintyi avainpuulajeista haapa (läpimitta vähintään 30 cm), harmaaleppä (20 cm), tervaleppä, pihlaja ja raita (10 cm). Järeitä, yli 30 cm:n paksuisia eläviä haapoja on 340 000. Haavan tyypillisten kasvupaikkojen, tuoreiden tai sitä viljavampien kankaiden pinta-ala on 440 000 ha, joten niillä esiintyisi järeitä haapoja keskimäärin alle yksi hehtaarilla. Määrällisesti eniten avainpuulajeista esiintyy läpimitaltaan vähintään 10 cm:isiä raitoja, 680 000 puuta. Yhteensä avainpuulajien puita on 1,25 milj. kappaletta. 13 Yhteenveto Etelä-Pohjanmaan metsätalousmaan ala on 1,48 milj. ha, tästä metsämaata on 1,27 milj. ha ja kitumaata noin 100 000 ha. Metsäja kitumaan yhteenlaskettu ala on 6 % koko Suomen metsäja kitumaasta. Puuntuotannon rajoitusten piirissä on 68 000 ha metsätalousmaata. Rahkaiset suot ja nevat lisäävät Etelä-Pohjanmaalla metsien monimuotoisuuden kannalta tärkeiden elinympäristöjen pinta-alaa. Metsälain tarkoittamia kohteita on inventoinnin mukaan 3 %. Inventoinnissa ei ole voitu kuitenkaan ottaa huomioon kaikkia näkökohtia, esimerkiksi pienalaisuutta ja yleisyyttä, jotka vaikuttavat kohteen lopulliseen valintaan lain tarkoittamaksi erityisen tärkeäksi elinympäristöksi. Monimuotoisuuden kannalta tärkeää lahopuuta näyttäisi Etelä-Pohjanmaalla olevan vähemmän kuin Keski-Suomessa ja Pohjois-Savossa. Etelä-Pohjanmaan metsätalousmaasta lähes puolet on suota. Viidenteen inventointiin eli 1960-loppuun mennessä jo vajaa puolet soista oli ojitettu, yhdeksännessä inventoinnissa (1997) kolme neljäsosaa soista oli ojitettu. Soiden uudisojituksia on tehty 1980-luvun alun jälkeen vähän. Soiden ojitus sekä kangasmetsien puuston tihentyminen ja rakenteen muutos ovat lisänneet puuston vuotuista kasvua viidennestä inventoinnista noin 1,2 milj. m3 (n. 34 %), kun otetaan huomioon, että viidennen inventoinnin kasvussa ei ollut mukana läpimitaltaan alle 2,5 cm:n puita. Yhdeksännen inventoinnin kasvu on 4,87 milj. m3. Kasvun lisäyksestä on kankailla 0,4 milj. m3 ja soilla 0,8 milj. m3, eli soilla on lisäyksestä kaksi kolmasosaa. Soiden merkitystä kasvun lisäykseen nostaa vielä se, että osa nykyisistä kankaista on aikaisemmin luokiteltu suoksi. Suometsätalous on siis keskeisesti vaikuttanut puuston kasvun ja puuvarannon lisäykseen. Kasvun lisäys oli nopeaa 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun. Lisäys hidastui jonkin verran jo edelliseen inventointiin mennessä, siis 1980-luvulla. Yhdeksännessä inventoinnissa kasvun lisäys näyttäisi päättyneen. Kankaiden puuston kasvu las-