GeeniVarat 2017

2017 Kansallisten geenivaraohjelmien tiedotuslehti GeeniVarat 2 GeeniVarat 2017 Maaja metsäja kalatalouden geenivarojen ylläpidon tärkein peruste on varautuminen maametsäja kalatalousympäristössämme tapahtuviin muutoksiin kasvinja eläinjalostuksen avulla. Tällä hetkellä toimintaympäristössämme käynnissä olevat muutokset, erityisesti ilmastonmuutos ja biotalouden nousu, edellyttävät maa-, metsäja kalatalouden nopeaa sopeuttamista uusiin olosuhteisiin. Geenivarojen kestävän käytön lisääminen edellyttää, että geenivarojen saatavuus on turvattua. Geenivarojen saatavuutta säädellään pääasiassa kahdella kansainvälisellä sopimuksella, Luonnon monimuotoisuussopimuksen alaisella Nagoyan pöytäkirjalla (2010) ja FAO:n alaisella Kasvigeenivarasopimuksella (2004). Suomi on molempien sopimusten osapuoli. Nagoyan pöytäkirjan lähtökohtana on Luonnon monimuotoisuussopimuksen periaate, jonka mukaan geenivarat ovat jokaisen maan suvereenissa omistuksessa ja maa voi itsenäisesti säädellä omien geenivarojensa saatavuutta. Nagoyan pöytäkirjan kansallisessa toimeenpanossa Suomi on päättänyt olla sääntelemättä Nagoyan pöytäkirjan alaisuuteen kuuluvien kansallisten geenivarojensa saatavuutta ts. geenivarojen saatavuus ei edellytä valtion ennakkolupaa. Kasvigeenivarasopimuksen perusperiaatteena on, että viljelykasvien geenivarat ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta, koska ne ovat ihmisen ruokaturvan perusta. Tästä syystä sopimuksessa määritettyjen julkisessa hallinnassa olevien viljelykasvien geenivarojen tulee olla vapaasti saatavilla kasvinjalostuksen tarpeisiin. Geenivarojen vaihdossa käytetään kasvigeenivarasopimuksen alaista standardoitua materiaalinsiirtosopimusta. Yllä mainittujen sopimusten voimaan astuminen ja tietoisuus geenivarojen potentiaalisesta taloudellisesta arvosta ovat nostaneet keskusteluun myös kysymyksen geenivarojen omistusoikeudesta sekä Suomessa että muissa Pohjoismaissa. Suomessa ei ole määritetty kansallisten geenivarojen omistusoikeutta. Tästä johtuen Nagoyan pöytäkirjan alaisten geenivarojen luovuttajien ja vastaanottajien oikeudet luovutuksen kohteina oleviin geenivaroihin eivät ole selkeät. Tämä koskee sekä yksityisen että julkisen sektorin toimijoita mukaan lukien Luonnonvarakeskusta (Luke) sekä geenivarojen vastaanottajana että luovuttajana. Tämä voi vähentää toimijoiden kiinnostusta kansallisten geenivarojen käyttöön. Epäselvällä tilanteella voi olla haitallisia vaikutuksia myös uudistettavana olevan kansallisen geenivaraohjelman toimeenpanoon. Geenivarojen luovuttajien ja vastaanottajien oikeusturvan varmistamiseksi yhteispohjoismaisessa geenivarojen saatavuutta koskevassa Kalmarin deklaraatiossa (2003) kaikkia Pohjoismaita kehotetaan määrittämään kansallisten geenivarojensa omistusoikeudet. Tämä katsotaan tärkeäksi kaikilla geenivarasektoreilla. Pohjoismaista Norja on ensimmäisenä maana määrittänyt kansallisten geenivarojensa omistusoikeuden luonnon monimuotoisuutta koskevassa laissaan (2009). Geenivarojen saatavuutta koskevien menettelyjen läpinäkyvyyden, ennustettavuuden ja toimijoiden oikeusturvan kannalta geenivarojen omistusoikeuden määrittämistä on tarpeellista harkita myös Suomessa. Eri geenivarasektoreiden välisten biologisten erojen ja eri sektoreille vakiintuneiden geenivarojen vaihtokäytäntöjen vuoksi geenivarojen omistusoikeuskysymys tulee ratkaista sektorikohtaisesti. Tuula Pehu Geenivaraneuvottelukunnan puheenjohtaja maaja metsätalousministeriö Kuka omistaa geenivarat? PÄÄKIRJOITUS GeeniVarat 2017 3 2017 Kansallisten geenivaraohjelmien tiedotuslehti GeeniVarat Sisältö: Pääkirjoitus sivu 2 Geenivaraohjelmat päivitettiin sivu 4 Suomalaiset humalakannat kiinnostavat laajasti sivu 7 Alkuperäiseläinrotuja suojellaan säilytyskarjoissa ja verkostoitumalla sivu 8 Monimuotoinen Suomi100 -menu sivu 10 Vaarantuneet kalalajimme sivu 12 Viljelykasvien villit sukulaislajit mukaan suojeluun sivu 14 Geenivaraomenoiden arvokkaat ominaisuudet sivu 15 Metsäpuiden geenivarat luonnonsuojelualueilla sivu 16 GeeniVarat 2017 Ilmestymispäivä: Kansainvälinen biodiversiteettipäivä 22.5.2017 Vastaava toimittaja: Juha Kantanen 029 532 6210, [email protected] Ulkoasu ja taitto: www.digijiipee.net Paino: Painotalo Trinket Oy Tilaukset, osoitteenmuutokset ja peruutukset: T:mi Digijiipee, Hiidenportti 2 B 2 00730 HELSINKI 044 296 1108, [email protected] Etukannen kuva: Kuvataiteilija Niina Laitonen, Forssa, [email protected], www.niinalaitonen.wordpress.com Kansi kuvaa neljää geenivaraohjelmaa — eläimiä, kaloja, metsäpuita ja viljeltyjä kasveja. Yhdessä ne muodostavat Suomen Kansallisen geenivaraohjelman. ISSN 2341-9733 (painettu) ISSN 2341-9741 (verkkojulkaisu) GeeniVarat on kansallisten geenivaraohjelmien tiedotuslehti. Lehteä julkaisee Luonnonvarakeskus (Luke). Lue lisää netistä: www.luke.fi Inarijärven kalakantoja elvytetty istutuksin jo 40 vuotta sivu 18 Poro mukana eläingeenivaraohjelmassa sivu 20 Kennelliiton Suomi100teema on kotimaiset koirarodut sivu 21 Perinteiset raparperikannat kartoitettiin sivu 22 Vanhoja sipulikukkia etsitään sivu 23 Arvokaloja elvytetään sopimuskasvatuksin sivu 24 Männyt sopiville kasvupaikoille ilmaston muuttuessa sivu 26 Suomenhevosen monimuotoisuutta tulee vaalia sivu 27 Yhteydenotot: [email protected] [email protected] [email protected] [email protected] 4 GeeniVarat 2017 Uudistustyön taustaa Kansallisia maaja metsätalouden kasvigeenivaraohjelmaa sekä eläingeenivaraohjelmaa on toteutettu yli 10 vuoden ajan. Tänä aikana toimintaympäristössä on tapahtunut muutoksia. Esimerkiksi Suomessa on tullut voimaan Nagoyan pöytäkirja, joka on kansainvälinen sopimus geenivarojen saatavuudesta ja hyötyjen jaosta. Arktisten ja pohjoisten alueiden merkitys on kasvanut; kansainvälisissä yhteyksissä koko Suomi luokitellaan strategisesti kuuluvaksi ”arktiseen alueeseen”. Pohjoisille alueille on sopeutunut omia kasvilajikkeita ja eläinrotuja, joihin kiinnostus geenivarantona on kasvanut ilmastonmuutoksen myötä. Metsä-, poroja kalataloudella on tärkeä aluetaloudellinen arvo pohjoisessa – ja samoin näiden sektoreiden hyödyntämillä geenivaroilla. Selkeä puute on tähän asti ollut se, että Kansallinen eläingeenivaraohjelma ei ole sisältänyt kalojen geenivaroja. Nyt on saatu oma ohjelma kalojen geenivarojen suojeluun ja kestävään hyödyntämiseen. Ympäristömuutosten ja ihmisen toiminnan aiheuttama kalakantojen taantuminen edellyttää, että tehostetaan kalageenivarojen monimuotoisuuden säilyttämistä. Lajikirjo kuin Linnén taksonomisesta luokittelusta Uuden Kansallisen geenivaraohjelman lajikirjo on kuin suoraan 1700luvun ruotsalaisen luonnontieteilijän Carl von Linnén laatimasta lajien luokittelusta. Suomen Kansallisen geenivaraohjelman lajit vaihtelevat koivusta mehiläiseen, kirjolohesta nauriiseen, rukiista nautaan ja siiasta mäntyyn. Useimpien lajien sisällä on erillisiä lajikkeita, populaatioita ja rotuja, joiden osalta tehdään karsintaa pääpainon ollessa vanhoissa, alkuperäisissä lajikkeissa ja eläinroduissa. Myös ulkomaista alkuperää olevia populaatioita ylläpidetään, jos niillä on suhteellisen pitkä jalostushistoria maassamme. Kalaja metsäohjelmissa luonnonpopulaatioiden merkitys on korostunut. Maaja metsätalousministeriön vastuulla on Suomen 31 taloudellisesti hyödynnettävän kalalajin suojelu ja hoito, jotka huomioidaan geenivaraohjelmassa. Muut kuin taloudellisesti merkittävät kalalajit kuuluvat luonnonsuojelulain piiriin, Viljelykasvien, metsäpuiden ja kotieläinten geenivarojen hyödyntämiseen ja säilyttämiseen tähtäävät kansalliset geenivaraohjelmat on nyt päivitetty sekä vastaavanlainen ohjelma on laadittu kalatalouden tarpeisiin. Eri geenivaraohjelmat kootaan yhdeksi Suomen Kansalliseksi geenivaraohjelmaksi, jonka toteuttamisesta huolehtii Luonnonvarakeskus Luke yhteistyössä maaja metsätalousministeriön kanssa. Toimintaa kehittää Geenivaraneuvottelukunta. TEKSTI: Juha Kantanen, Petri Heinimaa, Elina Kiviharju ja Mari Rusanen Kansallinen geenivaraohjelma päivitettiin: eri ohjelmat yksiin kansiin ja niiden suojeluvastuu on ympäristöministeriöllä. Kansallinen eläingeenivaraohjelma koskee yhdeksää eläinlajia: hevonen, kana, koira, lammas, mehiläinen, nauta, poro, sika ja vuohi. Ohjelmassa huomioitavat rodut ovat geneettisesti erilaistuneet muista saman lajin eläinroduista tai niillä on perinnöllisiä erityisominaisuuksia tai niillä on useita kymmeniä eläinsukupolvia kestänyt jalostushistoria maassamme. Peltoja puutarhakasvit ovat geenivaratyön eri sektoreista laajin. On ylläpidettävä siemenistä lisättävien peltokasvien, kuten rukiin, ohran ja eri nurmikasvien lisäksi myös hedelmäja marjakasvien, vihannesten, yrttien ja rohdosten sekä viherrakentamisen kasvien monimuotoisuutta. Metsäpuut ovat keskeinen osa suomalaista luontoa, eikä jalostettuja lajikkeita käytetä samalla tavoin kuin maaja puutarhataloudessa. Geenivaratyössä päätavoite on lajin geneettisen monimuotoisuuden suojeleminen, koska lajin kyky sopeutua luonnonvalinnan avulla muuttuviin olosuhteisiin perustuu monimuotoisuuteen. Eläingeenivaraohjelma edistää alkuperäisrotujen suojelua Eläingeenivaratyö on tähän mennessä perustunut vuonna 1983 julkaistuun Kotieläinten geeniainestoimikunnan mietintöön (Komiteamietintö 1983: 76) ja vuonna 2004 KUVA: Juha Kantanen GeeniVarat 2017 5 Geenivaralaki säätelee geenivarojen hakemista tutkimukseen ulkomailta Vuonna 2016 Suomessa tuli voimaan laki, joka toimeenpanee kansainvälisen sopimuksen geenivarojen saatavuudesta ja hyötyjen jaosta (Nagoyan pöytäkirja). Geenivaralakia (http://www.finlex.fi/fi/laki/ ajantasa/2016/20160394) sovelletaan kasvien, eläinten ja mikrobien geenivaroihin silloin, kun niitä hankitaan tutkimusja kehityskäyttöön. Vaikka laki koskettaakin eniten tutkijoita ja biotekniikkaan perustuvaa teollista kehittämistä, on huomattava, että vaikkapa siitoskoiran hakeminen ulkomailta on geenivarojen käyttämistä ja kuuluu myös lain piiriin. Toisaalta keskeisten yleisten viljelykasvien saatavuudesta on sovittu erillisellä Kansainvälisellä kasvigeenivarasopimuksella. Nagoyan pöytäkirjan tarkoitus on varmistaa geneettisen monimuotoisuuden säilyminen tuleville sukupolville sekä turvata hyötyjen oikeudenmukaista ja tasapuolista jakoa luovuttajan ja käyttäjän välillä. Jokaisella valtiolla on oikeus päättää omien geenivarojensa saatavuudesta ja käytön ehdoista. Suomi on päättänyt, että meidän omat geenivaramme ovat vapaasti saatavilla, ellei niihin liity saamelaisten perinteisen tiedon käyttöä. Suurin osa Euroopan maista aikoo pitää geenivaransa vapaasti saatavilla, mutta osa asettaa rajoituksia omien geenivarojensa käytölle. Käytännössä uusi laki tarkoittaa, että biologisen materiaalin perimää tai biokemiallisia komponentteja tutkivien tahojen tulee tarkistaa, vaatiiko materiaalin alkuperämaa ennakkosuostumuksen geenivarojen käyttämiselle. Tiedot löytyvät kansainvälisestä tietojenvälitysjärjestelmästä: https:// absch.cbd.int/. Mahdollisesti tarvitaan myös sopimus siitä, miten geenivarasta saatavat hyödyt jaetaan käyttäjän ja tarjoajamaan välillä. Suomessa geenivarojen käyttöä valvovat viranomaiset ovat Luonnonvarakeskus (maaja metsätalouden geenivarat) ja Suomen ympäristökeskus (kaikki muut geenivarat). Tietoa lain sisällöstä sekä ohjeet, miten uusia säädöksiä noudatetaan, löytyvät verkkosivustosta: www.luonnontila.fi/ geenivarat. julkaistuun Suomen Kansalliseen eläingeenivaraohjelmaan (MMM:n julkaisuja 17/2004). Koordinoidun eläingeenivaratyön alkaessa 1980luvulla osoittautui, että itäja pohjoissuomenkarja olivat lähes kuolleet sukupuuttoon. Suomalainen maatiaiskana oli erittäin uhanalainen. Nyt mikään alkuperäisrotu ei ole vaarassa hävitä. Eläingeenivarojen säilytystä toteutetaan ylläpitämällä säilytyskarjoja alkuperäisroduille, kehittämällä toimijoiden verkostoitumista ja pakastamalla alkioita, munasoluja ja uroseläinten siemennestettä. Uudessa ohjelmassa on esitetty realistiset tavoitteet, paljonko eri geneettistä materiaalia pakastetaan geenivarojen pitkäaikaissäilytystä varten. Kansainvälistä yhteistyötä tehdään erityisesti Pohjoismaiden Geenivarakeskus NordGen:in kanssa. Eläingeenivaroja on tutkittu monitieteisin tutkimusmenetelmin (genetiikan, genomiikan, biokemian, maitotutkimuksen, yhteiskuntaja kulttuuritutkimuksen keinoin). Tätä tutkimustyötä jatketaan. Luonnon geenivaranto on tärkeä kalageenivaraohjelmalle Kalageenivaraohjelma viitoittaa taloudellisesti tärkeiden kalakantojen perinnöllisen monimuotoisuuden säilyttämistä koskevaa seuranta-, tutkimusja viljelytoimintaa. Lähtökohtaisesti seurannan piirissä ovat kaikki taloudellisesti hyödynnettävät kalaja rapulajit. Aktiivisia hoitotoimenpiteitä edellytetään, kun lajin luonnonvaraiset resurssit heikkenevät. Ensin pyritään erilaisilla säätelyja elvytystoimilla parantamaan kalakantojen tilaa luonnossa, ja vasta kun se ei syystä tai toisesta onnistu, siirrytään luonnonmädin hankintaan ja viljelyyn tai mädintuotantoon emokalastojen perustamisen avulla. Luken kalanviljelylaitosten emokalastoja, elävää geenipankkia, käytetään luonnosta hävinneiden ja taantuneiden kalalajien ja -kantojen olemassaolon turvaamiseen ja lisäämistarkoituksessa tehtävään mädintuotantoon. MädintuoKUVA: Erkki Oksanen 6 GeeniVarat 2017 tanto tekee mahdolliseksi kalalajien ja -kantojen poikastuotannon luontoon tehtäviä istutuksia varten, kalakantojen elvyttämiseksi luonnonvaraisessa ympäristössä olosuhteiden niin salliessa, ja lisäksi myös kalanpoikasistutukset saaliiden tuottamiseksi kalastusta varten. Luonnonvaraisia kalakantoja varten uudet emokalaparvet perustetaan mahdollisuuksien mukaan luonnosta pyydystettyjen emokalojen mädistä tai poikasista, mikä varmistaa luonnonvalinnan toiminnan myös geenipankkimateriaalissa. Kalojen maitipankki on perustettu eri kalalajien ja -kantojen maidin pitkäaikaista säilyttämistä varten ja tukemaan elävää geenipankkia siltä varalta, että luonnosta ei saada hankittua riittävästi tietyn kannan koiraita uusien emokalaparvien perustamista varten. Elävän geenipankin ja maitipankin materiaaleille on myös tutkimuksellista ja tieteellistä käyttöä. Peltoja puutarhakasvien geenivaratyössä hoidetaan kasvikokoelmia Suomen maaja metsätalouden kansallinen kasvigeenivaraohjelma aloitti toimintansa vuonna 2003 (MMM:n julkaisuja 12/2001). Maatalouden kasvien ja metsäpuiden geenivaratyö on koordinoitu erillisinä. Kansallisesti ylläpidettävät geenivarakasvien kenttäkokoelmat ovat jäsentyneet, monimuotoisuutta on maksimoitu ja päällekkäisyyksiä karsittu. Avuksi on kehitetty ja käytetty mikrosatelliitti-DNA-analyysejä. Lisäksi säilymistä tautiherkimpien lajien osalta varmistetaan nyt nestetyppitankeissa kryosäilytyksen avulla. Siemensäilytys tehdään NordGen:issa. Parhaillaan ollaan suunnittelemassa suojelustrategioita myös viljelykasvien luonnonvaraisille sukulaislajeille. Jatkossakin kasvigeenivarakokoelmien hallinta organisoidaan kansallisissa kasviryhmäkohtaisissa työryhmissä. Yhteistyötä jatketaan NordGen:in ja Euroopan kasvigeenivaratoimijoiden verkostoissa. Kansallisesti ylläpidettävien kasvigeenivarakokoelmien kasvitiedot lisätään NordGen:in SESTO-tietokantaan. Myös Luken omia tiedonhallintatyökaluja kehitetään hajautetun varmuuskokoelmaverkoston hallinnan välineeksi. Kasvigeenivarojen saatavuuden järjestämiseen liittyvien käytäntöjen suunnittelu ja luovutussopimusten laatiminen ovat keskeisiä toimia käytön lisäämisen edistämiseksi. Kasvigeenivaraohjelma edistää geenivarojen geneettisten ja ilmiasuun liittyvien ominaisuuksiin evaluointia ja hyödyntämistä sekä säilytysmenetelmien kehittämistä. Verkostoitumista kehitetään kansallisten kasvigeenivarojen ylläpitäjien ja hyödyntäjien sekä muiden geenivaratoimijoiden kesken. Geenireservimetsät ovat metsäpuiden geenivaraohjelman perusta Metsäpuiden geenivaraohjelman päivityksen yhteydessä on ollut hienoa havaita, että ne pääperiaatteet, joiden varaan metsäpuiden geenivaraohjelma rakennettiin, ovat osoittautuneet kestäviksi. In situ ja ex situ -menetelmien käyttäminen eri puulajeille on ollut kustannuksia säästävä ratkaisu, ja kullekin lajille on pystytty valitsemaan oikea menetelmä. Lajikohtaista geneettistä tutkimustietoa hyödynnetään aina kun sitä on käytettävissä. Metsäpuiden geenivarojen suojelun toteuttaminen dynaamisesti elävien puiden kokoelmissa, alkuperäisen kasvupaikan ulkopuolella ja geenireservimetsissä mahdollistaa sopeutumisen ilmastonmuutokseen. Joillekin vakavan tautiuhan alle joutuneille lajeille tarvitaan lisäksi kryopreservaatiota, jonka käyttöönottoa valmistellaan kehittämällä menetelmää aluksi jalaville. Koska metsäpuilla on yleensä laajat levinneisyysalueet yli valtiollisten rajojen, kansainvälinen yhteistyö on geenivarojen suojelussa todella tärkeää. Euroopassa merkittävää yhteistyötä on tehty EUFORGENohjelman (European Forest Genetic Resources Programme) puitteissa jo yli kaksikymmentä vuotta. Useille puulajeille on muodostettu yhteinen näkemys riittävän suojelun tasosta sekä ymmärrys siitä, missä ovat pahimmat puutteet ja tarvittavat konkreettiset toimet. Geenivarojen suojelu ja kestävä käyttö ovat tiiviissä yhteydessä toisiinsa. Tulevaisuudessa metsänjalostuksen merkitys kasvaa, sillä erilaisiin kasvuja ilmasto-olosuhteisiin sopeutuneen jalostetun metsänviljelyaineiston käytöllä voidaan parantaa runkopuun kasvua sekä kestävyyttä tuholaisia ja tauteja vastaan. KUVA: Jens Weibull GeeniVarat 2017 7 Kasvaako kotipihallasi vanhaa humalaa? Tiedätkö, että se voi olla peräisin jopa 1500-luvulta, jolloin humalan kävyillä maksettiin veroja Ruotsin kuninkaalle? Luonnonvarakeskuksen (Luke) ”Suomalaiset humalat maailmalle” -hankkeessa etsitään tänä kesänä pitkään Suomessa viljeltyjä tai vanhoja luonnossa kasvavia humalakantoja tutkittavaksi. Tähän tarvitaan kansalaisten apua koko Suomesta! Toivottavasti saamme humalan viljelyn uuteen kukoistukseen yli 100 vuoden hiljaiselon jälkeen! TEKSTI Teija Tenhola-Roininen, Merja Hartikainen ja Lidija Bitz KUVA: Jussi Kangas Yöttömän yön aromihumala Kuluttajat ovat viime vuosina voineet nautiskella kauppojen laajasta valikoimasta käsityöläisja erikoisoluita. Käsityöläisoluiden suosion myötä suomalaisten pienpanimoiden määrä moninkertaistui kymmenessä vuodessa – nyt niitä on jo yli sata. Myös uusi alkoholilaki lisää pienpanimoiden toimintamahdollisuuksia, mikäli eduskunta hyväksyy lakiehdotuksen suoramyynnistä. Sekä suomalaiset panimot että viljelijät ovat kiinnostuneet löytämään suomalaista hyväaromista humalaa, joka on saanut makunsa arktisissa olosuhteissa, yöttömän yön Suomessa. Oluen valmistamisen ja viljelyn vaatimusten kannalta hyvien humalakantojen löytäminen vaatii laaja-alaista tutkimusta. Ulkomaiset lajikkeet eivät ole sopeutuneet Suomen pitkänpäivän ja lyhyen kasvukauden olosuhteisiin. Usein ne kukkivat liian myöhään tuottaakseen satoa tai kuolevat talvella. Humalaa viljelty Suomessa 1300luvulta lähtien Humala on kaksikotinen kasvi, jonka emikasveja on viljelty Suomessa satoja vuosia. Humalan viljelyä on edistetty kuninkaiden asettamilla maalaeilla 1300-luvulta lähtien. Erityisesti Kuningas Kristofferin maanlaki vuodelta 1442 pakotti kaikki talolliset humalanviljelyyn niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Humalalla oli tuolloin suuri merkitys oluen säilyvyyden parantajana ja maun antaja. Humalaa on käytetty myös lääkkeenä, rohdoksena, patjan ja tyynyn täytteenä, kankaan kudonnassa ja köysien teossa. Humalan viljely taantui Suomessa 1850-luvulta lähSuomalainen humala maailmalle tien, koska panimot alkoivat tuoda tuolloin tarvitsemaansa humalaa Keski-Euroopasta. Suomalaista humalaa (Humulus lupulus). KUVA: Jens Weibull Tietoa vanhoista humalista kaivataan! Luonnonvarakeskuksen (Luke) humalatutkimuksen tavoitteena on löytää Suomen parhaimmat aromihumalat ja saada ne myös markkinoille. Niinpä toivomme, että kansalaiset ilmoittaisivat meille vähintään 50 vuotta Suomessa viljellyistä, terveistä ja satoisista humalista. Erityisen kiinnostavia ovat hyväaromiset kasvikannat tai ne, joita tiedetään käytetyn oluen teossa. Keräämme tietoa myös hedekasveista. Ilmoita humalastasi heinäkuun 31. päivään 2017 mennessä e-lomakkeella: www.luke.fi/ilmoitakasvi 8 GeeniVarat 2017 Olemme edelläkävijöitä! Geenipankkikarjojen hoitajat suuntaavat sisulla tulevaisuuteen Geeniterapiaa – Pelson karja auttaa vankeja uuteen elämään Pelso on viimeinen vankilatila, jossa hoidetaan geenipankkikarjaa. Lampolassa on 300 suomenlammasta ja 40 kainuunharmasta, navetassa 60 lapinlehmää. – Joka kymmenes lapinlehmä asuu Pelson navetassa, tilanhoitaja Reijo Virkkunen laskee. Lampolan toimistoon saapunut postikortti kertoo, että Pelson lampola oli vankiajan paras työpaikka. – Meillä tarjotaan vangeille mielekästä tekemistä. Eläinterapiaksi tätä voisi kutsua, Virkkunen kertoo. Tilalta myydään siitospässejä ja uuhikaritsoja. – Toissavuosi oli hyvä, silloin myyntiin neljäkymmentä, sanoo työnjohtaja Petri Väisänen. Työvankilalla paikkansa, tulevaisuus epävarma Pelson vankimäärää on vähennetty huonokuntoisten tilojen vuoksi. Lampolan väki odottaa, että uusia tiloja päästäisiin rakentamaan. – Senaattikiinteistöjen ja vankeinhoitolaitoksen neuvottelut eivät edisty. Tämä työ pohjautuu vangin aktivoimiseen, työn opettamiseen. Sille on paikka. Mutta ylin johto suhtautuu nuivasti perinteisen työvankilan kehittämiseen. Ratkaisuja tarvittaisiin nyt, Virkkunen penää. Suomenkarjojen tulevaisuudesta kysyttäessä Virkkunen toteaa: – Hinta pitäisi olla sellainen, että tuottaja elää kohtuullisella työllä. Lampaalle tarvitaan 1-2 euroa lisähintaa, maidolle lisähintaa samoin. Ahlmanin lehmillä pitää olla luonnetta Ahlmanin ammattiopiston maatilamestari Harri Ala-Kapee muistaa päivän, jolloin geenipankki lopetettiin Sukevalla ja osa karjasta siirrettiin Tampereelle. – Se oli 17.3.2008. Atrian teurasauto tuli pihaan ja toi 37 ISKja LSKeläintä. Ja silloin minä möin pois viimeiset ayshiret ja holsteinit. Koulun kaikki eläimet maatiaisia Eläintenhoitajia kouluttavassa navetassa on lypsyssä 40 itäsuomenja länsisuomenkarjan geenipankin lehmää ja kaksi lapinlehmää. Ahlmanilla on tehty määrätietoista työtä suomenkarjan ruokinnan kehittämisessä, ja maitotuotos riittää mestarille. – Keskituotos on nyt yli 7000 kiloa. Se on hyvä, koska maan keskiarvo on 6800, ja parhaat lypsää yli 10 000. Ei lehmän tarvitse sen enempää lypsääkään, Ala-Kapee napauttaa. Ahlmanin lehmät ulkoilevat päivittäin. Jaloittelutarhassa tönitään, ammutaan ja virnuillaan. – Tykkään näiden luonteesta. Näissä on haastetta. En halua valmista pakettia, joka syö, tuottaa ja sairastaa, Ala-Kapee sanoo. Osa maidosta jalostetaan Ahlmanin Tilameijerissä ja tuotteita myydään Tilapuodin lisäksi kaupoissa. Eläinten tulevaisuus kuitenkin huolettaa maatilamestaria. – Suomen maatalouden tilanne sanelee täysin, miten näiden kanssa käy. Tilallisia pitäisi saada innostumaan, koska suomenkarja pärjää robottinavetoissakin. Eläimet ovat aktiivisia ja käyvät itse robotilla, AlaKapee suosittaa. Kierros Suomen geenipankkikarjojen luona kertoo, että maatiaiseläinten tulevaisuudesta kannetaan huolta – mutta periksi ei anneta. TEKSTI: Marjatta Sihvonen Ahlmanin ammatiopiston maatilamestari Harri Ala-Kapee kannustaa karjatilallisia ylläpitämämään alkuperäiskarjaa. KUVA: Marjatta Sihvonen GeeniVarat 2017 9 Toisen polven kananhoitaja Jaakko Ihatsu ja Martta-maatiaiskana. Kanat ovat mukavia lemmikkejä myös lapsille ja niiden avulla lapsi voi aikuisen opastuksella opetella ottamaan vastuuta lemmikin hoidosta. Kanat oppivat myös helposti pieniä temppuja. KUVA: Sanna Ihatsu Kainuun ammattiopistossa kyyttö ei ole pelkkä maisemalehmä – Olenkohan minä liian malttamaton? Kyytöt tulivat meille 2008 ja odotin jo enemmän toimintaa kuin on saatu aikaan, pohtii koulutuspäällikkö Leena Karjalainen Kainuun ammattiopistosta. Ammattiopiston Seppälän tilalla hoidettiin 1960-luvulla Suomen tuottoisinta kyyttökarjaa. Niiden sukulinjat menetettiin, kun tilalla innostuttiin tuontiroduista. Vuonna 2008 kyytöt palasivat Sukevalta Seppälään. Opistolla tehtiin huolellinen pohjatyö ja oltiin yhteydessä paikallisiin toimijoihin kyyttöjen mahdollisuuksista. Erikoistuotteita, ei bulkkia Karjalainen puhuu erikoistuotteiden puolesta. – Jos kyyttöjä pidetään vain sekakarjoissa, maitoa ei saa erilleen. Mutta kuinka moni tilallinen pystyy pitämään alhaisen tuotoksen karjaa? Tuottaja tarvitsee kyytön maidosta selkeästi korkeamman hinnan, sitten tuotteistaminen onnistuisi, Karjalainen toteaa. Kainuussa kyyttöä jalostetaan perinteiseen tehtäväänsä, maidontuottajaksi. Karjalainen ei pidä hyvänä kehityksenä sitä, että kyyttö säilyisi vain maisemanhoitajana. Green care -toiminnassa olisi uusiakin mahdollisuuksia. – Siinä on tehtävä yhteistyötä hoitoalan kanssa. Yhteistyö korostuu kaiken uuden luomisessa, Karjalainen näkee. Kehityshankkeet hajanaisia Kainuun ammattiopisto saa vuosittain 60 000 euroa valtion rahaa geenipankkikarjan ylläpitoon. – Ministeriöissä ei oikein ymmärretä alan kehittämistarvetta. Ei geenipankkikarjaa voi vain säilöä. On hassua, että meidänkin on anottava ylläpitorahoitusta opetushallitukselta, jotta saadaan taas vuosi menemään. Tarvitaan kehitysrahaa 5-10 vuoden työhön, jotta päästään eteenpäin, Karjalainen näkee. Maatiaisten menestyjä – suomalainen kana Suomen maatiaisten säilytyksessä parhaita tuloksia ovat saavuttaneet kanat – innostuneen harrastajaverkoston turvin. Viime vuonna YK:n elintarvikeja maatalousjärjestö FAO nosti maatiaiskanat malliesimerkiksi onnistuneesta säilytysohjelmasta. Kanojen säilytysohjelma aloitettiin 1998. Professori Juha Kantanen ja maaseutuyrittäjä Tarja Ojanne kehittivät toimintamallin, jossa kukin säilyttäjä huolehtii perimän puhtaudesta ja lisää kantaa. – Jo 60-luvulla valveutuneet uranuurtajat aloittivat suojelemalla Kiuruveden ja Savitaipaleen kantoja, kertoo säilytystä koordinoiva erikoistutkija Mervi Honkatukia Lukesta. Pienestä joukosta on kasvanut yli neljänsadan säilyttäjän verkosto, joka huolehtii noin 5000 kanasta. Yleisimpiä ovat alhonkanta ja tyrnävänkanta, harvinaisimpia jussilan, hämeen ja hornion kanat. – Eläimistä huolehditaan hyvin ja ihmisiä yhdistää rakkaus harrastukseen, Honkatukia kertoo. Sitkeitä ja sopeutuneita Honkatukia luonnehtii maatiaiskanaa hyvin Suomen olosuhteisiin sopeutuneiksi, sitkeiksi ja vastustuskykyisiksi. Kukot huolehtivat, että koko parvi saa ruokaa, ja vaaran uhatessa ne poistuvat viimeisinä. Honkatukia toivoo, että kanojen perimää voitaisiin tutkia lisää, selvittää, mistä ne ovat tulleet Suomeen ja tuoda markkinoille myös maatiaiskanatuotteita. Kun säilytysohjelma täyttää ensi vuonna 20 vuotta, tulevaisuus näyttää hyvältä. – Säilytys toimii. Maatiaiskanalla on valoisa tulevaisuus, päättää Mervi Honkatukia. 16 GeeniVarat 2017 Geenivarojen suojelua luonnonsuojelualueella Luonnonvarakeskus on vastuussa Suomen metsäpuiden geenivarojen säilymisestä ja suojelusta. Suojelutyötä tehdään perustamalla geenireservimetsiä metsiköihin, joiden puusto on luontaista paikalle sopeutunutta alkuperää. Geenireservimetsien puusto uudistetaan luontaisesti tai alueen omalla siemenellä. Joskus geenivaroja voidaan suojella muun suojelun ohella, kuten tehdään Savonlinnassa Puruveden saaressa, jopa moottorisahan avulla. TEKSTI: Leena Yrjänä, Esko Oksa ja Teijo Nikkanen Lehmuksen geenireservimetsässä Suuressa Niinisaaressa tehtiin kesällä 2016 pitkään suunniteltuja metsänhoitotöitä. Hoitotöiden toteuttaminen vaati tavallista enemmän pohdintaa ja neuvotteluita, sillä Suuri Niinisaari on monella tapaa suojeltu alue. Saari kuuluu vuonna 1990 hyväksyttyyn rantojensuojeluohjelmaan. Vuonna 1993 se valittiin lehmuksen geenireservimetsäksi. Vuonna 1998 saari liitettiin Natura 2000 ohjelmaan. Lisäksi alue tuli Puruveden rantayleiskaavan myötä kunnallisen suojelun piiriin vuonna 2003. Lopulta vuonna 2014 aiempien suojeluhankkeiden tavoitteet yhdistettiin saman säädöksen alle, kun Puruveden luonnonsuojelualue perustettiin. Tämä on ensimmäinen luonnonsuojelualue, jonka yhtenä suojeluperusteena mainitaan jonkin puulajin geenivarojen suojelu. Suuren Niinisaaren lehmuspuusto on syntynyt luontaisesti, mutta metsikkö ei ole luonnontilainen, sillä kuviolla on tehty hakkuita useaan otteeseen. Kuvassa sivulla 17 vuodelta 1925 nähdään nykyisin satavuotiaat lehmukset noin kaksikymmenvuotiaina harvennuksen jälkeen. Puuston käsittelyt saarella ovat aina olleet varovaisia, joten lehmukset ovat kasvattaneet tiheässä pitkät ja solakat rungot. Lehmusten kukkimisen ja lisääntymisen kannalta tämä ei ole paras tilanne, sillä pieni kasvutila johtaa pieneen latvukseen, joka kukkii niukasti. Nyt toteutettujen lehmusmetsikön hoitotöiden suunnittelu aloitettiin jo 2009, jolloin Niinisaari oli siirtynyt Metsäntutkimuslaitokselta Metsähallituksen hallintaan ja suojeluohjelmien valvonnan vastuu oli Etelä-Savon ympäristökeskuksella. Keskustelu osapuolien välillä lisäsi puolin ja toisin ymmärrystä eri suojelutavoitteiden toteutumisen edellytyksistä, mikä on helpottanut töiden yhteensovittamista ja parhaiden käytäntöjen löytämistä. Suuren Niinisaaren lehmuskuvio ja sen ympärille hakattu kaistale erottuu hyvin tässä kuvauskopterin avulla otetussa kuvassa. KUVA: Esko Oksa. GeeniVarat 2017 17 Metsälehmuksen geenivarojen suojellaan meillä pääosin säilytyskokoelmissa, joihin on istutettu vartettuja lehmusklooneja lukuisista pienistä luontaisista esiintymistä. Kokoelmien lisäksi on valittu 4 luontaista lehmusmetsikköä geenireservimetsiksi. Näistä laajin on Savonlinnan Puruveden kahdella saarella oleva, kolmesta metsiköstä koostuva Suuren Niinisaaren ja Vasattarin geenireservimetsä. Suuren Niinisaaren lehmusgeenivaroja on hyödynnetty metsätaloudessa keräämällä lehmuksen siementä vuosina 1997 ja 2002 yhteensä 10,3 kg. Yhteistyö Metsähallituksen Luontopalvelujen ja Metlan (nyttemmin Luonnonvarakeskuksen) välillä on toiminut erinomaisesti suunnittelusta toteutukseen saakka. Edellisessä harvennuksessa vuonna 1997 lehmuksille tehtiin tilaa poistamalla koivuja ja mäntyjä lehmusmetsikön sisältä ja avaamalla kaistale lehmuskuvion ympärille. Aiemmin lehmusten kaataminen suojelualueiden jalopuumetsikös sä oli hyvin vaikeaa, koska sen pelättiin heikentävän tämän suojellun luontotyypin ominaispiirteitä. Luonnonsuojelualueen muodostamisen myötä lehmuksen geenivarojen hoitoon saatiin yksi työkalu lisää, sillä suojelupäätöksessä ja helmikuulla 2017 Ympäristöministeriössä vahvistetussa hoitoja käyttösuunnitelmassa mahdollistetaan myös lehmusten kaataminen, jos tämä on tarpeellista lehmusten elinvoimaisuuden ja lisääntymisen kannalta. Kun lehmuksia kaadetaan, ne jätetään maahan lahoamaan ja kerryttämään lahoavaa lehmuspuuta. Aiempi hoitokäytäntö piti metsän pohjan ”siistinä”, vailla kuollutta puustoa. Hoitoja käyttösuunnitelmassa annetaan yhdeksi alueen hoidon tavoitteeksi lisätä lahopuuta. Nyt Niinisaaressa käytetty hakkuutapa jättää maastoon puuta lahoamaan sekä maahan että pystyyn pitkinä kantoina; näin tehdään linnuille kolopuita ja rikastutetaan elinympäristöä. Geenireservimetsien käsittelyllä ei tavoitella taloudellista hyötyä ja puukuutiometrejä vaan edistetään puuston uudistumista ja perimältään monimuotoisen uuden puuston syntyä. Tätä tavoitellaan harventamalla myös lehmuspuustoa. Harventaminen tuo lisää valoa lehmusten latvustoon sekä maanpinnalle, mikä lisää lehmusten kukintaa ja siementuotantoa ja edistää uusien lehmuksen taimien syntymistä. Lehmustaimien selviytymistä ja kasvua edistetään myös poistamalla varjostavat alikasvoskuuset lehmusten lähistöltä. Lehmuskuvion ympärille nyt avatulla kaistaleella on runsaasti edellisen hakkuun jälkeen syntyneitä taimia, joiden toivotaan pian täyttävän kaistaleen ja laajentavan lehmuskuviota. Parin vuoden kuluttua kukinnan runsastuminen lienee jo nähtävissä ja viimeistään 10 vuoden kuluttua on jo tarpeen palata paikalle suunnittelemaan seuraavaa vaihetta lehmusmetsikön laajentamisessa. Käy lentämässä kuvauskopterilla Suuren Niinisaaren ja Vasattarin yllä Luken Youtube kanavalla: youtube.com/LukeFinland geenireservimetsä Suuren Niinisaaren nuorta lehmuspuustoa vuonna 1925. KUVA: Olli Heikinheimo, Lusto, Metlan kokoelma 18 GeeniVarat 2017 Neljä vuosikymmentä Inarijärven säännöstelyn kalatalousvelvoitteen hoitoa Vuonna 1941 aloitettiin Inarijärven säännöstely vesivoimaa varten. Sen seurauksena taimen-, nieriäja siikakannat taantuivat merkittävästi. Eri tutkimushankkeiden ja vesioikeusprosessien jälkeen alkoi Inarijärven kalakannoille aiheutuneiden haittojen kompensointi myös poikasistutuksin vuonna 1976. Seurantatutkimusten tuottaman tutkimustiedon ohjaamana haittoja on pystytty kompensoimaan ja nyttemmin myös istutuslajien luonnonkannat ovat elpyneet. TEKSTI: Petri Heinimaa Suomen arktisin suurjärvi - Inarijärvi Inarijärveä on säännöstelty vuodesta 1941 lähtien Norjan ja Venäjän Paatsjoessa olevia vesivoimalaitoksia varten. Säännöstelyä varten Inarijärven vedenpinnan korkeutta nostettiin puoli metriä, minkä seurauksena ranta-alueiden eliöyhteisöt taantuivat ja kalojen ravinto-olosuhteet muuttuivat. Myös kevättalven jään painuminen matalan veden kutualueilla heikensi järvikutuisten lajien lisääntymistä. Inarijärven kalasto on vähälajinen, vain 10 luontaista kalalajia, joista pääosa on lohikalalajeja. Näistä eniten vahinkoa kärsineille lajeille määrättiin istutusvelvoitteet saalismenetysten ja säännöstelyn aiheuttamien haittojen kompensoimiseksi. Inarin alueelle on 1950ja 1960-luvuilla kotiutettu muikku, josta on muodostunut tärkeä ravintolaji petokaloille. Luonnonvarakeskuksen Inarin kalanviljelylaitos on perustettu Juutuanjoen varrelle vuonna 1951 Inarijärven kalakantojen heikentymisen kompensoimiseksi. Alkuaikojen viljelytoiminta perustui taimenen ja siian luonnonmädinhankintaan ja vastakuoriutuneiden poikasten istutuksiin. Ruokintaviljelyn kehittymisen, uusien viljelytilojen rakentamisen ja luonnonravintolammikko-viljelyn aloittamisen myötä luotiin 1970-luvulla mahdollisuus aloittaa laajamittaisempi istutustoiminta. Lisää viljelykapasiteettia velvoitetta varten saatiin rakentamalla Sarmijärven kalanviljelylaitos Inarijärven kaakkoispuolelle 1970-luvun lopulla. Nieriöiden moottorikelkkaistutus. KUVA: Erno Salonen GeeniVarat 2017 19 Säännöstelyn aiheuttamien haittojen kompensointi Säännöstelyn kalakannoille aiheut¬tamien haittojen kompensoimiseksi määrättiin Inarijärvelle istutettavaksi kaloja vuodesta 1976 alkaen ja sen sivuvesistöjen alueelle vuodesta 1985 alkaen. Inarijärvelle taimenia ja järvi¬lohia tuli istuttaa vuosittain 100 000 vaelluskokoista poikasta, nieriöitä ja harmaanieriöitä 250 000 ja pohjasiikoja 1 000 000 kesänvanhaa poikasta. Sivuvesille tuli lisäksi istuttaa 15 000 taimenen 3-vuotiasta poikasta ja 108 000 kesänvanhaa pohjasiian poikasta. Kalatalousvelvoitteen hoidon kehittämiseksi otettiin vuonna 1996 käyttöön ns. sopeutuva velvoitehoito, missä istutuksia ohjataan kalataloustarkkailussa istutuspoikasista, kalakannoista ja kalastuksesta saatujen tietojen perusteella. Nykyisin kalatalousvelvoitetta hoidetaan Pohjois-Suomen ympäristölupaviraston vuonna 2000 antamien, aiempaa joustavampien, lupaehtojen perusteella koko vahinkoalueella. Kalatalousvelvoitteessa onkin tutkimuksen suosituksesta vähennetty pohjasiikojen istutuksia siikojen tavoitetta heikomman kasvun vuoksi. Suuri osa siikasaaliista onkin nykyisin luonnontuotannosta peräisin. Pienennettyjä siikaistutuksia kompensoidaan erityisesti taimenten istutuksilla. Taimenkantojen luonnonlisääntyminen on kuitenkin myös vahvistunut ja istutuksissa on viime vuosina otettu myös mädin istuttaminen mukaan, jotta 3-vuotiaiden taimenten istutusmäärät voidaan pitää kohtuullisina. Nieriäistutukset toteutetaan 1-vuotiaiden poikasten täsmäistutuksilla kevättalven moottorikelkkakuljetuksilla eri puolille Inarijärveä. Riistaja kalatalouden tutkimuslaitos ja vuodesta 2015 Luonnonvarakeskus on toteuttanut kalatalousvelvoitteen viljelyn ja istutukset säännöstelyluvan haltijan, nykyisin Lapin ELY-keskus, toimeksiannosta. Kalatalousvelvoitteen istutusten vuotuiset kustannukset ovat nykyisin noin 0,7 milj. euroa. Velvoitetta hoidetaan viisivuotisin toimintajaksoin, joista uusin istutusja tarkkailujakso alkoi vuonna 2016. Istutuksissa siirrytty paikallisten kalakantojen käyttöön Alueen paikallisten kalalajien ja kantojen perinnöllisen taustan turvaamiseksi uudet emokalaparvet taimenesta, nieriästä ja pohjasiiasta perustetaan luonnonkaloista. Istutuksissa käytetään nykyisin vain paikallisia kalakantoja. Aiemmin velvoitteessa käytettiin Vuoksen vesistön järvilohta vuosina 1976-1985, Koitajoen planktonsiikaa vuosina 1976-1989 ja harmaanieriää vuosina 1976-2012. Kalatalousvelvoitteen istutusten kehittämiseksi ja tuloksellisuuden arvioimiseksi on eri aikoina tehty eri merkintämenetelmillä laajoja merkintäohjelmia. Vuosiluokasta 2004 alkaen kaikki istutettavat kalat on merkitty otoliittivärjäyksin, minkä ansiosta nykyisin voidaan myös luotettavasti arvioida luonnonkalakantojen tilaa, luonnontuotannon määrää ja merkitystä. Saalis kasvanut 1990-luvun puolivälin jälkeen Inarijärven kokonaiskalansaalis on vaihdellut voimakkaasti eri aikoina. Säännöstelyn aloittamisen jälkeen saaliit olivat alhaisimmillaan 1960-luvun lopulla ja huipussaan 1989 muikkubuumin myötä. 1990-luvun alun muikkukannan romahduksen jälkeen saaliit ovat kasvaneet tasaisesti nykytasolle 150-160 tonniin. Punalihaisten petokalojen (järvitaimen, järvilohi, nieriä ja harmaanieriä) saalis on ollut huomattavasti aiempaa suurempi, vuonna 2001 saavutettiin tähänastinen ennätys 75 tonnia. Järvitaimenen luontainen lisääntyminen on velvoitehoidon aikana elpynyt niin, että 2000luvulla puolet saaliista on peräisin luonnossa syntyneistä poikasista. Nieriän vuosiluokkakohtaisista saaliista on 55-81 % ollut peräisin 2000luvun alun istutuksista. Pohjasiian 2000-luvun istutukset ovat tuottaneet 23-60 % vuosiluokkakohtaisesta saaliista. Inarijärvi on keskeinen kala-aitta paikallisille ja noin joka kolmas Inarin kunnan talous kalastaa järvellä. Kotitarvekalastajat saavat yli puolet järven kokonaissaaliista, mistä pääosa verkoilla tärkeimpien saalislajien ollessa pohjasiika ja järvitaimen. Kaupalliset kalastajat saavat rysillä ja verkoilla kokonaissaaliista reilun viidenneksen ja tärkein saalislaji on pohjasiika. Ulkopaikkakuntalaiset virkistyskalastajat saavat viidenneksen Inarijärven kokonaissaaliista tärkeimpien saalislajien ollessa järvitaimen, nieriä, harjus sekä hauki ja mökkiläisillä näiden lisäksi pohjasiika. Nieriänpoikasia Inarin kalanviljelylaitoksessa. KUVA: Petri Heinimaa Nieriöiden moottorikelkkaistutus. KUVA: Erno Salonen 20 GeeniVarat 2017 TEKSTI: Mervi Honkatukia ja Heli Lindeberg Kesytyshistoria peurasta poroksi Nykykäsityksen mukaan poro on kesytytty kahdessa eri kesytyskeskuksessa: Fennoskandiassa ja Venäjällä. Ajankohdan arvellaan olleen neoliittisella kaudella. Viimeisen jääkauden jälkeen tunturipeurasta tuli tärkeä saaliseläin ja sen turvin asutus alkoi levitä pohjoisille alueille. Ajan saatossa villi tunturipeura harvinaistui metsästyksen seurauksena. Suomesta tunturipeura hävisi kokonaan 1800-luvulla. Vain pieni osa villistä kantamuodosta säilyi nykypäiviin saakka Kuolan niemimaalla ja Norjan eteläisillä tunturialueilla. Monipuolinen kotieläin Poron rooli kotieläimenä on muuttunut suuresti ajan myötä. Alun alkaen poroa käytettiin houkutuseläimenä metsästykseen. Sittemmin poroa tarvittiin kantoja kuljetustehtävissä sekä maidonja nahantuotantoon. Poron merkitys lihantuotannossa korostui vasta niinkin myöhään kuin 1800-luvulla. Poro mukana Suomen kansallisessa eläingeenivaraohjelmassa Poro on osa Suomen kansallista eläingeenivaraohjelmaa, jonka tavoite on turvata kotieläinten perinnöllinen monimuotoisuus. Suomen porokannan geneettisen muuntelun määrä ei ole tarkalleen tiedossa. Sen selvittäminen olisi oleellista geenivaratoimenpiteiden pohjaksi. Keinoja monimuotoisuuden turvaamiseksi Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN luokitteli vuonna 2008 poron elinvoimaiseksi. Tutkijayhteisön mielestä porojen ryhmäkokojen pienentyminen on lisännyt sukusiitosta ja on muotoutunut uhkaksi lajin selviytymiselle tulevaisuudessa. Poron siemennesteen keräämisen, pakastamisen ja keinosiemennyksen käyttöönoton hyödyt poroelinkeinolle ovat kiistattomat. Jalostustoiminnan rinnalla siemennesteen pakastaminen geenipankkiin auttaa säilyttämään porokantojen geneettistä monimuotoisuutta tulevaisuuden haasteisiin. Keinosiemennyksellä voidaan edistää haluttuja ominaisuuksia vapaata lisääntymistä tehokkaammin. Esimerkiksi koon valinnalla tähdätään suurempiin, lihakkaampiin yksilöihin, ja suurempaan teurastiliin. Kookkaampien eläinten myötä kokonaismäärää voidaan pienentää, joka vähentäisi talvilaidunalueiden kulumista lihantuotannon säilyessä ennallaan. Poron siemennesteen pakastaminen on haasteellista. Alaskassa 2010 pakastetulla siemennesteellä siemennetyistä seitsemästä vaatimesta yksi tuli kantavaksi ja synnytti urosvasan 22.4.2010. Tuoresiemennesteellä tuotettuja jälkeläisiä syntyi 1973 Skotlannissa sekä Suomessa 1999 ja 2000 Oulun yliopistossa. Tuorealkionsiirto tuotti elävän vasan Kaamasen porotutkimusasemalla 2003. Yksittäisistä saavutuksista huolimatta poron keinollisen lisääntymisen menetelmät ovat vielä lapsenkengissä. Määrätietoisen kehitystyön tuloksena pystytään porotaloudelle luomaan toimivat siemennesteen keräämis-, pakastamisja keinosiemennysmenetelmät. Se avaa mahdollisuudet poron siemenen ulkomaankauppaan ja näin parantaa suomalaisen poron geeniperimää. Poro johdatti ihmisasutuksen pohjolaan - Fennoskandiassa ja Venäjällä elää kolme peuran alalajia: tunturipeura (Rangifer tarandus tarandus), metsäpeura (Rangifer tarandus fennicus) ja huippuvuortenpeura (Rangifer tarandus platyrhynchus). - Kesytettyä peuraa kutsutaan poroksi - Poro on puolivilli kotieläin - Poroja elää Fennoskandiassa ja Siperiassa noin 4 miljoonaa. Karibuja on noin 5 miljoonaa. - Poronhoito on perinteisesti ollut ekstensiivisestä ja säänneltyä. Nykyaikainen porotalous on suuntautumassa kohti tuotantoeläintaloutta, vaikka jalostusvalintaa ei vielä tehokkaasti hyödynnetäkään. - Luken koordinoimassa Arktinen Arkki –tutkimushankkeessa etsitään pohjoisten kotieläinten, porojen, nautojen ja hevosten, genomitason sopeutumismekanismeja vaativiin elinolosuhteisiin. KUVA: Mervi Honkatukia GeeniVarat 2017 21 Kotimaisten koirarotujen vuosi 100-vuotiaan Suomen juhlavuotena, Kennelliitto kunnioittaa kotimaisia koirarotuja ”Kotimaiset rodut kansallisaarteenamme” -hankkeella. Hankkeen tavoitteena on tutustuttaa suomalaiset kotimaisiin koirarotuihin sekä kiittää niiden kasvattajia hyvin tehdystä työstä. Kennelliitto aloittaa myös toimenpiteet sopivien koirien valitsemiseksi geenipankkiin Kansallisen eläingeenivaraohjelman toteuttamiseksi. TEKSTI: Heidi Karjalainen, Suomen Kennelliitto KUVA: Suomen Kennelliitto/Hannu Huttu Käyttöominaisuudet kantavat yhä Kotimaiset rodut alkoivat muotoutua nykyisiksi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, vaikkakin koirilla metsästäminen sekä niiden hyödyntäminen paimennustehtävissä oli suomalaisille ja saamelaisille tuttua huomattavasti varhemminkin. Kansalliskoiraamme suomenpystykorvaa käytetään edelleen metsäkanalintujen sekä pienpetojen metsästyksessä, mutta tavatonta ei ole kuulla ’pikinokan’ haukkuvan hirvimetsälläkin. Karhujen ja hirvien metsästykseen kotoisista roduista käytetään yleisimmin karjalankarhukoiraa. Lapinporokoiria ja suomenlapinkoiria työskentelee yhä poronhoitoalueilla paimennustehtävissä. Suomenlapinkoira on tosin valloittanut sydämiä enenevissä määrin myös seurakoirana. Suomenajokoiran menestyminen jäniksen ja ketun metsästyksessä perustuu hyviin käyttöominaisuuksiin Suomen talvisissa olosuhteissa. Kotimaisten rotujen geenivaroihin luetaan mukaan myös pohjanpystykorvan suomalainen kanta. Rotua käytetään nykyisin metsäkanalintujen ja pienpetojen metsästykseen. Terveysominaisuuksien vaaliminen 1980-luvulla nousi huoli koiraroduissa esiintyvistä perinnöllisistä sairauksista sekä sukusiitosasteen noususta. Kennelliitto otti käyttöönsä 1980-luvun puolivälissä Perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelman (PEVISA), joka sekä yleisellä että rotukohtaisella tasolla ohjaa koirien terveysjalostusta. Rotukohtaisissa jalostuksen tavoiteohjelmissa seurataan rotujen terveyttä, luonnetta, käyttöominaisuuksia sekä populaation koirien jalostuskäyttöä ja jälkeläismääriä. Rotujen monimuotoisuuden tilasta on 2000-luvulla tehty tutkimuksia DNAtekniikkaa hyödyntäen. Perinnöllisten tautien ja vikojen yleistymistä on vastustettu myös geenitestein. Geenipankkiin valittavat koirat Geenipankkiin valitaan sellaisia kandidaattiuroksia, joiden perimää on hyödyllistä käyttää koirakannan perimän elvyttämiseen, jos tarve niin vaatii. Tavoitteena on valita 2530 urosta kustakin rodusta ja kerätä niistä siemennestettä pakastettavaksi noin 15-30 siemennysannosta. Urosten tulee olla kliinisesti terveitä, ja niille tehdään myös seulontatutkimukset rotutyypillisten perinnöllisten ongelmien varalta. Saman rodun eri urosten tulee olla mahdollisimman erisukuisia muihin valittuihin uroksiin sekä myös nykyiseen narttupopulaatioon nähden. Uroksien viiden polven perusteella laskettu sukusiitosaste ei saa ylittää 6.25 %. Kennelliitto ja rotujärjestöt tekevät urosvalinnat yhteistyössä. Tärkein tehtävä geenivarojen hoidossa on huolehtia nykyisestä koirakannastamme, tehdä päätöksiä koirien hyvinvoinnin puolesta. 22 GeeniVarat 2017 Kuninkaalliset raparperilajikkeet ja sata uutta tyyppiä Tarharaparperi on puutarhojemme tunnetuimpia vihanneksia. Sen meheviä lehtiruoteja nautiskellaan alkukesällä raikkaina jälkiruokina. Luonnonvarakeskuksen tutkimuksen mukaan kotipuutarhoissa kasvaa useimmiten vanha brittiläinen raparperilajike Queen Victoria. Elokuva ’Raparperin kadonneita geenejä metsästämässä’ kertoo tästä tutkimuksesta ja geenivarojen säilyttämisestä. Vatsalääkkeestä brittien herkku Raparperin juuria on käytetty Aasiassa lääkkeenä 5000 vuotta ja Euroopassakin 1500-luvulta lähtien. Turun seudulla ”Muncksrabarber” tunnettiin 1600-luvulla. Raparperin lehtiruotien käyttö ravintona yleistyi 1800-luvun alkupuolella, jolloin brittiläinen Joseph Myatt jalosti tarharaparperilajikkeen Queen Victoria (Victoria). Tuolloin jalostettiin suurisatoisia, vähäkuituisia, hyvänmakuisia ja tietynvärisiä lajikkeita. Suomessa on myyty 1880-luvulta lähtien yli kahtakymmentä erilaista raparperilajiketta juurakoina tai siemeninä. Näistä Victoria oli suosituin, mutta saatavilla oli myös esimerkiksi lajikkeita Prinssi Albert, Linnaeus, Monarch ja Crimson Perfection. Raparperin geenivaroja kerättiin 1980-luvulla Pohjoismaiden Geenivarakeskuksen keräyksen pohjalta perustetussa kansallisessa raparperikokoelmassa on 36 kasvikantaa kahdeltakymmeneltäkahdelta paikkakunnalta. Kokoelma sijaitsee Luonnonvarakeskuksen Piikkiön toimipaikassa. Koska noin puolet kokoelman raparpereista on Victoria-lajiketta tai sen kaltaisia, on ollut tarve uudistaa kokoelmaa monimuotoisemmaksi. Raparperien geneettinen tutkimus Vuonna 2015 kasvikuulutuksella saatiin tieto yli 700 vanhasta raparperista, joista 375 kasvikantaa valittiin tutkimukseen iän, löytöpaikkakunnan, kasviin liittyvän muistitiedon ja muiden erityisominaisuuksien perusteella. Myös kokoelman raparperikannat ja 16 lajikenäytettä Tanskasta ja Yhdysvalloista tutkittiin. Raparperien DNA eristettiin kansalaisten lähettämistä lehtinäytteistä. Geneettistä monimuotoisuutta arvioitiin käyttämällä kuutta mikrosatelliittia, jotka tunnistivat yhteensä 71 alleelia eli eripituista DNA-aluetta. Yli 60 % kaikista näytteistä oli täysin tai lähes samanlaisia kuin kokoelmassa oleva lajike Queen Victoria. Tanskasta saadut näytteet lajikkeista Linnaeus, Strawberry ja The Sutton olivat keskenään samanlaisia. Kansalaisten lähettämistä näytteistä löytyi 19 tällaista kasvia. Uudentyyppisiä kasvikantoja, joita ei geenivarakokoelmassa ennestään ole, löytyi toistasataa. Tutkimuksen ansioista voidaan kokoelmasta poistaa keskenään geneettisesti identtiset kannat ja ottaa tilalle kansalaisilta löytyneitä arvokkaita vanhoja raparpereja. Ilmiöpohjaista oppimateriaalia Peda.net -kouluverkkoon on koottu laaja tuhannen sivun oppikokonaisuus viljelykasvien monimuotoisuudesta. Tietopaketit kertovat peltojen ja puutarhojen geenivarakasveista ja niiden suojelusta. Opettajat ovat laatineet aiheista myös opetuskokonaisuuksia. Mukana on elokuva Raparperin kadonneita geenejä metsästämässä. Viljelykasvien monimuotoisuus sopii ilmiöpohjaiseen oppimiseen niin peruskoulussa kuin toisella asteella. www.geenivaraoppi.fi Raparperielokuvan kuvausta Piikkiön geenivarakokoelman äärellä. TEKSTI: Merja Hartikainen, Pirjo Tanhuanpää, Terhi Suojala-Ahlfors, Maarit Heinonen ja Teija Tenhola-Roininen KUVA: Elisa Uusirasi GeeniVarat 2017 23 Raparperielokuvan kuvausta Piikkiön geenivarakokoelman äärellä. Luonnonvarakeskuksessa kerätään tietoja ja näytteitä vanhoista sipulikukista. Tarkoituksena on selvittää, mistä sipulikukkalajeista meillä tavataan vielä vanhoja kantoja, jotka ovat säilyneet 1950luvulta tai sitä aikaisemmilta vuosikymmeniltä. TEKSTI ja KUVA:Sirkka Juhanoja Tietoa kerätään kasvikuulutusten avulla tapahtumissa ja medioissa. Vanhoista sipulikukista on saatu ilmoituksia sadoista kasvikannoista. Eniten tietoa on kertynyt Varsinais-Suomesta, Uudeltamaalta ja Pirkanmaalta. Pohjoisimmat ilmoitukset ovat Kemistä. Ilmoitusten perusteella on pyydetty kasvinäytteitä, jotka on istutettu Luonnonvarakeskuksen pellolle Piikkiöön vertailua varten. Ulkomailta on tilattu vanhoja lajikkeita vertailun tueksi. Varhaiskevään kukkijoita Kevään ensi airuita, lumikelloja, on kymmenkunta. Näistä suurin osa on puistolumikelloja, jotka leviävät tupasmaisesti. Tähtilumikellosta on saatu joitakin näytteitä. Sinikukkaisista pikkusipuleista idänsinililjoja on saatu eniten. Aineistossa näyttäisi olevan sekä vanhoja, helposti leviäviä kantoja että lajikkeita, joiden kukat ovat tummempia ja runsaampia. Isokevättähdestä on saatu näytteitä. Helmililjoista osa edustaa pitkään viljelyssä ollutta hentohelmililjaa, joka leviää parhaimmillaan laajoiksi kasvustoiksi. Narsissija tulppaaniaarteita ja liljaloistoa Narsisseista on saatu suurin määrä näytteitä. Valkonarsisseista erottuu selvästi joitakin tyyppejä: yksinkertaiset ”fasaaninsilmä”, ’Recurvus’, runoilijannarsissi ’Actaea’ ja kerrannainen helluntainarsissina tunnettu muoto. Kerrannainen valkonarsissi on monimuotoinen: terälehtien muoto, koko ja määrä vaihtelevat, samoin sisimpien terälehtien reunuksen väri. Kiinnostavia ovat myös vaaleankeltaiset torvinarsissit, jotka muistuttavat vanhoja lajikkeita. Vanhoja tulppaaneja on tallessa narsisseja vähemmän. Vain vanhat tulppaanikannat, jotka lisääntyvät pienistäkin sivusipuleista, ovat säilyneet vuosikymmenien ajan. Nämä ovat usein sinertävän punakukkaisia, siroja ja muodoltaan suippenevia. Vanhoja keltaisia ja punaisia Apeldoorn-tulppaaneja on myös saatu näytteiksi. Liljojen suvusta ruskolilja-aineisto vaikuttaa melko yhtenäiseltä, vain itusilmujen esiintyminen vaihtelee. Tiikerililjoissa vaihtelu on pientä, sen sijaan varjoliljojen kukanväri ja terälehtien täplitys vaihtelevat paljon. Myös sahramililjoista on näytteitä. Koiranhampaista, kirjopikarililjoista, kevätlumipisaroista, tähdikeistä, paratiisililjoista ja myrkkyliljoista on niukasti näytteitä, ja niistä toivotaan vielä ilmoituksia ja näytteitä. Myös muista vanhoista sipulikukista tiedot ovat tervetulleita. Ilmoituksen voi tehdä osoitteessa www. luke.fi/ilmoitakasvi tai sähköpostitse osoitteeseen sirkka.juhanoja@ luke.fi. Kasvikuulutus Missä kasvaa vanhoja pioneja ? Luonnonvarakeskus kerää tietoja ja näytteitä Suomessa 1950luvulla tai sitä ennen kasvaneista pioneista. Tämä työ on osa kansallista kasvigeenivaraohjelmaa, joka huolehtii puutarhaja maatalouskasvien monimuotoisuuden säilymisestä tuleville sukupolville. Kerro meille vanhoista pioneista ! www.luke.fi/ilmoitakasvi Sipulikukkakuulutuksen satoa 24 GeeniVarat 2017 Lohikalalajien elvyttäminen valtion arvokalojen sopimuskasvatuksella Valtion sopimuskasvatustoiminta aloitettiin 1970-luvulla ja vuonna 1979 istutettiin ensimmäiset lohet. Aluksi tavoitteena oli kalastettavien kalakantojen vahvistaminen mutta vuosikymmenten aikana painopiste on siirtynyt uhanalaisten lohikalakantojen elvyttämiseen ja samalla lohen rinnalle istutuksiin on otettu järvilohi, merija järvitaimen sekä nieriä. TEKSTI: Petri Heinimaa Luonnonvarakeskus kasvattaa kalanpoikasia istutuksiin paitsi omissa laitoksissaan myös sopimuskasvatuksella yksityisissä kalanviljelylaitoksissa. Valtion omissa laitoksissa kasvatetaan laitosten viljelykapasiteetin puitteissa emokalanviljelyn rinnalla kalanpoikasia erityisesti valtion omiin velvoitteisiin kuten Inarijärven kalatalousvelvoitteeseen, joidenkin uhanalaisten kalakantojen elvyttämiseen sekä kalantutkimuksen tarpeisiin. Aiemmin on tuotettu laajamittaisesti lohenpoikasia mm. Tornionjoen ja Simojoen lohikantojen elvytysistutuksiin, mutta niistä on luovuttu lohikantojen vahvistumisen myötä 2000-luvun alkupuolella. Erityisesti vaelluskokoisten, yleensä 2-vuotiaiden poikasten kasvatuksessa, on kuitenkin jo pitkään turvauduttu myös yksityisten viljely-yritysten kapasiteettiin ja toimintatapa aloiSopimuskasvatuslohien istutus. KUVA: Juha-Pekka Turkka GeeniVarat 2017 25 tettiin 1970-luvulla arvokalojen sopimuskasvatustoiminnalla. Sopimuskasvatuksella tuotettujen kalanpoikasten ensimmäiset istutukset tehtiin vuonna 1979. Aluksi sopimuskasvatustoiminta suunnattiin pääosin nevanlohen istutuksiin Suomenlahdelle, Saaristomerelle ja Selkämerelle, mikä vahvisti alueen lohikantoja ja turvasi saaliit alueen lohenkalastukselle. Toimenpiteellä vastattiin Itämeren lohikantojen vahvistamisesta tehtyihin kansainvälisiin sopimuksiin. Lohi-istutukset olivat 1980-luvulta aina 1990-luvun puoliväliin asti erittäin tuloksellisia mutta sittemmin niiden tuottavuus on voimakkaasti heikentynyt monien eri tekijöiden vuoksi. Kalastussäätelyn muuttumisen ja Perämeren luonnonlohijokien elpymisen myötä lohi-istutukset ovat vähentyneet ja istutusten painopiste on siirtynyt muihin uhanalaisiin kalalajeihin. Vuonna 1986 sopimuskasvatuksen istutusten piiriin tuli äärimmäisen uhanalainen Saimaan järvilohi, minkä säilyminen toistaiseksi perustuu uusien emokalaparvien perustamiseen vuosittain Pielisjoen alaosaan Kuurnan vesivoimalaitokselle palaavien, sinne aiemmin sopimuskasvatuksesta istutettujen, järvilohien kiinnisaamiseen. Äärimmäisen uhanalaisen Saimaan nieriän esiintymistä on tuettu sopimuskasvatuksen poikasistutuksin vuodesta 1993 alkaen, mutta nykyisin on siirrytty kasvatettujen poikasten sijasta valtaosin vastakuoriutuneiden nieriän poikasten istutuksiin. Tutkimusten perusteella vastakuoriutuneiden poikasten istutuksilla voidaan parhaiten vahvistaa kutukypsiksi kasvavien nieriöiden määriä. Vuodesta 1987 lähtien on tuotettu istutuksiin myös äärimmäisen uhanalaisen meritaimenen heikoimpien jokien kantoja Meritaimenten lastausta istutuskuljetusta varten. KUVA: Petri Heinimaa ja vuodesta 2014 alkaen myös erittäin uhanalaisen järvitaimenen kantoja. Sopimuskasvatuksessa kalanpoikaset hankitaan kilpailuttamalla ja viljely-yritykset sitoutuvat kasvattamaan sopimuksissa määritellyt määrät eri-ikäisiä istutuspoikasia Luonnonvarakeskuksen kalanviljelylaitoksissa kunkin kalalajin ja -kannan geenihuolletuilla emokalaparvilla tuotetusta mädistä. Nykyisin poikasia hankitaan seitsemältä eri yritykseltä tai yhteisöltä. Istutuskevään koittaessa Luonnonvarakeskuksen vesiviljelyasiantuntijat lunastavat poikaset viljely-yrityksiltä ja huolehtivat poikasten kuljetusten järjestämisestä istutuskohteisiin ja niiden asianmukaisesta istuttamisesta istutusvesistöjen eri kalataloustoimijoiden kanssa. Hyvä yhteistyö eri toimijoiden välillä takaa koko toiminnan hyvän tuloksellisuuden. Nykyisin sopimuskasvatusvaroin istutetaan joka kevät 400 00-500 000 lohen, meritaimenen, järvilohen ja järvitaimenen yksitai kaksivuotiasta poikasta. Poikasten arvo on vuositasolla noin puoli miljoona euroa. Nevan lohta istutetaan Suomenlahteen laskeviin jokiin ja Peränmeren lohikantoja Saaristomereen ja Selkämereen laskeviin jokiin. Perämerellä Kiiminkijokeen pyritään kotiuttamaan Iijoen lohi ja meritaimen. Meritaimenen luonnonkantoja vahvistetaan Ingarskilanjoella, Isojoella ja Lestijoella jokien oman meritaimenkannan istutuksin. Vuoksen vesistön järvilohta istutetaan Pielisjokeen Kuurnan voimalaitoksen alapuolelle sekä Lieksanjokeen. Rautalammin reitin järvitaimenta istutetaan reitin koskille tukemaan vaellukselle aina Päijänteelle saakka vaeltavaa kantaa. ” Arvokalojen sopimuskasvatuksella viljely-yritykset mukaan valtion istutuksiin ”